Part 4

Siinä oli kaikki, mitä hän sanoi. Ei selittänyt tarkemmin viipymisensäkään syytä eikä Anitallekaan antanut selvää vastausta, kun tämä kysyi:

— Luuletko Einon paranevan?

— Kuka semmoista voi koskaan edeltäpäin sanoa. Ellei tule vatsakalvontulehdusta, niin voi parantua, — vastasi Osmo ja käveli levottoman näköisenä edestakaisin huoneessa.

— Mutta jos tulee tahi jo olisi tullut? — kysyi edelleen Anita.

— Silloin on paraneminen hyvin epävarmaa. Kovin harvoin silloin leikkaus onnistuu, — sai Anita omituisen katseen ohessa vastaukseksi mieheltään.

— Et siis mitenkään voinut ajoissa palata kotiin? Oliko se synnytys sitten niin vaikea, mahdoton nopeammin toimittaa? — tiukkasi Anita ja silmäili Osmoa vuorostaan aivankuin epäluuloisesti.

Tohtori oli melkein suuttua, mutta hillitsi itseään. Sanoi vain:

— Minä tiedän kyllä, mitä teen. Ja minä teen, niinkuin asianhaarat vaativat.

Hän tehosti sanaa "asianhaarat". Ja sen johdosta Anita ensin vaipui ajatuksiinsa, mutta alkoi hetken kuluttua kinastella miehensä kanssa, lausuen tälle sopimattomia, lääkärinkunnialle käypiä vihjauksia. Mutta semmoisiin oli Osmo nähtävästi tottunut, sillä hän alkoi puolestaan kääntää kaikki leikiksi säestäen sanojaan silloin tällöin tavallisella hihityksellään.

Lopuksi huudahti Anita hänelle:

— Sinä olet sydämetön lurjus!

— En aivan, — vastasi Osmo, — mutta minulla on vain yksi sydän ja se sykkii vain sinulle.

Ja taas pääsi häneltä lyhyt hihitys. Hän korosti noita kaksimielisiä sanoja "yksi" ja "vain", jotka olivat Anitan mielestä ilkeitä salaviittauksia hänelle. Hän tämän johdosta tunsi, että hänen miehensä kärsi hänen ja Einon välisestä suhteesta, mutta samalla mairitteli häntä myöskin tietoisuus siitä, että hänen miehensä rakasti häntä edelleen kaikesta huolimatta, jopa siinä määrin, että oli valmis mihin tahansa.

Mutta siihen keskeytti Anita heidän väittelynsä, sanoi lyhyesti Osmolle "hyvää yötä" ja meni omaan huoneeseensa nukkumaan. Tuntui kuin ovi olisi paukahtanut tavallista kovemmin hänen sulkiessaan sen.

Sille tohtori hihitti itsekseen. Hän oli nyt selvillä kaikesta. Hän ei enää epäillyt, hän oli varma kaikesta. Yhtä hän sittenkin vielä epäili: oliko leikkaus onnistuva? Hyvä, ettei hänen tarvinnut sitä tehdä. Varsinkaan vatsakalvonleikkausta, joka tuskin koskaan onnistuu. Jos vatsakalvontulehdus tuli, niin oli kyseessä vain muutama päivä.

Ja vuoteeseen käytyään hän jäi hautomaan näitä ajatuksia, ainoastaan hänen tiedossaan olevia sala-ajatuksia, joista ei kukaan koskaan ollut pääsevä perille. Kaikki oli jäävä vain hänen salaisuudekseen, lääkärin salaisuudeksi, lääkärin, jota ei kukaan koskaan voinut syyttää muusta kuin taitamattomuudesta, ei koskaan hyvän tahdon puutteesta. Eikä kukaan voinut sanoa, että häneltä olisi puuttunut hyvää tahtoa palata ajoissa matkaltaan Einoa hoitamaan. Mutta tuo vaikea synnytystapaus oli ollut esteenä hyvän tahdon täyttämiselle. Ja siksi kävi niin kuin kävi. Kohtalo oli niin määrännyt.

Ja niihin ajatuksiin tohtori Osmo Sorjola nukkui.

