Part 4

Näkyi olleen jo edeltäkäsin suunniteltu, tämä poikien homma, heidän siinä juuri tien suussa olevalla Muuraismäen nuottikodalla puuhaillessaan, koska se kävi niin kätevästi. Eivät ne edes jutelleetkaan keskenään, minkä vähän nauraa kihahtehvatt ja toisilleen tavantakaa silmää iskeä nirauttivat. Se oli sellaista uteliasta ja odottavaa tirskahtelemista, jotta saahan nähdä, miten tässä ottaa ja käy sen sulhasmiehen, tahi mikä tuo lienee, väjökki.

Hetkisen nuottikodalla hääräiltyään pojat putkahtivat puskan taakse piiloon.

Kohtapuoleen alkoi louhikkoiselta tieltä kuulua jalankapsetta, ähkimistä, puhkamista, ja vähin hiljaista kiroamistakin, kun kulkijan jalka lipesi kiveltä ja aiheutti hänelle tuontuostakin pienen tahtomattoman pysähdyksen.

Mikkohan se sieltä vääntäytyi, kukas muu. Eihän niitä tähän vuorokauden aikaan ja vielä lauantai-iltana yleensä tännepäin kulkijoita ollut.

Se työnsi köysiveneen vesille ja lähti soutaa luikuttelemaan yli järven Hussolaa kohti.

Kylläpäs nyt Mikolle soutu kelpaa, tuumivat viikarit puskansa takana, vaikka se aina ruikuttaa, kun on työhön lähtö. Taitaa siinä olla miehen mieli kovin höpläkällään; ja mitä, eikö se peijuoni pistä lauluksikin. Hiljaa hyrisee, mutta jotakin laulun nuottia se on. Katsopahan tätä, hyväkästä! Mutta odotahan, taitaa siinä aikaa pikkuisen vierähtää, ennen kuin perille pääset!

Mikko oli edennyt jo useampia kymmeniä metrejä rannasta, kun hänen mieleensä johtui, jotta pitäisi tässä vetää vielä henkisavutkin. Väleenhän tämä taival tästä Hussolaan katkeaa; olisiko tuo paljon päälle kilometrin, ja riittääpä sitä aikaa aamunkoittoon tämän aikuisena yönä.

Mikko antaa veneen lipua omalla vauhdillaan järven rasvatyyntä pintaa ja rupeaa täyttämään piipun nykeröään.

Mutta silloin jutkahtaa vene yhtäkkiä kuin kiveen ja seisahtuu.

No, mikä hemmetti! Eihän tällä paikalla pitäisi kiveä olla. Kyllä Mikko toki pimeässäkin nämä vedet tuntee, kun on niitä pienestä pojan naskalista soutanut ahvenheinikkoja onkipaikoiksi hakiessaan, ja sitten varttuneempana köysivenettä nuotta-apajille kiskonut, tätäkin samaa venettä jo kuinka monet keväät ja syksyt. Mutta seisoo se nyt, vene, ei tikahdakaan, vaikka sillä oikeuden mukaan olisi vielä vauhtia äskeisistä tuimista vedoista... Mikäs tässä nyt riivaa?

Mikko laskee viereensä äsken sytyttämänsä piipun ja vetäisee airoilla pari kertaa oikein voimainsa takaa.

Lähtihän se... Taisi vain muuten kuvailla, mitä lie kuvaillut, herkässä mielessä...

Pitkälle hän ei kuitenkaan pääse, kun taas rupeaa kiikastamaan.

Se tule ja puserra, nyt se menee taaksepäin... Sitä ei tietysti näe säkkipimeässä yössä, mutta totta tuon nyt tuollaisen asian vanha soutumies tunteekin. Tämäpä nyt vasta!... Eipä Mikolle ennen ole mokomaa sattunut, vaikka hän ei ensi kertaa kulje tätäkään väliä...

Mikko kiskoo suu irvessä: sekös juupeli tässä on, jotta vene lipuu taaksepäin, vaikka mies on airoissa ja soutaa hiki hatussa?

Nyt se on mennyt niin pitkälle, että Mikon silmissä näyttää häämöttävän nuottikota.

Jopa jotakin!

Ahah, nyt se lähti taas, hyvää kyytiä meneekin. Mikon mieleen ailahtaa jälleen ajatus, jotta ei tainnutkaan olla siinä mitään, miten lie hänestä vain tuntunut niin somalta. No, tällä kyydillä ei viivytä kauan, kun ollaan Hussolan rannassa. Onkin saattanut jo Riittastiina, Pärtyn pullea leski, ikävällä odottaa. Tänä iltanahan se oli puhe...

Nyt on ihme! Taas toppasi... Ja takaisin menee kuin villitty... Tämä ei ole enää laita peliä, nyt on vainolainen matkassa.

