Part 2

_Kartio_. No niin, mikä on tehty, sitä ei tekemättömäksi saa. Kaikissa tapauksissa olisi kiusallista, jos hän saisi sen tietää. Mutta saamme kai valmistautua siihenkin mahdollisuuteen.

_Hilda_ (kävellen hermostuneesti). Ainakin olisi se ratkaisu asialle. Minua alkaa jo väsyttää tämä. Oo, minä melkein toivoisin sitä! Minua haluttaisi nähdä, onko hän yhtä kylmän levollinen kadottaessaan minut kuin omistaessaan!

_Kartio_. Mutta Hilda!... Luulenpa, että sinussa kuohuu kostonhimo häntä kohtaan!

_Hilda_. Ja jos niin olisikin, mitä sitten?

_Kartio_. Silloinhan olisin sinulle vain jonkinlainen väline enkä mitään muuta!

_Hilda_ (katkerasti). Sinulle pitäisi olla yhdentekevää, mikä intohimo meidät on yhteen saattanut, kunhan se vain on tarpeeksi voimakas.

_Kartio_ (kiivaasti). Niinkö luulet? — Sano minulle rehellisesti... oletko käyttänyt minua vain välikappaleena? Minusta on viime aikoina tuntunut siltä?

_Hilda_ (katsoo häntä pitkään ja naurahtaa hermostuneesti). Ja sinä uskoisit, jos sanoisin sen sinulle?... Sinä ylimalkaan uskot, että nainen minun asemassani voisi vastata rehellisesti tuollaiseen kysymykseen?

_Kartio_ (säpsähtäen). En... se on totta! (Istuutuu.)

_Hilda_. Näetkö nyt? Se ei hyödytä mitään! Vaikka minä olisin rehellinen kuin itse totuus ja läpikuultava kuin kristalli, niin sinä kumminkin epäilisit minua!... Mutta onko se sinusta niin tärkeätä?

_Kartio_ (sytyttää savukkeen). Sinä kysyt sitä. En suinkaan minäkään ole ottanut tätä paljaan urheilun kannalta!

_Hilda_. Sellainen loukkaisi tietysti sinun itserakkauttasi!... Sinä olet mustasukkainen senvuoksi, että minun ajatukseni ovat vielä omiani! Ooh, minä tunnen tuon! Kaikki miehet ovat samanlaisia!

_Kartio_ (kiusaantuneesti). Sinä olet kauhea, Hilda!

_Hilda_. Niin, minua todellakin kuohuttaa, kun ajattelen kuinka on ja mitenkä kaikki voisi olla! Minua suututtaa nähdessäni, kuinka entiset ystävättäreni esiintyvät elämässä ja nyt kai juoruavat minusta; ja mitenkä heidän miehensä ovat huomatuissa asemissa! (Intohimoisesti.) Ja kumminkin... mitä älyn kirkkauteen ja kykyihin tulee, heistä ei voi puhuakaan samana päivänä Alfred Sanmarckin kanssa!

_Kartio_ (hymähtäen). Niin, Hilda, keskinkertaiset kyvyt täällä parhaiten menestyvätkin!

_Hilda_. Julkisessa elämässä hän olisi päässyt hyvin pitkälle maailmassa. Ja se olisi jotain toista kuin tämä elävänä hautautuminen.

_Kartio_. Alfred on ennen kaikkea tiedemies, eikä sille mitään voi.

_Hilda_. Niin, Jumala ties mitä se oikein on! Monta kertaa kuvittelen...

_Kartio_. Kuvittelet?... Sano vain, mitä sinä kuvittelet!

_Hilda_. Että se olisi vain jonkinlainen sairas päähänpisto. Olethan lukenut entisaikain alkemistoista... Olivatko he normaaleja mielestäsi?

_Kartio_ (naurahtaen). Oletko hassu!... Heitä mielestäsi sellaiset!

_Hilda_. Niin, ei kai siinä mukaan auta. Mutta miksi me oikeastaan aina kiistelemme tai takerrumme puhumaan hänestä? (Menee peilin eteen.)

_Kartio_ (huoaten). Se on helposti käsitettävissä! Alfred Sanmarckin kaltainen persoonallisuus ei haihdu mielestä kuin joku katukeikari. Hän hallitsee tahtomattaankin ympäristöään. Minun korkein periaatteeni on yksilöllinen vapaus, ja uskon olevani täysin vapaa kaikista ennakkoluuloista... Mutta sittenkin... tarvitaan kelpo annos rohkeutta astua sen miehen varpaille. Olen ollut hänen ystävänsä jo kauan, mutta minulla on aina ollut joku erityinen kunnioitus häntä kohtaan. Hänessä on jotain luoksepääsemätöntä... ja sitten hän on niin syntisen vapaa kaikista inhimillisistä heikkouksista.

_Hilda_ (lähestyen häntä kiehtovasti). Ei ajatella sitä, Aarne! Tänä iltana iloitaan!

_Kartio_ (kiihkeästi; kietoen kätensä hänen ympärilleen). Niin, Hilda! Tänä iltana iloitaan! Sen on elämä, joka uskaltaa tarttua siihen molemmin käsin... Minä uskallan, ja sinun tähtesi kannattaa! Hilda!... Hilda!

_Hilda_ (tuskansekaisella onnentunteella). Minä tarvitsen iloa ja elämää... paljon iloa! Korvatakseni ne monet... monet hukkaan kuluneet vuodet... nuo kammottavat vuodet! (Rajusti kuin torjuakseen omia epäilyksiään.) Minä tarvitsen sitä! Minun täytyy saada elää! (Kuuluu tohtorin ääntä; erkanevat nopeasti.) Kas niin, se on hän! Ja me olemme vain riidelleet koko ajan!

