Part 3

— Minä tiedän kappaleen, josta muutama kohtaus sopisi meille molemmille mainiosti, — selitti Anita. Kappale tosin sinänsä on aivan liian vaikea, mutta eihän yleisömme täällä voi meiltä liikoja vaatiakaan, ja arvostelusta, siitä, mitä ihmiset sanovat, välitämme viis. Pääasiahan on, että arpajaiset onnistuvat. — Näytelmän sankari on rakkautta kaipaava, sankaritarta rajusti tavoitteleva nuorukainen, tämä taas tunteitaan salaava, mutta siitä huolimatta häneen rakastunut nainen, joka kärsii, kärsii äärettömästi toivottomassa, ylitsepääsemättömien esteitten ympäröimässä asemassaan. Mutta lopulta nainen saattaa kuitenkin osoittaa, minkä uhrauksen hän suuren rakkautensa tähden tekee ja voi tehdä lempensä esineelle.

Tuli hetkisen äänettömyys. Anita katsoi Einoon, joka loi silmänsä poispäin.

— Meidän tulee olla varovaisia, — sanoi Eino kotvan kuluttua. — Emme saa antaa aihetta ihmisten juoruihin. Luulen jo muutenkin, että meihin katsotaan pitkään, meitä ruvetaan epäilemään.

— Pyh! Itse tiedät, ettei ihmisillä ole vähintäkään syytä epäilyksiin. Minä puolestani en välitä koskaan kenestäkään mitään.

— Mutta minä kyllä, — vastasi Eino.

— Eihän ihmisillä ole muuta tekemistä kuin juoruta ja valehdella, panetella ja mustata lähimmäisiään. Sehän on heidän jokapäiväinen leipänsä, — jatkoi Anita melkein vihaisesti.

— Minulla ei ole vielä noin surullista kokemusta, — puolustihe Eino.

— Mutta minulla on. Ja se pitää paikkansa, — tuli jälleen nopeasti Anitan suusta. — Kuka tietää, ehkä sinäkin vielä saat sen kokea.

— Mahdollista, — vastasi Eino. — Mutta tarkoittamaasi osaa minä en voi näytellä.

— Se on ikävä, sanoi Anita, kaksimielinen ajatus päässään. — Mutta olen varma, että sen joskus vielä opit, — vihjasi hän samaan suuntaan Einon kuitenkaan huomaamatta tarkoitusta.

— Ajatellaan muuta, toista kappaletta, — esitti Eino. — Jos nyt kerran pitää olla semmoinen rakkausnäytelmä, — huvinäytelmä olisi minun mielestäni ollut parempi — niin otetaan Märtta Lejonhufvud. Se on sievä pikku näytelmä, jonka olen kerran nähnyt. Jos siihen kykenee saamaan tunnelmaa, niin se voi olla mielenkiintoinen. Mutta sitäkään ei ole helppo esittää. Sitäpaitsi siinäkin on rakkauden tunnustus, semmoinen, joka, loppuu siten, että nuori Svante Sture heittäytyy polvilleen kuningatar Margaretan eteen ja aikoo pistää tikarin rintaansa. Mutta samalla tulee kuningas Kustaa Vaasa sisään, ja Margareta, Svante Sturen nuoruuden lemmitty, jonka kuningas, Sturen ollessa poissa Lübeckissä, on nainut, pelastaa Sturen ja tilanteen ilmoittamalla, että Sture pyytääkin hänen sisartaan Märtta Lejonhufvudia puolisokseen. — Minä tietysti esittäisin kuninkaan osan, jo senkin vuoksi, että olen pitkä mies niinkuin Kustaa Vaasa kuuluu olleen — lopetti Eino.

Siitä syntyi kinaa. Romanttisen aiheen vuoksi Anita hyväksyi näytelmän, mutta Einon oli näyteltävä rakastajan osaa. Hänellä oli muka tiedossa toinen kookas mies kuninkaaksi. Ja vaikka Eino edelleen viittasi pahojen kielten mahdollisiin vertailuihin kappaleen henkilöiden ja heidän välillään, niin ei Anita enää antanut perään.

— Joutavaa arkuutta, — sanoi hän Einolle. — Me näyttelemme sen kappaleen, se on päätetty. — Sinä lankeat polvillesi minun eteeni yleisön nähden, siinä kaikki, mitä haluan. Sinä olet sydämessäsi minun, vaikka pakosta luovutankin sinut toiselle.

Siinä oli jälleen salainen viittaus hänen omiin tarkoituksiinsa, jotka Eino nyt ymmärsi varsin hyvin.

IX

Arpajais- ja iltamavalmistusten aikana sai Anita melkein joka päivä olla Einon läheisyydessä. Eikä hän laskenut käsistään ainoatakaan tilaisuutta vetää vastanäyttelijää lähemmäksi itseään. Ja siinä hän vähitellen onnistuikin. Hän osasi niin hurmata Einon, että tämä alkoi kiintyä Anitaan kaikesta sisällisestä taistelustaan huolimatta. Eikä hän lopulta huolinut, mitä pahat kielet saattoivat juoruta, varsinkaan koska ei hänen vaimonsa eikä tohtorin puolelta mitään huomautuksia heihin kohdistunut.

