I.

Pietarsaaressa kertoi kerran pohjalainen tietäjäeukko nähneensä seuraavan unen: Pietarsaaren kaupunginportin päällä oli kultainen kruunu ja kaikki lapset koko suvusta koroittivat käsiään sitä tavoittamaan. Vihdoin tuli tämän äidin pieni poika, nosti kätensä, otti vaikeudetta kruunun ja laski sen päähänsä.

Epäilemättä tällainen uni on omiaan panemaan jokaisen äidinsydämen kiivaammin sykkimään, mutta varmaankaan ei tämä äiti rohkeimmissakaan unelmissaan voinut aavistaa, että hänen pienestä pojastaan todella oli tuleva kuningas, kuningas paljon suuremmassa merkityksessä kuin niin moni, joka kruunua kantaa.

"Kodista köyhäst’ oli hän, laps saloseudun synkeän, ei suvultansa suuri, vaan tuli kunniaksi maan, nous arvoon arvaamattomaan, ol’ lujin Suomen muuri, ja muistons' elää ainiaan.

Ja tämän maineen kirkkahan, sen omaks hälle hehkuvan sydämmen lämpö antoi; ja synnyinmaallen armaallen kuin morsiolle, äidillen hän kaikki uhriks kantoi; — näin saavutti hän suuruuden."

Pojasta, jonka tietäjäeukko unissaan näki nostavan kultakruunun syntymäkaupunkinsa portin päältä, tuli Suomen kansan rakkauden kruunaama kuningas, Maamme-laulun laulaja, Johan Ludvig Runeberg.

Suku on kotoisin Ruotsista, osaksi ranskalaista alkuperää, ja tuli noin v. 1768 Suomeen. Lorens Ulrik Runeberg, kaunis, reipas, hyväpäinen mies, aikoi ensin papiksi, mutta muutti mieltä, rupesi merimieheksi ja asettui asumaan Pietarsaareen. Vuonna 1803 otti hän vaimon arvossa pidetystä kauppiassuvusta, kaupungin raatimiehen tyttären Anna Maria Malmin, joka oli miellyttävä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen nainen.

Heidän kuudesta lapsestaan oli vanhin Johan Ludvig, syntynyt 5 p. helmikuuta 1804, kivulloinen, hitaasti kehittyvä lapsi, joka vaati osakseen äidin koko hellyyden ja huolellisen hoidon. Koti oli köyhä, vanhemmilla paljon huolta ja murhetta. Isä, merikapteeni, oli pakoitettu viettämään vuosikausia matkoilla ja ensimmäisen poikansa syntyessäkin oli hän poissa. Mutta kotona oleskellessaan seurusteli hän hellästi ja herttaisesti perheensä kanssa. Hänen vaimonsa oli noita hyviä naisia, joitten koko työ keskittyy kodin piiriin. Hänellä oli kaunis lauluääni ja hilpeä luonne, joka teki, että kodissa huolistakin huolimatta laulettiin, laskettiin leikkiä ja ylläpidettiin iloinen mieliala.

Ensi muistoina lapsuuden ajalta säilytti Johan Ludvig eli Janne, kuten häntä kotona kutsuttiin, kaksi sankaria v. 1808—1809 sodista, nim. Kulnevin, jonka sylissä hän kerran sai istua ja Döbelnin, jonka hän kerran näki. Viimeksimainittu oli porilaisine joukkoineen jonkun aikaa viipynyt Pietarsaaressa ja hänen lähtöään katsomaan oli kerääntynyt suuri joukko kansaa, muiden muassa pikku Jannekin. Taivas oli pilvessä, mutta sadetta ei kuulunut. Döbeln istui ratsunsa selässä, puhellen upseeriensa kanssa. Joukot olivat lähtökunnossa. Äkkiä näkee poika päällikön heristävän nyrkkiään taivasta kohti ja lausuvan: "antaisitpa, paholainen, sieltä edes pari pisaraa sadetta!" Luultavasti lausui Döbeln näin tomuavien teitten takia. Ei hän, enempää kuin kukaan muukaan, aavistanut, että väkijoukossa oli läsnä henki, joka Suomen kansalle oli iästyttävä hetken vaikutuksen, antava sille kuolemattoman kuvan Döbeln-sankarista.

Alkeisopetuksensa sai Janne niin sanotulta "Westmanin muorilta". Tämä oli vanhanpuoleinen eukko, ja pimeitä, jyrkkiä portaita myöten noustiin vinttikamariin, jossa hän piti pikkulastenkoulua. Ankara hän oli kasvattajana, hänen vieressään pienellä pöydällä oli aina vitsa, niin pitkä, että hän istualtaan sillä ylettyi koskettamaan joka soppea huoneessa. Ei hän tosin lyönyt oppilaitaan, ainoastaan kopautti vitsaa seinään sen lapsukaisen kohdalla, joka jollakin lailla rikkoi koulun sääntöjä vastaan. Mutta mainiosti meni hänen johdollaan lapsukaisten päähän aapiskirja, katkismus ja piplianhistoria.

Talvella 1812 joutui Janne Ouluun, setänsä, tullinhoitaja Anton Ludvig Runebergin luo, joka oli naimisissa maaherra Ehrenstolpen tyttären kanssa. Lapsettomina olivat he tarjoutuneet pitämään huolta pojan koulutuksesta ja vanhemmat olivat kiitollisuudella suostuneet ehdotukseen.

Perin toiset olivat olot täällä sedän kodissa kuin isän ja äidin luona Pietarsaaressa. Ei kelvannut enään Jannen kumarrus, jommoisella hän oli tottunut ihmisiä tervehtimään, vaan tanssikouluun pantiin hienoja tapoja oppimaan. Ei kelvannut nimi "Jannekaan" vaan "Ludvigiksi" ruvettiin kutsumaan ja sen nimen sai poika sitte pitää läpi elämänsä. Hän oli herttainen, sinisilmäinen, ruskeakiharainen poika, vilkas kuin elohopea ja aika veitikka. Mutta ei pystynyt häneen tanssikouluopetus, vaikka sitä kesti kuusi viikkoa. Luvut Oulun triviaalikoulussa kävivät sensijaan erinomaisesti.

Tähän aikaan sattui muuan pieni tapaus, joka painui niin syvälle Ludvigin mieleen, että hän vielä vanhana miehenäkin sen muisti.

Oli kesä. 9-vuotiaana poikana asteli hän tietä myöten, jonka toisella puolen oli joki, toisella puolen puutarha ja sen korkea lauta-aita. Äkkiä tulee häntä vastaan noin 16-vuotias poika, taluttaen nuorasta kaupungin suurinta koiraa, jonka Ludvig tiesi "suttakin julmemmaksi". Ludvig on jo onnellisesti päässyt ohi, kun hän huomaa, että poika on irroittamassa petoa nuorasta ja usuttaa sitä hänen päällensä. Pakoa ei ole ajatteleminenkaan, sillä ei ole minne paeta. Silloin koppaa yhdeksänvuotias maasta kiven ja viskaa sillä koiraa otsaan. Tämä syöksyy ensin maahan ja pakenee sitte vinkuen kumppaninsa luo.

Mutta sama taito, jolla Ludvig jo lapsena näin urheasti puolustautui, kehittyi hänessä sittemmin mestariudeksi: hän tapasi kivellä lentävänkin linnun.

Olo Oulussa ei hänelle käynyt pitkäikäiseksi, sillä jo vuonna 1814 kuoli setä ja Ludvig palasi vanhempainsa kotiin, koettaakseen siellä omin voimin säilyttää tietojaan, kunnes seuraavana vuonna pääsisi Vaasan kouluun jatkamaan lukujaan.