_Kartio_. En tahtoisi nyt tavata häntä!

_Hilda_. Sitä on mahdoton välttää!... (Sanmarck tulee.) Kas, siinähän meidän alkemistamme jo tuleekin!

_Kartio_ (varoittaen). Hsss!

_Sanmarck_ (iloisesti). Kas, Aarne, kerran tälläkin puolen! Sitäpä ei ole tapahtunut aikoihin! Mihin vedämme ristin?... (Tervehtivät.)

_Kartio_ (hämillään). En ole tahtonut häiritä sinua. Ja sitäpaitsi olen ollut nykyään niin kiinni työssäni.

_Sanmarck_, Niin, niin, se työ, se työ!.. Minä tunnen sen huvin. — Sinulla on ollut menestystä viime aikoina, tietääkseni.

_Kartio_. No, jonkun verran... Sinä olet siis kuullut?

_Hilda_. Kerroin hänelle juuri! Eihän Alfred muuten sellaisia asioita seuraa! — Menet kai taaskin laboratorioon!?

_Sanmarck_. En, olen lupautunut luennoimaan tutkimuksistani tiedeakatemiassa tänä iltana... (Katsoo kelloansa.) Niin, se on totta, minunhan täytyy pukeutua.

_Hilda_. Ja luultavasti viivyt myöhään!

_Sanmarck_. Niin, sitä ei voi todellakaan auttaa, Hilda hyvä! Mutta tällä kertaa saat uskoa, että se on kohta ohi.

_Hilda_ (nousee huoaten). Sitten siitä ei tule mitään.

_Sanmarck_. Mistä ei tule mitään?

_Hilda_. Ajattelin vain, että olisit nyt kerran voinut lähteä minunkin kanssani iltaa kuluttamaan... Nyt, kun työsikin on päättynyt.

_Sanmarck_. Tiedäthän, ettei minusta ole sellaisiin.

_Hilda_. Niin, sellainen sinä aina olet! Olisimme lähteneet kaikin... herra Kartiokin olisi tullut mukaan, eikö niin?

_Kartio_ (vaihtaen katsetta Hildan kanssa). Hyvin mielelläni, rouva!... Mutta kun Alfred on... hm... estetty!

_Sanmarck_. No, voittehan mennä kahden! Olettehan sen tehneet niin monasti ennenkin!

_Hilda_. Niin, Alfred... illat tulevat niin pitkiksi, kun sinäkin olet poissa. (Istuutuu.)

_Sanmarck_. No niin, hyvä ihminen, voithan mennä!

_Kartio_ (lyhyen vaitiolon jälkeen). Sinun tutkimuksesi ovat siis päättyneet? (Istuutuu.)

_Sanmarck_. Kyllä, tällä kertaa!... Ja nyt saavat epäilijät nähdä, mitä olen saanut aikaan! (Pyyhkäisee keveästi Hildan hiuksia.) Sinäkin olet yksi niistä; vieläpä pahimpia!

_Hilda_ (kohottaen olkapäitään). Ooh, sinä!

_Kartio_. Ja kaikki on menestynyt hyvin?

_Sanmarck_ (istuutuen). No, ei voi moittia. Oikeastaan erinomaisestikin. Tulokset vastaavat täydellisesti kaikkia odotuksia.

_Hilda_. Kylläpä oli jo aikakin!

_Sanmarck_. No, olipa kyllä! (Huoaten.) Koeteltiinhan siinä sinunkin kärsivällisyyttäsi, Hilda.

_Hilda_ (kiusaantuneesti). Niin, herra nähköön! (Kartio kääntyy hämillään pois.)

_Sanmarck_ (tavattoman pehmeästi; taputtaen Hildaa olkapäälle). Mutta kärsimättä ei tulla kirjavaksi!... Se on vanha totuus, näetkös. Kun loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin! Ja onhan se nyt kestetty ja ohitse!

_Hilda_ (nousten hermostuneena). Niin, niin... se on ohitse! (Menee akkunaan.)

_Sanmarck_. Minä olen niin tyytyväinen — niin tyytyväinen!... (Huoaten.) Jollei vain tuntuisi niin tyhjältä... niin omituisen tyhjältä... nyt kun kaikki on ohi!

_Kartio_ (matalasti). Niinkö ajattelet?

_Sanmarck_. Niin, tunnen kaipaavani tuota vuosien jännitystä!... Kaiketi se on vain tottumusta, joka kyllä häviää! Uudet vaatteet eivät sovi heti.

_Hilda_ (kääntyen). Se vielä puuttuisi, että ryhtyisit uudelleen!

_Sanmarck_ (nousten). Ei, Hilda, saakoon elämäkin kerran oikeutensa! Nyt aion levätä, ainakin jonkun aikaa!

_Hilda_ (katkerasti). Niin, kun se ei vain olisi liian myöhäistä!... (Kartio luo Hildaan varoittavan silmäyksen). Hyvä Jumala, kymmenen pitkää vuotta!

_Sanmarck_. Siksipä olenkin iloinen voidessani todistaa, etteivät ne ole kuluneet hukkaan!

_Hilda_ (kärsimättömästi, istuutuen, ottaen kirjan pöydältä). No niin, saammehan nähdä!

_Kartio_ (vaihtaakseen puheenainetta). Onko epähienoa kysyä, mitä nuo sinun tutkimuksesi oikein tarkoittavat?