Anita tunsi pääsevänsä voitolle.

Arpajaiset onnistuivat hyvin ja näytelmä oli herättänyt huomiota. Margaretan hillitty, sydämeen kätketty rakkaus Svantea kohtaan tuli oivallisesti tulkituksi Anitan puolelta, ja Eino osasi purkaa intohimoista lempeään Margaretaa kohtaan niin, että hän sai täydellisesti yleisön hyväksymisen. Mutta varsinkin Anita oli tyytyväinen Einon esitykseen ja kappaleeseenkin, sillä tässä oli hän itse passiivinen puoli ja Eino hyökkäävä, juuri niin kuin hän halusi, että kaiken piti olla heidän omassa keskinäisessä suhteessaan. Anita aivan riemuitsi tästä asian lopullisesta käänteestä. Ja juoruista hän todellakin välitti viis.

Niitä alkoi kuitenkin tuon palokunnan juhlan jälkeen liikkua yhä enemmän. Kävi yhä ilmeisemmäksi ihmisten silmissä, että tohtorinrouva Sorjola ja asemapäällikkö Kostia olivat rakastuneet toisiinsa. Heidät nähtiin alituisesti yhdessä, enimmäkseen kahden kesken, välistä myöskin rouva Kostian seurassa, mutta ei koskaan tohtorin — mitä pidettiin luonnollisena, koska Sorjola aina oli kovin kiinni työssään. Mutta etenkin herätti huomiota ja kummastusta, että asemapäällikön rouva pysytteli kotona, kun nuo kaksi kävivät kaupungissa. Lisäksi kummastutti se, että näiden kahden matkat tapahtuivat aivan julkisesti, rouva Kostian tieten ja nähden. Ihmeteltiin, oliko hän niin välinpitämätön miehestään vai luottiko häneen niin, ettei epäillyt mitään. Ja enimmäkseen näkyi rouva Kostia nyt sulkeutuvan kotiinsa. Ennen hän oli liikkunut paljon ulkosalla, mutta nyt häntä tuskin näki heidän omassa puistossaankaan. Vain heidän salinsa uutimien takaa huomasi toisinaan hänen kasvonsa, ja silloin oli ikkunalaudalla pienen pieni, valkoinen silkkivillakoira, jota hän hellästi hyväili ja silitteli. Rouva kai oli hankkinut sen itselleen ratoksi ja — ystäväksi.

Toiset jo säälittelivät asemapäällikön herttaista rouvaa, johon kaikki, jotka hänet vain olivat nähneet, olivat kovin ihastuneet.

Tohtorin rouvasta taas olivat mielipiteet toisenlaiset ja sääli kääntyi hänen miehensä puolelle. Yleisesti tiedettiin, että tohtori antoi vaimonsa tehdä, mitä tämä halusi. Näyttipä kuin hän yhä edelleen olisi ollut rouvaansa melkein silmittömästi rakastunut, sillä alituisesti hän tyydytti tämän vaatimuksia. Uutta ja komeata jos missä muodossa tilasi hän rouvalleen ulko- ja kotimaasta. Ja vaikka läheiset tuttavat kuulivatkin tohtorin laskevan omituista pisteliästä leikkiä vaimonsa kanssa, niin eivät he kuitenkaan epäilleet, ettei tohtori rouvaansa rakastanut. Oltiinpa aivan varmat siitä, että hän oli ehdottomasti uskollinen vaimolleen. Heidän suhteensa oli semmoinen, ettei kukaan kyennyt sitä oikein selittämään. Tohtori Sorjola oli "hyvin omituinen mies", siinä kaikki, mitä hänestä, voitiin sanoa.

Ihmissydän on pohjaton kuilu, mutta välistä sekin aukeaa.

X

Oli jo tullut syyskuu.

Teatterit olivat aloittaneet näytäntökautensa, koulut toimintansa. Ihmisiä kuhisi kaduilla. Helsinkiä lähellä olevista huvilayhdyskunnista siirtyi asukkaita tavaroineen talviasuntoihinsa. Illat pimenivät syyssateiden säestäminä.

Eräänä iltana olivat Anita ja Eino Kostia, niinkuin nyt jo usein tapahtui, kahden matkustaneet kaupunkiin — huvittelemaan.

Lyyli istui yksin kotona käsityönsä ääressä, pikku Ressu sylissään. Koiran suuret, mustat silmät olivat kiinni ja se makasi kauniissa asennossa turpa toisella etukäpälällä, toinen korva höröllään aivan kuin se olisi kuunnellut jotakin. Kuunteliko se ehkä emäntänsä, sydämentykintää vai miettikö se, mitä hänkin mietti:

— Miksi isäntä oli poissa? Missä hän oli? Mitä teki?

