Part 1

language: Finnish

ANITA SORJOLA

Kirj.

Martti Wuori

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.

I

— Lyyli, nouse! Tule kuuntelemaan käenkukuntaa! On niin ihana aamu!

Asemapäällikkö Eino Kostia herätti näillä innostuneilla sanoilla vaimonsa. Hän oli juuri lähettänyt varhaisen aamujunan, ja hänen teki mieli lähteä kävelylle nauttimaan kevätpäivän hurmaavasta raikkaudesta. Pitkään aikaan ei ollut muita junia odotettavissa, ja hänen nuori apulaisensa oli juuri tullut päivystysvuorolleen.

Tuota pikaa oli Lyyli rouva jalkeilla, ja juotuaan kahvinsa he lähtivät ulos.

— Onko maailmassa kauniimpaa kuin Jumalan luonto tämmöisenä aamuna? Taivas on sininen ilman pienintäkään pilvensirpaletta, ilma aivan tuoksuu puhtauttaan, hiirenkorvalla oleva valkoinen koivikko seisoo kuin lumottuna hurmaten unesta heränneen virkeän silmän, käen kukunnan ja pikkulintujen taukoamattoman visertelyn viehättäessä korvaa. Eikös olekin, Lyyli, tämä elämän kaunein lahja ihmiselle?

— Onhan se kyllä, — vastasi Lyyli, — mutta noin hurmaantunut kuin sinä en voi kuitenkaan olla.

— Sinun luonteesi kaipaa enemmän ihmisseuraa, tiedän sen, jatkoi hänen miehensä. Mutta luonnon parissa ei satu semmoisia kommelluksia kuin usein ihmisten seurassa. Pieninkin varomaton sana tahi ajattelematon teko voi tuottaa paljon ikävyyksiä, johtaa surullisiin seurauksiin. Enkä minä halua riitaantua lähimmäisteni kanssa. Minä rakastan rauhaa, sielunrauhaa etupäässä.

He olivat kulkeneet tietä alas järvelle, joka lepäsi tyynenä, kuvastaen kalvossaan sinisen taivaan ja toisella rannalla jyrkästi kohoavan havupuita kasvavan vuorenrinteen. Sieltä juuri kuului lakkaamaton käenkukunta, nuo yksitoikkoiset, hieman alakuloiset säveleet, jotka tiesivät kertoa rakkauden riemusta ja elämän ilosta, kohta koittavan kesän toiveista.

— Tähän onneen voisi nukkua ainiaaksi, — sanoi Eino Kostia vaimolleen.

— Minut kuitenkin tuo kukunta tekee toisinaan murheelliseksi, — vastasi tämä, mutta naurahti samalla käkösen laskiessa ilkeän räkätyksen aivan kuin jotakin olisi tarttunut sen kurkkuun.

— Siinä sait, — sanoi hänen miehensä nauraen hänkin, — kun niin huonosti arvostelet käkeä. Osaa se leikkiäkin laskea.

Järven rannalla oli penkki, ja he kävivät siihen istumaan. Oli hauska katsella, kuinka kalat molskahuttelivat vettä saaden siten aikaan isoja renkaita veden pinnalle.

— Elämää, heräävää elämää sielläkin, — sanoi haltioitunut mies jälleen vaimolleen.

— Kas, sinullahan on viimeisin sanomalehti mukanasi, — huomautti yht'äkkiä rouva ja sieppasi lehden käsiinsä. — Oletko jo lukenut sen?

— En.

— Sinäpäs olet välinpitämätön. Ehkä siinä olisi jotakin meillekin.

Ja hän levitti lehden, silmäili sitä kuin etsien jotakin ja huudahti sitten:

— On kuin onkin. K—n asemapäällikön virka on nyt julistettu haettavaksi. Nyt on sinunkin koetettava onneasi. Sinä voit sen paikan saada. Sinulla on tarpeeksi virkavuosia sitä varten — muitten ansioittesi lisäksi. Kovin vanhat eivät sinne hae, vaikka se onkin likellä pääkaupunkia. Sinulle K. sitäpaitsi on kuin luotu. Seutu on kaunista, kauniimpaa vielä kuin täällä...

— Ja väkeä siellä on paljon, säätyläisiä varsinkin. Ne ovat sinua varten, — keskeytti mies.

— Totta puhuen tämä erämaa, tämä talonpoikaisympäristö alkaa jo käydä yksitoikkoiseksi. Älä pane pahaksesi, Eino, että sanon sen, — puheli Lyyli rouva ja nosti käsivartensa miehensä olkapäälle silitellen hänen päätänsä. — Minä olen ollut onnellinen täällä, olen onnellinen sinun kanssasi kahden kesken, mutta ajatteles pitkää, pitkää talvea täällä. Olemme haudattuina täällä lumikinosten alle kuukausimääriä, emme näe juuri muita kuin aseman henkilökuntaa ja nuo loppumattoman, toivottoman pitkät raiteet, joita myöten elämämme kierii edestakaisin, edestakaisin, päivästä toiseen, vuodesta toiseen yksitoikkoisesti. Sanon vieläkin: minä elän vain sinua varten ja sinä elät minua varten, koska meillä ei ole lapsia; ja me olemme onnellisia. Mutta eikö voisi olla onnea K—kin asemalla, likempänä kaupunkia, ihmisten seurassa, jotka olisivat henkisesti meitä lähempänä?