_Sanmarck_ (hyvin innostuneena; istuutuen). Olen työskennellyt epäorgaanisen ja fysikaalisen kemian alalla; tutkinut samoin kuin englantilaiset kemistit Ramsay ja Rutherford y.m. viime aikoina alkuaineiden muuttumista. Kokeillut etupäässä radioaktiivisilla alkuaineilla ja myöskin jalokaasuilla.

_Kartio_. Niinkö?

_Sanmarck_. Muistathan Ramsayn merkillisen huomion, että radiumimetallin emanationissa on heliumia ja xenonia?

_Kartio_. Muistan nähneeni siitä sanomalehdissä.

_Sanmarck_. Se oli järkyttävä löytö! Alkuaine oli hajaantunut muodostaen toisen, jolla oli alempi atomipaino. Tämä osoitti, etteivät alkuaineet olekaan niin kemiallisesti jakamattomia kuin oli luultu. Ja se antoi minulle aiheen koettaa hajoittaa alkuaineita.

_Kartio_. Ja sinä olet siis onnistunut?

_Sanmarck_. Täydellisesti!... Olen tehnyt useita tärkeitä huomioita radioaktiivisien alkuaineiden alalla. Sitäpaitsi olen, katodisäteitten suljetussa tilassa vaikuttaissa erinäisiin jalokaasuihin, onnistunut kokeellista tietä todentamaan eetterin olemassaolon.

_Kartio_. Se on uskomatonta!

_Sanmarck_. Olen löytänyt tavattoman korkeassa lämpötilassa hehkuvan heliumin spektrumista kuulakansinisiä viivoja ja vetänyt sen johtopäätöksen, että ne ovat eetterin viivoja.

_Kartio_. Ja millä voit saada sellaisen lämpötilan syntymään?

_Sanmarck_. Elektroneilla; äärimmäisen voimakkailla sähköräjähdyksillä... (Jenny tulee.)

_Hilda_ (hiljaa; pannen kirjan pois). Jumalan kiitos!

_Jenny_ (tervehtien kylmästi Kartiota). Tässä on jotakin, tohtori, josta minä en saa selvää. (Osoittaa kädessään olevaa paperitukkua.)

_Sanmarck_ (ottaen paperit). Jaha!... Istukaa, neiti, niin kauvaksi; minä järjestän ne!... (Katsoo kelloa.) Niin... ja pukeudun samalla! No niin, te kaksi menette omalle tahollenne, enkä minä ehkä näe teitä enää... Pitäkäähän nyt hauskaa! (Poistuu.)

_Kartio_ (sytyttäen savukkeen). Kiitos! Samoin! (Kiusallinen äänettömyys.)

_Hilda_ (lähestyen Jennyä). Sinähän olet aivan rakastunut kuivaan työhösi! Sinua ei näe enää koskaan!

_Jenny_ (kuivasti). No, enpä juuri luule siitä olevan suurtakaan vahinkoa sinulle!

_Hilda_. Niinkö luulet?... Etpä näytä olevan parhaalla tuulella tänään!

_Jenny_ (katkerasti). Suo anteeksi, jollen näe siihen mitään syytä!

_Hilda_ (ylpeästi). Oo, ei tee mitään! Suon jokaiselle vapauden olla niin epäkohtelias kuin miellyttää! Anteeksi, että poistun hetkeksi!

_Jenny_. Oo, älä anna ollenkaan häiritä itseäsi, Hilda! Me emme ole niin vieraita! (Hilda poistuu. Kääntyen Kartioon.) Sinä aiot taaskin lähteä hänen kanssaan, Aarne?

_Kartio_ (nousten hermostuneena kävelemään). Ainakin tämän kerran, Jenny! Ajattele — enhän voi kieltäytyä!

_Jenny_. Mutta sen sijaan voit jatkaa tuota kurjaa petosta! No niin, mene vaan, sitten minäkin tiedän mitä teen!

_Kartio_. Mutta, Jenny! Usko minua, — sinä et voita sillä mitään!

_Jenny_. Vaikken! Mutta minä tahdon lopettaa teidän kurjan vehkeilynne!... Jos hän olisikin sellainen, joka puolustaa oikeuksiaan! Mutta te petätte miestä, joka niin sokeasti luottaa teihin! Se on halpamaista!

_Kartio_ (masentuneena, heittäen savukkeen). Minun mielestäni meidän kahden ei sovi pitää moraalisaarnoja toisillemme!

_Jenny_. Ja niin sanot sinä aina!... Moraalisaarnoja!... Jos olenkin itseäni vastaan rikkonut, ei se velvoita minua sallimaan, että muita vastaan rikotaan!

_Kartio_ (kiihkeästi). Sinä et tunne tohtoria! Hän voi olla vaarallinen mies!

_Jenny_. Miksi sitten jatkat tuota suhdetta?

_Kartio_. Minun täytyy mennä! En voi peruuttaa lupaustani!

_Jenny_ (pilkallisesti, nousten). No niin!

_Kartio_. Hilda on päähänpistojen ihminen. Jos nyt jyrkästi kieltäytyisin... hän voisi tehdä... ties minkä varomattomuuden!

_Jenny_. Raukka!... Älä sitten pyytele enää! Se ei kumminkaan mitään auta.

_Kartio_. Hyvä Jumala, kuinka itsepäinen sinä olet! Etkö sitten ymmärrä, etten voi epäluuloja herättämättä peräytyä?

