I.

KIRKKO-MARI.

Kirkko väärtejä on paljon, samoin kirkkoherroja. Piispojakin on monta. Mutta Kirkko-Mareja on vain yksi. Yksi koko Suomessa.

Kirkonmiehet pitävät huolta seurakuntain hengellisestä hyvästä ja muista asioista. Kirkko-Mari on ottanut huolehtiakseen seurakuntansa hengellisestä hyvästä omalla erityisellä tavallaan. Jos sen viran ja tehtävän sanoo yhdellä sanalla, on se uskonpuolustajan virka. Hän on puhtaan opin kilpi, lutherilaisuuden ruumiillistuma. Tehtäväänsä hän hoitaa tunnollisesti kuin se, joka tietää saaneensa kutsumuksensa Meidän Herraltamme.

Kirkko-Mari on arkipäivisin, jos ei ota lukuun paria hänen omituisuuttaan, kuten muutkin ihmiset. Hän ompelee — pitämättä melua itsestään — viikot päästään pitäjän emännille, pienessä punaisessa mökissään jonkin matkan päässä kirkosta. Hänet on nähtävä sunnuntaina, kirkossa, jos tahtoo päästä selville hänen erikoislaadustaan. Hän on aina mukana jumalanpalveluksessa — jos ei ole, on syytä mennä katsomaan tekeekö hän jo kuolemaa.

Kirkko-Mari on aina ensimmäisenä kirkossa. Talviaamuisin, kun suntio yksinään autiossa kirkossa kolistelee kuumuutta hohkaavia kamiinoita ja yskii (samaan tapaan kuin rovasti), tulee Mari äänettömin askelin tallukoissaan pitkin pääkäytävää, suurin, kipein jaloin, huojuen käydessään molemmin puolin. Kesäisin jatkaa hän suoraan sakastiin ja vie kukkia alttarille pantaviksi, kellokukkia, leiniköitä, horsmia. Päästyään penkkiinsä ja siunattuaan — naisten puolella kuorissa, josta hyvin näkee sekä alttarille että saarnatuoliin — suorittaa hän juhlallisen vakavasti alkuvalmistelut: kaivaa alushameen taskusta sankalasit ja nenäliinan, jonka solmuissa on kaksi kymmenpennistä, yksi kumpaankin haaviin, avaa suuren virsikirjan ja alkaa lukea päivän epistolaa ja evankeliumia. Siinä hän istuu mustissaan, pienenä ja pyöreänä, sankalasit nenänykeröllä pienten, vetisten silmien edessä, sormi kirjalla. Hän on ollut hyvälukuinen, mutta silmät tekevät jo kiusaa, jonka takia hän lukee vaivalloisesti. Kirkossa ei vähään aikaa kuulu muuta kuin tulen humina kamiinoissa ja Marin tavaileva lukeminen.

Kirkkoväki saapuu, rovastin pää pistää esiin sakastin ovesta. Kun veisuu alkaa, johtaa Mari sitä naisten puolella selvästi erottuvalla, kimeällä äänellä, omituisin, vanhanaikaisin juoksutuksin. Hän seuraa kirjasta liturgian menoa ja poukahtaa, milloin noustaan, ensimmäisenä pystyyn. Tekstiä luettaessa seuraa hän taas puoliääneen mukana ja niiaa aina Jeesuksen nimen kohdalla.

Saarna on Marin erikoisala. Juuri siihen nähden suorittaa hän erikoiskutsumustaan seurakunnassa — hän ei turhaan osaa postillojaan kannesta kanteen. Seurakunta voi jo Marin selästä päätellä, milloin saarna on oikea-oppinen, milloin ei. Kun saarna nousee lutherilaisuuden vahvalta kalliolta, istuu Mari liikkumattomana, katsellen suoraan eteensä, vain silloin tällöin luoden hyväksyvän silmäyksen pappiin ja nyökäten. Mutta jos saarnassa on jokin epälutherilainen väre, liikehtii Mari levottomasti ja vaivautuneesti. Seurakunnan omain pappien saarnat Mari tuntee ja hyväksyy, vaikkakin alkuaikoina kuuluu olleen joitakin erimielisyyksiä.

Mutta annas, että vieraan papin pää ilmestyy näkyviin saarnatuolin laidan yli! Mari nousee silloin puolikohoksi jo saarnavirren viimeisten sävelten aikana ja keihästää vieraan tutkivalla ja epäluuloisella katseella lasiensa yli. Se katse ei hellitä uhriaan koko saarnan aikana. Jos alku on hyvä, voi se olla vain sokaisua ja loppu sitä pahempi. Sanojen hunajaan voi olla kätkettynä myrkkyä. Mikään ei jää Marilta huomaamatta. Hän tekee johtopäätöksiään jo vieraan pään liikkeistä, ennenkuin tämä on ennättänyt edes suutaan avata. Käsien levottomassa liikehtimisessä saarnatuolin laidalla voi vainuta epälutherilaista, jotakin metodistista, jos ei suorastaan anabaptistista.

Jos vieras saarnamies on liperitön, on Mari kuin hädässä — niitä on alkanutkin liikkua kaikenlaisia liperittömiä. Mari vilkaisee hätäisesti, kuin apua etsien, rovastiin, joka on ilmestynyt kuoriin kuuntelemaan. Hyvä on, että rovasti itsekin kuulee. Tämä saattaa olla sitä viimeistä villitystä. Saarnamies voi olla susi lammasten vaatteissa, joka on tullut raatelemaan laumaa. Hyvinhän se tämä sikseen pudottaa, niinkuin huononlainen pappi. Mutta armonjärjestys on aivan sekaisin ja ummessa. Ja kuulkaas tätäkin: muistaa väärin raamatunlauseet! Ja huitoo kuin riihessä! Kaikenlaisia se rovasti päästääkin saarnatuoliin, että nyt tällaisia liperittömiäkin. Alkaa vanhentua. Vaikka kukapa niitä takaa kaikkia pappejakaan, ovatpahan jo muualla saattaneet saarnata liperinsä naulaan.

Jos saarna Marin mielestä on ollut epälutherilainen, ilmestyy hän jumalanpalveluksen jälkeen sakastiin. Hän seisahtuu ovensuuhun ja niiaa nöyrästi ja syvään, useamman kerran, kunnes hänet huomataan. Rovasti istuu ikkunapöydän ääressä ja puhelee vieraan papin kanssa, jonka päältä suntio paraillaan auttaa pois kappaa. Rovasti huomaa ensiksi Marin ja tulee ystävällisesti kättelemään, Mari ojentaa oman kätensä jäykästi suoraan eteenpäin ja niiaa taas. Samoin tervehtii hän vierasta pappia.

Sopivan hetken tullen kysyy Mari:

— Saisinko luvan kysyä, mitä kirkkoherra ajattelee kasteesta?

Vieras nostaa päätään, vilkaisee Mariin ja sitten rovastiin.

— Tjaa. Sitähän minä äsken koetin selittää.

— Sitä minä vain, että kun täälläkin alkaa liikkua vääriä propheettoja, niin pitäisi sanoa täydellisesti, että tiedettäisiin seistä vastaan. Eikö se ole niin kuin pyhä Lutherus sanoo: upotettaa veteen ja jälleen nousta ylös, merkitsevät kasteen voimaa ja vaikutusta, joka ei ole mikään muu kuin vanhan Adamin kuolettaminen ja sitten uuden ihmisen ylösnouseminen, joita kahta meidän tulee kaiken elinkautemme harjoitella?

— Niinhän se on.

— Ja taas pyhä Lutherus sanoo: sentähden tulee itsekunkin pitää kastetta jokapäiväisenä pukunansa, jossa aina käyköön puettuna, että aina löyttäisiin uskossa ja sen hedelmissä, alati hilliten vanhan ihmisen himot ja kasvaen uudessa ihmisessä.

— Kyllä te olette oikeassa. Parannus on erinomaisen tärkeä asia.

— Minä vain vääräin propheettain tähden.

— Niin niin. Kyllä te olette aivan oikeassa.

Kirkko-Mari kiittää ja niiaa. Hänellä on hyvä mieli poistuessaan. Ei tämän vieraan puolelta sittenkään tainnut vielä vaara uhata seurakuntaa. Mutta vaara oli olemassa, Anti-Kristus liikkeellä. Se saattoi koska tahansa lähettää propheettansa kirkon saarnatuoliin.

Jos on kesä, käy Kirkko-Mari kirkosta tultuaan vielä omaa hautaansa katsomassa. Hän on vuosia sitten lunastanut itselleen hautapaikan kirkon kupeelta, ostanut valmiiksi kiven ja hakkauttanut siihen nimensä ja syntymävuotensa. Keväisin istuttaa hän kummulle kukkia ja käy niitä pitkin kesää kastelemassa. Linnut laulavat, auringonvalo siivilöityy puitten läpi haudalle. Veisuu kirkosta kuuluu sinne selvästi. Siinä on kerran hyvä nukkua.

