III.

Päästiin syksyyn. Oli jo markkinat.

Meilläkin oli muutamia maalaisia muitten seurassa setäkin.

Markkinat olivat jo kau'an pyörineet päässäni. Minä tiesin, että silloin tulee maalaisia, joilta saa palvattua lihaa, leipäjuustoa ja tuoretta roppaa makean uutisleivän kanssa; ne tuovat äidille hinkillä tai leilillä maitoa niin että sitä saa paljo — — hyvin paljo — oikein juoda asti.

Muuten se olisi mennyt jotakuinkin mieltä myöten, mutta kun minua ei päästetty kadulle. Väliin kyllä sain käydä portilla, mutta en etempänä.

Isäkin oli poissa työstä, "kun kaikki muutkin lähtivät pitämään markkinoita, niin mitäpä hänkään yksinään teki työpaikassa."

Oli jo suunnille toteutunut äidin toinen kesällinen hokema: "Kun saisi talven varaksi kokoon kolmekaan kymmentä markkaa, niin olisi se hyvä seki", — Voitakin saatiin tuon tuostakin leipänsä päälle niin ettei se tuntunut niin harvinaiselta kun kevätpuolella kesää. Ei sitä nytkään kannattanut syödä joka syöntikerta, kun piti pitää suu säkkiä myöten. Oli sitä kumminkin aina puuron silmänä ja potun soosina.

Isä siitä lähti vieraitten mu'assa markkinoille ja aikoi sedän kanssa käydä katsomassa sopiiko ruveta kauppoihin kalarannassa.

Minullakin oli markkinarahaa kymmenpenninen. Sitä kun pöydällä pyörittelin, niin tuntui kun olisin ollut rikkain mies maailmassa. Mutta siitähän se oli työ ja tekiäinen, kun piti miettiä mitä sillä arvaisi ostaa, joka olisi oikein hyvää. Ei siitä kumminkaan tullut mitään koko miettimisestä, ei tuon valmiimpaa; piti kysyä äidiltä neuvoa.

"Minkälaista kottaa minä ostan tällä lantilla?"

"Osta ymmyrkäisiä korppu|a! Ne ovat hyvin näkysiä, ja niitä saa seitsemän kappaletta kymmenellä pennillä."

"En minä semmosia!" —

Minä olin nähnyt herraspoikain syövän pehmeää nisua ja piparikakkuja. Setä kyllä osti lapsilleen tuliaisiksi ymmyrkäisiä korppuja, mutta setähän oli maalainen.

"Osta sitte kymmenen pennin ankkastukki", sanoi äiti.

"En minä — — minä ostan piparikakkuja", sanoin ujostellen. Minä jo suunnille arvasin äidin ajatuksen.

"Kaikkiapa tähän vielä ostettaisiin kun piparikakkuja! Eihän niitä meikäläisistä syö kukaan — — ja eihän niistä ole vatsan täytteeksi. Kymmenen pennin e'estä kun syöpi, niin tuntuu kun ei olisi syönytkään; mutta kun toppaa ankkastukkia kahvin kanssa, niin tietää saaneensa; — — herrasruokaahan ne piparikakut ovat."

"Minä sitte ostan ankkastukin! Saanko heti mennä?"

"Mene vain!"

Ei siitä ollut leipuri kaukana. Toiselle puolelle katua kun vaan hilpasi, niin siinä jo oli puoti, jossa sai kauppansa tehdyksi.

"No, mitä se nyt Kaaperi ostaa?" kysyi leikkisä puotineiti kesken kiireensä.

"Ankkastukin."

Tuntui niin tuiki mukavalta, kun sai kerran muka omalla rahalla ostaa. Ojensin neidille lantin ja sain ankkastukin ja vielä kolmen pennin rinkelin kaupantekiäisiksi. Onnestaan siinä piti hymyillä, kun neitikin hymyili antaessaan.

Kadulle kun tulin, niin näytti kun kaikki olisivat katselleet minua ja ajatelleet, että onpa sillä pojalla nisua koko joukko. Piti siinä sitte porttikäytävässä pikkuisen maistaa kumpaisestakin.

"Paljopa sinä saitki kymmenellä pennillä", tuumaili äiti kun pääsin sisälle ja panin ostokseni pöydälle. — "Niin mutta persohan sinä olet kun jo piti haukata taipaleella."

"Enhän minä muuta kun vähä maistin!", sanoin näpeissäni.

"Eipä sillä — — omapahan lie asiasi ja omaasihan tuo on nisuaki."

Se oli jo täyttä lohdutusta, niin ettei häpeä enään häpeälle tuntunutkaan. Minä rupesin syömään rinkeliä.

"Älä nyt vielä syö! Ennätäthän sinä sen sitteki kun kahvia keitetään. Mutta jos sinulla on nälkä niin saat voileipää — — eihän sitä enään ole ruu'an puutetta."

En halunnut voileipää, kun jo olin markkinavieraitten kanssa syönyt vankan eineen: lihaa ja voileipää, ja sain vielä kuilasta tuliaismaitoa enemmän kun korttelin palanpainoksi. — Minä panin nisut kaappiin, kun äiti käski. Pekkaki siinä tuli sisälle, tyhjä sikarilaatikko kainalossa. Koulusta kun oli markkinalupa, niin hänellä oli hyvää aikaa kaupitella sikaareja.