Miten pitkältä lieneekään vene huilahtanut taaksepäin, ennen kuin jälleen läksi liukumaan Hussolaa kohti. Ja sitä peliään se piti, kunnes vihdoin nakkausi kokonaan seisomaan: ei mennyt enää nuottikodalle päin, mutta ei eteenkäänkäsin, vaikka häntä olisi miten riuhtonut.

Mikkoa alkoi pelottaa... Tämä on ihan varmaan itsensä sen päämestarin konsteja... Hiki kihosi soutajan joka jäsenestä... Herranen aika, jokohan tämä on muistutus siitä, että synnin polkuja kulkee mies... Lauantai-ilta, eikä Mikolla ollut edes aikomustakaan huomenna kirkkoon lähteä. Oli ajatellut vetäytyä uunin päälle pitkälleen; siellä olisi ollut suloista loikoa pois yötinen väsymyksensä.

Mikko soutaa, soutaa, mutta ei hievahda paikaltaan kirottu paatti...

Syntiä, syntiä taitaa olla tämä yöjalassa käynti, vaikka tätä ovat harjoittaneet esi-isätkin ammoisista ajoista, ja tällä keinolla se on akka enimmäkseen otettu Mikonkin sukuun.

Jaa, mutta meinaakos se tämä Mikko ottaa?

Se on, tuota, semmoista pataa... jotta sitä ei ole tullut loppuun asti ajatelluksi...

Soutumies irroittaa kätensä airoista ja lepää se häntä jaksakoon riehkaista yhtäpainoa.

Jaa, niin jotta ottaako se Riittastiina?... Onhan se pehmeä naisihminen ja Mikon veriin sopiva, ja luulisi sen luontuvan muutenkin... mutta ihankohan pitäisi ottaa akka, vakituinen vaimo?...

Mikon mieleen välähtää, että mitähän jos lukisi rukouksen, niin eiköhän tuo rymä laskisi venettä liikkeelle?... Mutta mistäs sen luet, kun ei ole edes kirjaa matkassa, eikähän niitä mikä ulkoa... Pahuus kun ei nyt johdu mieleen sopivaa virttä. »Kaikk' kaataa, tempaa kuolema», sitä muistaisi hän pari värssyä, mutta eihän se käy tähän tilaisuuteen...

Ja yhä vain kolkuttaa jossakin miehen sisällä: Mitäs sinä meinaat, Mikko! Yhäkö sinä vain kuljet synnin ja himojesi polkua, vaikka sinua näin vakavasti varoitetaan?... Etkö sinä ole aikonutkaan naida sitä Pärtty vainaan leskeä, jonka aitassa puurrat?

No, naipi hänet sitten, myöntelee Mikko oman sisäisen äänensä kysymykseen... Nain, no... joko lähtee vene liikkeelle?

Mutta eihän se lähtenyt. Seisoi kuin naulassa.

Mitähän sille vielä pitäisi luvata?... Menen kirkkoon huomenna. Joka pyhä tästä lähtien käyn; istun koko toimituksen ajan alusta loppuun, enkä yksinomaan kuulutuksia kuuntelemassa, kuten tähän asti... Ja ripille menen...

Mikko on jo niin uupunut, että kädet tuskin jaksavat airoja pidellä. Miten kauan hän hekään tässä vuohkannut? Välillä levännyt ja sitten taas koettanut vetää kuin henkensä edestä.

Ei näy auttavan mikään, tuumii hän viimein itsekseen, ei ole suotu minun tänä yönä päästä sen lesken aittaan.

Kun hän kerran oli vakiintunut siihen ajatukseen, ei ollut muuta neuvoa kuin käänny takaisin Muuraismäen nuottikodalle.

Menehtyneenä hän istahti parrun päälle, lopen nääntyneenä ja alakuloisena. Sitä paitsi väikkyi hänen mielessään yhä omituinen pelko; aivan halutti painaa silmät kiinni. Tässä sieluntilassa hän ei uskaltanut lähteä kotiinkaan. Se häntä pimeätä louhikkopolkua kompuroinee, kerkiääpä tuota sittenkin, kun päivä alkaa pilkoittaa.

Ensimmäisen kajastuksen ilmestyttyä itäiselle taivaan rannalle Mikko huomasi, että nuotan köysi oli vedessä. Katsellessaan tarkemmin tätä ilmiötä hän näki, että sen toinen pää oli kiinni köysiveneen tapissa ja toinen oli sidottu nuottikodan pylvääseen.

Pojat juuttaat, äänsi Mikko itsekseen, ne ne aikansa kiskoivat köydestä takaisin päin, mutta sitten kaiketi väsyivät ja sitoivat tuon toisen pään pylvääseen. Hyvä sentään, etteivät olleet kuulemassa, mitä Mikko luullessaan paholaisen kanssa taistelevansa ja Jumalan apuun turvatessaan tuli luvanneeksi.

