Part 4

_Rouva Sanmarck_. Älä yhtään kiellä, Alfred! Luuletko, etten huomannut? Minä en ole sokea enkä kuuro!

_Sanmarck_. No niin, parasta kai, että sinäkin sen tiedät. — Annoin heille vapauden...

_Rouva Sanmarck_ (hämmästyen). Oletko hullu?... Vapauden! Sitä heillä on ollut liiaksikin!... Ero siis?

_Sanmarck_ Niin... Se oli paras tapa ratkaista asia.

_Rouva Sanmarck_. Hyvä Jumala, oletteko te sitten turkkilaisia! Ne sellaista tekevät! Paras tapa... vielä vai! Mitä siitä sanovat ihmiset? Tyhmyyttä, äärimmäistä tyhmyyttä, sanon minä! Sen sinä kauniisti korjaat!

_Sanmarck_ (lujasti). Ei, äiti! Minä en muuttele päätöksiäni!

_Rouva Sanmarck_. Hellan ääreen ja kovaa komentoa! Se on paras tapa... Tee sillä tavalla, ja Hilda siunaa sinua kuolinpäiväänsä asti! Taikka sitten minä en ole nainen enkä tunne naisia!

_Sanmarck_. Emmehän elä keskiajalla!

_Rouva Sanmarck_. Keskiajalla eli tosiaan ihmisiä. Mutta minä en totisesti tiedä miksi nimittäisin näitä! Nämä eivät itsekään tiedä mitä tahtovat!

_Sanmarck_. Sinä sanoit totuuden!

_Rouva Sanmarck_. Minä sanon sinulle, että joutilaisuus ja hyödytön elämä... ne kasvattavat semmoista! Ei ymmärretä toisiaan!... Ei sovita yhteen! Ei ole samanlaiset mielipiteet!... Minä en ymmärrä enää ihmisiä!

_Sanmarck_ (raskaasti). En minäkään! (Kätkee kasvonsa käsiinsä.)

_Rouva Sanmarck_ (lohduttaen). Älä nyt ota sitä pahaksesi, Alfred! Itselleen Hilda siinä suurimman vahingon teki. Hän saa vielä katua tätä askeltaan. Ole mies, Alfred!

_Jenny_. Samaa sanon minäkin! Hän ei ole teidän surunne arvoinen, tohtori!

_Sanmarck_ (huoaten). Hänessä oli kumminkin väärennettynä se nainen, jota mies kaihoo!

KOLMAS NÄYTÖS.

(Sivuhuone tohtori Sanmarckin asunnossa. Perällä syrjääntyönnettävillä ovilla varustettu laaja oviaukko, joka yhdistää huoneen ruokasaliin. Oikealla etualalla uuni, sen vieressä ovi ja samalla puolen perällä pieni leposohva. Vasemmalla akkuna ja sen edessä pöytä. Pöydän takana on tavallinen tuoli ja samoin pöydän sivulla nojatuoli. Samalla puolen perällä nurkkahyllyke ja molemmin puolin oviaukkoa reheviä kasveja. Avoimen oven kautta näkyy ruokasalin suuri pöytä tuoleineen. On ilta.)

(Pöydän ääressä istuu joukko juhlapukuisia naisia ja herroja, jotka ovat lopettaneet aterioimisen ja käyneet käsiksi viineihin. Pöydän päässä istuvat tohtori ja Hilda, heidän lähellään Jenny ja Kartio, ja toisessa päässä tohtori Tela. Väliverhon auetessa kuuluu puheensorinaa.)

_Tela_ (kilahuttaa lasiinsa herättääkseen huomiota). Hyvät naiset ja herrat! — Juhliessamme päivän sankaria ja puhuessamme hänen kunniakseen, olemme unohtaneet toisen, jolla myöskin on oma, joskin näkymätön, osansa siinä kauniissa voitossa, minkä arvoisa isäntämme on saavuttanut tieteelle... (Kumartaa Hildalle.) Tarkoitan suloista emäntäämme, tohtorinna Sanmarckia. (Hilda nousee vaivaloisesti tohtorin käsivarteen nojaten. Kaikki toiset myöskin nousevat.) Sentähden pyydän muutamin vaatimattomin sanoin tulkita koko tieteellisen piirimme syvän kiitollisuuden- ja kunnioituksentunteen siitä uskollisuudesta ja uhrautuvaisuudesta, jolla te, rouvani, olette tasoittanut nerokkaalle miehellenne tietä kuolemattomuuteen. Olette näinä pitkinä työn ja toiminnan vuosina seisonut uskollisena miehenne rinnalla, tukenut häntä ja ylläpitänyt hänen uskoansa suureen päämääräänsä.

