Part 2

No, korjataan vika. Toinen osui jo lähemmäksi. Ja kun signaalimies viittoili vielä edelleen, niin jopa alkoi mennä mukiin. Ryssät peräytyivät talo talolta, navetta navetalta, kun granaatit rupesivat käymään liian epäterveellisiksi. Kiväärimiehet noppivat aukeilla pelloilla peräytyviä toisen toisensa jälkeen.

Kolmisen tuntia oli jo pidetty sotaa, kun Sihvonen tiedottaa: »Toistasataa ryssää ja kolme konekivääriä Paajasen suuressa kivinavetassa.»

Vai sinne nyt vetäytyivät Paajasen navettaan. Näytetäänpä pakanoille, mistä on viisi hirttä poikki.

»Tulta!»

Plötsh — tykki äännähtää laiskan vetelästi ja savua tuppautuu lukosta. Varrotaan hetkinen, reväistään lukko auki — hylssy ei tule ulos.

Kun reistataan ja reistataan, saadaan lopultakin hylssy keinottelemalla ulos. Mutta mitä perhanaa, — granaatti on piipussa!

Tarkastetaan hylssyä. Pohjalla on hieman tuhkaa, juuri sen verran on panokseen pantu ruutia, että on parhaiksi kyennyt iskemään granaatin lujasti rihloihin kiinni. Vie sun tuhannen tulimainen! — kuulivat siinä kunniansa ryssät, jotka armon vuonna 1904 olivat Kievissä ladanneet tämänkin hylssyn. Tällaisillakohan mahtoivat »japonskia» pommittaa — arvaahan sen tuloksistakin — ja nyt tekevät syötävät kiusan juuri silloin, kun läjällinen Iivanoita on pitämässä meetingiä Paajasen navetassa hyvällä ampumahollilla. Saat—

Granaatti istuu lujassa. Veistetään parhaan paksuinen, piippuun mahtuva seiväs, koverretaan toinen pää ontoksi, toiseen naulataan poikkipuu. Kaksi miestä tarttuu poikkipuuhun ja työntää hartiavoimalla. Granaatti ei hievahdakaan.

»Lisää miehiä!»

Ei hievahda. Saapuu jo Sihvoselta sana. Ihmettelee mitä kuhnaillaan.

»Naputetaan kurikalla seipään päähän. Varovasti.»

Ei apua.

»Kovemmin! Räjähtäköön piru, jos on räjähtääkseen.»

Turha vaiva. »Piippu pystyyn ja petroolia piippuun.»

Liotetaan granaattia petroolilla, painetaan, naputetaan. Ei apua siitäkään.

Tuli Noskuassa on laimentunut.

Sihvonen lähettää toisen sanan: kiiruhtakaa. Mutta granaatti ei vaan ota lähteäkseen, ei opilla eikä millään. Ja aika kuluu, toista tuntia on mennyt. Koetetaan konstia, jos toistakin.

Saapuu jo itse Sihvonen.

»Miten on asiat?»

»Kuten näet. Päin helkkaria.»

»Jos et sua tykkiä kuntoon, ei tuu mittään. Ryssät istuvat kivinavetoissaan kuin linnoissa, hittojako niille kiväärillä mahtaa. Näyttävät jo ruppeevan hyökkäilemmään. Koita helkkarissa laittoo värkki reilaan. Hei!»

Sihvonen painaa jälleen ketjunsa luo.

Sitten se yhtäkkiä välähti, pelastava ajatus.

»Pojat, täysi panos esiin ja hylssy irti granaatista! Työnnetään uusi hylssy Tuutineen putkeen ja annetaan mennä.»

Tehtiin työtä käskettyä ja granaatti lähti piipusta että tupsahti. Putosi jonnekin Noskualle, koskapa signaalimies jälleen alkoi viittoa. Kiireesti perään toinen, kolmas... Mutta ryssiltä unohtui ruumiiden joukkoon Paajasen kivinavettaan kolme käyttökelpoista konekivääriä. Olivat ensimäiset, mitä Karjalan rintamalla taistelussa otettiin. Eikä iso armeijakaan lännessä ollut vielä ehtinyt ottaa kuin Vilppulassa yhden.

Ja kun ukkoeversti saapui Oralle ja ohjattiin tupaan, jossa pojat parhaillaan hyväilivät kolmea uutta ottopoikaansa, nousivat valtavat viikset juhlallisesti pystyyn, silmistä loisti nuorukaisen väkevä ilo ja puhdas ylpeys ja nimesi hän siinä kierrellessään koneita kuin kissa kuumaa puuroa:

»Tämä se vasta nättiä on! Nyt meillä ei enää ole hätää eikä mitään. Ja meidän pataljoona sen teki! Eläköön!»

— — — kööön!»

Taas oli vahvistunut maa jalkain alla. Tuntuvasti.

SVEN DUFVA.

»No, paljonko on jo Jussilla ikää?»

Jussi työnsi likaisen kouransa korvanjuureen, mietti kotvan ja ilmoitti mietinnön tuloksena:

»Kah, eipä oo tullu häntä papilta kysäistyksi.»

»Ettekö muista edes osapuilleen?»

Jussi kohotti housujaan, raapasi vasemmalla käpälällään vähän edestä ja vähän takaa ja viskasi uuninkupeeseen emäsyljen.

»Saattaa olla siinä kahen ja kolomenkymmenen välj'maina.»

Kuljettiin kultaista keskitietä ja merkittiin Jussi armeijan kirjoihin viidenkolmatta täyttäneenä.

