II.

Matkalta palattuaan syyslukukauden alussa ei Albert viitsinyt käydä kotonaan Marielundissa, tehden syyksi jotkut »keskeneräiset kirjoitukset ja yliopistossa taas alkavat opinnot». Lukukausi meni ulkomaanmatkan painolla, muistojen varassa, joille aina sai kuulijoita. Saksalaiset olivat, ahkeruudestaan huolimatta tai ehkä juuri sentakia, hyvin keskinkertaisia, niinkuin heidän sampanjansakin. Sampanja olikin tavallaan kulttuurin mittapuu. Mutta olihan siellä kaikki toki sentään toista kuin täällä Suomessa. Berliinissä tutustui hän persoonallisesti Saksan nykyjään etevimpään näyttelijättäreen, intresantti tuttavuus. Badenissa oli hän samassa seurassa erään suurherttuallisen korkeuden kanssa, joka oli kuin hyvinvoipa oluenpanija. Saksan taideko? — Rappiolla niinkuin kaikkialla muuallakin. Mutta museoissa eräitä hyviä kankaita, Dresdenissä esimerkiksi sikstiiniläinen — suorastaan musiikkia! Berlin oli Münchenin rinnalla _parvenu_, München edusti vanhaa ja soliidia kulttuuria.

Lukukauden lopussa huomasi Albert, ettei hän taaskaan ollut tehnyt mitään. Ja mitä hän oikeastaan tekisi? Lukeminen oli entistäänkin ikävämpää matkan jälkeen, ja alkuopinnot — niitä hän ei enää ikinä viitsisi suorittaa! Oppiarvot, ne olivatkin oikeastaan hyvin poroporvarillisia etikettejä. Sen ja sen tämä herra osaa ja tietää, ei muuta. Niinkuin ei sitä nyt voisi tietää ja olla sivistynyt ilman niitäkin! Päinvastoin; komeampaakin olisi olla tutkija, joka ei kulkisi kaikkien tallaamia sovinnaisia latuja, tutkija tai kirjailija, joka löisi itsensä läpi, ei sentakia, että hän on maisteri — jokainen kansakoulunopettajahan on kohta maisteri! — vaan omain ideain voimalla. Se olisi sitäpaitsi persoonallista, niin, se juuri olisi persoonallista. Se oli päätetty; hän alkaisi kirjoittaa jotakin. Mutta mitä? Matkastaanko? — Ei, hän oli jo puhunut itsensä tyhjäksi, eivätkä hänen muistonsa sitäpaitsi, suoraan sanoen, paperilla näyttäisikään miltään. Suullisessa kertomuksessa, varsinkin pikkutunneilla, sai vapaammin hiukan noin tyylitellä, totuuttakin! Romaaninko tai jotakin sentapaista? Sanoihan suomen opettaja aikoinaan, että hänellä on selvä ja loogillinen tyyli. Ja olihan hän sitä viljellyt lukemisen avulla. Hän kirjoittaisi jonkin nykyaikaisen elämänkuvauksen — ei, ei taitaisi tulla mitään, hän ei viitsisi eikä jaksaisikaan eläytyä! Talonpoikaisromaaninko? — äsh, kuinka Manta ja Mikko saivat toisensa! Jotakin historiallista sen pitäisi olla. Nyt, nyt hän tiesi! Hän kirjoittaisi jotakin historiallisen novellin ja esseen tai, jos niin tahdottaisiin, koserian rajoilta. Se soveltuisi hänelle parhaiten. Jotakin kevytaseista! Pikku akvarelleja, tapainkuvauksia... sirosti, impressionistisesti. — Joku pieni kreivitär... pikantti rakkausjuttu vapaalta kädeltä, keveästi paikallisväriä päälle! Kyllä hän... hyvä tulee, juttu n:o 1! Joku hovi-interiööri, vähän kruununkimmellystä ja kannustenkilinää, intriigejä ja kyyneleitä, jokin valtiosalaisuus naisen käsissä, mainiota... juttu n:o 2! Onhan niitä aiheita. Jonkun vanhan markiisittaren muistelmia — jospa tekisikin siitä kehysnovellin: markiisitar kertoo! Sellainen kaikki-kokenut ja kaikki-ymmärtävä markiisitar: myrsky ulvoi linnan ympärillä, mutta keltaisessa huoneessa paloi iloinen takkavalkea, kun markiisitar aloitti seuraavan kertomuksensa! — Materiaalia ja taustaa oli historiallisessa kirjallisuudessa kuinka paljon hyvänsä, juonen vapaa sommittelu oli hetkessä suoritettu, ainoa vaiva oli oikeastaan puhtaaksikirjoituksessa!... Ja taas lähti kirje kotiin viemään tietoa, ettei Albert ehtisi kuin korkeintaan pistäytyä jouluksi Marielundiin, hän julkaisisi piakkoin, lukujensa lomassa, historiallisen novellikokoelman. Historiallisesta novellista tulisi nähtävästi hänen erikoisalansa. Äidin takia ei Albert vielä maininnut mitään siitä, että hän ennemmin tai myöhemmin jättäisi luvut kokonaan.