Niin, sellaisen kolttosen pojat olivat tehneet Mikolle. Rantaan tultuaan he olivat vuolleet köysiveneeseen uuden tapin ja pistäneet sen valmiiksi paikalleen, jotta se oli siinä kuin edelliseltä soutajalta unohtuneena. Eihän se nyt tosin aivan samannäköinen ollut kuin entinen, mutta mikäpä sen muodon pimeässä olisi erottanut. Uusi tappi oli samalla niin pitkä, että se ulottui hyvän matkaa veneen pohjan alapuolellekin, ja siihen osaan pojat olivat kiinnittäneet lujasti nuotan köyden.

Ja Mikko, onneton, kun luuli, jotta itse iso rymä se hänen kanssaan rillaa, eikä laske Hussolaan vaikka mikä olisi.

Ei ole tarkemmin tiedossa, kävikö Mikko myöhemmin Pärtyn lesken aitassa, mutta ainakaan ei siitä leskestä tullut emäntää Muuraismäen Mikolle, vaan kuoli hän kunniallisena vanhanapoikana joskus sitten, kun ikä loppui.

MONNI

Ei sitä oikein kukaan ymmärrä tuonkaan Jussi Haataisen elämää. Siellä se asuu kaukana kylistä Rasvangin saaressa selkäveden rannalla, ja turaa niitten pyydystensä ja pyssynsä kanssa, mutta ei vain kuonnu oikeaan tavallisen maatiaisen ihmisen työhön.

Kyllä kansa tietää, ettei sillä ole peukalo keskellä kämmentä eikä pää päreestä, ja se tekee vaikka kivinavetan, jos kerran tehtäväkseen ottaa, ja olisi siitä kouluja käymällä voinnut tulla mikä hyviinsä arkitähti tai iisnyöri tahi akronohvi, mutta se mikä lie vouhetuinen, kun ei sille työ kelpaa.

Ihmiset sanovat, ettei siinä muu ole kuin laiskuus, sillä sille nyt ovat isäntämiehetkin koettaneet tarjota jos minkälaista työtä ja ansiota, mutta ei sitä vain ole tahdottu saada sieltä saareltaan minnekään lähtemään.

Ja niin riittää kansalla selvän tekoa tästä Haatais-Jussista, joka on niin etevä mies, mutta eipähän, pahuus, tahdo käyttää niitä taitojaan.

Käyhän se joskus kirkolla kalan ja metsänriistan kaupalla ja puotiasioillaan, ja on niin vilkas ja juttelias mies, mutta kun kerran Pärttyläinen oli saanut sen kivijalan tekoon, niin jo ensimmäisen viikon mentyä oli käynyt hiljaiseksi ja vakavaksi, jotta oli ihan isännän pitänyt kysyä, että vaivaako sitä Jussia mikä.

Mikäpähän sitä, mutta kun se vain ei totu niihin mantereen oloihin eikä tavallisiin töihin. Jos sinne sen saarelle vieras menee, niin se on iloinen kuin mikähän ja jos järvelle matkassaan saa, niin ei siltä juttu lopu.

Ihmiset välistä tätä Jussia surkuttelevatkin kun se on niin yksinään siellä saarellaan. Jos vaikka mikä vahinko sattuisi, niin ei ole auttajaa, sillä ei suinkaan sen koiran rakista apua ole.

Mutta älkää säälitelkö Jussia, te manterelaiset, ei sillä ole mitään hätää, vaan se elää tyytyväisenä omaa elämäänsä, ehkä täydellisempää kuin te.

Mitäpähän Haatais-Jussi ihmisistä, joilla on hänen mielestään kaikenlaista turhaa puuhaa ja touhua. Jussia vetää kalaan ja metsälle. Kun vain keväinen aurinko on ehtinyt pikkuisen sulaa ojien suuhun liottaa, niin jo Jussi on siellä rysineen päivää paistattelemaan tullutta haukea hakemassa. Sitten myöhemmin se kantaa rojottaa kutukuumeessaan rysään menneitä lahnoja kontilliset kirkonkylään, ja pennosia lähtee, eikä tarvitse olla kenenkään käskettävänä. Sitten kesällä se puurtaa illat aamut saarten väliä ja luotojenkylkiä verkkojensa kanssa, ja niin se on kätevä niissä hommissaan, ettei se edes kenenkään apua tarvitse. Mutta käistämällä sen ei kalaa ota, vaikka se on yleensä maalaisten tapa. Omia menojaan sen on kalankin pyydykseen mentävä, ei sitä saa säikytellä, eikä väkivallalla ottaa; sellainen on Jussin pyyntiohje. Sen sijaan se asettuu usein heinikon rintaan ongelle, kun tietää isojen körmyniskojen ahventen siinä peliään pitävän. Ne kun ovat, ahvenen torilaat, leikkisällä päällä, niin on syöntikin näpäkimmällään, eikä siihen ole pienillä sorriaisilla, enemmän kuin sären vekkuleillakaan, silloin tulemista. No, sillä lailla sitä pysyy särpimessä, ja kirkonkylän herroillekin riittää tuontuostakin kontillinen tuoretta kalaa keskellä kesän hellettä.