Me voimme elävästi kuvitella, kuinka paljosta olette näinä vuosina saaneet kieltäytyä tieteen hyväksi ja mitä kaikkea tämä sitkeä ja uupumaton pyrkimys on vaatinut teiltä, rouva. Ei ole vähäksi arvattava se osa, mikä naisella on kodissa, mutta vielä enemmäksi on se arvioitava silloin, kun perheen päämies omistaa elämänsä korkeampien tarkoitusperien saavuttamiseen. Teillä, hyvä rouva, on ollut uskoa miehenne suureen tulevaisuuteen, luottamusta hänen kykyynsä, ja, ennen kaikkea, teidän on korkeimmassa mitassa onnistunut luoda se sopusointuinen ja rauhallinen koti, jonka helmassa nerokas mies on voinut koota voimiaan paljon vaativaan työhönsä. Monesti olette saanut hänet kodille takaisin ponnistuksien uuvuttamana, vastoinkäymisien synkentämänä ja pettymyksen vaot otsallaan. Mutta teidän lämmin äänenne on haihduttanut epäilykset hänen mielestään ja pehmeä kätenne tasoittanut pettymyksien jäljet hänen otsaltaan... Sanalla sanoen, hänen korkea päämääränsä on asettanut teille velvollisuuksia yli tavallisen perheenemännän mitan, mutta te olette täyttänyt ne kunnialla. Nyt on pitkien, pitkien vuosien työ johtanut erinomaisiin tuloksiin, voitto on saavutettu ja uhrautuvaisuus saanut palkintonsa. Niinpä saakoon se nyt tunnustuksensakin, jonka me kaikki mielihyvällä tahdomme antaa teille, rouva. Siis lausuen meidän kaikkien vilpittömän ja jakamattoman kiitollisuuden teille, rouva, esitän tämän maljan suloiselle emännällemme!... Rouva Sanmarckin malja! (Kaikki yhtyvät maljaan »hyvä»-huudoin, Kartio silmiinpistävän koneellisesti. Hildan on vaikea hillitä mielenkuohuaan.)

_Sanmarck_. Vaimoni puolesta pyydän kiittää tohtoria hänen kauneista sanoistaan. Ne loihtivat todellakin esiin väärentämättömän kuvan naisesta, jonka vaikutus kodissa ja sen kautta koko yhteiskunnassa on arvaamaton, jota ilman miehen elämä olisi vain ilotonta ja puolinaista. Ne loivat viehättävän kuvan naisesta, joka jonain ajankohtana selittämättömänä välttämättömyytenä ilmestyy miehen elämään, liittyen siihen täydelliseksi sopusoinnuksi. Ne loivat kuvan naisesta, joka liikkuu kodissa huomaamattomana kuin eetterin värähdys, mutta jonka olemassaolon jäljet näkyvät kaikkialla. Ne antoivat meille käsityksen naisesta, joka ei käy parantamaan yhteiskuntaa laiminlyömällä sen osan siitä, mikä on häntä lähinnä ja mikä on hänen parannettavakseen langennut... Hyvät naiset ja herrat! Tälle kuvaamalleni naiselle, äidille, vaimolle ja perheenemännälle, joka valitettavasti on nyt joutumassa muinaismuistojen joukkoon, pyydän omistaa tämän maljan! (Kaikki juovat maljan. Hilda kohottaa lasinsa, mutta laskee sen maistamatta pöydälle. Seurue nousee pöydästä ja hajaantuu muihin huoneisiin. Jenny tulee etuhuoneeseen, heittäytyy sohvalle ja puhkee hermostuneisiin nyyhkytyksiin. Kohta hänen jälessään tulee Kartio sytyttäen sikaarin.)

_Kartio_ (huomaten Jennyn). Ooh, anteeksi! Minä poistun! (Aikoo mennä.)

_Jenny_. Ei, ei, jää! (Hilliten itsensä.) Emmekö voisi sietää toisiamme vielä tätä lyhyttä aikaa?

_Kartio_ (synkästi). Mikä sinun on?

_Jenny_ (nousten; tuskallisesti). Oo, tätä juhlaa, tätä juhlaa! Kunpa se olisi jo lopussa!

_Kartio_. Niinkö ajattelet?

_Jenny_ (istuutuen). Tämä käy yli voimien! Maljoja, puheita ja pakotettuja hymyilyjä... Peitettyä tuskaa ja katkeruutta!... Kuinka minä olenkaan pelännyt Hildan tähden!

_Kartio_. Miksi niin?

_Jenny_. Etkö näe, kuinka äärimmilleen hermostunut ja jännittynyt hän on?

_Kartio_ (katkerasti). Sinua sen ei pitäisi surettaa!

_Jenny_. Miksi niin?

_Kartio_. Sitähän te olette tahtoneetkin! Sinähän halusit kostaa.

_Jenny_. Ei, ei kostaa! Näin täytyi käydä! Tuo valheellisuus ei voinut jatkua kauemmin, Meidän kaikkien tähden... sinunkin!

_Kartio_ (kärsimättömästi). Vain sanoja! Kauniita sanoja!

_Jenny_. Olen ajatellut asiaa katkeruudetta, enkä ole tullut muuhun tulokseen kuin tähän... En tahdo puhua hukkaan menneestä elämästäni... Minun puolestani olet vapaa! Menettele niinkuin parhaaksi näet.

_Kartio_. Todellakin!... Tuo sinun jalomielisyytesi heräsi jokseenkin myöhään!

_Jenny_. Olen tullut huomaamaan, ettei tuo tai tämä muoto yksin takaa sukupuolien välisten siteiden kestävyyttä, jolleivät yksilöt sisäisesti kasvata itseään toisiaan varten.

_Kartio_ (purevasti). Sinä olet paljon kehittynyt eilisestä!

_Jenny_. Olen tänään saanut nähdä, kuinka vastoinkäymisiä kannetaan!

_Kartio_. Oo, vai niin! Sinä siis aiot seurata suurta esikuvaasi!

_Jenny_ (vakavasti). Pilkkaa sinä vain! Se on heikomman oikeus! . . . Tohtoriin sinun pilkkasi ei uletu!... Hän on ihailtava mies!

_Kartio_. Makuja on monenlaisia!

_Jenny_ (nousten, painavasti). Ja miehiä monenlaisia! — Pidä silmällä Hildaa, minä aavistan, että hän aikoo tehdä jotain!

_Kartio_ (säpsähtäen). Miksi niin luulet?

