Part 2

— Tulin taas... He, vaari, pätkiä, polta nyt! Minua raukaisee; panen vähän tuohon penkille pitkälleni ja nousen kohta piipun kahville.

— Miten sitä nyt, Ieriä, niin väsyttäneekin, ihmettelee emäntä. — Kovasti on lääpästyksissään.

Hän ottaa naulasta rengin työnutun ja tunkee sen Ierin pään alle.

— Onpahan pehmeämpi päällesi ja sopivampi levätäksesi.

Siihen Ieri nukkuu, sikeästi kuin raskaan työn tehnyt. Niskan alle työnnetty nuttu kohottaa pään kyttyrän tasalle, joten hän mahtuu parahiksi selälleen. Kohta kuuluu vain epätasaisesti nytkähtelevä kuorsaus, ja nukkujan leveä suu longistuu rehtevän avoimeksi.

Vähän ajan perästä vääntäytyy tupaan leveäharteinen tukkilainen, joka on viikolla tullut taloon ja nyt viettää ensimmäistä pyhähumalaansa. Hän aikoo panna piippuun, mutta huomaa sen olevan entisiä perskoja täynnä ja alkaa kaivaa niitä pois. Kopistettuaan kahvit kouraansa hän havaitsee nukkuvan pojan, tarkastelee tätä pitkään ja sanoo:

— Eikös tuo ole juuri se sama poika, joka kuuluu niin tykkäävän piipun kahvista. Ota nyt kerrankin himoosi...

Ja samassa hän kaataa kourallisen perskoja Ierin rentonaan auki ammottavaan suuhun.

Poika riipaisee kourauksen kuorsauksen mukana jonnekin väärään kurkkuun, sitten muutaman kerran tukahdutetusti yskäisee, mutta menee pian mustansiniseksi ja lakkaa hengittämästä.

— So, so, soso, — äännähtelee humalikas tukkilainen, — mitenkäs tässä nyt kävi?

Eläkevaari on tapauksen huomattuaan kömpinyt nurkastaan. Hän katsoo hengetöntä poikaa ja katsoo tukkilaista; sanoo sitten kirahtelevalla vanhanmiehen äänellä:

— Niin se kävi... himossa siittämäsi pojan himoonsa tapoit.

IHMEELLISET OVAT KOHTALON TIET

Tämä tapahtui alun kolmattakymmentä vuotta sitten.

Nuori suomalainen mies istui Varsovan asemalla odottaen Pietarin junan lähtöä. Hänen korvissaan karahteli ja sihahteli pitkiä puolalaisia kerakeyhtymiä, joihin hyvin usein sekautui leveämpiä ja tavallaan laulavampia venäläisiä äänteitä. Tämä kaupunki, Varsova, oli alkanut kammottaa nuorta miestä. Hänet oli aamulla vangittu eräästä ravintolasta aamiaisensa äärestä, viety jollekin poliisiasemalle, istutettu siellä monta tuntia puulaatikon päällä, sitten tutkittu, näytetty valokuvaa ja väitetty häntä sen esittämäksi henkilöksi, joksikin etsityksi vallankumoukselliseksi, ja vasta pitkien selittelyjen perästä uskottu, että hän olikin aivan toinen mies. Sitten oli kuivasti valitettu erehdystä ja käsketty hänen mennä. Kuulustelijat siellä poliisiasemalla olivat puhuneet venättä, mutta heidän suussaan kerakkeet olivat sorahtaneet puolaksi. Ne olivat olleet noita raadollisia olioita, jotka palvelivat vierasta sortajaa omaa isänmaatansa vastaan.

Suomalainen odotti nyt lähtöä tästä synkästä pesästä — Pietariin ja kotimaahan. Sieraimiin pisti kirpeä venäläinen haju, pitkin odotushuoneiden ja ravintolan lattioita virui sekalaisesti puettuja ihmisiä, joilla kaikilla oli kalpeat, väsyneet kasvot. He lojuivat suurten myttykasojen välissä, ikään kuin edeltäkäsin kyllästyneinä matkaan, joka heidän oli aloitettava.

Nuori suomalainen matkamies koetti löytää katseelleen kiinnekohtaa tästä elämänväsymyksen kyllästämästä paikasta. Kaksi sinipukuista santarmia asteli edestakaisin, hekin tympeentyneen ja happamen näköisinä. Vain joskus, kun sisälle sattui tulemaan vilkkaampi ja hälisevämpi joukko, heidän huomionsa kiintyi siihen, mutta havaittuaan, että se jäi ravintolapöydän ääreen ottamaan iltaryyppyjään, jatkoivat he jälleen entistä yksitoikkoista vaellustaan.

Sitten ilmestyi vastapäiselle penkille omituinen ryhmä. Siinä oli kummallisen jolsakasvoinen nainen ja hänen ympärillään kolme miestä. Viimeksi mainitut eivät olleet millään tavoin erikoisempia: tavallista venäläistä tai puolalaista tahi puolalaisvenäläistä apashityyppiä. Mutta nainen oli huomiota herättävä. Hän ei oikein tuntunut sopivan pukimiinsa, nyki milloin vyötäröään, milloin kaulaansa, aivan kuin vaatteet olisivat häntä ahdistaneet. Hänen kasvonsa olivat rumat ja ilkeät. Niiden päälle oli tosin vedetty harso, mutta senkin alta saattoi erottaa ulkonevat poskiluut, matalan otsan ja veltosti alaspäin venähtäneen leuan.