Ja Lyyli loi lämpimän katseen mieheensä ikäänkuin pyytäen vastausta.

— Olet kyllä oikeassa, — vastasi verkalleen, hiukan viivytellen Eino Kostia. — Kenties olen liian itsekäs ja unohdan sinun taipumuksesi.

— Minä en tahdo sinulta liikaa uhrausta, mutta luulen, että sinäkin tarvitset vielä jotakin parempaa elämässä, tarkoitan sekä aineellisessa suhteessa että henkisesti virkistävässä, sillä minun seurani ei voi sinua ajan pitkään yksin tyydyttää.

— Olen ollut sinuun ja elämääni täällä kovin tyytyväinen, mutta koska kerran olet ottanut asian puheeksi, niin miettikäämme sitä. Minä en pane suoraan vastaankaan.

— Voimmehan joka tapauksessa koettaa, — taivutteli Lyyli.

— Eikähän sitä tiedä, onnistuuko meidän päästä K—n asemalle. Voi sittenkin tulla ansioituneempia hakijoita kuin minä, — rauhoitti itseään mies.

Tähän tapaan harkitsivat he kysymystä kävelymatkallaan kauan. Ja he päättivät punnita sitä siihen päivään asti, jolloin paperit olivat lähetettävät Helsinkiin. Heidän sopuisien luonteittensa vuoksi kävi kaikki hyvin rauhallisesti. Eino Kostia oli puheessaan ja käytöksessään tyyni mies, joka ei kiihtynyt mistään muusta kuin suoranaisesta loukkauksesta. Ja jos hän itse sattui ketä loukkaamaan, niin kärsi hän siitä kovin. Sen tautta hän nytkin tahtoi olla vaimolleen mieliksi, mikäli se oli mahdollista. Ja näistä avuista hänen vaimonsa kunnioitti ja arvossa piti häntä suuresti luottaen häneen kaikessa täydellisesti. Lisäksi hän rakasti miestään jo hänen ulkomuotonsakin tähden, jossa oli jotakin kaikkien naisten mielestä puoleensa vetävää. Eino Kostia oli näet pitkähkö, leveäharteinen, avokatseinen mies, jonka ääni oli tavattoman sointuva. Yksistään sillä hän jo voitti kaikki.

Samoin hänen vaimollansakin oli ominaisuuksia, jotka tekivät heidät keskenään onnellisiksi. Lyyli oli oivallinen talonemäntä, taitava käsitöitä tekemään ja selvisi vähillä varoilla talousaskareissa. Hänen herttainen, sinisilmäinen katseensa houkutteli aina hänen miehensä kiitolliseen hyväilyyn. Onni ja rauha viihtyivät siis hyvin tässä pienessä asematalossa.

Mutta mikä on ihminen, että hän niin pian voi onnensa tuhlata, rauhansa hävittää? Vähäinen oikku voi kuin tuulen pyörteessä riistää häneltä kaikki.

Seuraavana päivänä oli Lyyli ja Eino Kostian edelläkerrottu asia jo niin selvä, ettei siihen heidän mielestään enää muutosta tarvittu. Hakemuspaperien lähettämistä viivyteltiin tosin vielä, mutta kun aika tuli, pani mies ne postiin.

Ja sitten alkoi odotus, milloin ja miten asia tulisi ratkaistuksi. Asemapäällikkö itse epäili kovin, tokko ratkaisu tulisi olemaan hänelle suotuisa, mutta mielellään hän kuitenkin kuunteli vaimonsa laskelmia ja keskusteli K—n aseman oloista ja henkilöistä. Saipa lopulta Lyyli heidät yhdessä rakentelemaan tuulentupia ja viehättymään ajatuksista, kuinka hänen miehensä löytäisi uudella paikkakunnalla metsästys- ja kalastustovereita ja kuinka hän itse silloin tällöin saisi käväistä pääkaupungissa. Ja jo pelkästään nämä ajatukset saivat aikaan eräänlaisen kumouksen heidän mielessään.