Elokuun puolivälissä sitten alkaa sorsastaminen, syyskuussa juostaan »Turvan» kanssa metsojen ja töyrien perässä, ja paukautetaan joskus jäniskin, halkihuuli kekkuli, kun se sattuu ammatissaan monipuolisen »Turvan» eteen joutumaan. Kun lehti putoaa puusta, hakee Jussi Pekka veljensä ajomieheksi, nostaa töyrenkuvat koivuun, laittaa kojun, ja tipahtaapa taaskin metsän kukertajia Jussin ja vähän muittenkin tarpeeksi.

Mutta ei tämä Jussi Haatainen kalastusta ja metsästystä harjoita ainoastaan ammatin vuoksi, ei toki. Kyllä kai sitä miehinen mies sentään sen verran jotakin vestelisi, että itselleen leivän keräisi, jos vain siitä puhe olisi. Mutta sillä on tuolla luonnossa kulkemisella Jussille mikä lie muu viehätyksensä. Ei siinä saalis suuria merkitse, sillä kerrankopa sitä sattuu, jotta erämies tyhjänä palaa. Sinne vain kuitenkin aina vetää Jussia luontoon kuin nuorukaista rakastetun tytön aitan polulle. Ihan siellä tuntuu metsässä kuin joka puu puhuisi ja joka kanto katselisi, ja jokainen polku kuin väkisin hilaisi eteenpäin. Ja kun lammikoita ja lahdenpohjia sorsamatkoillaan kiertelee, niin kasvoja raapaiseva virpikin kuin pumpulilla pyyhkäisee, vaikka jälestäpäin toisinaan huomaakin siihen verinaarmun jääneen. Ja kun sitten hiukan väsyneenä mättäälle istuu, piippuun panee ja savukiehkuroitten jälkiä tyynessä ilmassa seuratessaan näkee solakoitten petäjien välistä korkean sinen, ja alempaa kukkulan juurelta kummallisissa väreissä peilailevan järven, niin ihmeen terveeltä ja avaralta tuntuu rinta, ja siinä ikään kuin uskovaiseksi tulee ja ajattelee, että minä en kuole koskaan, en ainakaan sielulta ja sisimmältä.

Ja mitä kaikkea kertookaan tälle Jussille järvi, kirkasvetinen ja taivaita kuvasteleva? Se alkaa tarinansa jo ensimmäisestä keväisestä railosta, ja sitten sitä piisaa seuraavaan jääkahleeseen asti. Kun rysinesi sulalle ojansuulle saavut, niin ihan pitää käsiesi varaan vatsallesi kumartua katsomaan, joko siellä vedessä mennä pirittää niitä punaisia pisteitä tahi onko muuta pientä liikkeellä. Ja kun järvi sitten kokonaan sulaa, vie se mielen kauas pohjamutiinsa, jossa asustavat monnit, isot venkaleet. Niitä ei saa pyydykseensä kuin kerran vuosisadassa, mutta jos hyvinkin sattusi Jussin kohdalle sellainen ihme ja onni. Kuuluu Mertalan Paavo, nyt jo kuollut kummallinen ukon käriläs, joka ei lainkaan kotonaan viihtynyt eikä maanviljelyksestään huolehtinut, vaan kalasaunassa Virmaan saaressa asui, Onkisyvästä pari monnia saaneen, pienenpuoleista tosin, mutta oikeaa rotua. — Niin, niin omituisen kiehtova on järvi. Sen parista ei malta olla poissa tämä Jussi, saipa häntä sitten kalaakin jos ikään. Siinä se istuu veneensä perässä, sepän esiliina edessä, verkkojansa kokien, piippuvääräänsä poltellen ja katsellen syvyyksiin ikään kuin odottaen, että sieltä se nousee kerran sellainen kummitus, joka voi vain vesien tuntemattomissa syvyyksissä asustaa. Ja vaikka se ei koskaan nousisikaan, niin Jussi tietää sen siellä olevan ja sitä vartoo...

* * * * *

Mutta kerran sitten Jussi Haatainen luuli jo saavansa sen syvän veden ihmeen.

Hän piti syksyllä muikunverkkoja Varisluodon ja Lehtosaaren välillä, ja se oli tuulisena aikana niin tukalaa puuhaa, ettei Jussinkaan kätevyys yksinään riittänyt, vaan oli haettava veli Pekka avuksi.

Kerran riepoitteli myrsky veljesten verkot minne lie riepoitellut veden valtakunnan ihan syvimpään sopukkaan, ja mikä ne sieltä otti, kun jata oli pahannenäksi katkennut.