"Minä olen jo myönyt kaikki — —! Antakaapa minä vähä syön, että saan mennä toisia ostamaan."

"Maltahan nyt vähä! Eihän tässä niin hengen hätää ole — — ja luulisihan tuota vähemmälläki köyhänä pysyvän."

"Markka viistoista penniä tienasin niinkun ei mitään ja kohta saan toisen verran. Antakaahan nyt sitä ruokaa!"

"Sinullapa hätä on! No, sou'ata tuota lasta, ettei se herää! Minä nou'an korpelosta voita ja leipää."

"Antakaa maitoaki!"

"Saat kai sitä vaikka paljoki — —."

Isä naulasi kesällä suuren korpelon kyökin seinään ruokakaapin virkaa toimittamaan, se kun oli lii'an hankala työkalujen kuljetukseen; ja kun piti tehdä toinen pienempi, niin se hyvin hyvästi jouti mainittuun virkaan.

"Minäpä olen ostanut kottaa", sanoin Pekalle, kun äiti meni kyökkiin. — "Minä sain oikein paljo!"

"Annatko minulleki?"

"En anna! — Sitte saat kun äiti keittää kahvia. Täällä sitä on näin paljo!"

"Eipä tuota ole kovinkaan paljo — — kerrallahan nuot tuonvertaset syöpi, eikä tartte olla nälänkään."

"Niin mutta minäpä syön kahesti!"

"Niin — — mitäpä sinusta miehen rinnalle!"

Äiti jo tuli, maitotoopi kädessä ja pari voileipää toopin päällä, ja sanoi: "Siinä sitä jo on." Katseli sitte minua naurusuin kun panin nisujani kaappiin. Minä ajatteIin, että mitähän se nyt naureskelee.

"En minä muuta kun näytin Pekalle."

"Vai niinkö se oliki! Minä luulin, että eipä se malttanutkaan."

"Antakaapa äiti minulleki maitoa!"

"Kuili tuosta toopista niin paljo kun lystäät! Pannaan sitte Pekalle lisää jos kesken loppuu — — ja mihinkä sitä tässä säästää, kun ei tule piimitetyksikään — — eikähän noita ole astioitakaan; kun keittämään rupeaa, niin tartteehan niitä siihenki."

"Onko se äiti totta, että minulle ostetaan kengäkset kun saan sikaarin kaupalla kokoon kaksikaan markkaa?" uteli Pekka syödessään.

"Sekö sinua nyt huolettaa! Syöhän nyt vaan taiten, ett'et läkähy! Luulisi tässä vähemmälläki kiireellä ennättävän."

"Niin mutta jos minä en saakaan kenkiä."

"Mikä sen estää?"

Pekka ei oikein malttanut syödä; ei tahtonut enempää maitoakaan ja toisen voileivänkin jätti pöydälle. Ei ollut aikaa pitkiin ruokalukuihinkaan; pani vaan kätensä ristiin ja sanoi hätäisesti: "Jesus siunaa ja anna vastaki!" Kopoi heti lakkinsa ja meni.

"Kuule! Mitä sinä niin paljolla rahalla te'et? Ethän sinä tartte kun sen kaksi ja viisikolmatta — — saat jättää sen markka viis'toista penniä minulle."

"En jätä! Minä ostan niillä kaksi punttia rosseja."

"No, mene sitte, mutta älähän vain keneenkään pahki juokse! — — Kylläpä sillä nyt oli vauhtia — — kunhan vain ei kesken loppuisi."

Minä katselin kartanolle ja kummastelin Väntin, Tuomaan ruunan erinomaista lihavuutta eli oikeammin mahan suuruutta. Joku tarkempi hevostuntia olisi epäilemättä sanonut sitä laihanpuoleiseksi ja kukaties ihmetellytkin sen suuria luita. — Ajattelin siinä sitte, että milloinka minä saan tuommoisen hevosen.

"Kuulkaapa äiti! Sitte kun minä tulen suureksi, niin minä teen suuren talon — — isälle ja teille kamarin, musterille ja musterin Kaisulle kamarin, ja Pekalle ja pikku Annulle kamarin — —."

Olisin vielä jatkanut luetteloa, vaan äiti keskeytti kysymällä: "Entä itsellesi?"

En heti hoksannut vastata. Hetkisen aprikoituani sanoin: "Minä te'en eri pytingin — — ja sitte menen Ameriikaan ja tuon teille rahaa noin paljo — — noin — — niin ett'ei mahu helmaankaan. Sitte minä ostan Tuomaalta tuon ison ruunan, ja sitte ostan pellon Langin herralta — — ja sitte ajetaan isolla ruunalla pellolle ja istutaan keeseissä ja — —."

"Sittehän sitä passaa oikein herrastella. Ja eihän se ole ruunakaan vielä kahtakymmentä täyttänyt — — mutta minkä sinä sinne pellolle te'et?"

"Sinne minä teen ison pytingin, paljo isomman kun Lundin pellolla, ja paremman keelapaananki —."

"Mitä sinä sillä keelapaanalla teet?"

Siitä oli taas miettimistä, eikä siitä tullut tuon valmiimpaa. Katselin kartanolle ja nä'in Kilströmin Kallen, läheisen kapakan pojan tulevan kartanolle.

