II.

"Niin ja niin paljo on vielä maksamatta."

Minä monta kertaa mietin, mitä äiti tuolla hokemallaan tarkoitti, kun lauantai-illoilla sai käsiinsä isän viikkopalkan. Sain minä viimmein selville, että hän tarkoitti talvellisia ruokavelkoja. Kului siinä kesää kappale ennen kun hän heitti hokemansa, vaikka itsekin oli tuon tuostakin päivät päästään herrastaloissa pyykin pesussa ja potun panossa.

Pekankin jo piti kulkea ulkohaminassa lankun päitä latomassa, sillä hänelle keväällä hankittiin kuuden markan maksavat vaatteet ruskeasta aivinasta. Ne kun piti velaksi ottaa, niin hän lupasi kesällä tienata ainakin sen verran, että saisi vaatteensa maksetuksi.

Sillä aikaa kun äiti ja Pekka olivat poissa, oli tädin Kaisu, pieni ykstoistavuotias tyttö "kotimiehenä". Talon piika Liisa kävi toisinaan katsomassa, onko mitään hätää.

Päästiin siinä jo sen verran eteenpäin, että äidin sopi luopua kolmimarkkasesta ja huutaa muutaman porvarin konkurssihuutokaupasta vanha renkien sohva "mööpelin lisää". Luteita siinä äiti kehui olleen kovasti vaan eipä niistä tuntunut olevan sanottavaa kiusaa kun hän voiteli sitä lamppuöljyllä ja tukki talia koloihin.

Muutamana päivänä keskikesällä olimme kolmikannassa kotona, Annu neljäntenä. Pekka sanoi olevansa vähä pahoinvoipa, ettei oikein kyennyt työhön.

"Kukahan sieltä ajoi kartanolle? Kuulusti kun joku olisi ajanut", tuumaili äiti istuessaan raasuvasun ääressä huoneen perällä. Minä riensin akkunasta katsomaan.

"Setä tulee pikku Mustalla! Tulkaa äiti katsomaan!" sanoin ihastellen. Minusta tuntui niin juhlalliselta kun ainakin silloin kun joku maalainen ajoi kartanolle. — Minä jo osasin käyttää s:ää ilman vaivatta; pitihän siihen oppia sillä rumallehan se olisi kuulustanut, kun s:ää kiertelemästä olisi tavattu mies moinen, joka jo oli pitänyt umpinaisia housuja kauan aikaa.

— Äiti alkoi hommailla sakkavettä kahvipannuun, eikä ollut muuten millänsäkään yllytyksestäni. Pekka kyllä antoi kätkyelle enemmän vauhtia niin että ennätti kävästä akkunasta varmuuden vuoksi katsomassa. Kätkyen ääreen jälleen mennessään tuumaili: "Sepähän näkyy olevan."

Minulla siinä teki mieli mennä kartanolle, vaan en malttanut, kun oli laiva vielä keskitekoinen. Sen verran kumminkin piti malttaa, että sai katsoa, mitä siellä setä hommaili. Hän riisuskeli Mustaa valjaista, sitoi marhaminnasta kärryn rattaasen, penkasi heiniä istuimen takapuolelta etupuolelle, otti eväsarkun ja tuli sisälle.

"Terveisiä — —."

"Kiitoksia", vastasi äiti. — "Mitä sitä muuta kuuluu?"

"Eipä sitä kuulu mitääs erinomaisempia — — mitä tänne kuulunee?"

"Ei kuulu tännekään — — hyvästi siellä voitu kotona?"

"Siinähän tuo menee aina hiljalleen — — miten täällä lie jaksettu?"

"Kylläpä sitä on jaksettuki."

"Kuumanlainen siellä on ilma — — — poro pölisi — —."

"Taitaa se olla —", ja äiti meni kyökkiin kahvipannu kädessä.

Setä haukotteli ja tuli akkunasta katsomaan.

