Part 1

language: Finnish

KUVATON KUVAKIRJA

Kirj.

H. C. Andersen

Suomentanut

Larin-Kyösti

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.

Ihmeellistä! Tuntiessani mitä lämpimimmin ja syvimmin, tuntuu minusta ikäänkuin käteni ja kieleni olisivat sidotut. En voi tunteitani tarkoin toistaa, en ajatuksiani siten ilmaista kuin ne minussa ovat eläviksi käyneet. Ja kuitenkin olen taidemaalari, sen sanoo minulle silmäni, sen ovat tunnustaneet kaikki, jotka ovat nähneet luonnoksiani ja kuviani.

Olen köyhä poika, asun ahtaalla laitakadulla, mutta minulta ei puutu valoa, sillä minä asun ylhäällä, ja eteeni leviää näköala yli kaikkien kattojen. Minusta tuntui elämä kovin ikävältä ja yksinäiseltä ensi päivinä kaupunkiin tultuani. Metsien ja viheriäisten kunnaiden asemesta kuvastui näköpiiriini vain harmaita savupiippuja. Minulla ei ollut täällä ainoatakaan ystävää, eivät mitkään tutut kasvot minua tervehtineet.

Eräänä iltana seisoin surun valtaamana ikkunani ääressä, avasin sen ja kurkistin ulos. Suunnaton ilo tulvahti sydämeeni! Näin kasvot, jotka hyvin tunsin, — pyöreät, ystävälliset kasvot, kaukaa kotiseudultani tutun parhaan ystäväni.

Tämä oli Kuu, rakas, vanha kuu, muuttumatta sama, aina entisensä näköinen, jollaisena se oli rämeen reunassa kasvavien raitojen lomitse katsellut minua. Minä heittelin sille lentosuukkoja, ja se paistoi suoraan huoneeseeni ja lupasi joka ilta liikkeelle lähtiessään käydä minua hiukan katsomassa; tämän lupauksensa se onkin siitä asti rehellisesti pitänyt.

Vahinko vain, että se voi viipyä niin lyhyen ajan. Joka kerta kun se tulee, se kertoo minulle yhtä ja toista, mitä se edellisenä yönä tai samana iltana on nähnyt.

»Maalaa sinä vain, mitä minä kerron», se sanoi käydessään ensi kerran luonani, »sittenpähän saat valmiiksi oikein sievän kuvakirjan». Niin olenkin tehnyt useina iltoina. Voisin tavallani kuvina antaa uuden kokoelman Tuhannen yön tarinoita, mutta se olisi kuitenkin liikaa. Julkaisemani kuvat eivät ole valittuja, vaan seuraavat toisiaan siinä järjestyksessä kuin olen ne kuullut. Suuri nerokas maalaaja, runoilija tai säveltaiteilla voi tehdä siitä enemmän, jos tahtoo. Nämä piirrokseni ovat vain paperille pantuja hahmopiirteitä ja joskus omia ajatuksiani, sillä kuu ei saapunut joka ilta: toisinaan työntyi väliin pilvi tai kaksikin.

Ensimäinen ilta.

»Viime yönä», nämä ovat kuun omia sanoja, »liu'uin halki Intian kirkkaan ilman ja kuvastelin itseäni Ganges-virtaan. Säteeni koettivat tunkeutua läpi vanhojen plataanien kudoksen, joka kaartui kilpikonnan kuoren tavoin.

Silloin tuli viidakosta hindutyttö, keveänä kuin gaselli, ihanana kuin Eeva. Tässä Intian tyttäressä oli jotain hentoisen ilmakasta, mutta samalla upeata elämän täytelyyttä! Saatoin nähdä ajatukset hienon ihon lävitse. Okaiset liaanit repivät hänen sandaalejaan, mutta kuitenkin asteli hän reippaasti eteenpäin.

Villipeto, joka nousi vedestä sammutettuaan siinä janonsa, juoksi arkana yli tien, sillä tyttö piteli kädessään palavaa lamppua. Näin raikkaan veren virtaavan läpi hienojen sormien, joita hän piti ojennettuina, suojellakseen liekkiä. Hän lähestyi virtaa, asetti lampun vuolle, ja lamppu uiskenteli alas pitkin virtaa. Liekki liehahti, ikäänkuin sammumaisillaan, mutta se paloi kuitenkin, ja tytön mustat, välkkyvät silmät seurasivat sitä silkkisten ripsien takaa sielukkaalla katseella. Hän tiesi, että hänen rakastettunsa eli vielä, jos lamppu palaisi niin kauan kuin hän saattoi sen nähdä. Jos se taas sammui, oli hänen sulhasensa kuollut.

Ja lamppu paloi ja liehahteli, ja tytön sydän liekehti ja vapisi. Tyttö lankesi polvilleen ja rukoili. Ruohossa hänen vieressään lojui kosteankylmä käärme. Mutta tyttö ajatteli vain Brahmaa ja sulhastansa. »Hän elää!» riemuitsi hän, ja vuoret vastasivat kajahtaen: »hän elää!»

Toinen ilta.

