Part 2

— Hyi, kuinka pelästyttivät! — huudahti Anita ja kiepsahti istualleen, mutta alkoi samassa luisua sammalikkoa myöten alemmaksi rinnettä. Eino tarttui hänen käteensä ja koetti auttaa häntä entiselle paikalle, mutta Anita nyrpisti kasvojaan ja sanoi, että hän tunsi kipua vasemmassa nilkassa, jonka äsken oli nyrjähyttänyt.

— Ehkäpä sitten lähdemme heti kotiin? — esitti Eino.

— Emme ihan vielä, — vastasi Anita. — Tahdon kotvasen levähtää. Saanko panna pääni polvellesi, niin ei minun tarvitse pitää käsivarsiani pääni alla?

— Luonnollisesti, — vastasi Eino.

Melkein odottamatta tätä suostumusta oli Anita laskenut päänsä Einon polvelle saaden samalla kiinni hänen kädestään, jonka painoi huulilleen.

— Kiitos, — kuiskasi Anita.

— Hyvänen aika, — pääsi Einon huulilta, aivan kuin hän olisi hävennyt, että nainen suuteli hänen kättään.

Puhe ei ottanut sujuakseen. Oli kuin olisi jotakin kireätä tullut heidän välilleen, vaikka Anita silloin tällöin loi ihastuneen katseen Einoon, ikäänkuin ihmetellen hänen kylmää suhtautumistaan. Toinen taas puolestaan ajatteli: "Mitähän Lyyli sanoisi, jos tämän näkisi? Ja tohtori? Hän varmaan vain nauraa hihittäisi tapansa mukaan".

Anita huoahti:

— Ei, kyllä meidän täytyy sittenkin lähteä. Osmo saa panna kylmän kääreen nilkkani ympäri.

Eino oli heti valmis. Ja hän auttoi Anitaa alas mäkeä tämän melkein riippuessa hänen käsivarressaan.

— Etkö jaksaisi kantaa minua? — sanoi Anita. — Koskee niin astuessani.

— Koetan.

Ja loppumatkan alas hevosien luo Eino todellakin kantoi Anitaa tämän lujasti kierrettyä käsivartensa Einon kaulaan. Näytti kuin Anitasta olisi ollut nautinto riippua siinä silmät puoliummessa, kuin nukkumaisillaan.

Kun he olivat tulleet ratsujensa luo, kysyi Eino:

— Mutta ehkä minun pitäisi käydä hakemassa auto? Tuskinpa voit nyt enää ratsastaa kotiin.

Anita vakuutti kuitenkin voivansa, käyköön kuinka tahansa. Ja Eino auttoi hänet satulaan pannen toisen kämmenensä Anitan jalan alle ja tukien häntä toisella kädellään. Satulaan päästyään Anita huo'ahti:

— Tämä lysti on siis lopussa!

— Valitettavasti se päättyi näin ikävästi, — myönsi Eino ja hyppäsi ratsunsa selkään.

Paluumatka kävi nopeasti. Eino ajoi aivankuin hän olisi ajanut jotakin pahaa pakoon, ja hänestä tuntui kuin Anita olisi ollut häneen tyytymätön. Mutta hänhän tiesi, että oli ollut hyvin kohtelias Anitalle, tehnyt kaikki, mitä tämä vaati. Samalla hän tunsi kuitenkin, että Anita osoitti häntä kohtaan melkein liiallista suosiota. Ja Eino tuskin salasikaan itseltään, että tohtorin rouva oli häneen kovin mieltynyt. Tämmöistä aivan kouraantuntuvaa rakkauden ilmaisemista ei hän ollut vielä koskaan elämässään kokenut. Mutta missäpä hän siellä sisämaassa olisi joutunut tekemisiin tämmöisen suurenmaailman naisen kanssa, joka ehkä odotti häneltä heti taipuvaisuutta, sanoisiko, yritteliäisyyttä lemmenseikkailuissa. Ehkäpä Anita suorastaan piti häntä tyhmänä hölmönä. Mutta Anitahan tunsi hänen vaimonsa, ja että hän rakasti Lyyliään, sen saattoi Anita nyt hyvin nähdä. Tästä oli Eino ylpeä sekä omasta että Lyylin puolesta. Hän oli aivan erinomaisella tuulella saapuessaan kotiin ja kertoi kaikki vaimolleen mitään salaamatta.

Yhdessä he sitten pahoittelivat Anitalle sattunutta onnettomuutta, mutta toivoivat hänen pian parantuvan.

VI

Kun Anita Einon saattamana tuli ratsastusretkeltään kotiin, oli hänen miehensä poissa sairaskäynnillä. Einon lähtiessä. Anita sanoi:

— Osmo saa hieroa nilkkaani, kun tulee kotiin, — jos niin tarvitaan. Minä panen toistaiseksi kylmän kääreen jalkaan ja käyn vuoteeseen. Käykää nyt kuitenkin minua katsomassa, ettei minulle tule kovin ikävä.