Lyyli oli siitä omituinen luonne hänkin, ettei hän koskaan tahtonut kenellekään ilmaista surujaan. Ennen kärsi vaikka kuinka paljon, mutta niillä ei hän tahtonut ketään loukata, ei ketään huolestuttaa. Nytkin hän kärsi, kärsi itsekseen niin, että kyyneleet virtanaan valuivat poskia pitkin.

Ressu ei niitä ymmärtänyt, mutta kun se katsahti ylös kyynelten tipahdellessa sen päälle, sai se suudelman emännältään päälaelleen. Siitä se heilautti kiitokseksi häntäänsä ja painoi taas turpansa käpälälleen.

Mutta sitten se yht'äkkiä murahti. Eteisestä kuului askeleita. Lyyli luuli jonkun asemamiehen tulevan, mutta kun ovelle kolkutettiin ja hän huusi "sisään!", niin näkikin hän Osmo Sorjolan tulevan sisään. Ressu tunsi hänet ja juoksi iloisesti vastaan. Ja Lyylikin ilostui kovin tohtorin tulosta. Se oli ylen harvinaista — siihen aikaan päivästä ja niissä oloissa.

Käteltyään Lyyliä tohtori katsahti häntä silmiin ja sanoi:

— Täällä on, näen mä, ikkunat märät.

Lyyli ymmärsi Osmon leikilliset sanat, jotka merkitsivät, että hän oli itkenyt, ja käänsi naurahtaen kyyneleiset kasvonsa pois.

— Mistä syystä nyt? — kysäsi Osmo istuutuessaan sohvan nurkkaan.

Lyyli ei ensin vastannut, oli melkein ruveta uudelleen itkemään, mutta hillitsi itseään ja lausui:

— Minä muistelin täällä, näin syksyn iltana, oloamme siellä sisämaassa. Varsinkin muistui mieleeni eräs ihana kevätaamu, jota en unhoita koskaan, en koskaan! Se oli se aamu, jolloin kehoitin Einoa hakemaan tänne asemapäälliköksi.

— Kaduttaako siis? — kysyi Osmo.

— Minä olin kovin lapsellinen. En ymmärtänyt, kuinka silloin todellakin olimme siihen paikkaan kiintyneet, varsinkin Eino, joka on suuri luonnonpalvoja, kun taas minä, hupsu, etsin parempaa ihmisseuraa.

— M-hhm! — hymähti Osmo vain siihen.

— Ei suinkaan niin, että sitä olisi väärin ymmärrettävä, — koetti Lyyli parannella sanojaan. — Sen parempia ystäviä kuin täällä olisimme tuskin missään saaneet.

— No, no! — lausui taas Osmo.

— Ja minä en epäile sanoessani, että juuri sinä, Osmo, olet niistä kaikkein paras, — jatkoi Lyyli.

— Lääkärin oikeudella minä kiellän puhumasta taudistani, — tokaisi taas Osmo väliin.

— En puhu sitten sen enempää, mutta olen tyytyväinen, että olen saanut sen kuitenkin sanotuksi! — Saanko minä tässä parsia Einon sukkia sinun läsnäollessasi? — kysyi Lyyli sitten yhteen jatkoon ja istuutui likemmäksi valoa.

— Niinkuin, Lyyli, tiedät, niin ummistan aina silmäni kaikilta ihmisten edesottamisilta, varsinkin heidän heikkouksiltaan. Nyt en tarkoita sukkien parsintaa, vaan Einon sukkia, jotka parhaiten tuntevat kaikki hänen edesottamisensa.

Lyylin täytyi oikein makeasti nauraa Osmon hauskalle leikinlaskulle. Ja Osmo itsekin hihitti lyhyesti kommalleen.

Mutta tohtorin sanoissa piili jotakin, joka sai

Lyylin arvelemaan, että Osmo tähtäsi määrättyyn seikkaan, josta hän tahtoi päästä selville. Olipa Lyyli melkein varma siitä, että Osmo oli näin odottamatta tullut hänen luokseen, nyt juuri Anitan ja Einon ollessa yhdessä huvittelemassa, nähdäkseen, mitä Lyyli tästä asiasta arveli ja tiesikö ehkä enemmän kuin hän itse. Tilanne tuntui siis omituiselta. Ja kun Lyyli siihen saakka ei ollut Osmolle koskaan epäilyksistään pikkuistakaan hiiskunut yhtä vähän kuin Anitalle ja miehelleen, niin saattoi tämä tuntua Osmosta hyvin kummalliselta. Saattoipa Osmo luulla, että kaikki tapahtui Lyylin suostumuksellakin, sillä aivan sokeahan ei Lyyli kuitenkaan voinut olla.