»Eilen», kertoi minulle kuu, »katselin alas pieneen puistoon, jota talot ympäröivät. Siellä lepäsi kana ja yksitoista kananpoikaa. Sievä pieni tyttönen juoksenteli sen ympärillä. Kana kaakatti ja levitti pelästyneenä siipensä, peittäen pienokaisensa.

Silloin tuli tytön isä, hän torui, ja minä liu'uin etäämmälle sitä enempää ajattelematta.

Tänä iltana katselin kuitenkin taas samaan puutarhaan — siitä ei olekaan kulunut kuin muutama minuutti. Kanakopissa oli aivan hiljaista, mutta pian tuli pieni tyttö, hiipi varovasti kanakopin luo, työnsi salvan syrjään ja livahti kanan ja poikasten keskeen.

Nämä kirkuivat kimakasti ja lentää räpyttelivät pitkin koppia. Pienokainen juoksi jälessä, minä näin sen selvästi, kun katselin muurin aukosta. Minä ihan suutuin pahaan tyttöön ja olin hyvilläni, kun isä tuli ja torui häntä vielä kiivaammin kuin eilen ja tarttui hänen käsivarteensa.

Tyttö taivutti päänsä, isot kyyneleet kimmelsivät hänen sinisissä silmissään. 'Mitä sinä täällä teet?' kysyi isä. Tyttö itki. 'Minä tulin tänne', sanoi tyttö, 'suutelemaan kanaa ja pyytämään siltä anteeksi eilisen tekoni tähden; en uskaltanut sitä sinulle sanoa!' Ja isä suuteli suloista, viatonta lasta otsalle; ja minä suutelin häntä silmille ja suulle.»

Kolmas ilta.

»Minä näin vaimon — ahtaan kadun varrella aivan lähellä. Kuja on niin kapea, että saatan vain minuutin ajaksi laskea säteeni solumaan talon muurille, mutta tämän minuutin aikana näen tarpeeksi, tunteakseni maailman, mikä täällä liikkuu.

Kuusitoista vuotta sitten oli tämä vaimo lapsi; tuolla maaseudulla leikki hän pappilan puutarhassa. Ruusupensaat olivat vanhoja ja aivan lakastuneita, ne rehoittivat ulkona käytävillä ja työnsivät pitkiä oksia aina omenapuihin saakka. Vain siellä täällä näkyi ruusu, eikä se ollut ihana niinkuin kukkien kuningatar saattaa olla, mutta väriä sillä oli, olipa tuoksuakin. Minusta näytti kirkkoherran pieni tytär paljoa ihanammalta ruusulta. Tyttö istui jakkarallaan metsistyneen pensaston juurella, suudellen pahvisen nuken sisäänpainuneita poskia.

Minä näin hänet taas kymmenen vuotta myöhemmin, — näin hänet upeassa tanssisalissa. Hän oli rikkaan kauppiaan sorea morsian; minua ilahutti hänen onnensa, kävin häntä katsomassa hiljaisina iltoina.

Oi, ei kukaan ajattele minun kirkkaita silmiäni, varmaa katsettani! Minunkin ruusuni versoi villejä vesoja kuten pappilan puutarhassa kasvava! Arkielämälläkin on oma murhenäytelmänsä; tänään näin viimeisen näytöksen.

Ahtaan kadun varrella hän makasi vuoteella kuolemansairaana, ja ilkeä talonisäntä, hänen ainoa turvansa, kiskoi raa'asti ja kylmästi peitteen hänen päältään ja sanoi: 'Nouse! sinun poskesi peloittavat ihmisiä, siistiydy! Hanki rahaa, muutoin minä heitän sinut kadulle, sukkelaan; nousehan!' — 'Kuolema viiltää rintaani!' sanoi vaimo, 'oi, anna minun levätä'.

Mutta mies kiskoi hänet vuoteelta, maalasi hänen poskensa, siroitti ruusuja hänen hiuksiinsa, pakoitti hänet ikkunan ääreen istumaan, asetti palavan kynttilän hänen viereensä ja meni menojaan. Minä katselin tuijotellen vaimoa; hän istui liikkumattomana, hänen kätensä vaipuivat syliin.

Ikkuna paiskautui kiinni, ikkunanruutu särkyi, mutta hän istui hiljaa. Uutimet lepattivat liekin tavoin hänen ympärillään, hän oli kuollut. Avonaisen ikkunan ääressä istuen vainaja ikäänkuin varoitteli julman kohtalonsa uhrina.»

Neljäs ilta.

»Tänä iltana olin katsomassa saksalaista huvinäytelmää», kertoi kuu.

»Tämä tapahtui eräässä pienessä kaupungissa; muuan tallirakennus oli muutettu teatteriksi. Pilttuut oli jätetty paikoilleen, niitä oli vain puhdistettu aitioiksi. Koko puurakennus oli koristettu kirjavalla paperilla, alemman kaaren alla riippui pieni rautainen kynttiläkruunu. Sen yläpuolelle oli kattoon kiinnitetty kumoonkaadettu tynnyri, jotta kruunun voisi vetää kattoon kuten isommissa teattereissa oli tapana silloin kun kuiskaajan luukusta näytännön alkaessa kuului kellon kilinää.