Seuraavana päivänä tulikin jo Lyyli. Anita oli edelleen vuoteessa ja luki Guy de Maupassantin romaania "Bel-Ami" [Armas ystäväni].

— Tämän kirjailijan seurassa ei kuole ikävään, — hän sanoi ja vastasi sitten Lyylin kysymykseen kuinka hän voi:

— Kun tiedustelin Osmolta, joko minä kohtakin saan luumätää jalkaani ja kuolen, niin ajatteles, mitä se lurjus vastasi?

— No?

— "Ei rikkaruoho koskaan maailmasta katoa".

— Leikillään hän sen vain... — lohdutti Lyyli hymyillen. — Ei siis pitänyt nyrjähdystä vaarallisena.

— Nauraa hihitti vain ilkeästi, — jatkoi Anita, — ja määräsi minut olemaan viikon päivät vuoteessa.

— Pianhan se viikko kuluu. Me käymme joka päivä sinua tervehtimässä, Eino ja minä, — tyynnytti Lyyli.

— Teidän pitää käydä molempien, — ilostui Anita. — Sinulla on niin rakastettava mies, Lyyli. Meidän oli kovin hauska eilen. Elän vain muistoissa.

— Eino kertoi minulle. Hän valitti sinulle sattunutta onnettomuutta, — lausui Lyyli vuoroonsa.

— Niinkö? Ihanko totta? Hän siis tunsi ainakin myötätuntoa, ehkäpä sääliä minua kohtaan? — kyseli Anita melkein hermostuneesti.

— Tietenkin. Sehän on luonnollista, — vastasi Lyyli ihmetellen. — Miksi sinä noin kysyit?

— Niin, niin. Einohan on niin herttainen mies. Minä pidän hänestä paljon, paljon.

— Minä pidän myöskin kovin paljon Osmosta, — lausui Lyyli vastakohteliaisuudeksi.

Näytti kuin Anita olisi nyrpistänyt nenäänsä kääntäessään päätään seinään päin. Mutta heti hän käänsi takaisin kasvonsa Lyyliä kohti ja jatkoi:

— Minä olin niin iloinen eilen, kun sain ratsastaa. Täällä ei ole ketään, jonka seurassa oikein viihtyisi. Täällä on kuolettavan ikävä. Siksipä olenkin niin tyytyväinen, kun te muutitte tänne. Nyt voi elää toivossa.

Lyyli ihan hämmästyi.

— Hyvänen aika, Anita, — sanoi hän. — Mitä sinulta puuttuu? Sinullahan on kaikki, mitä maailma voi tarjota: kaunis, rikas koti, kunnollinen, työteliäs mies, kaksi herttaista lasta, joiden hyväksi voit elää, eikä huvituksia sinulta puutu, vaikka matkustaisit ulkomaille, milloin sinua vain haluttaa.

— Mutta minä olen sairas, — tokaisi Anita Lyylin suureksi ihmeeksi.

— Mikäs sinua sitten vaivaa? — kysyi tämä arkaillen aivan kuin olisi odottanut jotakin suurta salaisuutta.

— Minua vaivaa _spleen_, — sanoi Anita. Lyyli oli vaiti kuin kysymysmerkki. Ja kun hän ei kysynyt sen enempää, niin Anita jatkoi: — Englantilaisilla on tämä oma sanansa tuolle taudille. Se on sielun tauti. Se on jonkinlainen kalvava kaiho, omituinen mielenmasennus, jonka pohjana varmaan on elämään kyllästyminen, ikävä ihmisseurassa, kaipuu kotiin — sinne, mistä on maailmaan tullut, "suureen hiljaisuuteen", niinkuin Ibsen sanoi. Se on siis parantumaton tauti. Ei. Yksi keino, yksi ainoa keino vain on sen parantamiseksi.

Lyyli ei kysynyt, vaan odotti ääneti jatkoa.

Hetkisen kuluttua Anita jatkoi:

— Arvaapas, mikä keino se on?! Lyyli kysyi pelokkaasti kuiskaten:

— No?

— Se on revolverin kuula otsaan, — kuiskasi Anita takaisin.

— Herra Jumala! — huudahti Lyyli. — Mitä sinä tuommoisia puhut?

Ja kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä. Hän kumartui Anitan yli ja suuteli häntä tämän kietoessa kätensä Lyylin kaulaan.

Kun Lyyli jälleen oli istuutunut paikalleen, jatkoi Anita:

— Sinä olet onnellinen, Lyyli. Minä ihan kadehdin sinua.

Lyyli vastasi siihen:

— Niin kyllä, Anita! Minä olen onnellinen. Olen tähän asti ollut onnellinen.