Kun Lyyli sitten illan kuluessa näki, ettei Osmokaan häneltä mitään suoraan kysynyt eikä tämän enempää kajonnut tuohon arkaan kysymykseen, niin olivat he molemmat vaiti aivan kuin keskinäisestä salaisesta sopimuksesta. Osmo varmasti hienotunteisuudestakin oli vaiti, kun tullessaan näki Lyylin itkeneen ja varmasti päätti, että Lyyli juuri tuosta syystä itki. Osmo siis Lyylin mielestä käsitti, että hän suri tuon ikävän asian johdosta. Osmo itsekin, vaimonsa vuoksi, olisi voinut ottaa tuon asian puheeksi, mutta sitä hän ei tehnyt. Molemmat syrjäyttivät tämän kysymyksen, vaikka se raskaana lepäsikin heidän sydämellään.

Perästäpäin Lyylistä tämä vaikeneminen tuntui hyvin rumalta. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut noiden kahden toisen rikostoveri. Mutta siihen rikokseen, niin lohdutti hän itseään, osallistui siis myöskin Anitan mies. Miks'ei tämä nuhdellut ja oikaissut vaimoaan? Ehkä hän oli varmempi tuosta rikoksesta kuin Lyyli, joka sittenkin vielä uskoi hyvää miehestään, ei ajatellut kaikkein pahimman tapahtuneen eikä juuri siitä syystä tahtonut tuoda koko kysymystä julkisuuteen, se kun kentiesi olisi voinut vain pahentaa asiaa, jos se vielä oli viattomammalla asteella. Niin Lyyli kaikesta huolimatta sittenkin toivoi. Ja juuri siitä hän kovin kärsi, että tämä kysymys oli niin pulmallinen.

Mutta nyt hän toivoi Osmon kautta saavansa enemmän valaistusta, vaikka hyvin tunsikin tohtorin tavattoman vaiteliaisuuden ja umpimielisyyden. Osmohan oli juuri vihjaissut, että hän aina "ummisti silmänsä ihmisten edesottamisilta ja heikkouksilta". Tekipä hänen melkein mieli suoraan kysyä Osmolta, mitä tämä sillä oikein tarkoitti, mutta kun Einon sukat ja heidän yhteinen naurunsa sekoitti asian, niin sekin tilaisuus meni käyttämättä ohi. Ehkäpä Osmo tahallaan sillä lailla hämmensi asian, arveli Lyyli.

Tohtori istui sinä iltana kauan Lyylin luona, sillä hän arvasi, ettei kukaan heitä tulisi häiritsemään. Lyyli keitti teetä ja toi myöskin konjakkikarahvin pöytään, hän kun tiesi, että Osmo kerman sijasta mielellään käytti sitruunaa ja konjakkia. Ja kun Osmo pian kävi puheliaammaksi, niin sukeutui heille hauska yhdessäolo. Osmo oli muutenkin monesti ilmaissut, että hän antoi suurta arvoa Lyylille. Olipa välistä puhellut koko lailla luottavasti Lyylin kanssa, aivan toisenlaiseen sävyyn kuin vaimonsa kanssa, ja niin kävi nytkin.

Tuli puhe Osmon kotiseudusta ja hänen aikaisemmista ajoistaan aina siihen saakka, jolloin hänestä tuli lääkäri. Mutta sitten hän yht'äkkiä alkoi kertoa eräästä lääkäritoveristaan, jonka hän sanoi olevan hyvin kummallisen miehen. Hän sanoi semmoisia olevan kovin harvassa, tuskin muita kun se yksi, jonka nimeä hän ei maininnut. Vasta perästäpäin Lyyli huomasi, että hän varmaan puhui itsestään.

— Ajattelepas, Lyyli, että voi olla semmoisiakin miehiä, jotka rakastavat rikosta, ei rikosta semmoisenaan, mutta, esimerkiksi, rikoksellista naista, jossa piilevät kaikki paheet, joka on kuin paheen perikuva, niin sanoakseni naispiru. Ja semmoista voi rakastaa ihan hulluuteen saakka, antaa sille kaikki anteeksi, jopa pitää sitä epäjumalanaan, varsinkin jos tuo nainen sattuu olemaan kuvankaunis kuin mallinukke. Sekin voi jo viehättää rivolla asennollaan, näyttämällä itsensä, kaikki sulonsa koko maailmalle, vaikka ei puhu sanaakaan, on mykkä kuin hauta. Mutta eikös muotikauppias, jonka ikkunassa se seisoo, ole kovin ihastunut, jos se vetää paljon yleisöä hänen liikkeeseensä ja kauppa käy hyvin. Olisipa hän sen vuoksi valmis vaikka myymään koko komeuden.

