Part 1

language: Finnish

TYKKIMIEHEN MUISTELMIA KARJALAN RINTAMALTA

Kirj.

Aarno Karimo

Viipurissa, Viipurin Suomalainen Kirjakauppa, 1919.

SISÄLTÖ:

Tekijältä Tykki miehen opissa Ensimäinen tykinlaukaus Karjalan rintamalla Yö Vuoksella Paajasen kiv’navetta Sven Dufva Oralla Rietu Rautu Taistelun jälkeen Viipurissa

TEKIJÄLTÄ

Tämä kirja ei sisällä mitään Karjalan rintaman sotaliikkeiden historiaa. Matkan varrella jää mieleen yhtä ja toista, joka saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta jolla on oma viehätyksensä. Sodassa ei tapahdu ainoastaan vakavia asioita, vaan on hymylläkin taattu sijansa, varsinkin kun sotijat sattuvat olemaan vilkasluontoisia karjalaisia, jotka eivät jurota kivääri kourassa, vaan pystyvät laskemaan leikkipuheenkin aikanaan.

Omistan nämä muistelmat kelpo tovereilleni, tykkimiehille Oran ja Raudun rintamaosilla, sittemmin Karjalan IV:ssä vuoristopatterissa. Maakunnan eri kulmilta yhteen yhtyneinä täyttivät he tinkimättä ja koskaan lannistumatta velvollisuutensa karjalaisina vapaaehtoisina niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä.

Viipurissa 1.10.1919.

_Aarno Karimo_.

TYKKIMIEHEN OPISSA

»Sortavalassa kuuluvat olevan paikattavina. Lukot ovat rikki. Ryssät ehtivät pimittää niistä iskurit.»

Keskustelua käytiin Kavantsaaren asemasalissa ja puheenaiheena olivat Vuoksenniskalla ryssiltä vallatut tykit.

»Tule pois konekivääreihin, niillä on mukava nalkutella», selitteli Stubb-vainaja, konekiväärin innoittama mies.

»Jalkaväki se sentään on pääasia», murahti vahvaa parransänkeä viljelevä berdaninomistaja ja ryhmän päämies.

»Onko sinulla liikoja kiväärejä?»

»Ei oo. Karjalan armeijassa on tapana, että jokainen lainaa itselleen kiväärin ryssiltä.» —

Hyvältä kuulosti tuokin puhe. Mutta kun kerran ampuu, niin ampuu että kuuluu ja tekee jälen myöskin. Päätin yrittää tykkiväkeen.

Painelin seuraavana aamuna Antrean päämajan kaikkein pyhimpään, asemakonttorin peräkamariin. Selitin asiani, mutta kovallepa otti. Tiukkasivat ensin selkoa siitä, mitä edellytyksiä miehellä oli tykilläampujaksi Oliko erityisiä teknillisiä avuja tai saavutuksia? Ei ollut.

Joku keksaisi, että olin toistaiseksi ainoa käytännölliseen sanomalehtityöhön perehtynyt mies koko rintamalla. »Karjalan Armeijakunnan Tiedonantoja» toimittamaan tarvitaan mies — pannaan siihen. Toinen onneton muisti, että minussa oli vähän piirtäjänkin vikaa ja sodassa tarvitaan karttoja.

»Saatte mennä».

Hädissäni muistin kerran maailmassa saaneeni eräältä hyvältä tuttavaltani, venäläisessä tykkiväessä palvelleelta suomalaiselta upseerilta hiukan opastusta tykilläammunnassa. Selitin tietäväni kummasta päästä pommi työnnetään putkeen. Ei auttanut sekään. »Saatte mennä.»

Istuin seuraavan päivän apujäsenenä sotaoikeudessa ja illalla lykkäsin hengenruokaa »Tiedonantoihin».

Huomenissa raotin taas kaikkein pyhimmän ovea. Ryhtyivät jälleen puhumaan kartoista ja hengenruoasta.

»Pyydän kertakaikkiaan herroille huomauttaa, etten ole kierrätellyt Viipurista Antreaan tapellakseni kynällä. Pyydän komennusta matkustaakseni jo tänään Sortavalaan.»

Tämä nyt ei ollut oikein sotamiehen puheeksi sopivaa, mutta se auttoi. Jupisivat vähän, mutta tuokion kuluttua työnnettiin kouraani paperipala ja siinä kirjoitus:

Tykkimies K. komennetaan viikoksi Sortavalan tykistökursseille ja samalla noutamaan sieltä kaksi tykkiä, josta tämä hänellä matkalippuna ja todistuksena olkoon.

Antreassa, helmik. 4 p:nä 1918.

Luutnantti Lindström.

(Antrean aseman leima.)

Kehvola.

Siis junaan ja Sortavalaan.

Olipa muuttunut Antrean asema, jossa ennen pyhät aret lorvehti tusinoittain veteläryhtisiä, otsatukkaisia, altakulmainsa mulkoilevia jätkiä, kädet housuntaskuissa, toisessa suupielessä savukkeenpätkä ja toinen täynnä »perrkeleen porrrvareita». Ei näkynyt enää näitä »totellisia temokraatteja». Toiset olivat jo ajoissa lipittäneet punakaartiin, toiset istuivat tiiliskiviä lukemassa. Loput olivat yhtäkkiä muuttuneet lumivalkoisiksi, kieltäneet opin ja profeetat. Kun venäjänsaarelaisten 300-miehinen karjalaisjoukko tammikuun 22:na lähti Antreasta jatkamaan matkaansa Viipuriin pannakseen siellä kovan kovaa vastaan ja alkaakseen sodan, kuului vielä ivallisisia uhkauksia. Nyt olivat uhkaukset vaienneet ja visusti varottiin lausumasta pienintäkään poikkipuolista sanaa.

