I.

Matin päivän aikana meni umpeen neljäs ikävuoteni.

Asuimme silloin "auttohyyryllä" herraskartanon perällä soukassa kamarissa, johon pääsee alakyökin kautta, kun kääntyy oikealle. Vasemmalle kun kääntyy, niin pääsee navettaan.

Seutu muutoin on semmoisia, joista sanotaan, ett'eivät ne juuri ole kaikista terveellisimpiä — siinä kun on seitsemän vankan talon "yhteishuoneet" ja tunkiot aivan lähekkäin, niin ett'ei yhteenkään, jos asunnostamme suoraan olisi päässyt kulkemaan, olisi tarvinnut astua kolmeakymmentä askelta enempää. Ainakaan liikanaista puhdistamisen intoa ne eivät osoittaneet, sillä niissä oli sekaisin liemet ja roskat, joka siistiluontoisesta jo näyttää jokseenkin siivottomalta. Löyhkäänsä ne levittivät laajalle, yhtä rintaa siivottomain ja ahtaitten palosolain kera. Löyhkä yhtyi taas toisien tunkioryhmäin löyhkään, niin että kuumana kesäaikana varsinkin tuntui vasta maalta tulleelle käypäläiselle jokseenkin sulottomalta.

Mutta olihan se silti keskellä kaupunkia, niin että siitä oli mukava pistäytyä asioilleen minkä minnekin — ja minäkin sain kasvaa sivistyneitten herraslasten seurassa, jota pidetään harvinaisena onnena meikäläisille. — —

Muutamana päivänä — taisi olla Toukokuun loppupäiviä — olin mielestäni tarpeeksi kau'an istunut pikku Annun kätkyen vieressä. Alkoi jo käydä ikäväksi ja piti kun pitikin käydä akkunasta katsomassa näkyykö mitään.

Veli Pekka näkyi tulla veivailevan koulusta, kirjat takin liepeen alla niin että päät vähä näkyivät. — Siinä kun katselin ja ajattelin, että hitaastipa se tulee, niin samalla pikku Annu huutamaan. Minä kipakapaa kätkyen viereen hyräilemään.

"Joko se Annu heräsi? Olisipa se saanut nukkua senkään aikaa, että olisin saanut kapalorievut virutetuksi", tuumaili äiti sisälle tullessaan.

"Enkö minä saa mennä ulos, kun Pekkaki jo näkyy tulevan?"

"Mutta älä ole kau'an!"

"En minä muuta kun käväsen."

Pekka tuli kyökin ovella vastaani ja vihelteli, mutta herkesi, kun pelkäsi että äiti kuulee.

En ennättänyt monta askelta ottaa kun jo näin rouvan portaillaan kudelmaansa kutovan ja huomasin että minulla ei olekaan kaikki muassa. Minä menin sisälle jälleen.

"KuuIkaapa äiti! Saanko minä panna kengätki, kun niin pakottaa varessaappaita että — —?"

"Tarkenisi kaiketi siellä kengittäki, mutta pane hei'ät kumminkin, ett'ei tarttisi yökautta ukista noi'en varessaappaittesi tähen — — vaikka on vähä sääli kuluttaa uusia kenkiä."

Ei niitä muuten olisi ollut kenkiä, vaan kun äiti oli sattunut saamaan ne helpolla — puolitoista markkaa vaan oli antanut — niin ei ollut malttanut olla ostamatta.

"Muista sinä tulla oikealla ajalla keiton syöntiin."

"Mitä te keitätte?"

"Sittepähän nähään."

Nytpä sillä taitaa harvinaista keittämistä olla, kun ei puhu mitään, ajattelin mennessäni.

Meneskelin portille päin ja tarkastelin, huomaako rouva että minulla on uudet pieksut. Pitihän niitä toki minunkin katsella pieksuja — ja kumartuakin piti, kun vatsani oli suuri, milt'ei leilimäinen. Katselin vuoroin pieksujani vuoroin rouvaa. Teki jo mieleni sanoa rouvalle, että minulla on uudet varrelliset pieksut, mutta enhän minä kehdannut. Ja tarpeetonta se olisi ollutkin, sillä rouva huomasi sen sanomattakin, koskapahan alkoi hymyillä. Hymyillä siinä piti minunkin, se kun teki niin hyvää tuo rouvan hymyileminen. Minä en enään saattanut hitaasti kulkeakaan, täytyi kun täytyikin mennä juoksemalla.

