Part 4

_Rva Lumley-G._ Lakatkaa nyt Herran nimessä, ja tehkää työnne. Siinä on teille tarpeeksi perustuslakia. Te kinastelette aina joutavia.

_Arkkipiispa_. Pieni kina on avioliiton suola. Se meille ainakin näkyy jääneen perinnöksi vanhasta, kadonneesta maailmasta. Mutta eipä se ole vaarallista. Me olemme päässeet siitä maailmasta, joka oli pahuudelle ja vääryydelle perustettu, meillä on nyt sopusuhtaiset ja terveet olot. Mitä silloin merkitsee melkeinpä vielä kuherruskuukauttaan viettävän avioparin pieni sanallinen perhekamppailu? (Billy tulee de Puysterin kanssa.) Vai mitä sanoo Billy? Oletko sinä meihin tyytyväinen?

TOINEN KOHTAUS.

Edelliset, Billy ja de Puyster.

_Billy_. Kuinkas muuten! Te tulitte tänne ja liityitte meihin kolmeen aikaisemmin kuin osasin aavistaakaan. Meillä on nyt takanamme monituhatvuotinen kertomus verenvuodatuksista, kärsimyksistä ja kyynelvirroista, jota joskus on kutsuttu ihmiskunnan historiaksi. Runoilijat olivat luoneet ihania lauluja, filosoofit julistaneet syvällistä viisautta, tiedemiehet suorittaneet ihmeellisiä tutkimuksia — ja heidän ainoana saavutuksenansa oli ollut maailma, jossa miljoonat sorretut ihmisparat olivat työskennelleet ilman lepoa ja rauhaa muutamien satojen laiskurien hyväksi. — Nyt on tuo maailma poispyyhkäisty, ja me olemme joutuneet luomaan uutta kulttuuria. Me olemme sopineet siitä, ettemme tahdo enää perustaa mitään orjuutta, läänityslaitosta tai kapitalismia. Kukin meistä työskentelee kykynsä mukaan ja nauttii työn tuloksista tarpeensa mukaan. Siinä meidän tuhatvuotisen valtakuntamme perustuslaki. Se ei ole pitkä eikä monimutkainen, mutta sitä selvempi. Tänään on meillä uuden tasavaltamme ensimmäinen juhlapäivä... (Sarita tulee työntäen lapsenvaunuja.) Siinä saapuu nuoren tasavaltamme tulevaisuus.

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset ja Sarita (miehen puvussa).

_Eloise_ (nuhtelevasti). Rakas Sarita, olisit nyt edes vappujuhlaan voinut pukeutua hameeseen.

_Sarita_. Minkä vuoksi? Emmekö me täällä ole kaikki tasa-arvoisia, niin naiset kuin miehetkin, ja eikö silloin ole yhdentekevää, miten pukeudutaan? On kai parasta pukuasioissa noudattaa vain mukavuussyitä, ja juuri niitten nojalla katson tämän pukuni sopivimmaksi.

_Billy_. Aivan oikein, Sarita. Sinä olet ollut alusta pitäen tämän tasavallan todellinen kansalainen.

_Sarita_. Minä olenkin joutunut tasavallan tulevaisuuden vaalijaksi. Minun siis on näytettävä hyvää esimerkkiä. (Vetää vaunujen uutimet sivuun.) Katsokaa, eikö hän ole oikea pikku enkeli?

_Eloise_ (joka samoin kuin toisetkin on siirtynyt lasta katsomaan). Hän on kultainen pikku enkeli! Aivan ilmeinen Helenan kuva.

_Reginald_. Helenanko? Eikö mitä. Hänellähän on selvästi Billyn nenä.

_Sarita_. Hänellä on niin ihastuttavan pittunen nenännypyttä! Hän on äitinsä pikku karitsa. (Hetken kuluttaa pitää kukkaa lapsen nenän edessä.) Olethan sinä, olethan tina äidin pittu taritta?

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset ja Helena.

_Helena_ (tulee syli täynnä kukkia, jotka myöhemmin asetetaan pöydällä oleviin vaaseihin). Kuka täällä hemmottelee minun pienoiseni pilalle?