_Jenny_. Minä tiedän vain, että hän hautoo mielessään jotain.

_Kartio_. Oletko sitten huomannut mitään?

_Jenny_. Olen ja en... Meillä naisilla on tarkka vainu! Kunpa vain tietäisin, mitä se on. (Poistuu.)

_Kartio_ (päätään pudistaen). Tyhmyyksiä!... Mitä se voisi olla! (Seuraa hänen perässään. Hilda tulee tohtorin käsivarteen nojaten hyvin hermostuneena.)

_Sanmarck_. Kas niin, täällä voit rauhassa levähtää. Täällä ei ole ketään!

_Hilda_ (vaipuen uupuneena sohvalle). Oo, mitä inhoittavaa ivaa!

_Sanmarck_. Rauhoitu, Hilda! Se ei ollut ainakaan tahallista.

_Hilda_. Täytyykö minun kestää vielä useampia tällaisia nöyryytyksiä?

_Sanmarck_ (tyynesti). Ei... Toivoakseni sinua ei kiduteta enää ylistyspuheilla.

_Hilda_ (jäykästi). Parasta olisikin! Olin jo vähällä sanoa niille totuuden vasten kasvoja!

_Sanmarck_. Minkä totuuden?

_Hilda_. Että koko tuo kaunis puhe oli vain narripeliä ainakin minuun nähden. Ja että siinä ei ollut totta sanaakaan!

_Sanmarck_ (terävästi). Ja ketä sinä luulet tuollaisen totuuden ilahduttavan?

_Hilda_ (kiivaasti). Siitä minä en välitä! Säästäkööt ylistyksensä ansiokkaammille. Minä en niitä kaipaa!

_Sanmarck_. Sellainen vaatimattomuus on sinulle kunniaksi, Hilda.

_Hilda_ (katkerasti). Sinulle tämä mahtaa olla hauskaa!

_Sanmarck_. Kyllä, hyvin hauskaa!... Niin hauskaa kuin kuolemaantuomitulle tanssia oman hirsipuunsa juurella!

_Hilda_. Miksi niin? Onhan se käynyt aivan laskelmiesi mukaan.

_Sanmarck_. Minkä laskelmien?

_Hilda_. Saithan tilaisuuden nöyryyttää meitä, samalla kuin osoitit meille, kuinka korkealle olet itse kohonnut. Eikö niin?

_Sanmarck_. Hourailet, Hilda! Minun voittojani ja tappioitani ei korvata niin vähällä! — Mutta etkö halua vieraiden joukkoon?

_Hilda_ (nousten). En, kiitos! Tällä hetkellä haluan vain päästä mahdollisimman kauaksi heistä.

_Sanmarck_. Mahdotonta, Hilda!

_Hilda_ (tuskallisesti). Mutta ymmärräthän, etten voi tätä kestää! Minä pelkään joka hetki voimieni pettävän... Anna minun mennä!

_Sanmarck_ (lujasti). Muista, Hilda, että tämä koskee yhtä paljon sinua kuin minuakin!... Sinä jäät!

_Hilda_ (synkästi). No niin... minä jään, kun täytyy! Mutta anna minun levähtää!

_Sanmarck_. Tee niin... Voinhan sanoa heille, ettet voi oikein hyvin.

_Hilda_ (kärsimättömästi). Niin, niin... jätä minut nyt!

_Sanmarck_. Niinkuin tahdot!... Minun on ainakin mentävä!... (Jenny tulee.) Kas, tekö se olettekin, neiti! (Poistuu.)

_Hilda_ (hetken vaiti oltuaan). Kuule, Jenny... sinä olet kai minulle kovin vihoissasi?

_Jenny_. Onko se sinusta niin ihmeellistä?

_Hilda_. Ei. Sinulla on todellakin syytä siihen... (Hieman epäröiden.) Vaan yhden asian tahdon sinulle kumminkin sanoa...

_Jenny_. Ja minkä sitten?

_Hilda_ (matalasti). Sinä voit vihata minua, mutta et kadehtia!

_Jenny_. Niinkö...?

_Hilda_. Koskaan en ole ollut yksinäisempi, hyljätympi ja onnettomampi kuin nyt... Herra ties, mitenkä tämä vielä päättynee!

_Jenny_ (surumielisesti). Ei, Hilda, en vihaa sinua enää!... Näenhän. että sinä kärsit. Ensin olin kyllä sinulle kovin katkeroitunut.

_Hilda_. Mutta miksi et ole enää?

_Jenny_. Niin, katsos... ajattelin asiaa syvemmin ja huomasin, että nyt olen nousemassa siitä, johon sinä olet joutumassa.

_Hilda_ (kipeästi satutettuna). Ooh!... vai niinkö?

_Jenny_ (säälivästi). Niin, niin, älä pahastu! En tarkoittanut loukata sinua.

_Hilda_ (käy ovella, pysähtyy, kääntyy takaisin). Oo, ei tee mitään! (Vaikenee hetkeksi:) Olet oikeassa, te olette kaikki oikeassa! Minussa mahtaa olla jotakin nurjaa!

_Jenny_ (huoaten). Herra varjelkoon! Kukapa täällä olisi niin täydellinen?

_Hilda_ (työntää keinutuolin lähemmäksi, nojaa siihen; kiihkeästi). Sano minulle, Jenny, olenko niin erilainen kuin muut, ettei kukaan minua ymmärrä?

_Jenny_. Sitä ei kukaan voi sinusta sanoa.

_Hilda_. Joko täytyy minun olla väärässä ja kaikki muut ovat oikeassa taikka päinvastoin! Sen vain tiedän, etten sovi tähän maailmaan.