_Jenny_. Sitä on jo kestänyt tarpeeksi kauvan. Sen täytyy nyt loppua! Olen tehnyt päätökseni ja siinä pysyn!

_Kartio_ (kiivaasti). Onneton... ei sanaakaan siitä!

_Jenny_ (uhkaavasti). Saamme nähdä! (Hilda tulee harsohuivi päässä ja päällysvaatteissaan.)

_Hilda_ (heittäen pilkallisen katseen molempiin). Oo, älkää antako häiritä itseänne! Kaikesta päättäen on keskustelunne hyvin mieltäkiinnittävää!

_Jenny_. Aivan niin, Hilda! Oikeastaan se koskee sinuakin.

_Hilda_ (tuimasti). Niin, niin, minä tiedän, mitä sinulla on mielessä, Jenny!

_Jenny_ (pilkallisesti). Sitä parempi!

_Hilda_ (istuutuen, intohimoisesti). Sinä haudot mielessäsi joitakin paljastuksia! Mutta voit säästää itseltäsi sen vaivan! Se ei onnistu kumminkaan, sen saat uskoa!

_Jenny_. Oletko ihan varma siitä?

_Hilda_. Olen... Tohtori Sanmarck ei usko juoruja!

_Jenny_. Oo, tohtori Sanmarck on ihminen, kuten kaikki muutkin! Sinuna minä en olisi noin tavattoman varma!

_Hilda_ (nousee, ollen suunniltaan). Luuletko hänen antavan paljon arvoa jonkun demimonde-naisen ilmiannoille? Siinä erehdyt suuresti!

_Kartio_ (nuhdellen). Hilda!...

_Jenny_ (purevasti). Ainakin yhtäpaljon kuin avionrikkojan vakuutuksille! Jollei hän sitä tee, on hän sokea!

_Kartio_ (tuskallisesti). Ooh, tämä käy inhoittavaksi!... Hilda!...

_Jenny_. Anna hänen vain puhua! Nyt näet, kuinka rakastettava hän on! Jatka vain sillä tavalla! Miksi et jatka?

_Hilda_. Minä tulen ponnistamaan kaikki keinoni tehdäkseni sinun aikeesi tyhjäksi! Ole varma siitä!

_Jenny_. Ja minä tulen taistelemaan viimeiseen saakka kukistaakseni sinut. Mitenkä varma oletkin, niin älä unohda, että minulla on yksi etu, jota sinulla ei ole!

_Hilda_. Ja mikä se olisi? Ehkä entisyytesi!

_Jenny_. Minulla ei ole enää mitään menetettävää; minä en voi kukistua! Sinä kai et voi sanoa samaa!

_Hilda_ (hermostuneesti). Ja mitä tuo sitten auttaa sinua? Kun hän nyt kerran ei voi sinusta pitää!... Herran nimessä — sille ei mitään voi!

_Jenny_. Tahdon kostaa. Aviovaimot kärsivät, mutta demimonde-naiset kostavat!

_Hilda_. No niin — kosta jos voit! Minä en pelkää!

_Jenny_. Siihen olet liian arvostelukyvytön! Muuten tietäisit, että yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella solmitut suhteet ovat arimmat ja vaarallisimmat. Sillä sellaisia luovat vain voimakkaimmat vaikuttimet. Sinä olet sellaisen suhteen särkemällä muodostanut toisen samanlaisen!

_Hilda_. Tiedän kyllä itse mitä teen! Sinun ei tarvitse opettaa minua!

_Jenny_. Voitko myöskin kestää yleisen mielipiteen painon? (Hilda kohauttaa olkapäitään eikä vastaa.) Sinä et vastaa!... Sen olen minä tehnyt. Ja siksi on minulle vaikeata tulla syrjäytetyksi!... Olen uhrannut ja uskaltanut enemmän kuin sinä koskaan voit tehdä! (Menee nopeasti kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille ja ratkee rajuun itkuun.)

_Kartio_ (nousee hermostuneesti). Äsh!... kiusallinen juttu! Että sinun pitikin vielä ärsyttää häntä!

_Hilda_. En voi sietää häntä! Tahdoin kerran masentaa hänet! — Mutta aika kuluu! Tule!

_Kartio_ (epäröiden). Emmekö jätä sitä nyt... tämän jälkeen?

_Hilda_ (ovella). Emme!... Juuri siksi tahdonkin mennä!... Tarvitsen ilmaa, valoa ja iloisia ihmisiä. Täällä tukehtuu!... Tule, Aarne!

_Kartio_ (vastentahtoisesti). Oo, Hilda, Hilda, tämä ei pääty hyvin! (Poistuvat oikealle.)

_Jenny_ (heidän jälkeensä kostonhimoisesti). Odottakaapas! (Jatkaa nyyhkytystään.)

_Sanmarck_ (tulee hännystakkiin puettuna; papereita kädessä; huomaa Jennyn itkevän). Tehän itkette, neiti! Onko teille tapahtunut jotakin ikävyyksiä?

_Jenny_ (nopeasti). Ei minulle mitään ole tapahtunut!

_Sanmarck_ (terävästi häntä katsellen). Kas niin teille ei ole tapahtunut mitään, ja kumminkin itkette! Ette suinkaan tee sitä huviksenne! (Silittää keveästi hänen hiuksiaan.) Olette hermostunut, eikä kirjoituskone ole mitään lääkettä sellaiseen. Heittäkää se toistaiseksi!

_Jenny_ (koettaen tyyntyä). Ei, ei, suokaa anteeksi, tohtori! Tämä menee kyllä ohi!... Olen vain niin heikko!

