I.

Albert oli pienenä ihmelapsi. Ei vain sen vuoksi, että oli rikkaitten vanhempiensa ainoa poika, eikä senkään vuoksi, että joutui paljon olemaan vanhempain ihmisten parissa ja tuli siten varhaiskypsäksi ja pikkuvanhaksi. Hän oli ihmelapsi todella harvinaisen muistinsa takia. Hän muisti käytännöllisesti puhuen jokaisen nimen ja vuosiluvun, jonka kerran kuuli tai luki. Kun tätä taipumusta sopivalla tavalla ylläpidettiin ja kehitettiin hänen mielilukemisensa, historian, avulla, oli hän seitsemän-vuotiaana kuin mikäkin historian professori tai kävelevä tietosanakirja. Kädet selän takana mustassa samettitakissaan ja valkoisessa kääntökauluksessa tepasteli tämä pieni professori Marielundin vieraitten keskellä ja odotti omaa ohjelmanumeroaan. Ja kun sitten isän välttämättömät metsästysjutut ja yhtä välttämättömät gluntit olivat menneet, sanoi Marielundin emäntä, rouva Anne-Marie Strömfeldt:

— Voi, voi, olisiko asessori niin kiltti ja kysyisi Albertilta jotakin; Albert olisi niin iloinen.

Ja asessori oli kiltti, vaikka ei ollutkaan varma historiassaan. Mutta seitsenvuotias Albert oli sitä varmempi ja lasketteli nimiä ja vuosilukuja kuin ladon ovesta.

— Naulankantaan, ihan naulankantaan — sanoi asessori.

— Mikä nero — julistivat rouvat. — Ei suinkaan herrasväki ole aikonut panna häntä kansakouluun?

Rouva Strömfeldt hymyili ystävällisesti.

— Niin, kyllä hän on erikoinen. Emme, emme me ole ajatelleet. Albert ei tahdo, emmekä mekään. Hän on niin heikkorakenteinen. Siellä oppisi sitäpaitsi kaikenlaista tovereilta. Kas niin, poju, kumarra nyt kauniisti tädille ja sedälle.

— Hyvää yötä, kultanen... Niin, niin, kyllä sivistyneen kodin kasvatus on paljon parempi.

— Aivan niin — sanoi talon isäntä, tuomari Ivar Strömfeldt. — Mutta hyvät herrat; lasit odottavat!

Ivar Strömfeldt oli suorittanut kameraalitutkinnon ja häntä sanottiin tuomariksi. Hän oli palvellut pari vuotta jossakin virastossa, mutta vetäytynyt yksityiselämään, niinkuin rouva Strömfeldt sanoi, hoitanut sitten vähän aikaa perintötilaansa ja kyllästyttyään myynyt sen pidättäen itselleen Marielundin komeine puutarhatontteineen mainioitten purjehdusvesien ääreltä. Nyt hän purjehti, luki sanomalehteä ja poltti sikaaria, nautti päivällisunensa, lauloi nimipäivillä särkyneellä tenorilla ja kertoi kaskuja, mutta vaikeni, kun tuli puhe politiikasta tai kirjallisuudesta.

— On aina niin hauska kuulla tuomarin laulavan — sanoivat naiset.

— Ivar on kuulunut M.M:iin — vastasi rouva Strömfeldt.

Rouva Strömfeldtin suuri salainen suru oli, että heidän nimensä kirjoitettiin d:llä. Se ei ollut aatelinen. Tätä suruaan hän ei tahtonut myöntää, mutta ilmaisi sen puhumalla asiasta liian usein. Aatelinen tai ei aatelinen, mitä se nyt sitten! Viimeksi aateloidut olivat sitäpaitsi virkain kärkkyjöitä ja hallituksen kannattajia, jotka olivat myyneet omantuntonsa aateliskilpeen. Strömfeldtit ja Ahlforsit olivat toki sentään kaikki kunniallisia ja arvossapidettyjä, niin kauas kuin heistä taaksepäin tiesi. Ja kauas heistä tiesi. Olihan Ahlforseissa sen puolesta sinistäkin verta, montakin tietä tullutta. — Sekä Strömfeldtien että Ahlforsien sukupuu oli kaikkine oksineen ja haaroineen jo varhain istutettu nuoren Albertin tietoisuuteen. Sen avulla hänen muistilahjakkuutensa oikeastaan huomattiinkin. Albertin pieni pää oli kaikkien serkkujen ja pikkuserkkujen syntymäpäiväin varmin muistialmanakka.