"Saanko mennä ulos kun Kalleki tulee?" — Äiti lupasi.

Kalle jo tuleskeli lähempänä ja katseli Väntin Tuomaan ruunaa ja ihmetteli: "Voi turkanen! Kylläpä se on vankka hevonen!"

"Minä ostan sen sitte kun tulen suureksi."

"Eipä sinulla ole rahaa!"

"Minäpä nou'an Ameriikasta!"

"Meillä sitä on paljo! Nytki on vieraita isossa salissa ja matsalissa ja vieraskamarissa ja rahteerissa aivan täynnä niin ett'ei oikein antaa ennätä — — ja pappa antoi minulleki markan, ja minä olen syönyt pompomia ja prits'ässiä ja piparikakkuja niin paljo että —!"

"Olenpa minäki ostanut rinkelin ja ankkastukin."

"Niin mutta täällä — — parempaahan tämä on!" ja Kalle vetäsi taskustaan aika kääryn pompomia.

"Maistappa, he! — — Ei niin, ei niin! Pane kourasi alle, niin minä annan kouraan!"

Minä ojennin kourani ja Kalle kaatoi niin paljo että minun piti panna toinenkin koura, kun pompomit alkoivat maahan tippua.

"Ovatko hyviä?"

"Ovat niin hyviä että —!"

Oli siinä hauskuutta tarpeeksi, kun söimme pompomia ja hymyillen katselimme toisiamme. Istahdimme sitte akkunan alle nurmelle päivänlekolle. — Oli oikein mieluinen markkinailma. Vieraatkin kehuivat, että kyllä nyt sopii olla markkinoilla, kun ei hölse kiusaa tiellä eikä kaduilla; on kohta lii'aksi kuiva kun mielii pöly nousemaan. — Oli siinä mukava akkunan allakin keskustella minkä mitäkin. Johtui puhe Kilströmin vieraisin. — — —

"Tei'än isäki oli meillä ja nauratti mammaa niin että —."

Minä en huomannut akkunan olevan auki niin että äitikin voi hyvästi kuulla keskustelumme. Juoksin sisälle.

"Kuulkaapa äiti! Isä on Kilströmillä ja — —."

"Anna olla! Mitä se sinuun kuuluu? Mene nyt ulos, kun äsken niin mielesi teki!" — Minä kummastelin, kun äiti näytti niin kiukkuiselta ja huolestuneelta. Ei kuulla tahtonut; ajoi vaan ulos. Minä menin.

Lähellä akkunaa kyökin oven puolella oli tikapuut. Pekka niihin kerran sitoi kiikuksi vankan köyden. Oli siinä Kallekin jo kiikkunut useammat kerrat, ja nytkin hänellä pisti päähän ruveta kiikkumaan. Minä annoin "pommeja."

Kalle taisi nähdä äidin akkunan pielessä, koskapahan alkoi tuumailla, että on hän silti herraspoika vaikka joskus käypi täälläkin. Sanoi papan ja mamman toisinaan kieltelevän, mutta ei aikonut totella. Ja arveli että kun hän kasvaa papan kokoiseksi, niin piiskaa kumpaistakin. Piiskaisi hän jo nytkin, mutta kun pappa on niin vankka, ett'ei sitä voita — — nostaa vissiinki sata leiviskää.

"Vankempi mei'än isä on!" sanoin minä.

"Eipähän —! Eihän tei'än isällä ole niin iso vatsakaan — — saa panna vissiinki kolme ennenkun tulee niin iso kun papalla."

Minä jo närkästyin, enkä antanut enään pommejakaan.

"Mene pois täältä! Ei se ole sinun kiikkusi — —"

"Pekka teki sen minulle!" — Oli jo nyrkki tarjona, että tuosta saat jos ei muu auta.

"Äläs kelpo kiikku! Renki Jussi tekee minulle paljo paremman."

"Mene pois täältä!"

"Etpä saa enään koskaan kottaa — —!"

Äiti katsoi akkunasta.

"Kaaperi sinä! — — ja mene sinäki Kalle jo kotiisi! Siinä näkyy taas tulevan riita."

"Etpä saa enään kottaa koskaan!"

"Mene nyt! Mitä sinä sille syötät makeisiasi — -, ja taitaspa liikaa olla jos syöttäisit enempiki." — Äiti vetäysi pois akkunasta.

Kallella siinä teki mieli antaa selkään, mutta ei uskaltanut, kun luuli että äiti näkee. Minä saattelin häntä portille, kivi kädessä. Hän seisahtui kun pääsi kadulle. Minäkään en enään uskaltanut hätyyttää, sillä tiesin saavani aika löylyn jos vaan liian likelle menisin.

Isä ja Tupunen tuleskelivat Kilströmiltä päin. Tupunen veisasi: "'Herodes häijyn elkinen, Veljens' eläis' emännän ryöväis' — — mitenkä se sitte olikaan? — — etkö sinäkään muista? — — olisi sitä tuota luitia kun olisi taitia! Eikö se ollut: Johannes Kastaja julkinen — —."

"Äläpä siinä lojua!" kielteli vastaan tuleva poliisikonstaapeli Sivander.

"Ole hiljaa! Ethän sinä ole kovin häävi mies itsekään! Nälkäänhän sinä sen vietävä olisit kuollut jos et olisi virkaa saanut — — tuommoinen herra — — ja vielä rupeaa muka turisemaan!"

