Part 2

Tämän puun alla istui pieni tyttö, hän loi ruskeat silmänsä vanhaan tammeen, joka kohosi talojen välissä. Sillä puulla on korkea, laho runko, jonka latva on sahattu poikki, ja tyngälle on haikara rakentanut pesänsä. Se seisoi juuri siellä ylhäällä päristäen nokallaan.

Pieni poika tuli talosta; hän asettui pikku tytön viereen, he olivat veli ja sisar.

'Mitä sinä katselet?' kysyi hän. — 'Katselen haikaraa', sanoi tyttö, 'naapurinvaimo on minulle ilmaissut, että se tuo meille tänä iltana pikku veljen tai siskon; nyt minä pidän sitä silmällä, kun se tulee!' — 'Ei haikara mitään tuo!' väitti poika, 'voit uskoa minua: naapurinvaimo on minullekin kertonut sitä, mutta hän nauroi niin sanoessaan, ja silloin kysyin minä häneltä, voisiko hän sen vannoa niin totta kuin Jumala elää! Sitä hän ei voinut tehdä, ja siitä minä tiedän, että kertomus haikarasta on vain sellaista, jota meille lapsille uskotellaan.'

'Mutta mistäs sitten pienet lapset tulisivat?' kysyi tyttö. — 'Isä Jumala sen toimittaa!' vastasi poika. 'Jumala kantaa sitä vaippansa alle kätkettynä, mutta kukaan ihminen ei voi nähdä Jumalaa, ja sentähden emme mekään voi nähdä Hänen sitä tuovan!'

Samassa seljapuun oksat suhisivat, lapset panivat kätensä ristiin ja katselivat toisiaan; varmaankin tuli sieltä Jumala pienokaista kantaen.

Ja he tarttuivat toistensa käteen. Talon ovi avautui, kynnyksellä seisoi naapurinvaimo: 'Tulkaa nyt sisälle', sanoi hän, 'katsokaa, mitä toi, kiltin pikku veikan se toi!' Ja lapset nyökyttivät päätään; tiesiväthän he jo, että se oli tullut.»

Viidestoista ilta.

»Minä liu'uin yli Lüneburgin nummen», sanoi kuu. »Tien varrella oli yksinäinen mökki, lähellä oli muutamia lehtensä varistaneita pensaita, ja pensastossa lauloi eksynyt satakieli. Sen täytyi kuolla yökylmään, kuulemani viserrys oli sen joutsenlaulu.

Aamurusko sarasteli. Pitkin tietä tuli matkue, siinä kulki maasta muuttavia maalaisperheitä, jotka pyrkivät Bremeniin tai Hampuriin, mennäkseen laivalla Amerikkaan, missä heille onni, uneksittu onni kukoistaisi.

Vaimot kantoivat pieniä lapsia selässään, isommat lapset juoksivat heidän sivullaan, viheliäinen hevonen veti kärryillä muutamia huonekaluja.

Kylmä tuuli puhalsi, pieni tyttö painautui kiinteämmin äitiinsä, joka katseli ylös minun ympyriäiseen, vähenevään kehääni ja ajatteli kotona kärsimäänsä kovaa hätää sekä raskaita veroja, joita hän ei ollut kyennyt suorittamaan. Sitä ajatteli myös koko muu matkue; punainen aamukajo valaisi sitä kuin enteenä onnen auringon uudesta nousemisesta heidän iloksensa.

He kuulivat kuolevan satakielen laulavan; se ei ollut mikään väärä profeetta, vaan onnen julistaja. Tuuli vinkui, sentähden he eivät käsittäneet sen laulua: 'Purjehdi rauhallisesti yli meren! Olethan kaikella omaisuudellasi maksanut sen pitkän matkasi, köyhänä ja avuttomana astut sinä luvattomaan maahasi. Sinun täytyy myydä oma itsesi, vaimosi ja lapsesi. Kuitenkaan et joudu pitkäksi aikaa kärsimään! Leveiden, tuoksuvien lehtien takana istuu kuolonenkeli; sen tervehdys hengittää kuolettavan kuumeen sinun vereesi. Matkusta, matkusta yli kuohuvien vesien!'

Ja matkue kuunteli iloisena satakielen laulua, sillä se merkitsi onnea. Päivä heloitti keveistä pilvistä; maalaisväestö kulki nummen yli kirkolle. Mustapukuiset vaimot paksuine valkoisine pääliinoineen näyttivät vanhoista kirkkomaalauksista alasastuneilta kuvilta. Ympärillä vallitsi vain suuri, kuollut maisema, — kuiva ruskea kanerva, valkoisten hietasärkkien väliin uponneet tummat kulonurmikot, vaimot kantoivat virsikirjaa ja vaelsivat jumalanpalvelukseen. Oi, rukoilkaa, rukoilkaa niiden puolesta, jotka hautaan vaeltavat kuohuvien vesien taakse!»

Kuudestoista ilta.

»Minä tunnen erään ammatti-ilveilijän», puheli kuu. »Yleisö aina riemastuu hänet nähdessään. Jokainen hänen liikkeensä tuntuu hullunkuriselta, se saa katsomon ratkeamaan raikkaaseen nauruun, ja siinä ei ole kuitenkaan mitään edeltäpäin harkittua, — se on hänelle vain luonteenomaista.