Asemalla tuli ja meni valkomekkoisia miehiä. Jollakin onnellisella heilahteli olallaan venäläinen tai japanilainen makasiinikivääri, useimmilla oli berdani, mutta eipä ollut mikään harvinainen näky kaksipiippuinen, hirvikuulilla panostettu haulikko tai isiltä peritty suustaruokittavakaan.

Tammikuun 27:na valtasi luutnantti (nyk. kapteeni) Astola joukkoineen Vuoksenniskalla kaartinmatruusien vartioiman asevaraston, jota Lappeenrannan punikitkin himoitsivat ja aikoivat jo seuraavana päivänä käväistä noutamassa. Saaliin joukossa oli kuusi tykkiä sekä 5,000 ammusta (granaatteja ja shrapnelleja), kahdeksan Colt-konekivääriä, 150 kivääriä, 70,000 patruunaa sekä lisäksi muuta hyvyyttä. Nämä aseet ne pelastivat Karjalan rintaman, ilman näitä välineitä olisi koko Karjala ollut auttamattomasti hukassa. Ja ehkäpä olisi samalla vapaussotakin saanut kokonaan toisen käänteen.

* * * * *

»Missähän täällä pidetään tykistökursseja?»

Esitin kysymyksen Sortavalan seurahuoneella eräälle uudenuutukaisessa sarkavormussa komeilevalle herrasmiehelle, jonka vyöllä roikkui mahtava Colt-pistooli, naama oli ylen tärkeissä rypyissä ja jonka ovicerberos tiesi kuuluvan johonkin Sortavalan kymmenestä esikunnasta.

»Minulle eivät kuulu ne asiat.»

No kun eivät kuulu, niin eivät. Pistäysin huoneeseen, jossa istui samanlaisia pistoolivöisiä vormuniekkoja enemmän kuin tarvittaisiin parin armeijakunnan esikuntiin yhteensä. Kysäsin asiaani turpeanaamaiselta pöpöltä, jonka vatsalla kakkelehti valtainen mauser. Korkea herra syynäsi ulkoasuani kiireestä kantapäähän ja havaitsi kai kuluneen kesäpukuni ja rikkonaiset lapikkaani kaiken arvostelun alapuolella oleviksi, koskapa murahti yli olkansa: »Kyllä täällä pidetään huoli siitä ilman teitäkin, että tykkeihin tulee miehistö. Onko teillä sivistystä?»

Täytyy tunnustaa, että hieman ällistyin.

»Onhan tuo tähän saakka häthätää riittänyt. Miten sitten riittänee täällä Sortavalassa.» —

»Menkää toiseen huoneeseen. Siellä otetaan tarjokkaita jalkaväkeen.»

Jokopahan taas nousee tie pystyyn, ajattelin, mutta sanoinpahan sitten:

»Minulla on muuten mukanani käsky ottaa täältä pari tykkiä ensihätään.»

»Mitä?! Kuka semmoisen käskyn on antanut?»

»Päämajasta annettiin, Antreasta.»

Pomo muljautti silmillään, mutta kun samassa näin käytävässä erään tuttavani, käänsin varsin epäkohteliaasti selkäni koko komeudelle ja marssin ulos. Mutta mennessäni pisti päähäni syntinen ajatus: joutuisipa tuo päiväksikään komentooni tykkimiehenä, niin killuisi mauseri vatsan päällä eri tahdissa.

Tuttavani osoitti minut luutnantti Inkisen luo. Luutnantti oli juuri lähdössä yhden tykin kanssa Kuopioon.

»Ei täällä mitään kursseja ole. Käy tuohon sänkyyni nukkumaan ja etsi sitten aamulla käsiisi mekanikko Horsma. Hän korjailee parhaillaan lukkoja. Tykit ovat seurahuoneen pihalla ja tähtäimet Horsmalla. Näkemiin!»

Sen pituinen se.

Löytäessäni aamulla H:n, viilaili tämä mustana ja nokisena parhaillaan iskuria. H. oli toisen sortin miehiä kuin se eilinen pöpö. Omistaa pienen konepajan ja tekee töitä eikä vitkuttele. Ilman häntä, sanottakoon suoraan, olisi Karjalan rintama vielä erinäiset ajat saanut olla ilman tykkejä. Vaikka lukot olisikin mahdollisesti jossain saatu kuntoon, olisi tuskin löytynyt miestä, joka ilman mitään oppikirjoja ja taulukoita olisi pystynyt ilmi nuuskimaan monet muut niksit ja salaisuudet. Koko rintamalla ei ollut tällöin ainoatakaan tykistöupseeria tai edes tykkimiestä.

Konepajan pihalla timprattiin kokoon yli kolmen metrin pituista ja kaksi leveää hirsistä tehtyä ristikkoa. Neljän miehen voimalla kiskottiin ristikko rekeen. Minusta näytti laitos hyvin vähän tykkiin kuuluvalta ja kysäsin H:lta, mikä rakkine on lajiaan.

»Lavetti», vastasi H. ykskantaan ja silmät välähtivät lystikkäästi nokisten sankalasien takaa.

No, olkoon lavetti, vaikka kumma on laatuaan. Ajoimme seurahuoneen pihaan ja otimme tarkasteltaviksi itse pääkappaleet, tykit. Hauskan näköisiä olivat tulikirnut alhaalta ylöspäin kapenevilla, alassuin käännettyä lihamyllyä muistuttavilla jalustoillaan. Jalustan päällä törrötti puolitoistametrinen, läpimitaltaan kolmetuumainen piippu. Olivat laivajalustoille sovitettuja vuoritykkejä. Kampia, rattaita, numerorenkaita ja asteikkoja, kuten monimutkaisissa koneissa ainakin.

