V.

Täytin Matin päivän aikana neljätoista.

Äiti on jo ollut vuoden haudassaan, johon hän vietiin köyhäin vaunuilla, sairastettuaan kuumetta kymmenkunta vuorokautta.

Muutamaa kuukautta ennen sairastumistaan hän muuttui Laesdatiolaiseen oppiin, tunnusti epäuskonsa ja sai "Jesuksen Kristuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi". Hän jaksoi luopua rauhallisella omallatunnolla tästä maailmasta. Viimmeisiä sanojaan olivat: "Emme tarvitse muuta kun uskoa, jotta voisimme armon omistaa — — ja taivaallinen isä eroittaa meistä meidän syntimme niin kau'as kun itä on lännestä." Suunsa jäi ihanaan hymyyn, joka kertoi: Olen voittanut sen, mikä minulla oli voitettavaa.

Täti arveli, että "se oli eukko, jolla sai kerranki pää pyörähtää ja häntä heilahtaa".

Äidin kuoltua alkoi eläminen tuntua työläältä, vaan täytyi siihen tottua vähitellen. Ei meitä lapsia ollut muita kuin minä ja Anna. Pekka meni merelle jo pari vuotta ennen äidin kuolemaa. Ja sitte kun Anna otettiin Kilströmille lapsen piiaksi muka, vaikka ei hänestä ollut vielä siihen eikä mihinkään, niin jäimme isän kanssa kahden. Me asuimme muutaman pienen talon saunassa laitakaupungilla. Isä kulki työssä ja minä hänelle illaksi keitin, milloin pottuja, milloin jankkia ispinäveteen; ja pyöräytin toisinaan puuroakin.

Isä tottui vähitellen elämäänsä ja pysyi kunniallisena leskimiehenä. Oli hänellä ensin ajatus naida muu'an vanhapiika, ei hyvin vanhakaan — olihan noin neljänkymmenen eli vähä yli, ja Elsa Mari nimeltään. Vaan eihän siitä tullut mitään koko naimisesta, kun Elsa Mari oli arvellut isälle ja hänen puhemiehelleen että "eikö se liene ryyppytuumia koko homma". Mieli se isää ensin vähä harmittamaan, vaan haihtui se harmi kun setä kaupungissa käydessään häntä lohdutti ja tuumaili: "Mitä sinä tyhjää meinaatkaan enään nai'a semmosta, joka lapsia tekee — — olethan sinä luullakseni jo tuohon elettyyn ikään saanut niistä tarpeeksesi — — ja onhan se vanhuuskin vielä e'essä päin — — että luulisi sen vähä ajatuttavan, mitenkä sitä joukon kanssa toimeen tulee. Vaan jos niin on että ei muu auta kun että nai'a pitää, niin ottaa hänen jonku vanhan leski-ihmisen eli jonku semmosen —."

Mutta Elsa Marin rukkaset olivat isälle niin kylmät, että lemmen lämpö haihtui hänestä kokonaan.

Pekka oli jo kaksi kertaa kirjoittanut äidin kuoleman jälkeen. Hän ilmaisi kummallakin kerralla syvän surunsa, köyhyyttä kokeneen ja kärsivällisen äiti vainajan kuoleman johdosta, ja paheksi sitä kun ei vielä saanut osoittaa minkäänlaista korvausta hänen vaivoistaan.

Meidän piti vastata Pekan viimmeiseen kirjeesen. Kun isä tuli kotiin ja iltanen syötiin, niin minä sain kirjoittaa. Terveiset pantuani ja mainittuani hyvinvoinnistamme, kirjoitin isän sanain mukaan jokseenkin seuraavaan tapaan:

Koko ajan kun sinä olet ollut merellä, olen ollut kiusauksessa siitä kun sinua sinne toimitin, ja varsinkin kun äiti vainajasi monta kertaa muisti sinua ja sanoi minun syykseni kun et saanut olla kotipuolessa, vaikka olit niin hyväpäinen, että olisit voinut täällä päästä joksikin paremmaksi kun paljas työmies. Omatunto pakoittaa minua pyytämään anteeksi, jos olen sinulle siinä väärin tehnyt, ja kysymään kannatko sinä minua kohtaan Kainin mieltä. Tahtoisin vielä kehoittaa ja neuvoa sinua, että älä rakas poikani karkaa, vaan pysy aina kotipuolen laivoissa, niin nousee palkka ehtimiseen, ja sitte kun heität pois merellä kulun on se hyöty, että herrat antavat paremmin hommaa, kun tietävät, että olet ollut uskollisena. Ja vielä pyydän, että älä unhota vanhaksi pian tulevaa isääsi jos hän puutteesen joutuu ja sinun hyvin käy. Säästäväisyydellä ja Jumalan avulla toivon kumminkin pääseväni siihen tilaan että on vanhain päiväin varat omistani, vaan eihän sitä tiedä ihminen, heikko ja maaksi muuttuva kun on, mihinkä käsin Jumala elämän juoksun kääntää. Ja vielä neuvon, että et tuhlaisi turhuuteen vaivalla ansaittuja pennejäsi, vaan aina mielessäsi pitäisit, että tulee joskus aika, jolloin ne ovat hyvään tarpeesen.