Hän oli ilveilijä jo pienenä paapattina temmeltäessään muiden poikien kanssa. Luonto oli hänet siksi tehnyt, se oli luonut toisen kyttyrän hänelle selkään ja toisen rintapuolelle. Sitävastoin hänen sisimpänsä, henkinen olemuksensa, oli rikkaasti varustettu; kellään ei ollut syvempää tunnetta, suurempaa hengen joustavuutta kuin hänellä.

Teatteri oli hänen ihanteellinen maailmansa. Jos hän olisi ollut solakka ja sirokasvuinen, olisi hänestä jokaisella näyttämöllä tullut murhenäyttelijä. Kaikki suuri ja sankarillinen täytti hänen sielunsa, ja kuitenkin täytyi hänen sukeutua ilvehtijäksi, vieläpä hänen tuskansa, hänen murhemielisyytensä vain lisäsivät teräväpiirteisten kasvojen hupaista kuivakiskoisuutta, herättäen naurua lukuisassa yleisössä, joka paukutti käsiänsä suosikilleen.

Sievä taidetanssijatar oli hänelle ystävällinen ja hyvä, mutta tahtoi kuitenkin mieluummin mennä naimisiin huvinäyttelijän kanssa; olisihan todellakin ollut liian lystikästä, jos kauneus ja rumuus olisivat tulleet vihityiksi. Ilveilijän ollessa pahimmalla tuulella sai vain taidetanssijatar hänet hymyilemään tai remahtamaan raikuvaan nauruunkin. Ensin kohteli taidetanssijatar häntä silloin murheellisesti, sitten hiukan levollisemmin, mutta lopulta repäisevän ilakoivasti. 'Minä tiedän hyvin, mikä teitä vaivaa!' sanoi hän: 'rakkaus!' — ja nyt täytyi toisen nauraa. 'Minä ja rakkaus!' huudahti ilvehtijä, 'sepä näyttäisi hupaiselta! Kylläpä yleisö remuaisi!' — 'Niin, juuri rakkaus!' jatkoi tanssijatar ja lisäsi hullunkurisen juhlallisesti: 'Minuahan te rakastatte.'

Noin voi sanoa, kun tietää, ettei sitä rakkautta ole olemassa! Ja ilvehtijä ponnahti naurusta ilmaan, nyt oli hänen raskasmielisyytensä haihtunut. Ja kuitenkin oli tanssijatar sanonut totuuden, ilvehtijä rakasti häntä, rakasti hartaasti, niinkuin hän rakasti kaikkea suurta ja ylevää taiteessa.

Taidetanssijattaren hääpäivänä hän oli mitä iloisin kujeilija, mutta jälkeenpäin hän itki; jos yleisö olisi nähnyt hänen vääristyneet kasvonsa, olisi se paukuttanut käsiään.

Hiljakkoin tanssijatar kuoli; hautauspäivänä sai huvinäyttelijä vapautuksen velvollisuudestaan esiintyä teatterissa, — olihan hän sureva leskimies. Johtajan täytyi tarjota jotain oikein hullunkurista, jotta yleisö ei liiaksi kaipaisi sievää tanssijatarta ja huvinäyttelijän hauskuutta. Siksi täytyi ilveillijän olla kahta hupaisempi. Hän tanssi ja hyppi, epätoivo sydämessä, ja yleisö paukutti ja riemuitsi: 'Hyvä, mainiota!' Ilvehtijä huudettiin esille; oi, hän oli aivan verraton!

Viime yönä näytännön jälkeen vaelsi pikku kuvatus kaupungista ulos yksinäiselle hautuumaalle. Taidetanssijattaren haudalle laskettu kukkaseppele oli jo lakastunut. Hän istuutui haudalle; tämä oli kuin maalattava kuva! Käsi oli poskella, katse kohotettuna ylös minuun. Hän näytti muistopatsaalta, tämä haudalla istuva, kummallinen ja hullunkurinen ilvehtijä. Jos yleisö olisi nähnyt suosikkinsa, olisi se paukuttanut käsiään: Hyvä, Pulcinello! Mainiota, erinomaista!»

Seitsemästoista ilta.

Kuule, mitä kuu kertoi:

»Olen nähnyt kadetin pääsevän upseeriksi, — nähnyt hänen ensi kerran esiintyvän loistavaan asuunsa puettuna, olen nähnyt nuoren tyttösen tanssipuvussa, — nähnyt ruhtinaan nuoren morsiamen onnellisena juhlavaatteissaan. Mutta mitään auvoa en voi verrata siihen, minkä näin tänä iltana eräällä lapsella, nelivuotiaalla pikku tytöllä.

Hän oli saanut uuden sinisen puvun, uuden ruusunpunaisen hatun; hän oli juuri laittautunut loistoonsa. Tämä kaikki kaipasi valoa, sillä kuun säteet, jotka tunkeutuivat ikkunasta, eivät olleet kylliksi kirkkaita. Tässä tarvittiin toisenlaista valoa! Siinä seisoi pieni tyttö jäykkänä kuin nukke, levottomasti pidellen käsivarsiaan ulompana puvusta, sormet leveästi harallaan. Oi, kuinka hänen silmänsä, koko kasvonsa säihkyivätkään autuudesta!

