Part 5

_Hilda_ (äärimmäisessä tuskassa). Jumalani! Silloin olen minä... Oo, se on niin hirveätä ajatella!

_Sanmarck_. Mikä sitten?

_Hilda_ (nojaten hyllyä vasten; väristen). Olen surmannut sinun suuren ajatuksesi.

_Sanmarck_ (hymyilee katkerasti).

_Hilda_ (epätoivoisesti). Oi, Alfred! Alfred!... Miksi et koskaan sanonut sitä minulle näin selvästi!

_Sanmarck_. Erehdyt, Hilda! Olen sen aina sanonut yhtä selvästi. Mutta tarvittiin äärimmäinen onnettomuus, tarvittiin hävitystä ja pirstaleita, ennenkuin saatoit sen ymmärtää. Eikö se ole kauheata?

_Hilda_ (murtuneena). Me emme ole koskaan toisiamme ymmärtäneet, Alfred.

_Sanmarck_. Sinä et ole itseäsikään ymmärtänyt. Mutta minä olen.

_Hilda_. Et koskaan!

_Sanmarck_. Sinä olet murrosaikojen nainen, yksilöllisyydestäsi arka ja epäluuloinen. Kaikissa miehen tarkoituksissa sinä epäilet vääryyttä ja sortoa. Siksi sinä aina näet miehessä vain kilpailijan ja asetut vastarintaan.

_Hilda_. Oi, Alfred!

_Sanmarck_. Kasvatus on vieroittanut sinut pois naisen entisistä elämänarvoista. Mitään uusia niitä vastaavia se ei ole pystynyt sinulle antamaan. Esiäitiesi uhrautuvaisuutta sinä halveksit orjamaisuutena, mutta sinun nerosi ei voi luoda uusia elämänmuotoja sen tilalle.

_Hilda_. Se ei ole totta! En ole koskaan sellaista ajatellut!

_Sanmarck_. Et, se on ollut vaistomaista sinussa. Se on ilmennyt ainaisena tyytymättömyytenä! Olet sielullisesti särkynyt sukupuoleton olento. Sinun olemassaolosi tarkoitus on yksinkertaisesti vain elää, mutta se ei riitä, Hilda! Onnellisesti elääkseen täytyy ihmisellä olla myöskin tarkoitusperä, minkä vuoksi elää.

_Hilda_ (synkästi). Minä luulen, että kaikki olisi toisin, jos meillä olisi ollut lapsia. (Istuutuu.)

_Sanmarck_. Aivan varmaan! Silloin sinunkin elämälläsi olisi ollut sisältöä.

_Hilda_. Voi, miksi ei niin käynyt!

_Sanmarck_. Se on helppoa käsittää. Mikä aviopuolisoille on mahdollista, ei ole taistelutovereille. Lapset ovat terveen luonnon ja eheän tunne-elämän kukkasia eikä epänormaalin suhteen ja katkeruuden tuloksia.

_Hilda_ (toivottomasti). En ole oikeastaan tahtonut pahaa. Mutta minun käsissäni on kaikki muuttunut nurjaksi. Minulle on itse elämäkin muuttunut rikokseksi!

_Sanmarck_ (tavattoman pehmeästi). Hilda poloinen! Sinä olet nurjasti vaikuttaneen aatevirtauksen itsetiedoton uhri.

_Hilda_. Niin... ehkä niinkin.

_Sanmarck_. Olet taistellut oikeata itseäsi vastaan ja antanut väärennetyn voittaa. (Vajoo synkkään mietiskelyyn.)

_Hilda_ (nousee synkän päättäväisenä; heittää harhailevan katseen ympärilleen ja sanoo hiljaa). Koko elämäni on ollut erehdys! Pohjaton, sovittamaton erehdys! (Menee hitaasti pöydän luo ja huomaa lasiputken; tuijottaa siihen hetken. Ottaa sen uuden ajatuksen valtaamana.) Nyt tiedän jotakin, joka ei ole erehdys. Hänen kunniansa on pelastettava. (Katselee putkea ajattelevaisena ja lisää päättäväisesti.) Niin, tämä viimeinen ainakin on oikea! (Hiipii sivuovelle ja heittää viipyvän katseen tohtoriin.)

_Sanmarck_ (havahtuu ja kääntyy). Mihin menet, Hilda?

_Hilda_ (matalasti). Lepäämään! Olen väsynyt.

(Tohtori menee pöydän luo ja huomaa putken kadonneen. Säpsähtää ja aikoo hyökätä Hildan luo, mutta hillitsee itsensä. Katselevat hetken vaieten toisiaan.)