Isän nimen muisti Jussi koko helposti, mutta äidin kohta oli vaikeampi. »Kuka häntä niin tarkkaan muistaa... eiköpä tuo välttäne vaikka Anna-Liena.»

»Oliko varmasti Anna-Liena?»

»Ka, siksipähän taisivat haukkua... vai oisko sentään ollu Kaisa —?»

»Entä sukunimi?»

»Eipä yhytä mieleen, vaik’ hirtettäis.»

»Oletteko käynyt rippikoulun?» kysäisin, vaikka sitä tietoa ei kaavakkeeseen vaadittukaan.

Jussi harasi taas kaikkiin ilmansuuntiin pyrkivää peruukkiaan, heitti sitten silmäviivoistaan halveksivan katseen uunin lähistöllä hääräileviin emäntiin ja murahti:

»Eipähän tuota viellä oo sattumia akan tarvetta —.»

Jussi ratsasti ensimäistä tykkihevosta. Väärät säärenvenkulat mukautuivat satulattoman hevosen kupeisiin kuin vanteet tynnyriin ja pullea takalisto kyllä sieti pienen syyhytyksen. Korea katseltava hän oli siinä etumaisena tietä halkoessaan, housunnapit kiinni panematta ja jaloissa kirjavapaikkaiset tossut. Päässä tötötti karvaton lakkireuhkana, pystynokan kahdenpuolen tutkivat tienlaatua silmiksi nimitetyt viirut ja jykevän leuvan halkaisi poskipielestä toiseen suu, jota hyvinkin olisi riittänyt parillekin muulle kuolevaiselle. Puhe vääntäytyi tästä valtavasta aukosta harvalleen ja hartaasti. Vaikka Jussi majapaikoissa rakastikin lämpöistä uuninpankkoa, ei tämä estänyt häntä housuissaan ja takkikulussaan talvipakkasellakin pitämästä pariakymmentä ilmanvaihtoreikää. Tosin oli takissa muutama tusina erivärisiä paikkatilkkujakin, mutta Jussilla oli merkillinen taito reväistä takkinsa juuri paikan kohdalta. Reijistä matkaili edestakaisin komppania täitä.

Tietopuoli ei Jussilla ollut ylen laaja: tunsi hyvin kellotaulun, rahat ja kortit. Lukutaito oli turhaa ylellisyyttä ja kirjoitusmiehistä puhuttaessa ruikkasi Jussi kyynäräisen syljen. Näillä sentään tilipäivinä palkkansa kuittautti ja maksoi vaivoista kaksi markkaa.

Oralla pantiin Jussi lisätöikseen hoitamaan kokin virkaa, mutta kun eräänä kauniina sunnuntaipäivänä äkättiin muuten laihan sopan pinnalla kelluvan lisukkeena pari hyvinsyötettyä täitä, sai Jussi eron virastaan ilman kehuvaa mainetodistusta. Teekokin sivutoimen sai sentään pitää ja suoritti sen sokeripalkalla yleiseksi tyytyväisyydeksi.

Pullilan valtauksen jälkeen seisoimme eräällä sivutiellä. Saapui käsky: kiireesti Pullilaan.

»Eteen mars!»

Jussi nykäisi ruunaansa ja käänsi koko roskan menemään selkäpuolelle, Antrean kirkolle.

Iltapäivällä seisoimme taas samaisessa tienohessa ja tuli käsky peräytyä Antrean kirkolle. Jussi maiskautti »noh-ruuna» ja käänsi — Pullilaan, punikkien kitaan.

Tästä päivästä alkaen sai Jussi pitää Sven Dufvan kunniakkaan nimen. Ja kunnialla hän sen kantoihin, kuulun kaimansa veroisena

»ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan ja teki, mitä teetettiin, päin mäntyyn kaikki vaan.»

Tykkimiehen on osattava myöskin jalkamiehen temput. Kun keväämmällä jäi aikaa ja saatiin kiväärejä, harjoitettiin kivääri otteita, marsseja, kaartoja ja ketjuntekoa. Sven Dufva yritti olla mukana, mutta vaikka korpraalina pauhaava Kalle Starck kuinka »huusi nauraen ja nauroi huutaen», kävi Jussin temppujenteko siihen nuottiin, että itse vänrikki Stoolikin olisi pidellyt laihaa vatsaansa naurusta kiemurrellessaan. Kun muut kääntyivät vasempaan, kääntyi Jussi oikeaan. Kun muut marssivat tahdissa, marssi Jussi omassa tahdissaan ja kun muut ottivat ojennuksen oikealle, tähystelivät Jussin viirusilmät totisina vasemmalle. Mitä muut pitivät oikeana kätenään, sitä piti Jussi vasempana — oli näet kaiken lisäksi vasenkätinenkin. Ja tämä se taisi osaltaan sotkea selvän meiningin. Lopuksi vapautettiin Jussi kokonaan jalkaväenäksiisistä sillä ankaralla evästyksellä, että jos joku suurempi herra sattuu tulemaan patteria tarkastamaan, on hänen sinä päivänä ilmoittauduttava sairaaksi.

Sattuikin eversti Sihvo tulemaan Oralle ja pistäytyi tupaan. Jussin silmät siellä pankon lähellä seisoessaan alkoivat pälyillä levottomasti ja koura käväisi tukassa tavallista ahkerampaan. Yhtäkkiä seisoo yhtenä luokkivääränä koko mies, puukirveellä veistetty naama kamalaan irvistykseen rustattuna. Jo lönkyttää vatsaansa pidellen pöydän luo, jossa katselimme karttoja ja nykäisee takinliepeestä.