Joutilaana istuvan huomio kääntyy usein esineihin ja ihmisiin, joissa oikeastaan ei ole mitään erikoista mielenkiintoa. Varsinkin matkoilla seurataan usein joittenkin kanssamatkustajien pienimpiäkin liikkeitä ja eleitä ikään kuin odottaen, että tuosta kohta tulee jotakin jännittävää ja tärkeää. Näin saattaa mennä loppuun pitkäkin matka, eikä mitään sen kummempaa ole havaittu. Suomalainen jäi nyt seuraamaan tätä neliapilasta, oikeastaan tarkoituksettomana ja ajatuksettomana, mutta kiinnitti sillä tavoin puoleensa toistenkin huomion. Ryhmä näytti vilkastuvan hänen tähtensä. Se rupesi puhelemaan kovemmin, ja naisen ääni kuului ylimpänä. Se jollakin tavalla vihlaisi korvaa ja juuttui sinne ainaiseksi. Useinhan sattuu, että jokin ääni tai ulkomuoto painautuu ihmisen tajuntaan lähtemättömästi. Se ääni oli omituinen: jotakin kimakkaa piipitystä, joka ei ollut oikeastaan miehen eikä naisen ääntä, vaan siltä väliltä; sillä tavalla me tavallisesti kuvittelemme eunukkien puhuvan.

Junan lähtöaika läheni, oli vähitellen aika rientää paikkaa valloittamaan, mikä ei koskaan makuulippua omaamattomalle Venäjän pitkänmatkan junan matkustajalle ole ollut helppo tehtävä. Suomalainen oli tilannut jotakin ravintolasta ja veti nyt esiin lompakkonsa maksaakseen. Lompakko oli paksu möhkäle, ei tosin rahalliselta sisällykseltään, joka tarkasti laskien olisi riittänyt pieneen pysähdykseen Pietarissa ja sitten matkaan Suomeen, vaan pääasiassa siksi, että se oli jäänyt siivoamatta erinäisistä pienistä matkamuistoista, joita oli kertynyt Unkarista ja Itävallasta, suomalaisen matkan päätemaista. Lompakkoa käsitellessään suomalainen veti puoleensa tavallista kiinteämmän katseen puheena olevan seurueen taholta, jonka kesken syntyi levotonta liikehtimistä ja suhinaa. Naisen hunnutetuille kasvoille levittäytyi irvistys, joka kai oli tarkoitettu hymyksi, ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti suomalaiseen päin. Tämä ei kuitenkaan ollut siitä tietävinäänkään vaan kiirehti asemasillalle tunkeilevaan joukkoon.

Venäläisten junien valaistus oli siihen aikaan jokseenkin alkuperäinen. Toisen luokan vaunuissa paloi tavallisesti lyhtyyn pistetty kynttilä kummassakin päässä, joten pitkän vaunun keskusta oli pimeä kuin ryssän helvetti. Miten lienee suomalainen vahingossa astunut makuuvaunuun, johon hänellä ei ollut oikeutta, eikä sen käytävässä ollut valoa muuta kuin minkä asemasillan lyhdyt sinne heijastivat.

Tuskin matkamies oli astunut vaunun käytävään ja huomannut erehdyksensä, minkä vuoksi hän aikoi heti kääntyä takaisin, kun hänet painettiin lujasti seinää vasten, kaiken varalta tiukasti napitettu päällystakki reväistiin auki, ja vieras käsi tunkeutui hänen povitaskuunsa. Suomalaisen molemmissa käsissä oli matkalaukku, joten mikään puolustus, vieläpä selvää ylivoimaa vastaan, ei voinut tulla kysymykseen, jos se näin nopean ja tottuneen tarkastuksen aikana ylipäätäänkään olisi ollut mahdollista.

Himmeästä valosta huolimatta suomalainen kerkesi nähdä, että häntä seinään painamassa oli ainakin kaksi miestä ja taskussa käynyt oli nainen sama nainen, joka äsken ravintolassa oli piipittänyt ja jonka silmät niin omituisesti olivat välähtäneet.

Tietysti tuli paikalle suomalaisen häivytyksen johdosta poliiseja ja santarmeja, mutta heidän tutkimuksensa rajoittui pääasiassa ryöstetyn nimen ja osoitteen selville saamiseen. Oikeastaan suomalainen sai olla kiitollinen, ettei hänen matkaansa siirretty toiseen päivään tarkemman kuulustelun takia. Kun asianomainen ei kuitenkaan erikoisemmin painostanut tutkinnon tärkeyttä, sallittiin hänen lähteä, eväänään sellainen lohdutus, että he kyllä lähettävät lompakon takaisin annetulla osoitteella, kunhan se löytyy.

Muuta evästä suomalaisella ei ollutkaan puolentoista vuorokauden matkalle, sillä hänellä ei ollut enää rahaa. Kuponkilippu oli vain säilynyt, koska se oli tapaturman sattuessa toisessa taskussa.