Aivan toisellainen kuin nykyään oli siihen aikaan komento koulussa. Ei ollut komeita koulurakennuksia eikä suoria suojia, vaan samassa salissa tapahtui kaikkien luokkien opetus ja opettajien poissaollessa pitivät suuret pojat pienempiä kovassa kurissa, itse telmien minkä jaksoivat. Ruumiillista rangaistusta pidettiin vallan hyödyllisenä oppilaitten kurissapitämiseksi. Varsinkin oli tavallista, että opettaja patukalla löi oppilaittensa kädet verille asti.

Eivätkä olleet oppilastenkaan tavat erittäin hienot. Se joka ei osannut ottaa viinaryyppyä eikä vanutella tupakkamälliä ei ollut mies eikä mikään. Nämät, kuten monet muutkin hyvät tavat, olivat edellisiltä pojilta perittyjen sääntöjen mukaan välttämättömästi opittavat, jos uusi oppilas mieli päästä hyviin väleihin toverien kanssa. Sentähden valittiinkin joka vuosi esim. tupakkamällin käyttäjistä etevin opettamaan tätä jaloa taitoa uuusille tulokkaille. "Opetus", joka tietysti koulun puolelta oli ankarasti kielletty ja jota sentähden suuressa salaisuudessa harjoitettiin, tapahtui pimeässä puuliiterissä. "Opettajalla" oli siellä joukko rikotuista pulloista muodostettuja purkkeja, joissa säilytettiin luumuista keitettyjä nesteitä, voimakkaimmasta heikoimpaan asti, monta eri lajia. Ensin sai oppilas pitää suussaan luumua, sitte annettiin hänelle väkevimmässä luumuliemessä liuoitettu mälli ja vähitellen vähennettiin luumunmakua, samassa määrin enentäen tupakinmakua, kunnes oppilas kykeni pitämään suussaan itse puhdasta "mälliä".

Runeberg kuuluu tämän kurssin läpikäyneen kolmessa viikossa, mutta muutamiin koulun "tapoihin" ei hän ikinä tottunut. Hänen suora, rehellinen luontonsa ei sietänyt sitä, että rehtori suurille pojille antoi käskyn vakoilla pikkupoikien käytöstä, heidän sitte tullakseen rehtorille kantelemaan. Muutenkin pitivät suuret pojat pieniä mielivaltaisen kurinpitonsa alaisina, usein rangaisten heitä aivan syyttömästi. Alusta alkain oli Ludvig julistanut sodan suurten poikain komentoa vastaan ja vaikka olikin pieni, puolusti hän asemaansa niin rohkeasti, että suuret pojat pian jättivät hänet rauhaan. Kun sitte koitti se aika, jolloin hän itse pääsi koulun ylimmän luokan ensimmäiseksi oppilaaksi ja hänelle tarjottiin samaa luottamustointa, joka hänen edeltäjillään oli ollut, niin vastasi hän rehtorille aivan suoraan, että hän ensin aikoo ilmoittaa tovereilleen, että hän rehtorin käskystä tästälähin tulee vakoilemaan heitä. "Mene tiehesi!" sanoi rehtori hänelle silloin lyhyesti. Eikä vakoilemisesta sinä vuonna tullut mitään.

Ensi vuotta käydessään koulua Vaasassa asui Ludvig kopean, varakkaan miehen talossa. Eräänä päivänä näki hän väen pihamaalla eroittelevan terveitä perunoita mädänneiden joukosta. Osoittaen läjää, jossa mädät olivat, kysyi hän, mitä niillä tehdään. Isäntä aikoo ne myydä köyhille, sai hän silloin kuulla. Tämä suututti häntä suuresti. Isäntä, joka oli pukeutunut juhlavaatteisiin, mennäkseen hautajaisiin, tuli samassa paikalle ja Runeberg uudisti nyt kysymyksensä.

— Ne minä myyn köyhille! vastasi isäntä leveästi. Vai piti köyhiltä kiskoa rahaa tuollaisista perunoista! Ludvig sieppasi äkkiä maasta mädän perunan ja viskasi sen isännän koreita, korkeavartisia kiiltonahkasaappaita vastaan, jotta ne tulivat aivan likaisiksi. Poika pakoon ja isäntä vimmastuneena perässä. Mutta eihän hän sillä kertaa saanut poikaa kiinni ja seuraavaan kertaan lauhtui jo hänen vihansa.

Yhtenä talvena oleskeli Vaasassa venäläinen rykmentti ja Runebergin ihailun esineeksi joutui varsinkin muuan nuori tampuurimajori, joka oli "korttelia korkeampi kuin kaikki muut miehet koko rykmentissä." Mutta tämä herra oli Runebergin mielestä liian ylpeä ja korskea ja sentähden sieti hänen saada hiukan kuria. Johan Ludvig näki hänen eräänä päivänä — sattui olemaan suoja ilma — kävelevän kadulla, teki lumipallon ja viskasi sillä häntä suoraan otsaan. Ensin jäi kopea herra "kalpeana, hämmästyneenä ja ällistyksissään" katselemaan ympärilleen, mutta sitte huomasi hän pakenevan pojan, läksi pitkin askelin ottamaan häntä kiinni ja poikaa olisi kai odottanut aika löylytys, jollei hän olisi päässyt pelastumaan muutamaan solaan kahden talon välillä. Herra sai kyllä kiinni hänen jalastaan, mutta sekin hänen täytyi päästää irti ja saavutettuaan varman turvapaikan, näytti Runeberg hänelle sieltä pitkää nenää.

Kouluaikanaan Vaasassa asui Ludvig viiden tai kuuden toverin kanssa yhdessä "puulaakissa" ja taloudenhoitajana oli heillä "Dalströmin musteri", laiha, kyttyräselkäinen akka, jonka koko kaupunki tunsi nimellä "musteri". Jokainen puulaakin jäsen tai kotoa ruokatavarat, joten ei ollut juuri muita rahamenoja kuin vuokra asunnosta ja musterin vaatimaton palkka. Pojat pitivät musterista, hänen erinomaisesta sahdistaan ja hyvästä puurostaan ja musteri piti pojistaan, varsinkin Runebergista, joka muutenkin näkyy olleen sieluna ja suosikkina puulaakissa. Ei käynyt siellä aika pitkäksi, sillä pientä pilaa piisasi pojilla aina. Joskus joutui musterikin heidän leikkinsä uhriksi.

Kerran olivat pojat pelästyttää hänet kuoliaaksi. Oli lauvantai-ilta, ainoa ilta viikossa, jolloin puulaakissa tarjottiin lämmintä ruokaa. Musteri oli juuri kantamassa höyryävää puurovatia poikien kamariin. Tuskin oli hän saanut oven raolle, kun valkea sammui ja kamala räjähdys kuului. Puurovati putosi musterin käsistä ja kauhistuksissaan karkasi hän talonväeltä apua hakemaan, kertoen, että hänen rakkaat poikansa nyt kai ovat saaneet surmansa. Mutta "rakkaat pojat" olivat tahallaan panneet toimeen räjähdyksen juuri musterin kunniaksi; he olivat pistäneet harvan katon raot täyteen päreitä ja oven avautuessa sammutettiin yhteisestä sopimuksesta tuli sekä päästettiin suurella huudolla päreet katosta permannolle.

Sinä iltana eivät pojat saaneet puuroa, mutta seuraavana aamuna oli musteri jo leppynyt heille ja silloin syötiin puuro sitä paremmalla ruokahalulla.

Poikien viaton pilanteko ei kuitenkaan tehnyt opintoja sivuseikaksi. Päinvastoin olivat he ahkerat, Runeberg aina luokkansa ensimmäisten joukossa. Sitäpaitsi harrastettiin puulaakissa kirjallisuutta. Illoin, jos oli aikaa, kokoontui sinne tovereita ja myöhään yöhön asti istuttiin lukemassa ja laulamassa. Muuan toi mukaansa viulun, jolla säesti. Tavallisesti laulettiin Bellmanin lauluja, joitten kaikki värssyt osattiin ulkoa, ja luettiin Franzénin, Lidnerin y.m. runoja.