»No, mitä nyt?»

»Mahhoo niin viäntää —

»Menkää pitkäksenne. Starck antaa lääkettä», sain sanotuksi naurua pidätellen.

Starck-vainaja, hammaslääkäri ja siis kaikkien tautien pätevä lääkitsijä sekä ikuinen koiranleuka ei muuta käskyä tarvinnut. Etsi jostain salatusta kätköstään resiiniöljypullon ja tyhjensi sen Jussin leipäläpeen. Kohta nähtiinkin huikea näky: Sven Dufva ravaamassa pikajuoksua läävännurkan ja tuvan väliä toinen käsi nappeja avaten ja toinen takalistoa tukien —.

Vahtivuoro on Jussille kova koettelemus. Tykin mukana oli aina heinäkuorma ja kun heinäkuorman päällä on mukava istua ja vielä mukavampi loikoilla, kuului Jussin vartiovuorolla kuormasta usein ankara kuorsaus. Kun lopulta sai miehen herätetyksi ja tuli pauhatuksi ja noidutuksi, uhatuksi arestilla, ampumisella ja helvetin kaikilla kauhuilla, hymyili Jussi vaan yhtä autuaan leveästi. Kerran iskettiin Jussille kuusi ylimääräistä vahtituntia kahden säännöllisen lisäksi. Seuraus oli se, että Jussi nukkui kahdeksan tuntia. Tietysti päivystäjän aina välillä herättämättä.

Jussi tuli kuuluksi tempuistaan. Torkkuu taas kerran vahtipaikallaan kun muuan korkeampi pää majasta tullut esimies sattuu kulkemaan ohi ja päättää koetella, minkä verran Jussi tuntee reklementtejä. Puhuteltaessa ei Jussi luonnollisesti hievahdakaan mukavasta asennostaan.

»Missä on tykkipäällikkö?»

Jussi teroittaa silmäviivansa maantiellä kokkareitaan nokkivaan harakkaan, siirtää ne sitten auringonpaisteessa nuokkuviin hevosiin ja ruikkaa asiaankuuluvan kyynärämittaisen.

»Häh?»

»Tykkipäällikköä kysyin.»

»Tuvassapa tuo lienöö.» —.

»Tahtoisin tavata.»

»Kah, sielläpähän tuon tavannoo —»

»Käykää kutsumassa tänne.»

»— —? Pijähän tuota pyssyy senaikoo —.»

Ja upseeri jäi seisomaan vahtipaikalle kivääri kourassa Jussin tallustellessa asialle.

Kuulia ei Jussi osannut erityisesti pelätä, vaikkei liioin toivonut tulevaksikaan. Sai kerran räjähtävän granaatin melkein syliinsä, katseli kuoppaa, ruikkasi ja mietiskeli:

»Katoha, isompahan tekköö maahannii loven —»

Joutui Raudussa patterivahdiksi. Neuvottiin paikka ammuslaatikoitten vieressä penkereen takana, johon eivät kuulat yltäneet. Nyökäytti päätään ymmärtämisen merkiksi, mutta kun mentiin katsomaan, nähtiin Jussin istuvan avonaisella kentällä ryssien maalitauluna, selin ryssiin ja selkänojanaan hoikka petäjä, joka riitti salaamaan viidenneksen leveistä hartioistaan. Kuulat iskivät lumeen ylt'ympäri Jussin imeskellessä »Tiedonantoihin» kääräistyä »sätkää» ja tuumiessa:

»Ka, jos on sattuakseen, niin sattuu —»

Pari ilmareikää tuli siinä vahdinpidossa takkiin lisää ja karvareuhkasta repesi päällinen.

Meidän Sven Dufvamme ei saanut kaimansa tavoin iskeä ryssää kiväärinperällä päin naamaa. Mutta jos olisi sattunut silmäkkäin ja ehtinyt tarpeeksi suuttua — johon herraparatkoon tarvittiin runsaasti aikaa — olisi hän varmasti kolhinut harvakseen ja hartiavoimalla.

Kysäisin kerran Jussilta, mikä hänet oli saattanut sotaan lähtemään.

»Kah, kun muut läksi, läksinpähän minnäi», vastasi Jussi ikäänkuin häpeillen. Mutta kun leikin lomassa milloin puhe kääntyi vakavaksi, tuli esille sodan suuri tarkoitus, kotikontu ja isänmaa, silloin kuunteli Jussi tarkkaavaisesti ja viirusilmien nurkkauksissa pälyi miettivä, lämpöinen hohde.

— — —

Sodan jälkeen jouduimme majailemaan Joensuuhun, Niinivaaran kansakoululle.

Eräänä heinäkuun iltapäivänä vääntäytyi Jussi patterin kansliaan ja pyysi saada tavata »kapteenia». En ollut mikään kapteeni ja olin lukemattomia kertoja kieltänyt Jussia nimittämästä minua kapteeniksi, mutta kun Jussi kerran — ties mistä — oli saanut ajetuksi kalloonsa, että patterin päällikön pitää olla kapteeni, niin olin ja pysyin Jussin »kapteenina».

»No, mitä Jussilla on asiaa?»

»Ois saatava — tuota — hevonen —»

»Mitä hevosella?»

»Kah, ku — tuota — kapteeni lähtöö huomenna pois patterista —»

»Entä sitten?»