XII

Sairaalassa tehtiin Einolle heti umpisuolen leikkaus, mutta se osoittautui liian myöhään tapahtuneeksi! Niin kuin Osmo oli aavistanut, kehittyi tauti vatsakalvontulehdukseksi, ja sairaan tila kävi piakkoin toivottomaksi. Sen johdosta oli vielä uusi leikkaus tehtävä, ja vastaukseksi Lyylin surullisiin kyselyihin hänen miehensä parantumisen toiveista lääkärit vastasivat vain päänpudistuksella, vaikka vakuuttivatkin, että Einolla oli terve sydän ja että sen toiminnasta riippui kaikki. Hyvä sydän, sanoi heidän ystävänsä Osmo, joka tähän sanaan kätki kaksimielisen ajatuksen lohduttaakseen Lyyliä. Lyyli kyllä tiesi, että Einolla oli joka suhteessa hyvä sydän, liiankin hyvä siinä suhteessa, että hän oli suostunut muuttoon heidän entiseltä asemaltaan, jota tekoa Lyyli ei lakannut katumasta. Siitä tulikin hänen elämänsä kohtalokkain teko. Sitä hän ajatteli nyt miehensä sairauden viimeisinä päivinä niin, että oli menettää järkensä.

Nämä viimeiset päivät hän vietti kokonaan Helsingissä voidakseen, milloin halusi, saada nopeita tietoja potilaasta. Hänen luonaan oli parhaasta päästä myöskin Anita, joka näytti olevan yhtä huolissaan kuin Lyyli ja jolla lisäksi oli tunnontuskia monestakin syystä. Näytti kuin hänen omatuntonsa olisi herännyt ja nuhdellut häntäkin, vaikka hän olikin eriluontoinen kuin Lyyli. Mutta siitäkin ilmeni, kuinka mieltynyt hän oli Einoon. Ja nyt hän enää tuskin salasikaan tätä kiintymystään ystävättärensä mieheen.

Varsinkaan ei hän sitä salannut Osmolta, omalta mieheltään. Oli kuin hän olisi tehnyt kiusaa hänelle tahtoen siten palkita miehensä viivyttelyn, jota hän alkoi pitää tahallisena, niinkuin kerran oli sanonutkin, kostotoimenpiteenä. Kasvoipa hänen uhmansa Osmon edessä siinä määrin, että hän uhkasi toisillekin ilmaista tämän epäluulonsa.

— Sinä olet rikkonut lääkärin valasi, — tiuskaisi hän vihoissaan miehelleen. — Minä voin ilmiantaa sinut, ja silloin saat nähdä, mitä siitä sinulle seuraa.

Osmo vain hihitti vaimolleen. Alussa hän ei vastannut mitään, mutta sitten maksoi samalla mitalla:

— Silloin tiedät ehkä sinäkin, mitä siitä sinulle seuraa, jos ryhdyt perusteettomaan, väärään ilmiantoon. Muuten olet minun vaimoni eikä sinun sanoillesi anneta mitään arvoa. Korkeintaan voin saada eron sinusta — jos sitä tahdot — kun silloin kaikki muukin tulee ilmi.

Anita hypitteli hermostuneesti pientä jalkaansa. Hän tiesi, että se monesta syystä ei käynyt päinsä. Ja niin suurta vapautta, mikä hänellä nyt oli, tämän miehen turvissa, ei hän koskaan tulisi saamaan. Näin oli sittenkin parempi olla kuin yksin, vaikka varoista ei suinkaan tulisi puutetta olemaan. Yhteiskunnallinen asema miehen nimen suojassa merkitsee sittenkin naiselle paljon, sen ymmärsi Anita hyvin. Ja sitä paitsi hän tiesi, että Osmo myöskin oli häneen kuin kiinni kasvanut. Heillä oli kuin olikin jotakin yhteistä, joka sitoi heitä eroittamattomasti toisiinsa. He olivat, sitä he eivät voineet toisiltaan kieltää, tavallaan rikostovereita. Ja siksi heidän oli myös tyydyttävä toisiinsa, vaikka välistä tämmöistä erimielisyyttä syntyikin. Mutta he tiesivät myös, että se oli ohimenevää laatua.