Siinä menin vänttyräsäärisenä, mielikki pieksut jalassa, ohran oljista kudottu hattunykyrä päässä; ja housutkin vielä olivat avonaiset, ett'eivät täydellisesti paidan helmaa peittäneet.

Pääsin siitä sitte porttikäytävään, mutta pitihän sitä toki vielä katsoa rouvaa nurkan takaa. Yhä vaan näkyi hymyilevän.

"Aha! Näkipähän rouvaki — — —", riemuitsin siinä itsekseni ja pieni sydämmeni tykytti tavallista kiivaammasti. En muistanut hävetä housuja enkä hattuakaan. Sitte siinä piti vielä katsella pieksuja porttikäytävässäkin.

Kun pääsin kadulle ja olin aikeessa mennä toiselle puolelle, niin näin kaksi miestä tulevan oikealta päin. Näkevätköhän ne — —? — Näkiväthän ne.

"Onpa sillä pojalla puuhkevat pieksut", tuumaili toinen; ja toinen:

"Ja niinhän sillä on varret päällä päin kun miehillä ainaki."

Mutta sekös hyvää teki! Piti juosta kiivaammasti kuin äsken kartanolla.

Tuli siinä sitte muuan nuori herrasmieskin, juuri kun olin yli kadun päässyt ja yritin Lundin herrasväen portista kääntymään, ja tuumaili:

"Panepas poika paitasi housuihin."

Siinä tulla volotti outo koira, niin ettei ollut oikein aikaa ajatella, mitä herra tarkoitti. Kyllä minä vähä haimailin sen olleen jotain sinnepäin, että avonaiset housut eivät näytä oiken somalta noin suurelle pojalle.

"Voi näettekö, näettekö? — — Toikan Kaaperilla on varsipieksut!" iloitsi pieni Fanni-neiti kun pääsin kartanolle, ja ihaili minun pieksujani.

"Me olemme talosilla — — saat ruveta rengiksi", tuumaili Aukusti, hänen pieni veljensä. Hänellä ei ollut aikaa ihailla pieksujani. Se minua vähän loukkasi. — Mielelläni minä kumminkin rupesin rengiksi, hyvin tietäen että olen huonompain ihmisten lapsia.

Siellä sitä sitte leikittiin hyvät aikoja. Mutta minusta alkoi jo tuntua ikävältä, kun Fanni rupesi niin vallattomaksi, ettei malttanut olla nakkelematta hiekkaa housuilleni, ja kun se siitä sitte valui pitkin lahkeita pieksuihin suureksi kiusaukseksi varessaappaille. — Piti sieltä viimmein lähteä. Vatsassakin tuntui kun joku olisi sanonut: Anna keittoa!

Piika Maija näkyi tulevan portaille. Minä seisahdin ja katsoin häneen ja ajattelin ensin, että näkeeköhän se minun pieksujani; ja sitte ajattelin että onkohan sillä nyt mitään antamista. Ei ollut näkevinäänkään minun pieksujani, sanoi vaan naurusuin:

"Eipä se vielä olekaan kelvannut lehmille tuo sinun hattusi."

Maijan naama näytti vääntyvän niin ivalliseksi, että eihän siihen viitsinyt häpeämättä katsoa. Mikäpä siinä sitte muu auttoi kun lattase kotiin, vaikka arvelutti se vähän, kun rusinaliemen ja paistetun lihan haju osui sieramiin.

Pääsin siitä sitte kadulle. Yhä tuntui haju nenässäni ja rupesi luulottelemaan, että kotoa se haisee. Siitä minä juosta piipattamaan ja tulin kotikartanolle.

Minä näin jo puolikartanosta että siellä höyryää keittokupit kyökin takan edessä. Sehän se vielä vauhtia lisäsi; — piti mennä oikein kiireen kynttä.

No, mutta mitäs ollakaan — siinähän olikin vaan ruispuuroa kolmessa kivikupissa. Minusta tuntui vähä siltä kun se olisi köyhäin ruokaa, mutta syödähän sitä piti sitäkin — ja syötäväähän se on ruispuurokin, varsinkin kun on nälkä.