'Kilikili!' ja pieni rautainen kynttiläkruunu kohosi äkkiä puolen kyynärän verran; nyt tiedettiin huvinäytelmän alkaneen.

Nuori ruhtinas oli puolisoineen matkalla kaupungin läpi ja tullut katsomaan esitystä. Siksi oli huone täpösen täynnä, ainoastaan kynttiläkruunun alle oli muodostunut ikäänkuin tulivuoren aukko. Sillä paikalla ei istunut yhtäkään sielua, sillä kynttilät tippuivat: 'tsip, tsip!'

Minä näin kaiken, sillä huoneessa oli niin lämmintä, että oli täytynyt avata kaikki seinäluukut. Ja jokaisesta luukusta katselivat ulkona seisovat pojat ja tytöt huoneeseen, vaikka poliisi istui sisällä uhaten kepillään.

Aivan jouhisoittokunnan lähellä nähtiin nuori ruhtinaspari istumassa kahdessa nojatuolissa; muulloin istuivat siinä tavallisesti pormestari ja hänen rouvansa. Mutta tänä iltana täytyi heidän istua puupenkeillä niinkuin muidenkin porvarien.

'Siitä näkee, että haukka ajaa toisen tieltään', kuului huomautus rouvasväen puolelta, ja sen johdosta muuttui kaikki vielä juhlallisemmaksi: kynttiläkruunu lepatti, rahvasta näpäyteltiin sormille, ja minä — niin, kuu oli myös mukana koko näytännön aikana.»

Viides ilta.

»Eilen», alotti kuu, »katselin alas liikehtivään Pariisiin, ja katseeni tunkeutuivat Louvren kammioihin.

Vanha, kurjasti puettu, kansanluokkaan kuuluva isoäiti seurasi erästä palvelusmiestä isoon, tyhjään valtaistuinsaliin. Hän tahtoi nähdä tämän salin, hänen täytyi se nähdä.

Tämä saavutus oli vaatinut monta pikku uhrausta, paljon puhetaitoa, ennenkuin hän oli näin pitkälle ehtinyt.

Hän pani laihat kädet ristiin ja katseli juhlallisesti ympärilleen ikäänkuin olisi seisonut kirkossa. 'Tässä se tapahtui!' sanoi hän, 'juuri tässä!' ja hän lähestyi valtaistuinta, jolta riippui kallis kultapalteinen samettiverho. 'Tuolla', sanoi hän, 'tuolla!' ja hän polvistui ja suuteli purppurapeitettä — luulenpa hänen itkeneen.

'Eihän se ollut tämä sametti!' sanoi palvelija, ja hänen huulillansa liikkui hymy. 'Mutta tässä se kuitenkin tapahtui!' sanoi vaimo, 'tällaiselta täällä silloin näytti!' 'Niin', vastasi mies, 'eikä kuitenkaan niin; ikkunat oli säretty, ovet oli revitty alas ja verta oli lattialla. _Te_ voitte kuitenkin sanoa: 'Minun pojanpoikani on kuollut Ranskan valtaistuimella'.

'Kuollut!' toisti vanha rouva. En usko heidän lausuneen enempiä sanoja; he jättivätkin pian salin, iltahämärä laskeutui huoneeseen, ja minun hohteeni valaisi Ranskan valtaistuimen kalliin sametin kahta kirkkaammaksi.

Kenen sinä luulet sen vanhan vaimon olleen? Tahdon sinulle kertoa erään tarinan. Tämä tapahtui heinäkuun vallankumouksen aikaan, sen loistavan voitonpäivän iltaantuessa, jolloin jokainen talo oli linnoitus, jokainen ikkuna vallitus, ja kansa teki rynnäkön Tuileries-palatsiin. vaimot ja lapsetkin olivat mukana keskellä taistelevia; he tunkeutuivat kuninkaanlinnan kamareihin ja saleihin. Köyhä, pieni, ryysyihin puettu poika taisteli urhoollisesti vanhempien soturien joukossa; useiden pistinten kuolettavasti haavoittamana vaipui hän maahan. Tämä tapahtui valtaistuinsalissa, ja verta vuotava poika asetettiin Ranskan valtaistuimelle, ja sametti käärittiin hänen haavoillensa; veri virtasi yli kuninkaallisen purppuran.

Mikä kuva! Komea sali, taistelevat ryhmät! Murtunut lippu oli maassa, pistimien päissä liehui kolmivärinen viiri, ja valtaistuimella lepäsi köyhä poika kelmeine, kirkastuneine kasvoineen, silmät suunnattuina taivasta kohden, jäsenet vavahdellen kuolinkamppauksessa, — rinta paljaana, viheliäinen puku yllä, hopealiljaisen korusametin poimun puoleksi peittämänä.

Pojan kehdon ääressä oli ennustettu: 'Hän kuolee kerran Ranskan valtaistuimella!' Äidin sydän oli uneksinut uudesta Napoleonista.

Minun säteeni ovat suudelleet hänen haudallensa laskettua kuihtumattomien kukkien seppeltä, säteeni ovat yöllä suudelleet vanhan isoäidin otsaa, kun hän unessaan näki kuvan, jonka sinä voit tähän piirtää: 'Köyhä poika Ranskan valtaistuimella!'»