Seurasi kotvasen äänettömyyttä. Näytti kuin Anita olisi jäänyt miettimään sanoja "tähän asti". Näytti siltä myöskin, kuin Lyyli olisi katunut sanoneensa nuo sanat, ikäänkuin hän olisi tarkoittanut, että nyt oli tullut väliin jotakin, joka rikkoi hänen onnensa. Siksi hän lisäsi:

— Ja minä toivon, että saan olla onnellinen edelleen.

Mutta nyt hänestä tuntui, että hän vain oli pahentanut asiaa, kun hän huomasi Anitan äsken sanoneen kadehtivansa häntä. Noita sanojahan saattoi tulkita taaskin joksikin salaviittaukseksi. Sen tautta hän tarttui Anitan käteen ja puristi sitä lämpimästi.

Ja Anita hymähti hänelle vain ystävälliseksi vastaukseksi. Kotvan kuluttua hän jatkoi taas:

— Nyt olen paljastanut sinulle sydämeni, Lyyli. Nyt näet, kuinka huono ihminen minä olen.

— Älä puhu noin, älä puhu noin, — oli kaikki mitä Lyyli sai säälitellen sanotuksi.

— Tahi sanoisinko onneton ihminen? — korjasi Anita sanansa.

— Tuo on vain luulottelua, — lohdutteli Lyyli. — Tai ehkäpä sinä vain tekeydyt semmoiseksi? Olen kuullut sanottavan, että se usein on pelkkää teeskentelyä. Silloin on muka mielenkiintoisempi toisten ihmisten silmissä.

Tuo ei ollut viisaasti sanottu. Se oli melkein epäkohtelias huomautus Anitalle, mutta tämä ei siitä välittänyt, naurahti vain ja lausui:

— Samaa olen minäkin välistä kuullut sanottavan, mutta harva tämän asian oikein ymmärtää. Tämä tämmöinen "spleen" on kuitenkin ollut niin sanoakseni vuosisadan tauti, joka on kulkenut läpi Europan. Oletko lukenut koskaan Byronia?

Lyyli pudisti päätään:

— Häpeä sanoa, en.

No, — jatkoi Anita, — ei sinun tarvitse sitä hävetä. Hän oli muutoin suuri englantilainen runoilija, enkä minäkään ole alkukielellä hänen teoksiaan lukenut. Mutta minun isoisälläni oli kirjastossaan suuri paksu kirja. Se oli suorasanainen ranskankielinen käännös lordi Byronin Don Juanista. Ja siinäkös tuo kaunis, vaikka ontuva, seikkailunhaluinen mies paljasteli oman sydämensä surkeutta ja muun ihmiselämän viheliäisyyttä. Tuo runoilija kuuluu olleen sen "spleenin" isä. Koska siitä syntyi kulkutauti, niin ei suinkaan se ole aina niinkään teeskentelyä ollut — yhtä vähän kuin influenssa meidän aikoinamme.

— Paljonpa sinä oletkin lukenut, — ihmetteli Lyyli häveten vähätietoisuuttaan Anitan rinnalla. — Minä kyllä lueskelen kaikkea, mitä käsiini sattuu, ja paljonhan sitä ikäni varrella on sattunutkin. Mutta alkaapa sitä jo ikääkin olla, niin että harmittaa, kun tahtoisi vielä olla nuori ja elää, elää iloisesti. Katsopas noita säteitä silmieni ympärillä, Lyyli! Ne eivät ennusta hyvää. Kohta on minun lystini lopussa. Ja siitä se "spleen" pääasiallisesti johtuu. Minä tahtoisin kuitenkin, niinkuin sanoin, vielä elää, elää, elää. On niin kauheata ajatella, että kerran joutuu matojen syötäväksi.

Ja Anita käänsi päänsä seinään päin salatakseen, että kyynel kiilsi hänen silmissään.

Lyylin tuli kovin sääli Anitaa.

— Ei puhuta tämmöisistä asioista, — sanoi hän. — Sinä olet kyllä vielä tarpeeksi nuori, terve ja kaunis; koko elämä, voi sanoa, on sinulla vielä edessäsi. Matkusta ulkomaille haihduttamaan ikävääsi!

— Sen teenkin, kun tulee syksy, — sanoi Anita, — ellei täällä ihmeitä tapahdu.

— Mitä ihmeitä? — naurahti Lyyli... Mutta siihen ei Anita enää vastannut.

— Nyt sinun sitten pitää kertoa jotakin itsestäsi, — käänsi hän puheen toisaanne. — Minä olen puhunut suuni puhtaaksi, mutta sinä olet vaiti ja salaat kaikki tunteesi minulta. Mitäs ystävättäriä me sitten olemme?

— Kun ei minulla mitään salaisuuksia ole, Anita kulta. Minä olen ihan tavallinen ihminen. Lapsia ei minulla ole.

— Mistä syystä? — keskeytti Anita. — Ei vain ole Jumala antanut. He nauroivat molemmat.