Ei ennättänyt kulua täyteen kolmea kuukautta, kun saimme Pekalta taas kirjeen. Hän sanoi ett'ei hän ole voinut aavistaakaan, että kukaan luulisi hänen kantavan Kainin mieltä, ja vakuutti, että siitä asiasta saa olla huoleti, eikä tarvitse omantunnon vaivojakaan kärsiä. Mainitsi myöskin, ett'ei hän voi koskaan isäänsä unhottaa. Muun mu'assa kirjoitti hän näinikään: "Minussa kun oman luuloni mukaan ei ole ollenkaan leuhkan vikaa, niin minun on hyvin mukava elää paljaana työmiehenäkin. Mitä taas siihen tulee, että pysyisin kotipuolen laivoissa, niin olen päättänyt, ett'en kuluta niissä ikääni ja aikaani ja sitä vähemmän kotipuolessa, sillä minusta ei mikään tunnu niin työläältä, kun juosta nälkäisten kanssa nälkäisenä kilpaa. Kun kontrahti-aikani täyttyy, niin jään tänne pyytämään rasiakalaa vanhain päiväin varaksi. Minä kyllä haluaisin olla itse miehinäni, työskennellä ominani ja muodostaa elämiseni vapaudessa, vaan kun se ei käy laatuun, kun leipäkannikka riippuu hyväin ihmisten mielivallasta, niin sen vuoksi katson parhaaksi mennä sinne missä enimmän maksetaan. Minä pystyn mihin leikkiin hyvänsä, eikä lapani läpätä vaikka kovastikin yrittäisin."

Isä naureskeli kun minä lu'in hänelle kirjeen, ja tuumaili: "Minähän olen aina sanonut, että sillä pojalla on reelu humeeri. Ja entäpä se siellä vetten päällä löytää onnensa — — on se viisaampi minua — se minun täytyy tunnustaa."

Siinä me sitte kahden elelimme, ja kummakos oli eläessä, kun rahaakin säästyi parin vuoden kuluessa lähelle kolmesataa markkaa — työpalkat kun olivat jo kohonneet kohta kaksinkertaisiksi.

Isä muuttui vähitellen itaraksi, kohta lii'aksikin, vaan ei siitä tuntunut olevan sanottavaa haittaa.

Pyhinä käytiin kirkossa ja lu'eskeltiin. Raamattu ja Björkqvistin "Uskon harjoitus autuuteen" olivat isän lempikirjoja. Arki-iltoinakin hän veisaili pitkästä nahkakantisesta virsikirjasta joitakuita virsiä. Minullekaan hän ei koskaan puhunut nurjamielisesti, vaikka unhotin tuon tuostakin tehtäväni, kun talvella olin ahkerasti matkassa suksineni ja kelkkoineni ja kävin kaljaman aikana jäällä pinkomassa, ja kun keväällä kulutin lii'aksi aikaani kankaita ja metsiä ransiessa, sanoi hän toisinaan, että pitäisi paremmin oppia pitämään huolta asioistaan. Välistä kului aikani lii'emmasti, kun lu'eskelin kirjoja kaikenlaisia, joita isä sanoi maailmallisiksi loruiksi. Sen pahempaa ei hän siitäkään puhunut.

Niin kului aika rauhallisesti yhdessä olon loppuun eli siihen asti, kun täytin kuusitoista ja kävin rippikoulun päätökseen. Silloin isä tuumaili:

"Nyt kaiketi minä olen siihen määrään päässyt, että minulla ei ole enään elätettäviä. Minä olen meinannut, että eikö se olisi parasta, että sinä menisit nikkarin oppiin. Lampinen tuumasi, että kyllä hän ottaa, kun minä sille puhuin minkälainen minulla on meininki. Olethan sinä jo siksi vöyre, että siihen pystyt, ja ei siellä mitään hätää tule vaatteenkaan puolesta — — lupasi antaa kolmekymmentä markkaa ensi vuonna vaaterahaa, ja saatanhan minäki antaa vaatteen apua."

"En minä mene oppiin — — ja semmosella palkalla — — pääsenhän minä merelle."

"Oppi se on Kaaperi joka rahaa maksaa. Ole hänessä parikaan vuotta, niin pystyt sitte vaikkapa timperistä kun merelle haluttaa."

Minä menin Lampiselle oppiin, vaan en viitsinyt kau'an olla, kun tuntui niin kylläksi käyvän. Minä rupesin ulkotyöhön, Isä siitä ensin vähä moitti, vaan sitte jo tuumaili: "Parasta taitaa olla tehdä niin kun luonnolle sopii — eihän sitä toinen osaa määrätä, mikä toiselle parhaiten sopii."

Isälle karttui rahaa karttumistaan. Raudan romujakin hänellä on tynnyri täynnä, ja kenkärajoista, vanhoista saapasvarsista ja nahkan palasista on iso vasu täyttymäisillään. Ja ennättäähän niitä jo kymmenessä vuodessa kokoontuakin, kun tallelle panee omat kulunsa ja mitä löytämään sattuu.