* * * * *

Oli mennyt jokseenkin tasan seitsemän vuotta.

Suomalainen ei ollut saanut takaisin lompakkoaan, mutta hänellä oli kyllä sinä aikana ollut muita lompakkoja — ja välistä rahaakin, miten milloinkin oli sattunut. Tällä hetkellä hänellä ei kuitenkaan ollut kumpaakaan, sälä ne olivat jääneet Pietarin siirtovankilaan, ja hän itse oli valtiollisena vankina matkalla Siperian karkoitusmaille. Hän oli juuri ehtinyt pitkän ja raskaan etappimatkan jälkeen Tomskiin ja eräänä joulukuun päivänä hänet tyrkättiin lääninvankilan keskikokoiseen koppiin, jossa jo ennen häntä oli neljäneljättä miestä.

Tämä miesseura edusti hyvin monta kansallisuutta, melkein kaikkea, mitä laajan Venäjän alueelta suuren sodan ensimmäisinä kuukausina oli ehditty kerätä. Kaikki he tietysti olivat valtakunnalle vaarallisia, mikä milläkin tavalla. Kuka oli hautonut mielessään järjestelmän kumoamista ja koettanut aatettaan tarjota lähimmäisilleenkin, kuka oli varastanut joltakin jotakin, kunhan se vain ei ollut valtion omaisuutta, sillä kruununvarkaita ei lähetetty Siperiaan, vaan heitä ylennettiin virassa; kuka oli urkkija tai saksalaisystävällinen — mikäpähän mitäkin.

Siinä kopissa vietettiin hiljaisia päiviä, joina metsästettiin täitä ja keskusteltiin, sikäli kuin keskinäistä luottamusta syntyi, maailman tapahtumista, joista ei tiedetty muuta kuin huikeita otaksumia, siivekkäitä kuin ainakin paksun muurin ja kalterien taakse eristettyjen valtakuntaan tunkeutunut huhu.

Ja yöt nukuttiin levottomasti, syöpäläisten käsissä ja tiukkaan sullottuina, viimeksi tullut lähinnä yhteistä ämpäriä, jota siivoimmin voisi nimittää mukavuuslaitokseksi ja josta kopin ylikansoituksen vuoksi aina aamuyöstä lähti liukumaan nukkujia kohti ilkeä, kiemurainen viiva kuin limainen käärme.

Suomalainen oli viimeksi tullut ja loikoi yötään tämän käärmeen alituisen uhkan alaisena, kokeillen unetta ja aikansa kuluksi, millä kyljellä olisi pehmeämpää, ja koska kumpikaan kylki ei tuntunut käyvän höyhenpatjasta, rupesi hän tarkkailemaan ulkopuolisia ilmiöitä.

Kuka siinä kuorsasi kuitenkin, mikä mitenkin hiljaisesti valitteli, joku nyyhkytti, toinen ähkyi ja äsähteli itsekseen — tavallisia, ennen kuultuja ääniä. Mutta sitten korva tavoitti jotakin harvinaisempaa.

Jossakin nurkassa joku puhui ihmeellisesti vikisten. Toiset — niitä saattoi olla kaksi — murahtivat väliin muutaman sanan, pysyen kuitenkin enimmäkseen kuuntelijoina. Kieli kuulosti olevan puolaa, jota suomalainen ei ymmärtänyt. Mutta tuo ääni se ei ollut oikein miehen eikä naisen, vaan siltä väliltä. Puhuja oli kuitenkin mies, sillä Venäjän vankiloissa ei toki ollut yhteiskoppeja.

Ääni piipitti niin kauan, että suomalainen lopulta nukkui, kääntäen väsyneesti selkänsä viereen madelleelle niljakalle käärmeelle.

Sitten kului päiviä ja öitä, ja suomalainen kuuli usein saman vinkuvan äänen. Hän näki myöskin äänen haltijan. Tämä oli vartaloltaan solakka, hiukan naisellinen, samoin kuin käytökseltäänkin. Kasvot olivat pitkulaiset, rumat ja ilkeät, ja leuka omituisesti venähtänyt. Mutta ennen kaikkea ääni viilteli pahasti, tunkeutui jonnekin syvälle suomalaisen olemukseen ja ikäänkuin herätti sieltä jonkin muiston. Suomalaisen mieleen johtui, että noin mahtavat eunukit puhua.

Suomalainen oli kaksi viikkoa samassa kopissa joukeamuotoisen, naisellisen henkilön kanssa, ja tämä rupesi häntä suorastaan vaivaamaan. Kaikkein inhoittavin hän oli yrittäessään hymyillä, mikä tapahtui varsin usein. Silloin hänen naamansa kiertyi vastenmieliseen irvistykseen.

Sitten suomalainen lähetettiin lopulliseen karkoituspaikkaansa, joka oli puolen kuudettasadan virstan päässä Tomskista. Samassa matkueessa oli yksikolmatta henkeä, yhtenä se samainen visertäjä.

