Part 3

Rietu oli niinkuin ylpeä siitä, että häntä aina ja joka tilaisuudessa kanuunalla ammuttiin. Hänestä tuli kuuluisa mies ja varsinkin tohtori kehuskeli jokaiselle suojattiaan.

Loppujen lopuksi joutui Rietu Raudun pitkiin ja verisiin taisteluihin ottaen niihin osaa samalla levollisella uhkarohkeudella kuin ennenkin. Käsipommia rakasti hän nyt melkein yhtä hartaasti kuin vanhaa kiväärinrämäänsäkin. Vyötäisillä roikkui säännöllisesti niin monta pommia kuin vain oli onnistunut käsiinsä saamaan. Jos mies kaatui tai haavoittui, niin kohta kiljuivat jo kaatuneen pommit Rietun vyötäisillä valmiina heitettäviksi. Ryssien konserveilla oppi Rietu, kumma kyllä, herkuttelemaan ja pommin viereen oli tavallisesti nuoritettu myöskin konservipurkki.

Raudussa, Haapakylään vievän tien varrella, makasivat ketjut vastakkain kahdenpuolen tietä. Ryssät maahankaivetuissa, tilleillä vahvistetuissa juoksuhaudoissaan ja meikäläiset lumikinoksissaan. Yli tien ei ollut yrittämistäkään, siksi tiheä oli kivääri- ja konekiväärituli.

Rietu makasi haudassaan ampua räiskytellen, kunnes huomasi, että lukko ei enää toiminutkaan. Silloin suuttui Rietu todenperään ensikerran sotaretkensä aikana. Tarttui kaksin käsin piippuun, juoksi yli maantien ja iski lähinnä makaavaa ryssää kiväärinperällä kalloon. Tuli takaisin yli tien yhdenkään kuulan sattumatta ja kehaisi lauhtuneena:

»Saipas pakana tarpeekseen.»

Rietu aijottiin korottaa aliupseeriksi, mutta kysyttäessä selitti hän:

»En minä osaa komennoida, jotta antakaahan vielä olla. Tekee häntä solttuna, minkä ymmärtää.»

Raudun viimeisessä taistelussa yhytti Rietu kohtalonsa. Toinen käsi puristi vielä lujasti rakasta kivääriään, toisessa olivat panokset valmiina. Ei päässyt Viipuria valloittamaan, kuten oli koko talven mieli palanut.

Rietu oli yksi monien joukossa — yksi parhaista. Tasa-arvoinen Joensuun koulupoikien maalaisserkku. Ei tarvitse miehen mieli asunnokseen suurta kokoa ja ulkonaista komeutta.

RAUTU

Raudun asema-alueelle oli saarrettu lähes kolmetuhatta ryssää ja punaista. Renkaan viimeistä solmua vedettiin juuri umpeen.

Pilkkopimeänä yönä saavuimme rintamalle. Jossain papattivat konekiväärit ja haukahti tykki. Satoi himiräntää. Majoituimme kylmään, autioon taloon.

Edellisenä iltana oli Karjalan I rykmentin komentaja, ratsumestari (nyk. everstiluutnantti) Elfvengren esikunnassaan Kiviniemessä selittänyt tilannetta. Hänellä oli käytettävänään suunnilleen puolitoistatuhatta miestä ja yksi vuoristotykki. Lisäksi nyt meidän tuomamme toinen samanlainen.

»Kun olette saaneet tykit asemiin, alotamme hyökkäyksen. Joudutteko huomenna valmiiksi?»

»Kyllä, herra ratsumestari.»

»Te otatte myöskin Raudussa olleen tykin haluunne ja komennatte siis puolipatteria», määräsi saapuvilla oleva majuri Schwindt. »Menen käymään Valkjärvellä. Valitsette asemat harkintanne mukaan siten, että voitte ampua pitkin rataa.»

»Käskystä, herra majuri.»

»Ja jos haluatte mukavampia tykkejä, niin ottakaa Raudusta», lisäsi majuri hyväntuulinen hymy silmänurkissa.

Nukuimme yön vilusta väristen. Käkisalmelaisten junaamme tuomat leivät, voit ja lihakimpaleet näkivät kyytinsä.

Raudun kirkolla sijannut tykki tuotiin Mäkrälle. Sitten alkoi työ, jossa ei säästetty miehiä eikä hevosia. Läpi kinoksien hinattiin tykit asemiinsa tiettömälle mäelle Leinikylän järven pohjoispuolelle, noin kolme kilometriä asemalta. Lähemmäksi ei voinut viedä, sillä siellä oli epävarmaa. Vasta joku päivä sitten olivat ryssät käyneet Leinikkälän järvellä saakka ja tykkien menettämiseen ei meillä ollut varaa. Puoliyön aikaan kävin ilmoittamassa rykmentin komentajalle, että olimme paikoillamme. Tykistötähystäjät vetivät kenttäjohtoja — pirullista työtä pimeässä yössä, lumiräntä- ja luotituiskussa. Seuraavana aamuna palasi majuri Schwindt Valkjärveltä ja tarkasti tykkien asemat. Odottelimme, milloin leikki alkaisi. Majoituimme uudelleen erääseen läheiseen autioon taloon, jossa oli siksi suuret tallit ja navetat, että saimme hevosparat katon alle.

Popsimme kaikessa rauhassa luusoppaa, kun rykmentin komentajan lähetti ratsastaa pihaan ja tuo paperilapun:

Mäkrä, 29.3. -8. klo 5,30 ip.

»Vuoritykistä alkaa pommittaa harvalla tulella Raudun asemaa ja varustuksia tänään klo 6,30 ip.»