Nälkä taisi olla minullakin, kun en malttanut mennä sisällekään. Otin lattialta lastun silpareen, istahdin suurimman kupin viereen ja rupesin syömään. Sydän siinä kyllä tykytti kiivaanlaisesti, mutta eihän siitä tullut välittäneeksi, kun vatsa puhui toista kieltä, jota minä paremmin ymmärsin.

Tuoltapa se kuuluukin sisältä äidin hyräileminen — Annu taitaa nukkua — onkohan siellä Pekka? — mikäs se oli? — Eipä se ollutkaan mikään — mikä lienee rasahtanut.

Kyllä sitä jo on aluksi — antaahan äiti sitte lisää kun saa kupit pöydälle, ajattelin ja menin sisälle. Mietin minä siinä ensin mitä sanoisin. Otin lastun silpareen hampaisiini, kun en jaksanut yhdellä kädellä ovea aukaista. Olin monta kertaa nähnyt rottia kyökissä, ja siitä kait johtui tämä tämmöinen:

"Kuulkaapa äiti! Suuri rotta oli kupin lai'alla ja söi puuroa. Se olisi syönyt enempiki, mutta kun minä löin sitä tällä lastun kappaleella, niin se pujahti siitä isommasta reiästä lattian alle", selitin teeskentelevän surumielisesti pää kallellaan.

Nauramaanhan se pani koko juttu, ja häpeän puna nousi kasvoilleni niin että kuumana kuhisi poskipäissä.

Menin siitä katselemaan akkunasta ja ajattelin, että kyllä se näki — ja taisi se hoksata Pekkaki, koskapahan naurattaa — —.

Tuli siihen Pekkakin akkunan tykö katselemaan muka, ja tuumaili vähän ajan kuluttua: "Näytäppä sitä tikkua — puuroahan siinä on", — ja hän yritti ottamaan tikkua kun minä sillä parastaikaa pöytää napsutin.

"Kaa —!" parkasin kimeällä kurkkuäänellä, niin että Annukin alkoi unen toreissa oikomaan käsiään.

"Oletko siinä huutamatta! Aivanhan ne korvatkin halkeaa mokomasta!" sanoi äiti ja tuli lähemmäksi. — "Ja mitä sinäki siinä aina huudatat pienempääsi!" — ja hän tukisti Pekkaa.

"Enhän minä muuta kun sanoin, että näytäppä sitä tikkua", selitti Pekka harmissaan.

"Äläpä siinä turskeile! Tii'äthän sinä jo ennestäänkin että on sillä kurkkua, kun vaan vihaksi pistelee." Ja äiti katsoi tuikeasti Pekkaa.

"Heiluta tuota kätkyttä!" Ja Pekka totteli.

Äiti meni kyökkiin. Minä otin pistättelevän muodon kasvoilleni, uhitin Pekkaa sormellani ja sanoin: "Kutti, kutti!" Pekka heilautti vähä päätään ja tuumaili: "Älähän huoli! Sinun tähtesi minua aina näykitään." Hänen kasvonsa kuvastivat surullista välinpitämättömyyttä.

Äiti toi kupit pöydälle ja me saimme ruveta syömään.

"Eikö olekaan maitoa?" kysyi Pekka piimätoopia katsellen.

"Vielä siihen maijot! Ja onhan siinä piimää toopissa. Se hyvin hyvästi välttää semmosille ammattimiehille; — mistä ne maijot tähän aikaan tulee —." Äiti näytti olevan pahalla tuulella. Siinä sitä sitte syötiin puuroa ja piimää ryypättiin särpimeksi. Ei ollut aikaa piimää huonoksumaan, vaikka se oli vähän hapanta ja vedellä jatkettua.

"Sinun kanssasi nyt ei viitsi sikakaan ryypätä yhdestä toopista, mokoma moskatomperi", tuumaili Pekka syödessämme, haki puolen toopin mitan ja kaatoi siihen minun osani.

"Äläpä siinä!" sanoi äiti. — "Vai niin — vai sinä! siinä söisit sakeampaa ja pienemmällesi syöttäisit vetisempää! Luuletko etten minä näe?" Ja hän kaatoi minun osani toopiin takaisin, otti lusikan ja hämmenti ja kaatoi sitte minulle erilleen. Tuumaili siinä sitte Pekalle hyvin totisesti:

"Ei tässä auta yhen ruveta paremmille paloille kun toisenkaan."