Rouvan mieli oli hilpeä, hän kun oli pannut vireille tämän kysymyksen. Ei hän suinkaan ottanut asiaa kevytmieliseltä kannalta, mutta nuori luonto vaati enemmän elämää. Elämän virta veti melkein kuin itsestään häntä puoleensa. Yksitoikkoisuus, tuo alati yksi ja sama, masensi häntä, tahtoi välistä lamauttaa hänen työtarmonsakin, kuoletti hänen ilonsa ja hilpeytensä. Hän aivan pelkäsi, että hänkin puolestaan näin ikävystyttäisi miestään, jolle hän kuitenkin oli valmis uhraamaan kaikki. Sen sijaan Eino Kostia yhä edelleen tunsi eräänlaista kammoa mahdollisen muuton johdosta likemmäksi kaupunkia. Ei hän omasta puolestaan viettelyksiä pelännyt eikä hänellä ollut vähintäkään syytä epäillä mitään pahaa vaimonsa puolelta. Mutta häntä kalvoi jonkinlainen pahan aavistus. Sanalla sanoen: jos hänet nimitettäisiin K—n asemapäälliköksi, niin se nimitys tulisi jonkinlaisena kohtalon pakkona.

Se oli omituinen tunne. Mutta siitä hän ei puhunut vaimolleen mitään. Hän toivoi kuitenkin parasta vaimonsakin puolesta, jonka hän näki edessään niin kiitollisena, niin rakastettavana, niin hilpeänä kuin jos tälle olisi suotu kaikki, mitä hän hartaasti oli halunnut. Ja tämä näky tyydytti Eino Kostiaa, rauhoitti häntä ja haihdutti vihdoin hänen epäilyksensä, kun ratkaisu tuli.

Tämä ratkaisu oli todellakin hänelle myönteinen. Kun siitä hänelle tuli tieto, heittäytyi hänen vaimonsa hänen kaulaansa, suuteli häntä ja itki ilosta.

Jospa hän vain silloin olisi aavistanut, mitä sitten seurasi?!

II

Lyyli oli tavattoman ylpeä, kun hän uutimien takaa salinsa ikkunasta katseli ulos laiturille ja näki miehensä seisovan kaidepuiden edessä junan lähettäjän parvekkeella K—n asemalla, jonne he nyt olivat muuttaneet. Hänen miehensä oli komea nähdä suorassa sotilasryhdissään punainen asemapäällikön lakki päässä ja puhtaat valkoiset sormikkaat kädessä, jonka hän tuon tuostakin nosti ohimolleen vastaten hänelle tehtyihin tervehdyksiin. Veturi tuprutteli savua odottaen lähtömerkkiä ja laiturilla kuhisi väkeä, lähtijöitä, tulijoita, saattajia.

Monet paikkakunnan herroista olivat jo tehneet tuttavuutta uuden asemapäällikön kanssa ja tulivat nyt kättelemään häntä. Junan lähdettyä tuli kaiteiden luo myöskin eräs keski-ikäinen herra, jonka seurassa oli kaksi kasvavaa lasta, noin 12-vuotias tyttö ja häntä muutamia vuosia nuorempi poika, molemmat huomattavan hienosti puettuina, niin että paikalla arvasi heidän olevan varakkaasta kodista. Hetken puhuteltuaan asemapäällikköä herra lapsineen poistui. Lyyli näki, kuinka hänen miehensä ikäänkuin kiitellen miellyttävästi hymyili niin että valkoiset hampaat näkyivät tummien lyhyiksi leikattujen viiksien alta.

— Keitä nuo olivat, tuo herra ja lapset? — kysyi Lyyli miehensä tultua sisään.

— Tohtori Sorjola, piirilääkäri.

— Melkein arvasin sen.

— Ja hän pyysi itsensä ja vaimonsa puolesta, ettemme unohtaisi heitäkään, kun valitsemme seurustelupiirimme täällä.

— Hyväinen aika, he kai ovat ensimmäisiä, joiden luo on mentävä, kun alamme tehdä vieraskäyntejämme.

— Pappi ja lääkäri, — niitähän me ihmiset etupäässä tarvitsemme.

Tämän lyhyen vuoropuhelun jälkeen he olivat hetken vaiti. Sitten kysyi Lyyli:

— Oletkos kuullut, Eino, kuka tohtorin rouva lienee syntyjään ja mistä hän on kotoisin?

— Tänään juuri kuulin sähköttäjältä, että rouva Sorjola on kotoisin Pohjanmaalta. Hänen isänsä — nimeä en muista — kuuluu myös olleen lääkäri ja tavattoman rikas, rikkaan laivanvarustajan poika kun oli.

— Senpä arvasin, — keskeytti Lyyli miehensä selityksen. — Se rouva, jolla oli kallis vesikkotakki ja jonka tänään näin nousevan junaan, oli varmasti rouva Sorjola.

— Arvasit oikein. Häntä juuri tohtori lapsineen oli saattamassa.

— Mutta eikö hän ole tavattoman kauniskin? — uteli Lyyli.

— On kyllä, sen verran kuin ehdin nähdä — jatkoi Eino. — Hän hymyilee ainakin niin hurmaavasti sekä tutuille että tuntemattomille, että väkisinkin herättää huomiota.