Kirkko-Mari mennä viuhtoo jo piennarpolkua läpi kukkameren mökilleen. Mökki on pieni ja sievä kuin nukketalo. Peräseinällä, uunin vieressä, on valkoinen ruumiskirstu. Mari nukkuu siinä. Se on sitten sekin niin tuttu, kerran.

Mari panee kirkkokahvin tulelle ja istuutuu sen kiehumista odotellessaan pienen ikkunan ääreen, johon näkyy kirkko ja hautausmaa. Kädet ristissä rinnoilla ja ruumistaan hiljaa huojutellen hän nauttii hiljaisuudesta ja rauhasta. Pyhäpäivän korkein tunnelma keskittyy tähän hetkeen. Mari kertaa mielessään äskeisen saarnan. Se oli sittenkin oikein hyvä saarna. Jumala oli vielä varjellut väärästä opista.

Vähän ajan päästä kantautuu mökin avonaisesta ovesta kahvintuoksun mukana ulos Marin lukeva ääni. Mari pitää vanhaa katekismusta kaukana itsestään ja tavailee sankalasiensa läpi kellastuneilta lehdiltä pieniä, himmentyneitä kirjaimia, tunnustellen oudompia sanoja varovasti joka puolelta kuin särki ongenkoukkua ennenkuin käy kiinni. Näin Mari lukee:

Mi-sä siis sei-soo mei-dän Chris-tilli-sydem-me ja Au-tuu-dem-me? Vas-taus. Se sei-soo sii-nä, et-tä meil-lä on vah-va tie-to Ju-ma-las-ta, hä-nen ole-mi-sen-sa ja tahton-sa puo-les-ta, ja us-kom-me hä-nen päällen-sä, ja pi-däm-me Chris-til-lis-tä ja Juma-lis-ta Elä-mä-ker-taa mei-dän edes-sämme...

RUISSÄKKI.

Veeri-sepästä ei ihmisillä oikeastaan ollut mitään muuta erikoista sanottavaa, kuin että hänellä oli paha akka, joka häntä hallitsi, ja hyvänsävyisesti, hienokseltaan isotteleva luonnonlaatu — kaksi asianhaaraa, jotka huolimatta edellisen seikan totisesta ankaruudesta jollakin lailla lievensivät toinen toisiaan yleisessä tietoisuudessa.

Että Veerin akka oli paha, sen tiesi koko kylä aina lapsia myöten, jotka hänen vastaantullessaan pinkaisivat pakoon ja aitain yli. Asiasta ei viitsitty edes puhua, se oli niin tuttu, että se oli kadottanut mielenkiintonsa. Jos joku kertoi siitä tuoreen esimerkin, sanottiin vain: »No, tietäähän sen nyt Leenan», ja siihen se jäi. Leenan luonnon näki jo hänen silmistään, jotka mustina kuin saunanräppänä katsoivat mustan huivin räystään varjosta. Hänen pieni, puoleen ja toiseen pälyilevä päänsä muistutti jollakin tavoin aina varuillaan olevan linnun päätä. Koko laihassa, etukumarassa vartalossa oli jotakin vakoilevaa, urkkivaa, salamielistä. Paha hän oli, mitä lienee ollut mustalaisen perua. Ja paha silmä hänellä oli, niin ihmisiin kuin eläimiin, se tiedettiin. Mutta siitä ei ollut hyvä puhua. Veerin-Leenan kieli oli kuin kaksiteräinen miekka.

Veeri itse sensijaan oli hyvänluontoinen niinkuin väkevät miehet usein. Tyyni ja tasainen niin sielultaan kuin ruumiiltaan; ruumiskin — suurine leveine olkapäineen — neliskulmainen kuin mikä ladon ovi. Oikein säälitti, että sillä oli sellainen akka, mutta kaikilla piti olla ristinsä. Veerin isottelu koski oikeastaan vain ammattitaitoa eikä ollut vaarallista, koska kylässä ei ollut toista seppää. »Hm», sanoi Veeri katsellessaan silmiään siristäen vierasta viikatetta, »hm, aika hyvä räätälin tekemäksi, mutta susi sepän työksi, oikein aika susi.» Ja sitten: »No, kyllähän minä tästä vielä sentään kalun teen.» Ja teki myöskin, Veeri ei ollut huono käsistään. »Isottelee kuin Veeri», oli niin vanha sana, ettei oikein tiedetty, koskiko se vain Veeriä vai Veerin isääkin. Asia ei, kuten sanottu, häirinnyt ketään ja kuului ikäänkuin luonnonjärjestykseen niinkuin sekin, että hänen tupatönönsä ja pajapöksänsä siinä kallion kupeella kylän laidassa olivat kallellaan toisiaan kohti, mutta eivät sentään kaatuneet. Ne olivat yrittäneet sitä kaatumista jo Veerin isän aikana, Ahasverus hänkin kirkonkirjoissa. Veereillä oli kiire työn ääreen ja taas työstä ruoan ääreen, siitä ne kai olivat kallellaan.

Veeri takoa kalkutti vuodesta toiseen sepäntyöt kylän joka taloon ja torppaan ja kärsi vuodesta toiseen akkansa mieltä ja kieltä. Joka päivä nousi pajan savutorvesta savu yli kallionnyppylän kaljun päälaen niinkuin kalliovaari itse olisi polttaa tupruutellut, paja siinä sen nenän alla piipunpesänä. Veeri oli silloin pajassaan. Tai kuului tuvasta Leenan yhtämittaista torumista niinkuin räkättirastaan räkätystä — Veeri oli syömässä. Niin kuluivat vuodet ilman että mitään erinomaista tapahtui. Sepän väki piti kiinni köyhästä ja karusta elämästään niinkuin katajat kallion kupeesta; ikää karttui, mutta Veeri ja Leena pysyivät samanlaisina niinkuin paja ja mökkikin ja niiden alla laiha, kivikkoinen perunamaa.

Ja niinkuin Veerin elämä ulkonaisesti oli samaa ainaista kulkua mökistä pajaan ja pajasta mökkiin, niin kiersi hän sisäisestikin — niinkuin sittemmin selvisi — samaa yhtämittaista ympyrää, saman ainoan ajatuksen rataa. Sillä ei ollut mitään tekemistä Leenan ja Leenan riitain kanssa. Tai oli sittenkin. Ulkonainen kiusa oli terveellisenä vastapainona sille sisäisen kiusan paineelle, josta Veeri itsekseen ja kenenkään tietämättä kärsi. Ihminen ei tiedä toisestaan.

Näin oli asia:

Veeri oli köyhinä vuosina, isänsä kuoleman jälkeen, jonkin aikaa rahdin ajossa kylän suurrikkaalla, tilallisella ja kauppiaalla Mustosella ja kuljetti jauhokuormia kaupungista. Kerran, viimeisillä huonoilla kevätkeleillä, hän toi taas kuormaa, joka pahimmoikseen juuttui kiinni kotitörmässä, pajan alla, eikä liikkunut siitä mihinkään. Vanha ruuna vapisi, höyrysi ja puhalteli ja Veeri auttoi takaa leveitten hartiainsa koko voimalla, puskien että silmissä pimeni, mutta ei, kiinni pysyi. Eikä siinä lähellä ollut ketään apuunkaan, äiti oli yksin kotona ja sekin melkein viimeisillään, huonona ja nälkiintyneenä. Olikin ollut puhe, että Veeri pyytää tästä samasta kuormasta säkin itselleen, palkkaansa vastaan. No, samapa se, ajatteli. Veeri, ottaako sen etu- vai takakäteen, ja kevensi kuormaa yhdellä säkillä, jonka vei mökkiin. Ja niin pääsi hän jatkamaan. Oli jo hämärä, kun hän ajoi Mustosen pihaan, mutta piha oli vielä täynnä miehiä ja hevosia ja liikettä ja huutoja, ja Tuomas, makasiinimies, oli makasiinissa täydessä punnitsemispuuhassa. — Kas vain, Veerikös siinä, sanoi Tuomas kynä suussaan, kanna siihen vain, tässä on vähän kiire, nämä olisivat loppuneetkin, se on sitten täysi leiviskä. Veeri kantoi ja näytti voimiaan miehille ja jäi juttelemaan siihen makasiinin seinustalle. Tuomas meni vähän ajan päästä pihan poikki, papereita kädessään. — Selvä on, sanoi hän Veerille, poikkea huomenna sisään, niin kauppias maksaa.