_Sarita_. Kysyisit paremmin, kuka voisi olla häntä hemmottelematta.

_Helena_. Niin, onhan hän kyllä maailman ainoa pienokainen.

_Reginald_. Tiettävästi kuitenkin vain toistaiseksi, sillä maailmassa on toinenkin nuori aviopari.

_Eloise_ (teeskennellen suuttumusta, mutta itse asiassa tulevasta äitiydestään ylpeänä). Reggie, etkö sinä milloinkaan opi hallitsemaan sanojasi.

_Billy_. Reggie on oikeassa. Jokaisen uuden kansalaisen ilmestyminen uuteen maailmaan on ilolla tervehdittävä tapaus, ja siitä voi jo ennakolta olla iloinen. Meille sopivat vain harvat vanhan uskonnon opetuksista, mutta ainakin yhtä niistä on arvossa pidettävä: »Kasvakaat ja lisääntykäät ja täyttäkäät maa!» — Juuri nyt, viettäessämme uuden tasavaltamme ensimmäistä juhlapäivää olemme saaneet viimeisen tervehdyksen vanhasta maailmasta. Minun onnistui juuri avata paineilman avulla toiminut postiputken vastaanottaja, ja sieltä minä löysin sanomalehden, joka on New Yorkin Iltalehden ylimääräinen numero ja ilmestynyt sinä päivänä, jona vanhan maailman loppu tapahtui. De Puyster, teillähän on lehti, lukekaapa sen viimeiset uutiset!

_de Puyster_ (selostaen lehteä). Koko ensimmäisen sivun täyttää selostus siitä, miten Guiseppe Schapine on kirveellä hakannut rakastettunsa kappaleiksi erään talon piharakennuksessa Baxter Streetin varrella. Viimeisellä sivulla oleva pääkirjoitus kuvailee, miten vaarallista tupakanpoltto on vuoteessa. Sitten täällä on kymmenkunta murtovarkautta, erinäisiä sähkömurhia ja... ja sitten melkein koko lehden täyttää selostus Huvipalatsin suuresta juhlasta... Täällä on teidän kuvanne... ja... ja tekstiä, joka valitettavasti näkyy olevan minun tyyliäni...

_Useammat äänet_. Emmekö saisi kuulla hiukan...

_de Puyster_ (hiukan väkinäisesti). En tiedä...

_Useat äänet_. No, no, antakaa tulla...

_de Puyster_ (lukee, lopulla keskeytellen ja epäröiden). »Kansalaisten Liittomarssin ylväät sävelet tervehtivät nyt lähestyvää juhlan emäntää, rouva Viviana Athelstan de Smitkins Lumley-Gothamia...

_Rva Lumley-G._ Onpas siinä nimiä.

_de Puyster_ (jatkaa keskeytymättä). ... jonka anteliaisuutta saadaan kiittää tämän vieraanvaraisuuden temppelin aikaansaamisesta, temppelin, joka on ainiaaksi suojattu kaikelta kosketukselta jokapäiväisen elämän kanssa ja tarkoitettu niiden huviksi, joiden huollettavaksi Jumala rajattomassa viisaudessaan on antanut maan omaisuuden...»

_Useampia ääniä_. Ohhoh! — Jo riittää. — Sepäs on koreata!

_Billy_. De Puysterin tyyli oli sangen koristeellista siihen aikaan.

_Eloise_. Mutta eikö kaikki tuo nyt kuulosta ylen kummalliselta?

_Sarita_. Mikä hirveä maailma se olikaan!

_Helena_. Tulin juuri ajatelleeksi, tahtoisiko joku sinne takaisin, jos voisi palata.

_Kaikki_ (tuijottavat hämmästyneinä Helenaan, huudahduksia:) Takaisinko? — Sinne? — Ei koskaan!

_Helena_. On kuitenkin mielenkiintoista ajatella sitä.

_Reginald_. Tarkoitatko kaikkea, mitä silloin oli.

_Helena_. Tarkoitan. — Tekisikö teidän mielenne takaisin, arkkipiispa?