Kulkue kierteli Ob-joen lumista uomaa räiskyvässä pakkasessa, jossa rekitoverien oli kiinteästi nojauduttava toisiinsa yhdistääkseen vähäiseksi laskevan ruumiin lämmön. Jo toisena päivänä suomalainen tapasi eunukin kyljestään; heistä oli tullut rekikumppalit. Tämä visersi innokkaasti murteellista saksaa josta kuitenkin sai selvän. Hän oli avomielinen ja luottavainen, puheli kursailematta entisyydestään. Hänelle nähtävästi tuli, kuten joskus ihmiselle sattuu, vastustamaton halu haastaa tuntemattomallekin entisyydestään ja ammatistaan. Hän sanoi olevansa varsovalainen varas, joka nyt oli kiinni ainakin kymmenennen kerran. Venäjän lakien mukaan ei kuitenkaan pidetty lukua siitä, kuinka monennen kerran kukin varas joutui kiikkiin, ja niin hän oli aina selvinnyt verraten vähällä. Nyt hänet kuitenkin oli karkoitettu. Varsova oli näet sotatoimien läheistä aluetta, eikä siellä ollut aikaa tarkemmin lajitella rikollisia. Olivat karkoittaneet pois tieltään. Tämä onnettomuus oli johtunut hyvin haljusta syystä: miehen erikoisalana oli ollut kuljeskella naiseksi pukeutuneena, ja niin hän oli lähtenyt kadulta erään humalaisen upseerin asuntoon, poistuen sieltä myöhemmin toisen nukkuessa mukanaan upseerin kello ja rahat.

Nyt suomalaiselle valkeni. Tämä oli se sama vikisijä, jonka hän oli tavannut Varsovan asemalla seitsemän vuotta sitten ja joka eräiden toisten avustamana oli käynyt kutsumattomana vieraana hänen povitaskussaan.

Ihmeelliset ovat kohtalon tiet! Siinä he nyt lämmittivät toisiaan samassa reslassa ja ajaa kihnuttivat kohti kaukaista Siperian soppea — seitsemän vuoden perästä.

Reen jalas natisi pakkasen puremaa raidetta vasten, hevosjono solui hiljaisesti heitteistä tietä, ja suomalainen mietti mielessään, että me ollaan nyt täällä samanlaisia, yhtä voimattomia, yhtä vieraita, yhtä hyviä tai pahoja — miten vain ottaa; tuskin tuolle kehtaa sanoa, että me oikeastaan on tavattu ennenkin hiukan toisenlaisissa oloissa. Mitä se hyödyttäisi: tuo ei ole varmaankaan pitänyt kirjaa uhreistaan, eikähän hän nyt harjoita ammattiaan. Hän on nyt karkoitettu, hänkin, Siperian vanki, yhtä ikävissään ja yksinään. Jos joskus sitten myöhemmin, kun kuitenkin samalle paikkakunnalle joudutaan ja siedä tavataan, leikillään huomauttaisikin, kun se mahdollisesti oppii ymmärtämään leikkiä.

He eivät kuitenkaan tavanneet. Tai oikeastaan kylläkin, mutta sellaisissa olosuhteissa, joissa kaikki sanominen ja huomauttaminen oli mahdotonta. Varas joutui ensin johonkin toiseen kylään. Sieltä hän kyllä noin vuoden perästä tuli samalle paikkakunnalle kuin suomalainenkin, mutta kävi naiseksi puettuna ja vietti häitä jonkun Jurij Ivanovitshin kanssa.

Hänet siirrettiin Tomskin hourujen hoitolaan.

SIPERIAN JOULU

Hevosjono luikerteli halki Siperian lumisten maisemien. Tie kulki välistä joen jäätä omituisin kaarroin, kuten meillä Suomessakin. Nähtävästi Siperian pienet, mutta erinomaisen jäntevät hevoset rakastivat samanlaista kaariviivaa kuin heidän suomalaiset heimolaisensa, jotka myöskin jokaisen ensi lumen aikana joutuvat piirtämään tulevien viittateiden pohjan.

Toisinaan taas tie nousi matalaan pensaikkoon joen rannalle ja seurasi sellaista alakuloista ja tuiskun täyttämää ryteikköä virstamääriä. Joskus myöskin hevosjono puikahti laajalle arolle, jolla pyörähteli yksinäisiä tuulispäitä, nostaen lunta omituisina lieriöinä korkeutta kohti.

Juuri näillä aroilla ja noissa tuiskun lunta täyteen läjäämissä pensaikoissa tuntui asuvan se Siperian henki, joka on juurtunut meikäläisen mieleen mummojen kertomuksista ja joistakin lapsena nähdyistä painokuvista. Täällä saattoi helposti mielikuvassaan nähdä susilauman laukkaavan läähättäen ja kielet ulkona madon lailla kiemurtelevaa hevosjonoa kohti, ja mielikuvitus voi edelleen aukaista pensaikon lumivuoreen hirmuisen onkalon, johon koko jata näkymättömäksi livahti.

Tämä oli sitä Siperian talvea, jossa hevosjono luikerteli kuin ikuisuutta kohti synnyttämättä juuri mitään muuta ääntä kuin silloin tällöin reen jalaksen kirahduksen pakkasen puremaa tietä vasten. Ja sekin kuului kuin haavoittuneen suden ulvaisu.