Kuudes ilta.

»Olen käynyt Upsalassa!» sanoi kuu. »Katselin alas isolle tasangolle niukkoine ruohikkoineen ja hedelmättömine kenttineen. Kuvastelin itseäni Fyris-joessa, höyrylaivan karkoittaessa kaloja ruovikkoon. Allani kiitivät pilvet langettaen pitkiä varjoja Odinin, Thorin ja Freyrin haudoille, kuten noita kumpuja nimitetään. Kummuilla kasvavaan ruohikkoon on niiden nimet piirretty.

Täällä ei ole mitään hautakiveä, johon matkustava voisi kaivertaa nimensä, ei ole mitään kallionseinää, johon hän voisi sen maalata. Siksi vierailija on leikkauttanut ruohikon. Paljas maa loistaa silmiin suurina kirjaimina ja niminä, ne muodostavat kokonaisen verkon, joka on pingoitettu yli ison kummun, — kuolemattomuuden, jota uusi nurmi kattaa.

Siellä seisoi mies, laulaja; hän tyhjensi leveällä hopearenkaalla varustetun mesitorven ja kuiskasi nimen. Hän varoitti tuulta ilmaisemasta nimeä, mutta minä kuulin sen, minä tunsin sen, sen yllä välkkyi kreivinkruunu, ja siksi hän ei ääneen lausunut hänen nimeänsä. Minä hymyilin, — runoilijan kruunu kimmelsi hänen päällään. Esten Eleonoran aatelisnimi liittyy läheisesti Tasson nimeen. Minä tiedän myös, missä kauneuden ruusu kukkii —!»

Tämän sanoi kuu, silloin kulki pilvi sen yli. Älköön mitään pilviä tunkeutuko runoilijan ja ruusun väliin!

Seitsemäs ilta.

»Pitkin rantaa leviää raikkaana ja tuoksuvana pyökkejä ja tammipuita kasvava metsä. Keväisin käyvät sitä tervehtimässä sadat satakielet.

Aivan lähellä on meri, ikuisesti vaihteleva meri. Metsän ja meren välillä kulkee leveä hiekkatie, vaunut toisensa jälkeen vyöryvät ohitse. Minä en seuraa niitä, katseeni pysähtyy mieluummin yhteen ainoaan kohtaan: sillä paikalla on jättiläishauta, sinivattu-köynnökset ja okaiset oratuomet versovat kivien välissä.

Täällä on runoutta luonnossa. Kuinka luulet ihmisten käsittävän tämän? No, minä kerron sinulle, mitä minä kuulin siellä vain viime iltana ja yönä.

Ensiksi tuli kaksi rikasta maamiestä ajaen tietä pitkin. 'Nämä ovat ihania puita!' sanoi toinen. — 'Jokainen antaa varmaan kymmenen kuormaa polttopuita!' vastasi toinen; 'tulee ankara talvi, viime vuonna saimme neljätoista taalaria syleltä!' ja niin jatkui puhe.

'Tässä on tie kovin huonoa!' virkkoi toinen kulkija. — 'Nämä ovat ihan kirottuja puita', vastasi naapuri; 'tämän kautta ei käy mitään oikeata ilmanvetoa paitsi meren puolelta!' Sen sanottuaan ajoivat he taas edelleen.

Postivaunukin tuli ohi ajaen; kaikki nukkui tällä mitä ihanimmalla seudulla; ajaja puhalsi postitorveen, mutta hän ei ajatellut muuta kuin: 'Minä soitan hyvin, ja se kaikuu täällä aika somasti; miellyttääkö se teitä hyvin?' Ja postivaunut katosivat niine hyvineen.

Silloin tuli kaksi poikaa hevosella laukaten. Tässä on nuoruutta ja samppanjaa veressä, ajattelin minä. He katselivat hymyhuulin sammalkasvuista kumpua ja tummaa viidakkoa.

'Täällä minä voisin käyskennellä myllärin Kirstin kanssa!' sanoi toinen, ja he katosivat. Kukat tuoksuivat hyvin väkevästi, jokainen tuulenhenkäys uinaili, ihan kuin meri olisi osa taivaasta, joka oli pingoitettu syvän laakson yli.

Vaunut ajoivat ohi, niissä istui kuusi henkilöä, — neljä nukkui, viides ajatteli uutta kesätakkiaan, jonka piti sopia hänelle mainiosti; kuudes kumartui katsomaan vaunuista ja kysyi, oliko kiviröykkiöllä mitään merkitystä.

'Ei ole!' vastasi ajaja, 'tämä on kivikasa, mutta puut ovat merkillepantavia'. — 'Kertokaa minulle!' — 'Niin, ne ovat hyvin merkillepantavia! Katsokaas, kun lumi talvella on korkea, ja kaikki näyttää yhdeltä ainoalta lakeudelta, silloin ovat puut minulle merkkejä, joista minä voin ottaa vaarin, jotten aja mereen. Katsokaas, sen vuoksi ovat ne merkillepantavia!' Sen sanottuaan ajoi hän tiehensä.