_Sanmarck_ (vieden paperit keskipöydälle). Minä näen sen. — Mutta on kai teillä joku syykin?

_Jenny_ (nousee huoaten raskaasti). Niin, tohtori... minulla on kyllä syykin!

_Sanmarck_. Tekisin mielelläni jotain teidän hyväksenne!... Itse parhaiten tiedätte...

_Jenny_ (epäröiden). Jumalani... jospa tietäisin! Mutta ei... minun täytyy sanoa se!... Tämä ei saa jatkua kauemmin!

_Sanmarck_ (terävästi). No niin, — ja mikä ei saa jatkua?

_Jenny_ (kiihkeästi). Teitä petetään, tohtori... täällä oman kattonne alla! Teitä petetään katalasti!

_Sanmarck_ (vastentahtoisesti säpsähtäen). Petetään!.. (Hiljemmin.) Kuka minua pettäisi?

_Jenny_. Ettekö ole huomannut, kuinka Hilda alituiseen seurustelee Kartion kanssa? He lähtivät juuri nytkin! Ettekö ole nähnyt, kuinka läheisiksi toisilleen he ovat tulleet?

_Sanmarck_ (epäillen). Olen kyllä huomannut heidän seurustelevan keskenään. (Istuutuu ja viittaa Jennyä istumaan.) Mutta...

_Jenny_ (intohimoisesti). Olette sokea, jollette ole huomannut, mitä laatua se on. Kuinka he yhdessä syöksyvät huvituksesta toiseen! Olen jo pitkän ajan seurannut heidän elämäänsä. Ja uskokaa minua... sellainen alituinen yhdessäolo on vaarallista!

_Sanmarck_. Toivottavasti te nyt liioittelette!

_Jenny_ (istuutuen). Ei, ei, tohtori, minä en liioittele! Ja jollei se vielä olisikaan — josta olen kumminkin aivan varma — niin ennemmin tai myöhemmin se johtaa siihen.

_Sanmarck_ (epäillen). Teillä on liian elävä mielikuvitus, neiti!

_Jenny_. Te ette siis usko minua, tohtori?

_Sanmarck_. Hildalla on kyllä omat vikansa, sitä en kiellä. Mutta sellaista en voi hänestä uskoa.

_Jenny_ (huoaten). Siinä tapauksessa olisi ollut parempi, etten olisi puhunutkaan. Mutta minä sanon teille... sokea olette, ellette usko!

_Sanmarck_ (on vaiti hetken ja sytyttää sikaarin; nousee, käy sohvapöydän luona ja palaa takaisin). Sanokaa minulle, neiti... minkälaisista syistä ilmoititte minulle tämän.

_Jenny_ (hiukan epävarmasti). Harrastuksesta teitä kohtaan, tohtori. Olette ollut niin hyvä minulle.

_Sanmarck_. Siinäkö kaikki?

_Jenny_. Niin... minä en ymmärrä, mitä te tarkoitatte!

_Sanmarck_ (painavasti). Onko ihan varmaa, ettei teillä ole omiakin tarkoituksia sekaantuneina tähän asiaan?

_Jenny_ (luo katseensa alas ja on vaiti).

_Sanmarck_. Tarkoitan herra Kartiota. Hänenhän pitäisi myöskin olla teille jonkin arvoinen.

_Jenny_ (nousten). Hyvä Jumala, te ette usko! Ja kumminkin se on totta!

_Sanmarck_. Minä näen, että teillä on.

_Jenny_ (matalasti). Uskotteko minusta niin huonoa, tohtori?

_Sanmarck_. En... Mutta onhan puhtaasti inhimillistä teidän asemassanne erehtyä! Hän on laiminlyönyt teitä, vaikka hänen moraalinen velvollisuutensa olisi muistaa teitä. Olette ruvennut kuvittelemaan syitä siihen ja itsetiedottomasti takertunut tuohon luonnolliselta näyttävään syyhyn. Myöntäkää, neiti, että se voi olla mahdollista.

_Jenny_. Totta on, mitä sanotte. Mutta pelkään sittenkin olevani oikeassa.

_Sanmarck_. No niin, en epäile hyvää tarkoitustanne Tahdon ottaa asiasta selvän.

_Jenny_ (arasti). Oletteko pahoillanne, tohtori?

_Sanmarck_. Teillekö... En suinkaan!

_Jenny_. Ajattelin vain... Minä ymmärrän, että sellainen on musertavaa!

_Sanmarck_ (lujasti; ottaen sikaarin pöydältä). Minulle ei ole mikään musertavaa. — Kas niin, tässä ovat paperit... Jos ilmenee epäselvyyttä, niin kysykää minulta! (Antaa hänelle paperit.)

_Jenny_. Kyllä, tohtori... Kiitos! (Menee oikealle.)

_Sanmarck_ (ottaen rauhattomasti muutamia askeleita). Ei, ei, se ei voi olla mahdollista!

_Rouva Sanmarck_ (tulee). Kas, sinähän olet lähdössä johonkin!

_Sanmarck_. Niin, äiti... Ole hyvä ja istuudu!

_Rouva Sanmarck_. Ajattelin juuri puhua sinulle eräästä asiasta, kun Hilda sattui tulemaan. — Missä on Hilda? (Istuutuu.)

_Sanmarck_. En tiedä... jossakin vieraskäynnillä kai.

_Rouva Sanmarck_. Taaskin! Sinä annat hänen aivan liiaksi lentää!

_Sanmarck_. Annan hänelle vapauden elää omaa elämäänsä. Niinhän teen itsekin.