Luusoppa jäi loppuun syömättä. Myöhästyimme kymmenen minuuttia. Klo 6,40 pamahti ensimäinen laukaus. Eräs punaisten vankina ollut valkoinen kertoi jälkeenpäin, että ensimäinen laukauksemme oli sattunut saunarakennukseen, jossa säilytettiin ruokatarpeita ja sytyttänyt pienen tulipalon. Hyvä niinkin.

Jatkettiin tulta hitaassa tahdissa, kunnes yhdeksän aikaan tuli käsky lisätä puita pesään. Paransimme vauhtia. Kivääri- ja konekiväärituli yltyi, ryssät ampuivat tykeillään yhtämittaa. — Raudun verileikki oli alkanut todenteolla.

»Ryssillä on tähystyspaikka ja konekiväärit panssaroidussa vesitornissa, koettakaa ampua se mäsäksi tai tuleen», tuli käsky.

Saimme torniin pari sattumaa. Asemalla syttyi tulipalo ja savu vaikeutti tähystämistä.

»Tuli kohdistettava läntisiin varustuksiin, jalkaväkemme käy puolentunnin kuluttua hyökkäykseen.»

Näin jatkui läpi yön. Ryssillä ei ollut aavistustakaan, missä tykkimme sijaitsivat. Ampuivat arviolta, mutta säännöllisesti yli. Granaatit ujelsivat päittemme yläpuolella ja räjähtivät takanamme metsässä.

Aamu valkeni. Hyökkäyksemme olivat lyödyt takaisin. Mutta ryssilläkin olivat asiat sekaisin. Asemalla höyrysivät veturit. Kenttäpuhelin toi viestin, että ryssät aikoivat lähteä Raasuliin päin.

Pyysin majuri Schwindt’iltä lupaa saada viedä tykit Sunikkalaan, aseman itäpuolelle, josta 500 metrin matkalta voisi ampua rakennuksia, veturitallia ja panssaroituja junia suoralla tähtäimellä ja jokainen laukaus tehoaisi. »Tjaa, ei olisi hullumpaa, mutta vaarallista. Laittakaa tykit lähtökuntoon, minä ratsastan sinne katsomaan», sanoi majuri.

Tuumasta ei tullut mitään. Majuri katsoi tilanteen liian vaaralliseksi. Jos ryssät tekisivät uloshyökkäyksen, jäisivät tykit helposti saaliiksi. Ja siinä sitä sitten oltaisiin. Omasta puolestani luulen vieläkin, että taistelu olisi saanut toisen käänteen, jos pommitusta jatkettiin Sunikkalasta. Elleivät sitten ryssät olisi ampuneet meitä nuuskaksi, joka oli sekin hyvin mahdollista.

Taistelu jatkui koko sunnuntaipäivän yhtä laihalla näkyvällä tuloksella. Asemalle oli mahdoton päästä. Monasti olivat hyökkäysketjut jo tunkeutumaisillaan varustuksiin, mutta tulivat verissäpäin takaisin.

Sunnuntaina saapuivat kapteeni (nyk. everstiluutnantti) Pohjanheimon kolme raskasta, neljän tuuman tykkiä Pohjanmaalta. Asettuivat asemiin meidän viereemme.

Juhlallisen näköiset kapineet, ne raskaat tykit. Museokappaleilta näyttivät, vuoden 1871 mallia. Rekyylilaitteista ei tietoakaan ja sytytysvehkeet olivat puhtainta antiikkia. Uteliaisuudella odotimme, mitä tuleman piti. Iltaan mennessä saivat Pohjolaiset värkkinsä kuntoon ja suunnan määrätyksi. Piti laukaistaman.

Mies, jonka tehtäviin kuului pamauksen aikaansaaminen, etsi pari metriä pitkän seipään. Kääri seipään nenään tukun trasselia ja kasteli sen öljyssä. Pisti tukkoon tulitikulla tulen ja ryhtyi sitten pitämään palavaa tukkoa lukon takana narratakseen »sankkireikään» tulen. Tykki pihisi ja sähisi pitkän aikaa kuin pahansisuinen kissa ja paukahti sitten — jos paukahti. Kun oli pahalla tuulella, niin ei ottanut syttyäkseen ollenkaan. Purettuaan onnellisesti sisuksensa, hyppäsi se ikäänkuin teostaan säikähtyneenä pari syltä taaksepäin. Ja sitten alkoi huuto ja mekastus, kun parikymmentä hyvä-äänistä miestä karkasi pyöriin kiinni ja ryhtyi rullaamaan otusta jälleen paikoilleen. Suunnilleen viisitoista minuuttia kului, ennenkuin seuraava laukaus oli valmiina. Siinä ajassa ehti meidän lihamyllyllämme ampua jo kehumatta kymmenkertaisen määrän, kun vähänkään kiirettä piti.

Meillä ei ollut yön aikana lupa pitää muuta tulta, kun juuri tähtäykseen tarvittava himmeä sähkölamppu. Raskaan patterin sytytellessä tykkejään oli metsä valoisa kun konsanaan päivällä. Kumma, etteivät ryssät käyttäneet paremmin hyväkseen signaalia.

Seuraavan päivän ja yön jatkui taistelu tuloksettomana, ellei oteta lukuun sitä henkistä ja ruumiillista väsymystä, minkä yhtämittainen tuli piiritettyihin teki.

Asuimme lumihangessa tykkien ääressä. Pojat kaivoivat hankeen kuopat vuoraten ne kuusenhavuilla. Siellä nukkui kukin vuorostaan. Päivisin keitettiin kuopassa teetä ja tästä johtui lystikäs juttu, joka olisi voinut päättyä huonomminkin.