Nyt tuli muuan taidemaalari, hänen silmänsä loistivat, hän ei virkkanut sanaakaan, vihelteli vain, ja satakielet lauloivat toinen toistaan äänekkäämmin. 'Tukkikaa suunne!' huudahti hän ja painoi tarkasti muistiin kaiken sekä väreillä että musteella: 'Sininen, sinisenpunertava, tummanruskea! siitä tulee ihastuttava maalaus!' Hän kiinnitti sen kuten kuvastin kiinnittää kuvan, ja sitä tehdessään vihelteli hän erästä Rossinin marssia.

Lopulta tuli sinne köyhä tyttö, hän levähti hiidenhaudan partaalla ja asetti taakkansa maahan. Ihanat, kalpeat kasvot kumartuivat kuunnellen kohti metsää. Hänen silmänsä loistivat, kun hänen katseensa liiti taivaalle tai meren yli. Kädet laskeutuivat ristiin, luulen, että hän rukoili isämeidän.

Hän ei itse käsittänyt, mikä tunnelma virtasi hänen sieluunsa. Mutta minä tiedän, että tämä hetki ja ympärillä loistava luonto pysyy hänen muistissaan vuosienkin takaa monta kertaa kauniimpana ja uskollisempana kuin taidemaalari määrätyillä väreillään ne paperille piirteli. Minun säteeni seurasivat häntä, kunnes aamurusko suuteli hänen otsaansa!»

Kahdeksas ilta.

Taivaalla oli raskaita pilviä, kuu ei tullut ollenkaan näkyviin. Seisoin huoneessani kaksin verroin yksinäisenä katsellen ilmaan, missä kuun olisi pitänyt paistaa.

Ajatukseni liihättelivät kaukaisuuteen, ylös suuren ystäväni luokse, joka aina iltasin niin somasti jutteli minulle kertomuksia ja näytti minulle kuvia. Kuinka suunnattoman paljon se olikaan kokenut eläissänsä!

Se purjehti vedenpaisumuksen yllä ja hymyili katsellessaan alas arkkiin, niinkuin nyt minulle, ja toi lohdutuksen uudesta ilmoille kukoistavasta maailmasta. Kun Israelin kansa seisoi itkien Babylonin vetten partailla, katseli se surumielisesti läpi halavien, joissa harput riippuivat. Kun Romeo kapusi parvekkeelle ja rakkauden suudelma nousi kuten Keruubin ajatus taivahille, leijui kuu läpikuultavassa ilmassa, puoleksi peittyneenä tummien kypressien taakse. Se näki sankarin St. Helenan saarella, kun tämä yksinäisiltä kallioilta katseli kauas yli valtameren.

Mitäpä kaikkea kuu voisikaan kertoa! Maailman elämä on sille satu.

Tänä iltana en sinua näe, vanha ystävä! En voi piirtää mitään kuvaa sinun vierailusi muistoksi!

Katsellessani näin uneksuen ylös pilviin, kirkastui ilmapiiri. Pilvistä pilkahti kuun säde, mutta se sammui taas. Tummat hattarat kulkivat yli kuun, mutta tuo oli kuitenkin kuun lähettämä tervehdys, ystävällinen iltatoivotus minulle.

Yhdeksäs ilta.

Oli jälleen kirkas ilma. Oli kulunut useita iltoja, kuu oli ensi neljänneksessä. Minä sain taas aiheen luonnokseen.

Kuulkaahan, mitä kuu kertoi.

»Minä seurasin napapiirin lintua ja uivaa valaskalaa Grönlannin itärannikolle. Paljaat jään ja lumen peittämät kalliot sulkivat piiriinsä laakson, missä pajut ja mustikat rehoittivat rikkaassa kukoistuksessaan; tuoksuva tervakko levitti suloista hajuaan.

Valoni oli himmeä, kehäni oli kelmeä kuin vesililjan lehti, joka viikkoja sitten on temmattu varrestaan ja ajelehtaa pitkin vesiä. Pohjasenpalon kruunu paloi, sen kehä oli leveä, ja säteet kiitivät kuin räiskyvät tulipatsaat pitkin koko taivasta, heloittaen vihreän- ja punaisenvärisinä.

Perimäisen pohjolan asukkaat kokoontuivat tanssimaan ja huvittelemaan, mutta he eivät revontulten räiskinää hämmästyneet, sillä tämä oli heille tuttua komeutta: antaa kuolleiden sielujen mursunpäällä kisata pallosilla! ajattelivat he oman uskonsa mukaan, eikä heillä ollut huvia eikä halua muuhun kuin laulamaan ja tanssimaan.

Keskellä piiriä seisoi grönlantilainen turkitta, käsirumpu kädessä ja viritti virren hylkeenpyynnistä, ja kuoro vastasi: 'Eijaa, eijaa, aa!' hyppien valkoisiin turkkeihin puettuna piirissä. Kisa näyttikin jääkarhuntanssilta. Silmät ja pää tekivät mitä rohkeimpia liikkeitä.

Nyt alkoivat käräjät ja tuomiot. Ne, jotka olivat rikkoneet, astuivat esille, ja loukattu mainitsi valmistamatta vastustajan viat; reippaasti ja pilkallisesti, kaikki tämä tapahtui rummun säestämän tanssin aikana. Syytetty vastasi yhtä nokkelasti, sillävälin nauroi seurakunta ja langetti tuomion heidän välillänsä.