Vastaus tuli seuraavassa postissa ja tällä kertaa taas isältä. »Jobin posti», ajatteli Albert. »Iloitsen suuresti, rakas Albert», kirjoitti Ivar Strömfeldt, »että olet löytänyt oman tehtäväsi. Asiat ovat kääntyneet sellaisiksi, että sinun täytyykin ruveta tulemaan ilman meidän apuamme toimeen. Meillä ei ole enää mitään, emmekä me vanhuksetkaan, surettaa sanoa, saa enää viettää joulua täällä rakkaassa Marielundissa. Marielund menee kaikkineen ensi viikolla vasaran alle. Diana ei enää koskaan viilletä näiden niemien nenitse; muistatko, kuinka ihanasti se lensi kuohujen ylitse ja kuinka kauniisti se kääntyi? Oma rakas Diana, minusta tuntui, että sillä oli sielu. Se myytiin äsken Helsinkiin ja tulee varmasti purjehtimaan monta palkintoa itselleen. Meidän elämämme on maksanut paljon, vaikka mamma ei sitä ymmärrä, enempää kuin sitäkään, että voimme olla köyhiä (mamma on kovin hermostunut). Jouduin suorittamaan pari takausta, maksoin ne mielelläni vanhojen muistojen takia, vaikka ne lopullisesti kaasivatkin meidät. Toivon saavani niin paljon pelastetuksi haaksirikosta, että sinä pysyt pinnalla, kunnes saat lukusi päätetyiksi. Ja meistähän, mammasta ja minusta, ei sitten enää ole väliä, me olemme laulaneet laulumme loppuun ja löydämme varmaan jostakin sukulaisista vanhuuden-sopen.»

Albert jäi istumaan kirje kädessä.

»Tempora enim mutantur» oli hän kuulevinaan kuin jostakin kaukaa. Niinkuin isä olisi laulanut tuttua glunttia särkyneellä tenorillaan, lepattavain pianokynttiläin valossa. Marielundissa olisi kohta autiota ja pimeää, laudoitus ikkunain edessä ja puutarha villinä. Siellä oli kuitenkin hauska olla. Isä raukka, joka niin piti Marielundista — niin hyvä toisaalta, mutta heikko. Niin juuri, heikko. Mihinkäs ne muuallekaan veisivät, gluntit ja metsästysjutut! Keppi käteen ja maantielle! Kukas käski erota virasta kahden vuoden palveluksen jälkeen, mitä lienee tehnyt kommelluksia, siinä se! Sellainen hyvänahkainen nahjus, jonka rakkaat laulajaveikot olivat käärineet sormensa ympärille ja nauroivat takana, mutta pappa vain: kiitoksia, kun saan maksaa teidän puolestanne! Ihanteellista, kovin ihanteellista! Albert naurahti kylmästi. Ja mamma toinen hyvä: suku-ylpeä, aateliskipeä, pojallaan suurenteleva, kaikessa suurenteleva. »Apteekkarissa oli niin ja niin, meillä pitää olla parempaa.» Se on ollut sellaista säästetään-tulitikkuja-ostetaan-sampanjaa-politiikkaa. Olisi pitänyt säästää sampanjaa ja ostaa tulitikkuja. Nyt ne viulut maksetaan! Ja minä en huoli mistään pelastusrenkaasta, tullaan tässä toimeen ilmankin! Johan sitä jo toki osataan rantaan uida — osannevatkohan muut!