'Huomenna pääset kadulle kävelemään!' sanoi äiti, ja pienokainen katseli hattuansa, katseli pukuansa ja hymyili onnellisena: 'Äiti!' virkahti hän, 'mitähän koirat ajattelevatkaan nähdessään minut huomenna näin komeana!'»

Kahdeksastoista ilta.

»Olen kertonut sinulle Pompeijista», alotti kuu, »tuosta kaupunki-ruumiista, joka on ikäänkuin asetettu näytteille elävien kaupunkien riviin. Tunnen toisen kaupungin vielä ihmeellisemmän; se ei ole mikään ruumis, vaan kaupungin haamu.

Kaikkialla, missä suihkukaivo lorisee marmorialtaaseen, tuntuu minusta ikäänkuin kuulisin uiskentelevan kaupungin tarinan. Niin, vesisade voisi todellakin siitä kertoa, aallot rannalla laulaa! Yli merenpinnan leijuu usein usma, se on kuin leskenhuntu: meren sulhanen on kuollut, hänen linnansa ja kaupunkinsa on nyt hänen hautakammionaan.

Tunnetko sitä kaupunkia? Sen kaduilla ei ole koskaan kuultu vaunujen tärinää tai hevosen kavioiden kapsetta. Siellä ui kala, ja gondoli liitää aavemaisena yli vihreän veden.

Minä näytän sinulle», jatkoi kuu, »kaupungin torin, isoimman paikan, ja sinä luulet tulleesi satujen kaupunkiin! Ruoho rehoittaa siellä leveiden kiviliuskojen välissä, ja aamuhämärässä liihoittelevat tuhannet kotikyyhkyset erillään kohoavan, korkean tornin ympärillä. Kolmelta taholta ympäröivät sinua kaarikäytävät. Tuolla istuu turkkilainen hiljaa poltellen pitkää piippuaan, soma kreikkalaispoika nojautuu pylvääseen katsellen kohotettuja voitonmerkkejä, korkeata lipputankoa, vanhan vallan muistomerkkiä; liput riippuvat kuin suruharsoina. Tuolla levähtää nuori tyttö, hän on asettanut maahan raskaan vesisangon; korento, jossa hän sitä kantaa, on hänen olallaan, hän nojautuu voittopatsaaseen.

Sinä et näe edessäsi mitään taikalinnaa, vaan kirkko tuossa kohottaa kullatut kuvut ja kultaiset pallot niiden ympärillä säteilemään minun hohteessani. Upeat vaskiset hevoset tuolla ylhäällä ovat tehneet matkoja niinkuin sadun vaskiratsu; ne ovat olleet täältä poissa ja taas tulleet tänne.

Näetkö muurien ja ikkunain kirjavaa loistoa? Tuntuu niinkuin nero olisi seurannut lapsen mielijohteita, koristaessaan tätä harvinaista temppeliä. Näetkö pylvään päässä siivekkään jalopeuran? Kulta kimmeltää vielä, mutta siivet ovat sidotut, jalopeura on kuollut, sillä meren kuningas on kuollut. Isoissa suojamissa on tyhjää, nyt törröttävät vain alastomat muurit sillä paikalla, missä muinen ihanat kuvat riippuivat. Kerjäläinen tiukkuu holvikaaren alla, jonka permannolle vain ylhäiset aateliset kerran saivat astua. Syvistä kaivoista kaikuu huokaus, vai kaikuneeko entisistä lyijykammioista Huokausten sillan ääressä niinkuin silloinkin, kun meren kuningattarelle Adrialle heitettiin mahtavan tasavallan vihkisormus tamburiinin kaikuessa gondoleista. Oi, Adria! verhoudu usmaan! Anna leskenharsosi peittää rintaasi, ripusta se sulhasesi hautakammion ylle: marmorisen, aavemaisen Venetsian verhoksi!»

Yhdeksästoista ilta.

»Minä katselin alas isoon teatteriin», haastoi kuu, »katsojat täyttivät koko tilavan suojaman, sillä uusi näyttelijä esiintyi ensikerran.

Säteeni liukuivat muurissa olevan pienen ikkunan yli. Ihomaalilla sivellyt kasvot painoivat otsansa ruutua vasten. Siinä oli illan sankari. Ritarillinen parta reunusti kiharaisena poskia, mutta miehen silmissä kimmelsivät kyyneleet, sillä yleisö oli viheltänyt hänet ulos näyttämöltä, viheltänyt täydellä oikeudella.

Poika-raukka! Mutta vätyksiä ei kärsitä taiteen valtakunnassa. Hänellä eli syvää tunnetta, ja hän rakasti taidetta intomielisesti, mutta taide ei rakastanut häntä.

Ohjaajan kello kilisi; reippaasti ja rohkeasti piti sankarin taas astua esille, esiintyä yleisölle, jonka pilkattavaksi hän oli joutunut. — —

Kun kappale oli loppunut, näin miehen hiipivän alas portaita viittaan kääriytyneenä. Siinä meni illan häväisty ritari; koneenkäyttäjät kuiskivat toisillensa, minä seurasin mies-poloista hänen asuintalonsa ylikertaan.