_Arkkipiispa_. Ei missään nimessä, vaikka minun täytyy myöntää, että joskus kaipaan — esimerkiksi kärvennettyä metsäkanaa tai kinkkua. Mutta kaikkea entistä? Ei, ei!

_Reginald_. Ajatelkaa vain, että olisi pakko käyttää tärkkipaitoja.

_Eloise_. Ajatelkaa, että täytyisi vaihtaa pukua kuusi kertaa päivässä.

_Arkkipiispa_. Ja käyttää pitkiä liepeitä.

_Lumley-G._ Ja olisi kirjoitettava nimiään maksumääräyksiin.

_Rva Lumley-G._ Ja käytettävä korsetteja.

_Sarita_. Ja pitäisi polttaa savukkeita ja käydä juhlatilaisuuksissa. Voi, miten onnettomia me olemmekaan olleet.

_Billy_. Ja kaiken lisäksi tuntea olevansa hyödytön loiseläjä toisten hartioilla. Eikö siinä sittenkin ollut vanhan maailman kaikkein pahin onnettomuus. — Mutta Helena, rakkaani, tasavallan nuorin kansalainen on vietävä nukkumaan.

_Helena_. Aivan oikein, Billy. Hän ei voi ottaa osaa kohta alkavaan juhla-ateriaamme, mutta me voimme olla tyytyväisiä, sillä hän nukkuu sinä aikana uuden maailman onneksi ja menestykseksi. (Menee lapsenvaunujen kanssa rakennukseen.)

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset, paitsi Helena.

_Sarita_ (mietteissään). Hänestä, tuosta pienokaisesta, kasvaa todellinen tuhatvuotisen valtakunnan kansalainen, sillä häntä ei tahraa sellainen häpeä kuin meitä vanhan maailman jäännöksiä, joitten ehkä lopultakin on vaikeata kokonaan vapautua vanhoista tavoistamme ja tottumuksistamme.

_Billy_. Tuskinpa sentään. Meillähän on joka hetki tilaisuus vertailuun, ja sen tulos on aina uudelle maailmalle edullinen. Sinä, Sarita, olet ollut alusta alkaen mukana. Sinä siis olet jo täysin vapautunut vanhasta hapatuksesta. Sinä olit siinäkin maailmassa vain nainen, aikasi nainen. Paljon vaikeammaksi minä olin uskonut muodostuvan eron entisestä niille, jotka vielä äsken edustivat valtaa ja kunniaa, kuten Lumley-Gotham ja Harlemin arkkipiispa. Mutta hekin ovat tyytyväisiä uuteen järjestelmään, työn ja oikeuden tasavaltaan. Heidän oli pakko luopua asemastaan, ja he ovat sen käsittäneet...

_Lumley-G._ Mieluinen pakko, sano niin, Billy. Tuhat kertaa ennemmin olen minä täällä puutarhurina kuin siellä maailmanvaltiaana.

_Arkkipiispa_. Ja minulle on tässä hiippakuntaa kylliksi, semminkin kun tämä näkyy tarvitsevan niin kovin vähän sielunhoitoa. Mutta ehkä minä kelpaan teille siviilinotarioksi tahi maistraatin puheenjohtajaksi... no, yleensä toimihenkilöksi, jonka tehtävänä on solmia avioliitot ja pitää kansalaisten luetteloa.

_Billy_ (nauraen). Kyllä, kansalainen arkkipiispa. Sen toimen te kernaasti saatte, sikäli kuin me tarvitsemme sellaisia toimihenkilöitä.

_Sarita_. Niin, eihän se oikeastaan ollut meidän vikamme, että me olimme sellaisia kuin olimme. Oli olemassa voimia, jotka hallitsivat meitä, emmekä me sitä ymmärtäneet. Siitä syystä meillä ei ole oikeutta tuomita toisiamme, eikä yleensä ketään vanhan maailman kasvattia. Niinpä tunnenkin mieleni murheelliseksi joka kerta, kun tulen ajatelleeksi niitä kahta miestä, jotka jäivät kaupunkiin. Sen vuoksi olen sitä mieltä, että meidän olisi koetettava pelastaa heidät...