— Lisäksi, — jatkoi Lyyli, — osaan vähän ruokaa laittaa ja käsitöitä tehdä. Ja mieheni on minuun tyytyväinen. Enkä minä kadehdi ketään. Sanotaan, että se on kovin proosallista, mutta mitäs luonteelleen voi. Jokainen on semmoinen, miksi Luoja on luonut. Ja minä olen onnellinen, niinkuin sanoin.

— Molemmat siis onnellisia, miehesi ja sinä?

Nämä Anitan sanat olivat kuitenkin enemmän kysymys kuin vahvistus Lyylin puheelle. Hän, Anita, oli koettanut kaikin keinoin, syrjäteitä, päästä tunkeutumaan ystävättärensä ja hänen miehensä sydämen elämään, mutta tämän pitemmälle ei hän päässyt.

— Molemmat olemme onnellisia, — oli Lyylin vakuuttava vastaus.

— Se on kovin, kovin harvinaista nykyään, — huoahti Anita ja käänsi yhtäkkiä puheen toisaanne:

— Jahka minä pääsen jalkeille taas, — sanoi hän, — niin menemme yhdessä Helsinkiin. Minä pyydän sinut ja Einon Alppilaan päivällisille. Osmo tietysti ei jouda tulemaan mukaan, — hän muutoin ei tule koskaan minun seurakseni piiriään ulommaksi; — ja me ajamme sinne autolla. Tulettehan?

Lyyli kiitti, mutta nousi samalla paikaltaan. Hän käsitti, että Anita jo tahtoi olla yksin. Ja itsekin hän halusi mennä kotiin. Hänen aivojaan askarruttivat kaikenlaiset oudot ajatukset Anitan tämänpäiväisten puheitten johdosta. Ja ystävättären luonne tuntui hänestä hyvin omituiselta. Siitä hän ei ollut ollenkaan selvillä. Kuinka herttaisen miellyttävä olikaan Anita heidän ensi käynnillään! Ja nyt? — Tämä päivä oli tuottanut hänelle pettymyksen, vieläpä semmoisen, joka johtui sisäisistä syistä, ei mistään tilapäisestä oikusta tai pahan tuulisuudesta. Sen huomasi Lyyli selvästi, sillä ulkonaisestihan Anita oli kohtelias ja ystävällinen kuin aina.

Melkein alakuloisena kulki Lyyli asemalle. Hän päätti kuitenkin, ettei miehelleen kertoisi likimainkaan kaikkea, mitä Anita oli hänelle puhunut. Anita tosin ei ollut kieltänyt sitä, mutta Lyyli käsitti, että se voi olla ystävättären salaisuutta, joka hänen, Lyylin, oli pidettävä omana tietonaan, sillä eihän Anita toki liene tarkoittanut asian saattamista Einon korviin. Muutenkin Anitan paljastukset olivat niin omituisia, ettei Lyyli halunnut niistä sen enempää keskustella.

Hän toi siis vain terveiset Anitalta Einolle. Tämän kysymykseen, mitä uutta sinne kuului, Lyyli vastasi:

— Kaikenlaista, vaikkei mitään erikoisempaa. Juteltiin vain, niinkuin naisten on tapana, joutavista asioista. Voithan sinäkin käydä Anitaa katsomassa, jos haluttaa, — vaikka huomenna.

Eino ei vastannut mitään. Ja Lyyli oli siihen tyytyväinen.

Yksin jäätyään heittäytyi Anita selälleen ja otti Bel-ami'n taas käsiinsä. Mutta hänen katseensa kääntyikin ensin ikkunaan päin ja pysähtyi siihen. Hän vaipui ajatuksiinsa saaden omituisen tylyn ilmeen kasvoilleen. Häntä näkyi jokin asia harmittavan, niin että hän melkein kiristi hampaitansa. Mutta sitten hänen ilmeensä vähitellen muuttui, kävipä melkein tyytyväiseksi, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat selvinneet ja hän päässyt voitolle jossakin sisäisessä ottelussa. Ja lopuksi hän päästi helpoituksen huoahduksen ja nosti taas romaanin eteensä.

Samassa tulivat hänen molemmat lapsensa ulkoa kotiin kolistellen jalkojaan portailla ja sitten eteisessä. He syöksyivät äitinsä huoneeseen ja alkoivat kertoa hänelle jotakin, jota tämä kuitenkaan ei halunnut kuulla, vastaten heille vain: — Hyvä, hyvä!

Kun lapset tämän huomasivat, kääntyivät he ovelle päin poistuakseen.

Silloin huusi Anita heidän jälkeensä:

— Menkää ensin ruokasaliin juomaan kahvia, sitten saatte mennä yläkertaan omalle puolellenne tahi minne haluatte.

Lapset tottelivat.

Äiti pääsi rauhassa lukemaan romaaniaan.

VII

Siitä päivästä lähtien oli Anita omituisen uhman vallassa.

Miks'ei hänkin vielä voisi olla onnellinen? Vaikkapa hetken vain. Vastustukset, esteet hän kyllä pystyisi voittamaan lujalla tahdollaan.

