Part 4

Raudussa lasketaan viimeisten taistelujen aikana kaatuneen noin 2000 ryssää ja punaista. Vankien kertomusten mukaan lähettivät ryssät aikaisemmat kaatuneensa vaunulastittain Pietariin. Kuoleman tien vieressä sijaitsevaan hautaan kuopattiin 963. Hautoja on muualla lisäksi.

Lieneekö mielikuvitusta vai mitä, mutta kun viime keväänä, vuosi taistelun jälkeen, kävin uudelleen Maanselällä, tuntui siltä, kun Kuolemanlaakson yllä vieläkin olisi leijaillut kalman kaamea tuntu.

* * * * *

»Pojat, nyt juhlitaan!»

Asumassamme ratavartijan tuvassa levitettiin pöydälle verrattain puhdas lakana. Pöytään kannettiin kaikki lautaset, mitä meillä oli ja lisäksi se ainoa kaksisorppainen, ruostunut kahveli, jota juhlan kunniaksi sai käyttää jokainen vuoronsa perään. Ja sitten tuotiin pöytään itse pääasia: mahdottoman suuri vadillinen valkoisista, mainioista riisiryyneistä keitettyä puuroa, keskellä iso, keltainen silmä. Ihme, jota ei oltu nähty kahteen vuoteen.

»Ja sen minä vannon, että ainoa hyvätyö, minkä ryssät ikänään ovat Suomelle tehneet, on tämän riisiryynipussin kiikuttaminen Rautuun», innostui patterin ainainen ilonpitäjä, kersantti Olkinuora.

»Uusia tykkejämme lukuunottamatta».

»No, ne myöskin, olkoon menneeksi».

Sinä päivänä söi patteri riisiryynipuuroa saman verran kuin tavallisissa oloissa tykistörykmentti ja päästi syötyään helpotuksen huokauksen, sillä nyt olimme me lopullisesti voitonpuolella ja ryssille oli neuvottu, missä kulkee Suomen ja Venäjän raja.

Mutta ympäri laajan Karjalan kätkettiin maansa poveen neljättäsataa valkoista miestä, jotka eivät taistelun loppua nähneet.

VIIPURISSA

Taakse jäivät Raudun veriset rauniot, Valkjärven savuavat talot ja törröttävät savupiiput, Kivennavan komeat, hurmeiset maisemat ja Raivolan palanut asema. Ensimäisellä idästä saapuvalla junalla matkaa patteri Viipuriin.

Radan vieressä makaa kiskoiltaan suistettuna ryssien panssarijuna. Ketään ei tämä valtava hirviö enää säikyttele. Makaapahan siinä kuin lahonneen ryssänvallan ja sen viimeisen voimannäytteen, punaisen kapinan, näkyvänä tunnusmerkkinä — nurinniskoin. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankee. — Vanha totuus on jälleen toistunut.

Karjalan pääkaupunki on valloitettu ja Torkkelin linnan tornissa liehuu taas vuosisatojen jälkeen Suomen lippu, mutta nyt ensikerran itsenäisen, vapaan maan lippu, maan, jossa ei saa isännöidä itä eikä länsi. Ryssät ovat karkoitetut isiensä maalle ja Suomen suurimman häpeän, maankavaltajain, viimeisten joukkojen ympärille kiertyy parhaillaan Lahden tienoilla rautainen rengas.

On Vapunpäivä. Kansaa on kaduilla tuhansin, kymmenin tuhansin. Nälkiintyneitä, paljon kärsineen näköisiä ihmisiä, posket kuopallaan, iho harmaa — ikäänkuin kauan kestäneestä, pahasta, monien painajaisten vaivaamasta unesta vihdoinkin herätettyjä. Mutta ilo loistaa kaikkien silmistä.

Kentälle järjestäytynyt Suomen sotaväki marssii kunniamarssin voitokkaan johtajansa ohi.

Tulee joukkoja erilaisia, harjoitettuja, hyvin puettuja, komeita joukkoja. Ihastuksen sorina käy läpi katsojain sankan muurin.

Katukäytävällä seisoo pari henkilöä hienostipuetun naisen seurassa.

Tulee oudonnäköisiä joukkoja, erilaisissa puvuissa, repaleisia yltäpäältä, parroittuneita, liantahrimia, kivääri taitamattomasti olalla. Joukossa on nuorta ja vanhaa, poikasia ja isoisiä. Sotilaallisia merkkejä ei näy, ainoastaan vasemmassa käsivarressa on kulunut, valkea vaateriekale. »Katsokaa, mitä kerjäläisiä nuo ovat! Eihän nuo mitä sotaväkeä ole, ei niillä ole edes pukuakaan, ryysyläisiä...» huudahtaa nainen.

Huudahduksen kuulee eräs lähellä seisova mies, repaleinen hänkin, yksi mukanaolleista. Kädet puristautuvat nyrkkiin ja ääni kajahtaa teräksenä:

»Hävetkää! Ilman noita ryysyläisiä ette nyt seisoisi tässä.»

Nainen vaikenee. Karjalaiset vapaaehtoiset rykmentit marssivat ohi. Niin, repaleisia he ovat, ryysyläisiä. Mutta heillä ei ole ollut aikaa sommitella pukujaan eikä kaunistella muotoaan, sillä he makasivat lumihangissa tammikuusta toukokuuhun, ottivat miltei jok'ainoan aseensa vihollisiltaan ja säilyttivät yksi kymmentä vastaan taistellen Karjalan rintaman. Heidän kaunomarssinsa harjoitettiin synkissä metsissä kiljuvina pakkasöinä ja yli kolmetuhatta heistä uupui tielle haavoittuneina ja kaatuneina.

»Näin kansan kaikki koittavan Edestä kunniansa. Näin sotajoukon voittavan, Nälissään, viluissansa —»

Näiden, salojen syvistä pimennoista saapuneiden vapaaehtoisten on maine ja kunnia.