Raskaan patterin miehet tuppautuivat keittämään teetään ja loikoilemaan meidän poikaimme kuoppiin. Tästä syntyi erinäistä suukopua, jossa pohjalaiset saivat kuulla vähemmän mieluisia lausuntoja kehutusta ahkeruudestaan. Viisi he siitä sentään välittivät, keittivät vaan teetään täydessä rauhassa meikäläisten tuumiessa keinoa, millä kuokkavieraat lopullisesti ajettaisiin »ulos». Teekattila porisi parin sylen päässä tykin piipusta.

Ammuimme parhaillaan shrapnelleja. Eräs laukaus antoi oudon äänen. Lumi tykin edessä värjäytyi keltaiseksi, oksat rapisivat puista ja puunkuoret lensivät Pohjolaisten naamoille. Shrapnelli oli räjähtänyt piipussa vahingoittamatta kuitenkaan tykkiä. Mutta Pohjolaiset kai luulivat meidän räjäyttäneen sen tahallaan, koskapa eivät enää senjälkeen tulleet lähimaillekaan teetään keittämään.

Kolmatta vuorokautta kestänyt taistelu päättyi. Raudussa isännöivät yhä ryssät ja suuria apuvoimia saattoi tulla Pietarista minä hetkenä hyvänsä. Panssarijunan oli sentään 8. jääkäripataljoona taistelun aikana vallannut Raudun—Raasulin välillä. Siinä oli lastina myöskin 800 granaattia, mutta meidän tykkeihimme eivät ne sopineet. Tykit oli ensin haettava Raudusta majurin neuvon mukaan.

* * * * *

Huhtikuun 4:nä päivänä klo 5 i.p. piti lopullisen hyökkäyksen Rautua vastaan alkaa. Raskaan ja haupitsipatterin oli alettava kiivas pommitus klo 12 päivällä, edellisen asemarakennuksiin ja jälkimäisen veturitalliin kohdistettuna. Vuoristotykkien tuli klo 4,30 i.p. ampua pikatulella pohjoisia varustuksia sekä pitkittäisiä juoksuhautoja. Klo 5 hyökkäisi jalkaväki yhtaikaa joka taholta, paitsi Haapakylästä, jossa edessä oli suojaton, avonainen peltomaisema.

Pyysin ja sain rykmentin komentajalta luvan viedä vuoristotykit jalkaväen ketjuun Haapakylän laitaan. Sieltä, 800 metrin matkalta, oli mainio ampua suoraan maaliin yli aukeiden, tasaisten peltojen.

Lisäpanoksia piti saapua, mutta erään huolimattoman herrasmiehen takia saapuivatkin ne vasta valloituksen jälkeen. Oli turha viedä asemaan molempia tykkejä; ehtisimme hyvin ampua panoksemme puolessa tunnissa yhdelläkin. Otin vanhan, rakkaan »lihamyllymme» koeteltuine ja hyväksi havaittuine miehistöineen. Hilasimme vehkeen hangen läpi paikoilleen yhden ja toisen kiväärinkuulan säestyksellä. Toinen tykki jäi Mäkrälle. Majuri Schleutker haupitseineen peri entisen paikkamme.

Klo 2 alkoi paukkua. Harvaan ja hartaasti, sillä panosten puute vaivasi toisiakin. Odottelimme vuoroamme ja katselimme Raudun asemaa, jossa paljain silmin näkyivät ryssien tykit ja yksityiset Iivanatkin hääräilemässä niiden kimpussa.

Jalkaväen tuli oli tyystin loppunut. Oli tyyni myrskyn edellä.

Pienellä jännityksellä odotimme aikaamme. Tiesimme, että jos ryssät keksisivät tykkiasemamme — ja mikseivät keksisi aivan nenänsä alta tulisi siinä kuumat oltavat. Suuntaisivat vain meihin pari tykkiä ja samoin konekivääriä, niin — ja niitä poikia ei vaivannut ammuksien puute.

Kellon viisari osoitti neljä ja kolmekymmentä. Shrapnelli oli piipussa.

»Tulta!»

Räjähti liian korkealla. Koetetaanpa toistamiseen.

Liian matalalla ja edessä.

Kolmas meni hyvin. Räjähti parhaalla korkeudella ja rakeet lensivät pitkin asemanpuoleista juoksuhautaa. Sitten alkoi luistaa.

Ammuimme väliin jonkun granaatin. Maa pöllysi ryssien tykkien ympärillä. Erään luota juoksivat Iivanat kiireenkaupalla ja tykki heilahti pahasti.

»Saakeli, kun menee hyvin», kiljasi vieressäni töyräällä loikoileva tykistötiedustelija, lihava opettaja X. ja hyppäsi pystyyn ottaakseen iloissaan muutamia tanssiaskelia. Samassa alkoi kuulua tuttu papatus — jo olivat keksineet, mistä härnättiin. Vetäsin tanssinäytteenantajan mekon liepeestä vähän matalammalle.

»Piippu on jo kuumana», ilmoitti tähtääjä Gustafsson.

»Ei tee mitään. Granaatti — — — tulta!»

Asemalla syttyi ensimäinen pienempi tulipalo. Lähetimme muutamia asuinparakkeihin. Ja sitten taas juoksuhautoihin. Ryssien konekiväärit ampuivat liian alas, kuulat iskivät mäentöyrääseen. Kohottivat sitten ja kuulat vinkuivat päitten tasalla. Mitään panssarisuojusta ei tykeissämme ollut.