"Ole — ole hiljaa!" houkutteli isä.

"Mene pois siitä ihmisten nähtävistä ja ole hiljaa! Minä muuten toimitan korttikaariin — —."

"Tuommonen mies! Etkö sinä hoksaa, että minäki olen yksi niistä monesta, jotka sinua elättävät?"

Sivander jo koetteli poveaan ja sanoi: "Kyllä tässä pian tulee eri taminat kun kerran puhalletaan."

Isä alkoi vetää Tupusta kartanolle. Tupunen vaan tuumaili: "Tuommonen mies! Vie sinä sinne korppulaariisi keskeltä katua, äläkä ihmisten kartanolta! Minä sinulle kuitenki palkan maksan — — usko pois! Nälkään perhana soi olisitki kuollut jos vaan et poliisiksi olisi päässyt — — ja semmonen pännämies! — — on sitte muka niin teerevänä, että ihmiset eivät saisi rauhassa veisata juhlavirsiä — —."

"Niin mutta kun oikein ajatellaan, niin se ei ole tyhmimpiä tuo mies, vaikka moukalta näyttää", tuumaili muu'an muitten mu'assa portille tullut markkinamies.

Tupunen siinä vielä mieli puhua, vaan isä sanoi: "Se jo meni — — älä nyt enään pormentteeraa!"

"Sai se mennä! Kyllä se on semmonen kutale, ett'ei toista mokomampaa. Monta kertaa se on minun haalannut korttikaariin ja sai sen vietävä senki aikaan, että pääsin silloin ve'elle leivälle, vaikka ei ollut enempää syytä kun panttasin Langin kirveen omanani."

"Miksi sinä sen panttasit?" kysyi isä kummastellen muka.

"No kun oli niin helkkarin kova kohmelo, niin mikä siinä auttoi — — ja ryyppyä en saanut vaikka kuinka koettanut olisin. Oma kirveeni oli jo pantissa, enkä viitsinyt enää mennä muita kaluja hakemaan, niin ajattelin pantata Langin kirveen, ja ajattelin vielä että saahan tuon lunastetuksi ja sitte kauniisti panna entiseen paikkaan. Mutta tuo sen vietävä Silvanteri tammasi varkau'esta. Tästä lähtien on tuomio kerta kerralta kiihtymään päin kun Pellonpään pojan nälkä; ja vaikk'ei varastaisikaan, niin silti saa nuhteita joka kerta kun vaan sattuu ryypyssä olemaan. Tuo Silvanteri se ei kuunnellut kun minä vakuutin, että ei se ollut missään varastamisen aikomuksessa kun minä sen kirveen otin — — nauroi vaan, vaikka juopihan se itseki ja istuu kapakassa enemmän kun määrä olisi — —."

"Mitä sinäki siinä tierailet! Eikö sinulle ole sanottu — — no, no, älähän nyt sentään säiky! Ei se mitään pahaa ollut —."

Lähtivät siitä astelemaan perälle kartanoa ja minä sain uutta uskallusta, jotta rohkenin kävellä isän rinnalla ja pistää käteni hänen kouraansa.

"Niin, niin! Emmehän me ole niin pahoja kun luulevat. Uskotko Aappo, että minä en ole hetikään niin hullu kun luulevat. Pitävät minua varkaana ja jos jonaki, mutta omatunto sanoo, että minä en ole varas, vaikka ovat varkau'esta sakottaneet. Olenko, minä niin hullu kun minua luullaan?" Ja kyynel tipahti Tupusen silmästä, kun hän loi isään kysyväisen katseen.

"Etpä tietenkään", vakuutti isä. — "Mutta niin se on, että viina viisaan villitsee eikä juomarita hillitse — — ei, mutta nythän on eri aika nyt! Markkina-aikahan nyt on! Heitetään hiiteen tämä haikea murhe, kun ei vielä kissallakaan suolet kurise — — eihän kurise?"

"Ei lähes tulkoonkaan! On vielä melkein täynnä."

"Kuuleppa Kaaperi! Mene kysymään onko äitisi suuta syyhyttänyt! Sano sille että vieraita tulee!"

"Äiti kun söi, niin purasi kieltään ja sanoi, että ketähän neki vieraat ovat, jotka ovat niin nälkäisiä ja aikovat tänne tulla", selitin minä.

"Vai niin, vai nälkäisiä vieraita — hahahaa!" Ja Tupunen iski isälle silmää.

"Mene ja käske sen keittää kahvia!"

Oli sitä vielä matkaa juostakin, sillä siinä kulettiin niin hitaasti, kun piti tuumailla ja tuumaillessa seisahtaa.

Minä kun ilmoitin käskyn äidille, niin hän ei kotvaan aikaan puhunut mitään; siirteli ja nakkeli siinä lattiaa laastessaan tuoliresuja paikasta toiseen. Kun kuuli kyökistä Tupusen äänen, niin sitte vasta alkoi tuumailla: "Paraimmanpa se nyt arvasi tänne haalata kun Tupusen toi."

"Hyvää päivää! Pahalla ajallapa satuin tulemaan, kun juuri ollaan laasuhommissa."

Äiti ei vastannut Tupusen tervehdykseen.