"Eipä sille näytä syönti lystävänkään — — taitaa pitää kuumana" — — ja sitte hän katsahti Pekkaa. — "Etpä sinä tainnut joutaa kun on lapsen sou'atus."

"Mihinkä?"

"Niin, minä tässä ajattelin, että kävisit ojalla Mustaa juottamassa, se kun ei huoli tämän kaivon ve'estä — — on tottunut saamaan enimmäkseen jokivettä."

"Kyllä minä!" sanoi Pekka mielissään ja nousi seisalleen. — "Sou'ata sinä Kaaperi!"

"En minä! — — minäki lähen ojalle —."

"No sou'atanma häntä sitte minä sen aikaa", tuumaili setä.

Taisi sen kuulla äitikin takan ääressä, kun ovi oli auki. Hän tuli ovelle katsomaan juuri kun me olimme menossa.

"Ka, setäkö se nyt häätyi sou'attamaan?"

"Niin, pojat menevät hevosta juottamaan."

"Sou'ata sinä Kaaperi! Saattaahan Pekka semmoisen asian toimittaa yksinääniä."

"Minäki menen", sanoin itkua pidätellen.

"Antaa pojan mennä, koska se tuntuu olevan niin mieluista kaupungin pojista", sanoi setä.

Äiti ei enään estellyt, tuumailihan vaan: "Kylläpä sitä nyt lapsettaa."

Musta tunsi Pekan jo vanhastaan ja hirnasi heti kun näki.

Minäkin siihen menin Mustan viereen kun Pekka päästeli marhamintaa. Se ensin kurkotti ja nuuskien katseli minua hyvin leppeästi, mutta rupesi jo luimistelemaan ja puistautti päätään juuri kun olisi tahtonut sanoa: Saat mennä koska sinulla ei ole mitään antamista. Minä en ollut siitä millänikään, vaan kun Musta luimisti vähä julmemmasti ja puistautti rajummasti päätään, siten antaen tietää, että se olikin totta, niin johan siinä piti vähä pelätä.

Pekka nousi kärryn rattaalta selkään ja istui siinä pönäkkänä, marhaminta kädessä ja suu hymyssä.

"Soo, Musta!" häsötin minä takapuolella.

"Tprr, ptrr! Kaaperi kuuletko sinä!" hätäili Pekka kun Musta yritti juoksun kytkää.

"Hihi — — voi kun pelkää raukka! Soo Musta!" — Tuntui niin hassun hupaiselta kun sai ahdistaa arkaa ratsastajaa.

"Jos et vain ole siivolla, niin muista!"

"Mihinkä sinä ajat?" kysyi Langin Jonne akkunasta kun siitä sivu menimme.

"Ojalle juottamaan", sanoi Pekka naurusuin. Jonnen näytti käyvän kateeksi.

"Oota, minäki tulen!"

Minä häsötin Mustaa, otin siinä toimessani kivenkin ja nakkasin.

"Tprr, tprr! — Kuuletko sinä! Minä kohta putoan."

"Piä sinä harjasta kiinni!" huuteli Jonne toimessaan ja tulla vihkasi perässämme. Hän ei enään kyytiin ennättänyt, tapasi vasta sitte kun jo oltiin ojalla.

Musta joi oikein hyvän sijalta, vaikka vesi oli vähä lämpimänlaista; katsahti sitte pitkin ojaa sieramet pörröllään, joi vielä vähä ja alkoi kääntyä takaisin.

"Annappa minäki ratsastan!" sanoi Jonne.

"Saat sitte toisella kerralla."

"Aja sinä juoksua!"

"Ajasin minä muuten, vaan kun on kivikatu, niin kävisi pahasti, jos sattuisi putoamaan."

"Soo Musta!" yritin taas kiirehtimään vaikka kaipposin Jonnea.

"Tprr, tprr!" pani Pekka.

"Annappa sen hevosen olla!" komenteli Jonne.