— Minkätakia _me_ emme ole aatelisia? — kysyi Albert jonkin sukuluennon jälkeen.

— Pappa ei tahtonut palvella nykyistä hallitusta. Me olemme muuten vanhaa ja hyvää sivistyssukua, yhtä hyvää kuin aatelisetkin. Sinun isoisäsi, esittelijäsihteeri Birger Ahlfors, minun isäni, oli kyllä parikin kertaa ehdolla tulla aateloiduksi, mutta se jäi joittenkin intriigien takia.

— Mutta rikkaitahan me olemme, mamma?

— No niin, kyllä. Kyllä meillä on papan ja minun iäkseni ja toivottavasti sinunkin iäksesi.

Albertia ei siis pantu kansakouluun, vaan otettiin kotiopettajatar. Mutta tämä ei saanut oppilastaan lukemaan muuta kuin historiaa. Otettiin toinen. Sama asia. Ne nyt ovat sellaisia, sivistymättömistä kodeista, eivät ymmärrä lapsen herkkää sielunelämää. Kolmannen onnistui valmistaa Albert lyseon alaluokille ja sai kultakellon.

Sitten tuli pysähdys. Albert sairastui ankaraan tautiin ja hänet täytyi ottaa pois koulusta. Paitsi pitkää sukujohtoa oli hän vanhemmiltaan perinyt heikon ruumiin, joka sai kauan taistella taudin kanssa, ennenkuin voitti. Mutta kun Albert nousi sairasvuoteelta, oli hän aivan tavallinen lapsi. Ihmeellinen muisti oli mennyt.

Tavallinen lapsi! Se oli ankara isku äidille, varsinkin kun Albert ei ollut aikanaan oppinut soittamaan. Isästä oli pääasia, että poika pelastui.

— Sinä et ymmärrä — sanoi rouva Strömfeldt — sinä olet itsekin niin tavallinen. Ahlforseissa on ollut paljon erityisen lahjakkaita. Mutta mitä muistiin tulee, niin kyllä se palaa aikanaan. Emmeköhän lähettäisi Albertia sukulaisten luokse Ruotsiin lepäämään?

— Aivan niin — sanoi Ivar Strömfeldt.

Kun Albert palasi, oli hän hajamieliseltä vaikuttava, ikäisekseen pitkänhintelä nuorukainen, jonka musta tukka ja kellervä iho teki hänet etelämaalaisen näköiseksi. Muistilahjakkuus oli lopullisesti mennyt. Mutta jotakin oli jäänyt edellisistä vuosista: hyvin voimakas itsetunto ja harrastuksen merkilliset nousu- ja pakovesikaudet: hän saattoi innostua johonkin asiaan yltiöpäisesti, mutta väsyi tavallisesti pian ja vaipui takaisin uneliaaseen velttouteen.

Ja sitten lukuhalu! Se oli herännyt hänessä uudestaan, mutta ei enää historiaan eikä muihinkaan kouluaineisiin, vaan romaaneihin. Tämä harrastus oli hänessä pysyväinen. Hän ahmi — maaten kesäisin riippumatossa paperossia polttaen — (»Parempi julkisesti kuin salaa», sanoi äiti) — suunnattomat määrät romaaneja, ristiin rastiin, ilman valikointia. Siinä ikäkaudessa, jolloin muut vielä tyytyvät Välskärin kertomuksiin, oli hän täysi asiantuntija kaikkein uudenaikaisimpain ja arveluttavimpain rikos- ja rakkausromaanien alalla.

Hyvä sydän hänellä oli ylpeydestään huolimatta. Jos hän näki jonkun itkevän, vaikutti se häneen aivan fyysillisesti ja hän oli valmis tekemään mitä hyvänsä. Kerran kaupungissa alkoi kerjäläinen kulkea hänen rinnallaan ja kerjätä. Albert työnsi sille ensimmäisen rahan, minkä löysi — se oli viisikymmentä markkaa — ja keskeytti kerjäläisen kiitostulvan lyhyellä ja käskevällä: »Mene tiehesi!»