Vilkasin taakseni. Pitkä Gustafsson tirkisti väliin kaukoputkitähtäimeen, käänsi sitten vaistomaisesti päätään oikeaan ja vasempaan sitä mukaa, kummalta puolen kuulat vihelsivät. Toisilla ei ollut niin tiukkaa paikkaa, mäentöyräs antoi hiukan suojaa, kun kyykistyi maahan.

Majuri Schleutker oli tällävälin ampunut veturitallin kattoon seitsemän pahannäköistä reikää.

»Viisi shrapnellia jälellä.»

Katsoin kelloa. Neljä minuuttia aikaa. Laskimme loput pitkin ryssien tykkiriviä ja laskeuduimme tanssimestarin kanssa alas tähystyspaikalta.

Nyt olimme putipuhtaat. Ei ollut yhtään panosta, vaikka ryssä olisi silmille ryöpynnyt.

Patteri pääsi vähällä — yhdellä miehellä kuula läpi reiden. Kello oli viisi. Kuului muutamia kiväärinlaukauksia — yltyi — ta-ta-ta-pom — ja sitten se alkoi.

Edessämme vasemmalla sivustalla ryömivät ketjut eteenpäin. Tuolla raahautui Ilmeen konstaapelin konekivääri seulaksi ammutun ladon nurkkaukseen ja ampui. Eteni sitten aidan viereen ja rupesi sylkemään nikkeliä ryssien korkealla mäellä sijaiseviin asemiin. Ketjut painautuivat lähemmäksi kiemurtelevien valkoisten käärmeiden tavoin. Tuohon retkahtaa mies makaamaan, tuohon toinen kolmas...

Ammunta ei vielä ole kiihkeimmillään, on liian valoisa. Malttakaa...

Ensimäiset haavoitetut tuodaan. Pojat ryhtyvät auttamaan — tykkimiehet ovat jo näytelleet osansa.

Haavoitettuja noutamaan komennetut hevosmiehet vikuroivat. Muuan ukkeli kääntää hevosensa ympäri aikoen palata takaisin. Pelottaa kuulien musiikki. Eräs tykkimies sieppaa mauserinsa, vetää hanan ylös ja hyppää rekeen.

»Tuolla ovat haavoitetut — mars!»

Ukkeli katsoo pitkään miestä ja pistoolia, ymmärtää, ettei kyseessä ole leikki ja kääntää jälleen hevosensa. Temppu uudistuu usein illan kuluessa.

Ratsastan parin kilometrin kierroksen oikealle. Mäkrän puoleiselle sivustalle. Kuorma kuorman jälkeen tulee vastaan. Liistarekien pohjilla makaa silmät ummessa kalpeita miehiä. Valkoinen, likaantunut mekko vain punertaa.

Nousen eräälle mäkitörmälle polkua pitkin. Edessä on aukeama. Hevonen porhaltautuu kehoittamatta hurjimpaan laukkaan — ilmassa on pirullinen vihellyskonsertti. Viisas eläin näyttää ymmärtävän, ettei tässä sovi viivytellä. Kuula nappaa ohjan poikki ja toinen viiltää nätisti palan satulasta.

»Älkää ratsastako kauemmaksi, ellette aijo tehdä itsemurhaa», kuulen äännettävän pensaan juuresta. Valkomekko siellä käärii toista jalkaansa likaiseen nenäliinaan.

Ilta pimenee. Raudussa pääsevät valloilleen kaikki helvetin voimat. Yksityisiä laukauksia ei enää kuulu, on vain yksi yhteinen pauhu ja jyminä. Eroittaa kuitenkin lähimpien konekiväärien naksutuksen — ääni kuulostaa melussa heikolta, kaukaiselta. Pauhuun sekaantuvat tuhansien käsipommien paukaukset ja tykkien yhtämittainen jyrinä. Ryssät ampuvat kahdellatoista tykillään kartesseja eteneviin ketjuihimme. Kolme tykkiä on käyttökelvottomina.

Syttyy toinen, iso tulipalo. Taivas on tulipunainen, paksun savun peitossa.

Myrsky verimeressä yltyy yhä. Ketjut ovat monin paikoin jo vastakkain. Oikealla sivustalla eroittaa taistelevat vain kapea maantie. Ken uskaltautuu tielle, on kuoleman oma.

Lähes seitsemänkymmentä konekivääriä ja viisituhatta kivääriä soittaa valtavaa kuolemansinfoniaansa ahtaalla, rajoitetulla alalla. Tykit jymisevät bassoina ja käsipommit päästävät tuhansia soraääniä. Tänä yönä ampuivat meikäläiset toista miljoonaa patruunaa. Mitä sitten ryssät rajoittamattomine varastoineen!

Menen Mäkrälle, 3:n pataljoonan esikuntaan.

»Mitä uutta?»

»En tiedä. Taitaa mennä päin helkkaria. Meikäläiset ovat vielä edellisistä taisteluista väsyneitä. Vaikka viimeisensä kukin koettelee», vastaa pataljoonan komentaja, Veikko Läheniemi, ja tarttuu taas puhelimeen antaakseen määräyksen. »Niillä on niin vahvat varustukset», lisää Veikko ja höystää taas puheensa parilla voimallisella sanalla. Hänellä on siihen erityiset taipumukset ja luonnonlahjat.

Siirrymme ulos katsomaan taistelua. Tulipaloja on jo useampia ja yhä vain tuntuu taistelu yltyvän. Tuosta helvetistä täytyy tänä yönä kantaa satoja ja tuhansia ruumiina...

Pistäydyn majapaikassamme, ratavartijan asunnossa Haapakylän laidassa. Pojat ovat kesken kaiken lämmittäneet saunan.

»Täällä on kahta sorttia löylyä», ilmoittaa eräs ylhäältä lavalta.