»No heh — mie lähen kans —»

»Mitä varten? Eikö täällä ole hyvä olla?»

»Joo, mut’ ku samana päivänä tultii patteriin, ni samana lähetäännii —»

»Juna lähtee vasta aamulla. Kyllä täältä mies asemalle saatetaan.»

»E-ei — ei tässä sitä meinata —»

»No mitäs?»

Monien kierrättelyjen jälkeen tuli asiasta selvä. Jussi oli juuri nostanut palkkansa, kolmekymmentä markkaa, ja tahtoi nyt pitää reimat lähtijäiset. Kävisi kaupungissa ostamassa korin limonaadia. Koetin selittää, että oli turha hänen, köyhän miehen, ruveta ainoita pennejään sellaiseen panemaan, mutta Jussi ei hellittänyt. »Pittää sitä jottai tässä miunnii pistouvata», selitti.

Parin tunnin kuluttua köryytteli Jussi kaupungista kotiin rattaillaan lähtijäiset. Työntäytyi sitten kansliaan, kaivoi takataskustaan limonaadipullon, ojensi sen minulle, katsoi hartaasti silmiin ja sanoi yhden ainoan sanan:

»He!»

Tunsin silmiini pyrkivän jotain kosteaa. Ja kun vilkaisin Jussiin, näin jotain samantapaista. Paiskattiin äänettä kättä.

Mutta ovella kääntyi Jussi vielä ympäri ja sanoi harvakseen:

»Jos toisten vielä tarviitta miestä tykkihevosen selkään, ni liikuttakkaa vaan sana —»

Sellainen se oli meidän Sven Dufva. Ei sattunut sodassa kaatumaan, eipä edes haavoittunutkaan, mutta oli kaikissa edesottamisissaan ilmetty Sven.

»Pää huono oli», arveltiin, »mut’ sydän paikallaan.»

ORALLA

Saapuessamme helmikuun alkupäivinä juhlallisessa karavaanissa Oralle Herrojenmäen taloon, huomasimme kaikki paikat miehitetyiksi. Konekiväärijoukkue jääkäri (nyk. jääkärikapteeni) Salmisen johdolla oli valloittanut talon ainoan kamarin, joka alkujaan oli tarkoitettu kahden asuttavaksi, mutta jossa nyt asui kaksitoista. Molemmat ruiskunsa olivat sijoittaneet tupaan uunin kupeelle. Kun niitä siinä putsasivat ja hankasivat ja häärivät niiden kimpussa ylenaikaa, jäi tupapuolen muille viidellekymmenelle asukkaalle hyvin ahtaat asuma-alat. Ei sentään sijoista riidelty, kukin asettui minne sattui mahtumaan. Ken ei sopinut syömään pöydällä, söi penkillä, ja ken ei sopinut penkille, söi lattialla. Illan tullen vetäydyttiin kostealle, oljettomalle lattialle reppu päänalaisena, vaatteet yllä ja kengät jaloissa. Vahtiin lähtijöiden oli varauduttava mahdollisimman lähelle oven kynnystä, sillä peremmältä ei ovelle pääsy yön aikana tullut kysymykseenkään. Lattia muistutti elävästi sillitynnyriä, josta ylimmäiset kerrokset on jo syöty pois, mutta pohjakerros on vielä syömättä. Tuoksu muistutti myöskin jokseenkin tarkalleen elttaantunutta, auringonpaisteessa seisonutta sillitynnyriä. Hiki, märät vaatteet, viikottain riisumatta jalassa olleet sukat antoivat osansa ja — leipä teki tehtävänsä. Puolihorroksissa ollen uskoi hyvinkin nukkuvansa vilkasliikkeisen kadun varrella, jossa kymmenet ohi kiitävät autot töräyttävät kukin oman signaalinsa.

Eräänä yönä kuului uunin lähistöltä ankara metakka. Vanha vääpeli V. katsoi ikänsä ja arvonsa mukaiseksi nukkua yölläkin mälli poskessa. Miten ollakaan, sylkäsi äijä unissaan mällipluntan poskestaan tähdäten sen suoraan kuunvalossa häämöittävään sylkiastiaan. Mälli läiskähti päin naapurin naamaa.

»Mitä sinä jumalaton syljeksit ihmisiä keskellä yötä päin pläsiä! Jos et olisi siksi vanha mies, saisit leukoihisi, että helähtää!»

»Älä siinä ärhentele. Hitoltako minä tiedän, mihin se sattui, kun naamavärkkisi kumottaa kuutamossa kun paraskin sylkiastia.» Sanoi ja käänsi kylkeään. Mutta tuvan lattia tärisi pitkän aikaa metakkaan heränneiden poikien makeasta naurusta.

Viikon lattialla makailtuamme saimme hiukan olkia, mutta pian ne muuttuivat likaisiksi, sotkuisiksi pehkuiksi. Parin viikon kuluttua muutti jalkaväki läheiseen, sillävälin kuntoonpantuun Kempin taloon, joka ristittiin »Hotelli Kämpiksi» ja kantoi nimensä sodan loppuun.

Saniteettiasiat olivat varsinkin alussa vähän niin ja näin. Jokapäiväisissä taisteluissa haavoittui yksi ja toinen, ken lievemmin, ken vaikeammin. Haavoittuneet sidottiin mitenkuten käsilläolevilla riekaleilla ja lähetettiin vilusta värisevinä edelleen Antrean kirkolle. Myöhemmin saatiin toki Oralle lääkäri ja sairashoitokunta.