Kun sitten herranilma hiukan tyyntyi, lähtivät veljekset verkkoja haraamaan. Pienen kuusen latva katkaistiin haraksi, pistettiin uistimen tukeva siima naruksi ja sitten soudeltiin edestakaisin syvyyksiä.

— Annahan olla, Pekka, eläpähän soutele, nyt se jytkähti, sanoi Jussi juuri syvimmällä kohdalla koomin niin kuin vähän Varisluodon puolella.

Pekka jätti kohta soudun, sen kuin vähän holtaili venettä, ettei se päässyt vielä jonkin verran puhaltelevan tuulen mukaan lyöttäytymään.

— Mutta ei tämä olekaan verkko, jatkoi Jussi, — tämä kovin mukavasti jutuuttaa; senköhän täytinen siihen nyt juuttui?

Jussilla oli ihan täysi työ pidellessään kiinni siimasta, jonka toisessa päässä jokin nyhti ja tempoi.

— Ole vaiti, mikä siinä muu; jollei lie hara pohjakarahkaan mihin kiinni käynyt. Tuntuuko se antavan perään?

Antaa se, mutta se peijuoni potkii ja sätkii. Ja mitäpähän se verkko sätkyttelisi... Kyllä se nyt antaa sen kummansa, vetehinen. Annapahan takaisin, Pekka, löysätä pitää, se vetää tuonne Varisluotoon päin... Hellää, kah, etkö sinä kuule!

Pekka otti asian leikiksi. Mitä vetkotellee joutavia taas, velimies, se kun on sellainen iankaikkinen mikä liekään ihan toisenlainen kuin muut ihmiset.

Mutta sitten tuntui kuin itsestään vetävän venettä Varisluotoon päin, ja silloin Pekkakin alkoi uskoa, ettei tässä ollakaan minkään tavallisen kanssa tekemisissä.

— Näetkös nyt, tenäsi Jussi, — kun et sinä, onneton milloinkaan tottele. Se on nyt se syvän veden ihme... monni... mikä lie. Ole nyt siivolla ja tottele, sen metkuja on seurattava vakaasti; ei sitä väkisellä saa.

Silloin kävi Pekka totiseksi. Se oli tuo veli aina puhunut siitä ihmeestään, mutta hän oli pitänyt asiaa leikkinä, jonninjoutavana juttuna. Se hänen tiennee, vaikka liekin niitä monneja ja muita veden valtakunnassa, se kun on niin suuri ja salattu.

— Nyt se tuntuu taas tulevan tännepäin. Pidähän venettä kohdallaan, niin minä lapan hiljalleen tuota siimaa kelalle. Älä ole milläsikään. Pekka, nyt otetaan se kumma veneeseen, olkoonpa hän minkälainen peto tahansa.

Pekka tunsi hikipisaroita kihoavan otsalleen, ja paitakin oli jo kiinni selässä. Hän ajatteli mielessään, että kaikkeen sitä pitää joutuakin. Lähtikin tuon hullun kanssa kalaan; olisi vain istunut suutarin rummullaan kotimökillä, niin ei olisi tarvinnut onkia monneja ja muita veden petoja.

Sitten hän kuitenkin kuin lohdutuksekseen muisti, että siellähän on vain hara järvessä, eikä siihen tartu mikään kala... johan nyt, kuusen käkkyrään. Mutta veli ehätti taasen puhumaan ja viemään senkin lohdun.

— Kyllä siellä nyt ihan varmaan on se itse, sillä ei suinkaan tavallinen kala kuusen latvaan tartu.

Pekan kädet alkoivat vapista. Veli komenteli milloin soutamaan, milloin huopaamaan, mutta hän ei osannut enää kunnolla kumpaakaan. Ja sitten se puistatus levisi yli koko ruumiin, kun hän näki, miten peto yht'äkkiä kiskaisi monta syltä siimaa Jussin kelalta.

— Viskaa koko kela sen perään, antaa paholaisen viedä. Ei ruveta reistaamaan sen kanssa, jos vielä minkä tekee, koetti Pekka neuvoa veljeään. Mutta jopahan se siitä välitti. Oli niin tuohduksissaan kuin olisi sielun autuus kysymyksessä. Veteli siimaa väliin itseensä päin, väliin taas laski menemään, kun se kummitus siellä toisessa päässä pyyhältelihe taaksepäin.

— Vai viskaa... kela. Kun on koko ikänsä odottanut ja katsellut, ja nyt pitäisi viskata, kun se kumma on siiman päässä, äsähteli veli ja kelasi taas siimaa.

— Kaikkeen, kaikkeen sitä pitää joutua, mutisi Pekka, — kun et sinä, ruokoton, välitä Jumalan etkä ihmisten laeista...