— Mutta ei hän mahda enää kovin nuori olla, kun heillä jo on noin suuret lapset?

— Aina te naiset, merkillistä kyllä, heti tahdotte tietää toistenne iän, vaikka visusti tahdotte oman ikänne salata, — naurahti Eino. — Siinä asiassa en voi sinua vielä tyydyttää.

— Minusta lisäksi näytti, — jatkoi Lyyli välittämättä miehensä vihjauksesta, — että hänellä oli värijauhetta kasvoillaan ja säteiden tapaisia ryppyjä silmien ympärillä.

— Kylläpäs sinä olet teräväsilmäinen, — hymyili taas hänen miehensä.

— Me naiset huomaamme paljon, mitä te miehet ette koskaan näe! — pilkkasi nyt Lyyli puolestaan.

— Paljonhan teillä on hyviä avuja, — laski Eino edelleen leikkiä. — Ja kun nyt piakkoin paremmin tutustumme Sorjolan perheeseen, niin saanemme nähdä ja kuulla enemmän.

— Kun rouva tulee kotiin, niin menemme heti sinne. Matkustiko hän kauaskin?

— Hän osti lipun vain Helsinkiin ja takaisin. Mutta sieltähän pääsee minne vain, — kuului Einon vastaus.

Siihen heidän keskustelunsa sillä haavaa päättyi. Lyyli meni talousaskareilleen ja hänen miehensä poistui asemakonttoriin.

Lyylin päässä alkoi parveilla paljon ajatuksia sen perusteella, mitä hän nyt oli nähnyt ja kuullut. Oli todellakin hauska saada tutustua tohtorinrouva Sorjolaan. Minkälainen hän muutoin lienee? Hän näytti suuren maailman naiselta. On varmaan paljon matkustellut ulkomailla, nähnyt ja kokenut paljon? Kokenut? Mitä kokenut? Olisi todellakin ollut hauska saada kuulla hänestä enemmän. Hän on varmaan saanut hyvän kasvatuksen. Meistä kauan maalla asuneista tuommoinen ylen hieno puku voi näyttää vähän harhaanvievältä, se voi herättää vääriäkin käsityksiä ihmisistä, kun emme heitä lähemmin tunne. Siksi on parasta olla päättelemättä sinne tahi tänne. Saadaan nähdä.

Ja samassa kääntyivät Lyylin ajatukset häneen itseensä. Hän alkoi vertailla itseään tohtorin rouvaan. Hän ei ollut varakkaasta kodista eikä ollut ulkomailla käynyt. Hänen isänsä oli ollut koulunopettaja ja hän oli koko ikänsä asunut pienessä maaseutukaupungissa. Käymältä vain oli Helsingissä ollut. Ja paremmin hän oli tähän asti maalla viihtynytkin, vaikka nyt oli tullut jonkinlainen elämän kaipuu, halu päästä ihmisten pariin, kun olo yksinäisellä rautatieasemalla oli alkanut kyllästyttää, varsinkin kun ei ollut semmoisia sukulaisia ja tuttavia, joiden luokse olisi sieltä voinut matkustaa jonkun viikon vierailulle.

Hän ja hänen miehensä eivät siis olleet mitään "hienostoa". Eino tosin oli luutnantin poika, mutta vanhemmat olivat kuolleet, ja kun ei ollut varoja jatkaa lukuja pitemmälle, hän oli antautunut rautatiealalle, jossa menestyi hyvin. Varsinkin oli hänen säntillisyytensä ja muutonkin moitteeton käytöksensä hankkinut hänelle esimiesten suosion.

Mutta kuinka oli heidän tästä lähin selviydyttävä niissä uusissa oloissa, joihin he olivat joutuneet, varsinkin koska paikkakunnalla oli enimmäkseen hyvin sivistynyttä ja varakasta hovi- ja huvilayleisöä, joiden seurasta oli vaikea kieltäytyä, kun nämä kerran halusivat heihin tutustua. Tuskin auttoi muu kuin olla mukana vain.

Näin lohdutteli nyt itseään Lyyli-rouva odotellessaan heidän käyntiään tohtori Sorjolan luokse.

III

Ja se tapahtuikin pian.

Tohtorin asunto oli vain noin neljänneskilometrin päässä asemalta. Hänellä oli oma, muhkea huvilansa, kaksikerroksinen rakennus lehtipuiden keskellä ja penkereiden ympäröimänä, joissa kasvoi ruusuja, dahlioita ja fuksioita... Kaikki oli hyvin hoidettua huolellisesti haravoituja hiekkakäytäviä myöten.