Lyyli oli aivan ymmällä tästä vertauksesta. Kun Osmo huomasi sen, niin hän jatkoi:

— Ajattelet varmaan, että mitä sillä on tekemistä tuon toverini kanssa? On sillä vähän. Tuo miesparka, ollessaan vielä lääketieteen kandidaatti rakastui Pohjanmaalla erääseen kuvan kauniiseen, hyvin varakkaaseen tyttöön. Tämä tyttö oli juuri palannut ulkomailta, jossa hän oli ollut parisen vuotta, luultavasti kieliä oppimassa, mutta myöskin miehen haussa. Mutta eikö sitten kotimaasta miestä löytynyt, jos tyttö niin kaunis ja varakas oli? Ei mahtanut sopivaa löytyä, koskapa jo oli ehtinyt naikkoselle vähän vuosiakin karttua. Ulkomailta sen sijaan löytyi, mutta naimiskauppaa ei syntynyt. Syntyi vain lapsi, ja mies puikki tiehensä. Katosi teille tietymättömille. Lapsi kuoli. Tyttö palasi kotimaahan, vanhempiensa, — ei, vaan isänsä luo, sillä äiti oli varemmin kuollut. Kotonaan tyttö oli täysin itsevaltias. Mitä tahtoi, sen teki. Mitä halusi, sen sai. Ja sitten hän halusi saada miehen, ja sen hän sai, oikeammin, otti. Se lääketieteen kandidaatti näet rakastui siihen tyttöön ihan silmittömästi. Mutta mies oli köyhänpuoleinen. Hänet tyttö kuitenkin otti. Ehtoja vain asetti paljon. Pääasia oli täysi vapaus hänelle itselleen; miestä sai pitää kurissa, miten tahtoi. Jos tämä rikkoi ehdot, niin oli kauppa purettava. Eikä tyttö tahtonut salata mitään. Kertoi sulhaselleen aivan avoimesti kaikki, — kaikki harha-askeleensa aina lapsen saamiseen asti. Sehän oli suoraa peliä ja herätti sulhasessa vain kunnioitusta tyttöä kohtaan. Tapahtuuhan se vahinko viisaallekin. Ja vahingosta tavallisesti viisastuu. Kauppa näytti siis tulevasta lääkäristä edulliselta. Hän otti tytön. Hän rakasti tyttöä ja hänen heikkouksiaankin. Niihin hän ajan pitkään yhä enemmän tottui. Olen kuullut kerrottavan, että heillä on kaksi lastakin. Mutta ei kuulu mies olevan varma, ovatko ne lapset hänen. Arvelee, etteivät ne ole hituistakaan hänen näköisiään. Taitavatpa tavallaan olla käenpoikasia peipposen pesässä. Siitä huolimatta sanovat ihmiset, että aviopari jotakuinkin hyvin sopii olemaan saman katon alla. Mahtavat olla laatuisia ihmisiä. Sen kai se vapaus tekee. Itsekkyys taitaa varmasti olla suurin pahe maailmassa. Ja kun rakkaus maailmaa hallitsee — rahasta ei nyt puhuta, — niin näyttää siltä kuin itsekkyys olisi maailmasta hävitettävä ja vapaus päästettävä valloilleen. Näin minä päättelen sen ystäväni menettelyn perusteella. Mutta minun filosofiani on sittenkin toista. Sillä minä tiedän, että rakkaus itsekkyyksineen on ja pysyy, niin kauan kuin maailmakin pysyy, sen suurimpana valtiaana. Ihmisten on nöyrästi vain alistuttava siihen.

Lyyli oli melkein henkeään pidättäen kuunnellut Osmon kertomusta. Olipa hänen käsityönsäkin lopuksi pudonnut hänen syliinsä.

— Se on onnetonta, — huoahti sitten Lyyli ja otti taas käsityönsä ylös.

— Mutta älä välitä tästä, mitä olen puhunut, — sanoi Osmo ja nousi paikaltaan. — Se on pelkkää lorua. Kuka sitä uskoo? Ihmiset keksivät niin paljon. Ja jos jossakin asiassa saattaa vähän pohjaa ollakin, niin on siihen paljon liikaa lisätty, — jatkoi Osmo aivan kuin lohduttaakseen Lyyliä, jos tämä mahdollisesti oli ajatellut Einoaan. Sitten hän katsoi kelloaan ja lausui: — Olenpas minä kauan istunut. Täytyy lähteä kotiin.

— Juna tulee kohta kaupungista, — sanoi silloin Lyyli. — Ehkä Anita ja Eino tulevat. Menet sitten yhdessä Anitan kanssa.

Tohtori hihitti vain lyhyesti vastaukseksi, otti lakkinsa ja lähti. Ja hänen hihityksensä tuntui Lyylistä hiukan ivalliselta aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa:

— Eihän toki näin aikaiseen!

Oli todellakin vielä kaksi tuntia viimeisen junan tuloon. Osmo oli varmasti oikeassa. Eivät he sitä ennen tulisi.

Tohtori meni vihellellen kotiin päin. Hän oli tahtonut saada selville, tiesikö Lyyli Anitan ja Einon välisestä suhteesta. Mutta Lyyli oli ollut kovin vaitelias. Oli kyllä itkenyt — ja mitäpä hän muuta olisi surrut? — Mutta piti epäilyksensä omana tietonaan, ei valittanut, ei turvautunut Osmoon. Ja mitäs apua siitä olisi lähtenyt? Jääköön siis asia sikseen, se oli Osmon ajatus.