_Eloise_. Aiotko taas ottaa esille tuon kysymyksen.

_Sarita_. Minä olen sanonut teille, etten aio jättää sitä tekemättä, ennen kuin se kysymys on ratkaistu. Meidän velvollisuutemme on antaa sekä Granvillelle että Tuttlelle tilaisuus parannuksen tekoon.

_Eloise_. Meillä ei ole mitään velvollisuuksia heitä kohtaan. Me emme voi tehdä mitään heidän hyväkseen.

_Sarita_. Me voimme antaa heille anteeksi. Meillä ei ole oikeutta sanoa, että joku inhimillinen olento on ehdottomasti parantumaton, kelvoton kaikkeen korkeampaan...

_Reginald_. Niin, niin, teidän on helppo puhua sillä tavalla, sillä te ette ole milloinkaan saanut Tuttlelta selkäänne.

_Sarita_. Oletteko te sitten saanut?

_Reginald_. Kyllä. Kohta teidän lähdettyänne hän rupesi hävyttömäksi. Hän alkoi juovuspäissään ahdistella Eloisea, ja kun minä menin väliin, löi hän minut puolikuoliaaksi. Hän tyrannisoi meitä, teetätti meillä kaikki työt, ja sen vuoksi meidän täytyi lopulta paeta. Vain onnen kaupalla me pääsimme ehjinä hänen kynsistään.

_Sarita_. Tuttle on se, miksi me olemme hänet tehneet. Me kasvatimme hänet orjaksi palvelemaan meidän laiskuuttamme ja turhamaisuuttamme. Kuinka me siis voimme moittia häntä siitä, että hän koetti päästä meitä komentamaan saatuaan siihen tilaisuuden? Mutta minä en puhu yksinomaan Tuttlesta. Siellä on myöskin Granville.

_Rva Lumley-G._ Granville on vielä pahempi kuin Tuttle. Hän on älykäs mies, jonka pitäisi ymmärtää asiat paremmin. Mutta hän sen sijaan, että olisi liittynyt meihin taistelussa Tuttlea vastaan, meni tämän puolelle, ja sitten he yhdessä perustivat uuden kapitalistisen yhteiskunnan, jossa Tuttle edusti pääomaa ja Granville hallinnollista valtaa. Me olimme siinä vain paarias-luokkana, ja lopulta meidän täytyi ryhtyä työtaisteluun heitä vastaan.

_Billy_ (iloisesti). Olitteko tekin siinä taistelussa mukana, täti?

_Rva Lumley-G._ (ylpeästi). Minä... minä olin Maailman Teollisuustyöläisten Liiton järjestäjä.

_Billy_. Saitteko kaikki järjestetyiksi?

_Rva Lumley-G._ Kyllä... kaikki muut, paitsi häpeä sanoa — oman mieheni. Hän esiintyi alkaneessa lakossa rikkurina.

_Lumley-G._ Jaa, mutta minä olen pyytänyt anteeksi järjestöltä ja minut on myöhemmin otettu toveruuteen. (Naurua.)

_Rva Lumley-G._ Niin kyllä, mutta Granvilleä me emme voi hyväksyä uuden yhteiskuntamme jäseneksi, yhtä vähän kuin Tuttleakaan, sillä he edustavat tyypillistä kapitalistista järjestystä, jonka palaamista missään muodossa ei ole hyväksyttävä.

_Billy_ (edelleen huvitettuna). Oletteko tekin samaa mieltä, arkkipiispa?

_Arkkipiispa_. Olen, ehdottomasti. Minä olen Maailman Teollisuustyöläisten Liiton jäsen ja ollut mukana työtaistelussa. Entisestä turmeluksesta on tehtävä kertakaikkinen loppu.

_Sarita_. Mutta kaikkihan me, älymystön ja ylemmän luokan jäsenet, olimme yhtä turmeltuneita. Muistakaamme omia syntejämme ja antakaamme Granvillelle anteeksi.

_Arkkipiispa_. Jos hän edes tulisi meidän luoksemme ja pyytäisi anteeksi, mutta emmehän me tiedä, missä koko mies on tällä hetkellä.