Ja kun Lyyli ja hänen miehensä astuivat sisään, niin heitä hämmästytti varsinkin salin tyylikkäiden, vanhanaikuisten, kullattujen huonekalujen komeus ja seinillä riippuvien maalausten kauneus ja loisto. Tämä kaikki melkein mykistytti heidät, jopa heistä tuntui siltä kuin huvilan sisustus olisi tietänyt kertoa sen asukkaiden luonteen kylmyydestä, eräänlaisesta ylemmyydestä muihin kuolevaisiin verrattuna, vaikka saattoikin otaksua, että nuo mykät esineet olivat vain perintöä kuolleilta esivanhemmilta ja saattoivat johdattaa tekemään vääriä päätelmiä niiden nykyisistä omistajista.

Niin olikin asianlaita. Tohtori ja hänen rouvansa tulivat vieraitaan vastaan kädet ojossa ja lausuivat heidät mitä lämpimimmin tervetulleiksi, mikä synnytti heti koruttoman, teeskentelemättömän, ystävällisen tunnelman. Eikä aikaakaan, niin tuntui kaikista niinkuin he olisivat olleet vanhoja, hyviä tuttavia. Heti näki, että tohtorinrouva oli tottunut seuraihminen, talonsielu, joka piti ohjaksia kädessään, mutta silti näyttämättä, että hänellä oli ylivalta. Hän oli vilkas ja puhelias, kun sitävastoin hänen miehensä oli harvasanaisempi, näyttipä välistä hiukan umpimieliseltäkin, paitsi silloin, kun joku kuivan huumorin höystämä lause pääsi hänen suustaan. Mutta Lyyli-rouva heti pani merkille, että tohtorin kättely oli luja, ja sitä hän piti suoran, uskollisen, luotettavan luonteen merkkinä. Samoin oli tohtorin katse vilpitön ja rakastettava, vaikk'ei pieniä, harmaita silmiä paljoa näkynytkään silmälasien takaa. Muuten hän ei ollut mikään kaunis mies, sillä kasvot olivat laihat ja luisevat kertoen paljosta työstä.

Yleinen alkajaiskeskustelu sujui vilkkaasti, ja kun kahvi oli tuotu sisään, niin puhelu kävi yhä tuttavallisemmaksi. Herrat istuivat pienen tupakkapöydän ääressä, jonne heille oli tuotu punssia, rouvat taas juttelivat vieretysten sohvassa. Kaikista oli yhdellä iskulla tullut todellakin mitä läheisimmät ystävät. Ja kun tohtorinrouva huomasi, että hänen miehensä kohotti punssilasin ja sanoi asemapäällikölle, että hän varmasti vanhempana saattoi esittää veljenmaljan niinkuin vanha pohjoismainen tapa vaatii, niin tarttui tohtorinrouva samalla Lyylin käteen ja vei hänet herrojen seuraan vaatien, että heidän kaikkien piti juoda yhteinen veljenmalja ja jättää arvonimet pois. Se tapahtuikin yleisen riemastuksen merkeissä ja lasia kilistäen. Ristiin rastiin kuuluivat nimet Lyyli ja Osmo, Anita ja Eino.

— Anita ja Eino, se ei kuulu pahalta, — sanoi tohtorinrouva herättäen yleistä naurua. Mutta samalla hän avasi heidän komean Steinway-flyygelinsä kannen ja kääntyi Lyylin puoleen.

— Lyyli, sinä laulat varmasti? Laula jotakin, niin minä säestän.

— Minulla ei ole: lauluääntä vähääkään, — vastasi Lyyli ujosti ja poistui sohvalle istumaan.

— Mutta sinä, uusi ystäväni Eino? Sinulla on kieltämättä kaunis barytoni sointuvasta äänestäsi päättäen. Annapas meidän kuulla sitä.

— Metsäkarhu ei mörise tämmöisen valioyleisön läsnäollessa, — laski Eino leikkiä kääntyen poispäin.

Sille vastaukselle hymyili vain Anita ja sanoi samalla miehelleen:

— Mene sinä tuonne sohvalle pitämään seuraa Lyylille sillä aikaa, kun minä soitan. Ja sinä, Eino, jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, — ota tuoli ja istu vähän matkan päähän minusta joko taakseni tahi viereeni. Minä soitan teille sitten Chopinin _Nocturnen_.

Kaikki tapahtui Anitan käskyn mukaan. Hän oli saanut miehensä poistumaan Lyylin luo, ja hänen hurmaavan hymynsä ja käskevän katseensa edessä Eino painui istumaan hänelle osoitetulle tuolille.

Hän oli pelkkänä silmänä ja korvana koko soiton ajan. Chopinin _Nocturne_ Anitan soittamana oli todellinen konserttinumero. Mutta samalla Eino hellittämättä imeytyi katseellaan Anitan kauniiseen profiiliin, otsakiehkuraan, joka lipui tämän otsalle, pieneen jalkaan, joka silloin tällöin painoi pedaalia, ja hermostuneesti liikahtaviin polviin, jotka kahisuttivat silkkihametta kuin jotakin salaperäisesti kuiskaten.