Aijoin kysyä, mitä sorttia se toinen löyly on, kun samassa kuulen kuulien rapahtelevan seinään, tunkeutuvan läpi ja iskevän kiukaasen. Asemalle oli vain kilometrin matka. Reippaita saunaveikkoja!

Pojat tahtoisivat mennä ketjuun, mutta en uskalla laskea. Jos sattuisivat tulemaan ne odotetut ammukset ja meitä taas tarvittaisiin, on jokaisen oltava paikallaan. Pari miestä kerrallaan saa sentään luvan käydä vähän »tarkistamassa kivääriään.»

Taistelu jatkuu keskeytymättä. Verisiä miehiä tuodaan yhtenään. Panemme omat kuormastohevosemme auttamaan kuljetuksessa. Sairaalan pihamaa on täynnä hangella ja paareilla lojuvia, joita ei ennätetä sitoa. Vaikeimmin haavoitetut ensin, toiset odottakoot vuoroaan. Miehet puristavat huulensa yhteen, mutta valituksen sanaa ei kuulu.

Taistelu jatkuu. Keskeytymättä.

Mutta aamun hämärtäessä on kaikki oudon hiljaista.

Raudussa isännöivät vielä ryssät.

Kuinka kauvan? Onko hornanleikki alettava jälleen alusta?

TAISTELUN JÄLKEEN

»Hei pojat, Rautu on meidän! Ryssät ovat antautuneet Maanselässä; toistatuhatta kaatunutta, samanverran vankeja! Hurraa!»

Saatiinpa lopultakin! Jo oli näyttänyt välistä toivottomaltakin, oli kaatunut paljon miehiä, hyviä reippaita valkomekkoja. Nyt oli heidän verensä kostettu korkojen kanssa, oli otettu mahdoton sotasaalis ja ennenkaikkea oli ryssille annettu tukeva isku päin naamaa ja ihan Pietarin kynnyksellä. Jokohan lakkasivat kynnet syyhymästä?

Katselimme taistelupaikkoja. Jukoliste, minkämoiset niillä on varustukset! Pari metriä syvät maahan kaivetut juoksuhaudat, joiden reunalle on ladottu tiili kerros kerroksen päälle, jättämällä vain pienet ampuma-aukot. Tietysti kilpistyivät kiväärinkuulat näihin kuin kallioihin ja kun tykkituli alkoi, vetäytyivät maanalaisiin lokeroihinsa kuin rotat loukkuihinsa. Metsä varustuksien kohdalla oli tuhannen nuuskana, töröttäviä kantoja vain ja granaatinkuoppia vieri vieressä. Kuumat on sentään Iivanoilla olleet olot. Hyväksi herahtivat mielemme, kun juoksuhaudoista keräilimme shrapnellinkuoriamme ja vieläkin paremmiksi, kun näimme ryssien asuinparakit Mäkrän puoleisella mäkitörmällä. Niissä ei totisesti löytynyt ehjää paikkaa. Milloin oli granaatti tupsahtanut katosta sisään tuoden puoli kattoa tullessaan, milloin taas pistäytynyt suoraan seinästä ja räiskähtänyt keskellä tupaa tipauttaen Iivanat makuulavereiltaan kuin torakat seinältä. Olisinpa totisesti tahtonut nähdä sen kiireen, jolla »vanjtkat» pesistään loikkivat, ne harvat nimittäin, jotka siihen vielä kykenivät. — Yhdeltä oli unohtunut tupaan jalka reittä myöten ja luokiksi vääntynyt kivääri. Muuta ei miesparasta ollut tähteenä.

Aseiden puute oli meikäläisiä aina kivistänyt. Nyt pinosivat pojat kiväärejä suuriin röykkiöihin kuin halkoja. Kukaan ei niitä joutanut lukemaan, mutta tuhansittain niitä lyötiin läjään. Patruunat peittivät maan, kuni muinoin manna Israelin lasten tantereen. Jokaisessa rakennuksessa löytyi panosvarasto toinen toistaan suurempi; jos muutama miljoona parhaillaan paloikin, niin mitäpä siitä, näkyy riittävän sittenkin!

Eteenpäin siirtyessämme tuli vastaan rykmentinkomentaja matkassaan Antrean päämajasta saapunut esikuntapäällikkö, kapteeni Lindström (Hägglund).

»No, tykkimiehet, valitkaapa nyt itsellenne täältä uudet tykit. On vara valikoida.»

»Niin, kiitoksia hyvästä toiminnasta ja hyvää jatkoa», lisäsi kapteeni Lindström.

Oli siinä vara valita. Viitisentoista tykkiä ja niiden vieressä panoksia, että ihan äkkinäkemältä hävetti. Poikien silmät kiiluivat tuumiessaan: »ei nyt enää huoli joka granaattia pussata, viskoo heitä kuin herneitä.» Valikoimme 3-tuuman vuoritykit, viimeistä Schneiderin mallia, uuden uutukaiset, 1917 Putilovin tehtaassa tehdyt ja suoraan Pietarin arsenaaleista Rautuun ihan kuin meitä varten tilatut ja tuodut. Lukot ja tähtäimet tosin olivat poissa, mutta pari päivää ahkerasti etsittyämme löysimme niitä hyvän joukon metsistä, ojista, likalätäköistä, kaivoista ja hiililäjistä. Yksi löytyi puolinaisesta öljytynnyristä.

Patteri sai virallisen nimen Karjalan 4:s vuoristopatteri.