_Sarita_ (mietittyään tovin). Kuulkaahan, hyvät ystävät, minulla on jotakin tärkeää ja odottamatonta sanottavana teille. Kuten muistatte, olin minä poissa koko eilisen päivän ja sanoin, että autoni oli mennyt epäkuntoon. Se ei ollut totta. Asia on niin, että minä kävin New Yorkissa. (Yleinen hämmästys.)

_Billy_. Entä sitten?...

_Sarita_. Minä olen koko talven miettinyt noiden kahden miesparan kohtaloa. Eilen halusin ottaa heistä vihdoinkin selvää ja antaa heille tilaisuuden — ainakin toiselle, jonka uskoin voivan pelastua...

_Rva Lumley-G._ Mitä sitten? Jatka!

_Sarita_. Saavuin kaupunkiin, menin jalkaisin Yhdyshotelliin, astuin tyynesti sisään ja löysin huoneen, jossa ruokatablettikoneisto, heidän kapitalistisen yhtymänsä pääpaikka, sijaitsi. Pitkään aikaan en nähnyt yhtään ihmistä, mutta havaitsin merkkejä siitä, että joku oli ollut siellä äskettäin. Minä jatkoin etsimistäni varovaisesti ja lopulta löysin toisen heistä.

_Billy_ (hetken hiljaisuuden jälkeen). Kumman heistä?

_Sarita_. Granvillen.

_Billy_. Kuinka hän voi?

_Sarita_. Hän ja Tuttle olivat joutuneet riitaan koneen käyttöoikeudesta. Tuttle oli väittänyt, että se oli hänen omaisuuttaan, ja oli koettanut pakottaa Granvilleä, sitten kun te muut olitte heidät jättäneet, työskentelemään heidän molempien puolesta. He olivat tapelleet ja Granville oli haavoittunut. Ei tosin pahasti, mutta kuitenkin niin, että hänen oli täytynyt piilottautua. Nyt hän oli monta kuukautta tavoitellut Tuttlea ja Tuttle arvattavasti häntä — molemmat asestettuina ja valmiina murhaamaan toisensa. (Hetken tauko.) Te ette voi kuvitella, kuinka säälittävässä asemassa Granville oli. Koko talven hän oli ollut ilman polttoainetta, sillä hän ei uskaltanut sytyttää tulta, koska pelkäsi siten ilmaisevänsä olinpaikkansa Tuttlelle. Salamurhaa peläten ei kumpikaan ollut uskaltanut käyttää tablettikoneistoa. He olivat eläneet kuin petoeläimet väijyen toisiansa päivät ja yöt. Granville oli sairas, perinpohjin menehtynyt. Sen vuoksi taivutin hänet lähtemään mukaani.

_Billy_. Onko hän täällä?

_Sarita_ (nyökkää).

_Rva Lumley-G._ (vaitiolon jälkeen). Millä ehdoilla hän on täällä?

_Sarita_. Toistaiseksi ilman ehtoja. Teidän asianne on ottaa hänet vastaan, jos tahdotte. Hän haluaa tulla samoilla ehdoilla kuin kaikki muutkin täällä ovat. Hän luopuu vanhoista arvonimistään ja haluaa olla vain kansalainen Granville. (Vaitiolo.)

_Eloise_ (sitten kun hän ja kaikki toisetkin ovat harkinneet asiaa). Suostuuko hän suorittamaan osansa työstä?

_Sarita_. Kyllä.

_Rva Lumley-G._ Mutta mitä takeita voimme saada siitä, ettei hän rupea jälleen rettelöimään?

_Sarita_ (lyhyen vaitiolon jälkeen). Parhaimman kaikista takeista. Minä vastaan hänestä.

_Eloise_. Mutta miten sinä voit hänestä vastata?

_Sarita_. Minä toivon, että arvoisa yhteiskunta on antava hänet minulle. Hän on selittänyt haluavansa mennä naimisiin kanssani.

_Billy_. No, siinä tapauksessa... Hae hänet tänne. (Sarita menee.)