Vuoret jymähtelivät, jäätiköt räjähtelivär, isoja möhkäleitä irtaantui syöksymään vuorenkupeilta syvyyksiin, pudotessaan hajoten siruiksi. Oli grönlantilainen ihana kesäyö.

Sadan askeleen päässä tältä paikalta makasi sairas avonaisessa teltassa nahkojen peitossa. Elämä virtasi vielä hänen lämpöisessä veressään, mutta hänen täytyi kuitenkin kuolla, sillä hän uskoi sen itse, ja kaikki hänen ympärillään uskoivat sen. Siksi neuloi hänen vaimonsa jo nahkapeitteen tiukasti hänen ympärilleen, jottei hänen myöhemmin olisi tarvinnut häntä koskettaa. Ja vaimo kysyi: 'Tahdotko tulla vuorelle kovaan lumeen haudatuksi? Minä koristan sen paikan sinun kajakillasi ja sinun vasamillasi! Angekok on tanssiva tietään sen paikan yli, vai tahdotko sinä mieluummin tulla mereen upotetuksi?'

'Mereen!' kuiskasi toinen ja nyökäytti päätään surullisesti hymyillen. — 'Se on suviteltta!' sanoi vaimo; 'siellä hyppelehtivät sadat hylkeet, siellä nukkuu mursu jalkojesi juurella, ja metsästys siellä on varma ja hupaisa.'

Ja lapset itkien repäisivät pingoitetun vuodan ikkunalta, jotta kuoleva voitaisiin viedä merelle, lainehtivalle merelle, joka antoi hänelle elatuksen hänen eläessään, nyt rauhan kuollessaan. Uiskentelevat jäävuoret kohosivat hänen hautapatsaiksensa, päivä ja yö vaihtuivat. Hylje uinuu jäälohkareella, myrskylintu liitää kauas sen yli.»

Kymmenes ilta.

»Minä tunsin erään vanhan neitsyen», sanoi kuu; »hän kulki joka talvi puettuna keltaiseen atlasturkkiin, joka oli aina uusi, sillä se oli hänen ainoa muotinsa. Joka kesä käytti hän samaa olkihattua, luulenpa samaa sinisenharmaata nuttuakin.

Hän kulki kadun poikki tapaamaan vain yhtä ainoata vanhaa ystävätärtään. Mutta viime vuosina ei hän enää siellä käynyt, sillä ystävätär oli kuollut. Hyljättynä työskenteli vanha neitsyeni ikkunan ääressä, jolla heloitti koko kesän ajan somia kukkia sekä talvisin huovalla suojeltuja krasseja.

Viimeisinä kuukausina ei hän enää istunut ikkunan ääressä, mutta hän eli kuitenkin, sen tiesin, sillä en ollut nähnyt hänen tekevän sitä suurta matkaa, josta hän ja hänen ystävättärensä niin usein olivat puhuneet.

'Niinpä niin', oli hän silloin puhellut, 'kun minä kuolen, pääsenkin paljoa pitemmälle matkalle kuin koko elinaikanani. Kuuden penikulman päässä täältä on minun sukuhautani, sinne minut viedään, siellä saan levätä toisten sukulaisteni luona.'

Eilisyönä pysähtyivät vaunut talon edustalle; sieltä kannettiin ruumisarkku. Silloin tiesin, että hän oli kuollut; kantajat käärivät olkia arkun ympäri ja ajoivat tiehensä. Siellä nukkui hiljainen, vanha neitsyt, joka viime vuosinaan ei ollut kotoaan liikkunut, ja vaunut vyöryivät kaupungista, niin vinhasti kuin se olisi ollut huvimatka.

Maantielläpä ajettiin vielä nopeammin. Ajaja katseli pari kertaa salaa taakseen. Luulenpa hänen peljänneen näkevänsä neidin istumassa ruumisarkulla, puettuna ainaiseen atlasturkkiinsa. Sentähden hän löikin hevosia niin järjettömästi ja kiristi ohjaksia, jotta kuolaimet vaahtosivat.

Hevoset olivat nuoria ja tulisia, jänis huppelehti yli tien, ja hevoset pillastuivat. Vanha neitsyt, joka vuodet umpeensa liikuskeli talossa aina yhtä hiljaisesti, kiiti nyt kuoltuaan yli kivien ja kolojen avonaisella valtatiellä. Oljilla köytetty ruumisarkku kaatui kumoon tielle; hevosten ajaja ja vaunut syöksyivät hurjaa vauhtia eteenpäin.

Leivo pyrähti laulaen kedolta lentoon, visersi aamuvirtensä liihottaen arkun päällä, asettui sille istumaan ja pöyhi nokallaan mattoja ikäänkuin tahtoen repiä rikki koteroa. Sitten kohosi se taas ilmoihin, ja minä vetäydyin jälleen punertavien aamupilvien taakse.»

Yhdestoista ilta.

»Oli hääjuhlat!» kertoi kuu. »Lauluja oli laulettu, onnittelumaljoja oli tyhjennetty, pidot olivat komeat ja upeat; vieraat olivat sanoneet jäähyväisensä, keskiyö oli kulunut, äidit suutelivat sulhasta ja morsianta.