H. sovitteli lukon paikoilleen, minun hangatessani hartiavoimalla, aidanseipäällä ja trasseleilla piipun osapuilleen puhtaaksi. Tykki ruuvattiin kiinni »lavettiin», koko roska kangettiin vahvaan rekeen ja ilman sen suurempia teoreettisia perusluennoita lähdettiin ajamaan Laatokalle, viiden kilometrin päässä sijaitsevalle salmelle koeammuntaan. Satoi lumiräntää ja Laatokalla puhalsi kylmä viima. H. selitteli matkalla eri kampien ja rattaiden merkitystä.

Perillä pystytettiin maalitaulu 2,000 metrin etäisyydelle, pistettiin granaatti sisään. H. sitoi liipasimeen pitkän narun — »on viisainta käsitellä näitä ryssien vehkeitä ensialussa varovasti» — ja kiskaisi narusta.

Pom!

Tykki ristikkoineen hyppäsi iloisesti ensin parikymmentä senttiä ilmaan ja sitten puoli metriä taaksepäin. Granaatti räjähti toista kilometriä sivu maalin.

»Katsos paholaista! Yksi aste matkakaaressa pitäisi minun laskelmieni mukaan tehdä 34 metriä», ihmetteli H. »Koetetaanpa kolmeltakymmeneltä.»

Koetettiin. Kiskaisin vuorostani narusta »opin vuoksi». Ero noin puoli kilometriä. Tykki hypähti taas yhtä leikillisesti.

»On liian köykäinen tuo alusta», tuumi H. »Pitäisi lisätä painoa, mutta sitten tämä jo kuuluneekin raskaaseen tykistöön, painonsa puolesta nimittäin. — Yritetäänpä nyt 24 asteella.»

Granaatti tipahti hyvän matkaa maalin etupuolella.

»Asettakaa 25°.»

Taas räjähti etupuolella. Jo nyt on perh...

»Ammutaanpa shrapnelli.»

Ruuvasin aikasytyttimen määrättyyn piirtoon H:n ohjeiden mukaan. Laskujemme mukaan piti sen räjähtää 2,000 metrin matkalla ja noin 10 metrin korkeudella. Mutta räjähtikin vietävä lähellä taivasta, vaikkei vihollisen lentokoneista vielä nähty untakaan. Seuraava putosi jäälle maalin takana räjähtämättä ollenkaan, hyppeli edelleen pitkin tasaista jäätä pahanmakuisesti ujeltaen ja piiloutui vastakkaisen saaren rantaan. Kolmas teki saman tempun. Tarkistettiin taas laskelmia ja neljäs räjähti osapuilleen maalin kohdalla, mutta tavotteli sekin vielä lentokoneita. Ja loppujen lopuksi rupesi pyryyttämään siihen siivoon, ettei nähnyt maalia eikä paljon ampujiakaan.

»Jatketaan huomenna uudelleen. Lasketaan illalla nämä asteikot vielä kerran. Onhan meillä vielä viikko kokeiluaikaa.»

Iltahämärissä saavuttiin jälleen seurahuoneen pihaan. Vahtimestari hyppäsi ilmoittamaan, että eräs herra hakee minua ja haluaa heti tavata.

Ruokasalissa istui pitkä parooni A., Karjalan rintaman silloisen ylipäällikön, eversti Värnhjelmin adjutantti.

»Montako tykkiä teillä on ampumakunnossa?»

»Yksi.»

»Teidän on lastattava tykki junaan, otettava mukaan tarpeellinen ammusmäärä, puoleksi granaatteja ja puoleksi shrapnelleja, ja lähdettävä heti Antreaan. Punikit ovat ryhtyneet korjaamaan räjäytettyä Talin rautatiesiltaa ja se on teidän estettävä. Huomisaamuna kello kahdeksan ammutte Taliin.»

»Minut on komennettu viikoksi harjoituksiin tänne Sortavalaan.»

»Voittehan harjoitella Talissa — elävään maaliin. Osaatte kai käsitellä tykkiä?»

»Osapuilleen. Tiedän, mitä mikin ratas merkitsee, tunnen arviokaupalla lasketut asteikot, mutta tuloksesta en mene takuuseen. Sitäpaitsi tykissä ei ole muuta miehistöä kuin minä yksin.»

»Se on pahempi asia. Voisitteko hankkia miehiä? Ja opettaa ne aamuun mennessä?»

»Jokseenkin mahdotonta. Koko yö menee sitäpaitsi matkaan.»

»Ettekö voi hoitaa ampumista yksin? Saatte tietysti apumiehiä mukaanne.»

»Kyllä, mutta ei siitä mitään pikatulta synny.»

»Jaa — no, olen saattanut käskyn perille. Juna lähtee kuudelta. Lähdette?»

»Lähden.»

Hm — siinä sitä oltiin. Tuskin tunnet koko konetta, kun jo pannaan ampumaan. Mutta — olisihan toiselta puolen lystikästä lennättää räiskähtävä ilotulitus sinne Talin siltaroikkaan, uusien ratainsinöörien nokan alle juuri silloin, kun eivät aavista meillä tykkejä edes olevankaan. Sapperment — tykki vaunuun ja äkkiä!