KUUDES KOHTAUS.

Edelliset, vähän myöhemmin Sarita ja Granville sekä Helena.

_Billy_. Olenhan minä aina sanonut teille, että kerran me kaikki eloon jääneet kokoonnumme tänne ja ryhdymme kukin voimiemme mukaan samaan uutta yhteiskuntaa rakentavaan työhön.

_Rva Lumley-G._ Mutta Granvillen täytyy katua.. Hän on ollut meitä kohtaan sellainen tyranni, että minun on työlästä antaa hänelle anteeksi.

_Lumley-G._ Kaikkein enimmän hän on kiusannut minua, mutta ihminenhän hänkin on. Minä olen saavuttanut onneni päästessäni eroon vahasta, ja minä uskon, että Granvillekin on saanut tarpeensa. Valta on kaksiteräinen miekka, toisella terällään se viiltää muita ja toisella pitelijäänsä. Luultavasti yhtä kipeästi molempia... Me otamme Granvillen toveruuteen.

_Billy_. Kuulkaamme kaikessa tapauksessa, mitä hänellä itsellään on sanomista. (Sarita ja Granville tulevat. Hetken kuluttua Helena toiselta puolen.)

_Granville_ (kalpeana ja ehkä jonkin verran vanhentuneena, mutta muuten reippaana ja ryhdikkäänä, pienen vaitiolon jälkeen). Hyvät ystävät, tervehdin teitä. Minä taivutan häveten pääni teidän edessänne. Murtumisen tuhka lankeaa minun pääni päälle... Minä olen viimeiseen saakka koettanut halveksia yhteishenkeä ja luottaa omaan kykyyni. Minä olen taistellut sen maailman puolesta, johon minä kuuluin ja joka minusta oli ainoa oikea, mutta minä olen siinä taistelussa hävinnyt... Monta kuukautta olen minä ollut... niin, minä olen tuntenut itseni yksinäiseksi, mutta minun elämänvoimani on tallella. (Vaitiolo.) Minä tunnen sisässäni kiduttavan vaatimuksen. Se ahdistaa minua, valtaa minut kokonaan. Minä olen joutunut sen kaikkein mielettömimmän ja nöyryyttävimmän muodon uhriksi. Ajatelkaa, että tämä on St. Erskine Granville, joka tekee teille tällaisen tunnustuksen — se voima on vallannut minut naisen muodossa. (Ojentaa kätensä Saritalle.) Oletko kertonut uutisen — että sinä et odottanut turhaan? Että sinun uskollisuutesi on saava palkintonsa?

_Sarita_. Voi, voi, sinä paha henki!

_Granville_. Mahdollisesti, rakkaani. Mutta onko nainen milloinkaan voinut pahaa henkeä vastustaa? (Katsoo suoraan silmiin Saritaa, joka luo silmänsä alas.) Näettekö, elämänvoima on ahdistanut minua, laahannut minua mukanaan. Se on vielä kerran tehnyt minut orjaksi, mutta tällä kertaa hyveen ja naisen kuuliaiseksi palvelijaksi. Siitä syystä minä olen tullut tänne ja pyydän teiltä armoa ja anteeksi kaikkia pahoja tekojani. Minä tunnustan nykyisen järjestelmän... Sarita on kertonut, että Billyllä ja Helenalla on lapsi. Minä otaksun, että sekin kuuluu nykyiseen järjestelmään. Hän on myöskin kertonut minulle, että on järjestetty avioero.

_Helena_. Niin on, jo aikoja sitten; kohta kun me kolme ensimmäistä tämän yhteiskunnan jäsentä saavuimme tähän paikkaan.

_Granville_. Minä unohdin kysyä asian tarkempia yksityiskohtia, mutta minä otaksun, että teillä on joku viranomainen, jolta voin anoa pääsyä yhteiskuntanne jäseneksi. Onko teillä esimerkiksi kuvernööri?

_Billy_. Me emme ole tarvinneet mitään kuvernööriä. Ainoa, minkä me tarvitsimme, oli tuomari, joka vahvisti eron.

_Granville_. Ja kuka oli se tuomari?