"Se on hiukan nyrpeissään, mutta älä ole tietävöinäsi! Kyllä tästä vielä hyvä tulee", sopotti isä Tupuselle. — "Keitäppä Luppa kahvia, kun taas tuntuu panevan siltä paikalta, että sitä pitäisi saaha."

"Kaikkipa tässä vielä kun kahvitki! Ota kuurnan alta pahkakuppiin! Se on viinan sekaan aivan omiaan! Tuossahan tuo on kuppi!" Ja otti äiti pöydältä pahkakupin ja nakkasi sen ovelle päin. — "Jos ei se ala lalluille passata, niin ei muutakaan anneta!"

Vaikka Tupunen ei vielä ennättänyt katsoakaan mihin istuisi, niin jo arveli: "Parasta taitaa olla kääntyä samaa tietä, koska täällä akkaväki tuntuu niin ämpsykkäältä."

"Mene, mene ja keikistele mennessäsi!"

Mutta isäkin puuttui puheesen: "Kuule Tupunen! Se on nyt sillä lailla, että minä olen tämän huoneen herra niin kau'an kun tässä asutaan. Istuhan vaan pois ja anna akan pauhata! Kyllähän siltä suu tukitaan kun ei ala oikeaa totella — — onhan niitä ennenki tuommoisia härkiä hillitty."

"Minähän tässä hyyryn maksan, kun siivoan katua ja kartanoa kaksi kertaa viikossa", sanoi äiti.

Isä asetti tuolin laastulle paikalle, pöydän oven puoleiseen päähän. Tupunen istui.

"Kyllä olette koko kutaleita niin toinen kun kumpanenki", sanoi äiti ja roskat lenteli pesän eteen.

Isä iski Tupuselle silmää.

"Miksi niin? kysäsi Tupunen. — "Ihminen kaiketi minä olen luullut aina olevani — —."

"Ihmisen sinulla ovat tavatki! Juot etkä välitä joukostasi mitään! Taitaspa liikoja paloja tulla sittekään, jos kaikkiki antasit mitä tienata ennätät — —."

"Räknää sinä omain penikkaisi suupaloja! Minä tii'än sen vissiin, että meillä ei ole ollut nälkä vieraana useammasti kun teilläkään."

"Eihän tuota, Jumalan kiitos, ole ollut pahaa nälkää meilläkään", sanoi isä, liikahtaen hiukan tuolillaan, ja katsoi tyytymättömänä Tupusta.

"Meillähän on rinkilää ja ankkastukkia", rupesin minäkin selittämään ja vielä vakuudeksi olisin näyttänytkin, vaan äiti sanoi: "Anna nii'en olla siellä!"

Tupunen siinä taisi huomata, ett'ei puheensa isää miellyttänyt, ja alkoikin tuumailla: "Niin — — en minä sitä — — en minä tarkottanut sitä — — minä ilman vain sanakseni sanoin, kun luulee, että minun lapsillani on hyvinki iso nälkä — —."

"Ja väärin se olisi ollutki jos olisit tarkottanut — — meillähän on eletty pitkin matkaa kohta kun pikku herskapissa. Ei ole tarvinnut keltään kenkkiä pyytää, vaikka kyllä toisinaan on pitänyt velkaa ottaa — — ja on sitä saatu ja maksettu on kanss' niin ett'ei tällä kerralla jäljet haise."

Tupunen kun kuuli kenkistä puhuttavan, niin alkoi katsella lattiaa ja kynsiskellä nenäänsä.

Äidilläkin jo ilmaantui hymy suupieleen. Taisi ajatella, että "tuo ukko se osaa kulkea noissa tuumissaan niin laitoja myöten, ja varsinkin kun on vähä päissään."

Isä naureskeli partaansa, nousi seisalleen ja näytti ryhdikkäältä isäntämieheltä; alkoi jo puhella "kissasta" ja kysyi, mihin sen sisustaa säästetään.

"Kas sitä vaan ei säästetä mihinkään! Nauttimista vartenhan se on ostettuki." — Ja Tupunen ylpeänä kopautti pullon pöytään.

"Kahvia sitä ei taitanut tullakaan, vai mitä?" kysyi isä ottaessaan kaapista kahvikuppia.

"Ei! Ja onko tämä mikään kapakka? Kyllä se nyt olisi Tupunen parasta kun huilaat kotiisi suiseraan. Mitä siitä tulee, että tässä ruvetaan kalaseeraamaan. Ota hutla mukaasi ja ala mennä!"

Tupunen ei ollut ensin millänsäkään. Vasta sitte, kun isä hänelle kaatoi kahvikupin täyteen ja hän sai sen ryypätyksi, vasta sitte nousi seisalleen ja ivallisesti tuumaili: "Taitaa tulla huomiseksi roskailma. Minä olen sen merkinnyt, että kun akat ovat oikein pahalla kiirillä, niin seuraavana päivänä on tuulta ja sa'etta. Semmosen ilman e'ellä ne pirut lentää ja kiusaavat akkoja."

"Haha! Vai olet sinä sen merkinnyt — — istu sinä!"

"Älä istu! Älä vainkaan istu! Saat sinä mennä!"

"Malta nyt Luppa mielesi, muuten ei hyvä seuraa! Minusta jo tuntuu kun olisit kohta rontasemisen väärti. Istu sinä Tupunen kun käsketään!"