Varsinaisia tauteja ei sanottavasti ollut. Nuhaa ja yskää ei sellaisiksi luettu. Mutta sitävastoin saavutti täikanta ennenkuulumattoman kukoistuksen. Tykkimiehillä ja jalkaväellä oli ikuinen kina siitä, kenellä oli isoimmat, ja väittivät tykkimiehet jalkaväen elättejä mahtuvan tulitikkulaatikkoon kolme, mutta oikeita, jalorotuisia, ristisiitoksella saatuja tykkimiehen kasvatteja sopisi vain kaksi. Riita jäi ratkaisematta jäävittömän erotuomarin puutteessa, sillä täitöntä miestä ei Oralla tunnettu.

Kahdeksantuntista työpäivälakia ei liioin noudatettu. Koko päivän tappeluiden lomassa oli pienempiä ja olipa sellaisiakin, ettei tapeltu ollenkaan, etuvartiostot vain pitivät yllä pientä vihaa. Sellaisina päivinä istui joukon ikuinen ilonpitäjä, viipurilainen Kalle N. tuvan uunilla, sepitellen kokkapuheitaan ja soitatellen Noskuan kuulua sotasaalista, ylipäällikön päiväkäskyssäkin mainittua jääkäri Branderin gramofoonia, jossa oli kolme halkinaista levyä ja yksi poikkinainen neula, muun armeijan ankarasti riijatessa molempia keittäjättäriä.

Säännöllisesti aamun hämärtäessä ja usein yölläkin lähtivät patrullit tai koko Oran osasto Pullilaan ryssiä ja punikkeja herättämään. Kaikki eivät aina retkellä palanneet, mutta — kaikkeen tottuu. Punaryssät kävivät vastavierailulla, tulivat tavallisesti aamulla tai iltamyöhällä ja silloin koeteltiin, kenen housuissa kaulus kestää. Oralle eivät koskaan päässeet, vaikka monasti läheltä pitikin. Reippaina pysyivät poikain mielet; tilanteen vakavimmillaankin ollessa veisti joku sattuvan sanan ja iloinen karjalaisluonne pääsi jälleen oikeuksiinsa. Kerran, kun kylään tuotiin kahden meikäläisen ruumiit, vahtimiesten, jotka olivat pelkureina poistuneet vahti paikaltaan ja menneet läheisen mökin uunille piiloon ryssien hyökätessä, silloin näin poikien naamat vakavina ja huulilta tuli yksimielinen tuomio:

»Ovat kohtalonsa ansainneet.» — Ryssät olivat tavoittaneet pakenijat uunilla ja kolhineet kuoliaaksi kiväärinperillä.

Kuta enemmän aikaa kului ja mitä useampia ryssien ja punikkien rääkkäämiä ja raatelemia valkoisia rintamalla löydettiin, sitä kiihkeämmäksi kävi viha maankavaltajia kohtaan. Kun kenttäoikeudet eivät vielä langettaneet kuolemantuomioita, alkoi kuulua yhä tiheämmin ääniä, jotka vaativat sovellutettavaksi »Magdeburgin armoa». Eikä tämä ollut ihmeteltävää, kun löytyi ryöstettyjä, hävitettyjä taloja ja raunioita, kamalasti elävänä silvottujen ruumiita, murhattuja vanhuksia, valkoisia sotilaita, jotka talvipakkasessa oli ensin riisuttu ilkialastomiksi, sidotuin käsin ja jaloin, silmiin työnnettyinä kuusenkävyt ja ruumis pistimin viileskeltynä. Ja kun raakalaiset olivat ensin tarpeekseen huvitelleet, kulki roistojoukko uhrien ohi ja kukin heitti vetensä... Kidutetut jäätyivät elävinä muodottomiksi jäätönkiksi...

Valkoiset eivät koskaan rääkänneet — kuula vain sai tehdä tehtävänsä. Elleivät punaiset ja heidän itämaiset apurinsa olisi ryhtyneet rääkkäämään valkoisia vankejaan, ei kurituskaan olisi ollut niin ankara. Tällaisissa tapauksissa on sodan laki lyhyt.

Erik Oran talo Oralla oli mainio näyte punikkien hävitysraivosta. Kaikki, mitä suinkin rikkoa voi, oli rikottu. Ovet, ikkunat, huonekalut, astiat, yksinpä uunitkin oli murskattu. Nälkäisten petojen lailla oli riehuttu, nälkäisten, vaikka vatsat olivatkin täynnään ryssänlimppua, konserveja ja rosvottua sianlihaa. Se oli aatteiden riemukulkua, se.

Hyvät olivat näillä ihannevaltakunnan sotureilla apuritkin. Katselin Noskuan taistelussa palkkansa saaneita Iivanoita. Jokaisella oli mukanaan ryöstettyä saalista. Silkkihuivit ja hopealusikat varsinkin näyttivät olleen haluttua tavaraa — lienevät aijotut tuliaisiksi kotona ikävöiville maatuskoille. Keskellä peltoa makasi muuten eräs, joka likaisen toppavormun päälle oli vetänyt uuden uutukaisen papintakin ja housut aikoen kai hämmästyttää »flikuskaansa» ennennäkemättömällä komeudella. Löydetyistä kirjeistä selväsi, että meitä vastassa olleet ryssät kuuluivat erääseen siperialaiseen, muistaakseni 36 rykmenttiin, ja olivat tulleet Pullilaan suoraan Riian rintamalta. Lienevät aikoinaan kuuluneet Rennenkampfin urhoihin, mutta kun saalistaminen Itä-Preussissa päättyi huikeaan Marathonjuoksuun, jossa saksmannien konekiväärit määräsivät tahdin, lähtivät viimeisen saaliin toivossa Suomeen, jossa kuitenkin pistettiin matkan päähän ikuinen piste.