"Eipä se ole tei'än hevonen — — se on sedän!"

"Olkoon vaikk'ois kenen niin anna sen olla!"

Pitihän sitä totella, sillä Jonnessa näytti olevan herraspojan mahtia; ja minä huomasin, että olen huonompain ihmisten lapsia.

"Nyt tulee mullikko!" sanoi Jonne kun päästiin portin kohdalle, otti kiven ja nakkasi Mustaa kupeesen.

"Älä!" oli ainoa minkä Pekka ennätti ääntää ennenkun teuskahti porttikäytävään. Musta meni menojaan perälle kartanoa.

"Voi! Kävikö pahasti?" hätäili Jonne.

Pekka siinä vähä äimisteli, nousi seisalleen ja katsellen vihaisesti Jonnea päästi synkän kirouksen. "Oota sinä!" uhkaili hän ja etsi kiveä.

Jonne siinä seisoi uhkaavan näköisenä ja sanoi: "Nakkaappa koetteeksi!" Mutta eihän se auttanut — sai kun saikin nasauksen takapuoleensa.

Siitäkös Jonne kimpastui ja tarttui lujasti Pekkaa rinnasta, ja Pekka, kuutta kuukautta vanhempana, nyykertyi portin viereen kontalleen. Pääsi siinä kumminkin Jonnelta vola suusta, sillä Pekka oli äkänen tukkanuottaa vetämään.

Langin rouva katsahti akkunasta juuri kun minä yritin huutamaan: "Äiti-i! Jonne pieksää —!"

"Jonne, Jonne! Hva gör du nu? Ja sinä siellä — — mikä se olikaan — — niin Pekka — sinäpä häijy olet! Kom in nu Jonne!" —

Langin rouva oli itse alhaista sukua, vaan kun oli tullut palvelusneidiksi kaupunkiin ja tapauksen kautta päässyt kauppamiehen rouvaksi, niin hän halusi puhua pojalleen ainoastaan ruotsia, jota oli palveluksessaan oppinut ja sittemmin omassa perheessään.

"Förstå' du icke att alla skratta derför?" Lähti siitä viimmein Jonne ja katsoi Pekkaa itkusilmin, pui nyrkkiään ja sanoi: "Kyllä muistetaan." — Pekka irvisteli ja uhitti: "Ähä, kutti! Itkupa sinulta pääsi!"

"Minä sille vielä annan niin selkään että vissiin muistaa toisellaki kerralla", tuumaili hän sitte kun perälle kartanoa meneskelimme. Marhamintaa sitoessaan hän arveli, että näkiköhän äiti että me tappelimme.

Tuskin vaan näkikään; ja jos näkikin, niin taisi ajatella, että "totta kai sopivat jos joskus tappelevatki". Setä sitä kyllä ei nähnyt koko mylläkkää, sillä akkunan pieli sopi eteen.

— Rupesi siinä sitte setä syömään, kun oli kahvia juonut. Minä menin sohvan viereen katsomaan kun hän söi. Vesi valahti kielelleni, kun katselin, miten hän lopisti tuoretta roppaa rieskapalan laitaan ja siitä sitte haukkasi.

"Lundin Maijapa antaa minulleki voileipää kun menen siellä käymään", mielistelin pää kallellaan.

"Vai antaa se!" Ja setä otti suuren palan rieskaa, pani vahvasti roppaa päälle ja antoi sen minulle. Minä haukkasin heti kun sain. Äitiä nauratti koko peli, ja hän arveli että "kyllä kai se poika konstin keksii — — niin, mutta mitä sinä sanot kun sait?"

Minä huomasin, että minun pitää kiittää, ja paiskasinkin sedälle kättä että lopsahti. Menin siitä sitte ulos voileipä kädessä. Navetan seinän vierellä, juuri akkunan alla oli matala lautaläjä. Se näytti mukavalta istuimelta. Menin istumaan.