_Sanmarck_ (hiljaa). Vai olet sinä niin väsynyt!... Hilda parka!

_Hilda_ (soinnuttomasti). Anna minun mennä, Alfred. Älä nyt ymmärrä minua väärin.

_Sanmarck_ (syvällä tuskalla). Mutta ajattele Herran nimessä, mitä aiot tehdä! Hilda!

_Hilda_ (luonnottoman tyynesti). Koskaan en ole ollut suunnastani niin varma kuin nyt.

_Sanmarck_. Kuule, Hilda... älä mene: Sinä kielsit minua hetki sitten. Lähtisitkö nyt itse! Kas niin, Hilda, ajattele...

_Hilda_. Sinulla on suuri päämääräsi, minulla vain ainainen katumus ja tuska! Minä en uskalla elää!

_Sanmarck_. Sinä uskallat! Tehdään sovinto tai erotaan ystävinä! Tee mitä tahansa, Hilda, mutta älä sitä! Hilda, minä pyydän...

_Hilda_ (toivottomasti). Me emme voi elää yhdessä, emmekä erota. Nyt minua kahlehtii sinuun rikos... Me voimme vapautua vain yhdellä tavalla.

_Sanmarck_ (rukoillen). Hilda, älä tee sitä. Ajattele, mihin pimeyteen jätät minut! Kaikkialla on vain tyhjyyttä. En näe rahtuakaan eteeni!

(Kartio tulee ja seisahtaa tyrmistyneenä ovelle. Hilda tuomaa hänet.)

_Hilda_ (nopeasti). Minulle selvenee tieni. Hyvästi, Alfred! Anna minulle anteeksi, jos voit! (Poistuu nopeasti ja lukitsee oven.)

_Sanmarck_ (syöksyen ovelle). Hilda!... Älä mene! Viivy vielä hetkinen! Hilda! (Koettaa avata ovea.)

_Kartio_. Onneton, miksi laskit hänet; Etkö huomannut, mitä hänellä oli mielessä? (Koettaa myöskin avata ovea.) Mihin hän meni?

_Sanmarck_ (toivottomasti) Laboratoorioon. (Vaipuu tuolille.)

_Kartio_ (parkaisten). Hyvä Jumala!... jossa on sinun hirvittävät myrkkysi ja happosi! Ja tuossa mielentilassa! (Pudistaa häntä kauluksesta.)

_Sanmarck_ (käheästi). Räjähdyselohopea.

_Kartio_ (epätoivoisesti). Meidän täytyy murtaa ovi!

_Sanmarck_. Toivotonta! Se vain kiirehtisi päätöstä.

_Kartio_. Jumalani! Tätä en voi kestää! (Hyökkää ovea vastaan ja saa sen epätoivoisilla ponnistuksilla auki Syöksyy huoneeseen, mutta palaa heti puristaen tuskallisesti ohimoltaan.) Hän on sulkenut rautaovet!

_Sanmarck_ (käheästi). Minä aavistin sitä.

_Kartio_. Sano sitten, mitä on tehtävä?

_Sanmarck_ (kolkosti). Ei mitään! Tämän asian on kohtalo ottanut käsiinsä.

_Kartio_ (äärimmäisessä tuskassa). Hän surmaa itsensä! Jumalani, eikö kukaan voi sanoa, mitä on tehtävä?

_Sanmarck_ (painaen hänet vastustamattomasti istumaan sohvalle). Odotettava! Ehkä hän tulee itse toisiin ajatuksiin. Pieninkin varomattomuus vain jouduttaisi päätöstä. (Lyhyt vaitiolo.)

_Kartio_ (voihkaisten). Jumalani! Tämä odotus vie järkeni! (Syöksyy taas ylös.)

_Sanmarck_. Jota kauemmin kuluu aikaa, sitä enemmän on toivoa! (Kartio hyökkää uudelleen ovelle ja avaa sen. Kuuluu korvia huumaava räjähdys ja ryske; juuri avatusta ovesta lyö tulta ja sauhua; seinästä luhistuu kiviä ja rappausta.)

_Kartio_ (kaatuen sohvalle). Kaikki on ohi!

_Sanmarck_ (vaipuen istumaan). Siis kumminkin! Hän rakasti minua kumminkin! (Valittaen.) Hilda, Hilda raukka!

(Tela, Jenny, rouva Sanmarck sekä muita naisia ja herroja syöksyy huoneeseen hyvin kauhuissaan.)