Ensi vaikutuksensa runoilemiseen sai Runeberg sentään Choraeuksen runoista, joita jo kotikaupungissaan oli kuullut. Choraeus oli nim. jonkun aikaa oleskellut Pietarsaaressa ja hänen runojaan luettiin siellä innokkaasti. Runeberg ei niitä suinkaan rajattomasti ihaillut. Päinvastoin tuli hän ajatelleeksi, että eiköhän noita osaisi tehdä yhtä hyviä.

Erään tuttavansa, puotipalvelijan kanssa, joka välistä oli ollut hänen toverinaan metsästys- ja kalastusretkillä, ryhtyi hän koettamaan. He päättivät tehdä pilarunoja, kuten Choraeuskin oli tehnyt. Sunnuntai-iltapäivin, jolloin puotipalvelijakin oli vapaa, istuivat ystävät molemmin puolin myymäpöytää kauppapuodissa. Pöydällä oli krihvelitaulu ja siihen kirjoitettiin säkeitä. Se joka pikemmin keksi loppusoinnut sai palkakseen rusinoita. Voittajaksi tuli tavallisesti puotipalvelija, joka oli muutamia vuosia vanhempi Runebergia.

Aihetta pilalauluihin antoi esimerkiksi seuraava tapaus.

Niinkuin usein nykyäänkin, olivat koulupojat siihenkin aikaan innokkaasti sotasilla. Runebergin pataljoonaan sattui muuan poika, nimeltään Rundell, joka oli väkevä kuin karhu, mutta niin mahdoton oppimaan sotatemppuja, että hän oli potkittava pois koko leikistä. Hän läksi silloin sukulaistensa luo valittamaan kovaa kohtaloaan ja häntä lohduttaakseen tekaisi joku hänen, Rundellin, nimessä runon, jossa pilkattiin poikain sotaleikkejä. Rundell riensi nyt riemuiten näyttämään runoaan, mutta pojat suuttuivat niin että aikoivat antaa häntä selkään. Runeberg silloin huomautti, että eihän hän ole tehnyt runoa eikä niinmuodoin ansaitse rangaistusta. Sensijaan tekaisi Runeberg nyt hänestä pilarunon. Valitettavasti ei se ole säilynyt jälkimaailmalle. Mahdollisesti oli siinä jo runko "Sven Dufvaan."

Tähän aikaan syntyi myöskin runo "Susi", jota saattaa pitää luonnoksena "Hirvenhiihtäjiin". Runeberg oli parin toverin kanssa matkalla kesälomalta kouluun ja sai eräässä kestikievarissa odottaa hevosta. Pojille kerrottiin siellä, että susia oli tullut karjaan ja että niitä oli käyty ajamassa. Silloin tekaisi neljätoistavuotias Ludvig siellä odottaessaan runon. Vaasaan tultuaan korjasi hän sepustustaan, mutta ei mielestään saanut siitä kalua ja tahtoi jo tuleen työntää, kun muuan tovereista sen pelasti. Ja niin on se, samoinkuin muutamat muutkin runot tältä ajalta, säilynyt jälkimaailmalle. Niistä sentään tuskin saattaisi päättää tulevaa suurta runoilijaa.

Lomaajat vietti Runeberg enimmäkseen kotona Pietarsaaressa, jossa hänen suurimpia huvejaan oli kalastus ja metsästys. Kapteeni Runebergilla oli kauniissa saaristossa pienoinen kalastusmaja ja sinne unohtui Johan Ludvig päiväkausiksi. Kerran, kun ei häntä pitkiin aikoihin kuulunut kotiin, oli äiti käynyt niin levottomaksi, että läksi keskellä yötä häntä hakemaan. Terveenä ja reippaana hän kuitenkin hänet tapasi, metsästyslankku täynnä vesilintuja.

Kerran oli sentään hänen metsästysretkensä päättymäisillään huonosti. Tavallisesti oli hänellä tovereina veli Viktor, viittä vuotta häntä nuorempi, ja eräs toinen pieni poika. Kolmisin olivat he nytkin, mutta vene oli niin huono ja laho, että kaiken aikaa piti ajaa siitä vettä. Pian sitte nähtiin lintuja ja kun vieraan pojan, jonka takana pyssy oli, piti nousta tuomaan sitä Johan Ludvigille, kaatui koko vene. Johan Ludvig tarttui paikalla kiinni poikiin, jotka eivät osanneet uida, mutta tunsikin samassa, että hänen jalkansa ylettyivät pohjaan. Silloin palasi hänen hyvä tuulensa ja leikillisesti virkkoi hän pojalle, jonka hallussa pyssy oli ollut: "oletko pelastanut pyssyn, taikka päästän sinut pohjaan!" Kaikki, niin hyvin ihmiset kuin pyssykin, pääsivät onnellisesti maihin.

Luontoa ja kaikkia luotuja olentoja, pienimpiäkin, oli Ludvig aikaisimmasta lapsuudestaan asti rakastanut. Siihen aikaan ei koulussa luettu luonnontieteitä, vaan sai hän tutkia luontoa Jumalan omasta suuresta kirjasta. Kalastus- ja metsästysretkillä tarjoutui siihen erinomainen tilaisuus. Eikä siinä kyllä, että poika äänestä ja karvasta oppi eroittamaan kunkin luontokappaleen — hän tahtoi tuntea myöskin sen elintavat. Erittäin taitavasti oppi hän paulalla pyytämään lintuja. Joskus päästi hän ne paikalla irti, joskus vei huoneeseensa, ja tuntien hoitajansa rakkauden alkoivat ne piankin viihtyä, kunnes tulivat aivan kesyiksi.

Kouluaikana Vaasassa rakastui nuorukainen ensi kerran. Tyttö oli solakka, sinisilmäinen, miellyttävä neitonen, nimeltään Fredrika, muutamia kuukausia vanhempi Runebergia. Hänkin kirjoitteli runoja. Viisitoistavuotiaana ilmaisi Johan Ludvig hänelle sydämensä tunteet ja seitsemän vuotta hän uskollisesti häntä ajatteli. Mutta sittemmin erosivat heidän tiensä.

Vuotta ennenkuin Ludvig lopetti lukunsa Vaasassa, kohtasi kapteeni Runebergia halpaus, joka koko hänen loppuelämänsä ajaksi, s.o. kahdeksaksi vuodeksi, kytki hänet vuoteen omaksi. Varat ennestäänkin köyhässä kodissa kävivät nyt yhä niukemmiksi.

Ludvig sai sentään lopettaa täydellisen oppikurssinsa Vaasassa. Ensimmäisenä oppilaana pääsi hän v. 1822 koulusta.

Hajotessaan lahjoitti puulaaki musterille muistoksi kultasormuksen. Mutta tottuneena poikien pilantekoon luuli eukko sen olevan messingistä ja vasta käytyään kaikkien kultaseppien luona kysymässä, uskoi hän sen olevan kultaa ja silloin oli hänen ilonsa ja ylpeytensä aivan rajaton. Syyskuussa v. 1822 läksi Runeberg Turkuun ottamaan ylioppilastutkintoa. Ystävät ja sukulaiset olivat koonneet hänelle matkarahat, 50 riksiä (= noin 70 mk.) ja Vaasan koulun rehtorin latinankielinen, erittäin kiittävä päästötodistus oli hänellä taskussaan. Ylioppilaskokelaita oli kolmetoista, niiden joukossa Johan Vilhelm Snellman. Asianomaiset kuulustelut suoritettuaan merkittiin Runeberg lokakuun 3 p:nä yliopiston kirjoihin.