Hän otti yöpöydältä käsipeilinsä ja katseli kasvojaan. Kohenteli otsalle valunutta tukkaansa ja käänteli päätänsä. Näin aamupäivällä eivät piirteet olleet yhtä edulliset kuin muuten, päivemmällä, kun hän oli laittautunut ja pukeutunut. Sitäpaitsi hän ei ollut oikein hyvin nukkunut edellisenä yönä sen keskustelun jälkeen, mikä hänellä oli ollut Lyylin kanssa.

Katsellessaan itseään kuvastimesta hän muisti, ettei hän ollut enää kaikkein nuorimpia joutuessaan naimisiin Osmon kanssa. Hän oli valinnut kauan, kun ei kukaan oikein tositeolla ollut uskaltanut häntä lähestyä. Varakkaana ei hän tahtonut kelle tahansa vaimoksi mennä eikä kuka tahansa, hänen kauneutensa tähden ja peläten rukkasia, yrittänytkään pyytää häntä. Lisäksi hän oli paljon oleskellut ulkomailla, ja siten kuluivat vuodet, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden ikäraja jo oli aivan silmien edessä. Silloin sattui tohtori Osmo Sorjola hänen isävainajansa viransijaiseksi, ja heistä tuli pari. Nyt oli hänellä jo kaksi noin isoa lasta, hän itse oli n.s. vaarallisessa iässä. Kauheata ajatella!

Anita loikoi leposohvallaan, kipeä jalka lastoissa, odottaen; että Lyyli sinäkin päivänä tulisi tervehtimään. Mutta kului tunti, kului toinen, eikä ketään kuulunut. Hänen miehensä oli mennyt sairaitaan katsomaan ja hän oli yksin kotona. Tuli ikävä.

Miehensä keppiin nojaten Anita liikkasi tämän vastaanottohuoneeseen, jossa puhelin oli, ja soitti asemalle. Pyysi tavata asemapäällikköä. Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuuli tämän äänen. Lisäksi hän sai kuulla, että Lyylin oli täytynyt muutamaksi tunniksi matkustaa kaupunkiin ja että tämä oli pyytänyt häntä, Einoa, tiedustelemaan Anitan vointia. Itse oli aikonut käydä Anitaa tervehtimässä, jahka hänen työvuoronsa oli päättynyt.

Se oli ilosanoma Anitalle. Hän ilmoitti suoraan olevansa kauheasti ikävissään ja ilostuvansa suuresti, jos Eino tulisi. Juuri sitä hän oli toivonut.

Hän heittäytyi jälleen leposohvalleen ja alkoi punoa sotajuonta. Oli tehtävä hyökkäys, vaikka hyvin varovainen alussa. Mutta ei niinkään. Hänhän oli ratsastusretkellä jo tarpeeksi osoittanut Einolle rakastavansa häntä. Ehkäpä oli syytä osoittaa välinpitämättömyyttä, kylmyyttä — noita naisten tavallisia temppuja. Mutta sekään ei ollut paikallaan. Hän tunsi, ettei millään lailla halunnut saada Einoa loittonemaan hänestä, jos syntyisi väärinkäsitystä, varsinkin koska hän nyt hyvin tiesi ja tunsi Lyylin ja Einon hyvät välit. Parasta siis oli antaa asiain kehittyä luonnollista menoaan. Hän arvasi kuitenkin jo, ettei tämäkään mies ollut enää välinpitämätön häntä kohtaan. Ja mikäpä mies kestäisi, jos hänelle kerran vapaaehtoisesti tarjotaan kaikki?!

Kun Eino sitten tuli, niin oli Anitasta nautinto saada loikoa hänen edessään leposohvalla ja koettaa viehättää häntä kaikin tavoin, puheellaan ja käytöksellään. Hän tarvitsi Einon apua jos mihin, varsinkin semmoiseen, missä tuli kysymykseen hänen sijoittelemisensa mukavammin sohvalle. Ja hän otti semmoisia asentoja, että mies saattoi ihailla hänen kaulaansa, rintaansa, vyötäisiään, pohkeitaan, ja toivoi saavansa kuulla jonkun mairittelevan sanan, joka olisi lohduttanut häntä hänen kalvavassa kaihossaan, elämäntuskassaan.

Mutta Eino ei ollut tottunut sellaiseen. Hän oli saita mairittelemaan. Ylistelyä tuli niukasti. Hän oli säntillinen, "korrekti", käytöksessään, suhtautui hyvin kunnioittavasti Anitaan. Ja se melkein suututti rouvaa.

Tämä menettely oli kuin jatkoa siihen, mitä oli ratsastusmatkalla tapahtunut. Eikä Anita ollut sen pitemmälle päässyt. Nyt hän otti Einolle kertoakseen ulkomaanmatkoistaan ja seikkailuistaan siellä. Ja hän päätyi vertaamaan täkäläisiä herroja sikäläisiin. Heillä siellä on älyä, henkeviä kun ovat puheessaankin, eivät ole kylmiä, ymmärtävät vähimmänkin viittauksen.