Täytyy muuten sanoa, että monet »vantjkat» tappelivat koko urhoollisesti — lieneekö heitä sitten kannustanut saaliintoivo, »revolutsijä», viha »burshujta» kohtaan tai tyhmyys. Ehkä »molembi parembi». Monet ottivat kuoleman vastaan kuin miehet, vaikka elukoilta näyttivätkin ja suurimmaksi osaksi olivatkin.

Ryssiä meillä oli säännöllisesti enemmistö vastassamme; suomalaisia oli vain näytteeksi seassa. Vierailipa Oralla maalisk. 2:n päivän taistelussa Helsingin Jyrykin yrittäen oikein pistinhyökkäystä hurraa-huudoin. Nolosti loppui tämä pitkin maantietä tehty hyökkäys: kun annettiin shrapnelleita päin naamaa ja kone- sekä tavalliset kiväärit lauloivat joukkoon, palasivat hyökkääjät hyvin koreasti ryömimällä takaisin. Ne nimittäin, jotka vielä kykenivät. Vetäytyivät sitten mäenrinteellä sijaitsevaan nuorisoseuran taloon, mutta ei ollut turvaa siitäkään. Pari granaattia seinästä sisään ja silloin luikkivat jyrymiehet loukostaan konekiväärien korjatessa yhden ja toisen varmaan talteen. Muuan granatti räjähti keskellä näyttämöä ja luulen, että Noskuan nuoren väen on täytynyt pitää paremmanpuoleiset talkoot saadakseen lavansa ja näyttämökoristeensa jälleen paikatuiksi. — Yrittivät majoittua kenttävahtimmekin asuntoon, Hutin taloon, mutta kun jääkäriluutnantti Brander lähetti sanan: »Viskooppa sinne parisen pommia», jäi sielläkin majapaikka saamatta. Muistan aina talon vanhan isännän, hänen seisoessaan taistelun jälkeen talonsa pihamaalla ihmettelemässä rakennustaan, josta pommi vei pois koko nurkkauksen ja aprikoidessaan:

»Kukahan se tämän koiruuden maksaa?»

Päivät vierivät toisensa jälkeen. Elimme Oralla omaa eristettyä elämäämme. Posti tuli milloin sattui. Lukemisen puute pyrki vaivaamaan ja Sortavalan lehdet olivat ylen kuivia. Lystimpää luettavaa saimme, kun kerran — vahingossa — kumautimme »Suomen Järjestökaartin Sairaanhoitajatarta N:ro 27» Martta H:ta shrapnellilla päähän, ja saimme palkkioksi päiväkirjan, jossa laajasti ja perinpohjaisesti kuvattiin elämä »Kansankahvilassa», ravintola Aristossa Viipurissa, sekä matruusien edesottamiset pimeissä rautatievaunuissa, Pullilan »esikunnassa» ja Kavantsaaren hovissa. Ne pojat ovat tarvinneet »sööterskaa» kerran jos toisenkin, eivätkä nämäkään päiväkirjasta päättäen ole pahasti vastaanhangoitelleet, vaan päinvastoin täydelleen omistaneet kommunismin syliinsäsulkevan lähimmäisenrakkauden. Päiväkirja ei tosin ollut järin selvällä käsialalla kirjoitettu, mutta pitemmältäpähän riitti tavaamista. Mukavaa oli lukea sekin sanoma, että »lahtareita on luotettavien tietojen mukaan Antrean rintamalla 10—12,000» ja että ne ovat saaneet saksalaispiruilta kuusi laivalastia aseita, vaikka ei ne sittenkään mitään kansalle mahta kun kaikki luokkatietoinen temokraattia on noussut sortajiaan vastaan ja rakkaat venäläiset ystävämme on tullunna meille apuun. — Samaisen sairaanhoitajattaren varustukseen kuului punainen risti käsivarressa yllämainitulla kirjoituksella ja numerolla sekä kivääri ja ryssänreppu täynnä patruunia. Sitomatarpeista ei puhettakaan. Lisäksi pinkka matruusien imeliä rakkauskirjeitä.

Vielä helmikuun loppupuolella oli meillä, niin kummalta kuin se kuuluukin, puhelinyhteys Viipuriin. Linjat kulkivat Oran kautta. Sieltä paetessaan katkaisivat punikit linjat juuri Oran kohdalta, mutta ei muualta. Puhelinmiehemme liittivät päät jälleen yhteen ja vastaus tuli Viipurin keskuksesta. Suuria ei tietysti voinut puhua keskuksessa vaanivien vahtien takia, mutta kun asetti kysymykset ovelasti, voi neitonen toisessa päässä aina vastata »on» ja »ei» ja näiden avulla voi jo päätellä yhtä ja toista.

Keväämmällä saapui meille täydennysjoukkoja, kutsunnoissa saatuja pakko-ottolaisia. Vapaaehtoisemme katselivat näitä vähän yli olkansa ja — syytä hieman olikin. Kun mies taistelussa ampui itse käteensä, ei siitä maine kasva. Tällaisia tapauksia oli asevelvollisten joukossa paljon.