Lyyli jäi odottamaan. Askarteli vielä, kunnes juna tuli, mutta kun Einoa ei kuulunut, niin hän pani maata. Tulevat nyt sitten varmasti viimeisellä junalla, päätteli hän ja rupesi miettimään Osmon kertomusta. Hän oli varma siitä, että tuo kertomus koski Osmoa itseään ja Anitaa. Se paljasti paljon heidän entisestä elämästään, ennenkaikkea, että Osmo edelleenkin, kaikesta huolimatta oli ylenmäärin kiintynyt tuohon rikokselliseen vaimoonsa. Oli todellakin aivan ihmeellistä, että semmoisia tunteita voi olla olemassa. Mutta varmasti oli Anitassa jotakin, joka, kun hän itse vain tahtoi, saattoi saada miesraukan aivan hullaantumaan häneen. Oli kauheata, jos hänen Einonsa nyt olisi joutunut noihin vastustamattomiin pauloihin. Lyyli ajatteli sitä kauhulla. Kylmä hiki nousi hänen otsaansa. Oi, jospa vielä olisi mahdollista pelastaa Eino! Saada hänet hakemaan toinen asemapäällikön paikka olisi ollut yksi keino, mutta se ei ollut yhtä helposti tehty kuin sanottu. Kului aikaa, ennenkuin ehtisi muuttaa pois täältä. Jumala, kuinka onnetonta olikaan, että hän oli kehoittanut Einoa pyrkimään pois heidän edellisestä paikastaan, jossa he olivat olleet niin tyytyväisiä ja onnellisia! Ja kaikki, kaikki tämä onnettomuus oli nyt hänen omaa syytänsä! Seuraahan hän oli saanut, ystäviä paljon, mutta sittenkin! Tämä oli surkeinta kaikesta, että hän kadotti miehensä noin kevytmieliselle ystävättärelle. Eihän semmoista tapahdu elämässä, harvoin romaanissakaan. Ei ainakaan Lyyli ollut kuullut puhuttavan niin omituisesta naisesta kuin Anita eli se nainen oli, josta Osmo oli kertonut. Ja kuitenkin, kuinka herttainen Anita saattoi ollakaan! Kuinka tavattoman hyvältä ja sopusuhtaiselta kaikki näytti ulkoapäin. Niin petollista on maailma!

Näissä mietteissä kului Lyyliltä tunti, toinen. Tuli viimeinen juna, mutta ei kuulunut Einoa. Hyvä Jumala! Olikohan tapahtunut jokin onnettomuus?! Mutta silloinhan olisi sähköteitse tahi puhelimitse tullut tieto. Ei siis sittenkään. Mutta Lyylin he olivat unhoittaneet. Eino oli unhoittanut oman Lyylinsä!

Kello kävi kolmatta yöllä, kun Eino tuli. Vihdoinkin! He olivat olleet oopperassa, mutta olivat myöhästyneet viimeisestä junasta. Olivat sitten menneet illastamaan, kun kuitenkin oli otettava auto kotimatkaa varten.

Eino pyysi anteeksi:

— Ethän ole vihainen minulle, Lyyli? Olinhan minä varmassa seurassa.

Varmassa seurassa!! Lyyli muisti kaikki, mitä hänelle oli sinä iltana selvinnyt. Mutta hän kertoi vain, että Osmo oli istunut kauan hänen luonaan.

Eino iloitsi siitä kovin. Ja hän kertoi Tshaikovskin säveltämästä Patarouvasta. Se oli ihanaa musiikkia!

— Ja odotapas vielä, — sanoi hän, — ottaen esille oopperan tekstikirjan! Oletkos kuullut tyyntä kesäiltaa näin kauniisti kuvattavan?

"On ilta, pilven paltehet jo himmenee, vain harjanteilla ruskon viime hohde viipyy, ja virran veessä vielä välke väreilee, se taivaan tummetessa hiipyy, hiljaa hiipyy.

"Kaikk' uinuu, lehdotkin, on tyyntä, rauhaisaa, ja nurmell' loikoessain rannan raidan alla mä kuulen, kuinka pensaikossa pulppuaa pien' noro juosten jolinalla, raidan alla.

"On ilma vilpoinen ja ruoho tuoksuaa! Niin leppoisasti, hiljaa lammen laine huokuu. Ja tuulen hieno henki vienost' tuudittaa, nuor' raita notkeasti nuokkuu, hiljaa nuokkuu".

— Eikös olekin ihana? Se on duetto.

— Se vie ajatuksen sinne sisämaahan meidän entiselle asemallemme, — sanoi Lyyli. — Jospa me nyt siellä laulaisimme tuon dueton!

— Niin, — sanoi vain Eino.

Ja Lyyli huomasi, että hänen katseensa oli omituisen levoton ja harhaileva.