Mutta kun hän nyt alkoi tarkastaa kukkaroaan, niin ei siellä ollut kuin puolen markan verta: matka, ylioppilaskirja ynnä muut menot olivat tehneet rikseistä kiireisen lopun. Suuresti nuori ylioppilas sentähden ilostui, kun hänelle vielä samana päivänä, jolloin hän oli tämän surullisen huomion tehnyt, tarjottiin toimi erään professorin perheessä: hänen piti ohjata professorin pienen tyttären läksylukuja ja tästä toimesta nautti hän kolmen riksin kuukauspalkkaa. Hiukan myöhemmin tarjottiin hänelle vielä opettajatoimi samassa tyttökoulussa, jossa edellämainitun professorin tytär kävi. Kiitollisuudella otti Runeberg vastaan viran ja nyt oli hänellä yhteensä tuloja 12 riksiä kuukaudessa.

Säästäväiselle miehelle se kyllä riitti, jopa siitä liikeni hiukan lähettää kotiinkin. Vieläpä pitivät tuttavat häntä pankkinaan, tullen tuontuostakin häneltä lainaamaan, joskus jättääkseen maksamattakin. Kerrankin oli muuan toveri saanut häneltä lainaksi 16 riksiä ja niillä ostanut komeat saappaat. Velkaansa ei hän ikinä maksanut takaisin, ei ollut edes tuntevinaan Runebergia, kun tämä kuluneissa vaatteissaan kadulla tuli häntä vastaan.

Mutta tällaiset huolet eivät päässeet painamaan elämänhaluista nuorta miestä. Lukujensa lomassa oli hän sama iloinen veitikka kuin Vaasassa, valmiina kaikellaisiin kepposiin. Kerrankin iski hän lumipallolla erästä ylpeydestään tunnettua turkulaista lääkäriä otsaan, tämän ajaessa kadulla. Hevonen pysäytettiin paikalla ja vimmoissaan kysyi herra:

— Tahallaanko herra heitti lumipallon?

— Niin.

— Minkätähden?

— Siksi että herra on niin ylpeä.

Asia jäi sikseen. Herra kai huomasi muistutuksen oikeutetuksi.

Ensi vuonna Turussa asui Runeberg samassa huoneessa erään entisen toverinsa kanssa. He ostivat itse kahvit ja sama matami, joka järjesti heidän huoneensa, keitti ne heille. Päivällinen tuotiin eräästä ruokapaikasta ja illalliseksi söivät he kylmää ruokaa, jota heillä aina nälän varalta oli kotona ja jota usein tarjottiin tovereillekin, kun he tulivat vieraisiin. Joskus syötiin tai juotiin kahvia kaupungilla.

Kesä 1823 kului erittäin hauskasti edellämainitun ystävällisen professorin perheessä, mutta tuloja ei ollut ja kun seuraavana lukukautena oli ostettava vaatteita, eivät varat suurimmallakaan säästäväisyydellä tahtoneet riittää. Runeberg kertoo itse, että hän noin kuuden tai seitsemän viikon aikana eli perunoilla, jotka hän paistoi tulisijansa tuhassa. Ainoastaan harvoin oli hänellä voita, leipää, maitoa ja kahvia. Säästäväisyydestä huolimatta oli hänelle lukukauden lopulla kerääntynyt 30 riksin velka ja vaatteet olivat vallan kuluneet. Kun hänelle silloin tarjottiin kotiopettajantoimi Saarijärvellä, joka vuodessa tuottaisi 250 riksiä, niin päätti hän heittää lukunsa ja painua maan sydämeen.

— Te olette laiska, hyvä herra, sanoi hänelle hänen ystävänsä professori, kuullessaan nuorukaisen tuuman, — Saarijärvellä käytte yhtä tyhmäksi kuin sydänmaan pölkyt.

Mutta nuorukainen pysyi päätöksessään, teetti itselleen uudet vaatteet — toiset mustat, toiset siniset — sekä päällystakin ja jätti joulun edellä yliopiston ja pääkaupungin.

Hän tuli kotiopettajaksi Kalmarin talon herran, kruununvouti Danielsonin ja Kolkanlahden herran, kapteeni af Enehjelmin luo. Kummassakin perheessä oli kaksi poikaa ja opettaja siirtyi vuoronperään Kalmarista Kolkanlahdelle ja päinvastoin, vieden kaikki oppilaat mukanaan.

Pyssy olalla samoilee nuorukainen täällä "Saarijärven salomailla." Ampumisesta tosin ei tule paljon, sillä metsäkoiraa ei ole ja lisäksi on hän lyhytnäköinen. Mutta hänelle avautuu näillä retkillä ennen tuntematon maailma, sydänmaan jylhä, suuri luonto. Alussa tekee haittaa kieli, sillä eihän hän osaa suomea, mutta vähitellen oppii hän sitä ymmärtämään ja niin tutustuu hän mökkeihin Suomen köyhillä saloilla, tutustuu kansaan, joka kyntää ja kuokkii ahkerasti maataan, mutta Herralta tuloa toivoo.

Häntä itseään eivät huolet paina. Onhan niitä joskus ollut, mutta kun päivä taas on alkanut paistaa, ovat ne hälvenneet kuin sumu. Itse kuvaa hän tätä aikaa sanoilla:

"Oi kulta-aika riemukas, suloisin, armahaisin, kun nuor' on, ylioppilas, ja puutetta ei laisin, ja huolt' ei tuntis ollenkaan, kun viikset vaan sais kasvamaan!"

Paikkakunnalla liikkui siihen aikaan suuri rosvo, jota yleisesti sekä pelättiin että ihailtiin, sillä kerrottiin hänen varastavan rikkailta ja auttavan köyhiä. Rouva af Enehjelm oli kerran matkalla tavannut hänet, tietämättä kuka hän oli, ja tullut lausuneeksi pelkäävänsä, että tuo suuri rosvo tulisi heitä vastaan. Tuntematon matkakumppali silloin sanoi, ettei tarvitse peljätä niinkauvan kuin hän on mukana, kyllä hän suojelee. Vasta erotessa ilmoitti hän, kuka hän oli.

Jonkun ajan perästä saatiin kuuluisa rosvo kiinni ja pantiin vankeuteen. Runeberg, joka tahtoi häneen tutustua, kävi vankilassa häntä tervehtimässä ja kun hän sitte tuomittiin saamaan neljäkymmentä paria selkäänsä, niin koski tämä Runebergiin ja hän päätti jollakin lailla koettaa lieventää ritarillisen vangin kovaa kohtaloa. Rangaistuspäivän aamulla toimitti hän hänelle viinaa. Mutta tämäpä rohkaisi miehen mieltä niin, että hän rangaistuksen kärsittyään antoi rangaistuksen toimeenpanijoille kovat korvapuustit ja tuomittiin tästä rikoksestaan kärsimään uudet neljäkymmentä paria. Silloin Runeberg huomasi erehtyneensä tavasta, millä hyväntekeväisyyttä on harjoitettava.

Sekä af Enehjelmin että Danielsonin perheisssä viihtyi hän erinomaisesti ja isäntäväet puolestaan olivat hyvin tyytyväiset kotiopettajaansa. Kalmarin rouva antoi, kun hänen omille pojilleen kudottiin pukukangasta, kutoa sitä niin paljon, että Runebergillekin tuli kesävaatteet ja näitä käytti ylioppilas kiitollisesti, kunnes unohti takin metsään. Se löydettiin kannon nenästä pitkien aikojen perästä. Kesäkuumalla oli Runeberg nähtävästi hetkiseksi tahtonut riisua sen yltään, mutta ajatusten viipyessä muualla lienee se siihen unohtunut. Turhaan etsittyään ja pahoillaan tappiosta ei hän koskaan puhunut koko asiasta.

Tähän aikaan oli nuoren ylioppilaan lukitsemattomassa pöytälaatikossa sinikantinen vihko, johon oli kirjoitettu runoja. Salaa oppilaat ottivat vihon ja veivät talon naisten luettavaksi. Itse ei nuorukainen pitänyt runojaan missään arvossa.