Tässä hevosjonossa eivät näet kulkuset kilkattaneet, eikä siinä aisakello pompottanut malmista tervehdystään maisemille, kuten Suomen talvisilla metsäteillä tavallisesti tapahtuu. Tämä ei ollutkaan mikään iloinen ja asiantouhuisa matkue, vaan kauas Siperian korpiin karkoitettujen hiljainen saatto.

Hevosjonon suursiipisissä liistereissä kyyhötti vangin halatteihin ja muihin kummallisiin pukimiin käärittyjä miehiä, kaikkiaan joukon kolmattakymmentä, joista aina välistä joitakuita, kukin vuorollaan, hyppäsi reen jälkeen hölkyttämään tahdissa hevosten kanssa, taistellakseen siten liian navakasti päälle käyvää yletöntä pakkasta vastaan. Juoksijan piti siinä paljastaa lakin ja mahdollisesti kaulahuivin avulla peitetty naamansa, johon tulipalopakkanen pisti kuin ampiainen, aiheuttaen myöskin ampiaisen puremaa muistuttavan pöhötyksen. Mutta tällaisia pistoksia täytyi kestää, koska ruumiin yleislämmön säilyttäminen oli sittenkin tärkeintä.

Niin juosta lönkötti reen perässä vanheneva lääkäri, jolla oli oma turkkinsa ja komea lakkinsa ja joka sen vuoksi vaikutti kuin joltakin päälliköltä, vaikka hän oli hiljainen ja syrjässä pysyvä mies, eikä puhunut muuta kuin minkä toisia kohtalotovereitaan neuvoskeli parantamaan matkalla saatuja pieniä vammoja ilman lääkkeitä. Niin pinkaisi nuori poika, vasta kaksikymmentä täyttänyt, joka kuitenkin jo siihen ikäänsä oli kerinnyt tulla niin vaaralliseksi tsaarilliselle hallitukselle, että hänet oli lähetettävä jäähtymään Siperian jäiseen korpeen. Samoin työmiehiä ja keskiluokan jäseniä, jotka kaikki olivat jollakin tavoin toimineet vallitsevaa järjestelmää vastaan ja saaneet jättää kotinsa ja työmaansa. Ja siellä pisteli vangin halatissaan suomalainen venäläisen väkivallan vihollinen, ainoa sen rotuinen tässä pienessä, mutta monista kansallisuuksista kokoonpannussa joukkueessa.

Mato luikersi eteenpäin ja joskus kuului vain tuppeloista tuhahdettu äännähdys, joka ei tarkoittanut olla mitään, eikä sitä lausuttukaan kenellekään. Vain hyvin harvoin tie poikkesi pieneen yksinäiseen metsätylvästeeseen, jonka hupussa kyyhöttäjä tunsi siitä, että aroviiman vihellys yht'äkkiä lakkasi. Silloin suomalainen siirsi vangin halatin kaulusta syrjään silmiltään ja huomasi jotakin sekametsää, jonka keskeltä vilahti muuan koivun runko, mutta sekin oli harmaa ja ikäänkuin mustajuovainen, eikä puhtaan valkea kuin kotipuolen solakka koivu.

Sitten Siperian talvipäivän lyhyt valkeus painui pimeäksi illaksi.

Ja silloin reet alkoivat mukavasti nytkähdellä ja sieltä täältä kuului tiukkaan käärittyjen myttyjen sisästä heikosti toivova: Kylä, kylä!

Siinä todellakin lähestyttiin kylää. Sen oli antanut ilmi käärityille miehille nytkähtely, joka syntyi rekien liukumisesta joka kylän raiteilla katteena lojuvien jäätyneitten hevosen pallojen ylitse.

Pieniin hökkeleihin, jotka käsittivät ihmisten asunnon, navetan ja tallin tapaisen ynnä vielä kenties muitakin ulkohuoneita samassa ryhmässä, vetäytyy huurun mukana kummallisia kääröjä, noin puolikymmentä kuhunkin. Näitä vieraita ei ihmetellä, sillä niitä on kulkenut tästä jonkin verran joka talvi kymmenen vuoden aikana, ja varsinkin tänä talvena kauttakulku on ollut tavallista vilkkaampi.

Siperian talonpoika pitää näitä pakollisia kulkijoita pikemminkin ystävinään: eivät varasta, eivätkä tee muuta pahaa; jos valtiollisia lienevät, niin olkoot kuin kotonaan. Ei hän tsaaria tiedä muuta kuin kuvista; lienevät nämä sen vihollisia, ka olkoot, eivät ne talonpojalle pahaa tahdo.

Enempää hän ei ymmärrä, eikä hänen tarvitsekaan ymmärtää, osatakseen ottaa kalan joesta ja sen Tomskiin kuljettaakseen tarvikkeen vastineeksi.

Suomalainen on eräiden onnettomuustoveriensa kanssa kurkistellut ovesta ja toisesta, mutta joka paikassa on jo ollut muita, nopeampia otteiltaan, yön viettoa varten varustautumassa. Vihdoin hän löytää majan, jossa on vain neljä miestä; sinne otetaan luvun täytöksi.