Samoin kuunteli Lyylikin ahneesti soittoa hymyilyllä vain vastaten tohtorin lyhyihin lausahduksiin soiton aikana. Mutta yhtä ahneesti seurasi hän myöskin miehensä katsetta, joka ilmaisi hänelle hyvin paljon. Hän näki paikalla, että Eino ihaili tohtorinrouvaa, mutta huolissaan hän ei siitä kuitenkaan ollut. Hän tunsi miehensä hyvin. Paljoa enemmän epäilytti häntä sen sijaan Anitan käytös, joka ilmeisesti todisti, että tämä oli ensi silmänräpäyksestä mieltynyt hänen mieheensä. Omituinen tunne valtasi hänet, tunne, josta hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Mutta kun siinä oli jotakin rumaa, niin karkoitti hän sen heti. Ja kun Anita soittonsa lopetettuaan jälleen yhtä luontevan teeskentelemättömästi puhutteli heitä kaikkia, haihtui tuo ruma ajatus kokonaan.

Hänhän oli onnellisessa avioliitossa Einon kanssa ja yhtä onnellisilta näyttivät myöskin — ainakin ensi näkemältä — tohtori ja hänen rouvansa. Heistä kaikistahan juuri oli tullut parhaimmat ystävät. Ja tämän ystävyyden tuli särkymättä kestää. Eikä hän itse ainakaan tahtonut vähimmälläkään tavalla antaa aihetta semmoiseen, mikä voisi himmentää heidän välejään. Se, että Anita oli ikäänkuin ihastunut Einoon, saattoi olla vain jonkinlaista suurenmaailman naisen kohteliaisuutta, jommoista hän myöskin oli osoittanut Lyylille itselleen koko ajan.

Tämän vierailun jälkeen syntyi, niinkuin tavallista on ensi tutustumisen johdosta, molemmilla tahoilla arvostelua uusista tuttavista. Matkalla kotiin kysyi Lyyli ensimmäiseksi mieheltään:

— Mitä sinä heistä pidät? Eino vastasi suoraan:

— Lääkäristä hyvin paljon. Mies, jossa ei näy vilppiä olevan.

— Entäs rouvasta?

— Vaikea vielä sanoa. Mutta kyllä osaa käyttäytyä ja viehättää. Tuntee kaikki keinot.

Miehensä sanoihin yhtyi täydellisesti Lyyli. Hän oli tyytyväinen Einon vastaukseen, joka hänestä tuntui suoralta ja vilpittömältä.

Ja he palasivat tyytyväisinä asemalle.

* * * * *

Heidän lähdettyään tohtori Sorjolan huvilasta oli rouva jäänyt salin ikkunan eteen seisomaan ja katselemaan heidän jälkeensä. Ja hän seisoi siinä kauan, ääneti, sanomatta miehelleen mitään, tuijotti vain poistuvien jälkeen.

Tohtori oli mennyt huoneeseensa, jonka ovi oli auki saliin, ja huomattuaan vaimonsa yhä seisovan äänettömänä paikallaan hän alkoi viheltää. Näin hän teki aina, kun joku ajatus oli herännyt hänen päässään, ajatus, jota hän kuitenkaan ei tahtonut toiselle ilmaista. Varsinkin oli hän umpimielinen, jos jokin asia alkoi häntä kiusata, asia, josta hän itse ei ollut täysin selvillä. Tässä tapauksessa hän kuitenkin aavisti jotakin, ja hänen vihellyksensä sai iloisemman sävyn. Hän katsahti silloin tällöin saliin puuhatessaan edelleen huoneessaan ja näki vaimonsa yhä seisovan paikallaan ajatuksiinsa vajonneena ja hypistellen nenäliinaansa. Silloin tohtorin vihellys kiihtyi vieläkin nopeammaksi.

Mutta samalla hänen rouvansa tempautui irti paikaltaan aivan kuin olisi unesta herännyt ja kulki kiireesti salin poikki sisähuoneisiin. Tohtori kuuli vain vaimonsa mennessään puolikovaa sanovan:

— Aina se viheltää kuin kyytipoika.

Tämän kuultuaan tohtori alkoi nauraa hihittää hiljaista äänetöntä naurua. Nämä hänen vaimonsa sanat ilmaisivat hänelle paljon sen lisäksi, mitä oli huomannut vaimonsa ilmeistä ja eleistä. Melkein kiusallaan huusi hän sentähden vaimolleen salin ovelta:

— Kuule, Anita, eikö tuo Lyyli ollutkin herttainen rouva?

— Oli, — kuului yksikantainen vastaus.

Kiusallaan ei tohtori puhunut enää muuta. Palasi jälleen työhuoneeseensa hiljaa nauraa hihittäen.

IV

Viikon kuluttua, niinkuin "suuren maailman" tapa vaatii, tulivat tohtori Sorjola ja hänen rouvansa vastakäynnille Kostian ja hänen vaimonsa luo asemalle.