Alkoi jo tuntua vatsassa hyvin mukavalta, eikä nälkää ollut kuuluvissakaan.

Pekka siitä lähti ensin pöydän äärestä ja tapaili lakkiaan ulos mennäkseen.

"Eikö passaa siunata", huomautti äiti.

Pekka vähän vavahti, pani kädet ristiin ja hiukan hätäillen, mutta äänekkäästi ja komealla nuotilla luki ulkomuistilta:

"Kiitos ruumiin ylöspitämisen edestä. Minä kiitän sinua kaikesta sydämmestä ja kunnioitan sinua, taivaan ja maan Herra! ettäs minun koko elinaikani nuoruudesta tähän hetkeen asti niin isällisestä elättänyt olet, ja minulle vielä nyt joka päivä ruuan, juoman ja vaatteet toimitat, ja kaikkinaisesta tarpeestani, sekä ruumiin että sielun ravinnosta runsaasti ja joka päivä murheen pidät" — j.n.e.

Minäkin herkesin syömästä kun Pekka oli siunauksen lukenut, panin kädet ristiin ja siunasin:

"Jesu anna aina ruokaa, että runsaasti ravituksi tulisimme." Minä en vielä osannut mitään pitempää rukousta.

Äiti huokasi, nosti kätkyen pöydän viereen ja alkoi syödä, heiluttaen kätkyttä vasemmalla jalallaan. Minä katselin häntä ja näin kyynelen tipahtavan hänen silmästään.

"Mitä te äiti itkette?"

"En mitään — pane maata lapsi!"

Minä panin maata, kun puurokin tuntui niin raukasevan. Katselin siinä sitte äitiä, käänneksin ja ähkyin, vetäsin jalat käppyrään ja koetin nukkua. Mutta eihän siitä nukkumisesta tahtonut tulla mitään, kun piti miettiä miksi äiti itki. Ra'otin vähä silmiäni. — Äiti näkyi hymyilevän ja tuumaili: "Kuulustaapa se vähä siltä kun olisi puurosta sanomat täynnä." Muuttui sitte vähä totisemmaksi. — "Ja mikä kumma se on jos raukaseeki, kun on niin niukalti ruokakultaa. Vaan entäpä se paranee tässä kesän päälle, kun isälle nousee palkka kahteen markkaan niinkuin sitä jo puhutaan. Sitte siinä saa jauhoja ostaa ja itse leipoa, ja saa joskus voitaki leipänsä päälle."

Annu siinä taisi herätä, koskapahan äiti alkoi hyräillä. Minäkin sain kiinni unen päästä ja nukuin. — — — Oli kaiketi sitä jo tullut untakin tarpeeksi, sillä minä kuulin äidin ja Pekan puhelevan. "Antakoon maisteri paremmat vaatteet, kun ei viitsine semmoisissa nähä! Mistä ne paremmat tulee", sanoi äiti kärtyisen näköisenä.

"Niin, mutta kun se sanoi, että saat mennä jos vain ei vanhempasi toimita parempia vaatteita, ja sitte vielä sanoi että nämät haisee niin pahalta että ei oikein viitsisi olla samassa huoneessa, vaan kun täytyy; ja sanoi että tuommoisia ryysypukkeja ei tarttis kouluun pannakaan — — ja pojat aina nauravat."

"No ole sitte poissa sen aikaa että saa pestä! Paikkaamista niissä kyllä ei ole kun ei näy yhtään reikää — —, taitaapa iho paistaa — — ja onhan niitä lapsia huonommissaki vaatteissa. Mistä sillä Tupusen Jannellakaan on parempia päälleen panna."

"Sille on äitinsä saanut herskapeilta."

"Vielä tässä ruihnamaan ympäri kaupunkia! Haukkuisivat suut silmät täyteen kun muka on mies työssä eikä ole lapsiakaan kun kolme. Ole poissa sen aikaa, että saa pestä!"

"Maisteripa antaisi selkään jos olisin poissa. En mene ollenkaan — — en koskaan mene kouluun enään — — minä heitän pois!"