Minä näin heidät yksin, mutta ikkuna oli melkein kokonaan uutimien peitossa; lamppu valaisi kodikasta kammiota.

'Jumalan kiitos, he ovat poissa!' sanoi sulhanen ja suuteli morsiamensa käsiä ja huulia. Morsian hymyili ja itki, lepäsi hänen rinnallaan vavisten niinkuin lotuskukka lepää juoksevalla virralla; ja he kuiskasivat suloisia, onnellisia sanoja.

'Nuku suloisesti!' huudahti sulho ja veti syrjään ikkunauutimet. — 'Katso, kuinka ihanasti kuu paistaa', sanoi morsian, 'katso, kuinka hiljaisesti ja kirkkaasti se paistaa!'

Ja morsian sammutti lampun, kodikas huone tummeni, ja kuitenkin minun valoni loisti niinkuin morsiamen silmät loistivat. — Naisellisuus, suutele runoilijan harppua, kun hän laulaa elämän salaisuuksista!»

Kahdestoista ilta.

»Minä annan sinulle kuvan Pompeijista», sanoi kuu.

»Olin etukaupungissa Kaivajankadulla, joksi sitä sanotaan, missä ihanat muistomerkit seisovat, — missä kerran riemuitsevat nuorukaiset ruusut otsilla tanssivat Laisin ihanien sisarien kanssa.

Nyt vallitsi täällä kuolonhiljaisuus. Saksalaiset, napolilaisessa palveluksessa olevat sotilaat olivat vartijoina ja pelasivat korttia ja noppapeliä. Joukko tuolta puolen vuorien tulleita matkustajia vaelsi kaupunkiin vartijan saattamana. He tahtoivat minun täydessä valossani katsella haudasta noussutta kaupunkia, ja minä osoitin heille vaununrattaitten jäljet leveillä laavaliuskoilla kivetyissä kaduissa. Minä osoitin heille ovenkamanoihin piirretyt nimet sekä niillä vielä riippuvat kilvet. He katselivat pienille kartanoille rakennettuja suihkukaivoaltaita, jotka olivat koristetut simpukoilla ja näkinkengillä.

Mutta missään ei vesi kohonnut ilmaan, mikään laulu ei kajahtanut läpi rikkaasti maalattujen huoneiden, missä metallinen koira vartioi ovea. Tämä oli kuolleiden kaupunki; vain Vesuvius pauhasi ikuisia hymnejään, joiden yksityisiä säkeistöjä ihmiset sanovat uusiksi purkauksiksi.

Me menimme Venuksen temppelille, joka on veistetty valkoisenhohtavasta marmorista. Temppelin leveiden portaiden edessä on pääalttari rehevine halavineen, jotka humisevat pilarien välissä.

Ilma oli läpikuultava ja sininen, ja taustalla kohosi sysimustana Vesuvius, josta tuli tupruili ilmaan kuin männyn runko. Valaistu savupilvi lepäsi tuolla yön hiljaisuudessa kuin petäjän latva, mutta veriruskeana.

Seuran keskessä näin erään laulajattaren, todella suuren taiteilijattaren; olen nähnyt hänen suosittuna laulavan Euroopan etevimmillä paikkakunnilla. Kun hän läheni draamallista näyttämöä, istuutuivat kaikki amfiteatterin kiviportaille. Taasen oli tämä pieni paikka täpö täynnä väkeä kuten vuosituhansia sitten. Näyttämö oli vielä muinaisessa kunnossaan, taustalla muurattuine kulisseineen sekä molempine kaarineen. Taustan läpi näkyi sama koristus kuin siihen aikaan, luonto itse, Sorrenton ja Amalfin väliset vuoret. Laulajatar nousi piloillaan näyttämölle ja lauloi. Paikka haltioitti häntä.

Tulin ajatelleeksi Arapian raisua hevosta, kun se korskuen pöyhistää harjaansa ja laukkaa tiehensä. Sama keveys ja varmuus näkyi laulajattarenkin esiintymisessä. Tulin ajatelleeksi kärsivää, Golgatan ristin alla seisovaa äitiä. Ilmeissä näkyi sama syvästi tunnettu tuska.

Ja ympärillä kajahtivat samoin kuin tuhannen vuotta sitten riemuhuudot sekä suosionosoitukset. 'Onnellinen, taivaan armoittama!' riemuitsivat kaikki.

Kolme minuuttia myöhemmin oli näyttämö tyhjä, kaikki oli kadonnut, ei kuulunut enää ääntäkään. Seurue oli mennyt menojaan, mutta rauniot seisoivat yhä muuttumattomina, niinkuin ne pysyvät vielä vuosisatoja, eikä kukaan enää tiedä hetken suosionosoituksista, ihanasta laulajattaresta hänen sävelistään, hänen hymystään. Unohtuneena ja kadonneena kajastaa tämä hetki minulle itsellenikin vain haihtuvana muistona.»

Kolmastoista ilta.

»Minä katselin erään sanomalehdentoimittajan ikkunasta hänen huoneeseensa», sanoi kuu. »Tämä tapahtui jossakin Saksanmaalla. Siellä oli kauniita huonekaluja, paljon kirjoja ja sikin sokin sanomalehtiä.