Valjaat valikoitsimme tietysti »prima sorttia». Olipa Luojan lykky, etteivät hyvät tykkivaljaamme menneet viimeistä tietään, sillä vaunuihin, joissa valjaat olivat, oli myöskin sijoitettu viitisenkymmentä laatikkoa käsigranaatteja. Lähtiessään sytyttivät ryssät vaunut tuleen, laatikoiden kupeet ehtivät jo hiiltyä mustiksi, kunnes aina reippaat valkomekot sammuttivat tulen viimeisessä silmänräpäyksessä. Raudussa paloi saatujen tietojen mukaan lähes satakunta ammuksilla, sota- ja elintarpeilla sekä — ruumiilla lastattua rautatievaunua. Ratapihalla ei ollut juuri terveellistä liikuskella, kun sadattuhannet kiväärinpanokset rätisivät palaessaan ja ikäänkuin pisteinä poksahtelivat joukossa käsigranaatit ja tykinammukset.

Asema-alue on laaja, lähes kaksi kilometriä pitkä ja kilometriä leveä. Ruumiita virui kaikkialla, kaikkialla vallitsi hävityksen kauhistus. Rakennusten rauniot savusivat, ja yli kaiken levisi inhoittava kalman haju. Eräässä rakennuksessa paloi ruumiita kymmenittäin. Sota jättää kamalat jäljet, missä se perinpohjin käydään.

Kuljeksimme edelleen. Ruumiita ja taas ruumiita, mikä missäkin asennossa, halaistuin päin aivot maahan valahtaneina, jalattomina, kädettöminä, sisälmykset ulkona, irtonaisia ruumiinosia, päitä — käsiä — jalkoja, lammikoittain tahmeaa, hyytynyttä verta, joka livettää siihen tallatessasi. Joku puristaa kivääriä, aivankuin ei aikoisi siitä ikinä luopua, joku tuijottaa korkeuksiin selkoselällään ammottavin silmin, toisen kasvot on kuolemantuska kammottaviksi vääristänyt, toinen makaa suullaan maassa verilätäkössä käsivarret levällään ja kädet nyrkkiin puristettuina, mustat kynnet syvälle lihaan uponneina. Kamalimmat ovat vatsaan haavoittuneet ja haavoihinsa kuolleet. Makaavat mitä luonnottomimmissa asennoissa, polvet koukussa, vatsaan kiinni vedettyinä, kasvonpiirteet tuntemattomiksi kiertyneinä.

Pariin halkovajaan on ruumiita heitetty kuin halkoja, päällekkäin, sikin-sokin, parin metrin korkeudelle. Ei ole ollut mättäjillä aikaa niitä minkäänmoiseen järjestykseen latoa, pois on pitänyt vain taistelevien tieltä ja näkyvistä korjata. Parilla kolmella on laudoista kyhätty, punamullalla maalattu arkku, tehty nähtävästi silloin, kun vielä riitti aikaa arkkujenkin tekoon. Rinnan päälle on kiinnitetty paperilappu ja siinä nimi. Komppanian päälliköitä näkyvät olevan, kaksi Länsi-Suomesta, yksi Viipurista. On kai ollut aikomus lähettää ruumiit kotiin, mutta saartorenkaan kierryttyä umpeen jäivät tänne ja täällä pysyvät.

Ratsastelen edelleen. Hevoseni ei pelkää vainajia, mutta erään rakennuksen kulmauksessa se hypähtää eikä mene edelleen. Katselen — ruumisläjä on edessä, toistakymmentä yhdessä röykkiössä ja päällimäisenä istuvassa asennossa, takakenossa, kummannäköinen mies. Naama kun ihmisen naama, mutta silmien kohdalla on ammottavat aukot. Päälakea ei ole, ei takaraivoa, korvat ovat paikoillaan. Naamasta on jälellä vain naamio, samanlainen kuin naamiaisissa käytetään, mutta luusta, lihasta ja nahasta tehty. Kamalat naamiaiset! Hirvittävimmät jäljet tekee tykkituli ja käsipommit.

On muuten omituista, kuinka pian ihmiseltä luonto kovenee kovaksi. Ruumiit eivät tee mitään vaikutusta, niitä katselee kuin leikattua viljaa — mitä enemmän vastapuoleisia, sitä parempi. Niitä ei edes näe unissaan, vaikka kaikkea muuta näkeekin. Rauhanajoissa askarteleva ihminen on kadonnut ja sijaan on tullut uusi, kivikova. Hammas hampaasta, silmä silmästä. —

Ken on käynyt ryssien sairashuoneissa Raudun valloituksen jälkeen, hän on nähnyt helvetin maan päällä. Sairaaloikseen olivat valinneet pari asemahenkilökunnan asunnoiksi rakennettua isoa rakennusta. Asunnoissa oli keittiö ja kaksi huonetta. Astuin sisään erääseen tälläiseen osastoon, josta kuului huutoa ja voivotusta. Etumainen, keittiö, oli nähtävästi jonkunlainen yhteinen leikkaus- ja ruumishuone, vaikka mitään leikkausvälineitä ei ollutkaan näkyvissä. Ruumiita, konekiväärin sahaamia ja granaattien silpomia makasi lattialla ja retkoitti tuoleilla. Pöydällä lojui nainen koko takaraivo yhtenä ammottavana haavana, aivot hiuksiin sotkeutuneina. Seuraavassa huoneessa oli nelisen sänkyä. Niissä makaavat haavoittuneet — suomalaisia — olivat jotenkuten sidottuja. Lattialla lojui eri kansallisuuksia kurjimmassa kunnossaan. Keneltä jalka poikki, keneltä käsi, keneltä rinta lävistettynä, kasvot runneltuina. Huone oli yhteydessä seuraavan kanssa. Siellä makasi paljaalla lattialla haavoittuneita ja kuumesairaita sekaisin kuolleitten kanssa hirvittävässä sekamelskassa. Huoneen täytti valitus ja voivotus, rukoiltiin armollista Jumalaa ja kirottiin kaikilla Venäjän valtakunnan kielillä. Eräässä nurkkauksessa reuhtoi järkensä menettänyt. Haavakuumeiset hourailivat, monet kamppailivat kuoleman kanssa. Lattialla lainehti verta, likaa, sulanutta lunta ja ulostuksia. Ilman täytti tukahduttava katku. Kaikki, jotka siihen kykenivät, ojentelivat käsiään ja huusivat vettä. Eivät kai olleet saaneet sitä pariin päivään, yhtävähän kuin haavojakaan oli sidottu. Saivat pari ämpäriä ja voivotus taukosi hieman alkaakseen kohta uudelleen. Elävästi johtuivat mieleeni kesken kaiken muutamat kuvaukset Danten »Helvetistä».