Hirttäytyminen on ruma kuolema, eikä myrkkyä ole aina saatavissa. Tiedän hänen ajatelleen kumpaakin. Minä näin, miten hän tarkasteli kalpeita kasvojaan kuvastimesta ja puoleksi sulki silmänsä nähdäkseen, näyttäisikö hän kauniilta ruumiina. Ihminen voi olla hyvin onneton ja samalla kuitenkin hyvin teeskentelevä. Hän ajatteli kuolemaa, itsemurhaa, luulen; hän itki surkeuttaan, itki katkerasti, ja kun kerran saa oikein itketyksi, ei silloin lopetakaan päiviään.

Kokonainen vuosi on kulunut siitä asti. Esitettiin huvinäytelmää, tällä kertaa pienessä teatterissa; esiintyjät olivat köyhää vaeltavaa näyttelijäjoukkoa. Näin taas tutut kasvot, maalatut posket, käherretyn parran. Hän nosti taas katseensa minuun, hymyili — ja kuitenkin oli viheliäinen yleisö tuskin minuutti sitten viheltänyt hänet jälleen ulos näyttämöltä!

Tänä iltana ajoivat kurjat ruumisvaunut ulos kaupungin portista, ei yksikään ihminen saattanut niitä. Siinä oli itsemurhaaja, meidän maalattu, vihelletty sankarimme. Ajuri oli ainoa saattaja, kumppaninaan vain kuu. Kirkkomaan nurkkaan on itsemurhaaja haudattu, siellä versovat pian nokkoset, sinne heittää haudankaivaja ohdakkeita ja rikkaruohoja muilta haudoilta.»

Kahdeskymmenes ilta.

»Minä tulen Roomasta», kertoi kuu; »keskellä kaupunkia on keisarilinnan rauniot eräällä sen seitsemästä kunnaasta, villi viikuna kasvaa muurinraoissa ja peittää sen alastomuutta leveillä, harmaanvihreillä lehdillään. Soraläjien lomitse astuu aasi vehmaille laakeripensaille ja iloitsee hedelmättömistä ohdakkeista.

Mistä muinoin Rooman kotkat lensivät ilmoille: 'tulivat, näkivät ja voittivat', täällä johtaa nyt sisäänkäytävä pieneen ja kurjaan, savesta kahden haljenneen marmoripylvään väliin rakennettuun majaan. Viiniköynnös riippuu niinkuin suruseppeleenä vinon ikkunan yllä. Siellä asuu vanha vaimo tyttärentyttärensä kanssa; he hallitsevat nyt keisarinlinnassa ja näyttävät täällä vieraille uponneita aarteita.

Upeasta valtaistuinsalista on jälellä vain alaston seinä, tumma kypressi osoittaa pitkällä varjollaan paikkaa, missä valtaistuin oli. Soraa on rakoisella permannolla nilkkaan asti. Pieni tyttö, nykyinen keisarinlinnan tytär, istuu siellä usein jakkaralla, kun iltakellot soivat. Läheisen oven avaimenreikää sanoo hän parvekkeekseen; siitä voi hän katsoa yli puolen Roomaa aina Pyhän Pietarin kirkon valtavaan kattokupuun saakka.

Siellä oli tänä iltana hiljaista kuten aina, ja pieni tyttö joutui minun täyteen valooni. Hän kantoi päänsä päällä vanhanaikaisesti muovailtua, vedellä täytettyä saviruukkua; tytön jalat olivat paljaat, lyhyt paita ja pienet hihat olivat repeytyneet. Minä suutelin lapsen hienoja, pyöreitä olkapäitä, mustia silmiä ja tummaa kiiltävää tukkaa.

Lapsi nousi ylös tuvan jyrkkiä portaita, jotka olivat marmorilohoista ja haljenneesta pylväänpäästä muodostetut. Kirjavat sisiliskot mennä suhahtivat arkoina hänen jalkojensa juuritse, mutta tyttö ei säikähtänyt. Hän jo kohotti kätensä soittaakseen ovikelloa, käärelangassa riippuva jäniksenkäpälä toimi täällä keisarinlinnan kellonnuorana.

Hän pysähtyi hetkeksi; mitä hän ajatteli? Ehkä hopea- ja kultapukuista sievää Jeesus-lasta, joka seisoi tuolla alhaalla kappelissa, missä hopealamput loistivat. Siellä hänen pienet ystävättärensä virittivät laulun, jonka hänkin tunsi. Mene, tiedä!

Hän teki taas liikkeen ja kompastui, saviruukku putosi hänen päästään ja halkesi uurrettuja marmoriliuskoja vasten. Hän purskahti itkuun: keisarinlinnan ihana tytär itki kurjaa, särkynyttä saviruukkua. Hän seisoi siinä kyynelissään, hän ei uskaltanut vetää jänönkäpälästä, keisarinlinnan kellonnuorasta!»

Kahdeskymmenesyhdes ilta.

Runsaaseen kahteen viikkoon ei kuu ollut paistanut; nyt minä näin sen taas, pyöreänä ja kirkkaana, verkalleen vierivien pilvien yläpuolella. Kuulehan, mitä kuu kertoi:

»Eräästä Fezzanin kaupungista seurasin karavaania. Hiekka-erämaan edustalla he pysähtyivät suola-aavikolla, joka kimmelsi jäätikön tavoin. Se oli peittynyt vain pieneltä alalta keveällä lentohiekalla.