Siellä oli useita nuoria miehiä koolla. Toimittaja itse seisoi pulpetin ääressä. Keskustelun alaisina oli kaksi kirjaa, nuorien kirjailijoiden kirjoittamia.

'Toinen näistä on minulle lähetetty', sanoi hän, 'en ole sitä vielä lukenut, mutta se on somasti koristettu; mitä sanotte sen sisällöstä?' — 'Onhan se', virkkoi eräs, joka itse oli runoilija, 'jotensakin hyvä, hiukan venytetty, mutta Jumala paratkoon, onhan hän vielä nuori mies; säkeistöt kyllä voisivat olla hiukan parempia! Ajatukset ovat hyvin terveitä, joskin ovat hyvin tavallisia ajatuksia! Mutta mitäpäs siitä? Eihän sitä aina uuttakaan löydä. Te voitte sitä aivan hyvin kehua! En silti usko hänestä runoilijana mitään suurta tulevan. Mutta hän on oppinut mies, erinomainen itämaisten kielten tutkija, arvostelee itse terveesti. Hänpä juuri kirjoitti sievän arvostelun kotoista elämää käsittelevistä mielikuvitelmistani. Tulee kohdella lempeästi nuorta miestä.' 'Mutta mieshän on täydellinen aasi!' sanoi toinen huoneessa istuva herrasmies. 'Mikään ei ole runoudessa pahempaa kuin keskinkertaisuus, eikä hänen sepittelynsä sen yläpuolelle lainkaan kohoa.'

'Poika-parka!' sanoi kolmas; 'ja hänen tätinsä on kuitenkin niin onnellinen hänen kirjansa johdosta. Herra toimittaja, tämä on juuri sama henkilö, joka on koonnut niin paljon tilaajia teidän viimeiselle käännöksellenne — —'

'Se kunnon rouva! Niin, minä olen arvostellut kirjan. Aivan lyhyesti. Kiistämättömästi kyky! tervetullut lahja! Kukkanen runouden puutarhassa! Siro ulkoasu j.n.e. Mutta entäs tämä toinen kirja! Tekijä ehkä luulee, että minun pitäisi se ostaa. Kuulen, että sitä kehutaan. Hänellä on neroa! Ettekö usko?'

'Yleisestihän niin sanotaan', myönsi runoilija, 'mutta se teki hiukan rajun vaikutuksen! Erittäinkin välimerkkien käyttö on oikullista!'

'Häntä täytyy hiukan mukiloida, hiukan vihoittaa, muutoin hän luulee liian paljon itsestään.'

'Mutta se on kohtuutonta!' huudahti neljäs; 'älkäämme takertuko niin pieniin virheisiin, vaan iloitkaamme hyvistä puolista, ja niitä on tässä paljon! Hän syrjäyttää kaikki muut!'

'Jumala meitä varjelkoon! Jos hän todellakin on niin aito nero, niin hän voi hyvin kestää kirvelevän lipeän! Niitä on kylliksi, jotka ylistävät häntä päin naamaa, — me emme tahdo tehdä hänestä pähkähullua!'

'Kiistämättömäsi kyky!' kirjoitti toimittaja, 'tavallinen hutiloiminen; viidennelläkolmatta sivulla esiintyvästä kahdesta häiritsevästä äänneyhtymästä näkee, että hän voi kirjoittaa epäonnistuneitakin säkeitä. Kehoitamme häntä tutkimaan vanhoja kirjailijoita' j.n.e.

'Minä siirryin edelleen', sanoi kuu, 'ja katselin ikkunan läpi tädin taloon. Siellä istui juhlittu runoilija, tuo kesy, kaikkien kutsuvieraiden suosima, ja oli onnellinen.

Minä etsin toista runoilijaa, sitä rajua. Hän oli myös mukana erään taiteensuosijan luo kokoontuneessa suuressa seurassa, joissa keskusteltiin toisen runoilijan kirjasta. 'Minä otan lukeakseni teidänkin kirjannet' sanoi rikas taiteenkannattaja, 'mutta suoraan sanoen (te tiedätte, että sanon teille aina, mitä ajattelen), minulla ei ole siitä suuriakaan toiveita. Te olette minusta liian kesytön, liian taivaita tavoitteleva — mutta sen tunnustan, että te ihmisenä olette hyvin kunnioitusta herättävä!'

Muuan nuori tyttö istui nurkassa lukien eräästä kirjasta:

Ylistää pilviin arkisuutta, maan tomuun painaa henkevää — se tapa eihän ole uutta, mut uudeksi se aina jää!»

Neljästoista ilta.

Kuu kertoi:

»Metsätien varressa on kaksi maalaistaloa. Ovi on matala, ikkunat ovat milloin ylhäällä, milloin alhaalla, mutta yltympäri kasvaa orapihlajia ja happomarjapensaita. Katto on sammaltunut, ja sillä kasvaa keltaisia kukkia ja laukkaturpeita. Puutarhassa rehoittaa vain lehtikaalia ja perunoita, mutta pensasaidan luona kasvaa seljapuu.