Näin suurta kinaa ei heidän välillään ollut kuitenkaan koskaan ollut, ja tämä seikka todisti Osmolle samalla, mikä voima oli ollut hänen vaimoonsa sillä kertaa vaikuttamassa. Osmo oli siis arvioinut tilanteen oikein. Hän oli "tehnyt oikean diagnoosin", lääkärin käyttämän puhetavan mukaan. Ja kun hän näin oli asiastaan selvillä, niin hän tahtoi myöskin käyttää mitä tepsivintä parannuskeinoa. Hän tahtoi näyttää, kuinka taitava hän tässäkin asiassa oli, ja että pääsi voitolle, jos vain niin tahtoi. Ehkäpä Anita silloin ymmärtäisi, minkä miehen oli saanut.

Tämä tapaus oli todellakin kuin kunnia-asia tohtori Sorjolalle, mutta ainoastaan hänen omaan vaimoonsa nähden. Muista hänkin välitti viis. Anita oli hänelle kaikki kaikessa, summien summa. Tuskinpa kukaan muu olisi tätä asiaa ymmärtänytkään, mutta että Anita oli sen oikein ymmärtävä, siitä oli Osmo varma. He olivat vuosien kuluessa oppineet tuntemaan ja ymmärtämään toinen toisiansa, jopa siinä määrin, että toisen oli turha yrittääkään mitään toiselta salata. Pienimmästäkin vihjauksesta oli toinen selvillä siitä, mitä toinen tarkoitti.

Tässä asiassa oli tilanne kuitenkin ollut tavallista vaikeampi. Mutta sekin näytti selviytyvän.

Lyylin kanssa ollessaan ei Anita luonnollisestikaan ilmaissut epäluuloaan Osmon menettelystä. Mutta muutamista Lyylin huomautuksista hän alkoi pelätä, että Lyylikin ajatteli vähän samaan suuntaan.

— Voi, jos Osmo silloin olisi ajoissa ehtinyt takaisin, niin varmaankin hän olisi tekemällä umpisuolenleikkauksen muutamia tunteja aikaisemmin voinut estää taudin kehittymästä näin pitkälle, näin vaaralliseksi!

Nämä olivat hyvin varovaisia sanoja. Mutta niistä Anita kuitenkin aavisti Lyylin mielipiteen. Lyyli kaikessa hyvyydessään ei tahtonut Osmoa soimata, vielä vähemmin syyttää, mutta pahoittelua niissä sanoissa piili, pahoittelua, jossa oli lievä katkera sävy.

— Mutta niin kai oli Jumalan tahto, — jatkoi Lyyli. — Hän rankaisi minua kevytmielisyydestäni.

— Sinäkö kevytmielinen?! — täytyi Anitan ihmetellä, kun hän muisti oman heikkoutensa, omat tekonsa.

Ja nuo Lyylin sanat iskivät kuin tuliset nuolet Anitan kovaan sydämeen. Mutta muuta ei tämä voinut, ehkä ei tahtonutkaan sanoa, sillä niin masentuneelta tunsi hänkin itsensä lähestyvän kuoleman edessä, joka oli häneltäkin, ehkä juuri hänen syystään, riistävä hänen rakastamansa olennon, hänen ystävättärensä miehen. Se ystävyys, joka oli muutamia kuukausia sitten alkanut, olisi siis pian särkyvä, katoava, jääpä muistoksi vain, haihtuva kuin huuru, joka päivän noustessa sulaa taivaan siniseen kirkkauteen.

Näissä mietteissä, tämmöisten tunteiden vallassa kuluivat Lyyliltä ja Anitalta Einon elämän viimeiset päivät. Niitä ei ollut enää monta. Ja niiden harvoina hetkinä oli sairas nukutettu. Hän ei tuntenut enää ketään läsnäolijoista. Hän ei jaksanut enää ketään puhutella.

Eräänä varhaisena aamuna soitettiin Lyylille sairaalasta. Häntä pyydettiin nopeasti saapumaan sinne. Hän arvasi, että Eino teki lähtöä. Ja tuskin hän oli ehtinyt sinne, tuskin saanut miehensä käden käteensä, tuskin painanut huulensa hänen kalpealle otsalleen, kun Eino suoristi itsensä, huoahti kolmesti syvään ja heitti henkensä.

— Eino! — huudahti Lyyli ja vaipui polvilleen vuoteen viereen.