_Rouva Sanmarck_ (merkitsevästi). Niinpä niin... Mutta sitä on olemassa niin monenlaista vapautta. Lähtikö hän yksin?

_Sanmarck_ (istuutuen). Ei, vaan Aarne Kartion kanssa.

_Rouva Sanmarck_. Kuten tavallista! — Kuule nyt, Alfred, minulla on sinulle hyvin kiusallista puhuttavaa!

_Sanmarck_. Minä arvaan!... Sano suoraan vain!

_Rouva Sanmarck_. Kuinka? Sinä siis tiedät...!

_Sanmarck_. Tiedän! Se koskee Hildaa.

_Rouva Sanmarck_. Olet ollut sokea ja ajattelematon! Olet antanut Hildan seurustella liian paljon Kartion kanssa!

_Sanmarck_. Mutta ovatko ihmiset sitten lapsia, joita täytyy kädestä taluttaa.

_Rouva Sanmarck_. Ei, mutta he ovat vain ihmisiä ja voivat erehtyä! Etkö sinä ole mitään huomannut!?

_Sanmarck_ (sytyttäen sikaarin ja polttaen kiivaasti). No, ovatko sitten muut huomanneet?

_Rouva Sanmarck_. Herranen aika, ovatpa kai! Puhutaanhan siitä jo.

_Sanmarck_. Sitä puhutaan aina niin paljon!

_Rouva Sanmarck_. Mutta ajattele nyt... aina ja kaikkialla yhdessä! Sellainen seurustelu ei voi päättyä hyvin!... Kuule, sinun pitää puhua vakavasti Hildalle!

_Sanmarck_ (katkerasti). Vakavasti, sanot!... Hänelle, joka ei ole koskaan minua oikein ymmärtänyt!

_Rouva Sanmarck_ (kauhistuen). Kauheata!... Ehkä minä puhun hänelle. Minua vanhaa ihmistä täytyy hänen ainakin hävetä!

_Sanmarck_ (jäykästi). Ei, äiti, jätä tämä minun asiakseni!

_Rouva Sanmarck_. Olkoon sitten, mutta ole kumminkin varovainen! — (Nousten.) No niin, en tahdo viivyttää sinua. Mihin aiot ryhtyä nyt?

_Sanmarck_ (jäykästi nousten). Hankkia varmuuden.

_Rouva Sanmarck_ (katsellen häntä tuskallisesti). Ole varovainen, Alfred! Kenties et sinäkään ole ollut Hildaa kohtaan ihan oikeudenmukainen. Olen niin huolissani tästä!

_Sanmarck_ (hermostuneesti). Niin, niin... kenties!.. Mutta ovatko ihmiset sitten järjettömiä, etteivät enää tiedä mitä tekevät? (Saattaa hänet ovelle.) Hänkin... hänkin sanoi sitä!... Onko sitten koko maailma liittoutunut riistämään minulta mielenrauhani... nyt juuri, menestyksen hetkellä? (Kävelee rauhattomasti ja soittaa äkkiä. Miili tulee.) (Tiukasti). Mihin rouva lähti?

_Miili_ (epävarmasti). En tiedä... minä luulen, että tohtorinna lähti johonkin vieraisille.

_Sanmarck_ (katsellen häntä terävästi). Vai niin... Hm! — Kuinka paljon teillä on palkkaa?

_Miili_. Kaksikymmentäviisi markkaa kuussa.

_Sanmarck_. Olette erinomainen palvelija! Mutta ette suinkaan te uskollisuuttanne myy samaan hintaan?

_Miili_ (hyvin hämillään). En ymmärrä, mitä tohtori tarkoittaa!

_Sanmarck_. Ettekö? — On kiitettävä asia, että olette rouvallenne uskollinen. Mutta ettekö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että rehellisyys on myöskin hyve, jota joskus poikkeustapauksissa kannattaa harrastaa?

_Miili_ (änkyttäen). En todellakaan ymmärrä teitä, tohtori.

_Sanmarck_ (istuutuen). Otaksukaamme, että tuo muistamattomuutenne tuottaa teille aineellista etua.

_Miili_ (kiivaasti). Se ei ole totta! Hyi, mitä tohtori...

_Sanmarck_. No, no, minähän sanoin: otaksukaamme! — Olisiko teillä mitään sitä vastaan, jos rehellisyytenne kantaisi yhtä kauniita hedelmiä?

_Miili_ (melkein itkien). Mutta minähän olen rehellinen!

_Sanmarck_. No, hyvä! Muuta ei tarvitakaan! Mihin rouva lähti?

_Miili_ (epävarmasti). Mutta sanoinhan sen jo!

_Sanmarck_ (jääkylmästi). Istuutukaa!... Koetamme muistella yhdessä.

_Miili_ (istuutuen vastenmielisesti; seuraa pitkä äänettömyys, jolla aikaa tohtori tupakoi rauhallisesti; Miilin levottomuus kohoo hetki hetkeltä korkeimmilleen; viimein hän nousee). Herra tohtori!

_Sanmarck_. Noo?

_Miili_ (melkein itkien). Minä... minä luulen, että rouva meni Seurahuoneelle naamiaisiin.

_Sanmarck_ (kylmästi). Kiitos — hankkikaa minulle automobiili!

_Miili_. Kyllä, tohtori! (Poistuu kovasti hämmentyneenä.)

_Sanmarck_ (ensi kerran antaen perään mielenkuohulleen). Voi heitä, jos he ovat minun luottamustani väärinkäyttäneet!