_Jenny_. Hilda raukka! Sinä taistelet omaa itseäsi vastaan!

_Hilda_. Mistä sen tiedät?

_Jenny_. Sinä epäilet itseäsi ja se on vaikeinta.

_Hilda_. Ooh, se on vain heikkoutta!

_Jenny_. Mutta se on inhimillistä.

_Hilda_ (katsellen häntä terävästi). Kuule, sinä olet viime aikoina muuttunut, Jenny!

_Jenny_ (säpsähtäen). Minäkö —? En suinkaan! Sinä erehdyt, Hilda!

_Hilda_. Älä kielläkään! Olet käynyt vakavammaksi... Mistä se johtuu?

_Jenny_. Ihminen ei voi aina olla nuori ja uhmaileva. (Nousee kävelemään.) Elämä kesyttää!

_Hilda_ (jäykästi). Ei minua!

_Jenny_. Kyllä, Hilda... sinutkin, kun vain saat tarpeeksi monta kolausta. (Ottaa hyllyltä kirjan ja selailee sitä.)

_Hilda_ (uhmaillen). Senpä minä tahtoisin nähdä!

_Jenny_. Ehkä saatkin nähdä! Sinä olet hyvällä alulla siihen. — Myöhemmin väsyt alituiseen sotakannalla olemiseen ja rupeat ikävöimään sovintoa.

_Hilda_ (nojaten uuniin, katsellen häntä epäilevästi). Kenties! — Mutta minusta tuntuu kuin et olisi oikein rehellinen minulle.

_Jenny_ (hämmästyen; pannen kirjan pois). Rehellinen!... Minä en tosiaan ymmärrä, mitä sinä oikein tarkoitat!

_Hilda_ (terävästi). Sinä olet rakastunut tohtoriin!

_Jenny_ (säikähtäen). Mutta Hilda!

_Hilda_. Niin, niin, ei hyödytä kieltää!

_Jenny_. Se ei ole totta, Hilda! Minä ainoastaan ihailen hänen kirkasta älyään ja murtumatonta voimaansa.

_Hilda_. No niin, sehän on sama asia!

_Jenny_. Ei, ei, Hilda, hänen erinomaiset ominaisuutensa ovat kohottaneet minut.

_Hilda_ (katkerasti). Ja minut ne ovat painaneet alas! (Mustasukkaisesti; nojaten keinutuoliin.) Mutta mitäs siitä! Minun täytyy tunnustaa, että siinä teet järkevästi, hyvin järkevästi!

_Jenny_ (haavoitettuna). Hilda!... Minä en voi puhella kanssasi kauemmin! (Poistuu.)

_Hilda_ (kävelee kiihtyneenä edestakaisin). Ooh, tätä elämää, tätä elämää! Niin narrimaista... niin inhoittavaa! — (Istuu ja puhkee hermostuneisiin nyyhkytyksiin, mutta rohkaisee itsensä.) Ja mitä se oikeastaan minua liikuttaa!...

_Sanmarck_ (tulee sisään). Kas niin, voitko jo tulla toisten joukkoon?

_Hilda_ (kylmästi). En!

_Sanmarck_. Vieraat rupeavat pian kummastelemaan.

_Hilda_. Ja minulle se alkaa olla samantekevää!

_Sanmarck_. Sokea, etkö käsitä, mitä se merkitsee! (Sisältä kuuluu musiikkia; soitetaan Sibeliuksen «Valse Iriste».)

_Hilda_ (kuuntelee hetken vaiti ollen, tulee äkkiä tunneherkäksi ja sanoo kaihomielisesti). Ooh, tuo musiikki, tuo musiikki! Se tuo mieleen niin paljon... Muistatko, Alfred, kun soitettiin tuota kerran. (Hitaasti ajatuksissaan.) Siitä on jo kymmenen vuotta... (Uneksien.) Oli kevät ja me olimme niin nuoria... niin nuoria... (Äänessään sisäistä itkua.) Kuinka toisenlaista olikaan silloin!

_Sanmarck_ (raskaasti; tuijottaen akkunasta ulos). Toisenlaiseksi minäkin tätä päivää kuvittelin!

_Hilda_ (hetken vaiti oltuaan). Nyt, kun ainaiseksi eroamme... meidän pitäisi keskustella rauhallisesti, Alfred.

_Sanmarck_ (hiljaa). Niin luulisin minäkin!

_Hilda_ (värähtävin äänin). Voit hyvin ymmärtää, ettei tämä ole niin helppoa minullekaan... Kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen ei voi rauhallisin mielin ottaa tällaista askelta.

_Sanmarck_. Kukaan ei ymmärrä sitä syvemmin kuin minä. (Menee liikutustaan salaten akkunaan.)

_Hilda_ (vaikeasti). Sano minulle, Alfred, tuletko koskaan kaipaamaan minua... kun olen... poissa?

_Sanmarck_. Kyllä... hyvin paljon, Hilda.

_Hilda_. Niinkö? Onko se ihan totta, Alfred?

_Sanmarck_ (kääntyen). On, Hilda... (Raskaasti.) Enhän minä ole tätä tahtonut.

_Hilda_ (katkerasti). Miksi et sitten koskaan näyttänyt, että olin sinulle jonkin arvoinen? Miksi olit niin järkkymätön?

_Sanmarck_. En voinut muuta. Oikea mies ei voi myydä elämänsä suurinta ajatusta naisen tähden. Sinä vain et ymmärtänyt sitä, ja siitä johtui tämä sovittamaton ristiriita.