"Mene, mene vain! Ei sinua täällä kaivata."

Lähti siitä viimmein ja tuumaili mennessään: "Onpa se sentään aika rouva, kun noinki osaa olla herskapillaan. Eipä sillä, että minä en olisi ennenki nähnyt samallaisia — — onhan se kotikeisari meilläki. Hyvästi Aappo! Akan sitä sait sinäki ja oikein oivan!"

"Hutlasi jätät! Ei sitä tartte tänne jättää!"

Tupunen ei välittänyt äidin yllytyksestä, meni vaan menojaan.

"Ei ole liikaa — — ei ole ollenkaan liikaa, jos jättääki. — — — Kyllä minä olen sille siksi monta ryyppyä antanut, että ei ole ollenkaan liikaa jos jättääki."

"Vai niinkö se oliki! Sehän on sinun hutlasi! Ja tännekö se olisi sen jättänyt jos omansa ollut olisi — — olisi kun olisikin vienyt mukaansa!"

"Kuule kun minä sinulle sanon! Se on nyt asia sillä lailla, että sinun pitää tukkia suusi! Nyt kun Tupunen sanoo akalleen minkälainen sinä olet, niin akka hoilottaa ympäri kaupunkia, ja kaikki sitte katsovat minua ja ajattelevat, että siinäki on muu'an miehenmaiva, jolla oli onni akan otossa."

"Mitähän nyt sitte jos hoilottaaki ja jos ajattevatki! Olisihan vaan sinulle pieneksi kuttiparahiksi."

"Kuule sinä! Muistatko sinä sitä kun pastori sanoi, että sinun tahtosi pitää alleni alistettu oleman?"

"Niin mutta minä sanon sinulle, että talven ajaksi kohahtaa Ieipäkori kattoon, jos vaan tuota vetoa rupeaa menemään, ja kupit nurin pöy'älle!"

"Mene Kiiminkiin! Mitä sinä tänne tulit kun tiesit, että täällä on huono olla —."

"Tuoki se on muu'an rottelo — — pieni kun jauhosalkkari", sanoi äiti, kun otti kahvitoosan kaapista, ja potkasi oven kiinni. — "Kun jotain pitämistä on joskus niin ei ole missä pitää — — toteen on mies tekevä kun ei sen vertaa aikaan saa — —."

"Nou'a Kiimingistä parempi ja ole jo vaiti, muuten nousee mörkö-elämä! Eipä tämän luulisi kateeksi käyvän, jos joskus maistaa — — taitaapa tässä kaikisti niin häävit palat olla ja taitaapa kaikkein helpointa olla joukon e'essä seisoa."

Mieli siinä äitikin sanoa jotain, vaan kun setä tuli, niin ei puhunut mitään.

"Etpä sinä tainnut kalakauppaan sopiakaan", tuumaili setä.

"Niin, minä ajattelin, että ennättäähän tuota vielä — — ja ei kaiketi ne markkinatkaan ensi päivään lopu."

"Eipä luulisi — — ja näkyyhän tuolla olevan kaloja piisalle asti. Kun sattuu, niin ne ovat huomenna jotain viittäkolmatta penniä helpommat nelikon päälle."

"Sitä samaahan minäki olen meinannut o'ottaa."

"Mitä sitä sinäki meinaat! Ennätäthän sinä vielä siihen asti menettää sen viisikolmatta penniä kymmeneenki kertaan", tuumaili äiti ja meni kyökkiin, kahvipannu kädessä.

Isä katsoi häntä vähä tuimanlaisesti ja olisi kai jotain sanonutkin jos olisi ennättänyt. Muuttui hän kumminkin heti höylimmäksi ja naurussa suin sanoi sedälle: "Meillä tässä Lupan kanssa oli pieni sanasota."

"Eihän sitä kaikisti osaa muutkaan toistensa mieltä nou'attaa", arveli setä.

"Eiköpä niitä lie kaikilla sanasotia toisinaan — — mutta maistappa sinäki tästä, kun sitä sattui olemaan!"

"Onpa sitä jo tullut maistetuksi kohta liiaksiki — — taitaa olla tarpeetonta enempää maistella."

"Maista nyt joskus minultaki! En minä juuri niin tukkimalla tukkiakaan, vaan kun sinä jo olet maistanut, niin minä meinasin, että juonuttahan hyvä on juottaa — — ehe — — ja hyvää se on viinaaki! Minä meinasin, että saahan tuota ostaa näin markkinoiksi pomeranssiaki, ett'ei aina tarttisi särpää sitä markan kuraa — — ei mutta oikein totta — maistappa nyt vähäkään!"

"No pitää kai sitä sitte maistaa, vaikka ei se tunnu olevan niin tarpeellista —." Ja setä maistoi juuri sen verran että parahiksi kieli kastui.

"Mihinkä siitä tuonvertasesta on — — maistaa häntä niin että menee mahaan asti!"

"Mitäpä siitä lähtenee hyvää, että sitä niin mahamäärältä kaataa."

"Omapahan lienee asiasi — — mutta kyllä sinä olet koko joukon viinimpi Tupusta. Se oli täällä äsken ja kallisti naamaansa koko kupillisen."

"Siitäki se tuli ryyppymies."

