III.

Albert sai lainan, ja hänen elämänsä jatkui niinkuin ennenkin; moitteettomasti puettuna, arvosteleva ilme kasvoilla hän edelleen käveli joka-aamuisen kierroksensa, mikä vanhaan tapaan päättyi kahvilaan. Hänen ryhtinsä oli kenties vielä entisestäänkin varmistunut — hänet tunnettiin ja hänestä puhuttiin kahviloissa ja ensi-illoissa.

Vaikka »puhtaaksikirjoitus» yhä vielä olikin suorittamatta, oli Hakasalo ja hän itsekin pitänyt huolta siitä, että novellikokoelma tuli tiedoksi piireissä. Mikä merkillinen sesam tuo novellikokoelma olikaan! — Se avasi Albertille monen kirjallisen salongin ovet ja hankki hänelle uusia lähempiä tuttavuuksia sekä esteettistä arvovaltaa, jota kuunneltiin. »Intressantin näköinen, tuo nuori kirjailija Strömfeldt», sanottiin, »hänen novellikokoelmansa kuuluu olevan erikoisen huomattava». Mutta kevät tuli, eikä kirjaa kuulunut. »Se on sillä lailla», selitti Albert, »että minä vielä viimeistelen sitä, se ei ole koskaan pois tieltä. Aho kirjoittaa moneen kertaan.» Hyvä, juuri niin! Strömfeldt otti työnsä kovin vakavasti, mutta silläpä hän olikin oikea taiteilija! Tuli syksy. »Niin, se minun novellikokoelmani! Se on parhaillaan eräällä hyvällä ystävälläni, jonka arvosteluun ehdottomasti luotan.» Tuli jälleen kevät. »Kyllä se on viipynytkin, se minun kirjani! Se oli jo kustantajalla, mutta otin sen vielä sentään pois.»

Siihen kevääseen saakka Albert kesti. Hän oli käyttänyt luottonsa loppuun, myöskin »pelastusrenkaan», ja eli viimeksi käsilainoilla. Hänen vanhempansa olivat pelastuneet sukulaistensa luokse Ruotsiin.

Eräänä kesäkuun alkupäivänä istui Albert yksin huoneessaan ja sytytti hermostuneesti paperossin toisensa jälkeen. Nousi, käveli ja istuutui jälleen. Tympäisi, kaikki tympäisi. Kulunut sohva, keinutuoli, joka narisi, pöly huonekaluilla ja ikkunoissa. Vuokrarouva, joka silloin tällöin teki asiaa huoneeseen vain vakoillakseen mitä hän toimitti ja jonka huulilla pyöri alituisesti, vaikka toistaiseksi julkilausumatta, kysymys vuokrasta — Albert tunsi sen, vaikka ei edes kääntynyt katsomaan. Yksinäisyys tympäisi; huoneessa tuntui ihan, että toverit olivat jo taas lähteneet maalle. Monta kertaa niinkuin helpotti, kun tiesi, että niitä oli saatavilla; nyt ei ollut. Vaikka vieraantunuthan hän oli entistä enemmän kaikista. Hän oli jo kauan aikaa aavistanut senkin, että hänestä puhuttiin pilkallisesti, kun hän lähti joukosta. »Novellitko? — eihän niitä ole muualla kuin hänen fantasiassaan», kuuli hän kerran eteiseen, palatessaan ottamaan keppiään, »ei missään muualla; eihän se ole koskaan tehnyt muuta kuin kävellyt kadulla, koko mies». Sanoja seurasi naurunrähäkkä. Albert puri hammasta muistaessaan tätä; hänen oli tehnyt mieli hyökätä sisään ja piestä puhujaa, lyödä verille. Mutta hän oli juuri silloin saanut siltä lainaksi.

Raha-asiat, nehän ne olivat pahimmat kaikista. Ne olivat pakottaneet ylläpitämään toveruussuhteita, jotka hän muuten aikoja sitten olisi katkaissut. Ne olivat pakottaneet loputtomiin nöyryytyksiin. Kun olisi rahaa, niin kyllä hän näyttäisi niille, koko joukolle! Mutta kun ei ollut. Ei nytkään sen vertaa, että olisi saanut päivällistä. Vaikka oli rikkaaksi syntynyt. Kyllähän hän tekisi vaikka mitä, kun ei tarvitsisi joka päivä aina uudestaan juosta kokoon aamiaista ja päivällistä ja illallista. Rahaa piti saada! Vaikka sinisen kiven sisästä!

Albert istuutui taas pöytänsä ääreen. Hän tekee sen sittenkin. Siinä on ainoa pelastus.

