Part 3

»Annan sinulle vielä kerran kuvan Ruotsista», lupasi kuu. »Synkkien kuusistojen keskessä, Roxenin karujen rantojen lähellä, on vanha Vretan luostarinkirkko. Säteeni liukuivat muurien ristikon läpi korkeaan holviin, missä kuninkaat lepäävät isoissa kiviarkuissa. Muurissa heidän yläpuolellaan komeilee maallisen loiston tunnuskuvana kuninkaankruunu, mutta se on vain puusta tehty, maalattu ja kullattu; puupalikalla se on kiinnitetty muuriin.

Mato on kalvanut läpi kullatun puun, hämähäkki on kutonut seittinsä kruunusta alas arkkuun saakka, — se on surulippu, katoava niinkuin murhe kuolevaisten ympärillä. Kuinka hiljaa he uinuvatkaan! Minä muistan heidät niin selvästi! Minä näen vielä rohkean hymyn huulilla, jotka lausuivat iloa tai surua niin valtavasti ja ratkaisevasti.

Kun höyrylaiva taikahaahden tavoin porhaltaa vuorien välitse, saapuu joskus muukalainen kirkolle, käy katsomassa hautaholvia, kysyy kuninkaiden nimiä, ja nämä kajahtavat kuolleina ja unohdettuina. Hän katselee toukkien nävertelemää kruunua, hymyilee, ja jos hän on hurskas mieleltään, piilee kaihoa hänen hymyssään.

Uinukaa, te vainajat! Kuu ajattelee teitä, kuu lähettää yöllä kylmät säteensä teidän hiljaiseen valtakuntaanne, jonka yläpuolella riippuu honkainen kruunu! —»

Kolmaskymmenes ilta.

»Aivan maantien varrella», kertoi kuu, »on ravintola ja toisella puolen tietä iso vaunuvaja. Kattoa juuri rakennettiin, minä katselin läpi parsien ja välikaton aukkojen alas ammottavaan suojaan. Kalkuttalainen kukko nukkui ovella, ja satula oli korjattu tyhjään soimeen. Keskellä suojaa oli matkavaunut. Herrasväki nukkui vielä syvässä unessa; sillävälin oli hevoset juotettu ja ajuri ojenteli jäseniään, vaikka hän tietääkseni oli nukkunut aivan mainiosti, vieläpä enemmän kuin puolen matkan ajan.

Ajurinhuoneeseen johtava ovi oli avoinna, vuode näytti ylösalasin käännetyltä, kynttilä seisoi lattialla ja oli melkein kynttiläjalan pohjaan palanut. Tuuli puhalsi kylmästi läpi vajan, ja aika oli lähempänä aamusarastusta kuin keskiyötä. Tuolla kojun lattialla nukkui vaeltava soittajan perhe, äiti ja isä näkivät varmaankin unta pullossa läikkyvästä, polttavasta nesteestä, pieni kelmeä tyttö näki unta silmässä kiiltävästä, kirvelevästä märkyydestä. Heidän pääpuolessaan lattialla oli harppu, jalkopäässä makasi koira. —»

Kolmaskymmenesyhdes ilta.

»Tämä tapahtui pienessä maalaiskaupungissa. Alhaalla ravintolan tuvassa istui karhunkuljettaja syöden illallistaan. Karhu seisoi ulkona puuvajan seinään kytkettynä; tämä karhu-parka ei tehnyt kellekään pahaa, vaikka se näyttikin hyvin kauhistavalta. Ylikerran sivuhuoneessa leikki minun kirkkaiden säteitteni valossa kolme pientä lasta, vanhin oli korkeintaan kuusivuotias, nuorin ei kahta vuotta vanhempi.

'Läiskis, mäiskisi' kuului tassuttava ääni pitkin portaita; kukapa sieltä saattoi tulla? Ovi lensi selkosen selälleen — sieltä tuli karhu, iso pörhöinen karhu! Sen oli tullut ikävä seistessään alhaalla pihalla, ja se oli löytänyt tien ylös portaita. Minä olin huomannut kaikki!» sanoi kuu.

»Lapset pelästyivät nähdessään ison takkuisen eläimen; jokainen ryömi nurkkaan. Mutta se löysi kaikki kolme, se nuuski heitä kuonollaan; kuitenkaan ei se tehnyt heille mitään pahaa! 'Se on varmaankin iso koira!' sanoivat he ja silittivät sitä. Se asettui makaamaan lattialle, pienin poika piehtaroi sen selässä leikkien ja kätki kultakiharaisen päänsä sen paksuun, mustaan turkkiin.

Nyt toi vanhin poika rummun ja pärrytti sitä, ja karhu nousi takajaloilleen ja alkoi tanssia, niin että sitä oli ilo katsella, jokainen poika tarttui pyssyynsä, karhukin sai omansa, ja se piteli sitä tanakasti käpälissään. He olivatkin saaneet karhusta hyvän toverin ja nyt kuului: 'yks, kaks, yks, kaks!'

Silloin tarttui joku ovenripaan, ovi aukeni, kynnyksellä seisoi poikien äiti. Olisitpa nähnyt hänet, nähnyt hänen mykistyneen hirmustuksensa, liidunvalkeat kasvot, puoleksi avautuneen suun, tuijottavat silmät! Mutta pienin pojista nyökkäsi mielihyvissään ja huusi ääneen: 'Me olemme vain sotasilla!' Ja silloin tuli karhunkuljettaja!»