— Holtaa sinä venettä, kyllä minä ne lait tiedän, ja luonnon lait myöskin, mutta sinä et ymmärrä muuta kuin niitä lapikkaan pohjia... Katsohan, nyt se tulla jollottaa kuin itsestään. Ei tätä siimaa ole enää paljoakaan ulkona. Kohta se nähdään...,

Vähän ajan päästä nousi kuusen karrukka pinnalle — ja sen viereen jokin musta.

Silloin Jussi muisti, että hänellä oli pyssy keskituhdolla. Se oli aina siinä näin syksyllä kalamatkoilla, sillä kuka sen tiesi, missä tapaisi sorsan tahi vaikka töyren rantapuussa, niin napsauttaisi hänet sieltä alas.

— Ole nyt hiljaa, eläkä täryytä venettä, niin minä ammun tuota mustuaista, paha sitä muutenkaan on veneeseen saada.

— Elä jumalaton tee sellaista riettautta, ruikutti kokonaan pehmennyt Pekka, — tästä vielä paha perii.

Jussi jo tähtäsi. Hän oli tarkka ampuja, mutta eihän siinä tahtonut saada pyssyä hallituksi, kun veljeä puistatti kuin horkassa, ja koko vene tärisi. Vihdoin hän kuitenkin laukaisi.

Veden pinnalle kellahti suuri hopeainen möhkäle. Jussi peruutti melaisin veneen sen luokse. Pekasta ei ollut mitään apua, se vain tärisi ja oli vielä peittänyt silmät käsillään.

— Eihän tämä ole kuin lohi, peijakas...

Jussin äänessä kuului kuin pettymys. Mutta Pekka oli vironnut ja katseli suurella ihastuksella saalis a.

— Sekö se olikin. Miks'et sitä ennen sanonut?

Jussi oli sen päivää vallan sanatonna. Hän ei vieläkään ollut saanut sitä syvän veden ihmettä, monnia...

Verkon haraajat olivat köyttäneet uistimenkin siiman mukana kuusen käkkyrään ja tämä komea, kahdeksan kilon painoinen järvilohi oli tavoittanut uistimen koreata sulkaa ja takertunut siinä pyydykseen.

Mutta Jussi Haatainen odottaa vielä sitä ihmettään. Mahdollisesti hän odotuksensa kanssa kuoleekin... mutta toisakseen... kuka tietää, ehkä hän vielä näkee sen kumman ihan näillä silkoisilla silmillään.

RATKAISEVA ASKEL

Kyllä nyt asia oli sillä tolalla, jotta Kustaava Kasurisen oli otettava ratkaiseva askel.

Eihän siihen mitään pakkoa olisi ollut, sillä siivosti ja nuhteettomastihan Kustaava oli tätä maallista polkuaan vaeltanut, eikä hänelle mitään vahinkoa ollut tapahtunut, niin jotta sen takia olisi tarvinnut, mutta muuten oli ruvennut panemaan siltä paikalta, että nyt lupsahtaa kiinni se kauppa, naimisen kauppa näet, jos kerran yleensä milloinkaan on lupsahtaakseen.

Kustaava oli nyt ihan varma, että hän oli löytänyt sen miehen, jonka kylkiluusta hänet oli vestetty, ja kun kerran näin oli tapahtunut, niin ei enää saanut virastella. Se ylkämies oli Uatu eli Aatami Kääriäinen, ilmanaikojaan itsellinen, kuten tämä Kustaavakin. Se mistä lie hiljan tullut Virmaan takaa se Uatu, mutta eipähän se miestä pahenna. Semmoinen se oli vain Kääriäinen, mutta kun kerran oli kätevä työmies, niin mikäpähän siinä; ei suinkaan tämä Kustaavakaan ollut muuta kuin tavallinen työihminen, vaikka olikin jo isomman aikaa asunut kirkonkylän laidassa, Viinamäellä.

Hölisiväthän ne silloin, kun Uatu kirkonkylälle ojatyöhön ilmestyi, jottei muka sen järki ollut kaikkein vinkeintä tekoa, mutta niine järkineenpä tuo oli jo viisiinkymmeniin päässyt, eikä ollut tiettävästi vielä siihen ikäänsä naisväkeen hömpsähtänyt, niin jotta olipahan vain kiusaukset kestänyt ja omillaan toimeen tullut. Ja mitäpähän tämän työihmisen järjellä on niin väliäkään, vaikka se vähän paakkuina kulkeekin, kunhan hintin verran liikkeellä on.

Ja olipahan sitä Kustaavalla, omasta mielestään, järjenpuoltakin ihan tarpeeksi kahden työstään elävän ihmisen huusholliin, semminkin kun eivät kumpikaan olleet enää ihan penikkaiässä. Vähäkuuloiseksihan ne hokivat tätä Kustaavaa, ja kyllä kai siinä perää olikin, koska se usein pakkasi toisten puheen aikana siirtämään sivuun huivia oikean korvan päältä.