Ja kynä alkoi jälleen liikkua paperilla. Ensin epävarmasti ja vaivalloisesti, sitten aina varmemmin ja rohkeammin kirjoitti se yhtä ainoata nimeä. K. Hakasalo, K. Hakasalo... Kas, niin, tuo näytti jo hyvältä. Arkki oli kohta täynnä.

— Mutta entäs jos — käsi pysähtyi taas ja vapisi — mutta entäs jos käy nytkin... samalla tavalla! — Albert näki yht'äkkiä edessään serkkunsa, hienon virkamiehen, vihasta vapisevan hahmon, jonka nimen hän oli kerran kirjoittanut. Serkku kiljui ja ärjyi, mutta tunnusti kuitenkin nimensä ja maksoi, »suvun takia», niinkuin hän sanoi, »mutta en kaikenlaisten deekis-herrain takia». Albertin kasvoja kuumotti ja kirveli kuin piiskan jäljeltä. Jospa kuitenkin jättäisi tämän... Mutta mistä hän ottaa rahat vuokraan ja laskuihin ja käsilainojen maksamiseen? »Novellitko? — eihän niitä ole muualla kuin hänen fantasiassaan», oli hän samalla kuulevinaan. Raivostuneena hän alkoi kirjoittaa edelleen.

Tunnin päästä hän istui pankissa sammunut sikaari kädessä ja odotti johtokuntaan viedyn vekselinsä kohtaloa. Hän oli ottanut rohkaisuryypyn ja kävellyt moneen kertaan pankin oven ohi ennenkuin tuli. Meneeköhän se läpi? Lapsellista, tietysti se menee. Ja jos ei mene, niin syteen tai saveen, tämä oli ainoa pelastus! Hän otti sanomalehden, mutta pani sen pois huomatessaan sen ilmiantavan käsien vapisemisen.

Merkillisen kauan se tänään viipyikin! No, hänen nimensä ei enää maksanut paljon — herrat pohtivat. On hauska antaa herrojen pohtia, pohtikoot, siitä ne palkankin saavat. Hänen paperinsa on nähtävästi johtokunnan tärkein asia tällä kertaa! Mutta entäs jos — äsh, turhaa hermostumista, hermotkin alkavat mennä pilalle. Tämä pelastaa taas hänet vähäksi aikaa — saa olla viimeinen kerta, tällainen temppu. Hätä ei lue lakia, tämä on oikein jännittävää. Hän hautautuu kesäksi jonnekin, vaikka Suursaareen. Parantaa hermonsa. Istuu viimeinkin niin kauan yhdessä kohti, että saa sen novellikokoelman. Se täytyy saada, se on pakko. Muuten ei voi enää elää. Kun vain pääsee alkuun, sittenhän se menee. Kaikilla paremmilla kirjailijoilla on ensin ollut vaikeuksia... Sitten näkevät, mikä mies hän on... Eivät naura enää... Hän se lopuksi nauraa, sille, että on niin helposti pettänyt ihmisten herkkäuskoisuutta. Monta vuotta. Hän kirjoittaa siitä vielä. Näyttää lopultakin olevan hyvin helppoa vetää ihmisiä nenästä... Nyt! Nyt tuli joku johtokunnan ovesta ja sillä oli keltainen paperi. Hyvä! — Ei, se ei vieläkään ollut minulle. Olisikohan — ei, mitä turhia! Pitäisi piloillaan keksiä joku uusi juttu ja päästää se liikkeelle, esimerkiksi, että olen perinyt... Olisi psykologisesti mieltäkiinnittävää nähdä, kuinka kauan se menisi täydestä — kyllä se menisi. Ihmisten tyhmyydestä, siitä se vasta tulisi oikea _comédie humaine_...

— Herra Strömfeldt?

Hänen eteensä oli pysähtynyt joku outo mies. Silmänräpäyksessä Albert käsitti, mistä oli kysymys; hänen sydämessään jysähti ja veri nousi päähän.

— Minä... olen...

— Olkaa hyvä ja seuratkaa minua.

— Mitä te... tarkoitatte?

Vieras herra ei ollut huomaavinaan hänen kysymystään, ja samassa käsitti Albert itsekin tehneensä virheen, puhuneensa epävarmasti, ja puri huultaan. Ihmisetkin katsoivat. Hän kohautti olkapäitään. Oli paras lähteä.

— Poliisikamariin, olkaa hyvä — sanoi saattaja ja alkoi kulkea hänen rinnallaan.

Albert pysähtyi sytyttämään sikaariaan, piti koettaa olla rauhallinen.

— Kävelkää perässä, en minä karkaa — heitti hän sitten olkansa yli.