Tämä on samanlainen kuin kaikki muutkin siperialaisten kylien majat; hiukan suomalaisen pirtin malliin, mutta ahdas, pimeä ja matala. Venäläinen uuni, suomalaisen kaimansa sukua, nurkassa, penkkejä, raheja ja makuulavitsoita. Perhettä monenlaista: tuo ryssänpartainen on tietysti perheen isä, keskikokoinen, kulmikas kasvoiltaan, joiden väriä on vaikea erottaa parran takaa, harmaasilmäinen, paremmin vahva rakenteeltaan. Vaimo häärii uunin luona samovaarin kanssa, romuluinen, ennen aikojaan vanhentunut, kirjavaan venäläiseen tapaan puettu nainen. Sitten lapsia, täysikasvuisesta tytöstä alkaen pieneen paraan, kuusi lie kaikkiaan.

Näillä Ihmisillä tuskin kellään on suurempaa vaatimusta elämältä kuin heidän välittömillä naapureillaan, lehmillä ja hevosilla, joita jokaisella siperialaisella talonpojalla on paljon, koska ne eivät täällä kalpaa erikoista hoitoa. Heidän kasvoistaan ja liikkeistään voi korkeintaan lukea tylsän tuijotuksen: antakaa meidän olla ja elää näissä oloissamme, sallikaa meidän pitää nuo Tomskista ostetut keisarin ja keisarinnan painokuvat ja mahdollisesti käärepapereina tänne joutuneet sotalaivoja ja muita meille yhtä käsittämättömiä asioita esittävät likaiset ja rutistuneet riekaleet tuolla seinällä. Siinä meille on maailmaa tarpeeksi, siinä ja meidän jokapäiväisessä köyhässä raatamisessamme niukan elämän ylläpidoksi.

Eikä kukaan näistä satunnaisista vieraista haluakaan heitä häiritä. He valmistautuvat käymään puolinälkäisinä lattialle levottomalle levolleen, kootakseen, jos mahdollista, voimia seuraavan päivän kamppailua varten.

Mutta siperialaisen perheen päämies sanoo:

− Ka, tsaijua juonette tässä yhdessä meidän kanssamme. Eikös nyt ala joulu?

Oikeauskoiset vieraat katsovat toisiinsa pitkään kuin kysyen: Näinkö tämä on joulun alkua, aattoiltaa; miten ihminen meneekään sekaisin vankikyydissä, etapilla?

Kunkin kasvoille häilähtää hetkeksi ikään kuin jonkin mieleen johtuneen muiston kuvastus, silmät näyttävät katsovan jonnekin kauemmaksi, mutta pian he astuvat yhteen pöytään perheen vanhinten kanssa. Suomalaisen joulu on mennyt jo aikaisemmin vankilassa, yksin, muistojen parissa; hän seuraa kuitenkin mukana.

Siinä istuu nyt aluksi ihmeellisen vaitelias seurue. Siperialainen perhe tuskin milloinkaan puhuu muuta kuin mikä tarpeellista on, ja tässähän ei ole enää mitään puhumista. Vieraat on käsketty juomaan tsaijua, tämän talon ainoaa tarjottavaa, ja siihen asia on loppunut. Talonväki tuntuu kuitenkin odottavan, että vieraat puhuisivat. Näilläkin ihmisillä on jokin vaistomainen halu kuulla uutisia siitä maailmasta, josta heillä ei ole paljon minkäänlaista käsitystä, sikäli kuin näet ovat useamman polven siperialaisia.

Ja miten ollakaan, vähitellen venäläisten karkoitettujen suu sulaa ja sydän herkistyy. He jokainen puhuvat jotakin joulusta, jolla on heille merkitystä, vaikka he ovat järjestelmän vastustajia ja vallankumouksellisia. Siperialaiset eivät taida paljon siitä puheesta ymmärtää, mutta he kuuntelevat kuitenkin mielellään. Kenties jossakin heidän sisimmässään värähtää kaukainen käsitys siitä, että tämä heidän elämänsä on tylsää ja eläimellistä.

Sitten yhtäkkiä talon isäntä kiinnittää katseensa hiljaiseen suomalaiseen ja kysyy: — Ka, miks et sinä puhu, herra, onko surua?

Joku venäläinen rientää vastaamaan.

— Häneltä huonosti kieli luonnistuu, ei ole meikäläinen, Suomesta kotoisin on.

Isäntä oikein kääntyy paremmin katsomaan suomalaista. Hän vilkastuu huomattavasti.

— Oo, tiedän, tiedän, Suomen tiedän. Minun isänikin sieltä oli tullut, suomalainen oli...

Suomalainen sävähtää. Omaa rotua... tuoko mies... ja entä tuo kirjavan likainen nainen ja lapset...?

— Mikä teidän nimenne on? suomalainen kysyy.

— Ka, Mihailov, mitä nimestä... isällä jokin toinen nimi oli, mutta täällä olivat muuttaneet, vai lie jo matkalla muutettu. Oli jotakin sopimatonta, lain vastaista tehnyt kotipuolessaan, Suomessa siellä, siksi oli tänne lähetetty...

— Osaatteko te suomea?