"Sinunpa pitää mennä! Mitä siitä olisi että käypi tärmiinin ensin melkein loppuun niin ettei ole enään kun viikko kolminen ja sitte heittäisi pois."

"Niin mutta kun ei ole vaatteita!"

Äiti ei puhunut siihen mitään.

"Antakaapa äiti juomaa!" sanoin minä ja nousin.

"Tuolla sitä on toopissa piimäsinukkaa."

"Eikö ole sahtia?"

"Eipä sitä ole nyt sahtia ennen kun taas tehään — — kun ei ole rahaa että saisi maltaita."

Silpasin sinukkaa oikein hyvän sijalta. Se tuntui ruumiissa mukavalta ja pääkin raitistui. Halutti jo ulos, mutta silmäni osuivat katseleman housuja.

"Kuulkaapa äiti! Röökynät ovat niin häijyjä, että nakkelevat santaa kenkiin — — tehkääpä äiti minulle semmoiset housut kun Pekallakin on! En tartte enään kenkiäkään — — jalat ei ole enään kipeät, ei ollenkaan!"

Äitiä nauratti, ja Pekkakin näytti pilkalliselta.

"Vai niin ne ovat herjenneet häijyiksi röökynätki! No pitää kai ne sitte tehä." Ja äiti nauroi oikein vallattomasti. — "Mutta kyllä sitä ei hääviä kokkaretta tarvita, joka jo hävetä osaa."

"Eihän se osaa sanoa 'ässääkään' — — mitä se semmoinen housuilla tekee", tuumaili Pekka.

"Osaanpa sanoa!" Suuni vähä mutristui ja teki mieleni sanoa: mitä sinäki siinä!

"Sanoppa 'ässä', jos osaat!"

"Ässä!" sanoin minä voitollisena ja opistani ylpeillen.

"Ka osaahan se! Ne ovat vissiin toiset kiusanneet!"

"Onhan Kaaperi sanonut 'ässän' jo aikaa, mutta se ei piä siitä huolta", puollusteli äiti.

"Teettekö äiti?"

"Teen, teen!"

"Ja kuulkaapa! Lundin Maija tuumaili, että eipä se olekaan kelvannut lehmille tuo sinun hattusi — — — saanko sitte semmoisen lakin kun Pekallaki on? Saanko äiti?"

"Miksikä? Hyvä hattuhan se on." Ja äiti muuttui totisemmaksi.

"Niin mutta kun lehmät syöpi."

"Älä ole milläsikään! Jos joku sanoo, niin sano että eihän ne lehmät huoli niin ai'astuneesta."

"Voi niin minä sanonki kun Maija kiusaa!"

"Mutta minkälaista se olisi tämä eläminen jos Janne vielä eläisi — — olisi seki paraillaan syömään ja laukkaamaan — ja taitaspa käy'ä jo kouluaki — —."

"Eikö se saisi käy'ä?" kysyi Pekka kummastellen.

Äiti ei puhunut siihen mitään, vaan kätkyt heilahti vähä kiivaammasti ja neula sukelti sukkelammin isän vanhassa pyhälakissa. Näytti kun Pekkakin olisi huomannut jotain, vaan ei puhunut mitään. — Katsoi vaan häpeissään lattiaan.

Minä lähdin kartanolle. Teki mieleni mennä kadulle, vaan en oikein kehdannut. — Rupesin siinä sitte miettimään, että tekeeköhän se äiti minulle semmoiset housut kun Pekallakin on, vaan jokohan lie varsin luvannut minulle mieliksi. Se alkoi jo käydä huoleksi.

Päivä jo valui viimmeistä neljännestään ja loi varjon asuntomme edustalle, ja kun vielä vieno, kylmänsekainen merituuli tuntui säärivarsille, niin näytti parhaalta mennä aitan portaille päivän lekolle istuskelemaan. — Katselin siinä sitte housujani ja ajattelin, että eihän minua vaan kukaan näe. — Näin västäräkin piipittävän kartanolla.

Ka, sepä sievä lintu on, ajattelin. — Mitä se nyt? — — joko se lensi? — — eipä se vielä — — mitähän se nyt löysi.

Siinä ne menivät surut ja huolet menojaan; piti niin ihailla västäräkkiä, kun se viputti pyrstöään, juoksenteli ja noukkasi ja väliin yritti lentoon. En muistanut nähneeni koskaan niin sievää lintua.