Levollisesti hän lähti astumaan pitkin Aleksanterinkatua. Päivä paistoi, asfaltti huokui kuumuutta. Joitakin virkamiehiä tuli vastaan matkalla päiväkahville. Kun ei vain tulisi tuttuja. Vekselinväärennyksestä, ajatteli Albert. Tällaiselta siis tuntui olla vekselinväärentäjä. Enhän minä tunne mitään... eikä se vielä ole sanottu. Ei Hakasalokaan erottaisi nimikirjoitusta omastaan... Kuinkahan ne keksivät? Kun vain pää pysyisi kylmänä, maailmaa tämä on. Tuota kylttiä en ole koskaan huomannut, onkohan se ollut kauan, on tainnut olla...

Hämärä ja viileä porraskäytävä toiseen kerrokseen. Albertin korvissa humisi omituisesti. Pimeä eteinen, ovi oikealla, kun eivät nyt hermot pettäisi, matala, voimakkaasti tupakalle tuleva huone, kaksi poliisia, jotka kohta alkoivat pitää silmällä Albertia, niinkuin peläten karkaamista, komisario pöydän takana. Pöydällä kirjoja ja papereita, seinäalmanakka. Komisario — lihava, pienet, pistävät silmät — puhui telefoniin jotakin, josta ei saanut selvää, kiusoittavan rauhallisesti ja Albertista piittaamatta. Kun hän oli lopettanut, naulitsi hän katseensa Albertiin, vain hetkeksi, mutta se pani Albertin muuttamaan jalkaa. Sitten avasi komisario jonkin kirjan, hyvin rauhallisesti, alkoi tehdä kysymyksiä Albertin henkilöllisyydestä ja kirjoittaa. »Niinkuin asia jo olisi selvä», hermostui Albert, »ei se vielä ole sanottu».

— Täällä on tämä pieni paperi — sanoi komisario sitten hitaasti ja otti käteensä Albertin pankkiin jättämän vekselin. — Kuka on kirjoittanut tämän toisen nimen K. Hakasalo?

— Tohtori Hakasalo tietysti.

— Jaha, jaha, tohtori Hakasalo. Koska hän sen kirjoitti?

Siinä oli varmasti ansa.

— Jokin päivä sitten, en muista varmaan.

— Jaha, jokin päivä sitten, jaha. Kas, kuinka ette muista sitä varmaan?

Albert kohautti olkapäitään. Tuo ei nähtävästi ollut vaarallinen. Mutta samassa hänen ajatuksensa jostakin syystä sekaantui, hän ei millään voinut muistaa, milloin Hakasalo oli lähtenyt kaupungista; tuo sen mahtoi tietää. Albertin tuli kuuma ja hän hermostui taas.

— Siitä on ehkä noin viikko — sanoi hän, mutta huomasi kohta komisarion katseesta tehneensä tyhmyyden. Mitä hänen piti mennä sitä sanomaankaan! Ja vielä tarpeettoman kiireesti. Jospa ei Hakasalo silloin enää ollutkaan kaupungissa.

— Noin viikko... hm. Kirjoititteko te samalla kertaa koko planketin?

Siinä oli taas ansa. Muste oli tietysti samaa.

— Kirjoitin.

— Myöskin summan?

Ahaa, nyt se on väärillä jäljillä! Ei, ei tuota tarvitse pelätä.

— Kirjoitin tietysti.

— Miks'ette vienyt sitä kohta pankkiin?

— Se on minun asiani.

— No no, teidän on parasta vastata.

— En silloin tarvinnut rahaa.

— Olisitteko vienyt, jos olisitte tarvinnut?

— Tietysti.

— Jaha, jaha, tietysti. Mutta minkä takia päiväsitte paperin viikko sitten juuri täksi päiväksi? — Komisario oli taas naulinnut silmänsä Albertiin.

Nyt oli piru merrassa. Hän oli unohtanut koko päivämäärän ja puhunut itsensä pussiin! Puhe summasta oli tahallista harhaanjohtamista. Hän oli klikissä.

— En muista... kai sattumalta.

— Vaikka olisitte voinut viedä vekselin ennenkin pankkiin! Kyllä se on nyt paras, että herra tunnustaa...

— Mitä minun pitäisi tunnustaa?

— ... että herra on väärentänyt tämän K. Hakasalon nimen.

— En ole.

— Te olette.

— En.

— Jaha, jaha, kieltää — sanoi komisario levollisesti, samalla kun kirjoitti taas jotakin kirjaansa. — No, puhutaan tuonnempana. Herra nyt miettii asiaa.