Puhuttelin muutamia tajussaan olevia suomalaisia. Nähdessään valkoisen käsivarsinauhan, rupesivat nämä poikkeuksetta vaikeroimaan, kuinka heidät oli »viety väkisin». Harvoinpa tapasi kiinnijoutuneen punaisen, joka olisi tunnustanut lähteneensä vapaasta tahdostaan. Sattuvasti huomauttikin kerran eräs meikäläinen, että »olisi paljon hauskempi taistella, jos edes olisi vastassa vihollinen, jota voisi kunnioittaa.»

Kysäsin nuorelta, kalpealta, maalaispoikaa muistuttavalta mieheltä, mikä häntä vaivasi.

»Jalka poikki. Kävi kuula jo toista viikkoa sitten. Joku venäläinen, välskäriksi sanoivat, sitoi ja senjälkeen en ole paikaltani liikahtanut.»

»Kuinka te tänne jouduitte?»

Pojan silmät alkoivat pälyä levottomasti.

»Väkisin veivät, kävivät kotoa hakemassa.»

»Milloin?»

»Jo helmikuussa.»

»Vai niin. Missä sanoittekaan kotinne olevan?»

»Jaakkimassa.»

»Vai niin.»

Poika huomasi puhuneensa tyhmyyksiä. Kotoa — helmikuussa — Jaakkimasta, se oli toki liikaa. Eivät käyneet punikit armeijaansa lisäämässä sata kilometriä valkoisten rintaman takana. Lopulta tunnusti vapaaehtoisena lähteneensä punakaartiin, kierrätelleensä Käkisalmen puoleen ja sieltä Rautuun.

»Mutta en minä ole kenellekään pahaa tehnyt, enkä edes ampunutkaan, vahdissa olen vaan seisonut. Herra saa kyllä uskoa, tämä on tosi.»

Niinhän ne sanoivat kaikki. Jokainen kiinnijoutunut oli vaan seisonut vahdissa ja kiväärit laukeilivat itsestään. — Onnettomat, harhaan johdetut olennot.

Pistäydyin sairaalan useimmissa muissakin osastoissa. Yhtä kurjaa kaikkialla. Alkuaan näyttivät olot olleen paremmat, mutta kun saartorengas tiukkeni ja taistelut kävivät yhtämittaisiksi, menettivät »tohtorit» konseptinsa ja jättivät haavoittuneet oman onnensa nojaan. »Sööterskat» taas pitivät miellyttävämpänä tehtävänä Iivanoiden riijastelun kuin sairaidenhoidon. Sen ainakin olivat näköisiä nämä Kolikkoinmäeltä ja Tiiliruukilta kerätyt ja kaduilla hyvin tunnetut »Suomen Punaisen Kaartin sairaanhoitajattaret.»

Erään osaston ovessa luettiin korkeilla mustilla kirjaimilla venäjäksi ja suomeksi »Veneristen tautien vastaanotto». Osastoa oli kaikesta päätellen runsaasti käytetty, vaikkei sisällä näkynytkään tällä kertaa muita kuin toppapöksyinen naikkonen, johon oli sattunut kuula kesken parannuksen, ja toinen hameilla varustettu, samoilla asioilla liikkunut. Lääkemies itse oli tipotiessään.

Käväisen veturitallissa, yhdessä Raudun taistelujen kuumimmissa paikoissa. Ruumiita sielläkin. Eräässä nurkkauksessa makaa kaksi nuorta, sivistyneen näköistä ryssää, kaikesta päättäen upseereja, kädet ja jalat niinillä yhteensidottuina. Kummallakin on otsassaan pieni pyöreä reikä ja ovat nähtävästi maanneet siinä jo muutamia päiviä. Päättelen heidän olleen vastahakoisesti tavarishtshein hommissa, nämä ovat kyllästyneet »vastavallankumouksellisiin», vanginneet hangoittelijat ja »syventäneet vallankumouksen saavutuksia» ampumalla »burshujt». Vanha resepti. — Aseman itäpuoli vei paljon valkoisia; ryssät ampuivat hyvistä, korkealla sijaitsevista varustuksistaan. Siellä kaatui m.m. eräs pohjoiskarjalainen vapaaehtoinen ryhmä kauniiseen järjestykseen, vieri viereen kaikki yhdeksän, ryhmänjohtaja hiukan edellä. Eräällä oli vielä kivääri poskella, toinen pisti panoksia makasiiniin, kun suoraan edessä oleva konekivääri keksi miehet — ta-ta-ta-taaaa — loppu. Eivät ehtineet edes silmiään räväyttää, jäivät kuollessaan samaan asentoon tyyninä, rauhallisina.