Albert ei ollut lopuksi niinkään pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut. Se vain ikäänkuin etäännytti vanhemmat kauas hänestä; hän ei ollut koskaan ollut heitä oikein lähellä. Hän tunsi melkein kuin kasvaneensa; nyt saattoi hän näyttää, mihin kelpasi. Tämän varjolla sai paremmin heittää luvutkin kesken. Olo tuntui niinkuin vapaammalta ja tanakammalta, kun ei ollut mistään eikä kenestäkään riippuvainen. Hänellä oli kykyä ja hänellä oli suhteita, kyllä hän... Hyräillen hän lähti kaupungille. Tuolla tuli Hakasalokin vastaan, parahiksi.

— Terve, veli, ajattelin juuri sinua. Eikös mentäisi Kämppiin haukkaamaan aamiaista? — ehdotti Albert.

Kun he olivat mukavasti istuutuneet pöytään, kysyi Hakasalo:

— Mitä sinä muuten nykyjään hommaat, luetko sinä?

— Kotitarpeiksi.

Albert sytytti huolettomasti paperossin. — Ja viimeksi olen pannut kokoon novellikokoelman.

— Älä! — Hakasalo katsahti mielenkiinnolla ylös ruokalistasta. — Mutta sehän on hauskaa! Ja minkälaisista aiheista?

— Ne ovat eräänlaisia rokokonovellejä.

— Mainiota! Se juuri sopii sinulle. Se tulee olemaan intressantti debyytti. Sinun kyvylläsi, sinun tyylilläsi... ah! Ei, kyllä meidän välttämättä täytyy ottaa viiniä! Koska kirjasi ilmestyy?

— Kevätpuoleen.

Viini lämmitti miellyttävästi. Ravintolassa oli arvokas ja asiallinen vanhain herrain tunnelma näin aamupäivällä.

Vähän ajan päästä uskoi Albert itsekin novellikokoelmaansa yhtä lujasti kuin Hakasalo. Eihän hän oikeastaan alun alkaen tarkoittanut sanoa, että se oli valmis, mutta koska Hakasalo sen niin käsitti, niin olkoon menneeksi! Sehän oli pieni asia, mitä hän sitä oikaisemaan! Ja vähentämään Hakasalon vilpitöntä iloa... niinkuin näytti. Eihän se ollut sitäpaitsi väärinkään sanottu, valmishan se olikin, tavallaan. Puhtaaksikirjoituskysymys. Ja kun Hakasalo joi kirjailija Strömfeldtin maljan, oli se Albertista niinkuin ollakin piti. Aivan niin, kirjailija Strömfeldt.

Keskenkaiken, suomalaista kirjallisuutta arvosteltaessa ja köykäiseksi havaittaessa, kysäisi Albert kuin sivumennen, tulisiko Hakasalo takaajaksi pieneen paperiin. Ei sitä viitsisi aina isäukkoakaan vaivata.

— Veli mairittelee minua — sanoi Hakasalo. — Tietysti. Jo nyt toki rikkaalle runoilijalle. On sitä oltu köyhäinkin runoilijain papereissa.

Sepä kävi helposti. Albert maksoi tahallaan suurella setelillä osoittaakseen, ettei hän vielä ollut tyhjä. Sikaari suussa lähtivät he hitaasti kulkemaan aamupäivän Esplanaadia. — Merkillistä, kuinka muutamilla ihmisillä näyttää aina olevan kiire — puheli Albert. — Se on eräs vissi laji ihmisiä, ne eivät kiireestään huolimatta saa sen enempää aikaan. Toiset osaavat järjestää paremmin, tekevät työtä, mutta ehtivät myöskin nauttia elämästä... lahjakkaat. Elämän voi itse asiassa järjestää aika miellyttäväksi elää. Ainainen kiire ja touhu on keskinkertaisten ja poroporvarien tunnusmerkki.