Vanhimman vyössä riippui vesileili, happamattomalla leivällä täytetty säkki oli maassa hänen päänsä vieressä. Hän piirsi sauvallaan hiekkaan neliön ja kirjoitti siihen muutamia Koraanin sanoja. Koko karavaani kulki nyt tämän vihityn paikan yli. Nuori kauppias ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena valkoisella korskuvalla hevosellaan. Hän oli auringon lapsi, sen huomasin hänen silmistään, hänen kauniista muodostaan. Ajatteliko hän ehkä nuorta, kaunista vaimoaan? Siitä oli vain kaksi päivää, kun kameeli taljoilla ja kalliilla loimilla koristettuna kantoi tätä ihanaa morsianta kaupungin muurien ympäri. Rummut pärisivät, säkkipillit raikuivat, naiset lauloivat ja kameelin ympärillä kajahteli riemulaukauksia; sulhanen ampui pyssyllään enimmät ja voimakkaimmat — ja nyt samosi hän karavaanin keralla erämaahan.

Minä saatoin heitä monena yönä, näin heidän lepäävän kaivolla, surkastuneiden palmujen siimeksessä. He työnsivät kameelin rintaan veitsen ja paistoivat lihaa tulella.

Säteeni vilvoittivat kuumaa hiekkaa, hohteeni näytti heille mustia kallionlohkareita, kuolleita saaria äärettömässä hietameressä. He eivät kohdanneet jäljettömällä taipaleella mitään vihamielistä heimoa, ei mitään myrskyä noussut, eivätkä mitkään hiekkapatsaat vyöryneet tuhoavina karavaanin yli. Kotona rukoili sorea vaimo miehen ja isän puolesta. 'Ovatko he kuolleet?' kysyi hän minun säteilevältä kehältäni.

Nyt leviää autio aavikko heidän takanaan; tänä iltana he istuvat korkeiden palmujen alla, kurki liitelee ympärillä kyynäränmittaisilla siivillään, ruovonpäristäjä katselee heitä mimosan oksalta, upea ruohokko on norsujen raskaiden jalkojen tallaamaa. Joukko neekereitä palaa sisämaan markkinoilta, vaimoilla on mustissa hiuksissaan vaskihelyjä, kun he indigonvärisissä vaatteissaan ajavat raskaasti kuormitettuja härkiä, joiden selässä mustat lapset alastomina nukkuvat. Muuan neekeri kuljettaa nuorassa jalopeuran pentua, jonka hän on ostanut.

He lähestyvät karavaania, nuori kauppias istuu liikkumattomana, mykkänä miettien ihanaa vaimoaan, — uneksii mustien maassa valkoisesta, tuoksuvasta kukastaan, tuolla puolen aution aavikon. Hän kohottaa päänsä —»

Kuun ohi kulki pilvi ja toinen pilvi. En kuullut enempää tänä iltana.

Kahdeskymmeneskahdes ilta.

»Näin pienen tytön itkevän», puheli kuu; »hän murehti maailman pahuutta. Hän oli saanut lahjaksi mitä sievimmän nuken, ylen soman ja hienon, — se ei todellakaan ollut onnettomuuteen syntynyt. Mutta pikku tytön veljet, nuo pitkät vintiöt, olivat ottaneet nuken, asettaneet sen korkeaan puuhun puutarhassa ja juosseet tiehensä.

Pikkuinen tyttö ei ulottunut ottamaan puusta nukkea ja auttamaan sitä alas maahan, ja siksi hän itki, varmaan nukkekin itki, se ojenteli käsivarsiaan vihreiden oksien välistä ja näytti kovin surkealta.

Niin, tämä oli sitä maailman kovaa onnea, josta äiti niin usein kertoi. voi nukkeraukkaa! Pimenihän jo ilta, ja pian yllättäisi yö! Täytyikö sen jäädä puuhun koko yöksi? Ei, siihen ei pikkutytöllä ollut sydäntä.

'Tahdon jäädä sinun luoksesi!' sanoi hän, vaikka siihen vaadittiin koko lailla rohkeutta. Hän oli jo ihan selvään näkevinään pienet tontut korkeine pipolakkineen, hän oli näkevinään, miten ne kurkkivat pensaiden piilosta. Ja tummalla puistokäytävällä tanssivat jo aaveet, ne hiipivät yhä lähemmäksi, ne ojensivat käsiään puita kohden, missä pieni nukke istui, — ne nauroivat ja osoittivat sitä sormellaan.

Oi, kuinka pienen tytön sydäntä ahdisti! Mutta sille, joka ei ole mitään syntiä tehnyt, ei mörkökään mitään mahda. Niin ajatteli tyttö. Olenko minä tehnyt syntiä? Ja hän alkoi miettiä. 'Oi, olen kyllä!' sanoi tyttö, 'minä olen nauranut ankka-paralle, kun sillä on jalan ympärillä punainen tilkku; se ontuu niin hullunkurisesti, sentähden minä nauroin. Mutta onhan synti nauraa eläimille!' Ja tyttö katseli nukkea: 'Oletko sinäkin nauranut eläimille?' kysyi hän, ja näytti siltä kuin nukke olisi pudistanut päätänsä.»

Kahdeskymmeneskolmas ilta.