Kello kaksi yöllä ilmoittauduin päämajassa. Taliin lähdöstä ei tullut mitään sinä aamuna, eikä vielä seuraavanakaan, sillä punikit olivat jo vallanneet Karisalmen aseman ja silloin ei meillä enää ollut Taliin asiaa ennenkuin myöhään huhtikuun lopulla.

Mutta tykistä tuli hyvä ja mukava tykki, joka vähitellen herätti punikeissakin tarpeellista kunnioitusta. Tähtäyslaitteen metkut ja mutkat selvenivät ankaralla »fundeerauksella» ja kokeiluilla »elävään maaliin». Hankala oli otusta huonoilla teillä kuljetella ja lumihangessa ryvetellä, mutta kun sen kerran sai majoitetuksi ja »lavetistaan» puihin köytetyksi, ei se enää hyppinyt puoleen eikä toiseen, vaan

»lakkaamatta räiskyi tuli suusta lieden rakkahan».

Tykki sai myöhemmin kaksoisveljen ja lopuksi kuului poikueeseen jo neljä vekaraa, lajiltaankin uudempia ja parempia, mutta esikoinen tuntui aina rakkaimmalta. Kuten pitääkin.

ENSIMÄINEN TYKINLAUKAUS KARJALAN RINTAMALLA

Eräänä ankarana pakkasiltana, tarkemmin sanottuna helmikuun 9:nä, saapui juoksujalkaa pikkarainen boyscout Karjalan armeijan »tykkiväen kasarmiin» Antreassa. Kasarmi oli n.s. Lappalaisen huvila Vuoksen rannalla ja tykkiväkeä oli kokonaista viisi miestä: kaksi pitkänsoilakkaa veliparia, ja viidentenä sekä samalla »piällysmiehenä» tämän kirjoittaja.

Tykistön muodosti Sortavalasta tuotu kolmetuumainen. Olin onnistunut värväämään miehistöksi yllämainitut veljesparit — pitkä ja lyhyt Gustafsson, lyhyt ja pitkä Peltonen — ja olimme asettaneet tykin avonaiseen rautatievaunuun lähteäksemme katsomaan, miten punikit paikkailivat Viipuriin vievää rataa, ja samalla odottamattomana yllätyksenä viskataksemme tähän ahkeroivaan joukkoon muutamia pommeja.

Olimme juuri ehtineet parhaaksi majoittua, keittää teetä ja istuimme tutkimassa tähtäyslaitteen monimutkaisia salaisuuksia, kun boyscout julisti ovelta: »Tykkipäällikkö käsketään saapumaan heti esikuntaan».

Esikunta majaili Antrean asemakonttorin takakamarissa. Siellä istui mahdottoman suuren pöydän ääressä jääkäriluutnantti Lindström (nyk. everstiluutn. Hägglund) kartta edessään ja pöydällä läjä papereita. Ilmoittauduin.

»Paljonka teillä on ammuksia?»

»200 granaattia, 250 shrapnellia, herra luutnantti.»

»Kuinka pian olette valmis lähtemään?»

»Heti, kun saamme veturin eteen.»

»Ei tarvita, lähdette hevosilla. Pataljoonasta saatte niin monta hevosta kuin tarvitsette. Milloinka joudutte?»

»Kello kahdeksan.» (Kello oli tällöin neljännestä vailla seitsemän).

»Hyvä. Ilmoittautukaa ennen lähtöänne.»

Arvelin jo aukaista suuni kysyäkseni, minne matka pitää, mutta muistin samalla, että sotamies on luotu tottelemaan eikä suutaan soittamaan. Luutnantti puolestaan unohti kysyä, osasimmeko ylipäänsä käyttää koko rakkinetta. Vai lienee arvellut, että kun osaavat kääntää piipun Viipuriin päin, avata lukon, pistää panoksen sisään, sulkea ja laukaista, niin tottapahan se jonnekin sinne punikkien puolelle tipahtaa, kun kerran omat miehet ovat selän takana.

Täsmälleen klo 8 oli »lihamylly» — rakkailla lapsilla on aina hyväilynimiä — miesten, kankien ja sadatusten voimalla köryytetty alas vaunusta, nuoritettu vankkaan kivirekeen ja ammuskuormat lastattuina.

»Valmiit lähtemään, herra luutnantti.»

»Tulkaa tänne.»

Esikuntahuoneen seinään oli naulattu armeijan sotakartta. Kartan yläkulmassa tosin ilmoitettiin kartan esittävän ylen rauhallisia saavutuksia, nimittäin maanviljelyksen kehitystä Vuoksen seuduilla, mutta paremman puutteessa kelpasi se nyt sotatarkoituksiinkin. Kuljetellen etusormeaan paikannimestä toiseen, selitteli luutnantti tyyneen tapaansa rintaman kaikki salaisuudet.

»Tässä on punikeilla hyvät asemat — tässä on meikäläisiä — täällä ovat punikit ja ryssät tunkeutuneet jo tänne saakka. Tässä näette Naarmasaaren. Punikkien rintama kulkee näin. Miehiä on meillä Naarmasaaressa ja Kuukaupissa muutamia kymmeniä berdaneilla asestettuina, panoksista on kova puute. Jos nyt punikit hyökkäävät jossain Kuukaupin kohdalla, niin — — Menette nyt Antrean kirkolle ja ilmoittaudutte eversti Aminoffille. Naarmasaaressa on päällikkyys luutnantti Lindh'illä, neuvotelkaa hänen kanssaan. Ja jos punikit yrittävät hyökätä yli Vuoksen, niin antakaa shrapnelleja naamaan.»