Vähän ajan päästä käveli Albert edestakaisin pienessä ristikkoikkunaisessa huoneessa; ikkuna antoi jonnekin takapihalle. Että pitikin sen tyhmännäköisen poliisin saada hänet pussiin! Kuinka hän niin sekaantuikin ajatuksissaan — tai oliko varmaa, että kävi niin äkkiä; mitähän hän oikeastaan oli puhunut? Äsh, kun ei edes muista, hermothan ne pettivät. Olisi pitänyt nauraa ja olla kyynillinen. Mutta ei hän vielä onneksi ole tunnustanut eikä tunnusta. Se on pääasia, siitä täytyy pitää kiinni. Hän peruuttaa kaikki, jos on sanonut jotakin tyhmää, ja keksii jotakin, mitä tahansa. Syyttää hämmennystään. Kun nyt vain ajatus pysyisi selvänä. Pitää tehdä suunnitelma, hän oli tyhmä, kun ei sitä kohta tehnyt. Viisaasti, askel askeleelta — eihän niin vain antaudu! Hakasalo tunnustaa varmasti nimen omakseen. Jo senkin takia, että se on niin hyvin jäljitelty; sitä eivät muut osaisikaan. Mutta jos ei tunnusta, entäs sitten? No niin — Albert huitaisi kädellään ja istuutui lavitsalle — onhan sitten taas tämäkin koettu! Oscar Wildekin istui vankilassa ja kirjoitti tunteellisen kirjan.

Vekselinväärennys! Se ei tuntunut lainkaan niin kaamealta ja juhlalliselta, kuin sen ehkä olisi pitänyt tuntua. Pitänyt? — Niin, siitä on rikoslaissa pykälä. Äsh, rikoslaki: rosvoja ja murhamiehiä varten! Sellaista sattuu pankkimaailmassa joka päivä, ja vain pieni prosentti tarttuu kiinni. Tilasto tarvitsi prosenttinsa, ja minä jäin kiinni, Albert naurahti. Ja mitä se sitten on — vekselinväärennys? Erään pienen muodollisuuden oikotie, pienenpieni valheenpoikanen, jollaisia sovinnainen seuraelämä on täynnä. Marielundinkin seurusteluvalheet — ai, ai, mitä karvaisia piruja, vaikka puhtoisessa paidassa, niin että vain häntä näkyi! Olenko minä nyt sen huonompi? — Sama Albert Strömfeldt kuin aamulla ennen kirjoittamista, sama herra, paitsi etten voi tupakoida, kun ottivat pois tupakat! Niin tosiaan, ottivat pois!

Muistaessaan tämän sai Albert kovan tupakan-nälän. Hänen kasvonsa alkoivat hehkua. Hänen piti välttämättä saada tupakkaa. Hän rupesi kolkuttamaan ovea, samalla nähdäkseen mitä siitä seuraisi.

Ei kuulunut mitään. Hän kolkutti kovemmin ja kovemmin — viimein lähestyivät jostakin askeleet, ja avain kiertyi lukossa. Ovelle ilmestyi merkillisen näköinen lyhyt ja totinen vartija, jolla leveillä hartioillaan oli vartaloon nähden aivan liian suuri pää. Mies seisoi omituisesti etukumarassa niinkuin vatsatautinen.

Albertin teki mieli purskahtaa nauruun.

— Minä tahtoisin tupakkaa.

Vartija kohotti kulmakarvojaan.

— Ei täällä saa.

— Mutta minun hermoni...

— Määräykset — sanoi vartija ja yritti lyödä oven kiinni, mutta Albert sai jalkansa väliin. Taas hänen teki mieli nauraa, tilanne oli niin koomillinen: hänen päänsä oli ovenraossa, ja edessä seisoi säikähtynyt, vatsatautinen vartija. He katselivat hetken toisiaan. Albertin tuli melkein sääli miestä, niin hullunkurista kuin se olikin.

— Mikä teitä vaivaa?

Nyt vasta vartija oikein hämmästyi; Albert olisi varmaan sillä hetkellä voinut päästä hänen käsistään.

— Menkää nyt sisään, herra.

— Mutta mikä teitä vaivaa?

— Se on rinnassa.

— Miksette mene sänkyyn?

Taas katsahti vartija häneen ihmeissään ja pudisti senjälkeen päätään.

— Velvollisuus.

Sitten sai hän oven työnnetyksi kiinni.