»Minä katselin alas Tyrooliin», sanoi kuu, »annoin tummien kuusien langettaa syviä varjoja kallioille. Katselin pyhää Kristofferia, joka kantaa Jeesus-lasta hartioillaan, seisten talojen muureilla, jättiläismäisenä maasta katonharjaan saakka. Pyhä Florianus valoi vettä yli palavan talon, ja Kristus riippui verisenä isolla ristillä tien varressa. Ne ovat vanhoja kuvia uudelle sukupolvelle; mutta minä näin, kuinka ne pystytettiin, kuinka toinen seurasi toista.

Korkealla vuoren kaltaalla riippuu yksinäinen nunnaluostari niinkuin pääskysenpesä; kaksi luostarisisarta seisoi siellä ylhäällä tornissa soittaen kelloja, he olivat molemmat nuoria, ja sentähden liiti heidän katseensa kauas yli vuorien, kauas avaraan maailmaan.

Alhaalla maantiellä vierivät matkavaunut, postitorvi toitotti, ja nunna-parat suuntasivat katseensa laaksoon miettien samoja ajatuksia; nuoremman silmässä kimmelsi kyynel — Ja torvi kaikui yhä heikommin ja heikommin, luostarin kellot huumasivat sen etäisyyteen riutuvat äänet. —»

Kahdeskymmenesneljäs ilta.

Kuulehan, mitä kuu kertoi:

»Siitä on kulunut useita vuosia, tämä tapahtui täällä Kööpenhaminassa. Minä katselin ikkunasta erääseen köyhään tupaan. Isä ja äiti nukkuivat, mutta pieni poika pysyi vielä valveilla. Minä näin, miten karttuuniset, kukalliset vuodeuutimet liikkuivat, ja lapsi kurkisteli niistä ulos.

Ensin luulin pienokaisen silmäilevän bornholmilaista kaappikelloa. Olihan se maalattu niin kirjavan punaiseksi ja viheriäiseksi, sen päällä koreili käki, raskaat lyijypainot riippuivat, heilurin kiiltävä messinkilevy liikkui edestakaisin pannen tik-tak; mutta eipä lapsi tätä katsellut.

Ei, poikanen tarkkailikin äidin rukkia, joka oli aivan kellon alla. Rukki oli pojan mielikapine koko tuvassa, mutta hän ei uskaltanut siihen koskea, muutoin olisi näpäytetty sormille. Äidin kehrätessä saattoi hän istua kaiken aikaa tämän vieressä katsellen surisevaa värttinää ja pyörivää kehrää, ja tätä tehdessään hän syventyi omiin ajatuksiinsa. Oi, jospa hänkin uskaltaisi kehrätä rukilla!

Isä ja äiti nukkuivat, hän katseli ensin heitä, sitten rukkia, ja pian senjälkeen puikahti peitteen alta pieni, paljas jalka, sitten vielä toinen paljas jalka, viimein ilmestyi esiin kaksi pientä säärtä. Hei vaan, samassa seisoi hän lattialla! Hän kääntyi vielä kerran tarkastamaan, nukkuivatko isä ja äiti. Kyllä he nukkuivat. Ja nyt tassutti hän hiljaa, aivan hiljaa, vain pieni lyhyt paita yllään rukin luo ja alkoi kehrätä.

Lanka lensi pyörästä, ja nyt kieppui pyörä vain sukkelammin. Suutelin vaaleita hiuksia ja vaaleansinisiä silmiä; tämä oli tosiaan soma kuva. Silloin äiti heräsi, uudin liikahti, hän katseli ja luuli näkevänsä tontun tai jonkun muun pienen haltijan. 'Voi, herra Jeesus!' äännähti hän ja töykkäsi pelästyneenä miestänsä kylkeen. Tämä aukaisi silmänsä, hieroi niitä ja tarkasteli pientä toimeliasta poikaa. 'Sehän on Bertel!' sanoi hän.

Ja katseeni kääntyi pois tästä köyhästä tuvasta — näenhän minä niin laajalti kaikkialle! Samassa silmänräpäyksessä katselin Vatikaanin suojamiin, missä marmorijumalat seisovat. Valaisin Laokoon-ryhmää, näytti siltä kuin kivi olisi huokaillut. Painoin hiljaisen suudelmani runottaren povelle, minusta tuntui kuin se olisi kohoillut.

Pisimmän aikaa hivelivät säteeni kuitenkin Niilin-ryhmää, jättiläisjumalaa. Nojautuen sfinksiin lepäsi se siinä ajatuksiinsa vaipuneena ja unelmoiden, ikäänkuin vieriviä vuosia pohtimassa. Pienet lemmenhengettäret leikkivät sen ympärillä krokotiilien kanssa. Ihan pikkuinen lemmenjumala, uskollinen kuva rukkia pyörittävästä pojasta, istui käsivarret ristikkäin runsaudensarvessa katsellen isoa vakavaa virranjumalaa. Kasvonpiirteet olivat samat kuin mökinpojalla; eloisana ja viehättävänä seisoi tässä pieni marmorilapsi, ja kuitenkin on ajan vuosiratas kierähtänyt enemmän kuin tuhannen kertaa siitä ajasta asti, jolloin se puhkesi esiin marmorista. Yhtä usein kuin tuo poika köyhässä mökissä kieputti rukinpyörää, on isompi ratas surissut ja surisee yhä, ennenkuin aikakausi luo tämänkaltaisia marmorijumalia.