»Voisimmeko saada matkaan edes jonkun kiväärin. Meitä on nyt hevosmiehineen neljätoista miestä eikä yhtään käsiasetta. Jos joudumme kiikkiin, menee armeijan ainoa kanuuna.»

»Kunpahan olisi! — Koettakaa lainata edes joku pistooli — jostain. Antrean kirkolle saakka tulee saattamaan yksi ryhmä. Onnea matkalle!»

Hyvällä puheella sain eräältä laupiaalta samarialaiselta lainaksi Aleksanteri II:n aikuisen pistoolin ja kuusi panosta. Tämä pistooli olikin sitten Karjalan armeijan tykkiväen ainoana käsiaseena monet herran viikot — siksi kunnes saimme niitä punikeilta otetuksi lisää. »Etumaisen tykkihevosen selkään mies. Kenen hoidossa on hevonen? Teidän? Mikä nimenne?»

»Jussi.»

»Nouskaa selkään. Eteenpäin — mars!»

Satulasta ei tietysti ollut puhettakaan, mutta Jussi kökötti uskollisesti paikallaan sodan loppuun, vaikka käsi pyrkikin aina väliin kaapaisemaan takalistoa ja Sven Dufva-naama vetäytyi arveluttaviin irvistyksiin. Satulan saivat korvata erinäiset voiteet ja parantavat salvat.

Painuttiin pimeään yöhön. Taaksemme jäi Antrean asema, jossa tulisella kiireellä lastattiin juniin intendentuuritavaroita ja räjähdysaineita ja tyhjennettiin sairashuoneita. Vuoksen silta oli valmis räjäytettäväksi. Miehestä mieheen hiipi masentava viesti: samana iltana oli armeijan määrä peräytyä Vuoksen linjalta — ties minne. Meidän tehtäväksemme jäi siis avustaa vasenta siipeä; jos punikeille pistäisi päähän kävellä yli jäätyneen Vuoksen, niin onnistuisi se jokseenkin varmasti ja me tykkeinemme ja pistooleinemme joutuisimme harhailemaan umpinaisia metsäteitä päästäksemme jälleen pääjoukon yhteyteen ehkä muutamia penikulmia pohjoisempana. Vasta myöhemmin kuulin, että kapteeni Sihvon (nyk. eversti) ja luutnantti Lindströmin päättäväinen toiminta ehkäisi perääntymisen. Samoihin aikoihin otti kapteeni Sihvo Karjalan rintaman ylipäällikkyyden.

Pojat yrittivät pistää lauluksi, mutta eihän laulu luista, kun hampaat lyövät loukkua. Useimmilla oli yllään ohut kesäpuku, jalassa nauhakengät, eikä sellaisista ylellisyyksistä kuin sarkapuvuista, villapaidoista ja huopatossuista osattu uneksiakaan. Pakkasta oli joukon kolmattakymmentä astetta ja kiväärit soittivat marssimusiikkia harvassa tahdissa toisella puolen Vuoksen.

Punikit eivät hyökänneet sinä yönä vastoin kaikkia odotuksia. Vetäisimme pienet unet nuorisoseuran talon kylmällä lattialla.

Eivät hyökänneet sunnuntaina, vaikka värjöttelimme jumalanpalveluksen ajan odottelemassa. Eivätkä maanantainakaan. Meille jäi aikaa pitää pienet harjoitukset ja siivota lihamyllymme, jota tärkeää toimitusta kokoontui katsomaan koko sotajoukko ja kaikki muukin kansa. Ja oltiinpa sitä vähän ylpeitä myöskin — kiväärin nostaa olalleen joka ukko, mutta annahan, kun tässä päästään ääneen me tykkimiehet, niin kyllä pitää kuuluman, missä pojat sotaa käyvät... Ei sitä sentään ääneen puhuttu, muuten vaan nostettiin nokkaa ja oltiin »ammattiasioissa» harvapuheisia.

Tiistaiaamuna kutsui eversti Aminoff minut luokseen apteekin peräkamariin, jossa piti majaa. »Ukkoeversti», kuten everstiä poikien kesken kutsuttiin, ijän ja valtavien valkoisten viiksiensä nojalla, istui nojatuolissa tutussa keltaisessa säämyskätakissaan, harppi kädessä ja kartta edessä.

»Kuulkaas nyt — minä olen tuuminut — jaa, kauasko tykki kantaa?»

»Neljä ja puoli kilometriä, herra eversti. Ei ole oltu tilaisuudessa toteamaan, mutta laskujen mukaan pitäisi kantaa.»

»Minä olen tuuminut, että antaisimme punikeille ja ryssille pienen tervehdyksen. Ellei se nyt ihan prikulleen sattuisikaan, olisi moraalinen vaikutus jo huomattava. Panisi punikit ajattelemaan, että onhan niillä muutakin kuin berdaneja, haulikoita ja seipäitä. Ja kohottaisi omankin joukon mielialaa. Katsokaa nyt: tästä Kuukaupilta on Oralle noin 4,400 metriä. Voitteko asettaa tykin johonkin tänne ja ampua Oraa?»

»Kyllä, herra eversti.»

»Ammutaan sitten kello 11.»

»Montako laukausta? Minulla on jyrkkä määräys säästää panoksia.»

»Kymmenkunta. Sovitte siitä luutnantti Lindh’in kanssa.»

»Kuten herra eversti käskee.»

Klo 11 oli tykki sijoitettu aseman mäkirinteeseen, juuri Kuukaupin lauttauspaikan kohdalle. Vieressä vasemmalla oli mökki. Nähdessään outoa laitosta asetettavan paikoilleen, tuli mökin isäntä kalastamaan, mitä oli tekeillä.