Visilin — — visilin — — mitenkä se panikaan? — Visilin — — visilin — — niinpähän panikin. — Tuonne näkyi lentävän navetan räystäälle.

Mikä lie pistänyt päähän kun piti lähteä hätyyttämään västäräkkiä. Otin kiven ja nakkasin.

Visilin — visilin — — se lensi katon yli toiseen kartanoon.

Voi, mikä nyt — —! — ruutu meni sirpaleiksi! — Se tahtoi tyrmistyttää ihan siihen paikkaan. En jaksanutkaan nakata katolle asti — kävi navetan akkunaan.

"Kuka akkunan särki?" kysyi äiti hätäisesti kyökin ovella. Minä lähdin juosta kynttimään portille.

Jokohan se tapaa — — voi kyllä se tapaa! Tapasihan se, eikä kauan viipynytkään. Minulla oli henki niin meneyksissä ettei ollut sanaa suuhun tulevaa.

"Vai sinä tässä herkiät niin häijyksi, että ilman ihtisen aikojasi säret akkunoita! Kylliksi tässä ilmanki näyttää olevan tavaroita, niin tuommosiin vielä! Niihinhän ne menee ainoatki pennit", torui äiti ja viedä viipotti minua käsipuolesta melkein kohona sisälle. Meni sitte kyökkiin. — Pekka istui pöydän päässä, Annu sylissään.

"Sano sinä Kaaperi, että antakaa anteeksi, niin kyllä se antaa", esitteli hän.

Katselin kauhistuksella ovea kohti, nyyhkin ja vapisin. Jo — jo — — nyt se jo aukesi, — ja äiti tuli, kimppu luudan varpuja kädessä.

"Voi älkää!" oli ensimmäinen surkean kamala huudahdus, kun kielen kannin laukesi.

Äkkiä olin vatsallani, poikkipuolin äidin polvilla. Siristelin siinä sorkkiani ja koin huutaa:

"Älkää enään, älkää enään! Veri tulee, veri tulee. Nakkasin lintua, nakkasin lintua — —!"

Eihän siinä osannut ajatella, että kyllä kai äiti paremmin näkee tuleeko sieltä verta tai ei.

"Vieläkö vasta?"

"En, en!"

Ja sitte ei enempi enään, kun kerran vaan käväsi vitsat iholla, ja koko homma heitettiin sikseen. Minä itkin ja katsoin häpeissäni Pekkaa, nauraako hän. — Ei nauranut; katsoi vaan sääliväisesti. Taisi ajatella, että vahinkohan sille on tullut Kaaperi-rukalle. Pillahti jo itku isommaksi ja tuntui helpottavan sydänalassa.

"Rupeappa siinä vielä huutamaan! Kaikkea tässä vielä kuulee — — kun ensin särkee akkunan ja saa vähä piiskoja, niin siitä sitte koko illaksi marisemaan! Ei ollenkaan — — —!"

Pitihän sitä totella, vaikka ei se helpointa ollut. Mieli tuon tuostakin turskahtamaan, mutta siihen se sitte kumminkin asettui. Äiti meni kyökkiin ja vei vitsat mennessään.

"Mitenkä sinä särit sen akkunan?" kysyi Pekka.

"Nakkasin lintua — —", — ja itku pillahti uudestaan; piti sormilla kosketella peräpuolia. Vaan kun äiti tuli, niin piti heittäytyä hiljaseksi.

"Tuleppas tänne, että pannaan housut kiinni! — — — Niin se käypi kun herkeää kovin vallattomaksi — — ja tarvitaanhan ne tämänvertaset varat ruokakultaanki."

Rupesi siinä äiti sitte katselemaan, mitä ottaisi työkseen. Otti ryysyvasusta talon herran antaman vanhan "frakin" eli "saketin", jota isä talvella piti alupuserona. Katseli sitä sitte.

"Tästä minä sinulle häijylle teen housut, vaikk'et sinä oikein olisi nii'en väärti", sanoi hän minulle.

Mieleni lauhtui ja vähän ajan kuluttua unohtui koko äskeinen paskahomma. Menin katselemaan "frakkia", kun äiti sitä ratkoi.