_Hilda_. Sinä et siis vihaa minua, Alfred?

_Sanmarck_ (hiljaa). En.

_Hilda_. Mistä sitten johtuu, ettet halua sovintoa?

_Sanmarck_. Se ei ole minun vallassani. En tahdo alentaa sinua hairahtuneen vaimon nöyryyttävään asemaan. Jos minä voisinkin unohtaa, niin sinä et kumminkaan sitä voisi.

_Hilda_. Olet oikeassa, Alfred... Minä en sitä voisi!... Mikä on särkynyt, se on särkynyt!

_Sanmarck_ (matalasti). Mutta minä tiedän, että me tulemme suuresti kaipaamaan toisiamme...

_Hilda_ (nousten tuskan voimalla). Ei, Alfred, ei puhuta siitä!... Tämä keskustelu vie minulta kaiken rohkeuden!

_Sanmarck_. Niinkuin tahdot. — Sinä voit vielä jäädä tänne... Minä voin esittää vieraille muutamia muistiinpanojani. Se kyllä kiinnittää heidän huomionsa joksikin aikaa. (Aikoo mennä.)

_Hilda_ (kauhistuneena, horjahtaen hyllyä vastaan). Alfred!

_Sanmarck_ (kääntyen). Mitä tahdot, Hilda?

_Hilda_ (hermostuneesti käsiään väännellen). Etkö voisi jättää sitä toistaiseksi?

_Sanmarck_. Mahdotonta, Hilda! Minun täytyy hankkia heille jotain mieltäkiinnittävää.

_Hilda_. Jumalan tähden, minä pyydän!... Jätä se!

_Sanmarck_. Mikä sinua oikein vaivaa, Hilda?

_Hilda_ (sekavasti). En tiedä... En voi oikein hyvin! Olen ylivoimaisesti ponnistellut. (Vaipuu tuolille.) Olen aivan sekaisin...

_Sanmarck_ (kumartuen hänen puoleensa). Kas niin, koeta nyt rauhoittua! Minä lähetän Kartion tänne, eikö niin? (Poistuu perälle.)

_Hilda_ (tuskallisesti). Nyt hän huomaa sen! Ratkaisun hetki lähestyy... Jumalani, jospa voisin pysyä rohkeana!... Olen niin yksin... (Nousten.) Miksi ei kukaan tule tänne?... Hyvä Jumala, kun ei vain tapahtuisi onnettomuus! (Vaipuu käsiään väännellen sohvalle. Kartio tulee. Hilda rientää kiihkeästi häntä vastaan.) Sinäkö, Aarne! Taivaalle kiitos, että tulit! Olen nääntymäisilläni tuskaan ja epätoivoon! (Kiertää kätensä hänen kaulaansa.)

_Kartio_ (hiljaa irrottautuen). Ei, ei niin kiihkeästi, Hilda! Muista, missä olemme.

_Hilda_. Kuinka sen unohtaisin! Vie minut pois täältä, Aarne! Minä en jaksa... minä en voi kestää tätä kauemmin!

_Kartio_. Pois... mihin?... Oletko järjiltäsi?

_Hilda_. Mihin tahansa! Kunhan vain pääsen pois täältä!

_Kartio_. Mahdotonta, Hilda! (Istuutuu.)

_Hilda_. Täällä polttaa maa jalkaini alla. Syvimpiä sydänjuuriani myöten tunnen, etten enää kuulu tänne!

_Kartio_. Ole nyt järkevä, Hilda! Mitä sanoisivat vieraat, jos nyt poistuisit?... Ei, Hilda, sinun on kestettävä loppuun asti. Sen olemme miehellesi velkaa! (Kuuluu taas soittoa sisältä.)

_Hilda_ (hyvin tuskaisesti). Ooh, tuota musiikkia taaskin! Se käy aivan minun lävitseni! Se kuuluu kuin hautauskellojen soitto korvissani! (Painaa molemmin käsin korviaan.)

_Kartio_ (huolestuneesti). Hilda, Hilda, koeta nyt rauhoittua! Muuten paljastat itsesi noille ihmisille.

_Hilda_. Siksi en uskallakaan mennä sinne... Minun on suorastaan mahdotonta teeskennellä heille!

_Kartio_ (synkästi). Niin, niin, raskasta on juhlia, kun ei ole juhlatuulella.

_Hilda_ (toivottomasti). Minä aavistan onnettomuutta!

_Kartio_. Sinä olet ylenmäärin hermostunut, Hilda!

_Hilda_. Oo, jospa tietäisit, Aarne, minkälaista kidutusta olen saanut kestää!

_Kartio_ (vaipuen istumaan). Niinkuin ei tämä minua kiduttaisi! Tämä silmäinpeittäminen!

_Hilda_. Ja nuo kauheat puheet!

_Kartio_ (katkerasti). Ne myöskin!... Hän tiesi kyllä, minkä juhlan hän meille valmisti!

_Hilda_ (menee hänen luokseen ja hyväilee häntä). Ei ajatella sitä enää, Aarne! Eläkäämme toisillemme ja unohtakaamme kaikki!

_Kartio_ (synkästi). Niin, Hilda!... jos voimme sen tehdä!

_Hilda_. Mitä sinä sillä tarkoitat? Miksi olet niin kylmä?

_Kartio_ (pyyhkien otsaansa). En tiedä... Ehkä siksi, että olen täällä. Täällä on niin tukahuttavaa!

_Hilda_ (tulisesti). Mutta onhan hän luopunut oikeuksistaan! Vapaaehtoisesti luopunut.

_Kartio_. Kenties se onkin juuri siksi, Hilda!