»Onkos tuo nyt se tykki?»

»On.»

»Arnmutaankos sillä?»

»Hetipaikalla.»

»Näinköhän tuo särkee ikkunat?»

»Voi särkeä. Pankaa jotain peitteeksi.»

Äijälle tuli kiire. Haki hursteja, naulasi ne ikkunoiden eteen ja tunki heiniä väliin. Ajoi sitten varmuuden vuoksi eukon ja mukulat kauempana sijaitsevaan mökkiin.

Tykki oli valmis, mutta suunnanmäärääminen?! Käytettävänä oli taloudellinen kartta, jossa matkat olivat epävarmoja, talot asetettu yhtä mielivaltaisesti kuin kärpänen pitää tapanaan tekaista pisteitään paperille kuumana kesäpäivänä ja korkeussuhteita ei ollenkaan. Oli sitten pieni pyöreä kellonperäkompassi toisena välineenä ja muuta ei mitään, paitsi mökin äijä, joka kysyessäni Oran kylää leikkasi peukalollaan ilmaan suuren kaaren ja selitti:

»Tuolla sen pitäisi jossain olla.»

»Näkyykö kylää miltään mäeltä?»

»En tiijä, ei taija näkkyy.»

»Kiivetkääpä ketterin pojista suurimpaan petäjään. Jos näkyisi vaikka savu näin kirkkaana pakkaspäivänä.»

»Ei näy», kuului hetken kuluttua korkeimman petäjän latvasta.

Siinä sitä oltiin! Ei voinut lähettää tähystäjiä lähemmäksi kylää, kun koko se puoli oli punaista ihannevaltakuntaa. Eikä se paljon olisi toimittanutkaan, sillä kenttäpuhelin oli siihen aikaan ja vielä kuukauden jälkeenkinpäin Karjalan armeijassa vain hurskas toivomus.

Kääntelin karttaa ja tutkin kompassipahasta. Menköön syteen tai saveen — tuohon suuntaan se on!

»Siellä se kai on», vahvisti luutnantti Lindh, joka saapui katselemaan toimitusta.

»Valmis!»

»Tulta!»

Sinne se meni, ensimäinen tykinlaukaus Karjalan rintamalla. Kaiku kiiriskeli pitkin lumisia, kimaltelevia rinteitä, painui laaksoon ja kohosi kukkuloille. Luonto kauneimmassa talviasussaan ja me luonnon luonnottomat pojat toivomassa, että terässylinteri putoisi jonkun talon katosta sisään keskelle saman kansan lapsia, tappaakseen, tehdäkseen raajarikkoja ja jättääkseen kovan kohtalon kanssa kamppailemaan mahdollisimman suuren joukon leskiä ja orpoja — sota.

»Tulta».

Meni toinen, kolmas...

»Viisi ammuttu».

»Annetaanpa vielä toiset viisi, kun niin nätisti menevät», kuului luutnantin tarmokas ääni suuren sudennahkakauluksen sisältä. Kummit siinä ympärillä, lähistölle sijoitetun konekiväärin miehistö, nyökäyttelivät hyväksyvästi päätään ja mökin äijän vihainen musti päästi myöntelevän haukahduksen.

»Kymmenen ammuttu.»

»Kaksi vielä, sitten riittää. Luulenpa, etteivät punikit ensihätään uskalla pistää nokkaansa Vuoksen tälle puolen», tuumi luutnantti, emmekä me muut tenänneet vastaan.

Parin päivän kuluttua luimme kenraali Mannerheimin päämajan tiedonannoissa:

»T.k. 13 p:n aamulla joukkomme miehittäneet Oran ja Noskuan kylät Antreassa. Punaiset poistuivat edellisen päivän tykkitulemme vaikutuksesta. Punaisten rintama kulkee nyt Pullila — Kääntymä — Heinjoki.»

Tullessamme Oralle näimme, että granaatit olivat tippuneet suoraan kylään. Erään talon ympärillä oli pommin kuoppia useampia — aivan rappujen edessä yksi. Kyläläiset kertoivat talossa majailleen punaisten esikunnan. — Joskus voi onni potkaista niin että tuntuu.

YÖ VUOKSELLA

»Klo 7,05 ap. alkaa Oralla oleva tykki ampua kiivaalla tulella Pullilaa.

Klo 7,20 ap. valtaa jalkaväki Pullilan.

Riippuen olosuhteista jatketaan hyökkäystä Kavantsaareen ja vallataan Kavantsaaren asema.»

Näin kuului Karjalan rintaman ylipäällikön, kapteeni Sihvon helmik. 15. päivänä antaman taistelumääräyksen meitä koskeva kohta.

Tykki asetettiin asemaan Oralta Pullilaan vievän tien varrelle. Jalkaväen hiihtäessä Pullilaan ja levittäytyessä ketjuun työnsimme punikkipesään kiireenkaupalla nelisenkymmentä granaattia. Sitten jäimme odottamaan mitä tuleman piti.

Jo alkoi kuulua Pullilasta eri meteli. Huuruisena pakkasaamuna räiskyivät siellä kiväärit ja papattivat kuularuiskut. Oli käynnissä valkoisten joukkojen ensimäinen todeksi aijottu hyökkäys. Jännittyneeksi veti mielen.

Tunnin odoteltuamme saapui Pullilasta hyökkäystä johtavan ratsumestari Kuulan hiihtolähetti tuoden käskyn, että tykin oli heti saavuttava Pullilaan, jonne joukkomme juuri tunkeutuivat, ja ryhdyttävä sieltäkäsin pommittamaan Kavantsaarta.