— Aristokraattisuutta — sanoi isä.

— Aristokraattisuutta ja jalomielisyyttä — sanoi äiti.

Albertin ollessa keskiluokilla sai äiti yllytetyksi hänet lukemaan yhden luokan yli. Se onnistuikin kotiopettajain, kunnianhimon ja nousuveden avulla. Mutta sitten oli hän seuraavan vuoden niin väsynyt ja veltto, että sai keväällä kahdet ehdot.

— Inkvisitsioonilaitos koko koulu, hirvittävä inkvisitsioonilaitos! — sanoi äiti. Ja Albert otettiin pois.

Hän ilmestyi vihdoin takaisin ylimmälle luokalle, täytenä herrana kaikkine herrantapoineen; — toverit ihailivat häntä kaukaa, mutta eivät rakastaneet. Rehtori kutsui hänet kerran kansliaan. Oli kerrottu — rehtori katseli alaspäin — että Albert istuisi ulkona ja käyttäisi väkijuomia. Oliko se totta?

— Ei — vastasi Albert ja punastui.

— Sitähän minäkin — sanoi rehtori. — Alberthan on hyvästä kodista.

Albert puhui tavallisesti totta, ei moraalisista syistä, joita hänellä ei ollut, vaan sentakia, että ei yksinkertaisesti viitsinyt valehdella, kun kotona ei tarvinnut, ja senkin takia, että valehteleminen oli hänestä yleensä jotakin tympäisevää, joka kuului nousukkaille ja muille sellaisille. Sen, että hän tällä kertaa tietoisesti valehteli, koetti hän kuitata olkapäitten kohauksella. Jostakin merkillisestä syystä piti hänen kuitenkin sitä itselleen puolustaa. Se on nyt niin pieni asia, ajatteli hän, yksi sana sinne tai tänne, kun se ei ole tapa. Sitäpaitsi käytettiin kotonakin alkoholia, ja kaikkein viimeksi tuli hänestä juoppo, se on varma. Eihän hän juonut, jos joskus vähän ottikin ruuan tai kahvin kanssa niinkuin kotona. Pikku juttu. Vanhentunut pykälä koululaissa, sanoisi äiti hetkeäkään arvelematta — tätä ajatellessaan Albert hiukan hymyili äidin ainaiselle innolle keksiä selityksiä. Miten olikaan, kaikista todisteluistaan huolimatta ei Albert kotvaan saanut mielensä pohjalta torjutuksi sitä tiedotonta moraalista itsesyytöstä, että oli tehnyt jotakin likaista, eikä sitä tympeää tietoisuutta, että hänelle tarjoutui tilaisuus olla mies, mutta hän ei ollutkaan mies.

Ja Albert tuli ylioppilaaksi. Eräänä kevätiltana sai rouva Strömfeldt onnellisena kertoa tämän Marielundin vieraille — »niin se aika kuluu», lisäsi hän huokaisten.

— Albertin malja juodaan sampanjassa — sanoi Ivar Strömfeldt. — »Hyvät naiset ja herrat! No niin... aivan niin!» — Mutta kun hänestä itsestäänkin tuntui, että puhe ehkä jäi hiukan lyhyenlaiseksi, kiiruhti hän lisäämään. — »Veli apteekkari, eiköhän sitten otettaisi sitä: 'Ack, i Arkadien även jag har varit'...»

Ja mitä nuoriherra tulisi lukemaan, jos sai luvan kysyä.

Olihan sitäkin ajateltu, vaikkei mitään varmaa päätöstä oltukaan vielä tehty. Ivar oli ehdottanut lakia, mutta se ei oikein sopinut Albertin luonteelle. Oli arveltu sitäkin, että hänelle ostettaisiin maatila, mutta Albertin lahjat viittasivat ihan toisaalle, rauhalliseen tutkimustyöhön. Sittenhän saataisiin nähdä. Hän nyt ensin ehkä lepäilisikin hiukan, kun ei ollut mitään kiirettä hankkia virkaa. Joka tapauksessa hän tulisi väittelemään.

Niin tietysti.