Kylällä ei kukaan tietänyt, minkälaiset alkuvalmistukset Kustaavalla oli ollut tähän tärkeään ja ratkaisevaan askeleeseen. Eipä heitä oltu juuri nähty yksissä Uatun kanssa, eikä valittu sulhasmies yleensä haastellut muistakaan asioistaan syrjäisten kanssa — siitä tuo lie sen järjeltään mynnähtäneen maineenkin saanut. Kustaavalle kyllä oli puheenlahjaa suotu, mutta sekin vain höklyytti muita asioita, eikä ollut tietävinäänkään tästä ratkaisevasta askelesta, vaikka oli sen ihan tuossa paikassa astumaisillaan.

Julkiseksi tämä asia tuli vasta ihan viimeisessä nipukassa, jolloin se lähti jo kulkemaan paremmin virallisia teitä.

* * * * *

Muuanna kesäisenä perjantai-iltana Kustaava Kasurinen tuli kylässä ja koko pitäjässä tunnetun kellosepän ja valokuvan tekijän Särkän Taavetin luo sen näköisenä, jotta nyt tässä on kysymys vähän korkeammasta kuin kellon korjuusta tahi vaikkapa valokuvankin ottamisesta. Sitä paitsi ei Kustaava ollut milloinkaan liikkunutkaan sellaisilla asioilla, jotka koskivat Taavetin ammattialaa. Hänen nenänsä, joka oli ihmeellisen liikkuvaa lajia, nujusi tällä kertaa tavallistakin enemmän ylös, alas ja kupeelle kummallekin. Siitä nenän liikunnasta sen jo näki, jotta tosi oli kysymyksessä. Sitä paitsi Kustaava siirsi heti huivin oikean korvansa päältä sivuun, mikä myöskin merkitsi, jotta tässä nyt tulee talonväen kanssa puhetta suurista asioista.

Hyvän päivän tulija sanoa hökäisi nopeasti kuin henkensä hädässä ja sitten pyytämättä istui ihan Taavetin mestaripöydän ääreen, mikä niinikään oli tavallisuudesta poikkeavaa, sillä ennen käydessään oli Kustaava toki tyytynyt istumaan ovensuupenkillä.

Sitten se pyöritteli tovin peukaloitaan, kuten on tapana monellakin akkaisella ihmisellä silloin, kun sisuksissa kangertaa jokin syvälle käypä ja mutkallinen kysymys. Ja se nenä sitten oli semmoisessa villissä, jotta olisi sen luullut kimpoavan pois vakinaiselta paikaltaan.

Lopuksi Kustaava hiveli kämmenpohjallaan oikeata polveaan ja sai sanoiksi:

Jos tää mestari tykkää pahaa, niin minä olisin häntä pyytänyt niin kuin puhemieheksi...

Mestari Taavetti hämmästyi: no, johan nyt; eihän jutusta ollut kuulunut höykösen pölähtävää, ja kylläpä ne tavallisesti naima-asiat oli kylällä etukäteen vatupassattu. Mutta eihän nyt toki sopinut kieltäytyäkään.

− Mikapahan siinä. No, kenenkäs kanssa tämä Kustaava nyt sitten aikoo sen askelen ottaa?

Ka, sen Kääriäis-Uatun, vaivattavan, sen kanssahan tässä olisi niin kuin meininki.

— No, onkos se Uatu suostuvainen?

En minä tuolta ole kylläkään kysynyt, mutta mitäpähän sillä vastaankaan. Akanhan tuo sekin, onneton, tarvitsisi, ja johan sillä on semmoinen ikäkin, kaipa sitä on minunkin lopulta mentävä siihen aviosäätyyn, jos kerran mieli...

— Pitäisi olla kuitenkin sen Uatun täällä, jotta voitaisiin asia järjestää molempien läsnäollessa... Se on niin paha, jos tulee peräpuheita, ja pitäähän sen kuitenkin rovastilassa olla mukana.

— No, hyvänen aika, totta kaiketi sen siellä... Minä tuon, minä tuon sen huomenna. Minä vain näin ajoissa tältä mestarilta, jotta jos niin kuin suostuu...

Kun lupa oli saatu, lähti Kustaava vihkaisemaan omalle mökilleen, ja mestari Taavetti katseli naureskellen hänen jälkeensä, jotta mikähän tästäkin tulee — eipä ole hän ennen tällaisellekaan parille puhemieheksi sattunut. Jotta näet akanpuoli käy pyytämässä...

* * * * *

Seuraavana päivänä jo aamusta Kustaava Kasurinen livahti mestari Taavetin mökkiin ja alkoi taas tolkuttaa sitä eilistä asiaansa. Nytkään sillä ei ollut mukanaan sulhasta, mutta kertoi sen kohta tulevan. Se on vain niin hidas, raukka, etteihän se menevän ihmisen kannoilla pysy.