Saman pani hän merkille vielä seuraavanakin päivänä, kun Anita tahtoi heidät välttämättä luokseen juomaan kahvia. Hän tahtoi näet Lyyliltä pyytää anteeksi, että he olivat niin myöhään tulleet kotiin. Mutta se oli tietenkin hänen syytänsä eikä Einon.

— Mutta eikös sitten ollutkin hauska? — huudahti Anita hurmaantuneena.

— Tietysti, — osasi Eino vain vastata, ja hänen katseensa ikäänkuin etsi tukea ja turvaa Lyylin luota.

Tohtori hihitti hiljakseen merkitsevästi, ja kaikki varmasti käsittivät, mitä se merkitsi. Mutta kukaan ei puhunut siitä matkasta sen enempää. Eikä puhe ottanut sinä päivänä sen paremmin sujuakseen. Oli kuin äkkiä raskas, painostava, tukala matalanpaine olisi lamauttanut heidät. Tuntui kuin kaikille olisi selvinnyt, että nyt oli tapahtunut se rikos, jota he olivat epäilleet tahi jonka he luulivat piakkoin tapahtuvan.

XI

Siitä matkasta oli kuitenkin hyvin vakavat seuraukset. Eino sairastui seuraavana iltana koviin vatsakipuihin, ja kun eivät kylmät kääreet yön kuluessa auttaneet, kutsui Lyyli Osmon seuraavana aamuna sairasta katsomaan. Tohtori huomasi heti, että Einolla oli umpisuolen tulehdus.

— Mutta mitään vaaraa ei vielä ole, — sanoi hän.

Ei _vielä!_ Se lohdutti Lyyliä vain hyvin vähän. Hän tiesi, että jos tulehdus lisääntyisi, eivätkä kivut talttuisi, niin oli leikkaus ainoa pelastus. Hän luotti kuitenkin Osmon apuun, hänen määräyksiinsä, mutta oli vähällä purskahtaa itkuun, kun Osmo sanoi:

— Minä tulen illemmalla taas Einoa katsomaan. Vastaanottoni jälkeen on minun lähdettävä potilaitteni luo ja niitä sattuu tänään olemaan pitempien matkojen päässä. Muitten muassa odotan erästä synnytystä, joka varmasti tulee olemaan hyvin vaikea. Nuori vaimo asuu aivan piirini perällä ja sinne on minua tultu hevosella hakemaan, autolla kun on aivan mahdoton ajaa huonoja metsäteitä. Toivon kuitenkin ehtiväni hyvissä ajoin iltapäivällä takaisin.

Tästä selityksestä oli Lyylille hyvin vähän lohdutusta. Hänen muitten surujensa lisäksi tuli vielä Einon äkillinen sairastuminen. Rankaisiko kohtalo häntä, Lyyliä, näin kovasti siitä, että hän oli pyrkinyt pois heidän rauhallisesta onnensopukastaan, jota hänen miehensä oli niin rakastanut?

Mutta siitä päivästä tuli tuskien päivä heille molemmille, vieläpä Anitallekin, joka heti riensi heidän luoksensa saatuaan mieheltään kuulla Einon äkillisestä sairastumisesta. Ja tunnit, jotka sitten kuluivat Osmoa kotiin odotellessa, tuntuivat molemmista naisista iankaikkisuudelta, varsinkin kun sairas morfiinin vaikutuksen lakattua heräsi horroksistaan ja alkoi tuskiaan valittaa.

Istuen toinen toisella, toinen toisella puolen vuodetta Lyyli ja Anita osoittivat sairaalle mitä suurinta hellyyttä, aivan kuin hän olisi ollut heidän yhteinen rakkaudenesineensä. Keskenäänkin he puhelivat niin kuin ei mitään olisi tullut heidän välilleen, ei mikään olisi sumentanut ystävyyden kirkasta taivasta. Käsistä toisiaan pidellen he lohduttelivat sekä Einoa että toisiaan. Tauti lähensi heitä toisiinsa. Ja siinä tilaisuudessa Lyylille kävi lopullisesti selväksi, kuinka rakastunut Anita oli hänen mieheensä. Siitä huolimatta hän melkein oli kiitollinen Anitalle tästä hellyydestä, joka oli enemmän kuin tavallinen myötätunnon, kylmän kohteliaisuuden osoitus jonkun syrjäisen taholta. Oli omituisen liikuttavaa nähdä nämä kaksi luonteeltaan niin erilaista naista saman sairaan miehen vuoteen ääressä. Rakkaus oli tässäkin tehnyt ihmeitä, joita asioihin perehtynyt syrjäinen tuskin olisi uskonut mahdollisiksi.

Uskomattomalta mahtoi tämä kaikki tuntua itse potilaastakin, joka paremmin kuin yksikään muu tunsi heidän väliensä pienimmätkin salaisuudet. Mikäli hän kykeni enää arvostelemaan, paljastui hänelle naisten sydämen laatu kaikessa omituisuudessaan. Toisella puolella oli häikäilemätön, mistään piittaamaton omistamishalu, itsekkyys täydessä kukoistuksessaan; toisella rajaton anteeksiantavaisuus, suorastaan äidillinen hellyys ja huolenpito.