Ja hän tunsi samassa aivan kuin Eino olisi puristanut hänen kättään, pitänyt siitä kovasti kiinni niinkuin lähtiessään pitkälle, pitkälle matkalle.

Ja hän lähti matkalle, jolta ei koskaan palannut.

XIII

Tapahtumat eivät kuitenkaan tähän vielä päättyneet. Varsinkin sattui Einon hautajaisissa semmoista, joka loi valoa Anitan ja hänen miehensä sielunelämään. Siinä tilaisuudessa ja sen jälkeen kirkastui Lyylille se, mikä kaihersi hänen sydämessään epäluulona. Mutta lohdutusta se ei hänelle tuonut, sikäli kun asia koski tohtori Sorjolaa. Anitaan nähden tunsi hän sen sijaan eräänlaista tyydytystä.

Oli tullut Einon hautajaispäivä. Ruumis oli tuotu omalle paikkakunnalle, jossa se oli haudattava. Maaseudulla oli hän tahtonut saada viimeisen leposijansa, kuusikossa, missä käki keväällä kukkui ja minne näkyi päilyvä järven pinta.

Olikin silloin kaunis syyspäivä. Taivas oli kirkas, ilma puhdas ja raikas, niinkuin se vain syksyllä tapaa olla tuulosen hiljaa humistessa puitten latvoissa.

Kuntalaisia oli paljon kerääntynyt hautausmaalle, varsinkin olivat seudun säätyläiset tulleet saattamaan asemapäällikköään, jota he kaipasivat, johon olivat ehtineet mieltyä, vaikkakin hän vain niin lyhyen ajan oli ehtinyt heidän keskellään olla.

Ruumissaattue läheni avointa hautaa, jonne vielä miehuuden parhaassa iässä ollut mies oli kätkettävä, syksyn viimeisten kukkien peittämässä arkussaan. Ja tuskin oli sitä silmää, joka olisi pysynyt kuivana hautajaisvirren kaikuessa palokunnan soittokunnan soittamana. Mutta etenkin repi sydämiä vainajan leski arkun perässä, sillä suru oli murtanut kokonaan tuon herttaisen naisen.

Ruumiin siunaus oli tapahtunut, multa kolahtanut kolmesti arkkuun, hauta luotu umpeen, kukat ja seppeleet laskettu. Ystävät, tuttavat kävivät ilmaisemaan surunvalituksensa leskelle lyhyellä kädenpuristuksella.

Silloin tapahtui jotakin, joka veti läsnäolevien huomion puoleensa.

Tohtori Sorjolakin oli vaimonsa kanssa laskenut haudalle heidän yhteisen suuren seppeleensä, joka oli upein kaikista. Mutta ennenkuin he alkoivat poistua, katsahti tohtori melkein kuin pakoittavan käskevin silmin vaimoonsa, johon hän muutenkin oli hellittämättä tuijottanut koko ruumispuheen ajan. Näytti aivan kuin hän olisi hypnotisoinut rouvansa, joka tuskin saattoi hievahtaa paikaltaan. Mutta yht'äkkiä Anita tempautui irti ajatuksistaan ja syöksyi Lyylin eteen, heitti käsivartensa Lyylin kaulaan ja huudahti kaikkien kuullen purskahtaen kovaan itkuun:

— Lyyli, Lyyli, Lyyli!

Ja samassa vaipui hän maahan polvilleen Lyylin eteen ja halaili suonenvedontapaisesti ystävättärensä jalkoja. Näytti siltä kuin hän olisi pyörtynyt.

Tohtori riensi silloin heti vaimonsa luo ja auttoi hänet syrjään, ja sitten tuli hän takaisin, otti Lyylin käden omaansa ja suuteli sitä sanaakaan sanomatta. Palasi sen jälkeen vaimonsa luo ja ajoi hänen kanssaan kotiin.

Hämmästyneinä katselivat ihmiset toisiaan. Mitä tämä merkitsi? Mitä oli oikein tapahtunut noiden kahden ystävättären välillä, jotka niin ahkerasti olivat seurustelleet keskenään? Muut eivät tietäneet eivätkä saaneet koskaan oikein tietää, mitä se merkitsi, sillä nyt oli jälellä enää vain kaksi henkilöä, jotka saattoivat arvata sen teon tarkoituksen. Lyyli oli heistä toinen ja hän selitti sen itselleen näin.