Sinä yönä meni piru Veeriin. Hän kääntelehti vuoteellaan ja mietti Tuomaan sanoja. Olisikohan siltä jäänyt huomaamatta tämä yksi säkki? No, pitää huomauttaa. Niin, taikka mitä siitä huomauttamaan, oma asiansa? Jos huomaa, niin huomaa, sitten maksetaan... Tuota... siinä hötäkässä... tuota, ei tullut sanotuksi, sinäkin, Tuomas, hävisit siitä niin äkkiä... minä siinä niitten poikain kanssa. — Outo — ennen mielessä käymätön ajatus huimasi Veeriä. Hän nousi juomaan. Ulkona paistoi kelmeä kuutamo yli köyhän maiseman, ruissäkki seisoi nurkassa kuin valkea haamu — hui, kuin kuoleman enne. Ei, maksaa se pitää. Mutta toisekseen: mistäs sekin Mustonen, iso rikas, rikastumistaan rikastuu? Keplottelusta, se on varma. Ostaa köyhtyneitten isäntämiesten taloja pilkkahintaan. Ei siinä pienet synnit paina. Ja huonot ajopalkat se pitää, kehtaakin. Mitäs siinä yksi säkki tuntuu, rikkaassa, toista se on meikäläisen... Tuossa äitikin, vilutaudissaan, vällyjensä alla — ikänsä nälkää nähnyt ja nälkään kuolee. Ei, ei sitä makseta, jos ei ole pakko.

Ja niin tapahtui, että Veeri, joka kaiken ikänsä oli ollut rehellinen, istui seuraavana päivänä Mustosen konttorin ovensuutuolilla valmiina puolustamaan säkkiään kuin laillista perintöä, istui ovelana, valppaana ja levottomana, seuraten kulmainsa alta jokaista isäntänsä askelta ja jokaista rypyn nousua ja laskua hänen kasvoillaan. Mustonen käveli hyllyvänä, pehmein askelin keskilattialla ja puhua massutteli kahdella leuallaan ystävällisesti, aavistamatta ollenkaan, mistä siinä taistelua käytiin hänen huoneessaan. Ja kun hän lopuksi tarjosi ryypyn, joka oli korkea suosion merkki, ei hän aavistanut, että taistelu oli lopussa — sillä kertaa. Sillä Veeri teki ryypystä sen aivan oikean johtopäätöksen, että Mustonen oli taas kaupoissaan onnistunut. Suotta olisi maksaa, ajatteli Veeri. Mutta kun hän sitten ulkona näki Tuomaan tulevan makasiinista, kiirehti hän askeleitaan ja pelkäsi vielä maantiellä Tuomaan huutavan jälkeensä: mitenkäs se oli niitten säkkien kanssa, Veeri?

Siitä päivästä ja siitä hetkessä alkoi Veerin pitkä piina. Hän ei mennyt enää ajoon, vaan jäi kotiin sepäntöihin. Aina kun joku kulki tiellä, ensi aikoina, piti kurkistaa mustuneesta ikkunasta kuka se oli. Tuomas saattoi tulla kylältä päin, nimismies kirkolta. Äitikään ei enää niistä jauhoista kostunut eikä noussut siltä sijaltaan. Palatessaan häntä saattamasta köyhäin yhteishautaan ajatteli Veeri poiketa Mustosessa, mutta kiersikin sen sijaan kaukaa. Säkki oli jo syöty puoliväliin eikä rahaakaan sillä kertaa ollut. Niin se taas jäi. Ja kun säkki oli loppunut ja vuosi mennyt, unohtui ilmitulemisen pelko. Mutta rintaan jäi niinkuin toukka kaivamaan tai niinkuin salainen tauti, jokin iljetys, niinkuin olisi astunut sammakon päälle, jokin itseinho, jota vastaan Veeri isottelullaan piti vaistomaisesti puoliaan. Se oli kuin takertunut jonnekin keuhkoihin ja sydämeen, sitä ei saanut pois, vaikka tahtoi. Vielä pari vuosikymmentä tämän jälkeen saattoi Veeri herätä yöllä ja olla näkevinään hämärässä nurkassa Mustosen valkean säkin.

Ja Veeri takoo ja takoo pajassaan ja taistelee itsekseen sisäistä taisteluansa. Olisi se pitänyt maksaa. Pitäisi se vielä maksaa. Mutta aina seurasi tätä ajatusta toinen: mitä sitä enää, vanhaa asiaa. Veeri oli sitäpaitsi, vuosien päästä, keksinyt itselleen puolustuksen, joka aluksi oli häntä oikein hätkähdyttänyt ja vähäksi aikaa antanut rauhan. Hän oli muistanut, että kauppiaan veli, Matti Mustonen, oli kerran jättänyt hänelle maksamatta viiden markan saatavan. Ruissäkki olisi tosin maksanut kaksitoista markkaa, mutta summa oli nyt siis kuitenkin pienempi, ainoastaan seitsemän markkaa. Sukuunpa tulee, ajatteli Veeri. Velka velasta ja pahatyö pahastatyöstä. Oikein hyvältä tuntui aluksi, kun tämä selvisi. Kuitit ollaan. Mutta jonkin ajan päästä ei enää tämäkään lääke auttanut sisäiseen kipuun.

Seuraavana vuonna äidin kuoleman jälkeen oli Leena kulkeutunut, mistä lieneekin, siihen Veerin mökille muiden kerjäläisten matkassa. Säälistä hänet Veeri oikeastaan otti ja tarvitsihan mökkikin vakituista naisihmistä. Vasta liian myöhään huomasi Veeri, että kehräävällä kissalla on kynnetkin. Ja huomasi vihdoin muutakin, mitä eivät muut tienneet: että Leenan pahuus oli oikeastaan jonkinlaista sairautta, hulluutta, joka joskus yltyi raivoksikin. Kuumaan aikaan varsinkin oli Leena vaikea käsiteltävä: voi sattua, että Veerin piti sitoa hänet sänkyyn ja syöttää siihen kuin lasta. Siitä ei ilennyt muille puhua, kun Leena sentään muuten teki hyvin työnsä. Oli kärsittävä, mikä oli pantu kärsittäväksi. Veeristä tuntui myöskin, kuin missäkin asialla ja Leenalla olisi ollut jotakin salaperäistä yhteyttä keskenään, jossakin Isän Jumalan pääkirjoissa, jos sellaisia oli. Ilman edellistä ei olisi ollut jälkimmäistä.

Ja niinhän se olikin, sillä yht'aikaa kirvoittui Veeriltä sekä ulkonainen että sisäinen taakka. Ja varsin merkillisellä tavalla.

Oli kuuma aamupäivä kesäkuussa, vähän ennen heinänteon alkua, kun Tuovilan nuori isäntä kahdella hevosella tuoda rämisytti Veerin törmästä ylös keltapyöräistä ja puna-akselista niittokonettaan, vähän häpeillään siitä, että edelliskesäinen kone oli epäkunnossa ja vielä enemmän siitä, että sitä oli ensin turhaan yritetty korjuuttaa naapurikylän sepällä. Kumpikin asia oli Veerille salaisen ilon aihe. — »Vai niin, vai jo rakkine vikaantui», sanoi hän kumartuen tarkastamaan konetta sankalasit otsalla, »vai niin, että vuosi ja kone nämä kestävät, enemmän se sentään mies niittää kuin yhden kesän. Hm, vai naapurissa käytettiin, taisivat vielä ottaa maksunkin. Maksaa niitten olisi pitänyt, oppipojillaan pilaavat.»

Veeri jäi purkamaan konetta pajan seinustalle, kuumaan aurinkoon. Hän nautti yleensä sanomattomasti tällaisesta tehtävästä, jossa sai auttaa ja korjata _tehtaan_ työtä. Nostaen ja laskien sankalasejaan, välistä maassa ryntäillään ja välistä pystyssä, ruuveja suussaan, hyöri hän joka jänne ja hermo jännittyneenä koneen kimpussa ikäänkuin elävän olennon ja vihollisen, jonka salaperäiset konstit ja koukut hänen oli järjellään selvitettävä voidakseen sen voittaa. Ja hän kyllä voittaisi, siitä hän oli varma.

Tänään sekaantui työn tuottamaan mielihyvään kuitenkin salainen levottomuus, ja Veeri pälyili aina välillä työstään tupaan päin. Leena oli taas aamulla ollut kovin raju ja vaikea, silmissä se musta, pahaenteinen tuli, jonka Veeri niin hyvin tunsi. Se mieliala purkautui tavallisesti astiain kolistelemiseen ja ovien paukkeeseen, mutta tänään se oli jotakin vielä pahempaa: sisältä ei kuulunut mitään. Asiat eivät olleet oikein. Veeriä karmasi selittämätön vaaran aavistus, ja hän tunsi, että hänen pitäisi mennä tupaan katsomaan, mutta jokin salainen mahti pidätti häntä kuitenkin paikoillaan. Tänään tapahtuu jotakin, se on nyt siitä ruissäkistä, mietti Veeri ahdistetussa mielessään kiertäessään konetta ja vääntäessään ruuveja, koputellessaan ja nakutellessaan.