Katsos, siitä on nyt kulunut monta vuotta, Eilen», jatkoi kuu, »katselin alas Sjellannin itärannikon lahdelmaan. Siellä on kauniita metsiä, korkeita kunnaita, vanha herraslinna punaisine muureineen, joutsenia vallihaudassa ja pieni maalaiskaupunki, jonka kirkko kohoaa hedelmäpuistojen keskellä.

Joukko veneitä liukuu yli tyynen vedenpinnan, kaikissa veneissä loimuaa tulisoihdut; ne eivät ole tuulasvalkeita, vaan ilotulituksena. Soitto raikui, laulettiin laulu, ja erään veneen keskellä seisoi hän, jota juhlittiin: kookas, voimakas isoviittainen mies. Hänellä oli siniset silmät ja pitkät, valkoiset hiukset.

Minä tunsin hänet ja ajattelin Vatikaania ja sen Niilin-ryhmää sekä kaikkia marmorijumalia. Ajattelin myös pientä, kurjaa tupaa, luulenpa sijainneen Grönne-kadun varrella sen majan, jossa pieni Bertel istui lyhyessä paidassaan kehräten. Ajan ratas pyörähti; uudet jumalat ovat astuneet esiin kivestä. — — — Veneestä kaikui eläköönhuuto: »Eläköön suuri kuvanveistäjä _Bertel Thorwaldsen_!»

Kahdeskymmenesviides ilta.

»Minä annan sinulle kuvan Frankfurtista!» ilmoitti kuu. »Katselin siellä erityisesti erästä rakennusta. Tämä ei ollut Goethen synnyintalo eikä vanha raatihuonekaan, missä ristikko-ikkunoista vielä törröttävät niiden härkien sarvekkaat pääkallot, jotka paistettiin keisarinkruunaukseksi kansaa kestittäessä. Rakennus oli porvarillinen talo, vihreäksi maalattu ja rapistunut, ahtaan juutalaiskujan kulmauksessa, — Rothschildin rahakkaan suvun talo.

Minä katselin avoimesta ovesta, porraseteinen oli kirkkaasti valaistu; siellä seisoivat palvelijat kantaen raskaissa hopeisissa haarukoissa palavia kynttilöitä ja kumarsivat syvään vanhalle rouvalle, jota kantotuolissa tuotiin alas portaita. Talon omistaja seisoi portailla paljastetuin päin ja painoi nöyrän suudelman vanhuksen kädelle.

Tämä oli hänen äitinsä; rouva nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja palvelijoille, ja nämä kantoivat hänet ahdasta, tummaa katua pitkin pieneen taloon. Äiti asui siellä, siellä oli hän synnyttänyt kaikki lapsensa, siellä oli heidän onnensa puhjennut kukkaansa. Jos hän jättäisi halveksitun kujan, pienen talon, niin jättäisi ehkä onnikin heidät, tämä oli ainakin hänen luulonsa.»

Kuu ei kertonut enempää; se pistäysi tänä iltana luokseni vain pikimältään, mutta minä ajattelin ahtaan, halveksitun kujan varrella asuvaa vanhaa rouvaa. Ei hänen olisi tarvinnut sanoa kuin sanan, niin hän olisi voinut asua loistavassa palatsissa Thamesin varrella; vain sana, ja hän olisi saanut huvilan Napolin lahden rannalta. »Jos minä hylkäisin halvan talon, missä poikieni onni alkoi kukoistaa, niin ehkä onnikin hylkäisi heidät!» Tämä on taikauskoa, mutta sellaista taikauskoa, että kun tuntee tarinan ja näkee kuvan, ei tarvitse selitykseksi piirtää sen alle muuta kuin sanan: »_Äiti_!»

Kahdeskymmeneskuudes ilta.

»Tämä tapahtui eilen aamuhämärässä!» alotti eräänä iltana kuu; »isossa kaupungissa ei sauhunnut vielä yksikään savutorvi, ja minä katselin alas juuri niihin. Eräästä savutorvesta ilmestyi äkkiä pieni pää, sitten puolet ruumista. Kädet lepäsivät savutorven reunalla.

'Hih-hei!' Siinä oli pieni nuohoojapoika; ensi kerran eläissään oli hän päässyt ihan ylös savutorveen ja pistänyt siitä päänsä ulos. 'Hih-hei!' Tämä oli toista kuin ryömiä ahtaissa putkissa ja soukissa karmineissa!

Ilma huokui raikkaasti, ja hän saattoi katsella yli koko kaupungin kauas viheriäiseen metsään saakka. Samassa nousi aurinko, pyöreänä ja suurena paistoi se hänen kasvoihinsa, jotka loistivat onnesta, vaikka hän olikin kauttaaltaan noesta kiiltävänä. 'Nyt voi koko kaupunki minut nähdä!' sanoi hän, 'ja kuu voi minut nähdä ja aurinko myös! Helei!' ja hän heilutti luutaansa!»

Kahdeskymmenesseitsemäs ilta.

»Viime yönä katselin alas erääseen Kiinan kaupunkiin», sanoi kuu. »Säteeni valaisivat pitkiä, paljaita muureja, jotka ovat katujen seinäminä. Siellä täällä on tosin portti, mutta se on suljettu, sillä mitä välittävät kiinalaiset ulkopuolella olevasta maailmasta? Paksut kaihtimet peittivät ikkunoita muurien takana, vain temppelistä häämöitti himmeä valo ruutujen läpi.