Kolmaskymmeneskahdes ilta.

Kylmänä ja väkevänä puhalsi tuuli, pilvet kiitivät ohitse, vain aika-ajoin saatoin nähdä kuuta.

»Tyynen ilmavirran läpi katson alas noihin kiitäviin pilviin!» sanoi kuu; »näen pitkien varjojen liitävän yli maan. Pilkistin juuri erääseen vankilaan, suljetut vaunut seisoivat portin edessä, eräs vanki oli kuljetettava pois. Säteeni tunkeutuivat ristikkoikkunasta muuriin saakka. Hän piirsi siihen jäähyväisiksi pari riviä. Hän ei kirjoittanut sanoja, vaan erään sävelmän, sydämensä purkauksen, viimeisenä yönä, jonka hän oli viettänyt sillä paikalla.

Ja ovi aukeni, vanki vietiin pois, ja hän katsoi ylös minun ympyriäiseen kehääni — — pilvet purjehtivat meidän välillämme etäisyyteen niinkuin ei minun olisi sopinut nähdä hänen kasvojaan tai hänen silmäillä minua. Hän astui vaunuihin, ne suljettiin, ruoska läjähti, hevoset lähtivät nopeaan liikkeeseen pois metsää kohden, niin että tomu pöllähti eivätkä minun säteeni voineet enää seurata häntä.

Mutta minä katselin vankilan ristikkoon, säteeni liukuivat yli muuriin piirretyn sävelmän, hänen viimeisen jäähyväisensä. Missä sanoja puuttuu, siellä säveleet puhuvat! Minun säteeni saattoivat valaista vain yksityisiä nuotteja, suurempi osa jää minulle aina hämäräksi. Kirjoittiko hän kuoleman ylistyslaulun? Olivatko ne ilon riemuääniä? Läksikö hän kohtaamaan kuolemaa vai armaansa syleilyä? Kuun säteet eivät lue kaikkea, mitä itse kuolevaiset kirjoittavat.

Läpi suuren ilmavirran katselen kiitäviä pilviä; minä näen pitkien varjojen liitävän maan yli etäisyyteen! —»

Kolmaskymmeneskolmas ilta.

»Minä rakastan suuresti lapsia!» vakuutti kuu; »pienokaiset ovat nimittäin niin hauskoja. Silloin kun he minua vähimmin ajattelevat, katselen monet kerrat uutimien ja ikkunakehien raosta tupaan. On niin hupaista katsella, kuinka he menettelevät riisuutuessaan. Ensiksi tulee pikku puvusta näkyviin pieni, pyöreä olkapää, sitten puikahtaa sieltä käsi, taikka minä näen heidän vetävän sukkia jalastaan ja näkösälle tulee soma, pieni sääri, valkea ja vankka, suudeltava jalka, ja minä suutelenkin sitä!» sanoi kuu.

»Tänä iltana, niin, minun täytyy se todellakin kertoa! Tänä iltana katselin erään ikkunan läpi, jonka uutimia ei ollut laskettu alas, sillä vastapäätä ei asunut ketään. Kurkistelin kokonaiseen liutaan pieniä sisaruksia ja veljeksiä.

Siellä oli pieni tyttönen, vain nelivuotias, mutta hän osaa isämeitänsä yhtä hyvin kuin muutkin, ja äiti istuu joka ilta hänen vuoteensa ääressä ja kuuntelee, kuinka lapsi lausuu sen rukouksensa. Sitten saa pienoinen suukkosen, ja äiti viipyy, kunnes tyttönen nukahtaa, eikä kestäkään pitkää aikaa ennenkuin pienet silmät sulkeutuvat.

Tänä iltana olivat molemmat vanhemmat lapset hiukan rajuja. Toinen hyppeli yhdellä jalalla pitkässä valkoisessa yöpaidassaan, toinen seisoi tuolilla ja oli käärinyt ympärilleen kaikkien muiden vaatteet sanoen esittävänsä kuvaelmaa, jonka selitys nyt piti arvata. Kolmas ja neljäs asettivat lelunsa huolellisesti vetolaatikkoon niinkuin pitikin. Mutta äiti istui pienimmän vuoteen ääressä ja sanoi, että kaikkien muiden piti olla hiljaa, sillä pienokainen luki isämeitäänsä.

Minä katselin alas yli lampun», jatkoi kuu; »nelivuotias tyttönen lepäsi vuoteessaan, valkoisiin, hienoihin liinavaatteisiin puettuna, pienet kädet olivat ristissä, ja pienet kasvot olivat hyvin juhlalliset, kun hän ääneen rukoili isämeitäänsä. 'Mutta mitä tämä merkitsee', sanoi äiti ja keskeytti lapsen rukouksen, 'kun sinä sanoit: anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme, lisäsit siihen jotakin, mitä minä en oikein eroittanut. Mitä se on? Sinun täytyy se minulle sanoa!'

Ja pienokainen vaikeni ja katseli hämillään äitiä. — 'Mitä sinä sanoit vielä sen lisäksi kuin: anna meille meidän jokapäiväinen leipämme?' — 'Äiti kulta, älä suutu!' sanoi pienokainen, 'minä rukoilin: ja myöskin paljon voita päälle!'»