_Hilda_ (tuskallisesti). Mitä sinä oikein tarkoitat? Sinä olet muuttunut, Aarne! Et ole enää sellainen kuin ennen! (Kiivaasti.) Sinä olet kylmennyt minulle!

_Kartio_. Älä kiivastu! Olen viime aikoina alkanut katsella suhdettamme toisilla silmillä... Olemme kuvitelleet siitä liikoja, Hilda!

_Hilda_. Siinäpä se on! Sinä olet kylmennyt minulle, Aarne!

_Kartio_. En... kunniani kautta, en! Mutta minua kalvaa epäilys, voiko tuollaiselle perustukselle mitään todellista elämää rakentaa... Alan aavistaa, että tohtori oli oikeassa, kuten tavallista. Hän on aina oikeassa!

_Hilda_ (matalasti). Ja mitä hän sitten sanoi?

_Kartio_. Että tuollaiset suhteet aina särkyvät, kun ne tuovat mukanaan myöskin velvollisuuksia!

_Hilda_ (ylös ponnahtaen). Ja sinä uskot sen!

_Kartio_. Hänen terävä logiikkansa repi minulta harhaluulot, ja tämä ilta on sen vain vahvistanut. Se oli vain huumausta!

_Hilda_ (heittäytyy hänen eteensä ja nojaa hänen polviinsa). Se ei ole totta, Aarne! Se ei saa olla totta! Sinä et saa ajatella niin, Aarne... se olisi liian... liian julmaa! Silloinhan suhteemme olisi...

_Kartio_ (katkerasti). Järjetöntä! Niin, sitä se onkin!

_Hilda_ (tuskallisesti). Ei, ei, Aarne! Et saa sanoa niin! Silloinhan ei enää kannattaisi elää!

_Kartio_. Mutta ajattelehan, Hilda! Meidänkin harrastuksiamme hallitsee todellinen elämä. Ja minä pelkään tuottavani sinulle kieltäymyksiä, joiden valossa alat ihannoida entisyyttäsi... Tiedätkö, mikä sitten seuraa?... Katumus... ja se on pahinta kaikesta!

_Hilda_ (jäykästi). Ymmärränkö sinua oikein? Sinä siis peräydyt?

_Kartio_. Luuletko, että voi poistaa Alfred Sanmarckin kaltaisen perseonallisuuden elämästään kuin vanhan vaatteen? Ei, Hilda... hänen muistonsa tulee meitä aina seuraamaan!

_Hilda_ (synkästi, ylös hypähtäen). Etkö luule minun ymmärtävän, mitä sinulla on kaiken tuon takana? Sinä olet kyllästynyt minuun, niinkuin kyllästyit Jennyyn! Oo, nyt minä tunnen sinut!

_Kartio_. Hilda!

_Hilda_. Niin, niin, ei kannata teeskennellä enää! (Kylmän ivallisesti). Olen pahoillani, että olin niin heikko kuin olin! Anteeksi, että vaivasin sinua!

_Kartio_ (toivottomasti). Ei hyödytä mitään tämä kiista. Meidän on jatkettava niin kuin olemme alottaneetkin!

_Hilda_ (kylmästi). Olet oikeassa! On tarpeetonta tuhlata enemmän sanoja! Sinä et ole se mies, joksi sinua uskoin...

_Kartio_. Mitä sinä sillä tarkoitat?

_Hilda_. Sinä olet heikko!

_Kartio_ (raskaasti). Huumaus on haihtunut ja kylmä todellisuus astunut sijaan!

_Hilda_. Raukka!... Mutta samantekevä! Minä taistelen yksinäni!

_Kartio_. Silloin on parasta, että käyt sovintoon miehesi kanssa!

_Hilda_ (lujasti). En koskaan!

_Kartio_. Uhmailet turhaan, Hilda!

_Hilda_. Minun täytyy, ymmärrätkö! Peräytyminen on myöhäistä. Olen polttanut sillat takanani!

_Kartio_. Mitä tarkoitat?

_Hilda_. Oo, sinä et tiedä, mitä minä olen tehnyt!

_Kartio_ (levottomasti). Ja mitä sinä olet sitten tehnyt?

_Hilda_. Hän etsii parhaillaan muistiinpanojaan, joissa on tulokset hänen tieteellisestä työskentelystään —

_Kartio_ (pahaa aavistaen). Niin, ja mitä sitten?

_Hilda_. Hän ei löydä niitä...

_Kartio_ (kauhuissaan). Sinä — sinä olet...?

_Hilda_ (rajusti). Polttanut ne, niin! Hänen kymmenen vuoden työskentelystään on vain hiukkanen tomua jäljellä!

_Kartio_ (parahtaen). Onneton! Miksi? Miksi?

_Hilda_ (intohimoisesti). Emme olleet tasavoimaiset. Niin kauvan kuin hänellä oli tuo, jota hän kutsuu elämäntehtäväkseen, oli hän kukistumaton. Minulla ei ollut sellaista enkä voinut luoda itselleni sellaista. Siksi jouduin aina ja ikuisesti alakynteen!

_Kartio_. Tiedätkö, onneton,' mitä olet tehnyt?

_Hilda_. Tiedän! Olen riistänyt häneltä hänen voimansa lähteen! Kun hän luopui minusta levollisesti kuin kelvottomasta kappaleesta, tapahtui se vain siksi, että hänelle jäi jotain minua korkeampaa ja arvokkaampaa. Silloin minä vannoin riistäväni sen häneltä, tekeväni hänet yhtä avuttomaksi kuin itse olen!