Hyökkäys oli onnistunut ja Pullila valloitettu. Hyökkäyksestä Kavantsaareen luovuttiin kuitenkin joukkojemme vähäisen lukumäärän takia. Pulillaan jätettiin vankka vartiosto, muiden tuli vetäytyä takaisin Oralle ja Hannilaan.

Tutkiskelimme ennen lähtöä sattumia, joita oli hyvänkinpuoleisia taloissa ja varustuksissa. Muuan erehtynyt granaatti oli pistäytynyt erään navetan seinästä sisään ja nujertanut lehmän. No, otettiin lehmä mukaan, annettiin kuitti omistajalle ja iloittiin siitä, että oli saatu tuoretta lihaa päivän vaivojen palkaksi ja ensimäisen voiton kunniaksi.

Paluumatkalla tuli vastaan eversti Aminoff.

»No pojat, hyvinhän se käy! Kiitoksia, pojat!»

»Ukkoeverstin» naama loisti, jos loistivat poikienkin naamat. Jokainen ajatteli, että sietäisi päästää pieni hurraus, mutta kun siihen ei vielä oltu oikein totuttu, niin hurrattiin vain hengessä.

Mutta — ylpeys käy lankeemuksen edellä! Vielä samana iltana löysimme itsemme kaikkine kaaveinemme ja lehminemme Vuoksen toiselta rannalta. Pullilaan jätetty vartiostomme oli peräytynyt jonnekin Antrean kirkolle ja kun pelättiin ryssien kiertoliikkeellä katkaisevan ainoan paluutiemme Oran ja Kuukaupin välillä, saimme käskyn peräytyä Vuoksen yli Naarmasaareen. Meitä oli nyt kaikkiaan koko armeijassa kolmisenkymmentä miestä; muut Pullilassa olleet joukot oli viety Hannilaan ja ties minne.

Iltapimeällä, armeijan parhaillaan lyödessä Naarmasaaren talossa norria, Bismarckia ja ukkonakkia syöksyi hengästyneenä sisään toinen Kuukaupin lauttauspaikan vahtimiehistä ja ilmoitti:

»Nyt ne syötävän rosvot taitavat jo yrittää Vuoksen yli, kun toisella rannalla jo ammutaan.»

Kortinpeluu katkesi äkkiä, armeija sieppasi lakit päähänsä, kiväärit kouraansa ja painui pimeään pakkasyöhön.

Olin jo aikaisemmin illalla katsonut erääseen Vuokseen pistävään niemekkeeseen lauttauspaikan lähellä otollisen aseman, josta voi ampua molemmin puolin pitkin jokea sekä tietysti vastaista rantaa. Kun tykki kantoi yli 4,500 metriä, voimme siis »hallita» lähes 10 kilometrin alaa, mutta — oli pimeä talviyö. Lähiniemekkeiden ääriviivat häämöittivät hämärästi, pitempiä välimatkoja oli mahdoton arvioida tasaisen lumen peittämällä jäällä. Ainoaksi oljenkorreksi jäi toivo, että punikit yli madellessaan ampuisivat riivatusti. Näkyisipähän silloin tulen suihkaminen kiväärinpiipuista ja silloin voisi jonkinlaisen menestyksen toivolla lasketella shrapnelleja pitkin ketjua. Tykki oli asetettu asemaan heti Vuoksen yli tultuamme.

»Armeija» oli asettunut paikoilleen ja odotti. Olipa siinä mahtava joukko ylimenoa estämässä! Viisi konekiväärimiestä jääkäri Vakkilaisen johdolla ja näillä aseistusta 1 epätyydyttävästi toimiva Colt-konekivääri, 1 mauserpistooli, 2 browninkia ja 1 rumpurevolveri, johon ei ollut yhtään panosta. Parikymmentä berdaneilla aseistettua jalkasolttua, näillä kivääriä kohti kahdeksan kovaa ja päällikkönä Eero Olavi Turunen, vikkelä mies, pelottomuudestaan kuulu ja pikku Turusena tunnettu. Ja sitten me viisi tykkimiestä sekä seitsemän hevosmiestä, aseistuksena yhteensä 1 tykki, 1 pistooli kuudella panoksella ja hyvä tahto. Joukon oli ehkäistävä vihollisen ylitulo kymmenen kilometrin pituisella rintamalla. Lähin kenttävahti vasemmalla, 16 miestä, oli kymmenen kilometrin päässä Kuparsaarella. Oikealla, Antrean kirkolla oli kahden kilometrin päässä 18 vahtimiestä, aseinaan berdanit ja haulikot. Lisäksi oli siellä toinen epäkuntoon joutunut konekiväärimme ja sen parilla pistoolilla varustettu miehistö jääkäri Salmisen johdolla. Eversti Aminoffilla tiesimme myöskin olevan browningin ja että »ukko», vanha pistoolilla ampuja, sitä tiukasti käyttäisi, se tiedettiin myös. Sitten oli lähin valkoinen joukko Antrean asemalla, kuusi kilometriä kirkolta.

Vastakkaiselta rannalta kuului joitakin laukauksia. Jokohan tulevat —? Jännitys kasvoi. Hitto, kun arvaisi osapuilleenkaan, kummalta puolen yrittävät — —?