"Tuli siitä — — oikein patajuoppo tuli — — panttaa kalut ja kaikki — —."

"Taitaa pantata ryysynsäki?"

"Eipä paljo muutenkaan — — mutta Luppa sille oli köörtevänä niin että meinasi vähä naurattaa."

"Ehe — vai oli sille Luppa köörtevänä — — niin, eipä sillä että siitä ei saisi olla."

"Oli se minulleki, mutta minä olen meinannut, että ei se ole vaarallista jos akat ovatki joskus pahalla tuulella. Onhan mies suuremmalla ymmärryksellä varustettu, niin senhän pitää antaa kunnia heikommalle astialle ja olla vaiti."

"Niinhän se on."

Äiti tuli kyökistä, meni kaapille ja otti sieltä kahvikupin ja tuumaili sedälle: "Tämä mei'än vaari se pitää markkinoita, kun hyvätki isännät, vaikka talvihan se on vielä e'essä päin."

Isä katseli setää, vaan kun setä ei puhunut mitään, niin hän alkoi tuumailla: "Mitä sitä Luppa tyhjää puhuu — — ja mitähän nyt sitte jos tuleeki talvi, kun on jo leipä saatu tietoon. Komesrooti teettää kaksi lastivenettä, ja kun minä kysyin — niinkuin sitä pitääki näin köyhässä e'essä pitää varansa jo e'eltäpäin — niin se lupasi, vaikka ei vielä ollut luvannut ketään."

"Mutta eihän sitä aleta vielä syksyllä."

"Niin mutta kun se lupasi ensin muuta hommaa!"

Äiti ei puhunut siihen mitään, meni vaan kyökkiin.

"Ehe — — kuuleppa Jussi! Minä olen monta kertaa ajatellut, että olisi se pitänyt nai'a se ajuri Rööpärin leski kun sitä puhuttiin minulle. Sillähän oli talot ja pellot — kerrassaan koko eläminen, hevosta, lehmää ja taisi olla punasta rahaaki; mutta minusta tuntui niin tympiältä mennä yhteen hänen kanssaan, vaikka kyllä kaiketi ihmisessä oli näköä ja kokoa ja lapsiakaan ei ollut kun yksi — — sen vuoksi taisi tympää tehä kun oli leski." — Ja isä pukkasi setää polvellaan, siinä kun vierekkää istuivat pöydän ääressä.

"Hehe — vai olet sinä ajatellut semmosiaki."

"Niin mutta olihan se Luppaki porakka tyttö."

"Olihan se — — ja lihankantava ihminen vielä oliki."

Sitte siinä vähä maistoivat ja siirtyivät pöydän päästä sohvalle istumaan.

"Kyllähän se olisi ollut sinulleki parasta kun olisit ostanut sen Lamminperän torpan", puheli setä. — "Jaakolla siellä on mennyt hyvästi päin eläminen — - on jo puolikymmentä lypsävää ja hyvä hevonen. Se on hyvä mökki — — saa heiniä talveksi piisalle asti, ja jalkainsa aitahan ne lehmät kesällä lypsävät."

"Hyvästi se olisi mennyt täälläki, mutta kun tuo Luppa sattui olemaan semmonen munakana", sanoi isä ja töykkäsi kyynärpäällään setää kupeesen, niin että setä heilahti.

"Ehe — — vai sattui se olemaan munakana", arveli setä.

"Mutta ajattele sinä Juho!" Ja isä alkoi itkunvoittoisella äänellä jutella: "Eikö siinä kysytä mieheltä paljo, kun seitsemänki lasta tulee maailmaan. Vaikka kohta niitä ei ole viittä enempää yht'aikaa elossa ollut, niin viemään päin se on silti. Ajattele sinä! Vanhinta kun elättää kaheksan vuotta ja se kuolee — ja kolmatta lopulle seitsemän ja se kuolee — ja neljättä vii'ennelle ja kuu'etta neljän kuukau'en — — ja kaikki kuolee kun vaikein aika on ohi, niin eikö siinä kysytä yheltä mieheltä paljo? Eikö kysytä kärsimystä paljo?"

"No kyllähän siinä on jo ristiä yhen osalle."

"On siinä! — — Ja eikö sitä lie ollut syytä viinan osaksiki. Minä kun hallin ostan, niin se pitää maistella yhteen menoon. Kun malttas ryypätä ryypyn aina syönnin alle, niin eihän siitä olisi viinastakaan muuta kun hyvää — — eli eikö tuo lie syy minussa itsessäni — — eihän se viinakaan menemällä suuhun mene, kun ei vaan himoja olisi."

"Eiköpä sitä lie syytä sinussaki — — mutta kyllä se olisi tainnut mennä maalla paremmin päin sinunki elämisesi. Pekkaki se kohta tekisi minkä mitäki."

"Jopa se menisi kohta toisena kätenä muutamissa hommissa. Sillä i'ällä sitä jo piti ennen kotimökillä tehä työtä täyttä päätä."

"Kylläpä sitä sai toisinaan yrittää."

Äiti siihen toi kahvipannun pöydälle, otti pannun lakin naulasta lähellä pesänsuuta ja suojasi pannun.

"Ja onhan sillä jo Pekalla semmoset lanteet kun meilläki oli", jatkoi isä keskustelua.