Määräykset ja velvollisuus, se on niin tyypillistä! mietti Albert huoneessaan. Jopa se olikin koko velvollisuuden ruumiillistuma, yritti hän lyödä leikiksi, mutta se ei tahtonut onnistua; vartijan surkea ulkonäkö vaivasi häntä. Äsh, poliisit vielä menivät mukiin, mutta tuo viimeinen, oli sekin! Oikea kaleeriorja! — Sellaisilla juuri oli velvollisuuksia. Niinkuin loppuunajetuilla kestikievarihevosilla. Velvollisuus ja velvollisuus! Sehän nyt oli vasta, kuinka jokin sana voi tarttua mieleen ja kiusata — olkoon! Mitä se häneen kuului. Hänellä ei ollut koskaan ollut velvollisuuksia, niistä ei puhuttu Marielundissa. Olipas, kerran oli! Yht'äkkiä leimahti hänen muistossaan, ties mistä syystä, kohtaus rehtorinkansliassa kahdeksannella luokalla — silloin hänellä oli velvollisuus, mutta hän ei tehnyt sitä. Äsh, alan tulla sentimentaaliseksi, torjui Albert muistoaan — huono merkki!

Taas tuli hänen mieleensä vartija. Sellaiset ne sitten minua vartioivat, ajatteli hän, sellaiset alkuihmiset, sitten... linnassa. Linnassa! Hän pysähtyi ja tarttui päähänsä. Hän ei jäisikään tänne tähän koppiin, jysähti hänen mieleensä, hän joutuisi vankilaan... kuritushuoneeseen. Hän ikäänkuin heräsi kylmään puistatukseen ja hänelle selvisi nyt vasta, kuinka hänelle tulisi käymään. Kuritushuoneeseen... tekemään koreja yhdessä kaiken maailman varkaitten kanssa... Se pannaan sanomalehtiin... Sekö tästä tuleekin? Häpeä!... Huone aivankuin vähitellen pieneni hänen silmissään ja puristi häntä; hänen henkeään salpasi... Ja sitten jälkeenpäin: hän, entinen hieno herra, soittamassa ovikelloja... huonosti puettuna, likaisena, parta ajamattomana... tuttavat katsovat hänen ohitseen kadulla... Sekö tästä tuleekin? Häpeä, häpeä! — ei ikinä, ei ikinä hän kestä sitä!... Syömään luusoppaa atavististen, matalaosaisten murhamiesten kanssa... hänen mielessään vilahti kuva Notre-Dame-kirkon paholaisesta, joka järsii sääriluuta... Hänen teki mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut. Ei ikinä, ennen vaikka mitä! Häntä puistatti kuin vilussa, ja ajatus sekaantui sotkuiseksi vyyhdeksi... koti... Marielundin vieraat... Hänestä tuntui yht'äkkiä samanlaiselta kuin pienenä, kun hän oli tehnyt jotakin pahaa ja hänen äitinsä puolusti häntä, kunnes hän itsekin uskoi syyttömyyteensä. Niin, syytönhän hän olikin. Eihän hän hetkeäkään ollut ajatellut muuta kuin itse lunastaa takaisin vekselinsä, ja kaikki olisi ollut hyvin. Se oli vain hätävara. Kun rahat loppuivat. Ja minkätakia ne loppuivat? Papan avokätisyyden ja nahjusmaisuuden takia. Siinä oli syy. Niinkuin koko kasvatuksessa... Albert on nero ja rikas... Albertin ei tarvitse tehdä mitään. Siinä se; hän oli ollut heidän kunnianhimonsa leikkikalu, ei mitään muuta. Tähän se oli vienyt, sentakia hän istui tässä. Syyttömästi... tämä häpeä...

Albert nyyhkytti.

Hänen heikoissa ja sairaissa aivoissaan meni kaikki sekaisin, katkeruus ja häpeäntunne, oikea ja väärä, nykyisyys ja menneisyys. Tuollainen hieno herra... sinä suoritat hyvin nopeasti... kuritushuone... murhamiehet... vartija... velvollisuus... mikä oli velvollisuus?... Mitä hänen pitikään tehdä?... Pois, pois, ennenkuin ne tulevat ja vievät... Liikkuiko joku käytävässä? Hän ei kestä tätä häpeää. Ei ikinä kuritushuoneeseen, ennen vaikka mitä! Nopeasti, nopeasti, nyt on kiire!

Rasahtiko lukko? — Aivan varmasti se rasahti... Albert oli silmänräpäyksessä huomannut ikkunaristikon ja sen välimatkan lattiaan. Käsi tarttui kesäpuvun vyöhön...

Vapisevin käsin ja koko ruumiin täristessä ryhtyi hän kuumeisella kiireellä suorittamaan elämänsä viimeistä työtä, kiinnittämään vyötä ikkunaristikkoon. Pian, pian, nopeasti, nopeasti! Häpeä, velvollisuus... tämä oli velvollisuus!