Ja samassa tapahtui jotakin.

Juuri kun Veeri kumartui alaspäin, välähti niinkuin salama ja pamahti niinkuin ukkonen, ja Veerin pään ohi hänen kaatuessaan koneen yli lensi jotakin, joka iskeytyi räiskeellä pajan mustaan seinään. Ja melkein samassa kuului sisältä särkyväin astiain helinää ja niinkuin jokin raskas esine olisi kaatunut. Veeristä tuntui ensi silmänräpäyksenä, että oli tullut kaiken loppu ja että hän kuolee. Hänen päästään vuoti verta. Mutta sitten hän huomasikin, että hän oli satuttanut päänsä koneeseen kaatuessaan. Ja samassa välähti kauhea totuus hänen mieleensä:

— Hyvä Jumala, se ampui, ruokakonttorista, susipanoksella.

Veeri juoksi sisään kuin hengenhädässä.

Leena makasi ruokakonttorin lattialla pitkin pituuttaan, kivääri kädessä. Hän oli saanut halvauksen samana hetkenä, jona oli ampunut.

Vähän ajan päästä kulki Veeri pyhäpuvussaan kylää kohti käydäkseen ilmoittamassa vainajan pappilassa ja mennäkseen sieltä kauppias Mustoselle maksamaan yhden ruissäkin hinnan korkoineen kahdeltakolmatta vuodelta. Hän kulki nopeasti, niin että korkorauta iski tulta polun kiviin.

Päivä paistoi yli kauniin maailman. Leivonen lauloi korkealla tuoksuvan heinäpellon päällä. Veeristä tuntui, kuin hän olisi herännyt pitkästä, pitkästä painajaisunesta.

Oli sittenkin Jumala.

SUONTAAN MIINAN SALAISUUS.

Päivä paistoi, linnut lauloivat ja sirkat sirittivät. Suvinen tuuli oli täynnä apilaan tuoksua. Jostakin kauempaa kuului niittokoneen tasainen käynti, joka sarkojen päissä hetkeksi hiljeni. Jokirannassa paukkui pesukurikka. Lämmin auer, joka värisi kuumuuttaan, leivonen, joka hukkui taivaan sineen, kaikki suven äänet ja näyt ikäänkuin kuuluttivat elämän ja työn iloa.

Mutta Suontaan mökissä teki Miina kuolemaa.

Tänään oli huonommin kuin eilen. Keuhkot huohottivat viimeisillään kuin palkeet ja hengityksen salpasi aika ajoin tukahduttava yskä. Silmien kuumeinen kiilto ja suun seutuihin ilmaantunut kellahtava väri ilmaisi, että sairaan aika oli kohta mitattu.

Ulkona humisivat ja helisivät suviset äänet ja ilman lämpö ja tuoksu ikäänkuin hautasivat mökin alleen siinä jokitörmällä. Mutta mökin ainoa ikkuna, jota puolittain peitti päre kuin kaihi silmää, päästi niukasti suven ihanuutta sisään. Sairas aavisti sen kuitenkin ja kaikki hänen vaistonsa kurottuivat ahneesti sitä kohti niinkuin tuohisessa kasvava annansilmäkin ikkunalla, asumuksen köyhä ylellisyys. Jo joutui armas aika, virren sanat, joita hän monta kertaa oli laulanut, kiersivät aina uudestaan sairaan tajuntaan, mutta hän ei enää kuullut mielessään säveltä, vaikka kuinka koetti. Sävel olisi ikäänkuin lämmittänyt. Sanat ilman säveltä tuntuivat elottomilta ja kuolleilta, niinkuin niistä olisi jo henki lähtenyt. Hän tunsi kuin hädässä, että hän itse oli samalla tavalla irtautumassa elämästä kuin virren sanat ja sävel jo olivat toisistaan irtautuneet.

Hyvä Jumala, se ei saisi vielä tapahtua. Se yksi asia oli vielä tekemättä. Mikä se olikaan? Niin, sehän se oli, nyt hän sen muisti. Kunhan se ei vain unohtuisi, ajatukset pyrkivät niin kummallisesti sekaantumaan. Hän luuli äsken juuri, että hän vielä oli pieni tyttö, ja oli heinässä Rantalan pellolla, missä nyt niittokone surisi. Isä oli viikatemiehenä ja oli niittänyt aamuneljästä; isän kumartuneet hartiat oli niin turvalliset nähdä vieraitten keskellä. Hän tuli vasta kuudelta, kun aurinko oli Vinkerinvuoren päällä, maa tuntui vielä kylmältä jalkoihin. Hänellä oli oma harava, jonka isä oli tehnyt, hän itki, kun ensimmäinen piikki katkesi. Ladon seinustalla käytiin juomassa piimää lekkeristä. Yöt hän nukkui isän selän takana Rantalan aitassa, kattopäreen läpi näki päivännousun, vasta lauantaina mentiin kotimökille.

Miina vääntäytyi vaivalloisesti toiselle kyljelle, voi hyvä Isä sentään, kylläpä ne olivat jo voimat lopussa. Siinä se oli poika, Esko, melkein käden ulottuvilla, nukkui korissa pankolla. Kääntyi kynttelistä toiselle, mutta ei vielä kävellyt, raukka, siinä oli riisi. Sitä se asia koski. Tänään se pitäisi tehdä, huomenna ei ehkä enää jaksaisi. Ja tällaista päivää hän oli kauan odottanut. Kalle oli heinässä Rantalassa, oli hyvä, että Kalle taas sai jotakin työtä... Santra pesi joella pyykkiä, Santra voisi koska hyvänsä tulla takaisin. Nyt se pitäisi tehdä. Kun jaksaisi. Mutta kun niin kummallisesti heikotti. Tuolla olisi vettäkin, korvossa. Kun saisi ensin juodakseen, sitten ehkä jaksaisi. Mutta sinne asti ei päässyt.

Uusi yskänkohtaus heitti Miinan takaisin vuoteelle ja vähäksi aikaa kaikki hämärtyi hänen tietoisuudessaan. Tuntui kuin hänen rintansa päällä olisi ollut raskas paino, joka esti hengittämisen ja tukehdutti hänet. Hän ei saanut sitä pois, vaikka voimainsa takaa ponnisti. Niin, hän olikin hukkunut, hän makasi joen pohjalla selällään keuhkot vettä täynnä ja avoimin silmin. Läpi vihertävän veden hän näki poutaisen taivaan, jolta aurinko paistoi... vesi lainehti hiukan, niin että näytti niinkuin aurinko olisi tanssinut. Sitten alkoi virta kuljettaa häntä, hän tarttui kiinni kaislojen juuriin, mutta ne katkeilivat ja hänen ruumiinsa ajelehti vedessä hiljaa eteenpäin, eteenpäin... Hän ajautui rantaan ja voi taas hengittää. Hän ei ollutkaan kuollut. Hänhän pesi pyykkiä Suojärven rannalla ja tuvassa siinä lähellä, hänen omassa valoisassa kodissaan, nukkui kätkyessä hänen pieni poikansa Kalle. Ovi oli auki sisään, niin että hän saattoi nähdä, koska kätkyt liikahti ja Kalle heräsi. Hän oli ensimmäisiä vuosia naimisissa, nuori ja terve ja elämä oli kuin myötätuulen soutamista. Kun jaksoi tehdä työtä ja oli, kenen edestä tehdä työtä, Kalle. Nyt liikahti kätkyt, suloinen tunne souti läpi ruumiin. Pieni pellavapää kohosi kätkyen laidan yli ja katsoi suurin, kummastunein silmin ympärilleen. Sitten heilahti pyöreä jalka ja sitten toinen lattialle ja lapsi lähti juosta viipottamaan ulos päivänpaisteeseen häntä kohti. »Kuka siellä tulee?... äidin kullanmuru, älä niin kovasti, ettet kaadu, kultaseni.» Hän otti sen syliinsä ja pyyhki hiukset kasvoilta märällä kädellään, Kalle nauroi...

Miina heräsi tajuntaan hiestä märkänä, ruumiissa ja mielessä raukeus. Poissa oli lapsuus ja entisyys, poissa kohta elämäkin. Täällähän hän oli, Kallen mökissä, ja teki kuolemaa, ulkona paistoi suviaurinko. Kalle oli jo täysi mies, niin ne vuodet olivat menneet. Ja tuossa nukkui Kallen poika, Esko.