TOINEN NÄYTÖS.

(Vierashuone tohtori Sanmarckilla; mukavasti ja rikkaasti sisustettu. Perällä akkunasyvennys, jossa on sohva ja muutamia huonekasveja. Sohvan edessä lattialla on pantterinnahka. Oikealla eteiseen johtava ovi ja vasemmalla kaksi ovea. Vasemmassa peränurkassa on flyygeli ja samalla puolen ovien välissä arvokas antiikkinen toalettipöytä kullattuine kehyksineen. Oikealla taka-alalla on sohva pöytineen ja tuoleineen ja sohvan takana nurkassa pylvään nenässä joku veistokuvajäljennös. Samalla puolen etualalla uuni sekä keskellä lattiaa suurempi pöytä. Pöydän alla on suuri turkkilainen matto ja pöydällä maljakossa kukkia. Seinällä tauluja ja gobeliineja. Huoneen kaikki verhot ja gobeliinit osoittavat hyvää makua. On yö. Tohtori Sanmarck istuu nojatuolissa uunin edessä ja tuijottaa kuin kivettyneenä uuniin. Huone on pimeä; ainoastaan uunissa hehkuva hiillos heijastaa punervaa hohdettaan hänen jäykille kasvoilleen... Jonkun ajan kuluttua aukenee hiljaa ovi ja Jenny tulee miltei kuulumattomin askelin huoneeseen... Tohtori havahtuu mietteistään ja huokaa tuskin kuuluvasti.)

_Jenny_ (kävelee epäröiden ja tarkastelee tuskallisen tutkivasti tohtoria).

_Sanmarck_ (matalalla äänellä). Te olette vielä valveilla, neiti!

_Jenny_ (hiljaa). Niin, tohtori.

_Sanmarck_. Kuinka paljon nyt on kello?

_Jenny_. Löi juuri kaksi.

_Sanmarck_. Miksi ette ole mennyt levolle?

_Jenny_. Tulin kirjoittaneeksi näin myöhään.

_Sanmarck_. Olette liian ahkera, neiti!

_Jenny_ (surumielisesti). Elämä opettaa... (Lyhyen vaitiolon jälkeen; arasti.) Saako olla enemmän valoa, tohtori?

_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Ainoastaan yksi lamppu. En halua valoa.

_Jenny_ (sytyttää himmeän punervan lampun, joka ainoastaan puutteellisesti valaisee huonetta).

_Sanmarck_ (kuivasti). Kiitos!

_Jenny_ (pitemmän äänettömyyden jälkeen arasti lähestyen tohtoria; kysyy matalasti). Olinko oikeassa, tohtori?

_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Olitte, neiti... Täydellisesti!

_Jenny_ (hiljaa). Olette siis saanut varmuuden?

_Sanmarck_. Enemmänkin... jos niin voi sanoa!

_Jenny_ (huokaa hillitysti).

_Sanmarck_ (kääntyen häneen ja katsellen häntä hetken terävästi). Koskeeko se teihin?

_Jenny_. Olin siihen jo ennakolta valmistunut... Näin täytyi käydä ennemmin tai myöhemmin! (Harhailee tarkoituksettomasti muutamia askelia huoneessa ja lähestyy uudelleen.) Te olitte siis siellä, tohtori?

_Sanmarck_ (hillityllä katkeruudella). Olin... Menin sinne viisaitten kokouksesta ja olin suurin narri narrien joukossa!

_Jenny_ (hitaasti). Ja mitä siellä sitten näitte?

_Sanmarck_ (nousten kävelemään; kohoavalla mielenkuohulla). Näin, että on olemassa kahdenlaisia miehiä. Toisia, joita rakastetaan, ja toisia, joiden kanssa voidaan korkeintaan mennä naimisiin...

_Jenny_. Ooh, niinkö?

_Sanmarck_. Näin myöskin, että näiden jälkimmäisten viheliäiseen joukkoon kuulun minäkin! Eikö se ole kaunista? Mitä?

_Jenny_ (soinnuttomasti). Se on kurjaa! (Tuijottaa tuleen.)

_Sanmarck_. Se on mieletöntä! — Olin kymmenen vuotta ollut pelkkien harhaluulojen vallassa! Uskonut, että rehellisellä työllä ja kunnollisella elämällä olisi jotain arvoa... Ja sitten... (Ei voi mielenkuohultaan jatkaa.)

_Jenny_ (matalasti). Ja sitten...?

_Sanmarck_ (kohoavalla kiihkolla) — tulee eräs herra kadulta — mies, jolla tuskin koko elämässään on ollut vakavampaa pyrkimystä kuin naisten helliminen — ja yhdellä iskulla pirstoo kaikki!... Paljastaa koko tuon viheliäisen narripelin, jolle minä olin antanut elämän arvon!

_Jenny_. Minä en ymmärrä kuinka... kuinka Hilda saattoi menetellä noin!

_Sanmarck_ (ponnistellen vihaansa vastaan). Minun kanssani hän meni naimisiin; tuolle toiselle hän kuului. Minun osakseni tulivat hermostumiset, oikkuilut ja elämän arkihuolet, tuon toisen hymyilyt, tunteet ja juhlahetket... Minulle kuuluu vain loppumaton työ, ilottomuus ja helisevät muistosanat; tuolle toiselle nautinnot, onni ja elämän runous!... (Yhä kiihtyen.) Se on siivoa osien jakoa! Taivaaseen huutavaa konnuutta. Kumpi, kumpi meistä oikeastaan on inhimillisesti katsoen ansiokkaampi onneen?