_Billy_. Sarita.

_Granville_. Niin, tosiaan, hänhän on yhä vieläkin miehen puvussa. (Nauraa. Ottaa sitten Saritaa käsistä ja hyväilee häntä.) Rakas vaimoni...

_Sarita_. (leikillä). Teidän korkea-arvoisuutenne!

_Granville_ (samoin). Aivan niin, teidän korkea-arvoisuutenne... Niin, minä olen pyrkinyt teidän yhteiskuntanne jäseneksi ja anonut samalla kaikkia kansalaisen oikeuksia ja turvaa...

_Billy_. Se riittää, Granville. Te olette tervetullut tänne ja otettu kansalaiseksi meidän perustuslakimme ainoan pykälän nojalla, joka kuuluu: Jokaisen on tehtävä sellaista työtä, mihin hän pystyy, ja jokainen saa työn tuloksista tarpeittensa mukaan.

_Granville_ (iloisesti, Billyä tarkoittaen). Sittenkin teillä näyttää olevan kuvernööri...

_Billy_. Kuinka haluatte, Granville... Ehkä teitä tottumuksenne vielä käskee näkemään meidänkin keskuudessamme arvoja ja virkoja, mutta minä vakuutan teille, että sellaiset ovat täällä tarpeettomia. Me olemme jokainen oma herramme, ja jokaisen meistä on on pakko kasvaa oman itsensä, suuren ihmisen, mittaiseksi. Meistä voi itsekukin tarvita korkeintaan toisen neuvoja, mutta valta on tarpeeton. Se perustuu aina ulkonaiseen voimaan ja houkuttelee kernaasti vääryyteen. Meidän, tuhatvuotisen valtakunnan kansalaisten, on sellaista vierottava. Me emme saa edes näennäisestikään palata siihen mielettömyyteen, joka hävitti entisen maailman. Meille syntyy ja kasvaa pian uusi polvi, ja sille on luotava sellaiset olot, että vanhojen vaistojen herääminen niitten vallitessa on mahdotonta.

_Granville_. Minä alistun... ja koetan ymmärtää.

_Helena_. Se on oleva teille helppoa, kun teillä on vierellänne naisen, puolison ja tulevan äidin jalo sydän.

_Rva Lumley-G._ (heltyneenä). Te olette kultaisia lapsia molemmat, Helena ja Billy. Te nuoret olette parempia kuin me vanhat ja paatuneet.

_Billy_. Ei, täti hyvä, ei kukaan ole muuta kuin ihminen, samalla tavalla heikko ja vahva. Tuhansien vuotten vääryydelle rakennettu maailma oli meidät kaikki sokaissut. Meidät erotettiin siitä väkivallalla, mutta nyt me rakennamme uutta omasta vapaasta tahdostamme.

_Rva Lumley-G._ (kuin edellä). Nyt minä olisin valmis antamaan anteeksi myöskin Tuttlelle. Missä hän on? Hakekaa hänetkin tänne.

_Granville_. Mahdotonta. Eikö Sarita ole teille kaikkea kertonut?

_Sarita_. En. Huolissani sinun kohtalostasi minä jätin lopun kertomatta. Nyt minä voin senkin sanoa. Me löysimme hänet Yhdyshotellista, mutta hän oli kuollut...

_Granville_. Niin, hän oli kuollut omistamansa tablettikoneiston viereen, nääntynyt siihen nähtävästi nälkään.

_Billy_. Maailman viimeinen kapitalisti on siis kuollut nälkään. Hän oli liian laiska tehdäkseen itse työtä, ja siitä syystä hän joutui perikatoon. Mutta me, Tuhatvuotisen valtakunnan kansalaiset, istumme ensimmäiselle juhla-ateriallemme. (Kehoittaa toisia käymään pöytään, jonka ääreen itsekin asettuu.) Me vietämme nyt vappua, vanhan maailman työväestön taistelupäivää, josta nyt on tuleva meidän jokavuotinen riemumme ja onnemme juhla. Jääköön Tuhatvuotinen valtakunta vallitsemaan ikuisiksi ajoiksi!

Väliverho.