Ja Albert lojui taas kesän riippumatossa ja luki romaaneja. Syksyllä hän lähti Helsinkiin komeine, hyvin varustettuine kapsäkkeineen, alkaakseen opinnot humanistisessa tiedekunnassa — »kaikki suurmiehet ovat olleet humanisteja», kuten hän sanoi.

Alkuopintojen koulumaisuus kyllästytti hänet pian, ja hän luopui niistä. Nehän voisi suorittaa sitten joskus myöhemmin siinä sivussa; eiväthän sellaiset pienet tekisi mitään vastusta, kun on selvä järki. Hän kuunteli — sivistääkseen itseään — mitä erilaisimpia luentoja, mutta huomasi sitten, että niiltäkin voi jäädä pois. Hän osti suuret määrät kaunokirjallisuutta ja luki sitä, jälleen ristiin rastiin, niin että tuskin muisti, mitä oli lukenut. Joka tapauksessa tuli hänen lueskelunsa tietoon ja hankki hänelle, yhdessä hänen itsevarman, väsähtäneen kriitillisen olemuksensa kanssa, sen maineen, että hänellä oli hyvä maku.

Kun hänellä lisäksi oli runsaasti käyttövaroja, sai hän paljon tuttavuuksia itseään vanhemman ikäluokan keskuudessa. Hän painui sen piiriin kuin itseoikeutettuna; sai korvaansa kaikenlaisia sopivia lauseita ja käänteitä, joita alkoi käytellä tottuneesti. Jossakin jälki-istunnossa, pikkutunneilla, tutustui hän tohtori Hakasaloon, fonetikkoon.

— Mitäs me tässä — saman osakunnan miehet, minä olisin Kalle. Vai filologi se on tämä velikin? Tietysti. Ja mikä pääaine? — Vai ei vielä valittu, jaha, niin, niin. Mutta järjestetäänpäs se asia tässä kohta. Mitenkä olisi kansantalous? — Vai poroporvarillinen, he he, vai niin, vai niin, veli on satiirinen. Entä kielet, jalo ala? — Vai ei niitäkään... no ei sitten. Entäs... mutta nytpä minä tiedän — Hakasalo näpsäytti sormiaan — nytpä minä tiedän jotakin, joka sopii juuri tuollaiselle hienolle herralle kuin veli on! Terve sen päälle! Se on taidehistoria! Fiini aine! Taide on kulttuurin korkein aste; sen tutkijan täytyy tuntea kaikki muu. Veli on siihen kuin luotu. Veljellä on kaikki edellytykset, vanha kulttuuri, hienostunutta makua, rahaa — suurenmoista! Tästä tulee vielä hyvää — tuo kirkas ja makea antaa aatteita, terve! Ja muistakin kiittää minua väitöskirjassasi siitä, että olen sinut tälle arvokkaalle tutkimusalalle ohjannut. Sinä kirjoitat väitöskirjan vuodessa, käyt ensin hiukan Italiassa, siinä se on! — Mitä veli sanoi, kandidaattiko? No, sen sinä suoritat huoleti kahdessa vuodessa, usko minua! Jos minä olisin vielä alkamassa — kunpa olisinkin, eikä olisi näitä velkoja! — niin varmasti kahdessa vuodessa suorittaisin. Ei siinä tarvita kuin sisälukutaitoa, ja päätä tietysti, se on selvä. Mutta sitähän sinulla on! Kyllä minä neuvon, terve! Eikös veli tilaisi vähän lisää?

Albert palasi innostuneena asuntoonsa ja kirjoitti vielä samana yönä kirjeen kotiin. Enemmän turhamaisuudesta kuin kiintymyksestä vanhempiinsa kirjoitti hän aina kotiinsa pitkiä ja huoliteltuja kirjeitä, vähän teatteria ja musiikkia isälle, sensatsioonijuttuja äidille ja säännöllisesti hiukan »kaunokirjallisuutta», talvisen Esplanaadin kauneutta, merivaikutelmia Luodolta. Albert tiesi, että äiti luki tai selosti kirjeistä seurapiirilleen valittuja kohtia, jotka ylläpitivät hänestä hyvää käsitystä kotipitäjässä.