Kesällä 1825 saattaessaan kahta oppilastaan Vaasan kouluun, kävi Ludvig Pietarsaaressa vanhempiansa tervehtimässä. Hän näki heidät silloin viimeisen kerran. Isä oli monasti lausunut, että hän tahtoisi elää niinkauan että näkisi, "mitä Ludvigista tulee," mutta hän kuoli ennenkuin pojan kuolemattomat laulut olivat alkaneet kajahdella.

Samana kesänä oli kapteeni af Enehjelm ostanut Ruovedeltä luonnonihanan Ritoniemen tilan ja muuttanut sinne. Perheen mukana joutui Runebergkin Ruovedelle.

Täällä tutustui hän mieheen nimeltä Pelander, josta tuli Vänrikki Stoolin esikuva. Pelander oli vanha soturi, kantoi vänrikin arvonimeä ja oli jo käynyt saamattomaksi ja varsinaiseen työhön kykenemättömäksi. Isäntäväen sukulaisena sai hän asua pienessä kamarissa pihalla, kutoa siellä verkkoa, kyniä höyheniä ja toimittaa muita pieniä askareita. Runebergia huvitti tuontuostakin käydä tuittupäistä ukkoa tervehtimässä, tehdä hänelle pientä pilaa ja kuunnella hänen kertomuksiaan sotaajoilta. Hänen suuhunsa pani hän sittemmin ne ihanat tarinat, jotka hän elämänsä tiellä kuuli Suomen viime sodasta, loistopäivistä menneistä. Kapteeni af Enehjelmkin, joka oli ollut sekä v. 1788 että 1808 —1809 sodissa, tiesi antaa paljon aineksia, joitten perustuksella Runeberg rakensi kauniita kuvia "sankareista, urhotöistä aikain unhotettujen."

Huomattava on muuan metsästysretki, jonka Runeberg Ruovedellä teki parin kuuluisan pyssymiehen seurassa. Oli nähty hirvenjälkiä ja niitä lähdettiin suksilla seuraamaan. Luultavasti ei otuksia tavattu, koskei Runeberg koskaan niistä mitään maininnut, mutta "Susi"- runoelman mieliala oli varmaan palannut ja hänen hengessään alkoi luomistyö.

Mieli täynnä kauniita muistoja ja kukkarokin hyvässä kunnossa, palasi Runeberg alussa vuotta 1826 Turkuun. Ainoastaan kuukauden ajan antoi hän nyt tuntia piispa Tengströmin pojanpojalle. Sitte vuokrasi hän pienen huoneen ja heittäysi kiihkeästi valmistamaan filosofian kandidaattitutkintoa. Hän tahtoi saada sen pois ennen ensi maisterivihkiäisiä.

Mutta eivät antaneet rauhaa muistot sydänmailta. Ne puhkesivat esiin valtavalla voimalla, kuten keväällä puhkeaa puuhun lehti. Hänen täytyi ruveta kirjoittamaan.

Hän alkoi nyt "Hirvenhiihtäjiään."

* * * * *

Arkkipiispa Tengströmin taloa voitanee pitää senaikuisen pääkaupungin seuraelämän keskipisteenä. Piispa itse oli sekä lahjakas että oppinut, sekä sivistynyt että monipuolinen, sekä kirkkoruhtinas että hovimies. Erinomaisella rakastettavuudella osasi hän kerätä ympärilleen nuoriakin ja saada heidät viihtymään seurassaan. Nuorta sukulaistaan Johan Ludvig Runebergia oli hän alusta pitäen kohdellut suurella ystävällisyydellä. Hän oli itse köyhästä pojasta, omalla työllään, kohonnut merkitsevään yhteiskunnalliseen asemaan ja tiesi sentähden antaa arvoa Johan Ludvigin ponnistuksille tulla toimeen oman työnsä ansioilla.

Johan Ludvig Runeberg oli tähän aikaan pitkä, laiha vakavannäköinen mies, jonka korkeaa otsaa kaartoi tummanruskea, kihara tukka. Innostuessaan oli hän erinomaisen henkevä ja kaunis. Mutta hänen innostuksensa hetket näki ainoastaan hänen likeisin ystäväpiirinsä. Seurassa oli hän ujo ja arka ja naiset häntä katselivat pelonsekaisella kunnioituksella. Muotimaailma oli hänelle aivan tuntematon: hän esiintyi usein vanhoissa, kuluneissa vaatteissa, jotka olivat käyneet liian pieniksi. Arkkipiispan kotiin oli hän aina tervetullut vieras ja hän puolestaan meni sinne mielellään, sekä talonväen tähden että sen sivistyneen seurapiirin vuoksi, johon täällä oli tilaisuus tutustua.

Ahkerasti vieraili talossa myöskin neiti Fredrika Tengström, arkkipiispan veljen, kamreeri Tengström vainajan tytär, joka monessa suhteessa oli merkillinen nainen. Hän oli jo neljän vuoden vanhana, miltei omin päin, oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ja jota vanhemmaksi hän kävi, sitä enemmän kiihtyi hänen lukuhalunsa. Läpikäytyään paikkakunnan senaikuiset parhaimmat tyttökoulut, osasi hän kuusitoistavuotiaana saksan, ranskan ja englanninkielet täydellisesti. Luonteeltaan oli hän ujo, arka ja umpimielinen, pakeni mielellään yksinäisyyteen lukemaan, miettimään ja kirjoittelemaan ja hänen suurimpia kärsimyksiään oli, kun äiti pakoitti hänen tulemaan tanssiaisiin tai muihin suurempiin kutsuihin. Ulkomuodoltaan hän ei ollut kaunis eikä häntä huvittaneet nuorten tyttöjen tavalliset huvitukset, varsinkin kun hänen henkinen pääomansa täydellisesti korvasi kevyet ilot.

Vuonna 1821 matkustaessaan Pietarsaaren läpi, oli hän käynyt kapteeni Runebergin perheessä. Hänen astuessaan huoneeseen, oli toisesta ovesta ulos luikkinut laiha, pitkä, paljasjalkainen olento. Se oli Johan Ludvig Runeberg, jonka hän silloin ensi kerran näki.

Eräänä iltana lopulla vuotta 1826 oltiin koolla arkkipiispan kodissa. Leikittiin panttileikkiä. Oli saatu kuulla että ylioppilas Runeberg runoilee ja ne kolme nuorta naista, jotka sillä kertaa valvoivat panttien antamista ja joista yksi oli Fredrika neiti, määräsivät hänen panttinsa lunastukseksi kirjoittamaan runon. Ylioppilas suostui ja Turun sanomalehden seuraavassa numerossa olikin luvattu runo, "Till solen" (Auringolle), jota Tengströmin talossa tervehdittiin suurella ihastuksella.

Turun sanomalehden toimittaja, maisteri Sjöström, jota siihen aikaan pidettiin Suomen etevimpänä runoilijana, oli hiukan korjaillut Runebergin runoa, mutta Runeberg ei hänen korjauksiinsa ollut ensinkään tyytyväinen. Eräässä seurassa tuli sitte asiasta puhetta ja silloin lausuivat kaikki ylenkatseellisesti, että Runeberg saattaa pitää sitä kunniana, että sellainen mies kuin Sjöström on korjannut hänen runoaan. Tosin eivät tällaiset huomautukset saaneet Runebergin mielipidettä muuttumaan: hän ei hyväksynyt Sjöströmiä eikä koko hänen suuntaansa.

Ei ole Suomessa ollut ja ties milloin tulee olemaan toveripiiri sellainen kuin se mihin Runeberg Turun yliopistossa kuului. Heitä oli noin puoli toistakymmentä ylioppilasta, kaikki miehiä, joitten nimiä isänmaa kunnioituksella mainitsee, monet heistä miehiä, jotka Suomen kansa tunnustaa suurimmikseen ja joitten elämäntyö on tehnyt käännekohtia isänmaan kehityshistoriassa: Johan Jakob Nervander, Johan Vilhelm Snellman, Fredrik Cygnaeus, Elias Lönnrot ja Johan Ludvig Runeberg. Tässä toveripiirissä vallitsi nuoruus ja elämänhalu, siinä sai sijansa viaton leikki, mutta elämän korkeimmat kysymykset ja suuret ihanteet olivat kaikkien johtotähtenä.