Se oli Anitan tunnustus hänelle, tunnustus, joka samalla oli anteeksipyyntö, julkinen katumus ihmisten edessä, syynsovitus rakkaudesta vainajaan. Mutta tapahtuiko se vapaaehtoisesti vai tohtorin pakoituksesta, se kysymys jäi Lyylille edelleenkin salaisuudeksi.

Yhdentekevä! Se tuotti Lyylille kuitenkin suurta tyydytystä, jopa siinä määrin, että hänen tuli Anitaa sääli. Ja hän oli valmis antamaan Anitalle kaikki anteeksi — vain tämän yhden teon johdosta, jonka vilpittömyyttä Lyyli ei tahtonut epäillä. Olihan sittenkin yksi valon pilkku tuossa niin hämärässä, melkein mustassa luonteessa, ja vain sen tähden ansaitsi hän myötätuntoa. Tuolla julkisella polvistumisellaan hän oli todellakin sovittanut rikoksensa.

Jälellä oli vielä Osmo itse. Kaikesta huolimatta oli hän Lyylille vielä suuri arvoitus tahi, oikeammin, hänen tekonsa oli Lyylille epäselvä, ja näytti siltä, että se semmoiseksi jäisikin. Oliko parasta niin, vai toisiko tulevaisuus siinäkin asiassa lohdutusta hänelle? Kohtaloahan on aina helpompi syyttää kuin heittää lähtemätön tahra viattomaan. Ja näin on ihmisen itsensä helpompi elää. Sillä kuka meistä ensimmäisenä viskaa kivellä toista? Onko yksikään meistä ilman syytä?

Kesti kauan, ennenkuin Lyyli sai enemmän selvyyttä Osmoon nähden. Mutta hän sai tuonnempana vähän kuitenkin.

XIV

Sen jälkeen kääntyi näiden molempien ystävättärien elämä aivan toiselle tolalle. Lyyli jäi kohta yksin ja halusikin olla yksin. Surunsa ja muistojensa parissa tahtoi hän viettää ne viikot, jotka hän vielä sai asua asematalossa ennenkuin hänen täytyi muuttaa pois uuden tulijan tieltä. Ja sitä paitsi tuotti hänelle edessä oleva muutto sekä huolta että hommaa.

Anita kävi kyllä silloin tällöin häntä tervehtimässä, mutta itse hän ei pitkään aikaan liikkunut missään, ei edes käynyt Anitan luona. Ei niin, että hän olisi ruvennut Anitaa vieromaan, mutta hänestä itsestään tuntui ikäänkuin häneltä nyt olisi puuttunut paljon enemmän hänen luo mennessään kuin ennen — niinkuin todella olikin. Hän oli täydellisesti vailla sitä tukea ja turvaa, mikä hänelle Eino oli ollut.

Muuten oli Anitakin kuin leskeksi jäänyt. Oli kuin hän olisi kaivannut lohdutusta yhtä paljon kuin Lyyli, saatikka sitten voinut Lyyliä lohduttaa. Mutta Anitalla oli kuitenkin yksi keino haihduttaakseen suruaan, — ulkomaanmatka. Ja siitä alkoi hän pian puhua. Rupesipa pian valmistautumaankin matkalle. Hän puhui monesta paikasta. Etupäässä Parisista, mutta myöskin Caprista. Vuoden aikakin houkutteli jälkimmäiseen paikkaan, joka oli paljon etelämpänäkin.

Eikä kauan kestänytkään, niin tuli Anitan lähdöstä tosi. Aivan odottamatta tuli hän eräänä päivänä Lyylin luo jäähyväisille. Raskain mielin tunnusti hän sillä kertaa lähtevänsä ulkomaille, vaikka ennen oli aina iloinnut sinne päästessään. Ja varsinkin valitti hän, että häntä kauheasti jälleen vaivasi tuo "spleen", kuolettava, kalvava kaiho, josta hän kerran ennen oli Lyylille puhunut. Oli ollut iloisempi kausi, mutta nyt oli taas tullut, "musta palsta" elämään. Ei maksanut sittenkään vaivaa elää. Kuka ties tulisi hän sille matkalle jäämäänkin. Turhuuksien turhuutta oli kaikki.