_Jenny_ (on nojannut käsivarsillaan uunin edessä olevan tuolin selkänojaan ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä; sanoo raskaasti). Te näitte siellä paljon, tohtori!

_Sanmarck_. Minä tunsin vielä enemmän!

_Jenny_. Puhuttelitteko heitä?

_Sanmarck_ (kolkosti). Onneksi en saanut siihen tilaisuutta.

_Jenny_ (säpsähtäen). Onneksi...? Mitä te sillä tarkoitatte?

_Sanmarck_. Se oli parempi — totisesti se oli parempi heille. Minä en takaa, kuinka olisi käynyt!

_Jenny_. Kuinka...? Te, te olisitte!... Oo, se on mahdotonta!

_Sanmarck_ (käheästi). Tahdoin kuristaa hänet! Musertaa tuon toisen! (Pysähtyy kädet nyrkissä Jennyn eteen.)

_Jenny_ (pelästyen). Mutta, tohtori!... Te...

_Sanmarck_. Niin, juuri minä... minä, jonka jokainen pyrkimys on ollut luoda ja rakentaa! Juuri minä tahdoin surmata hänet!

_Jenny_. Ei, ei, sitä te ette olisi voinut tehdä!

_Sanmarck_. Minä olisin sen tehnyt!

_Jenny_. Se ei olisi ollut viisasta, tohtori!

_Sanmarck_ (rajusti). Viisasta! Pitääkö minun yksin olla viisas, kun muut ovat mielettömiä?

_Jenny_. Pitää... Te olette niin paljon korkeammalla heitä!

_Sanmarck_. Loruja! Tyhjiä sanoja!... Korkealla kai vain nautitaan niistä vääryyksistä, joita alempana tehdään! Vai eikö minulla olisi ollut kylliksi syytä siihen?

_Jenny_. Ei.

_Sanmarck_ (poissa suunniltaan). Mitä te sanotte?... Eikö minun perherauhaani ole säälimättömästi rikottu? Luottamustani katalasti petetty ja tunteitani poljettu lokaan? Sillä minullakin on niitä, vaikken olekaan levitellyt niitä kaikkien nähtäväksi kuin kaupustelija tavaroitaan.

_Jenny_ (rukoillen). Jumalan tähden, rauhoittukaa, tohtori! En tunne teitä enää!

_Sanmarck_ (istuutuen). En tunne itsekään itseäni! Sen vain tiedän, että tahdoin tuhota hänet. Laahata laboratorion pimeimpään soppeen ja kaikkein tulisimmilla hapoilla viidessä minuutissa syövyttää hänet olemattomiin, näkymättömäksi kuin eetteri!

_Jenny_ (kauhistuen). Minä kauhistun teitä, tohtori. Noin ei puhu tiedemies!

_Sanmarck_ (synkästi). Tässä asiassa ei ole tiedemiehiä: ainoastaan kurjia, viheliäisiä ihmisiä!... Me voimme tahdonvoimillamme tunkeutua syvyyksiin, joita ihmissilmä ei ole ennen nähnyt; me voimme mullistaa maailman ja ottaa vaikka tähdet taivaalta. Mutta omaa sydäntämme vastaan me olemme voimattomia kuin lapset.

_Jenny_ (istuutuen). Se on kauheata!

_Sanmarck_, Tiedemies, sanoitte! Mitä auttaa tiede, kasvatus ja vuosituhansien kehitys, kun ikuisesti järkkymätön luonto alkaa puhua? Siksi me olemme ja pysymme tässä yhdessä ainoassa asiassa sukupolvien kehityksestä huolimatta yhä vielä samalla tasolla kuin esihistorialliset luolaihmiset!... Musertaa kilpailija!

_Jenny_. Eivät toki sentään kaikki!

_Sanmarck_. Minä en puhu särkyneistä ja elämän kuluttamista ihmisistä!

_Jenny_ (pudistaen päätään). Tohtori parka!

_Sanmarck_ (nousten; enemmän surullisesti kuin vihaisesti). Niin te voitte kyllä sanoa! Koko elämäni ajan olen koettanut toteuttaa erästä suurta ajatusta. Uhrannut sille päivieni työn ja öitteni levon. Kestänyt tuhansia vastoinkäymisiä ja rautaisella tarmolla yhä uudelleen ja uudelleen yrittänyt. Ja juuri menestyksen hetkellä tulee toinen ja tekee minusta naurettavan narria siinä ympäristössä, joka kaikkien inhimillisien ja luonnon lakien mukaan kuuluu yksin minulle. Se on niin kurjaa, niin surkeata ivaa, että... että... minä en löydä sanoja...

_Jenny_. Mutta onkohan tuo nyt kaikki vain loukattua rakkautta.

_Sanmarck_. Kuinka niin?

_Jenny_. Eiköhän siinä ole suuri osa haavoitettua ylpeyttäkin?

_Sanmarck_. Mistä minä tiedän, mitä se on? Jos se on ylpeyttä minussa, niin on se korkeinta mitä tunnen! Ja onko sillä sitten eroa?

_Jenny_. On. Rakkauden ei tarvitse olla niin korkeata. Päinvastoin se onkin muodostettu juuri inhimillisistä puutteista. Se on paljoa jokapäiväisempää.

_Sanmarck_ (katkerasti). Siltä todellakin näyttää!

_Jenny_. Sanoitte juuri, ettette levittänyt tunteitanne nähtäviksi. Minä luulen syyn juuri olevankin siinä.