Runebergin likeisimmät ystävät olivat Snellman ja Nervander. Kaikki kolme olivat he köyhiä nuorukaisia, joille leipähuolet tuontuostakin kävivät muistuttamassa, ettei elämä maailmassa ole huoletonta tanssia ruusuin ja kukkaisten päällä. Nervander, joka harvinaisella taidolla osasi lasketella sukkeluuksia ja pilapuheita, esiintyi tavallisesti lohduttajana, kun huolet liiaksi rupesivat painamaan, ja löi kaikki leikiksi.

Hän ja Runeberg sekä muuan kolmas toveri olivat syksyllä 1826 olleet kävelemässä ja istuutuneet erään lähteen laidalle likellä Turkua. Siinä jutellessa päätettiin että molempain runoilevien ystäväin, Runebergin ja Nervanderin, pitää kirjoittaa runo tästä lähteestä. Sen, jonka runo tulee huonompi, täytyy yhdellä jalalla kolme kertaa hypätä lähteen ympäri, pitäen päässään tuokkosta, joka oli lähteen laidalla veden ammentamista varten. Nervanderia pidettiin siihen aikaan yleisesti Runebergia etevämpänä ja nytkin kävi niin, että hän voittajana pääsi kilpalaulajaisista: Runeberg sai tanssia lähteen ympäri. Mutta Runebergin kilpalaulu on sittemmin, hiukan muutetussa muodossa, tunkenut miltei joka mökkiin Suomessa. Tunnemmehan kaikki laulun:

"Sua lähde kaunis katselen Likellä vettäsi. Kun pilven varjot vaeltavat Kuvastimessasi."

Yhdessä nämät molemmat ystävät lukivat kandidaattitutkintoon vaadittavia aineita, yhdessä he suorittivat tutkintojaan — Nervander aina saaden paremmat arvosanat, osaksi sentähden, että hän oli ollut ylioppilaana kaksi vuotta kauvemmin kuin Runeberg, osaksi sentähden että Runeberg muutamien professorien kanssa oli huonoissa väleissä sekä vielä siitäkin syystä, että hänen terveytensä koko kevätlukukauden oli heikko — ja yhdessä he vihdoin viettivät juhlalliset maisterivihkiäiset.

Runeberg ei tosin ollut aikonut ottaa osaa maisterivihkiäisiin, hän kun pelkäsi juhlien menoja, mutta toverit tahtoivat häntä välttämättömästi mukaan ja viime tingassa saivatkin hänet suostumaan. Siihen aikaan ei tässä juhlallisessa tilaisuudessa esiinnytty frakkipuvussa, kuten nyt, vaan siinä piti olla erityinen univormu. Aika oli täpärällä, mutta toverit tekivät parastaan: muuan hankki Runebergille takin, toinen polvihousut ja sukat, suutari otti vielä tehdäkseen kengät ja joku toimitti sormuksenkin, joka tuli liian pieni. Viime hetkessä saapui Runeberg yliopistoon ja sai päähänsä hiukan ränstyneen laakeriseppeleen.

Tämä juhla vietettiin kesäkuun 10 p. 1827 eikä Turussa enään sen jälkeen vietettykään maisterivihkiäisiä, sillä pari kuukautta myöhemmin sattui se kauhea tulipalo, joka pani poroksi noin tuhat taloa ja teki kodittomaksi noin neljätoistatuhatta ihmistä. Monet toiveet siinä menivät tuhaksi, monet aikeet myttyyn, monet unelmat raunioiksi.

Suuri joukko kodittomiksi jääneitä perheitä muutti nyt maalle Turun likeisyyteen. Piispa Tengströmin perhe asettui Paraisten pappilaan ja Runeberg tuli kotiopettajaksi piispan lapsenlapsille.

Metsästys ja kalastus ovat taaskin hänen lomahetkiensä päähuveina. Paulalla pyydystelee hän pikkulintuja ja kymmenittäin lentelee niitä hänen huoneessaan. Ne käyvät pian vallan kesyiksi, ja tutustuttuaan niiden elintapoihin, päästää hoitaja ne vapauteen. Myöskin kerrotaan Runebergin näihin aikoihin kesyttäneen kokonaisen hiiriperheen, joka sai asustaa hänen saappaassaan.

Hän ei pitkiin aikoihin ollut ollut terve. Hänen almanakastaan, johon hänellä oli tapana tehdä lyhyitä muistiinpanoja, tapaamme runopätkän, joka osoittaa että hän usein ajatteli kuolemaa. Terveytensä takia päätti hän vihdoin lähteä merille sekä sitä ennen käydä Pietarsaaressa tervehtimässä omaisiaan. Hän lähtikin jo matkalle ja tuli Turkuun asti, mutta kääntyi takaisin ja vasta nummella likellä Paraisten kirkonkylää lienee hänelle selvinnyt, miksi hänen nyt oli mahdoton lähteä näiltä mailta. Siellä kohtasi hän nimittäin sattumalta neiti Fredrika Tengströmin, joka jo kauvan oli häntä rakastanut. Heidän välinsä ei sentään vielä silloin selvinnyt.

Syyspuoleen vuotta 1828 vallitsi vilkas liike suurella maantiellä Suomen vanhan ja uuden pääkaupungin välillä: Turku oli raunioina, Helsinki pääkaupunkina, yliopisto Helsingissä ja tänne matkasi nyt koko yliopiston opettajakunta ja yliopistonuoriso. Leskirouva Tengströmkin tyttärineen sekä heidän seurassaan Runeberg suuntasivat kulkunsa Helsinkiä kohti — rouva ja Runeberg ensimmäisissä kääseissä, Fredrika neiti ja vanha, uskollinen palvelijatar Lisette toisissa.

Fredrika neiti hänen äitinsä ja veljensä olivat vuokranneet asunnon Maneesikadun varrella. Runeberg taas Ison Roopertinkadun varrella, siis aivan vastakkaisissa päissä silloista Helsinkiä.

Runeberg oli, toivoen saavansa asuintovereita, vuokrannut salin ja kaksi pientä kamaria. Pian häneen liittyikin Cygnaeus, joka lupasi ottaa toisen kamareista. Mutta hänellä ei ollut huonekaluja. Hänen täytyi siis asua Runebergin huoneessa, joka oli kalustettu kutakuinkin täydellisesti. Yöt viettivät ystävät samassa sängyssä. Myöhemmin yhtyi heihin vielä Snellman, jonka makuusija tehtiin permannolle tai tuoleille. Kun Runebergin oppilaat — Runeberg antoi nimittäin yksityistunteja — aamulla kello kahdeksan saapuivat paikalle, vei Snellman Cygnaeuksen huoneesen tuolin, voidakseen oleskella siellä, kunnes oppilaat olisivat poistuneet. Cygnaeuksen huone oli ihan tyhjä ja salin koko huonekalustona oli pöytä, joka seisoi keskellä lattiaa. Tällä pöydällä söivät ystävykset aamuateriansa: maitoa, jota joka aamu tilauksesta tuotiin heille, ja vehnäleipää, jota he itse ostivat.

Lokakuun 1 päivänä 1828 oli yliopisto avattu, mutta siitä puuttui yhteishenkeä ja kodikkaisuutta. Ei ollut sopivaa huoneustoa, johon koko korkeakoulu olisi mahtunut, vaan olivat luennot pidettävät kahdella eri taholla. Tänä syksynä Runeberg ja Fredrika neiti vihdoin menivät kihloihin, mutta kihlausta ei heti julaistu. Luultavasti sitä ei pidetty tytölle erittäin edullisena.