Oli kaunis, lämmin kesäpäivä, ja he istuivat ulkona asemapäällikön pienessä puistikossa, josta saattoi, amerikkalaisessa keinussa liekutellen ja puitten takana piilossa ollen, katsella elämää asemalaiturilla junien seisoessa asemalla. Virvokkeita nauttien he puhelivat paikkakunnan kauneuksista, joita rouva Sorjolan mielestä oli tavattoman paljon.

— Varsinkin miellyttää minua tie järvelle ja sen ympäri, — kertoi rouva ihastuneena. — Sinne minä ajan usein autolla — ohjaan sitä itse, — ja ensi kerralla teidän täytyy tulla mukaan, Lyyli ja Eino. Yhdessä paikassa on ihan kuin pientä alppimaisemaa: tie kulkee korkean vuoren kuvetta, toisella puolen painuu järveen äkkijyrkkä äyräs, toisella taas nousee kuusien peittämä vuori niin pystyyn, että vain ryömien ja puitten oksista kiinni pidellen pääsee ylöspäin. Ja sieltäkös ylempää sitten on kaunis näköala yli saarien ja salmien! Tämä puisto kuuluu erääseen vanhaan, nyt asumattomaan herraskartanoon, jossa vain käärmeet ja sisiliskot, sen kivilouhikoissa, viihtyvät ja päivää paistattavat. Sinne vien teidät ihan ensi tilassa.

— Hauskaan seuraan siis, käärmeitten ja sisiliskojen luo, huomautti tohtori kuivalla huumorillaan.

— Aina sinä, Osmo, käännät sanani toisinpäin. Minä tarkoitin tietysti sitä mäenrinnettä, josta on se kaunis näköala, — selitti Anita. — Me otamme voileipiä ja pulloja mukaan, ja vietämme oikein hauskan päivän, sillä aikaa kun sinä puoskaroit toimessasi.

Anitan vastapistolle naurettiin ja tohtori itse hihitti sille myös. Nämä aviopuolisot käyttivät nähtävästi usein tämmöistä leikillistä puhetapaa, joka ei heitä eikä muitakaan loukannut, mutta erikoista lämpöäkään ei heidän väleissään ilmennyt. Sen saattoivat Lyyli ja Eino sinä päivänä panna merkille.

— Ratsastatko, Lyyli? — kysyi sitten Anita.

— Minulla olisi sinullekin ratsu.

— Valitettavasti en, — oli Lyylin vastaus.

— Mutta Eino osaa varmasti? — kääntyi Anita tämän puoleen ovelasti kyllä ensin käytettyään hänen vaimoaan sisäisten aivoitustensa väliasteena.

— Huonosti, huonosti, — vastasi asemapäällikkö. — Nuorempana kyllä opettelin ja osasin vähän.

— Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, päätteli Anita. — Me siis lähdemme yhdessä ratsastamaan. Se on päätetty.

— Se on päätetty, — hihitti jälleen tohtori humoristisesti ja painoi kämmenensä pöytään.

— Minkä Anita päättää, se on tapahtuva. Hieman hämillään kääntyi Anita silloin Lyylin puoleen, huomattuaan käyttäytyneensä hiukan epähienosti, ja kysyi:

— Ei suinkaan Lyyli pane vastaan?

— Hyvänen aika! Einohan saa tehdä, mitä tahtoo, — hämmentyi nyt Lyyli, varsinkin kun tuli lisänneeksi: — Eihän siinä mitään pahaa ole.

Anitan diplomaattinen taito selvitti tilanteen. Hän rupesi puhumaan ratsustaan, satulastaan ja amatsoni puvustaan, joka oli ollut pitkän aikaa käyttämättä syystä, ettei hänellä ollut ketään hauskaa toveria ratsastusmatkoilleen. Ensiksikään ei Osmo rakastanut ratsastusta ja toiseksi ei hänellä ollut aikaakaan, kun aina oli toimessa, milloin kotona, milloin pitkillä matkoillaan sairaiden luo. Välistä niihin kului toinen puoli päivää. Eikä yölläkään aina saanut rauhassa nukkua. Kummako sitten, että hän oli noin laiha.

— Lääkäri on olevinaan, eikä osaa itseään sen paremmin hoitaa.

Jälleen remahti tämän johdosta nauru, johon tohtori itse otti osaa kuivalla hihityksellään.

— Sinussapa onkin minulla tarpeeksi hoitamista, — tuli lause Osmon suusta, — mutta kun hän huomasi vaimonsa punastuvan, hän lisäsi kohteliaasti: — Ja siitä hoidosta minulla on pelkkää kunniaa.

Tähän leikinlaskuun vierailu päättyi. Tohtoria pyydettiin puhelimeen, hänen oli lähdettävä kotiin. Anitakaan ei jäänyt, vaan seurasi mukana. Hyvästeltäessä hän sanoi Einolle:

— Olet siis valmis lähtemään kanssani ratsastamaan, kun minä pyydän?