— Ka, mistä minä, äiti täkäläisiä oli, aina venättä haastoi, ei täällä muuta kuultukaan... minkä isä joskus jotakin outoa lauloi, pysähtyi työssään, tuijotti jonnekin ja lauloi jotakin meille käsittämätöntä. Muistan hänet tuolla halkoja pienimässä... yht'äkkiä laulun alkoi ja tuijottamaan rupesi, mutta kun huomasi meidän muiden katselevan, sellaisella voimalla kirveensä iski, että halkesi vahva halkotukki.

— Oletteko te oikeauskoinen?

− Kuinkas sitten? Olen toki oikeauskoinen. Äiti oli täkäläisiä, oikeauskoisia. Isästä tuota ei tiennyt, mikä oli... lie sillä vaikka oma jumalansa ollut. Niin sanoi, että ei minua teidän loruillanne hautaan lueta — ja niin se kerran keväisenä yönä virtaan hiihti, vahingossako lie vai tahallaan... ja sille tielleen jäi, ei edes ruumiina ole takaisin tullut.

Siperialainen isäntä tuntui mielellään kertovan isästään, mutta hänellä, omasta rodustaan niin pian luiskahtaneella, ei ehkä ole tarpeeksi kertomista suuresta yksinäisestä taistelijasta, joka eli täällä vieraitten keskellä omaa elämäänsä, ollen mielellään jättämättä muistoja itsestään.

Eikä suomalainen haluakaan kuulla enempää. Hän siirtyy uunin viereen lattialle pitkäkseen, mutta hänen silmäänsä ei tule uni pitkään aikaan. Hänen mielessään on tiukasti katsova mies, joka halkaisee yhdellä iskulla halkotukin, ja valkoisesta joesta keväisessä kuutamossa sinisenä häilähtelevä virtapaikka, jota kohti mies hiihtää kuin pelastusta hakemaan...

Pirtti sammuu hiljaiseksi ja siperialainen jouluyö hiipii varpaillaan nukkuvan väen ohi.

KUN SANOMA VALLANKUMOUKSESTA SAAPUI SIPERIAAN

Siperian sydämessä, keskellä melkein rannatonta aroa kyyhötti pahainen kaupunki. Se oli kuin suuri, leveäselkäinen sammakko, joka oli väsyneenä lysähtänyt siihen lakeuden keskelle, ja nyt koetti vain hätäisesti torjua vinhan tuulen kasaamaa lunta milloin minkin raajansa päältä.

Kuka hänelle lie ja mistä hyvästä, sille rykelmälle, kaupungin nimen antanut? No, olihan sillä kaupungin viralliset laitokset, upraavat ja muut, ja kokoontuihan siellä tuolloin tällöin piirioikeus, joka enimmäkseen käsitteli hirveitä murhajuttuja ja jonka syyttäjä, kääntynyt muhamettilainen, tattari, kävi päälle kuin ampiainen, aivan kuin hän olisi tahtonut kostaa kaikki heimonsa kärsimät vääryydet venäläiselle väestölle. Tämä kaikki siellä oli, mutta ei kaupungin henkeä eikä ryhtiä, joista esimerkiksi pienimmänkin kotoisen kaupungin tuntee.

Ja kauppaporvareita siellä oli. He kettivät köyhältä kanssaihmiseltään nahkankin päältä, ja kerran, kun Siperian rataa rakennettiin, he olivat olleet ylpeitä ja kieltäytyneet vakiintuneen tavan mukaisesti antamasta linjaa vetäneille insinööreille lahjusta, minkä vuoksi viimeksimainitut olivat sitten vitaisseet ratasuunnan hieman kieroon, toistakymmentä virstaa sivuun kaupungista. Ja niin se oli jäänyt sinne omaan oloonsa, Jumalan ja radan seljän taakse, se sammakko-kaupunki, omatekoisine laitoksineen ja oikeuskäsityksineen.

Silloin, kun tässä kerrottava asia tapahtui, asui siinä pahaisessa kaupungissa muutamia karkoitettuja, niiden joukossa kaksi valtiollista, suomalainen ja saksalainen. Saksalainen oli majaillut siellä jo sodan alusta asti, mutta suomalainen oli terveydellisistä syistä siirretty sinne vasta noin kolme kuukautta aikaisemmin. Terveydellisistä syistä — maailman vihoviimeiseen kolkkaan, jossa oikea siperialainen pyrynnujakka tuskin ennätti luoda umpeen n.s. kaduille heitettyjä likavesiä ja muita jätteitä.

Ne kaksi miestä, suomalainen ja saksalainen, istuivat päivät pitkät vuorotellen kummankin murjussa ja tutkivat myöhään ja epävarmasti saapuvien sanomalehtien mukaan sotatilannetta. He iloitsivat kumpikin yhtä sydämellisesti »Pyhän Venäjän» ilmeisistä vastoinkäymisistä. Kun nyt rusentaisivat sen kehnon lopultakin!

* * * * *

Sitten kuului eräänä päivänä kummia. Se oli maaliskuinen päivä; aurinko koetti lämmittää, mutta ei jaksanut, ja aroviima louskutteli pahanenteisesti ikkunan luukkuja. Suomalainen kyyrötti majassaan, katsellen mitään ajattelematta hiljaa murenevaa hiillosta, kun saksalainen syöksyi sisään lehden palanen kädessään.