Häitä ei tietysti vielä ollut ajatteleminenkaan, sillä eihän Runebergiltä ollut millä elättää vaimonsa. Työtä oli yllin kyllin omankin toimeentulon hankkimisessa. Hän valmistautui näihin aikoihin dosentiksi "kaunopuheisuudessa". Lukujen lomassa antoi hän tuntia, kirjoitteli virkistyksekseen runoja ja kävi morsiantaan tervehtimässä.

Runoja olikin jo karttunut niin paljon, että niistä saattoi tulla vihkonen. Mutta ei ollut siihen aikaan nuoren runoilijan helppo saada kustantajaa. Omalla kustannuksella runot olivat julkaistavat ja menekin takaamiseksi täytyi edeltäkäsin koota ostajia. Uskallusta vaadittiin, mutta Runeberg uskalsi ja pani ilmoituksen lehtiin. Samana päivänä tuli hän Waseniuksen kirjakauppaan ja näki siellä erään vanhan herran paraikaa tutkimassa ilmoitustaan. Pilkallisesti virkkoi vanha herra itsekseen: "millähän se herra aikoo runonsa kustantaa." Tämä lausunto ei suinkaan ollut rohkaiseva. Mutta ystävien avulla saatiin kokoon tarvittava määrä kannattajia ja 10 p. huhtikuuta 1830 luettiin Helsingin lehdissä ilmoitus, että vihko oli ilmestynyt painosta. Julkisesti ei sitä arvosteltu, mutta aivan haltioissaan onnitteli nuorta runoilijaa piispa Tengström ja, mikä Runebergin eninten ilahutti, Franzén, jonka runoja hän aina suurella mieltymyksellä oli lukenut ja jolle hän oli omistanutkin ensi runon vihossansa.

Pari kuukautta myöhemmin valmistui kunnialla hänen väitöskirjansa ja elokuussa nimitettiin hän dosentiksi "kaunopuheisuudessa", toisin sanoin latinan kielessä ja kirjallisuudessa.

Hänen runoilijakykyään alettiin jo katsella kunnioituksella. Sanomalehdet julkaisivat nyt hänen tuotteitaan ja tapahtuipa, että muuan nuori ylioppilas eräänä päivänä tuli tilaamaan häneltä runoa, jonka tahtoi lähettää erään joululahjan mukana. Runeberg tekikin tilatun runon, mutta ei ottanut vastaan tarjottua maksua.

Neljän vuoden aikana oli Runeberg nauttinut yliopistosta noin 110 markan suuruista apurahaa lukukaudessa eikä sitä saatu antaa samalle henkilölle pitemmäksi ajaksi. Jotta ei jäisi aivan ilman vakinaisia tuloja, haki hän nyt virkaa yliopiston konsistoorin amanuenssina ja saikin toivotun paikan. Paljon siinä oli työtä eikä palkka ollut suuri — noin 570 mk. vuodessa, mutta johan niilläkin tuloilla saattoi ruveta ajattelemaan häitä.

Nuori morsian oli jo Turussa, käsitöillä ja kukkaismaalauksella, ansainnut pienen pääoman, noin 400 riksiä ja tällä summalla ryhtyi hän valmistamaan yhteistä kotia. Vuokrattiin kaksi pientä huonetta, joissa vasta oli ollut nikkariverstas. Itse morsian paperoitsi ja maalasi seinät ja katot, osti sitte vanhoja huonekaluja, joita veljensä kanssa korjaili, sai lahjaksi pari käytettyä hametta, joilla päällysti huonekalut ja niin tulivat huoneet oikein siistiin kuntoon. Häät vietettiin kaikessa yksinkertaisuudessa 23 p. tammikuuta 1831 iltapäivällä ja vieraita oli yhdeksäntoista henkeä.

Kauvan olivat nuoret jo ikävöinneet omaa kotia, "sillä", oli Runeberg lausunut, "lintukin tarvitsee vihreän oksan, voidakseen laulaa." Nyt oli laulaja löytänyt oksansa. Ja hänen kanteleensa soikin tästälähtien yhä voimakkaampana, puhtaampana ja sopusointuisampana.

Keväällä 1830 olivat muutamat nuoret yliopistomiehet päättäneet ruveta kokoontumaan kerran viikossa keskustellakseen kaikellaisista asioista ja varsinkin vaihtaakseen kirjallisia mielipiteitä. Tavallisesti pitivät he kokouksensa lauvantaiilloin, josta syystä heidän joukkoansa ruvettiin kutsumaan "Lauvantaiseuraksi". Seuralla ei ollut kirjoitettuja sääntöjä eikä varsinaista ohjelmaa. Jäsenmaksut olivat vähäiset ja ne käytettiin uudemman kirjallisuuden ostamiseen. Jäsenet saivat lainata kirjoja viikon ajaksi ja kokouksissa tuli jokaisen tehdä selkoa luettujen kirjojen sisällyksestä, josta sitte keskusteltiin.

Kokoukset pidettiin tavallisesti jäsenten luona. Ja niin vilkas oli tässä seurassa henkinen harrastus, ettei aineellista puolta useinkaan ehditty ajatella. Teetä tarjosi se jäsenistä, jonka luona kokous oli, usein myöskin voileipiä. Joskus syötiin ravintolassa yhteinen illallinen. Jäsenten mentyä naimisiin tarjottiin illallinen kodissa.

Alussa kuului seuraan ainoastaan kuusi miestä, joiden joukossa Runeberg, Nervander, Cygnaeus ja Nordström, mutta vähitellen liittyi siihen sekä yhdenikäisestä että nuoremmasta ylioppilaspolvesta kaikki, mitä etevintä ja innokkainta pääkaupungissa oli, muitten muassa Johan Vilhelm Snellman, Elias Lönnrot ja Zachris Topelius. Lauvantaiseuran jäsenet olivat luonteeltaan sangen erilaiset ja edustivat mitä erilaisimpia tieteen ja taiteen haaroja, joten keskustelut kävivät erittäin monipuolisiksi. Monasti syntyi väittely, jossa mielipiteet ja aatteet väittelijäin koko nuoruudenkiihkolla, lämmöllä ja sanain sattuvaisuudella törmäsivät yhteen. Siinä terottui ajatus- ja arvostelukyky, mielipiteet vakaantuivat, näköpiiri laajeni ja katsantokanta kävi monipuolisemmaksi ja rikkaammaksi.

Fredrik Cygnaeus, runoilija ja suuri puhuja, josta sittemmin tuli estetiikan professori, kuvailee Lauvantaiseuraa seuraavalla tavalla: "Harvoin lienee rikkaammissakaan maissa kuin meidän maassamme, maissa, joissa on paljon herätystä ja suuria rientoja, saatikka sitte meillä, syntynyt seura, jota siinä määrässä kuin Lauvantaiseuraa, olisi elähyttänyt kauneus, jalous, kaikki se maan päällä, jonka edestä kannattaa elää ja kuolla." — — — "Keskiyön hetki oli jo aikoja sitte kehoittanut eroamaan, vaan yhä pysyi seura koolla, hekkumoimassa ilon ääressä, jota lakkaamatta pulppuavat mielialat ja vaikutukset pitivät vireillä. Ja aamuaurinko, joka tutkivana kurkisti sisään avatuista akkunoista, tapasi kaikki yhtä virkeinä, jopa virkeämpinäkin kuin illalla, jolloin olimme jättäneet päivätyömme vaivat. Jos mahtavinkin nero olisi kirjoittanut kirjan, niin ei hän kirjaansa olisi saanut mahtumaan sellaista ajatusten — joskus kyllä ajattelemattomien — mutta useimmiten ylevämielisten, uljaitten, innostuneitten ja innostuttavien ajatusten ja katkerien tai ystävällisten pilapuheitten tulvaa, kuin olisi mahtunut näitten monivuotisten 'attikalaisten öitten' päiväkirjaan, jos jälkimaailmalle olisi pantu muistoon paras siitä, mikä niiden kestäessä meni hukkaan jälkimaailmalta. Jokaiselle, joka näihin öihin otti osaa ja joka kykynsä mukaan sai kantaa kortensa henkiseen ylellisyyteen, tuottivat ne katoamatonta iloa. Tämän maailman hyvyyteen nähden olivat osanottajat kaikki yhtä köyhät — — — Mutta sensijaan oli heissä rikas luottamus itseensä ja muihin, runsas määrä pettymättömiä toiveita ja tuumia, joitten toteutumiseen he järkähtämättömästi uskoivat, paljon rohkeutta, elämänhalua ja tulevaisuuden intoa. Siitä on jo kauvan ja se aika on ikipäiviksi paennut. Mutta — — minä luulisin, että se joka muistossaan saa säilyttää hetkiä, jommoisia minä tässä heikosti, käsin, jotka onnellisimmat nuoruuteni muistot panevat vapisemaan, olen kuvannut, ei ikinä saata tulla onnettomaksi. Kuten sävel, jonka ensi kerran kuulin kotilaaksossani, uudestaan ja uudestaan kaikuu korvissani kaukana vieraallakin maalla, niin nämätkin muistot, olosuhteitten vaihduttua, yhä vieläkin soivat sydämissämme".