_Kartio_ (rajattomalla katkeruudella). Ei, onneton, siinä ei ole vielä kaikki! Et ole ainoastaan hävittänyt miehesi elämäntyötä, vaan riistänyt ihmiskunnalta yhden ihmishengen parhaimpia saavutuksia! Olet tehnyt korvaamattoman vääryyden. Rikoksesi on sovittamaton, luonnoton!

_Hilda_ (uhmaillen). Mitä liikuttaa minua ihmiskunta!

_Kartio_ (raivostuen). Ei mitään, sinä itsekkyyden perikuva! Kaiken pitää olla vain sinua varten! Yksin sinun tähtesi paistaa aurinko, vain sinun tähtesi käy tuuli ja sataa! Yksin sinun tähtesi viheriöitsee tämä siunattu maakin, joka kasvattaa sinunlaisiasi olentoja!... Oo, en milloinkaan ole ymmärtänyt miestäsi niin hyvin kuin nyt! Minä kauhistun sinua! Kaiken muun voi antaa anteeksi, mutta ei koskaan tällaista! (Syöksyy kuohuissaan ulos.)

_Hilda_ (kiirehtii hänen jälkeensä; tuskallisesti). Aarne! Aarne! Älä jätä minua yksin!... Aarne!... (Nojaten ovipieleen kuiskaa hiljaa.) Hän meni ja hänen kanssaan katkesi viimeinenkin side elämään... (Suoristaa itsensä.) Nyt olen yksin ja nyt olen voimakas! Tulkoon mitä tahansa!... (Sanmarck tulee tavattoman liikutettuna.)

_Sanmarck_. Minun paperini, Hilda!

_Hilda_ (säpsähtäen). Mitä on tapahtunut?

_Sanmarck_. Ovat jäljettömiin hävinneet! Joku on ne ottanut. Täytyy toimittaa ankara tutkinto!

_Hilda_ (kolkosti). Se on tarpeetonta!

_Sanmarck_. Kuinka...? Sinä siis tiedät, missä ne ovat?

_Hilda_. Tiedän... Voit säästää kaikki etsimiset; niitä papereita ei enää ole!

_Sanmarck_ (kuin ukkosen iskemänä). Mitä sanot? Oletko menettänyt järkesi? Etkö käsitä, että leikinlaskusi on rumaa, Hilda!

_Hilda_ (jäykästi). Se ei ole leikkiä, Alfred!

_Sanmarck_ (ravistaen häntä tuskan voimalla). Jumalan nimessä, missä ovat paperini? Vastaa, ihminen!

_Hilda_ (lujasti). Minä — minä olen ne polttanut!

_Sanmarck_ (äännähtäen kuin haavoitettu tiikeri). Polttanut!... (Kohottaa kätensä kuin aikoisi syöksyä hänen kimppuunsa, mutta lyyhistyykin huumaantuneena tuolille.) Polttanut!... Polttanut!... Polttanut! (Hänen äänensä kuolee lopulta kuiskaukseksi.)

_Hilda_ (raivon huumauksessa). Niin, sinun ylpeä unelmasi on nyt sirpaleina, niinkuin minunkin! Sinun vuosia kestäneestä työstäsi on vain hiukkanen tomua jäljellä! Näetkö nyt, kuka on voimakkaampi?... Sinä luulit olevasi kukistumaton, mutta nyt istut siinä avutonna kuin lapsi särkyneen lelunsa ääressä! Oo, sinä olet yhtä kurja ja heikko kuin muutkin! Tarvittiin vain isku oikeaan paikkaan!

_Sanmarck_ (sanomattomalla tuskalla). Ei, ei, sinä et ole voinut tehdä näin suunnatonta vääryyttä minulle! Sinä lasket vain kauheata leikkiä... Sano, että niin on, Hilda! Sano!...

_Hilda_ (nojaten hyllyyn). Älä toivo turhia! Kylmä totuus on, että niitä papereita ei enää ole!

_Sanmarck_. Hyvä Jumala! Onko sitten järkesi himmentynyt?

_Hilda_ (rajusti). Sinä näet, että sinunkin sydämeesi osataan, niin kivettynyt kuin se onkin! — Kuule, sinä rakastit noita elottomia papereitasi, eikö totta?

_Sanmarck_. Kaikki mennyttä! Taivas minua auttakoon!

_Hilda_. Sinä jumaloit tuota työtäsi! Sinun epäjumalasi on nyt luhistunut.

_Sanmarck_. Rakastin elämäntyötäni, onneton! Rakastin sitä enemmän kuin elämääni, jonka niin monta kertaa uskalsin vaaraan sentähden... Ja nyt on kaikki mennyttä! Miksi et riistänyt ennemmin elämääni, onneton?

_Hilda_ (uhmaillen). En tahtonut elämääsi, tahdoin työsi! Katsoin minullakin olevan siihen oikeutta!... Tiedätkö... jokaiseen noiden tutkimuksiesi renkaaseen liittyi minun yksinäisyyteni ja ikäväni. Mutta se ei herättänyt minussa rakkautta, vaan vihaa!

_Sanmarck_. Siksi sen olisi pitänyt olla sinulle arvokas!

_Hilda_. Toisen työ!... Ei koskaan, sanon minä!

_Sanmarck_ (rajattomalla mielikarvaudella). Käsitätkö, mieletön, mitä olet tehnyt? Olet tehnyt minusta kelvottoman humpuukimestarin koko tieteellisen maailman edessä!... Millä voin nyt todistaa, kaikki rohkeat väitteeni?... Oo, se oli kurjasti tehty. Sinun rikoksesi oli suurin, minkä ihminen voi milloinkaan toiselle tehdä! — Mutta ei hyödytä puhua siitä enää! Jos sen käsittäisit, et olisi sellaiseen tekoon ryhtynytkään. (Herpautuu synkkään äänettömyyteen.)