Minä katselin alas, näin kirjavan loiston. Maasta kattoon saakka oli räikeillä väreillä ja runsaalla kultauksella maalattuja kuvia, jotka esittivät jumalien toimintaa maan päällä.

Jokaisessa komerossa oli kuvapatsaita, mutta niitä melkein peittivät kirjavat verhot ja alasriippuvat liput. Ja jokaisen jumalan edessä — ne ovat kaikki tinasta tehtyjä — oli pieni alttari. Siinä oli vihkivettä, kukkasia ja palavia vahakynttilöitä. Mutta ylinnä temppelissä seisoi Fu, korkein jumalallinen olento, koristettuna silkkivaatteilla, joilla oli pyhä, keltainen väri.

Alttarin juurella istui elävä olento, nuori pappi; hän näytti rukoilevan, mutta kesken rukoustaan vaipuvan raskaisiin mietteisiin: hän ajatteli varmaan jotakin syntiä, sillä hänen poskensa hehkuivat ja hänen päänsä painui syvemmälle.

Soui-Houng poloinen! Ehkä hän uneksi olevansa kadun pitkien muurien takana, uneksi työskentelevänsä pienellä kukkasaralla, joita on jokaisen talon edessä, ja oli tässä toimessa mieluummin kuin temppelin vahakynttilöitä vartioimassa. Vai haluttiko häntä istua runsaasti katetun pöydän ääressä, joka ruokalajin jälkeen pyyhkiäkseen suutansa hopeapaperilla? Vai oliko hänen syntinsä niin suuri, että taivaallisen valtakunnan täytyi rangaista häntä kuolemalla, jos hän uskaltaisi tunnustaa sen? Rohkenivatko hänen ajatuksensa liitää raakalaisten laivan mukana heidän kotimaahansa, kaukaiseen Englantiin?

Ei, niin loitolle eivät hänen ajatuksensa lentäneet, ja kuitenkin olivat ne niin syntisiä kuin vain lämmin nuoruuden veri voi kasvattaa — syntisiä täällä temppelissä Fu'n ja pyhien jumalankuvien edessä. Minä tiedän, missä hänen ajatuksensa viipyivät. Kaupungin äärimäisessä päässä, tasaisella liuskakivisellä katolla, missä rintanoja näkyi olevan posliinia.

Siellä oli siroja maljakoita suurine valkoisine kellokukkineen, ja siellä istui viehkeä Pe, jolla oli kapeat veitikkamaiset silmät, täyteläiset huulet ja pienen pieni jalka. Hänen kenkänsä likistivät, mutta vielä paljoa enemmän ahdisti hänen sydäntänsä; ja hän nosti sirot käsivartensa, ja atlassinen kangas kahisi. Hänen edessään oli lasiastiassa neljä kultakalaa. Hän hämmensi hiljaa vettä kirjavaksi maalatulla ja kiilloitetulla pikku puikolla, — aivan verkallisesti, sillä hän mietiskeli hartaasti!

Ajatteliko hän ehkä kalojen rikasta kulta-asua, niiden turvallista elämää ja valmista ruokintaa, jonka ne kuitenkin paljoa mieluummin vaihtaisivat vapauteensa? Niin, sen ymmärsi ihana Pe, hänen ajatuksensa liitivät kauas pois kotoa, riensivät temppeliin, mutta ne eivät tulleet sinne jumalan tähden. Pe-raukka! Soui-Houng poloinen! Heidän maalliset ajatuksensa kohtasivat toisensa, mutta minun kylmät säteeni olivat heidän välillään niinkuin Keruubin miekka!»

Kahdeskymmeneskahdeksas ilta.

»Merellä oli tyyntä», kuvasi kuu, »vesi oli niin kuuleana kuin puhdas ilmakehä, jossa minä purjehdin. Saatoin nähdä syvällä merenpinnan alla omituiset kasvit, jotka metsän jättiläispuiden tavoin ojentelivat monen sylen mittaisia varsiaan minua kohti; kalat uiskentelivat niiden latvojen päällitse.

Korkealla ilmassa liihotti parvi villiä joutsenia. Yksi niistä vaipui uupunein siivin yhä syvemmälle, sen silmä seurasi ilmassa liitävää matkuetta, joka eteni yhä loitommalle. Sen siivet olivat levällään, se vaipui niinkuin saippuakupla painuu tyynessä ilmassa, se kosketti vedenpintaa, sen pää taipui taaksepäin siipien väliin, hiljaa se kellui niinkuin valkoinen lotuskukka kareettoman sisäjärven pinnalla.

Ja tuuli nousi ja pani väreilemään keveän vedenkalvon, joka näytti niin säteilevältä kuin itse eetteri olisi kohoillut suurina, leveinä laineina; ja joutsen nosti päänsä, ja välkkyvä vesi sirkoili kuin siniseksi kipinäpyryksi yli selän ja rinnan.

Aamurusko valaisi punaisia pilviä, ja joutsen kohoutui voimistuneena ja lensi kohden nousevaa aurinkoa, siintäville rantamille päin, jonne ilmojen matkaajat olivat kadonneet; mutta se lensi yksin, kaiho rinnassaan; yksin se lensi yli sinisten, kuohuvien aaltojen.»

Kahdeskymmenesyhdeksäs ilta.