Kenen puolelle siinä tilaisuudessa palkinto lankesi, sen saivat naiset yhdessä nähdä. Ja ainoastaan epätietoisuus ja varovaisuus samalla saattoi pidättää Anitaa kateudesta.

Näytti näet melkein siltä, että Eino tämän läsnäollessa tahtoi pyytää Lyyliltä anteeksi tekemäänsä rikosta, sillä vähä väliä suuteli hän Lyylin käsiä, samalla kun hän kiitteli heitä molempia heidän hoivastaan, säälitteli heidän vaivojaan.

Mutta itseään hän myöskin syytteli kaikesta. Hänen herkkä omatuntonsa nuhteli häntä hänen tekemästään rikoksesta, uskottomuudesta vaimoaan kohtaan, heikkoudesta, ettei kestänyt viettelystä. Kohtalo oli rangaissut häntä nyt ja näin pian.

Tämmöiset ajatukset ja tunnontuskat myllersivät, ruumiillisten kipujen ohessa, hänen sielussaan. Hän kaipasi helpotusta, rauhaa, mutta sitä ei hänelle suotu. Päinvastoin hänen tautinsa paheni sitä mukaa kuin päivä eteni. Eikä Osmoa kuulunut.

Kuinka pitkä onkaan odotus, kun jotakin turhaan odottaa?!

Anita ja Lyyli olivat kovin ihmeissään, ettei Osmo palannut vielä vastaanottotunnilleenkaan jälkeen puolisen. He soittelivat kaikenlaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin saadakseen hänet käsiinsä, mutta tuloksetta. Toisissa paikoissa hän oli käynyt, toisiin ei ollut tullut. Tohtori oli kadoksissa. Eikä toista lääkäriä sillä paikkakunnalla ollut. Mikä neuvoksi? Mikä neuvoksi? Se oli pääasia, josta Lyyli ja Anita sopottelivat keskenään. Jotakin oli tehtävä ja pian, muuten saattoi käydä liian myöhäiseksi. He olivat kuulleet puhuttavan tämän taudin laadusta ja tiesivät, että, ellei ajoissa tehty leikkausta, niin oli kuolema käsissä. Osmon viivyttely oli siis aivan hämmästyttävä.

Anitan päässä alkoi pyöriä omituisia ajatuksia, mutta niistä ei hän puhunut Lyylille mitään. Tahtoiko lääkäri ehkä kostaa? Ei, ei. Hänen lääkärivalansahan velvoitti häntä olemaan rehellinen. Ja Osmohan oli rehellinen mies, vieläpä rakastikin häntä.

Lyyli taas ihmetteli, ettei Osmo häntäkään, puhumattakaan Einosta, sen enempää säälinyt, että olisi kiireimmän kautta palannut matkaltaan. Oliko tuo synnytystapaus siis niin tärkeä, niin paljon vaarallisempi Einon sairautta, että hän näin saattoi kohdella lähimpiä ystäviänsä? Niin, eikö hänen lääkärivalansa suorastaan velvoittanut häntä kiirehtimään, sillä kukas paremmin kuin hän tiesi, mitä seurauksia viivyttelystä saattoi olla?!

Lopulta Lyyli ja Anita eivät enää malttaneet odottaa. He soittivat kaupunkiin ja pyysivät erästä taitavaa lääkäriä tulemaan sairaan luo. Mutta kuultuaan Einon tilasta kehoitti lääkäri heitä heti tuomaan Einon kaupunkiin leikattavaksi. Mahdollista oli, että umpisuoli oli jo puhkeamaisillaan — hän ei tahtonut sanoa, että se ehkä jo olikin puhjennut — ja levittäisi märkää vatsaan, jonka vuoksi leikkaus oli ehdottomasti heti paikalla toimitettava. Ja mieluimmin sairaalassa.

Mikä mielenmasennus! Mikä sekasorto! Paikalla oli hankittava paarit. Ensimmäisellä junalla oli Eino vietävä kaupunkiin.

Oi, jospa Osmo vielä ehtisi tulla! Mutta hän vain ei palannut, vaikka sairas jo oli viety kaupunkiin ja oli tullut ilta. Näin tuli kaiken lisäksi vielä huoli hänestäkin. Eihän voinut tietää, kuinka hänelle syrjäisillä metsäteillä, huonoilla kaksipyöräisillä rattailla oli voinut käydä!

Mutta vihdoin, Anitan miettiessä näitä tapahtumia vielä puoliyön aikaan, saapui hänen miehensä kotiin. Osmo oli jo käynyt asemalla ja kuullut, että Lyyli oli saattanut Einon kaupunkiin leikattavaksi! Kuultuaan vielä Anitalta kaikki yksityiskohdat, lausui Osmo:

— Parasta oli, että Eino vietiin ajoissa sairaalaan.