* * * * *

Mäkrän kylää lähenee synkkä kulkue. Tuodaan Maanselällä antautuneita ryssiä. Tulee loppumaton jono eläimellisiä naamoja, verestäviä silmiä, tulee vuosikausien lian, hyytyneen veren, ryssän ja ryssännahkan haju. Parittain laahustaa siinä ohitse Pietarin esikaupunkien pohjasakka, joukossa siellä-täällä joku Suomen kansan häpeäpilkku samassa harmaassa ryssänvormussa, toppahousut jaloissa, puoliturkki päällä ja takaraivolla harmaa karvalakki. Punaiset nauhat olivat jo karisseet, joillakin harvoilla roikkuu vielä rippeitä käsivarressa.

Tuossa hoippuu mies, halaistu pää likaiseen säkinriekaleeseen kääräistynä, vasen silmä tylsänä riekaleiden välissä tiirottaen. Tuossa outo käärelaitos — poikkinainen käsivarsi ohjasvarsinuoralla käärittynä. Tuossa entinen upseeri, komea, kaunispiirteinen mies, upseerihousut ja takki vielä päällä, mutta yltyleensä lian peitossa. Sivulle katsoo, kun ohitsemme kulkee — hävettää.

»En eläissäni ole moista joukkiota nähnyt enkä uskonut löytyvänkään», huudahtaa majuri Schleutker kulkuetta katsellessaan.

Valkoiset sotilaat eivät puhu mitään, eivät ivaile, synkän totisina katsovat, muistavat vain eilen, toissapäivänä maanneensa yhtämittaa ketjussa 56 tuntia läpimärkinä, nälkäisinä. Ainoastaan yksi joukosta virkkaa:

»Ja tuollaisia retkaleita kehtasivat suomalaiset miehet apureikseen kerjätä! Hyi saakeli!»

Annappa olla meikäläisten heidän sijassaan. Kuulisi siinä kunniansa, rähistäisiin, haukuttaisiin, silmille sylettäisiin. Kuten tekivät Viipurissa valkoisille vangeilleen.

Lähes pari tuntia kestää ohimarssi. Häipyvät laajalle pellolle, ympärille kiertyy vahtiketju, leirivalkeat syttyvät ja ryssäin Raudun vierailu on loppunut.

Mutta vielä on jälellä loppunäytös. Ilta on jo pimennyt pilkkopimeäksi, sataa vedensekaista lumiräntää, kun saapuu toinen, vielä kurjempi vankijoukko: hevosilla Maanselältä tuodut naiset ja lapset. Tehdessään murtaumisyritystään, asettivat ryssät etunenään naiset lapsineen. Konekivääri on armoton, ei katso kehen sattuu. Osa sai surmansa »kuolemantiellä», loput tuotiin Mäkrälle. Moni on haavoittunut. Lapsetkin. Minne pannaan vangit keskellä yötä, kuka sitoo haavat, mistä saadaan ruokaa? Omat haavoittuneet makaavat ulkona pihamaalla valittamatta, voivottamatta. Talossa on iso kivinavetta, sinne sijoitetaan vangit. Ompahan edes katto pään päällä.

Harvojen lyhtyjen lepattavassa valossa kuuluu vaikerruksia, sadatuksia, huutoja, hysteeristä itkua, kiihkeitä venäläisiä rukouksia ja yli kaiken rämähtää mielipuolen naisen kamala nauru.

Sinä yönä näin inhimillisen kurjuuden huipussaan.

* * * * *

Kuoleman tie... Seitsemänsataa ruumista kilometrin matkalla.

Kevätaurinko paistaa helakasti maantielle, jonka kahden puolen lojuvat palkkansa saaneet. Yläpuolella liitelee Pietarista päin tullut lentokone ikäänkuin suunnaton korppi haaskalle laskeutumassa. Mutta ei laskeudu; missä näkee valkoisia sotilaita, sinne heittää pommin, joka ei ketään vahingoita. Voimattoman raivoa... Aikansa katseltuaan kääntyy jälleen Pietariin viemään sanan »kansanvaltuuskunnalle» ja itse isä Leninille: kaikki on menetetty, Suomen suuri vallankumous on saanut kuoliniskun —.

Katselen kaatuneita. Kymmeniä eri kansallisuuksia makaa sikin sokin, on ikäänkuin olisi kerätty yhteen paikkaan näytteille suuren Venäjän kaikki kansallisuudet. Kyömynenäisen entisen kaartinupseerin vieressä lojuu vinosilmäinen mongooli ja hänen toisella puolellaan mies Kaspian aroilta. Lättiläisiä, virolaisia, tataareja, siperialaisia, kiinalaisia, vähävenäläisiä, Pietarin ja Moskovan esikaupunkien roskajoukkoa, inkeriläisiä, suomalaisia — kaikki ovat edustettuina. Jokaisen taskusta löytyy joku paperi, ainakin puna-armeijan jäsenkirja, joka osoittaa kotiseudun. Ilettävimmän näköiset ovat suomalaiset »naiskaartilaiset» kuolemassakin rivoine naamoineen, yllään venäläiset täytetyt sotilashousut ja tiukalle nutturalle kierrettyä tukkaa peittämässä harmaa »papaha».

Maantiellä kävelevät välinpitämättöminä harvaan asetetut vahtimiehet. Muuan vahti istuskelee ruumisröykkiön päällä ja tupakoi.

»Eikö pelota?» kysäsen iltahämärässä ohi ratsastaessani.

»Ei nämä enää pure.»

Sanoi ja pisti uuden tupakan. Alimpana röykkiössä irvisteli jouhitukkainen, keltanaamainen kiinalainen.