Saimme joukon savolaisia. Menivät muuten mukiin, mutta vahdinpito kävi yli ymmärryksen. Mennessäsi vahtipaikalle, tapasit useasti vahtimiehen nukkumassa. Varsinkin auringonpaisteisina kevätpäivinä, jolloin hevosetkin riiputtavat päätään ja raukaisee niin suloisesti.

»Hei, mies, vahdissa ei nukuta! Ylös!»

»Katsohan, kun makkeesti raukasoo.»

»Ettekö jo tiedä, ettei vahtipaikalla saa torkkua.»

»Kah, etteikö sua torkahtoo. .

»Ettekö jo torkkunut tarpeeksi kotonanne?»

»Kah, ompaan tuota tullunna tehyksi sielläi.»

»Mistä olette kotoisin?»

»Siämingistä vuan...»

Tälläista oli keskustelu. Mutta kun savolaiset ehtivät tottua, tuli heistä hyviä sotamiehiä. Ja samoin »piällysmiehiä», mikäli riitti »paikkoo».

Kevät läheni, hanget alkoivat sulaa ja tiet kävivät mahdottomiksi. Milloinkahan joudutaan lähtemään Viipuriin? Ja miten? Tykeissä ei ollut pyöriä, miten ne kuljetettaisiin sulalla maalla? Tämä oli kiperä kysymys. Viipuriin paloi kaikkien mieli. Ja kohta alkaisi touonkin teko...

»Pyörät ovat tilatut ja joutuvat aikanaan», selitti Karjalan armeijan tykistön ylin päällikkö majuri (nyk. eversti) Schwindt.

Tiesimme jääkärien parhaillaan harjoittavan rintaman takana kutsuntajoukkoja. Milloinhan ne joutuisivat valmiiksi ja minkälaisia ovat? Sitten kai rynnistetään.

Karjalan I rykmentti muutti Raudun ja Valkjärven rintamalle. Olimme nyt II rykmentin matkassa. Ryssien hyökkäykset olivat jonkunverran laimenneet. Huomasivat, etteivät pääse täältä lävitse. Lentokoneet vain kävivät vieraisilla harva se päivä.

Saimme lisää hevosia, rekiä ja satuloita. Tämä viittasi lähtöön, mutta alkava kelirikko näytti panevan vastaan. Mene ja tiedä.

Eräänä iltana maaliskuun loppupuolella kello yhdentoista korvilla, poikien jo nukkuessa, soi puhelin kiivaasti. Vastasin. Tuli majuri Schwindt'in lyhyt määräys, että oli heti lähdettävä Hannilaan ja lastattava vehkeet vaunuihin. Juna lähtee klo 3 aamulla. Matkan määrä Kiviniemi.

Tuli kiire. Toista kuukautta oli talossa majailtu, kotiuduttu, ja nyt lähtö puolessa tunnissa. Pojat tuumivat ammuskuormia valjastaessaan:

»Jopa taitaa tullakin eri tappelu.»

Samana päivänä olimme saaneet kahdeksaan mieheen jaettavaksi pullon konjakkia — ainoan koko sodan aikana. Lähtömalja juotiin ja äkkiä matkalle. Terve, Ora, monien muistojen tanner!

Oli purevan kylmä, tähtikirkas kuutamoyö ajaessamme metsätietä Hannilaan. Meikäläisten asemia ei ollut lähempänä kuin Hannilassa; koska hyvänsä saatoimme kohdata punikkipatrullin. Ratsastin hieman edellä mauseri vireessä. Pojilla oli jokaisella kiväärit poikittain satulannupilla valmiina käytettäviksi, jos metsänpimennosta paukahtaisi. Pari laukausta pamahti lähistöllä, mutta onnellisesti saavuimme klo 2 yöllä Hannilaan.

Illalla olimme Raudussa, jossa juuri alkoivat Raudun kuuluisat lopputaistelut.

RIETU

Armeijassa oli miestä monenmoista.

Rietu ei ollut mikään partasuu uros eikä ennen sotaa mitenkään maineeltaan kuulu. Suuren pitäjän syrjäkylässä ja syrjätalossa oli elänyt, tapellut isompien kanssa silloin kun syytä sattui ja ottanut selkäänsä. Mutta sodan loputtua tunnettiin mies laajemmallakin kuin kotikylässään.

Komppanian marssiessa tallusteli Rietu joukon viimeisenä häntänä. Ei ollut siis liialla pituudella pilattu; tavallisellakin maantiellä pyrki pitkän jalkaväenkiväärin perä tietä viiltämään, saatikka sitten hangessa kömpiessä, jossa siitä oli koko vastus. Jossain olan ja polvien välillä roikkui patruunavyö. Puku oli repaleinen — alkujaan valkoinen mekko ja päähine komeilivat likaisenharmaina. Valkoisen päähineen alla reuhotti julman iso koivistolainen, ja jaloissa louskuttivat monipaikkaiset huopatossut. Pakkasilmoilla ja tavallisesti leudoillakin pyrki nenä valamaan kynttilää ja naama oli tuskin nähnyt vettä sitten viimeisen kotisaunan. — Tällainen oli Rietun ulkonainen olemus, sisällinen selviää hänen muutamista edesottamisistaan. Ikää oli siunautunut kuusitoista vuotta.

Eräänä maaliskuun aamuna nähtiin Rietun tallustelevan Oran ambulanssiin. Pysähtyi neuvottoman näköisenä ovensuuhun ja pyöritteli reuhkaansa.