"Jokaisella on omat lanteensa ja Pekalla on kanss' omat lanteensa ja sillä hyvä!" Ja äiti meni niine sanoineen kyökkiin.

"Eihän sitä nyt sitä tarkotettukaan — — niin, mene sitte kun et kuunnella halunne! — Se luuli minun taas tarkottavan, että Pekka pitäs panna johonki käsityöoppiin."

"Mitäpä siitä vielä lie Pekasta oppiin eli mihinkään — — no kyllähän se keveällaista ulkotyötä ja pieniä kotiaskareita kykenisi tekemään, mutta on se vielä lii'an nuori yhteen kohti."

"Niinpä se taitaa olla — — Antin päivän aikana täyttää vasta kaksitoista."

"Olisi sitä sinullaki pirpaa jos eläisivät."

"Niin mutta kun sen on Jumala niin sallinut, niin eihän sitä saa nureksia — — ja tottapa Hän tiesi, että on sitä minuksi pienemmässäki joukossa, niin otti pois."

"Niinhän se on, että Jumala tekee sen minkä parhaaksi näkee — — mutta siinäpä tulee mies, joka on yhtä roteva ihmiseksi kun ruuna on hevoseksi", tuumaili setä ja katseli Väntin Tuomasta kun hän tuleskeli sisälle. — "Kumartua pitää, vaikka on kolmikyynäräinen ovi."

Tuomas naureskeli ja istui pöydän päähän.

"Kyllä se riihelle pystyy", arveli isä. — "No mitä sieltä kuuluu nyt erinomasempia?"

"Niinhän nuot on kun ennenki", vastasi Tuomas.

"Tuommonen härkä se olisi tullut mei'änki Aaposta, kun vaan elänyt olisi", jutteli isä. — "Kyllä se oli lihava ja komea ja kaheksavuotiaaksi jokseenki ko'okas, ja niin vikkelä, että juoksenteli katollaki, harjalla ja rastaalla kun maassa olisi ollut. Tuolla naapurissa solan takana sitä asuttiin kun Aappo kuoli. Tohtori tuumasi, että tämä maa on niin myrkyllistä, ett'ei täällä lapset menesty — ja saattaapa olla — — mutta eipähän ole Pekka sairastanut kertaakaan niin että olisi vuoteesen häätänyt; ja eipähän kuollut Kaaperikaan, vaikka sairasti kovaa punarupulia ja oli niin kova suonenveto, että kasvot olivat toisinaan pitkän aikaa melkein sysimustana, ja kaksi vuorokautta vuoteen vieressä vahattiin ja o'otettiin loppuvaksi. Eikö siitä jo selvään nä'e että on sitä Jumalallaki tekemistä eikä aina tohtoreilla."

"Niinpä tietenki, vaikka ovat ne hyvät olemassa tohtoritki. Jumalalla sitä kumminkin on enempi sanomista", sanoi setä.

"Jumalaan minä luotan, vaikka olen heikko ja puuttuvainen", sanoi isä,

Puuttui siinä puheesen Tuomaskin ja jutteli: "Kyllä se toisinaan meinauttaa, että liekö tuota olemassakaan koko Jumalaa; mutta toisinaan se taas tuntuu kun olisi parasta yksinkertaisesti uskoa sanaa ja alistua sen alle täy'ellisesti. Ja niin minä olen huomannut, että kun jaksaisi olla ajattelematta kaikkea mikä mieleen juolahtaa ja levollisesti maksaa räntty ja uloste'ot, niin sitä olisi niin helppo kulkea tämän elämän läpi."

"Se on oikein Tuomas", vakuutti isä. — "Olet sitä jo sinäki ko'etellut tätä maailmaa jos joltaki kantilta, vaikka olet vielä nuori ja vasta kaksi vuotta ollut akallisena miehenä — — lienetkö vielä vii'enkäänkolmatta?"

"Johan se jo Eerikkinä täytyi viisikolmatta."

Äitikin kuuli Tuomaan juttelun ja yhtyi siihen mielipiteesen, että Tuomas puhuu kun viisas mies ainakin.

"Kyllähän ne tahtoo nuot kiusaukset voittaa, ja eihän se kumma ole kun aina on puutteet puuttumattomat", puheli hän. — "Mutta niinpä se rovasti saarnasi, ensimäisenä sunnuntaina Kolminaisuu'esta kun puhui rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, niin sanoi, että ei pitäs murehtia vaikka kuinka köyhä olkoon, vaan turvata itsensä Herraan, jolta kaikkinainen hyvyys vuotaa."

"Olen minä joskus meinannut sitäki, että tokkohan semmonen mies, jolla on niin paljo palkkaa, osaa totta puhuakaan, mutta taitaapas se osata hyvinki — —", yritti Tuomas juttelemaan.

"Sanastahan ne isopalkkasetki saarnaa — — Jumalan sanasta", huomautti setä. — — —

Juotiin sitte kahvia. Isä hommaili "puolikuppista" mieheen, mutta Tuomas sanoi, että hän maistaa paljaaltaan sen minkä maistaa. Setä vakuutti, että ei sitä tarvitse silti tavakseen ottaa jos joskus maistaakin. Tuomas sanoi siihen, että on hän jo ennenkin siksi maistanut, että hyvin hyvästi ma'un tuntee, vaikka tosin ei vielä ole ennättänyt päissään olla.