— Mutta onhan sinulla miehesi ja lapsesi, — huomautti nytkin Lyyli.

— Mieheni?! Lapseni?! — vastasi Anita päätään nyökytellen. — Miehenihän sinä tunnet? Sinä tiedät, kuinka omituinen hän on. Ja nyt hän on käynyt vieläkin omituisemmaksi. Ei puhu monta sanaa päivässä, ei hihitä nauraessaan niinkuin ennen eikä vihellä koskaan enää. Näitä hänen tapojaan minä kyllä ennen kauheasti vihasin, vaikka ne lienevätkin olleet jonkinlaisia ilon ja tyytyväisyyden merkkejä, mutta nyt niistä on tullut loppu. Osmo on kuin kuollut puupökkelö. Mutta käy nyt häntä itse katsomassa, Lyyli. Hän varmasti ilostuu, kun sinä tulet. On ihmetellytkin, ettet ole käynyt.

Lyyli lupasi käydä.

— Lapset? — jatkoi sitten Anita. — Huomautit heistä, mutta tiedätkös, sanon sen suoraan: minä en lapsia rakasta. Jumala ties, mitä niistä voi tulla. Ehkä yhtä huonoja ihmisiä kuin me itse olemme.

Ja Anita kertoi lisäksi muutamia pöyristyttäviä tapauksia nykyajan koulunuorison elämästä saaden Lyylin huudahtamaan:

— Se on kauheata! Onkohan se mahdollista? Anita vahvisti tapaukset tosiksi ja lisäsi:

— Semmoista se on elämä. Kannattaako sitten kenenkään hyväksi elää?

Lyyli oli aivan hämmästyksissään, kun kuuli tämmöistä puhetta juuri Anitan suusta.

— Ei kannata, ei, jatkoi Anita ja selitti juuri sen tähden nyt lähtevänsä matkalle.

— Toivon, että sieltä palaat sielullisestikin terveenä takaisin, — toivotti Lyyli.

— Mikä ihmisessä kerran on mennyt rikki, sitä ei koskaan saa paikatuksi niin, ettei halkeamaa näkyisi. Siinä suhteessa ihmissielu on kuin kristalli. Särkyneessä maljakossa huomaa paikattunakin aina halkeaman. Mutta eipä elämässä muutenkaan mitään ehjää ole. Mitäpä sitä siis turhaan suree, — selitti Anita vielä pukeutuessaan.

Lyyliin teki tämä Anitan rikkinäisyys jälleen raskaan vaikutuksen. Sen vuoksi hän ei malttanut olla suutelematta Anitaa jäähyväisiksi.

— Kiitos, Lyyli, ystävyydestäsi, — sanoi silloin Anita, — ja anteeksi, mitä olen sinua vastaan rikkonut.

Lyyli taputti häntä vielä olkapäälle aivan kuin anteeksiannon merkiksi.

Mutta ennenkuin hän ehti vahvistaa tekonsa sanoilla, aukaisi Anita oven ja lausui mennessään:

— Muista nyt piakkoin käydä Osmoa tervehtimässä! Minä keinun muutaman päivän perästä Itämeren aalloilla.

Lyyli seisoi kauan salin ikkunassa surullinen ilme kasvoillaan. Yht'äkkiä huomasi hän Anitan vielä kääntyvän ja huiskuttavan hänelle kättään.

XV

Kohta sen jälkeen, kun Lyyli tiesi Anitan matkustaneen pois, päätti hän lupauksensa mukaan käydä Osmoa tervehtimässä. Hän valitsi sunnuntaipäivän, jolloin tohtorilla ei ollut vastaanottoa.

Syyssade tihrutti pieniä sumun tapaisia pisaroita. Joku yksinäinen kellastunut lehti lepatti tuulten alastomaksi riipimissä koivuissa. Puiston käytävät olivat märät. Dahliat ja fuksiat oli korjattu pois, ruusupensaat peitetty talveksi havunoksilla. Ei näkynyt ketään Sorjolan huvilan läheisyydessä. Kaikki oli kuin kuollutta.