»Mikä vaivaa?» kysäisi tohtori. »Lomaako pitäisi saada? Henkeäkö salpaa ja sydänalaa kiertää sinullakin?»

»Ei, kun käskivät kotiin.»

»Kuka käski?»

»No, se komppanian päällikkö ja ne muut kanssa.»

»Mitä varten?»

»No kun on nämä ruvet. Sanoivat, jotta pitää ensin näyttää tohtorille ja sitten mennä kotiin. Ja sanoivat minun olevan liian nuoren.»

»Katsotaan.» Rietulla oli pääkoppa ruvettumilla. Ja oli niitä muualla myöskin.

»Kyllä sinä pääset kotiin. Eikä sinun tarvitse enää tänne tullakaan, olet liian nuori ja heikko. Kirjoitan heti todistuksen.»

Tohtori istuutui kirjoittamaan vapautustodistusta. Mutta ovensuusta alkoi kuulua outoja ääniä. Ja kun tohtori kääntyi katsomaan, nyyhkytti Rietu siellä kasvot karvareuhkaan painettuina.

»Mikä sinun on?»

»No kun minä — yyh — tulin tohtorille sitävarten — y-yyh — että tohtori todistaisi, etten minä ole — yh — liian heikko tappelemaan — yhyy — ja ettei minun tarvitseisi mennä pois täältä.»

»Vai sillätavoin —»

Tohtori käveli lattialla edestakaisin ja näytti siltä, kuin jotakin olisi takertunut kurkkuun. Taputti sitten Rietua olalle ja lohdutteli:

»Ei sinun tarvitse lähteä. Kirjoitan todistuksen, että jaksat kyllä tapella siinä missä muutkin. Tuollainen reipas mies.»

Rietu kohotti kasvonsa karvareuhkasta ja silmät rupesivat taas loistamaan kyynelien uurtaessa valkoisia vakoja likaisille poskipäille. Kääntyi mennäkseen, mutta kysyi vielä arasti ovelta.

»Entäs nämä ruvet?»

»Eivät ne estä sinua tappelemasta. Odotappa — tästä saat purkin täisalvaa, voitele vaan sillä, niin hyvä tulee. Ja pese vielä varmuuden vuoksi naamasikin.»

Rietu mennä retuutti takaisin joukkoonsa etulinjalle, heilutti tohtorin todistusta komppanianpäällikön nenän alla ja kehuskeli:

»Ähäs, ei sitä niin vaan miestä rivistä viskata!»

Mutta tohtori katsoi ikkunasta Rietun menoa ja tuumiskeli:

»Saat nähdä, että tuo poika vielä antaa kuulua itsestään.»

Ja antoihan Rietu.

Tuli lähtö yöllä tai päivällä, niin aina oli Rietu valmiina. Joutui hyökkäykseen vähän myöhemmin kuin muut — paksussa hangessa oli vaikea laahustaa huopatossut lunta täynnä — mutta pysyi paikallaan sitä sitkeämmin. Ampui tarkasti, missä vaan ryssän tai punikin näki ja kun oikein lähelle onnistui pääsemään, kolhaisi mielellään kiväärinperällä.

»Jotteivät suuhun tuppaisi», selitteli.

Kun Pullilaan oli tehty puolenkymmentä hyökkäystä, oppi Rietu tuntemaan joka puun ja kiven. Ryömi punikkien linjoilla kuin kotonaan kertaakaan haavoittumatta vaikka miehiä kaatui ja haavoittui oikealla ja vasemmalla. Toiset ihmettelivät, mutta Rietu selitti syyn:

»Kun on näin pieni ja pahannäköinen, niin eihän ne pirut saa sattumaan.»

Päästäkseen paremmille ampumalinjoille kiipesi Rietu petäjään ja naksutteli sieltä punikin toisensa jälkeen. Mutta miten ollakaan — ryssien granaatti sattui puuhun katkaisten sen juuresta poikki. Runko kaatui ensin viereisen petäjän päälle ja siitä maahan. Kaikki uskoivat jo Rietun puuhista tulleen äkkinäisen lopun ja ryhtyivät hakemaan miestä petäjän alta, kun viereisestä puusta kuului Rietun tuumiskeleva ääni:

»Petäjään se taaskin sattui, vaikka minua meinasivat.»

Rietu jatkoi sotaansa toisesta petäjästä.

Kohta mainittiin Rietua rintaman kylmäverisimpänä sotilaana. Ja maine vaan lisääntyi, kun ryssät kerran taas ampuivat Rietua kanuunoilla.

Rietu kyykki pellolla navetan takana sangen luvallisella ja tarpeellisella toimituksella, kun ryssät alkoivat tavallisen iltapommituksensa. Granaatti tipahti pellolle muutaman sylen päähän kyykkijästä. Rietu jatkoi istumistaan, katsahti vain granaattiin. Jo räjähti toinen oikealla puolella. Kolmas ja neljäs samoin, mutta Rietu ei hellittänyt. Jo huutelivat toverit tulemaan pois, mutta Rietu huuteli vastaan:

»Mitäs teet, tee kunnollisesti. Eikä ne taaskaan minuun osaa.»

Kun viides räjähti suoraan nenän edessä, oli Rietukin jo lopettanut toimituksensa ja asteli tupaan viimeisiä nappeja kiinnitellen:

»Taisivat suuttua, kun tuli mentyä niin keskelle peltoa.»