Pitkä Gustafsson seisoi tykin perässä valmiina pyöräyttämään piipun oikeaan tai vasempaan. Lyhyt Pelkonen piteli tanakasti lukkotapista, valmiina napauttamaan auki heti ensimäisen sanan kuultuaan. Pitkä Pelkonen hoiteli jalkakampia ja lyhempi Gustafsson tuuditteli polvellaan shrapnellia kuin hyvääkin sylilasta, avain toisessa kourassaan, odotellen käskyä, millä matkalla panisi pötkön räjähtämään. Pari hevosmiestä seisoskeli ammusvaraston ääressä ammusten kantoon komennettuina ja taaempana aprikoi Sven Dufva hiljaisessa mielessään, että olisiko syytä etsiä aidanseipäästä aseentapaista vai tyytyisikö päältä katselemaan.

Konekiväärimiehet kuukkivat kauempana ruiskunsa ääressä. Jalkamiehet olivat häipyneet näkymättömiin, kukin paikalleen.

Muistan tilanteen selvästi kuin eilisen päivän.

Koetan tutkia kiikarilla vastakkaista rantaa. Ei näy mitään. Levittävät kai ketjuaan metsän suojassa ponnaltautuakseen sitten yhtenä silmänkantamattomana rivinä jäälle ja — yli. Vai tulisivatko, hiipisivätkö ryhmittäin — yksitellen — eri paikoista?

Taloryhmä vastapäätä on äänetön ja kuollut. Tuuli vain humisee puiden latvoissa. Kauempana pamahtaa muutamia laukauksia.

Nyt! — ei, jää siellä vain paukahtelee, räiskää. Taas pamahtaa joitakin laukauksia vähän kauempana.

Kuluu tunti. Vakkilainen kahlaa luokseni lumessa ja sanoo puoliääneen:

»Näetkö sinä mitään?»

»En.»

»En minäkään.»

Pistetään tupakaksi. Salakähmään, pienen kunnaan takana, ettei tuli mihinkään loistaisi. Ja pidetään tupakat kouransisässä, kuten ennen koulupoikina, ettei opettaja näkisi.

Vartutaan vielä puolituntinen, toinenkin. Poikien hampaat alkavat kalista.

»Hiihtäkääpä kaksi miestä tuolta vähän kauempaa yli Vuoksen katsomaan, onko siellä ketään. Jos huomaatte mitään, niin ampukaa heti. Ja tulkaa sitten takaisin Herran nimeen — jos pääsette.»

Miehet lähtivät. Ei kuulunut mitään taas puoleen tuntiin. Asetimme kaksikertaiset vahdit ja menimme tupaan.

Aamulla selvisi, että vankka punikkipatrulli oli käynyt vastarannalla maata tunnustelemassa. Lienevät jostain merkeistä huomanneet, että meidän puolella »oltiin valmiit», koska luopuivat suunitellusta suuresta hyökkäyksestään Antrean kirkolle. Tai oikeammin sanottuna lienee meidät pelastanut punikkien silloinen vankka usko, että Vuoksen rintamalla oli 10,000 kovasisuista lahtaria. Jännittyneempää hetkeä olen harvoin elänyt. Seuraavana päivänä olimme jälleen Oralla. Senjälkeen eivät valkoiset sieltä enää lähteneet, ennenkuin huhtikuun lopulla kohti Viipuria.

PAAJASEN KIVINAVETTA

Punikit ja ryssät olivat miehittäneet Noskuan kylän. Kuului ammuntaa.

»Tuppoovat jo silimille», selitti jääkäri, nyk. jääkärikapteeni Sihvonen aikaisin taistelupäivän aamuna. — »Avitahan sillä putkellasi, niin myö lähemmä tuon Branderin kanssa kuskoomaan ne kottiisa Pullilaan.»

Katselimme karttaa. Ryssät olivat jo Noskuan laajan kylän äärimäisessä, Oran puoleisissa taloissa Olivatpa jo tulossa sivu talojen Oralle.

»Myö vetäistään ketju tuosta tuohon» — Sihvosen peukalo piirskaaren Noskuan edustalle. »Kun ne on perräytetty noihen talojen kohalle, silloin alat paukuttoo. Lähetän sanan, mihin taloihin ruppeevat vettäytymmään. Hei!»

Oran ja Noskun välillä on korkea mäki, oikeastaan vuori. Mäeltä, lammen takaa, näkyy koko Noskuan kylä, on kuin tarjottimella edessä. Saisikohan tykin hinatuksi mäelle? Ei, ei nouse metsässä ja paksussa hangessa; tietä ei ole minkäännäköistä. Ja aikaa ei ole liikoja. On tyydyttävä ampumaan mäen yli.

Kiireellisesti keksaistaan signaalisysteemi. Lippuja ei ole, kelvatkoot sukset. Pari poikaa opetetaan yhtäkkiä merkinantomiehiksi. Kun asetat sukset noin, on granaatti lentänyt yli, kun noin, on mennyt vasemmalle, noin — oikealle. Asetat tuohon asentoon, merkitsee se sata metriä, taas tuollatavoin — viisikymmentä j.n.e.

»Selvä?»

»Selvä.»

Jo on Sihvonen ehtinyt levittää ketjunsa. Paukkina kiihtyy, jo papattaa konekivääri, kaksikin — neljä — kuusi.

Lasken sillävälin välimatkat ja arvioin suunnan. Apuna oli taas se kellonperäkompassi, mutta seutu oli jo tutumpaa.

Tulee jo sana: »Ryssät peräytyvät. Miehittäneet reunimaiset talot ja kivinavetat. Koeta ampua niitä.» Koeta, niin. Kunpa olisi edes kenttäpuhelin tuolla mäellä!

»Tähtäin x, suunta x, granaatti! Tulta!»

Katson kiikarilla signaalimiestä. Kyyristyy vaistomaisesti, kun granaatti vinkuu matalalta pään yli. Ahaa, jo viittoo: 200 yli — 100 oikeaan.