_Hilda_ (mittaillen lattiata; tuskansekaisella vimmalla aivan kuin omaa rohkeuttaan ylläpitääkseen). Oo, kuinka minä nautin nähdessäni sinut noin heikkona, noin muserrettuna, noin avuttomana! En tiedä teinkö oikein vai väärin, sen vain tiedän, että tein sinusta ihmisen... kuulitko?... Oo, minä säälin sinua!

_Sanmarck_ (hiljaa). Mieletön!

_Hilda_. Olen masentanut sinut! Voittanut sinut!... kuulitko, — voittanut! (Tarttuu tuolin selkänojaan.)

_Sanmarck_ (hillityllä tuskalla). Mennyttä!... Kaikki mennyttä!

_Hilda_. Niin, rakkaani! Onko sinun niin vaikeata tottua siihen ajatukseen?

_Sanmarck_ (jylhästi). On... (Nousee kolkon päättäväisenä ja ottaa pöydän laatikosta pienen putken. Hilda peittää silmänsä ja peräytyy kauhistuneena ovelle.)

_Hilda_ (hätäisesti). Sinä piilotit jotain, Alfred! Minne sinä lähdet?

_Sanmarck_ (soinnuttomasti). Laboratoorioon.

_Hilda_. Mitä aiot...?

_Sanmarck_. Sinulle en mitään. (Lähestyy ovea.)

_Hilda_ (änkyttäen; sulkee tien). Sinä... sinä siis aiot... (Kiljaisten.) Alfred!

_Sanmarck_ (käskevästi). Väisty!

_Hilda_. Tapa minut ensin. Vain minun ruumiini yli voit päästä!

_Sanmarck_ (luonnottoman levollisesti). Luuletko, että voin tämän jälkeen jäädä elämään? Tiedemies hävitköön elämästä samalla kuin työnsäkin. Sitä ei kukaan kummastele. Minun kunniani vaatii sen!... Väisty, onneton!

_Hilda_. En elävänä! Minä en laske sinua!

_Sanmarck_ (lujasti). Sinulla oli rohkeutta surmata minun elämäntyöni! Niinpä saat ottaa omalletunnollesi minun elämänikin! (Viskaa hänet tuimasti syrjään.)

_Hilda_ (hurjana tarrautuen häneen kiinni). Alfred! jumalan tähden, mitä aiot!

_Sanmarck_ (viskaten hänet uudelleen syrjään entistä rajummin). Sinun täytyy kestää se! Ei mitään huutoja eikä hälinää! (Avaa oven.)

_Hilda_ (peräytyy seinälle ja nojautuu siihen tukkien korviaan; vihlovasti). Noin heikoksi en sinua uskonut!

_Sanmarck_ (säpsähtäen). Heikoksi! Mitä tarkoitat?

_Hilda_. Tahdot paeta onnettomuutta, jota et voi kestää! Minä uskoin... olin varma... ettei sinua voi mikään murtaa!... Jumalani, en tiedä mitä ajattelin! (Vaipuu tuolia vasten polvilleen äärimmäisessä hermojännityksessä.)

_Sanmarck_ (vaipuen synkkään mietiskelyyn). Olet oikeassa!... Se olisi heikkoutta!

_Hilda_ (nyyhkyttäen). Jos meistä kahdesta toinen on liikaa maailmassa, niin varmaankin se olen minä.

_Sanmarck_ (menee pöydän luo ja laskee putken pöydälle; surullisen nuhtelevasti). Hilda, Hilda, tätäkö varten elimme kymmenen vuotta yhdessä?

_Hilda_ (murtuneena). Oo, Alfred!

_Sanmarck_ (hiljaa). Sääli, että niin paljon tarmokasta ja hedelmällistä työtä meni hukkaan!

_Hilda_. Etkö sääli itseäsi myöskin, Alfred?

_Sanmarck_. En... Ihminen ei ole korvaamaton; vain ihmistyö voi sitä toisinaan olla! (Tulee etualalle, vaipuu tuolille, kuiskaten.) Nyt ymmärrän, että elämässä on hetkiä, jolloin eläminen kysyy suurempaa rohkeutta kuin kuolema! (Vaitiolo.)

_Hilda_ (nousten; hiljaa). Mitä aiot nyt tehdä, Alfred?

_Sanmarck_ (lujasti). Alkaa uudelleen!

_Hilda_ (tuijottaen häneen). Sinä — sinä siis aiot alkaa uudelleen.

_Sanmarck_. Niin.

_Hilda_. Sinä voit alkaa alusta? Sinulla on voimaa ryhtyä työhösi uudelleen?

_Sanmarck_. Niin kauan kuin on elämää, on uskoakin! Vain kerran on uskoni pettänyt... Se tapahtui hetki sitten.

_Hilda_ (kiihkeästi). Sano minulle, mistä olet saanut tuon rajattoman uskosi ja voimasi?

_Sanmarck_. Vuosien työstä ja siitä päämäärästä, jota se tarkoitti!

_Hilda_ (henkeään pidätellen). Ja sinun päämääräsi?

_Sanmarck_. Tähtää ikuisuutta. Minulla ei ole lapsia, mutta tahdon jättää jälkeeni teon, johon minun persoonallisuuteni on painanut lähtemättömän leimansa, teon, joka ei häviä minun kanssani!