Einon ei auttanut muu kuin myöntyä, vaikka hän ei siihen ollut erittäin halukas. Ikäänkuin jotakin virhettä silitelläkseen lisäsi silloin Lyyli:

— Tietysti Eino tulee mielellään. Ainahan hän voi täällä järjestää virka-aikansa sen mukaan.

Ja tohtori lähti rouvineen. Lyyli ja Eino katselivat jonkin aikaa toisiinsa. He olivat päässeet näkemään vähän enemmän uusien tuttaviensa elämää, aavistamaan heidän sisäistä, sielullista elämäänsä. Oli mielenkiintoista saada nähdä sitä vieläkin enemmän.

V

Harva se päivä, etteivät nämä uudet ystävykset sen jälkeen tavanneet toisiansa, — mikä olikin luonnollista, kun rautatieasema oli paikkakunnan keskus, sen sydän, josta ja jonne elämä virtasi.

Eräänä päivänä nähtiin siellä Anita ratsunsa selässä kauniissa mustassa amatsonipuvussa, joka somisti häntä tavattomasti. Hän odotti Eino Kostiaa, jolle hän itse oli hankkinut ratsun. Mies oli kyllä vastahakoisesti luvannut lähteä ratsastamaan, mutta nyt hän oli aivan ihastunut, kun näki Anitan. Siinä oli jotakin harvinaista nähtävää ja hänen itserakkauttaan mairitteli se, että tohtorin kaunis rouva tahtoi ratsastaa hänen seurassaan. Mutta ihastunut oli myöskin Anita, kun näki Einon ratsun selässä. Tämän komea ryhti veti katsojien silmät puoleensa, ja kun pari laski ratsut ravaamaan tietä pitkin, niin kääntyivät kaikki katsomaan heidän jälkeensä. Pian he kuitenkin katosivat tieltä nousevaan pölypilveen.

Anita ajoi järvelle päin, sinne, josta hän oli puhunut. Siellä oli hänen lempipaikkansa, joka hänen oli näytettävä Einolle. Ja sen hän teki sitä mieluummin, kun kuuli, että Eino ihaili luontoa enemmän kuin mitään muuta.

Kun he olivat saapuneet tuolle "pienelle alppimaisemalle", niin esitti Anita, että heidän oli laskeuduttava alas hevosen selästä lepäämään, sillä heidän oli tullut vari, ja kuusikossa oli vilpoinen istua ja katsella auringon paisteessa päilyvää tyyntä, kirkasta järveä.

Niinpä hyppäsikin Eino ensiksi maahan ja sitoi ratsunsa puuhun kiinni. Senjälkeen riensi hän Anitan luo auttamaan häntä pois satulasta. Anita kokosi pitkän hameensa laahuksen toiselle käsivarrelleen, laski toisen käsivartensa Einon kaulaan ja heittäytyi rentonaan hänen povelleen ja sitten maahan seisomaan. Eino tunsi Anitan kuuman hengityksen poskellaan ja huomasi, ettei Anita pitkään aikaan hellittänyt käsivarttaan hänen kaulastaan. Mutta Anitan ratsu alkoi rimpuilla, ja Einon oli se sidottava toiseen puuhun.

Kun se oli tehty, esitti Anita, että heidän oli noustava maantieltä ylemmäksi rinteelle, sinne, missä näkyi iso sammaltunut kivi. Sen kupeelta oli paras näköala järvelle karsittujen puitten välitse avautuvaa kujannetta pitkin. Ja Anita tarttui Einon käsivarteen, nojaten siihen, Einon auttaessa häntä nousemaan mäkeä ylös.

Mutta muutaman askeleen perästä Anita horjahti. Hän oli astunut jollakin lailla vinosti, niin että toinen jalka oli nyrjähtänyt. Hän pääsi kuitenkin omin voimin ja Einoon nojaten ylös osoittamalleen paikalle. Sinne he kävivät istumaan. Siinä oli paksu vihreä sammalikko kuin luotu loikomista varten, ja siitä saattoi pitkälläänkin nähdä järvelle. Kuusen oksat loivat varjoisan katoksen, ja oksien lomitse siinsi korkea, sininen taivas. Pikkulinnuilla lienee ollut lepohetki siihen aikaan päivästä, kun ei paljon sirkutusta kuulunut, mutta orava hyppeli vikkelästi oksalta toiselle karisuttaen aina välistä kuivia rikkoja maahan. Harmaita, vanhan parran tapaisia hetaleita riippui puitten kyljissä, ja keltaisen ruskahtavaa pihkaa tihkui kuusenrungoista. Ilma oli ihana hengittää. Anita oli heittäytynyt selälleen kädet pään alle, ja Eino loikoi kyljellään poltellen savuketta.

Yht'äkkiä lensi järveltä päin kaksi varista, jotka alkoivat rumasti vaakkua nähtyään kahden ihmislapsen loikovan heidän asuinsijojensa läheisyydessä.