Samanlaisen vaikutelman sai Lyyli myöskin portaikolle tultuaan. Ei näkynyt ketään. Hetken kuunneltuaan hän kuuli kuitenkin lasten ääniä yläkerrasta. Kun hän soitti ovikelloa, tuli tömistäen portaita alas Sorjolan poika ovea avaamaan, sillä palvelijoilla oli sinä päivänä vapaata. Poika pyysi Lyylin saliin ja juoksi hakemaan isää.

Salissa oli kaikki pantu talviteloille, maalaukset, peilit ja kristallikruunu olivat harsojen peitossa, huonekalut, pöydät ja komea flyygeli verhojensa alla. Kaikki tuntui täälläkin kuin kuolleelta. Elämää puuttui, sielu oli poissa, henki oli lähtenyt.

Oliko Anita sittenkin sen talon sielu? Hänkö sitä piti elossa?

Lyyli ei ollut tohtoria pitkään aikaan nähnyt, kunnollisesti ei kertaakaan pariin kolmeen viikkoon.

Kun Osmo tuli sisään, hämmästyi Lyyli melkein mykäksi. Osmon pää oli käynyt aivan harmaaksi. Niin lyhyessä ajassa! Sehän oli kauheata! Miestä kalvoi siis jokin salainen suru. Ja kun Lyyli mietti asiaa, niin alkoi häntä kauhistuttaa yhä enemmän hänen oma salainen ajatuksensa, että Osmo sittenkin mahtoi olla syypää Einon kuolemaan, että hän ehdoin tahdoin oli viivytellyt saapumasta ajoissa Einoa hoitamaan, tekemään umpisuolen leikkausta. Niinkö hän siis rakasti Anitaa, että teki semmoisen rikoksen saadakseen Einon pois tieltä? Niinkö hän sittenkin kosti vaimolleen tämän kevytmielisyyden? Niinkö vähän hän sääli häntä, Lyyliä, että riisti häneltä hänen rakkaimpansa? Mutta katuiko hän sitä tekoaan nyt, kun oli noin harmaaksi vähässä ajassa käynyt?

Parasta olla saamatta vastausta noin kamaliin kysymyksiin. Mutta Lyyli oli nyt melkein varma, että niin oli asianlaita. Sen vuoksi ei keskustelukaan ottanut sujuakseen Lyylin ja Osmon kesken. Oli kuin syvä, syvä kuilu olisi auennut heidän välilleen. Ihmissydän on kuin onkin kauhea, pohjaton kuilu, jonka syvyyksiin ei kukaan koskaan näe. Se on yhtä tutkimaton kuin Herran tiet.

Osmo ei tuntunut olevan erikoisen ihastunut Lyylin tulon johdosta. Ja Lyylin mielestä hän oli entistään enemmän harvasanainen, jopa hajamielinen siinä määrin, että yhtä mittaa uudisti samat kysymyksensä. Mutta omituisinta oli, että hän kovin innokkaasti tiedusteli Lyylin muuttoa pois paikkakunnalta, aivan kuin hän sitä olisi toivonutkin. Eikä hän Lyyliä pidätellytkään, kun tämä käkesi lähtemään tavallista pikemmin. Lyylistä melkein näytti, että Osmo häntä ikäänkuin pelkäsi. Niin, niin. Einon kuolema varmasti sittenkin painoi lääkärin omaatuntoa raskaana, musertavana taakkana.

Siksipä Lyyli päätti jättää hänet rauhaan. Hänestäkin oli nyt hyvin vaikea istua Osmon seurassa, keskustelemassa miehen kanssa, joka oli aivan kuin murhamies, joka oli riistänyt hänen omalta mieheltään hengen — ainakin välillisesti.

— Sinullahan onkin vain surullisia muistoja täältä, — lausui Osmo Lyyliä hyvästellessään. — Toivotan sinulle siis rauhaisampaa oloa siellä, minne nyt aiot muuttaa.