Taavetti mestarin aviopuoliso Iita oli juuri ostanut puodista miehelleen paitakangasta ja levitteli sitä nyt sillä meiningillä, jotta jos hänestä rupeaa leikkaamaan niitä paitoja. Kustaavakin kiirehti katselemaan kangasta, hypisteli sitä näppiensä välissä ja kehua retosti jotta siitäpä syntyy mestarille oikein pyhäpaitoja. Ja sen nenä kitruili taas niin, ettei näyttänyt ollenkaan pysyvän kohdallaan.

— Kaiketi minunkin on mestarille tehtävä se puhemiehen paita? Mitenkähän muuten? — touhusi Kustaava. — Jos minäkin ostaisin tätä samaa kangasta, niin tulisipahan mestarille yksi lisää.

— Tokkopa tuota tätä — epäili mestarin Iita — tämä on niin hinnoissaankin. Kelpaa sille huonommastakin kankaasta.

— Mikä sitä nyt kovin huonosta, mestarismiehelle, ja jos vielä hyväkin tästä liitosta heitäksen, niin pitäähän se nyt toki olla kunnollinen puhemiehen palkka... Vaikka köyhiä ihmisiähän tässä ollaan... Jos minä tekisinkin sujauttaisin housut, niin menisi vähemmän kangasta. Passaa kait se niinkin tälle puhemiehelle ja mestarille?

— Jopa tokiinsa, passaa hyvinkin — myönsi Taavetti myhähdellen, — housut kuin housut. Kaikkeahan sitä talossa tarvitaan.

Hän otti vähän kuin leikin kannalta koko tämän naima-asian. Ne eivät kumpikaan, enemmän morsian kuin sulhanenkaan, olleet järkensä puolesta kaikkein vahvimpia, vaikka toisakseen: minkäpä sille naimiselle taitaa, kun se kerran siltä kohdalta ottaa tätäkin yksinkertaista ihmistä...

No, tulihan siihen lopulta sekin sulhanen. Semmoinen leikkotukkainen ukon-turilas, silmät kuin purasimella pistetyt, vähän karvoja ympärillä, iso nenän möykky keskellä naamaa ja kasvot jo huomattavasti kurtussa. Sellainen sulhanen, ei se nähtävästi lapsuuttaan eukkoa ota.

Kustaavalle tuli kiire. Näytti kuin hän olisi pelännyt, että menee vielä tämä saalis läpi käsien, jos kauan virkailee. Se hökelsi:

— No, tässähän tämä nyt on Uatu. Nyt ei muuta kuin mestari panee nutun päälleen ja lähdetään käymään rovastilassa. Sillähän se asia selviää.

Sulhasella näytti olevan jotakin kielen alla. Se koetti öristä:

— Tuota... minä tälle Kustaavalle... piti tuota huohmauttaa...

— Kyllä sinä kerkiät huohmauttaa, elä nyt ykise siinä, vaan ala laputtaa taipaleelle. Vai etkö sinä muka akkaa tarvitse, ilmanaikojaan ikänsä nuhjottaja?...

— Tuota... kyllä... mutta...

— No, ala kävellä vain niine muttinesi... Mestarikin on jo valmis... Ja astukin nyt rohnakasti, jotta pysyt völjyssä; tämä on tärkeä asia. Ja muistakin rovastilassa, jottet rupea mökeltämään muuta kuin mitä sinulta kysytään!

Pyrynä Kustaava lähti painaltamaan. Mestarikaan ei pysynyt kunnolla hänen perässään, puhumattakaan sulhasesta, joka tuli perille vasta, kun Kustaava jo oli rovastin kansliassa.

Särkän Taavetti esitti asian rovastille. Tämä kyhni jotakin kirjojensa kanssa, sitten katsoi pitkään sulhaseen ja kysyi:

— Oletko sinä, Aatami Isaskarinpoika Kääriäinen, sitten vakaasti päättänyt ottaa kuulutuksen tämän Kustaava Rietuntytär Kasurisen kanssa?

Kustaavan nenä vitruili taas sitä omaa vitruilemistaan. Hän kerkesi siinä välillä vilkaista Uatuun, mutta eihän se, köriläs, tietysti mitään virkkanut; olla äjötti siinä vain kuin ei asia olisi kuulunut häneen sen siunattua. Senpä tautta Kustaava sanoa sukaisikin:

— Totta kait se sen on harkinnut ja tuumannut, kun kerran on tänne tullut. Ei suinkaan se muuten olisi minun kanssani pappiloihin lähtenyt. Niin jotta rovasti on niin hyvä ja pistää sinne kirjaan vain.

— Jaa, mutta kyllä minun on kuultava suostumus sulhasen omasta suusta.