Nukkukoon, raukka, ajatteli Miina. Eihän sitä voi herättää, sairasta lasta. Ja ehkä se ei oikeastaan ollut niin tarpeellinenkaan, se asia. Ei kai sitä Jumalakaan häneltä niin tingalla vaatinut, kuolevalta ihmiseltä, hän vain kuvitteli. Kun ei ennen tullut tehtyä. Oli paha, ettei tullut, mutta niin se nyt oli. Hänen elämänsä oli jo elettynä ja takanapäin, mitä siihen enää lisätä. Jospa se olikin vain turhan kunnian pyyntöä Jumalan edessä, se ajatus, oman ansion kasaamista. Ja vaikka ei sitäkään, niin eihän hän enää jaksanutkaan, näkihän Jumalakin sen, ettei hän jaksanut. Ja oikeastaan: oliko se sitten varmasti juuri hänen tehtävänsä? Eikö yhtä hyvin Kallen? Tai paremminkin Kallen juuri. Tehköön Kalle sen, tai jos jätti tekemättä, niin vastatkoon tuomiolla. Hän oli omasta puolestaan tehnyt kaikki, mitä piti, puhunut, varoittanut ja itkenyt, sitä ei voisi Kalle kieltää, kun kirjat avataan. Mutta Kalle ei ollut pitänyt kiirettä — se oli lupaillut hänelle kahdenkesken, mutta ei sittenkään tehnyt — ja Santra oli vain nauranut. Ei, ei se voisi olla hänen syntinsä, toisten synti se oli.

Miinasta tuntui taas olo helpommalta. Hän saisi kuolla rauhassa. Ei tarvitsisi enää riitaantua Santrankaan kanssa, siitä se tulisikin sota. Jumala oli ottanut pois taakan hänen sydämeltään. Kylläpä tuntui hyvältä, kun sai olla näin pitkällään eikä tarvinnut ajatella ylösnousua, kohta kun vähän liikahti, oli vaikeampaa. Mutta nyt ei tarvinnut enää liikkua. Tähän hän kuolisi. Näin oli helppo kuolla, Jumala oli hyvä.

Mutta samassa oli Miina seisovinaan taivaan porstuassa, joka oli kaunis kuin kirkko jouluna, mutta paljon suurempi. Raollaan olevasta ovesta hän näki sisään hääsalin ihanuuteen, joka oli tulvillaan valoa. Hän erotti siellä pieniä siipiselkäisiä lapsia, jotka soittivat harpulla ja lauloivat, ja niiden laulu oli aivan kuin virsi: »Jo joutui armas aika...» Miinaa ihmetytti, että ne lauloivat hänen virttään. Hänen piti juuri kysyä jotakin muilta porstuassa seisojilta — siellä oli mustanaan kansaa, joka pyrki sisään — kun joku pääenkeleistä tuli ulos hääsalista ja astui suoraan hänen luokseen. Sen vaatteen valkeus ihan häikäisi silmiä.

— Mitäs se Miina tänne tuli? kysyi pääenkeli.

— Tännehän minä... sopersi Miina pelästyneenä.

— Mihinkäs sinä jätit pojanpoikasi?

— Sen Eskonko?

— Täällä ei tunneta sitä nimeä. Mene takaisin maan päälle ja tule tänne sitten vasta, kun olet tehnyt, mitä sinun piti tehdä.

Näky oli niin kirkas ja selvä, että Miinaa vielä sittenkin peloitti, kun se oli ohi. Mitä kaikkea saikaan ihminen kuollessaan nähdä. Tällaistako oli kuolema? Kuinka ihanalta tuntui jo porstuassa, mitä sitten itse hääsalissa. Jumala sen näkemyksen hänelle lähetti, että hän vielä viime hetkellä tekisi, mitä piti pelastuakseen. Mihin syvyyteen hän olikin syöksymäisillään ja kuinka kiusaaja vielä kuoleman hetkellä saattoi saada ihmisen valtaansa. Valvoa piti viimeiseen asti. Perkeleen kiusaus se oli, kun hän vielä viime hetkellä oli vähällä jättää asian.

Jättää ei sitä saisi, se oli nyt selvä. Jumala sen tahtoi. Ja hän kun oli taistellut ja vaivannut tuntoaan silläkin, että oli muka synti, jos yksinään sen teki, salaa Kallelta ja Santralta, vaikka sitten jälkeenpäin tunnustaisikin. Monesti oli tehnyt mieli — niihin aikoihin, kun Esko syntyi ja jolloin tämä sairauskin tuli — saada puhua asiasta rovastin kanssa. Mutta Santra ei suvainnut pappeja eikä hän sitten itsekään enää päässyt kirkonkylälle. Yksin piti kantaa tämä asia. Sitten oli taas ajatellut, sairauden pitkinä päivinä, että jos se olikin synti, niin hukkukoon hän itse, kunhan poika pelastuu. Mutta tehdyksi se ei tullut. Nyt tuntui hänestä kuin hänen omakin pelastuksensa olisi riippunut siitä, että hän sen teki.

Huono kristitty hän oli ollut: Santraa, miniäänsä, hän oli pelännyt enemmän kuin Jumalaa, Santran pilkkaa ja kovia sanoja. Kuinka monesti hän oli myrtynyt ja katkeroitunut, kun Santra oli tuskaillut hänen pitkää sairauttaan. Kuinka monesti hän oli vielä kiivastunut ja antanut sanan sanasta ja sitten kantanut kaunaa, kun Santra oli kivahtanut jotakin tekopyhyydestä. Ansainnut, ansainnut oli hän sen kuorman, jonka Jumala oli pannut hänen päälleen. Poikaansakaan, Kallea, ei hän ollut saanut Jumalan eteen, maailmassa se vaelsi. Ja taisteliko hän edes itse aina Jumalan edessä — ei, kaukana siitä. Huonoa oli hänen kristillisyytensä, vaikka Jumala sairauden ja sen kaiken muun kautta oli vetänyt häntä puoleensa sulasta rakkaudesta. Liian helpolla hän oli yrittänyt päästä maailman läpi, aitojen yli hän oli pyrkinyt. Sellainen Kristuksen seuraaja hän oli. Silläpä Jumala oli pannut hänen eteensä vielä tämän viimeisenkin asian eikä päästänyt irti vaikka hän yritti pujahtaa. Rakkautta se oli sekin ja armoa. Jumala tarkoitti hyvää, hän haki omaa turmiotaan. Hän oli pyrkinyt ja pyrkinyt asiasta erilleen niinkuin kala katiskasta, lykännyt ja lykännyt sitä, vaikka se oli joka päivä niin mielessä, että jo peloitti, että hän voisi houreissaan sen ilmaista.

»Täällä ei tunneta sitä nimeä», niinhän se pääenkeli sanoi. Suontaan Miina nousi pystyyn nurkkasängystään — mistä hän saikin ne voimat — ja astui kuin unissakulkija ne muutamat askeleet, jotka mökin perältä oli ovelle ja avasi oven. Lämmin suvituuli hyväili kuihtunutta, keltaista poskea. Miina hengitti ahneesti raikasta ilmaa. Tuliko hän vielä terveeksi vai kuoliko hän tähän paikkaan? — niin ihmeellisen hyvältä tuntui. Auringonsäteet kimaltelivat kuin hopea joen pinnalla, heinä heilui pientareella. Että minä sainkin vielä armon nähdä tämän kaiken, ajatteli Miina itsekseen.

Sitten hän joi korvosta ja kaatoi vettä korvattomaan kahvikuppiin. Kuinka paljon juhlallisemmaksi hän oli ensin ajatellut asian, mutta nyt ei ollut aikaa. Sisäinen ääni sanoi, että hänellä oli kiire.

Hän otti pojan pärevasusta syliinsä, hän jaksoi senkin vielä. Poika heräsi ja hymyili hänelle.

— Minä kastan sinut, Esko, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, amen, kuiskasi Miina hätäkasteen sanat vettä valaen. Poika katseli hänen sylistään ihmettelevin silmin.

Miina muisti merkillisen selvästi rukouksetkin päästä päähän — vai joku toinenko se kaiken teki ja hän vain sivusta katseli ja kuunteli? Kun hän oli päässyt Herran siunauksen ameneen, helähti hänen sydämessään kuin suvivirsi soimaan. Nyt hän sen muisti, säveleenkin, mutta lauloiko hän itse vai enkelit taivaasta, sitä hän ei tiennyt. Hänen ympärillään oli yht'äkkiä valoisaa ja ihanaa niinkuin sisällä hääsalissa ja pää taaksepäin taivutettuna ja silmät kiinni hän hymyillen kuunteli jostakin kaikuvaa virttä, johon sekaantui ulkoa tuleva lintujen laulu:

»Nyt niityn kukat korjat ja laiho laaksossa, myös yrttitarhat sorjat, puut lehtiverhossa taas meille muistuttavat hyvyyttä Jumalan, Jonk' kaikki nähdä saavat vuos' vuodelt' ainian.