Rappe siellä makaili aitan porrasten alla. "Rappe se!"

Nosti se vähä päätään, vaan heittäysi heti hermottomaksi. Taisi ajatella, että mitäpä siitä lienee hyvää alituisesta paininlyönnistä tuommoisen miehen kanssa. "Rappe se! — — minulla on voileipää!" Rappe nosti päätään uudestaan ja arveli, että on kaiketi sillä nyt jotain erinomaisempaa asiaa kun ei tule lähemmäksi, kutsuu vaan — — ja mitä se lie ollut kun se sanoi niin pitkään?

Minä näytin Rapelle voileipää.

Sepähän auttoi, koska nousi istumaan. Arvelutti se vielä vähä, lähtisikö vai ei. — Taisi siinä pöristä kärpänen, kun niin piti leukojaan luksauttaa.

"Rappe se!" Ja minä näytin voileipää uudestaan.

Tulihan se sieltä viimmein ulkopuolelle ja heilautti häntäänsä. Piti vielä istahtaa ja katsoa tarkemmasti oliko se totta.

Yritin kutsumistani uudistamaan, vaan eihän se käynyt laatuun, kun oli suu täynnä, enkä ennättänyt siihen kiireesen nielasta; saatoin vaan sanoa: "— yyy —!" ja näytin voileipää.

Rappe alkoi juosta nylkytellä minua kohti ja häntä heilui.

"Katsoppa! Etpä saa!"

"Uu, uu, voh!" Ja Rappe siirtelihe levottomasti oikealta vasemmalle ja vuoroin nosti käpäliään polvilleni.

Pitää kai sille antaa kun noin mieli tekee; ja minä haukkasin pienen, tuommoisen peukalon pään kokoisen jytysen ja annoin Rapelle. Mutta eihän siinä ollut oikein nielastakaan, jopa sitte purra olikaan. Olisin antanut enemmänkin, vaan kun se oli rieskavoileipää — — olisi ollut muutakaan —.

Piti sitä kumminkin haukata vielä toinen jytynen — ja kolmaskin vielä —.

"No, Kaaperi!" — Äiti seisoi kyökin ovella; nimeni hän lausui niin oudosti: loppukorkoa käyttämällä. — "Kylläpä sinä nyt olet huppana, kun syötät koiralle ainoat evääsi. Tule jo pois sieltä!"

Kun en oikein huomannut totella, niin hänen täytyi tulla noutamaan.

"Huss! — — vieläkö sinä siinä!" pani äiti Rapelle, kun se mieli seurailemaan pää vinossa ja häntä kippurassa. Äiti kiissitti minua käsipuolesta kyökkiin. Sitte hän katseli minua nuhtelevan sääliväisesti ja sanoi: "Piiskoja sietäisit saaha!"

— Mutta jokohan lie tälläkin kerralla ajatellut, että "ei tai'a olla oikein terve tuo Kaaperi, kun se toisinaan itsekseen naureskelee ja katsoa tuijottaa yhteen paikkaan."

Ei tullut kyyneltä silmään, vaan sen sijaan minut valtasi muu'an muotoaan etsivä surumielinen sävel. Oli se jo soinut ennenkin, mutta sen vaikutus ei vielä koskaan ollut niin voimakas.

Menin sisälle ja kun ei haluttanut syödäkään panin voileivän tuolille.

"Saanko sen minä?" kysyi Pekka.

"En anna!"

"Täällä Pekka! Saat täältä —", ja setä antoi Pekalle voileivän.

"Söisitkö sinä Kaaperi palvattua lampaanlihaa? He! Maistappa! — — He sinäki!" Ja hän antoi Pekallekin.

Minä vätystelin lihakipenettä, vaikka sydänalassa tuntui kun joku olisi pukannut vastaan. Kului se kumminkin kulumistaan ja vihdoin loppui kokonaan.

"Haluatko vielä?"

"En!"