Ja Lyyli lähti. Kotiin mennessään hän muisti heidän ensimmäisen käyntinsä tohtori Sorjolan luona. Kuinka erilaista olikaan kaikki nyt?! Silloin oli kaikki niin kaunista, ilma lämmin, ihmiset ystävällisiä, Eino elossa, riemu ja rauha omassa rinnassa — nyt kylmä, sateinen syksy, ei päivän pilkettäkään, ei suoraa, vilpitöntä ystävää, ja Eino poissa ainiaaksi, riemu ja rauha rinnasta poissa hänen mukanaan — myöskin ainiaaksi. Ja tämä kaikki oli tapahtunut muutamassa kuukaudessa, yhden kesän kuluessa! Niin lohduttomalta tuntui elämä. Kun Lyyli tuli kotiin, juoksi häntä vastaan pikku Ressu iloisena häntäänsä heilutellen, tepastellen takajaloillaan pyrkien ylös syliin suutelemaan emäntäänsä, ei nuhtelemaan häntä, että hän oli ollut poissa, vaan kiittämään siitä, että oli tullut kotiin. Ressu aivan vingahteli ilosta ja kieppui Lyylin jaloissa.

— Siinä on oikea, uskollinen ystävä, se ei tuota surua sille, joka sitä rakastaa, — ajatteli Lyyli ja otti Ressun syliinsä. Hän suuteli sitä monta kertaa ja sanoi sille:

— Sinä olet nyt minun ainoa iloni ja lohdutukseni. Sinä olet myös minun rakkauteni ainoa esine.

XVI

Lyyli nyt melkein kiirehti muuttamaan pois siltä paikkakunnalta, joka oli käynyt näin kohtalokkaaksi hänelle. Ja hän päätti ainakin toistaiseksi asettua, asumaan sen aseman läheisyyteen, missä hän oli onnellisimmat vuotensa viettänyt Einon kanssa. Hän toivoi, että hän ehkä siellä pikemmin voisi surunsa unhoittaa. Hän luuli, että Eino varmasti olisi kehoittanutkin häntä sinne muuttamaan. Siellä saattoi hän yrittää jotakin ansiotyötä sen pienen eläkkeen lisäksi, joka hänelle oli tuleva. Hänellä oli siellä vilpittömiä ystäviäkin talonpoikaisväestön joukossa, ja Einon muisto eli siellä kauniina, tahrattomana. Siihenkin nojaten uskoi hän siellä pääsevänsä hyvään alkuun uudella elämän taipaleella.

Lyylin toiveet toteutuivatkin pian. Häntä kehoitettiin aseman läheisyyteen avaamaan pieni ruoka- ja kahvitarjoilu, joka piakkoin osoittautuikin edulliseksi ja paikkakunnan tarpeita vastaavaksi, semminkin kun pitkämatkaiset siellä saivat aivan kuin kodin muutamaksi tunniksi, asema kun oli ravintolan puutteessa. Hyvänä talonemäntänä Lyyli olikin kuin luotu semmoiseen tehtävään.

Ja kuinka iloinen Lyyli olikaan saadessaan kävellä noilla tutuilla teillä ja poluilla, joita hän ennen niin usein oli polkenut miehensä seurassa. Kaikki paikat siellä olivat hänelle rakkaat, varsinkin se penkki järven rannalla, jossa heidän oli tapana istua, eikä Lyyli nyt enää ihmisseuraa kaivannutkaan. Hän oli saanut siitä kylliksensä ja myönsi nyt Einon olleen oikeassa. Oliko mitään kauniimpaa kuin Jumalan luonto, jonka helmassa ei koskaan kärsinyt semmoisia ikävyyksiä kuin ihmisten seurassa?! Nyt oli tosin syksy. Pitkä talvi oli edessä, mutta sitten oli taas tuleva kevät ja kesä. Silloin heräisivät jälleen kukkien kanssa kaikki kauniit muistot. Käki kukkuisi kuusikossa ja pikkulinnut visertelisivät kilvan iloisia laulujaan.

Eräänä aamuna Lyyli heräsi ikäänkuin tuttu ääni olisi hänelle huutanut:

— Lyyli, nouse! Tule kuuntelemaan käen kukuntaa! On niin ihana aamu!

Mutta silloin olikin vielä talvi ja maa kinosten peitossa. Nuo sanat, jotka Eino oli sinä aamuna lausunut, jolloin Lyyli oli saanut hänet taivutetuksi muuttamaan pois, kaikuivat aina Lyylin korvissa. Eikä hän unhoittanut niitä koskaan, ei koskaan!