Taas linnut laulujansa visertää kauniisti, myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi? Siis, sielun', Herraa kiitä nyt riemulauluilla. Hän iloittaa ja täyttää meit' armons' lahjoilla.»

Nyt se oli tehty, mitä piti, ajatteli Miina virttä kuunnellessaan. Nyt hän oli valmis lähtemään. Tehköön Santra mitä tahansa, kyllä hän kestää. Huutakoon, kirotkoon, lyököön, sitä parempi, jos hän on arvollinen kärsimään, niinkuin pyhät marttiirat kärsivät.

Samassa tuli Santra porstuaan kolistellen ja pyyhkien kasvojaan esiliinalla. Hän pysähtyi kynnykselle ja sanoi hämmästyksissään, kädet vielä kasvoilla:

— Mitäs taikoja se muori tekee?

Mutta Miina vastasi hiljaisella äänellä kuin jostakin kaukaa:

— Se on nyt, Esko, ristillisesti hätäkastettu.

UNTA.

Nousevan auringon kulta valahtaa läpi raikkaan aamuilman, punertavien honkien lomitse havuneulaiselle harjupolulle, jota myöten vanha rovasti palaa aamukävelyltään havahduttuaan lyhyestä unestaan lintujen ensimmäisiin säveliin. Metsä laulaa ja visertää, kaste kiiltää, vedet päilyvät harjun molemmin puolin. Rovasti kulkee hitaasti ja pysähtyy välillä hengähtämään ja kuuntelemaan. Valkea tukka, yhtä valkea kuin kaulanauha, pursuu harmaan hatun alta, parrattomilla kasvoilla on nuori punerrus, kultasankaisten silmälasien takaa loistaa lapsen kirkas, ihmettelevä katse. Jossakin helähtää aamukello soimaan. »Alatalon kellot», sanoo rovasti itsekseen.

Hän unohtuu seisomaan muurahaispesän ääreen ja seuraa tarkkaavaisena sen heräävää elämää. Pahkuraisella sauvallaan hän auttaa yksinäistä muurahaista, joka vetää kortta perässään pitkin polkua. Muurahainen ei ymmärrä tarkoitusta ja puree äkäisesti kiinni sauvaan. Siitä tulee oikea sota. Rovasti ohjaa suojattiaan pesään päin, muurahainen vetää itsepintaisesti vastakynttä. Mutta rovasti on kärsivällinen eikä hellitä ennen kuin muurahainen kuormineen on turvallisesti keossa. »Niinhän se Jumalakin», sanoo rovasti taas itsekseen ja hymyilee. Hän kääntää polulla sätkyttelevän leppätertun takaisin jaloilleen ja siirtää perhostoukan varovasti tien sivuun. Hänellä on paljon askareita aamuvarhaisella polulla. Vanha rovasti on tullut lapseksi uudelleen. Hän elää taas lapsuuttaan ja nuoruuttaan, nykyhetki käväisee vain hetkittäin ja pikimmältään hänen tajunnassaan.

Hän on tullut harjun päähän, jonka alla, vesien saartamana, lepää pappilanniemi valkoisine päärakennuksineen ja kukkivine omenapuineen. Talossa on vielä hiljaista. Rovasti pysähtyy ja miettii taas. Paikka vaikuttaa tutulta ja ystävälliseltä, mikä se onkaan? Niin, se on totta, sehän on pappila — tuollaiseen pappilaan pitäisi hänen kerran päästä papiksi. Hän tuli vastikään kotimökiltään, soutaen vesien yli, hänellä on asiaa kirkkoherralle. Uskaltaisikohan hän esittää? Kirkkoherra nukkuu vielä, pitää odottaa.

Rovasti menee puutarhaan odottamaan. Hän istuutuu tutulle penkille vanhan koivun alla, pää kepin varassa. Leppälintu laulaa, tuomi tuoksuu, järvenpinta karehtii auringossa. Kuinka kaunista täällä on! Mikä kumma se olikaan tämän kirkkoherran nimi?

Parvekkeen lasiovi helähtää auki, iloisia ääniä kuuluu.

Pari nuorukaista harppaa puolipukeissaan läpi puutarhan uimahuoneelle, jonka alta kohta kuuluu huutoja ja veden loisketta.

— Ketä ne olivatkaan, nämä nuoret herrat? kysyy rovasti palvelustytöltä, joka samassa ilmestyy keittiöstä käsin kasvitarhamaahan.

— Veikko maisteri ja Eero tohtori, vastaa palvelustyttö. Talossa tiedetään ja tunnetaan rovastin kysymykset.

— Niin, tietysti. Joko kirkkoherra on noussut?

— Jo se nousi.

Rovasti muistaa taas asiansa ja lähtee hitaasti kävelemään kanslian rappusia kohti. Vielä ovea avatessaan hän pysähtyy ja miettii. Häntä ujostuttaa ja arveluttaa. Hän on vain tällainen yksinkertainen maalaisnuorukainen, kaukaa salolta, eikä paljon tunne kirkkoherraa. Hän raottaa varovasti, kuin anteeksipyytäen, ovea.

Rovastinapulainen istuu paitahihasillaan pöydän ääressä ja kirjoittaa.

— Huomenta, setä, sanoo hän iloisesti ja nousee. Setä on ollut taas aikaisin liikkeellä. Setä tulee tänne keinutuoliin istumaan.

Sanat jäivät rovastilta huomaamatta. Hän seisoo ovensuussa hämillisenä, hattu kädessä, eikä suostu istumaan. Hänellä olisi vähän asiaa.

— Voisiko kirkkoherra avustaa pienellä lainalla köyhää teologian ylioppilasta? sanoo hän sitten hiljaa ja nöyrästi.

Koettu puute ja hätä on hänen mielessään yhtä todellisena kuin kerran ennen. Hän muistaa mustan pettuleivän kotimökin pöydällä ja odottaa vastausta pelokkaana, pää kumarassa. Jos ei kirkkoherra nyt auta, niin ei kukaan auta.

— Istutaanhan nyt tänne mukavasti ja jutellaan, sanoo apulainen. Hän hyvittelee vanhusta kuin lasta. Hän tietää, että rovastin muistot ovat katkelmallisia ja vaihtuvat nopeasti toisiin.

He puhelevat vanhoista ajoista ja asioista, rovasti kertoo lapsuudestaan. Hän muistaa sen kuin eilisen päivän, eilistä päivää hän ei muista. Joku asiamies tulee kansliaan, kättelee rovastia ja apulaista ja saa papinkirjan. Tuttu toimitus havahduttaa rovastin hetkeksi vanhoista muistoista. Miehen mentyä hän ryhdistäytyy ja kysyy asiallisella äänellä:

— Veljenkö saarnavuoro se on huomenna vai minun?

— Minunhan se.

— Niin taitaa olla. Olisinhan minäkin voinut.

Rovasti ei ole saarnannut enempää kuin muutenkaan hoitanut virkaansa vuosikausiin, mutta unohtaa senkin ja pyrkii usein kirkkoon.

Kerran hän tuli kenenkään huomaamatta alttarille ehtoollista jaettaessa. — Nyt ei ole sedän vuoro, kuiskasi pastori. — Aivan niin, vastasi rovasti ja poistui arvokkaasti.

Aamiaiskello soi. Sisältä ja ulkoa kokoontuu iloisesti puheleva parvi ruokapöytään, keski-ikäisiä ja nuoria, lapsia ja lastenlapsia. Rovasti viihtyy hyvin hälisevässä joukossa ja puhelee ja nauraa lastenlapsille. Toisinaan saa muiden osoittama huomaavaisuus hänet tuntemaan itsensä vieraaksi, hän tulee hämilliseksi ja ujostelee.

— Äiti, kuuluu äkkiä keskellä puheensorinaa pienen lapsenlapsen ääni pöydän alapäästä, saanko minä vielä leipää.

Vanha rovasti vaikenee ja jää miettimään haarukka kädessä. Sitten tulee hän rauhattomaksi, pari suurta kyyneltä valuu pitkin hänen poskiaan. Muutkin vaikenevat.

— Minun on ikävä äitiä. Minä lähden äidin luo, sanoo vanhus sitten.

Aamiaisen jälkeen hän lähtee. Hänet valtaa hiljainen, sisäinen ilo, kun häntä puetaan ja vyötetään villavöillä. Hän kättelee kaikkia. Trillat odottavat portaitten edessä. Hän antaa vielä Piijulle leipää kädestä.

Hän on unohtanut, että hänen äitinsä on kuollut viisikymmentä vuotta sitten. Hän on unohtanut tällä hetkellä kaiken muunkin, vaivat ja vastukset, tuskat ja tappiot. Hän on kiertänyt kierroksensa elämän auringossa ja palannut takaisin. Kaikki on kuin unta. Hän muistaa vain äidin.