— Siinä se nyt on! Siinä se nyt on! Matkustaja tuli äsken ja toi tämän lehden kappaleen... Vallankumous, tsaari jo vangittu...

— Älkää lörpötelkö...

— Hyvä Jumala, lukekaa!

Suomalainen otti lehden käteensä välinpitämättömänä, vastenhakoisesti. Mutta pian hän unohti ympäristön, vieraan, ja ahmi rivejä kuin nälkäinen, joka syö melkein tukehtuakseen, ennen kuin rauhoittuu ja alkaa tuntea edes ruokansa maun.

Uskooko kuka, että kaksi aikuista miestä, molemmat kovia kokeneita, karaistuneita ja jokseenkin mihin hyvänsä tottuneita, voi hypellä piirileikkiä kuullessaan sortovallan kukistuneen? Se on uskottava, sillä näiden miesten mielessä oli lähes kolmena vuotena elänyt vain yksi ainoa toive: kunpa ne sen rusentaisivat!

Nyt se oli rusennettu, järjestelmä, jonka alla kansat olivat huokailleet, maan oma kansa ehkä kaikkein enimmän.

Ja parhaaseen iloon saapuu siihen Praskovja Osipovna, suomalaisen emäntä, jonka kanssa hän ei ole monta sanaa vaihtanut. Mutta nyt on tunnelma sellainen, että täytyy puhua, täytyy sanoa vanhalle eukolle, että hänkin on nyt sitten vapaa, täysiarvoinen kansalainen, tsaari on vangittu...

Mitä haastelet? Tsaari vangittu... Järjiltäsi olet... Kuka hänet voisi vangita? Jumala on, Kristus on, Neitsyt Maaria on, mutta ne eivät vangitse tsaaria. Tsaari on Jumalan sijainen maan päällä. Kuka sitten hallitseisi, jollei tsaaria olisi?

— Duuma hallitsee toistaiseksi, sitten tulee jotakin muuta... J

− Mikä on duuma...? Tsaari vain on ja hallitsee...

— Duuma on eduskunta, se hallitsee nyt; duuma, parlaament, ymmärrättekö?

— Ja kuka tsaarin sieppasi... Jumalan asettaman...?

— Vallankumous... revoluutsia...

— Mikä se sellainen...? Tsaari on ja hallitsee, Jumala on, ja Kristus on, Neitsyt Maaria...

— Siinä nyt olet, vapaa Venäjän kansa. Sinäkö olet tehnyt vallankumouksen? Sinäkö pudistit niskaltasi ikeen, ja tarvitsitko sinä vapautusta?

Praskovja Osipovna menee matkaansa ja päivittelee:

— Hulluksi tuli... tsaari vangittu, sanoo... Tsaari on... Jumala...

* * * * *

Piirivartia kulkee kierrostaan, astuu suomalaisen murjuun. Hänellekin näytetään lehden kappale. Hän on toki lukutaitoinen, tavallaan. Tavailee uutisen, sanoo:

— Paha perii kirjoittajat, jumalallista järjestystä vastaan nousevat... A, mikäs se muka se duuma on? Näkyvät siitä välistä kirjoittavan... en ole lukenut... Mutta tsaari on ja pysyy, vallankumoukselliset pannaan linnaan... Mitähän pristav sanoisi, jos tämän näkisi...? Äreä mies on, voisi suuttua... Uskaltaneeko hänelle edes kertoa... jos vielä teidätkin kiinni panee, hiljaiset miehet... Hävittäkää mokoma lehti... ilkeyksiä puhuu...

Lähtee ja kummallisen sotamiehen hajun jälkeensä jättää. Virkavallan edustaja, kuinkas muuten, tietysti herraansa puolustaa, vaikkei asioista ymmärrä yhtään mitään.

* * * * *

Suomalainen ja saksalainen eivät saa enää sijojaan kotosalla. Täytyy lähteä ulos, upraavaa kuulemaan, mitä siellä tiedetään asiasta. Kyllä se totta on, siitä ei voi olla epäilystäkään, sillä eiväthän ankaran sensuurin alaiset lehdet uskaltaisi noin kirjoittaa, ellei jo Siperian suuremmissa keskuksissa oltaisi täysin selvillä tapahtumista. Mutta upraavaan on mentävä kuulemaan, mitä siellä sanotaan; jos tästä vihdoinkin alkaisi päästä kotimaata kohti. Sellainen ajatus kytee suomalaisen mielessä.

Portilla tulee vastaan Afanasij Pavlovitsh, posteljooni, joka reessä seisten kuin huijari ajaa ympäri pientä kaupunkia ja jakaa postin niukkoja tuomisia. Hän on tavallisesti päissään, eikä koskaan itse osaa lukea osotteita, vaan antaa kussakin talossa tarkastaa koko laukkunsa. Sillä tavalla hän joutuu monesti asiattomasti käymään. Hänellä on suomalaiselle tämän kotimaan lehtiä, mutta eihän niissä, Herra nähköön, vielä ole mitään näistä uusista tapahtumista. Pitää sentään posteljoonillekin mainita...

— Vallankumous on tullut... tsaari vankina...

Miehen pullea ja punakka naama vetäytyy soikeaksi.