Se oli jo koko lailla kouraantuntuvaa, jopa niin, että he nauroivat molemmat.

— Tässä on hyvin opettavainen kirja siinä suhteessa, — sanoi silloin Anita ja osoitti romaaniaan. — Sinun pitäisi se lukea.

— Minä välitän hyvin vähän romaaneista, — lausui Eino, — eikä minulla ole paljon aikaa lukemiseen. Todellisuus, elämä itse on useimmiten romaania ihmeellisempi, ihanampi.

— Sinäpä sen sanoit, — ihastui Anita, — nyt sanoit aivan oikein. Ja meidän on tämä todellisuus elettävä — kaikkien, kun siihen kerran tilaisuus tarjoutuu.

— Minä tarkoitan luontoa, — sitä minä rakastan intohimoisesti, — jatkoi Eino.

Anita käänsi päänsä toisaanne pettyneenä. Hetkisen kuluttua hän lausui:

— Tyhmää, äänetöntä, sielutonta luontoa! Kuinka voi rakastaa intohimoisesti sitä, joka ei vastaa intohimoisesti toisen rakkauteen? — kysyi Anita ihmeissään ja huoahtaen.

— Minä voin, — puolusti itseään Eino, — sillä se on puhdasta rakkautta.

— Se ei ole rakkautta ollenkaan, se on vain ihailua. Ei puhuta sitten siitä, — lopetti äkkiä Anita.

Mutta itsekseen hän vieläkin ajatteli:

— Kyllä minä sinut joskus opetan.

Hän alkoi valittaa asentoaan, hänen jalkansa väsyi:

— Auta minua edes istumaan vähän korkeammalle, — sanoi hän ojentaen kätensä Einolle.

Tämä nousi, kumartui Anitaa kohti ja tahtoi auttaa häntä, käsivarresta. Mutta tapansa mukaan Anita heitti käsivartensa Einon kaulaan kohottautuakseen.

Samassa hän näki miehensä seisovan huoneen ovella:

— Tulee kuin varas yöllä, — lausui Anita säpsähtäen ja huomasi Einon punastuvan.

Tohtori hihitti vain tavallista hiljaista nauruaan ja astui kattelemaan Einoa, joka oli vähän hämillään.

— Eino hoitaa täällä sinun tehtäviäsi, — huomautti Anita vapaasti.

— Terve tuloa, — sanoi Osmo Einolle. — Sehän on hauskaa, niin minä pääsen siitä rasituksesta, — hihitti hän. Ja Einokin nauroi sille leikinlaskulle.

Mutta Anita pani nuo sanat melkein pahakseen eikä osannut muuta sanoa kuin:

— Kuule, Eino, pane tuo merkille ja paina hyvin mieleesi. Osmo antaa sinulle vapaat kädet.

— Puoskaroida, — lisäsi tohtori muistaen Anitan hänen lääkärin ammatistaan käyttämiä sanoja.

Mutta tuossa vihjauksessa oli samalla niin paljon salaista ilkeyttä, että Anita katsoi parhaaksi olla vaiti. Hän punastui vastoin tavallisuutta, sillä hän ymmärsi, että kärki oli tähdätty häneen eikä Einoon, eikä hän pystynyt puolustautumaan. Jos aviopuolisot olisivat olleet kahden kesken, niin Osmo varmasti olisi saanut kuulla kunniansa.

Onneksi soi samalla puhelin vastaanottohuoneessa ja tohtori poistui sinne.

Siinä kuulet, Eino, mitä kaikkea minun on kärsittävä, — huoahti Anita väräjöivällä äänellä. — Jospa sinä uusi, herttainen ystävämme, voisit, — ei, tahtoisit, aioin sanoa, — tahtoisit lohduttaa minua.

Eino oli kovin hämillään. Hän ei tietänyt oikein mitä sanoa. Melkein kangertaen tulivat sanat hänen suustaan.

— Hyvänen aika, Anita! Teen mitä voin.

— Sinä voit kaikki. — Ja näin sanoessaan loi Anita intohimoisen katseen Einoon, joka sitä melkein pelästyi. —

Hän oli kuullut puhuttavan vampyyreista, verenimijöistä, hillittömistä naisista, joissa on pahaa verta, ja jotka väkisinkin kietovat miehet pauloihinsa, pakoittavat heidät alistumaan tahtoonsa. Oliko siis Anita semmoinen? Nyt ainakin näytti siltä. Ja ennenkuin hän ehti ajatella ajatuksensa loppuun, hypähti Anita ylös, kiepsahti hänen kaulaansa ja suuteli häntä nopeasti kuiskaten samalla:

— Toisen kerran saat kuulla kaikki.