Hän ei tiedä, että trillat kierrättävät häntä parin kilometrin ympyrässä ja tuovat takaisin, kun hän ei enää muista lähtönsä aihetta.

Nyt hän on onnellinen. Iloinen loiste lapsensilmissään huiskuttaa hän kädellään hyvästiksi talonväelle, joka on kokoontunut portaille saattamaan. Lastenlapset kirmaavat avaamaan porttia.

Hän huiskuttaa vielä kaukaa koivutieltä. Hän istuu kyyryssä, hattu korvilla, kaulus pystyssä. Mutta hänen mielensä on nuori ja iloinen kuin kiurun taivaan alla, kuin koulupojan, joka oltuaan pitkän talven poissa palaa kesäksi takaisin kaukaiseen, rakkaaseen kotiin.

RISTI.

Erään vainajan papereista.

Olin laskenut kuulotorven takaisin pöytäpuhelimelle. Se, mikä sitten seurasi, tapahtui nopeasti ja rajusti kuin maan vieremä:

Vaimoni kimposi pystyyn pöydän toiselta puolen katsoen minuun kauhu silmissä, kiljaisi, tempaisi Martin syliinsä lattialta ja juoksi keittiöön sulkien pari ovea mennessään. Hän oli muutamasta sanasta ymmärtänyt kaikki. Minä olin samassa alkanut kopeloida auki pöytälaatikkoa — käteni vapisi niin, ettei siitä tahtonut tulla mitään — vedin taskuuni sen, joka siellä oli odottanut juuri tätä hetkeä, syöksyin pystyyn — jotakin helisi lattialle ja särkyi, jokin tuoli kaatui — ja olin samassa ulkona. Ovi kumahti perässäni kiinni kuin olisi elämän ovi sulkeutunut takanani.

Tämä näky palasi mieleeni pitkän ajan päästä kadulla, kun heräsin jälleen tietoisuuteen. Seisoin lyhtypylvään alla. Ilma oli täynnä valkoista sumua. Sähkölampun ympärille heijastuivat huuruiset valorenkaat.

Muistin juosseeni katua ylös ja toista alas, pysähdellen, kuulostellen, en tiennyt kuinka kauan. Olin ottanut auton ja ajanut jonnekin, seisonut jossakin porttikäytävässä ja lähtenyt viekkaasti takaisinpäin. Joku oli pyytänyt minulta tulta paperossiin, olin juossut pakoon. Olin pari kertaa joutunut takaisin kotini portille ja taas laitakaupungille. Minulla oli se mielikuva, että minua ajettiin takaa, minut aiottiin tappaa. Huolimatta järjettömästä pelostani tunsin salaista mielihyvää siitä, että sumu suojeli minua.

Vaikka sydämeni vielä löi kiivaasti, rauhoitti autio poikkikatu ja sähkölampun tyyni loiste minut. Kuuntelin. Kuului vain suurkaupungin etäinen kohina kuin meren pauhu kaukaa. Minua ei ajettu takaa. Vaaraa ei ollut. Pelko putosi kuin taakka sydämeltäni. Elämä tulvi takaisin tajuntaani niin, etten ollut sitä kestää. Sain elää.

Mutta samassa kosketti käteni kylmää asetta taskussa ja muistin jotakin. En saanutkaan elää. Minun piti kuolla. Puhelinkeskustelu virastopäällikön kanssa — kuinka kauan siitä olikaan! — tuomitsi minut kuolemaan.

Olin huomaamattani lähtenyt uudelleen liikkeelle. Kulman takaa aukeni himmein lyhtyrivein uusi katu, joka näytti jatkuvan iäisyyteen asti. Jossakin siellä kaukana, kadun päässä, odotti kuolema, joka veti minua puoleensa kuin kurimus virtaa, tahdoin tai en. En vastustellut. Niin oli paras.

Tunsin olevani kaiken ulkopuolella, kaikki oli yhdentekevää. Seurasin kuin sivultapäin erästä miestä, joka meni kuolemaan.

Tuossa hän meni kadulla laihana, hiukan kumaraisena, suun seudussa hermostunut nykiminen, joka oli ilmestynyt siihen viime aikoina. Hän oli vielä eilen illalla vieraisilla ja tänään päivällä virastossa. Hän oli muka tärkeäkin ratas yhteiskunnan koneistossa. Vähän ajan päästä pamahtaisi jossakin autiossa pihassa laukaus, niin vähän tiesivät ihmiset toisistaan. Toinen mies istuisi pian hänen virastotuolillaan. Vuoden päästä olisi hän unohtunut. Se, että hän oli tehnyt työtä ja ponnistanut, rakastanut naista, josta tuli hänen vaimonsa, ja lapsiaan — kaikki olisi unohtunut kuin harhakuva.

Virastopäällikkö oli soittanut hänelle muutamia tunteja sitten. Joitakin aivan jokapäiväisiä sanoja, erään ilmoituksen, erään käskyn, jota hän ei totellut. Se keskustelu merkitsi hänelle samaa kuin aseen vetäminen vireeseen. Hän oli odottanut sitä syksystä asti öisinkin valvoessaan peläten, että puhelin äkkiä rämähtäisi soimaan. Hän istui kyyryssä pöytänsä ääressä, ase ohimolla — karaisten hermojaan. Se kammotti ensin, mutta tuotti lopuksi melkein nautintoa.

Kuinka kummallista. Se kadulla kulkeva mies yritti vielä — kuin kokeeksi — koko sielunsa voimalla ajatella vaimoaan ja lapsiaan. Koko sielunsa voimalla hän huusi heitä avuksi. Hän huusi kuin erämaassa, kukaan ei vastannut. Ja vielä joitakin aikoja sitten oli vaimon ja lasten kohta hänelle asiassa kaikkein vaikein. Suuren tuskan hetkellä, kerran, sanoi hän vaimolleen: »Kun minä menen pois, vien teidät mukanani, en jätä teitä kärsimään.» Nyt olivat vaimo ja lapset etääntyneet jonnekin kauas, hän oli yksin jäisessä tyhjyydessä. Ei mikään tunne värähtänyt hänessä. Kuolema oli irroittanut hänet jo kaikesta.

Tulin äkkiä vilkasliikkeiseen ja valaistuun kadunkulmaan. Raitiovaunujen kellot kilisivät, autot törähtelivät, bentsiini tuoksui, ihmisiä tuli ja meni, näyteikkunat loistivat. Siinä ei ollut mitään epätavallista. Mutta minussa tapahtui merkillinen muutos. Melu huumasi minut kuin päihtymys. Elämän rytmi lauloi itsensä jokaiseen soluuni. Olin menossa ampumaan itseni, kylmästi, harkitusti — huomasin tietämättäni kulkeneeni pihaa kohti, jota kerran vartavasten olin käynyt katsomassa — ja nyt, yht'äkkiä, jostakin käsittämättömästä syystä, minä tahdoin elää. Elää, häväistynä, poljettuna, vaikka maan matona, ei kuolla! Salattu tarmo, kuin kuuma virta, kohisi suonissani. Käteni puristuivat nyrkkiin. Sisässäni huusi kosto. Sokea viha ja raivo virastopäällikköä kohtaan valtasi minut. »Reviisorit ovat täällä, ja haluavat nähdä kirjoja, ole hyvä ja tule heti tänne», sanoi hän kuin maailman luonnollisimman asian. Ilman värähdystäkään äänessä, vaikka tiesi, mitä se merkitsi. Tiesi yhtä hyvin kuin minä, että kassassa oli vajaus, syksystä asti. Hänen vajauksensa, ei minun! Hän otti — minä vastaan. Otti kylmin ilmein, hieno, harjattu herra, siristäen silmiään sikarinsavun takaa; minun teki mieleni etsiä hänet, lyödä, polkea, tappaa! Mitä merkitsi viheliäinen kuitti, kultakynällä huolimattomasti kirjoitettu, jonka hän voi kieltää! Se ei pelastaisi minulle kunniaa ja virkaa, se ei parantaisi revityltä hermoja ja mennyttä itsetuntoa, se ei lääkitsisi kärsimyksiä ja kyyneleitä. Hyvä Jumala, tapa hänet! — ei ole oikeutta maailmassa.

Ihmiset kääntyivät katsomaan taakseen; olin puhunut ääneen itsekseni.