— Eikö se ollut kaunista, Ivar? — kysyi rouva Strömfeldt laskien kirjeen kädestään.

— Hyvin kaunista — vastasi Ivar Strömfeldt ja haukotteli lehtensä takana.

— Kuinka se nyt olikaan. »Taide on kulttuurin korkein aste, taidehistoria avaa huimaavia näköaloja kulttuuriin kokonaisuudessaan» — kyllä se Albert osaa! — »mutta sentakia täytyy taidehistorioitsijan myöskin tuntea kaikki muu, historia, filosofia, kirjallisuus, kansanelämä — —» Niin niin, Albert on kovin perusteellinen kaikessa. Tuo tohtori Hakasalo näyttää pitävän häntä erikoisen lahjakkaana... Niin niin, niinhän Albert onkin... Hauskaa, että hän on saanut sellaisen miellyttävän tuttavuuden... mitähän Hakasaloja se on, olisikohan sen äiti Haglundeja?... Ja sitten — rouva Strömfeldt nosti uudelleen lorgnettinsa — täällä on vielä. »Kun nyt olen kauan harkittuani valinnut taidehistorian pääaineekseni, olisiko pappa taas niin kiltti ja lähettäisi omalle ainoalle pojalleen vähän rahaa voidakseni hankkia alaa koskevaa kirjallisuutta?» — — —

Albert osti pari hyllyllistä hienoja, kuvallisia koruniteitä, joita oli hauska pitää käsissään ja katsella. Hän lukikin niistä muutamia, vieläpä kirjoitti niiden nojalla pienen kirjoitelman, jota kiitettiin. Sitten tuli taas pakoveden aika ja hän kävi käsiksi romaaneihin. Ei se taidehistoriakaan ollut sentään sen kummempaa. Hän suorittaisi sen kyllä hyvin pian, joskus. Lukisi valmiiksi sitten tenttiaikana muutamissa viikoissa.

Näin kului joitakin lukukausia. Albert nousi myöhään ylös, käveli aamiaisen jälkeen tunnin terveydekseen ja joi sitten vakinaisessa kahvilassaan aamupäiväkahvin lehtiä lukien. Jos sattui vanhempi toveri pöytään, arvosteltiin asioita ja ihmisiä. Albertin oma ikäluokka, jonka kanssa hän ei seurustellut, kuitattiin helposti. Ne, jotka lukivat nopeasti, olivat strebereitä, hitaasti lukevat olivat tyhmiä ja nahjuksia. Mitä häneen itseensä tuli, oli hänellä pääaineensa laudatur koska hyvänsä valmiina, kun vain viitsi pistäytyä tentissä. Mikäli professori nyt lainkaan tulisi vaatimaan tenttiä. Muuten, hän luki parhaillaan Anatole Francea, alkukielellä. Suurenmoista! Kimaltelevan terävää! Mitä ne meikäläiset sellaisen rinnalla — Albert teki halveksivan kädenliikkeen — suomalaista kirjallisuutta hän ei lukenutkaan. Sen lukeminen kuului kouluasteelle.

Jos hän yhdytti hyvän tuttavan kahvilassa, voivat he sieltä suoraan siirtyä johonkin parempaan ravintolaan päivälliselle. Muuten meni Albert asuntoonsa, oikoili jäseniään, katseli kirjain kansia, luki haluttomasti sivun, pari, jos luki, ja heittäytyi sitten sohvalle pitkäkseen. Siinähän se olikin sohvapöydällä Anatole France. Illalla oli ensi-ilta ruotsalaisessa teatterissa.

Erään osakunnan kokouksen jälkeen tuli inspehtori puhuttelemaan. — Ivar Strömfeldtinkö poika? — Hän tunsi isän ylioppilasajoilta, terveisiä isälle. Herra Strömfeldthän opiskelee taidehistoriaa, aikoiko hän yliopistoon? Olisi hauskaa, että tulisi suomalaisia tiedemiehiä. Kuka oli muuten hänen mielitaiteilijansa? Albert ei ollut varustautunut tähän ja joutui varmuudestaan huolimatta pulaan. Niin, oikeastaan, tavallaan, kuinka hän sanoisi, Michel Angelo, se tahtoo sanoa psykologisesti, niin, ja myöskin Rembrandt. — Vai niin, vai myöskin Rembrandt — sanoi inspehtori ja katsoi häntä nopeasti silmiin. — Oliko herra Strömfeldt aikonut käydä ulkomailla? Siitä voisi olla hyötyä.