"Siitä nyt ei tule semmoisia kun minulla on", tuumaili Pekka.

Minä katsahdin häntä kummastellen ja sitte katsoin kysyväisesti äitiä ja odotin mitä hän sanoo Pekan arveluun.

"Kyllä tässä on vielä siksi eheitä paikkoja, että huoleti saa tuommoiselle miehelle housut kun panee sovittelemalla. Minä olen jo monta kertaa ajatellut, että eikö sitä ole mitään, josta saisi Kaaperille housut, kun entisetki alkaa jo käyä niin hitinäisiksi, — ja saishan nuo jo tuommoiselle olla umpinaisetki. Se muuttuu niin tuo aika — — kun mennä kesänä ei vielä näyttänyt olevan umpinaisten tarpeessa, niin tänä kesänä on jo liian iso avonaisia pitämään. Talvella ne jo olisi pitänyt tehä."

"Tuleeko niihin plakkaritki?" kysyin mielissäni.

"Mitäpä sinulla lie niissä pitämistä."

"Niin mutta kun Lundin Aukullaki on — —."

"Olkoon! — — Sehän on herraspoika Lundin Aukusti."

Siihenhän sitä sai tyytyä kun ei muu auttanut.

Katselin siinä sitte akkunasta ja näin isän tulevan, eväsvasu käsivarrella ja pääräri toisessa kädessä. Minä tarkastelin, näkeekö isä, että navetan akkuna on rikki. Siinä piti kurkistaa niin kauan kun suinkin voi nähdä. Ja näytti vähä siltä kun isä olisi katsahtanut sinnepäin. Minä jo varusalti kyntin äidin takapuolelle.

"No mikä sinulle nyt tuli?"

"Isä tulee!" sanoin melkein kuiskaamalla.

"Ei isä tee Kaaperille mitään — — mutta mitä se tosiaanki siellä kuhnailee?"

Isä tuli vihdoin sisälle, toista kyynäräinen pajun oksa kädessä. Hän näytti hyvin kärtyiseltä ja katseli, silmät supistuksissa.

"Kukahan se niin viisas oli, että arvasi särkeä navetan akkunan?" kysyi hän ja katsoi Pekkaa.

Ei kuulunut vastausta.

"Kukapa se muu semmoisia osaa kun sinä", sanoi hän sitte ja meni lähemmäksi Pekkaa. — "Eikö niin? Sinähän sen särit?"

Pekalla kun oli pikku Annu sylissä, niin hän jo varusalti käänsi selkänsä isään päin ja nosti toista kättään, torjuakseen muka lyöntiä.

"Sano sinä kun sinulta kysytään."

"En minä ole — — Kaaperi — — —", hätäili Pekka.

Minunkin jo teki mieleni sanoa, että ei se ollut Pekka. Hänen tukala asemansa säälitti minua. Mutta en minä silti olisi sanonut itseäni vikapääksi.

"Vai Kaaperiko se jo semmoisia osaa — — ilmanks se tuonne äitinsä taka turvelehtaa!" Isä jo yritti sivauttamaan.

"Voi äiti!" parkasin minä pelästyneenä.

"Kah, menetkö pois siitä! Anna sen pojan olla!" Ja äiti pukkasi häntä käsivarteen, niin että sivaus ei tuntunut minulle kun vähä kupeesen. Ajattelin siinä itsekseni, että eipä tuo käynyt kipeästi.

"Antaapa hänen sitte olla — — mutta älä syytä minua jos epatto tulee!" Ja isä näytti hyvin tyytymättömältä. — "Aivanhan se menee lautasiaan myöten tämä eläminen. Kyllä tässä käskee kestää tuommoisten rasavillien elättäjänä, kun kohta kääntävät nurin koko maailman — — ja näitä muka ei saisi kurittaakaan —!"

"Aikapa niitä ruveta pajulla elättämään!"

"Ole niin viisas kun olet, niin ei sinusta silti näytä olevan lastesi kasvattajaksi. Sanoohan Jesus Syyrakki, että kumarra hänen kaulansa nuorna, lyö häntä selkään vähänä, ettei hän tulisi sinulle niskuriksi ja tottelemattomaksi."