Tohtori oli lopettamaisillaan puhelinkeskustelunsa. Anita liikkasi jälleen leposohvalleen, ja Eino seisoi kuin puulla päähän lyötynä paikallaan katsellen levottomana ympärilleen.

Osmo palasi takaisin.

— Eino odottaa saadakseen sanoa sinulle hyvästi, — lausui Anita miehensä sisääntultua, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Niin, — sanoi vain Eino ja melkein kiirehti ulos. Hän pelkäsi pahinta. Hän luuli, että Anita saisi aikaan jotakin, mikä rikkoisi heidän hyvät välinsä. Kiusallaankin saattoi Anita näyttää miehelleen, että hän uskalsi vaikka mitä.

Paljon oli näin selvinnyt Einolle. Varsinkin tohtorin ja hänen vaimonsa välit. Mutta kaikesta tästä ei hän uskaltanut puhua Lyylille mitään. Ei ainakaan toistaiseksi.

Mutta kuitenkin tuntui hänestä kuin Anita olisi lumonnut hänet, noitunut hänet. Kotiin astuessaan valtasi hänet vähitellen tunne, ettei hän tuosta painajaisesta pääsisi. Se alkoi vetää häntä puoleensa, häntä, joka ei koskaan ennen ollut sellaisissa seikkailuissa ollut.

Miks'ei? ajatteli hän ensin, mutta muisti vaimonsa; hänen kävi sääli Lyyliä, joka oli niin puhdas, tahraton, uskollinen hänelle. Mutta miten päästä irti kaikesta? Yksi keino saattoi vain olla. Jos Anita kerran saisi tahtonsa läpi, niin silloin tulisi varmasti rauha heidän välilleen. Tuollainen riihaton luonne ehkä ei tarvinnut muuta. Ja kuka sen tietää, ehkä se jo loppuu tähänkin. Ehkä se oli vain rajumyrskyn puuska, joka talttui samalla kun oli alkanut. Oli odotettava, katsottava, mitä aika toi mukanaan.

Ja hän rauhoittui jo kun oli palannut asemalle ja ryhtyi puuhaamaan heidän pienessä puutarhassaan. Hänen vaimonsa ei ollut vielä tullut kotiin kaupungista, mutta omat kotiolot haihduttivat hänen mielestään vähitellen kaikki sen päivän tapahtumat, jotka tuntuivat todellakin jonkinlaiselta omituiselta unelta, harhakuvalta, varsinkin kun hän muisti, minkä hyvän, ehjän vaikutelman heidän ensimmäinen tutustumisensa Sorjolan perheeseen oli häneen ja hänen vaimoonsa tehnyt. Molemmat he olivat olleet kovin iloisia silloin, semminkin Lyyli, joka juuri kaipasi seuraelämää ja jonka hyväksi hän oli uhrautunut hakiessaan tälle asemalle. Mutta nyt oli hänellä tämmöinen salaisuus sydämellään, josta hän ei tahtonut vaimolleen hiiskua sanaakaan, ettei loukkaisi häntä, rikkoisi kaikkea, etupäässä sitä onnea, joka edelleen vielä heidän kesken, heidän talossaan niin kauniina vallitsi.

Kun Lyyli sitten palasi kaupungista, oli Eino tavattoman iloinen, aivan kuin hän ei olisi vaimoaan pitkään aikaan nähnyt. Lyyli melkein ihmetteli, että hänen Einonsa oli noin iloinen saadessaan hänet takaisin. Siksipä hän kysyi:

— Mitä hauskaa tohtorilta? Hauskaa ei Eino kuitenkaan sanonut tietävänsä. Kaikki oli muka ennallaan. Anita vain leposohvalla, sen sijaan että edellisenä päivänä oli ollut vuoteessa. Mutta kun Lyyli tiedusteli Anitan mielialaa, niin ei Einon auttanut muu kuin lyhyesti viitata rouvan hermostuneisuuteen, josta Lyylikin nyt myönsi olevansa selvillä eilisen käyntinsä jälkeen. Mutta kumpikaan ei tiedustellut toiselta yksityisseikkoja, kun kumpaisellakin oli omat salaisuutensa tohtorin rouvaan nähden. Eino ei malttanut kuitenkaan olla mainitsematta tohtorin pisteleviä vihjauksia. Ja he olivat edelleen varmoja siitä, että jotakin kieroa oli noiden aviopuolisoiden väleissä, jotka syrjästä katsojasta näyttivät nuhteettomilta.

— Kuka tietää, minkälaista elämää Anita oli ennen naimisiin menoaan viettänyt, — arveli Lyyli.

— Hm! — sanoi vain siihen Eino, joka itsekseen oli miettinyt samaa asiaa.

— Ehkäpä Osmon silmät olivat auenneet vasta hänen naimisiin mentyään, — lausui Lyyli vielä hetken kuluttua.