Albert lähti pois raivostuneena itseensä. Hän oli ollut auttamattoman tyhmä. Michel Angelo, Rembrandt — niinhän vastaisi jokainen seminaarilainen! Persoonallisuuden tunsi persoonallisista mielipiteistä ja ihanteista. Hänellä ei ollut —. Pitikin olla niin varomaton. Hän oli täydellisesti nolannut ja paljastanut itsensä inspehtorille, joka tietysti piti häntä idioottina. Ja sai pitää. Albert etsi kirjoistaan pari tuntia mielitaiteilijaa, mutta ei löytänyt. Samalla teki hän päätöksen — jonka samana iltana kirjoitettu kirje tiedoitti kotiin — että hänen täytyisi niin pian kuin mahdollista päästä opintomatkalle Italiaan, eräitä tutkimuksia varten.

Ja taas kaikuivat gluntit Marielundin salissa, niin että viinilasit helisivät pöydällä, ja taas tuli Albertin kirje vuorollaan esiin. Osakunnan inspehtori oli puhellut Albertin kanssa hyvin ystävällisesti ja katsonut välttämättömäksi, että Albert kohta lähtisi ulkomaille laajentamaan näköalojaan; Albert ei vaatimattomuudessaan ollut sitä ennen ehdottanut. Herra inspehtori oli pitänyt varmana, että Albertista tulisi yliopistomies.

— Niin, niin — sanoivat vieraat hartaasti. — Rouva Strömfeldtin enohan oli ollut huomattu esteetikko. Sieltäpäin ne tietysti olivat lahjat. — Eikö Albert-maisteri ollut hiukan iso-enonsa näköinenkin, ilmeeltään, kuinka minusta tuntuu?

Albert sai ihmeekseen vastauksen isältä, eikä, kuten tavallisesti, äidiltä. Vielä enemmän kummastutti kirjeen sisällys. — — — »Ja sitten, jos tutkimustesi kannalta suinkin on mahdollista, olisi hyvä, että ulottaisit tällä kertaa matkasi vain esim. Saksaan. Mamma puolustaa kyllä Italiaa, niinkuin hän nimenomaan käski huomauttaa. Mutta minulla sattuu nyt juuri olemaan eräitä suurempia maksuja, niin etten valitettavasti parhaalla tahdollanikaan voi järjestää sinulle isompaa matkakreditiiviä.»

— Mitä maksuja? — nyrpisti Albert nenäänsä lukiessaan. — Tarvitseeko papan sitten kirjoittaa poikittain kaiken maailman M.M.isteille ja maksaa minun perinnöstäni? Sellainen lallus koko pappa! Niinhän mammakin sanoo.

Albert-raukka — niinkuin rouva Strömfeldt viimeisessä kirjeessään kirjoitti — sai siis tyytyä Saksaan. Mutta hyvä niinkin. Hän ei ottanut asiaa lainkaan niin traagillisesti kuin hänen äitinsä kuvitteli. Pääasia, että pääsi hiukan tuulettumaan eikä tarvinnut aina olla Marielundissa elävänä esimerkkinä siitä, kuinka hauskaa on, kun vanhemmat saavat iloa lapsistaan. Se oli alkanut vähitellen tympäistä. Albert kiersi Saksan huomattavimmat kaupungit — kirjoittaen tunnollisesti innostuneita postikortteja kotiin — haukotteli taidemuseoissa, luki hotelleissaan romaaneja ja tutki kahviloissa elämää. Ibsenkin oli istunut paljon kahviloissa. Huvittelupaikat eivät häntä houkutelleet, hän oli jo huvitellut. Kaikkein hauskinta koko matkassa — oli niin kuumakin! — oli istua hienojen hotellien hallissa, pehmeään nojatuoliin uppoutuneena, sikaari suussa, ja tarkastella meneviä ja tulevia. Tunsi olevansa suuressa maailmassa ja tunsi itsensä niin kosmopoliitiksi!