"Pitääkö niitä sitte pieksää yhestä asiasta kahteen kertaan? Luulisihan sen piisaavan senki kun minä sille annoin."

"Raskitko toki antaa! Mitäs tyhjää — — se nyt ei ole tottakaan!"

"Tosi se on! — — oikein veri tuli", sanoin minä.

"Kas tätä kilkkaa, mitä puhuu! Etköhän narranne — — näytäppä onko se totta!"

Yritin näyttämään, vaan kun äiti nauroi ja kielteli, niin en näyttänytkään.

Isä nakkausi pitkäkseen ja taisi ajatella ruutua, koskapahan tuumaili, että "saisi sen antaa lasimestarille, ennen kun herra siitä ennättää mainita".

Äiti ei puhunut siihen mitään, hommaili vaan ruokaa pöydälle ja tuumaili:

"Minä tässä keitin puuron jo päivällä, kun oli vähä pesuaki ja tuli samalla kertaa. On kaiketi se pysynyt kuumana muurin pesässä, koskapahan tuntuu kuppi kättä polttelevan. On se vähä kuorettunutta, mutta haitanneeko tuo."

Siinä ne olivat jo pöydällä pari puurokuppia, leipäkori, ja kellastuneita silahkoita lautasella. Piimää oli kahdessa toopissa. Kun äiti käski syömään, niin minä ja Pekka heti riensimme pöydän ääreen. Isä vielä makaili.

"Eikö sinulle tänä iltana ruoka kelpaakaan?"

"Kunhan nyt talon väki ensin syöpi — — ennättäähän ne vieraat sitteki." Ja isä vetäsi nenäänsä ja pyhkäsi kasvojaan. Se merkitsi jotain sinne päin, että — nytpä se sattui!

"Syöppä jos tahasi! Paremmin säästyy seki kipene — — ja aikapa tässä ruveta niin akuraatisti elämään, ettei muut saisi ensin pöytään mennä! Taitaapa rasvat haitata, että niienkään nuolemista tarttisi pelätä."

Nousi siitä viimmein isäkin ja rupesi syömään; katseli ympäri pöytää ja näytti jotain arvelevan.

"Oletko sinä Kaaperi saanut voita koko päivänä?" kysyi hän leikillisenä, kun jo oli syönyt silahkaa ja leipää ja alkoi katsella puurokuppia.

"En ole saanut — — eilen Lundin Maija — —."

"Nielehän nyt vaan, äläkä kysele lapselta! Totta kaiketi sitä olisi sinulleki jos kerran olisi antaa lapsille."

"Nehän ne tartteeki!" Ja isä vetäsi taas nenäänsä ja katsahti kartanolle; mieli pyhkästä kasvojaanki, mutta kun toisessa kädessä oli lusikka ja sekin puuroa täynnä, ja toinen käsi oli toopin korvassa, niin se ei käynyt laatuun; — kyynärpää vain vähä kohahti.

"Niin — — ilman minä tässä vaan ajattelen että sokioksi kai sitä viimme lopussa häätynee, kun ei enään näe voita puuron silmänäkään."

"Juo enempi!" tikasi siihen äiti.

"Sanoppa sitäki vielä! — — kun en ole kun neljä ryyppyä ryypännyt koko talvena, ja neki olen muilta saanut — —."

"Niinkun ei ole ollut millä ostaa!"

"No mitä sitä sitte tyhjää puhuu!" Ja isä pisti suuren palan puuroa suuhunsa ja nielasi niin että silmä vettyi.

"Niin mutta kun et olisi juonut niitäkään rahoja, joilla meinattiin silahkanelikko hankkia, niin ei olisi talven ajalla tarvinnut tuommosta törkyä ostaa — — ja neki vielä velaksi — — tietää kai sen, että kyllä höökerit puolensa pitää kun häätyy velaksi ottamaan — — ja olisihan sitä ollut säästämisen sijaa pitkin matkaa."

"Ne ajat ovat olleet ja menneet ja sillä hyvä."

— Saatiin siinä sitte syöneeksi ja siunattiin. Isäkin pani kätensä ristiin, huokasi ja näytti häpeävän.

Oli siinä sitte vielä kun äiti sai syöneeksi, itsekullakin puhumista minkä mitäkin, ja kun oli tarpeeksi puhuttu, niin pantiin nukkumaan.