Mutta siihen heidän keskustelunsa päättyi. Itsekseen he jatkoivat kuitenkin arvelujaan, mutta salaperäiseksi jäi heille vielä Sorjolan perhe.

VIII

Parannuttuaan Anita, oli väsymätön keksimään uusia huvituksia. Paitsi alituisia matkoja kaupunkiin Lyylin ja hänen miehensä tai jommankumman seurassa hän löysi puuhaa heille heidän omalla paikkakunnallaan. Hän oli näet siellä johtava henkilö, sikäläisen elämän kaikki kaikessa, sen sielu. Hän olikin siksi puheenjohtajana kaikissa yhdistyksissä ja seuroissa. Luonnollista oli siis, että hän veti mukaansa nyt myöskin Lyylin ja, mihin voi, tämän miehen.

Oli tullut elokuu. Siihen aikaan tapasi V.P.K. panna toimeen suuret arpajaiset iltaman ohessa, jolloin m.m. esitettiin joku näytelmäkappale ja tanssittiin. Tähän tilaisuuteen oli keksittävä ohjelmaa.

Arpajaispuolen johdon ja hoidon jätti Anita Lyylille, joka käytännöllisenä talous- ja käsityöihmisenä oli siihen toimeen hänen mielestään sopivin. Lyyli sai nyt häärätä sen seudun muitten rouvien ja neitosten parissa, hän, joka juuri oli vilkkaampaa seuraa kaivannut heidän entisellä asemallaan. Vieläpä hän piti kunnianaan saada olla ikäänkuin johtavassa asemassa hänkin, vaikkakin Anitan apulaisena. Hän ei heti tullut ajatelleeksi, kuinka ovelasti Anita oli asiat järjestänyt, ennenkuin sitten huomasi, että hänet tavallaan olikin syrjäytetty, hänen huomionsa käännetty toisaanne.

Iltamaohjelman valmistamisen otti Anita näet kokonaan omiin käsiinsä. Ja koska hänen miehensä, suuritöisen ammattinsa tähden, ei koskaan ollut mukana tämmöisissä askareissa, niin sai kuin saikin Anita Einon mukaansa, eritoten näytelmän esittämiseen, tämä kun oli tullut lausuneeksi olleensa ennen joskus seuranäytelmissä mukana. Vaikka mies alussa vähän vastustelikin, hänen täytyi lopulta taipua, kun ei sopinut kieltäytyäkään paikkakunnalle hiljattain muuttaneena, tämä kun olisi voitu tulkita jonkinlaiseksi ylpeydeksi. Lisäksi hän omasta puolestaankin halusi tulla tunnetuksi ja saavuttaa kuntalaisten suosion.

Sitten heräsi kysymys, mikä näytelmä oli otettava esitettäväksi V.P.K:n iltamassa. Anita ja Eino kävivät yhdessä työhön käsiksi. Edellinen oli johtava sielu taaskin, hän kun oli paljon nähnyt ja paljon lukenutkin. Niinpä he yhdessä tarkastelivat pikkunäytelmiä, ja punnitsivat näyttelijäkykyjään. Mutta tehtävä oli vaikea.

Yht'äkkiä välähti ajatus Anitan aivoissa. Hän tahtoi saada esitettäväksi sellaisen kappaleen, jossa Eino olisi hänelle osien mukaan sopiva vastanäyttelijä. Hän halusi hartaasti, että hänen suhteensa Einoon siinäkin tilaisuudessa edistyisi ja vahvistuisi. Samalla piti myöskin yleisön edessä Einon sydämen salaisuuden paljastua tälle itselleenkin. Heidän väliensä piti näin kiristyä ja edistyä. Niiden paulojen, jotka hän oli uhrinsa ympäri saanut heitetyksi, piti yhä enemmän lujittua, niin ettei minkäänlaiseen perääntymiseen enää olisi mahdollisuutta. Ja Anita tunsi omassa sydämessään tämmöisen asiantilan välttämättömäksi. Hänkään ei tahtonut eikä voinut enää otettaan hellittää, sitä otetta, jonka hän heti alusta alkaen oli toisesta saanut. He olivat molemmat joutuneet kaltevalle pinnalle, jota myöten vyöryivät kuin pyöreä kivi, yhä alemmaksi minkään esteen voimatta enää heitä pysähdyttää.

Eino ehdotti huvinäytelmää sopivaksi sekä heidän omaan esityskykyynsä että myöskin itse tilaisuuteen ja yleisön makuun. Mutta siinä teki Anita tenän. Asia oli otettava vakavalta kannalta. Hänen vastanäyttelijänsä — siksi piti Einon tulla, — oli sisäisesti alistuttava; hänet oli nöyryytettävä ja hän oli nöyrtyvä. Hänen tuli purkaa rakkautensa Anitalle tulisella kiihkolla, jopa siinä määrin intohimoisesti, että oli valmis pistämään tikarin rintaansa, vaipumaan hänen eteensä polvilleen, kuolemaan hänen jalkojensa juureen.