Minulla oli oikeus elää. Tahdoin elää, velkoa elämältä oikeuttani. Rauhaani, hermojani, särkynyttä perhe-onnea, kaikkea! Kurjin rikollinenkin sai elää, miksen minä? En ollut moraalisesti syyllinen. Olin, en ollut — mitä se oli, ajatukseni sekaantui kummallisesti. Olinko, olinko syyllinen? Sisäinen korkeajännitys laukesi äkkiä — kuoleva tulivuori oli riehunut loppuun. Mitä minä äsken ajattelinkaan? Tartuin päähäni: minkätakia sinä valehtelet itsellesi? sanoin, sinulla ei ole oikeutta elää. Syyt ovat syvemmällä kuin ulkonaisissa olosuhteissa, sinä tiedät sen itse: sinulta puuttuu se sanoin selittämätön, jota et myönnä edes itsellesi, oikea viritys, kuudes aisti, elämisen aisti. Muutoin et olisi joutunut tähän! Et voi elää, olet perikadon partaalla. Näin samassa jotakin kauheaa, jota olin koettanut torjua, joka oli kuin peto väijynyt jossakin alitajunnassa. Näin kopin ristikon ja sen takana harmaat kasvot ja kuolemanväsyneet silmät. Isäni silmät. Isäni kuoli mielisairaalassa.

Mihin pakenisin olentoni rajoista? Se seuraa perässä, jota eniten pelkään, varmana uhristaan: yö keskellä päivää, mielisairaus.

Melkein tajuttomana lähdin taas juoksemaan. Minkätakia, minne, kuinka kauan, en tiennyt. Yht'äkkiä näin kirkon, valaistun kirkon. Kirkot olivat ennen turvapaikkoja.

Ajattelematta, harkitsematta juoksin sisään. Pakoon itseäni, ajatuksiani, kohtaloani.

* * * * *

Onnettomampana ja rikkirevitympänä ei moni ole tullut Meidän Herramme eteen. Tulin kuin takaa-ajettu metsäneläin, joka etsii paikkaa kuollakseen. Istuin ovensuupenkille; näin valot ja ihmiset kuin jostakin kaukaa. Kirkossa oli syvä hiljaisuus. Joku yskähti. Samassa alkoivat urut soida.

En ollut käynyt kirkossa vuosikausiin, mutta virren sävel oli tuttu; muistin kuin unen läpi lapsuudesta, että se oli jokin kärsimysvirsi. Huomasin, että alttari ja saarnatuoli oli mustiin verhottu ja minulle selvisi jotenkuten, että oli pääsiäisviikko.

Virren sävel oli kuin lääkettä mielelleni. Minulla oli hetken aikaa sellainen tunne kuin minut olisi vedetty tulipalosta, tuskat eivät olisi vielä alkaneet, olisin valoisassa ja lämpimässä sairassalissa ystävällisten ihmisten ympäröimänä, minut käärittäisiin johonkin pehmeään ja hyvältätuntuvaan ja minä ottaisin raukeana, kykenemättä jäsentäkään liikauttamaan, palveluksen vastaan. Sitten olin olevinani pieni poika, joka istui kirkossa isänsä vieressä pitäen kiinni isän kädestä. Olin varmasti lapsuudessa elänyt tämän, sama virsi oli soinut. Vaivuin epätodelliseen onnentilaan kuunnellen yhä virttä mielessäni ja huomaamatta, mitä tapahtui. Heräsin siihen, että pappi, minulle outo, vanha ja kumarainen, seisoi saarnatuolissa ja luki väsyneesti ja ilman juhlallisuutta pitkää tekstiä, jonka sanat vierivät ohitseni kuin laineitten yksitoikkoinen loiske. Olin muiden mukana noussut seisomaan. Pappi oli lukenut jo kauan, kun minusta tuntui, että olin jossakin tekstin alkupuolella kuullut sanat: »Ja hän kantoi ristiänsä.» Lukiko hän ne todella, vai olivatko sanat muuten tulleet mieleeni? Ne tulivat kuin näköaistimuksena ja jäivät silmieni eteen kuin loistaen hiljaisella valolla.

Ja hän kantoi ristiänsä, pappi aloitti saarnan juuri näillä sanoilla aivan kuin tietäen, että olin vain ne kuullut. Saarnaa en jaksanut seurata, mutta nuo kuulemani sanat eivät jättäneet minua. Ne loittonivat ja taas lähenivät, ne kulkivat kuin valovirta lävitseni. Ja hän kantoi ristiänsä — se tarkoitti tietysti Vapahtajaa, mutta huomasin äkkiä, että sanat voivat olla minunkin elämäkertani. Kristinusko ei ollut koskaan persoonallisesti koskettanut minua, mutta nyt tunsin hämmästyksekseni, että Jeesuksella Nasaretilaisella, joka kuoli tuhatyhdeksänsataa vuotta sitten sydäntäsärkevän kuoleman, ja minulla oli jotakin yhteistä. Huomio vavahdutti minua omituisesti. Olin kuin juonut jotakin lääkettä, joka vaimensi kivun.

Sanat leijuivat ympärilläni kuin valopilvessä; pilvi läheni taas ja kohotti minut jonnekin, näin elämäni — jokapäiväisen, surullisen — turhan elämän — kuin jostakin korkealta. Näin erään yksityisen tapauksen. Oli yö, punertava yölamppu paloi, valvoin pienen vuoteen ääressä, jossa poikani makasi keuhkokuumeessa — hänkin kärsi — vaimoni oli hetkeksi nukahtanut. Olin ajatellut kuolemanajatuksiani, väsynyt ja turtunut. Mutta kun poikani valitti unissaan, vihloi se kuin puukolla. Poikani, rakas poikani. En voinut tehdä sitä, mitä ajattelin, ennen kuin poikani paranisi.

En ollut silloin ajatellut vaimoani, joka nukkui siinä vieressä ohutta unta herätäkseen pian muuttamaan kääreitä. Nyt vasta näin monien vaivojen jäljet hänen hennoissa piirteissään; olin näkevinäni kuinka kärsimys parhaillaan, hänen itsensä tietämättä, yölampun himmeässä loisteessa, muovaili hänen tytönkasvojaan, piirre piirteeltä, vanhemmiksi, kovemmiksi. Olimme valjastetut saman kohtalon ikeeseen, olin luullut rakastavani häntä, mutta en tuntenut hänen sieluaan. Vasta nyt, kun kuolemanaavistus lepäsi ylitsemme ja olimme vetäytyneet yhteen kuin säikkyneet lapset ukkosilman alla, näin unen läpi hänen sieluunsa: hänkin kärsi, hänkin kantoi ristiään.

Eikä vain hän. Pappi, jonka sanat laahustivat väsyneinä kuin vanhat ihmiset — kuka tietää, minkälaisten vaivojen keskeltä hän on noussut saarnatuoliin? Ja koko seurakunta, joka istuu ääneti ja pää kumarassa, sekin on varmaan tullut tänne tuskansa ajamana niinkuin minä, tuskan, jolla on monta muotoa, mutta joka olemukseltaan on sama: ihmiskohtalo. Kirkko on täynnä sanattomia huokauksia, niiden, jotka nyt istuvat penkeissään, ja ennenistuneitten. Elämä on täynnä ristejä kuin hautausmaa, taaksepäin ja eteenpäin. Kaikilla, joiden silmät aukenevat, on kärsimys. Hän kantoi ristiänsä, se on koko ihmisyyden elämäntarina. Risti on kaiken synteesi.

Mutta risti on kristinuskonkin vertauskuva, se on syntynyt kärsimyksestä. Kärsimys ja kristinusko kuuluvat yhteen. Minne kristinusko tuleekin, se pystyttää ristin ja sanoo: katsokaa, tässä on kristinusko. Merkillinen uskonto, joka houkuttelee luokseen kärsimyksellä.

Minussa liikahti jotakin. Jotakin sanoin selittämätöntä selvisi minulle. Jotakin syntyi, jotakin vapautui. Minun teki yht'äkkiä mieli juosta keskelle kirkkoa ja huutaa kaikille: olen löytänyt sen! En olisi osannut sanoa, mitä se oli ja kuinka sen löysin. Se oli ehkä kristinusko. Se oli totuus.

Minä, joka äsken etsin kuolemaa päästäkseni tuskan taakan alta, en enää tahtonutkaan siitä päästä. Se kuului minulle, sitä ei otettaisi minulta pois. Tai ehkä tähänastinen tuska otettaisiin, mutta ei kärsimystä yleensä. Olin kulkeva kärsimyksestä kärsimykseen. Tahdoin kärsiä ja elää, elää väärin syytettynä ja tuomittuna. Kristinusko, totuus ei hemmotellut, ei luvannut helpotusta. Se lupasi vaivaa ja haavoja, erämaan ja veriset askelen jäljet, taistelijan elämän. Ja kuitenkin kulki henkeni sitä kohti vapautuneena, hurmioituneena, kuin aamunnousua kohti, kädet ojennettuina, siunausta odottaen.

Läpi olemukseni soi kuin kaukaisten urkujen pauhu. Olin herännyt uuteen elämään.