Vaikkei Lauvantaiseuran likeisin tarkoitus ollutkaan suorastaan vaikuttaa maamme valtiollisiin tahi sivistysoloihin, niin syntyi sen toimesta kaksi laitosta, joitten vaikutus on ollut sangen suuri, nim. uusien aatteiden perustuksella toimiva opisto, Helsingin lyseo, joka avattiin 15 p. maaliskuuta 1831 ja _Suomalaisen Kirjallisuuden Seura_, joka alkoi vaikutuksensa 16 p. maaliskuuta samana vuonna.

Uudessa oppilaitoksessa sai Runeberg vakinaisen opettajatoimen. Hän pysyi siinä vuoteen 1837, jolloin hän tuli lehtoriksi Porvoon kymnaasiin. Runebergin muuttaessa paikkakunnalta lakkasi Lauvantaiseura.

Ajan kuluessa suurenee perhe ja samassa määrin lisääntyvät menot. Pian on Runebergin ja hänen rouvansa ryhdyttävä keinoon, johon jo niin moni köyhä perhe on turvautunut, nimittäin täysihoitolaisten pitoon. Topelius, joka muitten muassa joutui heille asumaan, antaa Runebergin kodista seuraavan kuvauksen:

"Lokaknun 2 p. 1832 tulin minä täysihoitolaisena ja ylioppilastutkintoon valmistettavana oppilaana Runebergin taloon. Maksu sekä täysihoidosta että opetuksesta nousi 500 riksiin vuodelta ja suorituksen piti tapahtua vuosineljänneksittäin."

Lokakuun 1 p:nä 1832 muutti Runeberg silloisen Ramstedtin, sittemmin professori J.J. Tengströmin ja vihdoin professori J. A. Estlanderin taloon Maneesi- ja Konstantiininkatujen kulmassa Kruunuhaassa, huoneustoon, jossa oli 8 huonetta ja kyökki. Vuokra oli omituisesta syystä sangen halpa. Täällä oli nim. edellisenä vuonna ollut koleerasairaala, ja kaikista kärvennyksistä huolimatta ei seppä Ramstedt ollut saanut hyyryläisiä; silloin nuori maisteri, muita rohkeampana, ilmoitti, ettei hän aio pelätä kamalan kulkutaudin muistoa. Runebergin toimeentulo oli siihen aikaan niin niukka, että oli sangen tärkeää saada sitä lisätyksi ja nuori rouva ryhtyi rohkeasti ruokkimaan kuutta tervettä täysihoitolaista, joitten toivottiin tasoittavan sekä vuokraa että muita elinkulunkeja.

Kahdeksasta huoneesta jäi nuorelle parille itselleen ainoastaan kolme. — — — Palvelijoita oli kaksi; kyökissä vanha uskollinen palvelijatar ja sisätöitä hoitamassa piika, joka yhdeksän kuukauden aikana oli vaihdettava kolme kertaa ja joka nuorelle emännälle tuotti paljon huolta.

Ulkomuodoltaan oli Runeberg tähän aikaan samallainen kuin 4 vuotta myöhemmin, jolloin Mazér pohjalaisen osakunnan tilauksesta hänet maalasi; tai ehkäpä vielä enemmän sen kuvan näköinen, jonka hän jouluksi 1832 itse maalautti rouvalleen. Runossa joka kuvaa seurasi sanottiin, että rouva Runeberg tässä saa "kauniin miehensä", ja kun ei lahjan vastaanottajatar tahtonut tunnustaa kuvan näköisyyttä, niin vastattiin: "johan minä sanoin, että se on sinun kaunis miehesi." — — — Kotioloissa esiintyi Runeberg tavallisesti paidankaulus alas käännettynä ja ilman kaulaliinaa; puseroa ei hän tähän aikaan käyttänyt, mutta istui usein paitahihaisillaan tai lyhyessä harmaassa työtakissa. — —

Rouva Fredrika Runeberg oli 27 vuoden ikäisenä kalpea nuori nainen; hänellä oli kauniit, ilmehikkäät silmät ja pitkä, tumma tukka, joka arkioloissa kierrettiin vaatimattomiin solmuihin korvien kohdalle, kuten myöhempinäkin aikoina. Hänen kuurouttaan saattoi silloin tuskin huomata. Hän näytti väsyneeltä, oli erillään pysyväinen ja vaitelias, paitsi silloin kun hän joutui likeisten tuttavien seuraan tai sai tilaisuutta sukkelalla tavallaan ottaa osaa vilkkaaseen keskusteluun. En tosin koskaan kuullut hänen valittavan tai vaikeroivan, mutta sain sen käsityksen että hän kantoi raskasta, hänelle outoa taakkaa — ja kuitenkin oli hänellä tukena ja neuvonantajina sekä äiti, veli että sisar. Hän oli siihen aikaan niin kivulloinen ja heikkohermoinen, että harva olisi aavistanut hänen tulevan kuuden voimakkaan pojan äidiksi ja kestävän koetuksia, joitten painon alle moni väkevämpi olisi sortunut, sekä saavuttavan 72 ikävuotensa.

Syksyllä 1832 ei nimittäin vielä ollut olemassa kuin vanhin lapsi, Anna, joka makasi kätkyessä. Se oli soma pikku lapsi, äidin näköinen, eikä ollenkaan olisi ansainnut sitä vallatonta pilanimeä, jonka joku ilkeydessään oli keksinyt, katsellessaan lapsen tuuheaa ruskeaa tukkaa: "runollinen epäsikiö". — Anna, jota ei äiti koskaan voinut unohtaa, kuoli jo ensimmäisellä ikävuodellaan.

-- -- --

Minulla on syytä olettaa, että Runebergin äitiä Pietarsaaressa ymmärrettiin väärin. Naapurit sanoivat, että hän oli huono taloudenhoitajatar, että hän laiminlöi perheensä ja vietti suurimman osan aikaansa lukemalla romaaneja. Mutta muistettava on, että pikkukaupungin näköpiiri oli ahdas ja vaatimukset perheenemännän käytännölliseen huolenpitoon ankarat. Luultavasti tämä äiti, vikoineen päivineen, katseli elämää ihanteellisemmalta kannalta kuin hänen ympäristönsä, ja luultavasti poika häneltä, kuten myöskin isänsä suvulta, oli perinyt runolliset taipumuksensa. Mainittakoon myös, että poika Ludvig, vaikka siihen aikaan itse taistellen kovaa taistelua olemassaolonsa puolesta, rahalahjoilla auttoi köyhyydessä elävää äitiään. Päiväkirjassani tavataan monasti merkittynä, että "maisteri pyysi minua viemään postiin vakuutetun kirjeen leskirouva Runebergille" — mikä luottamustoimi minua suuresti miellytti.

Elämä kodissa oli säästäväistä ja yksinkertaista, kuten huonekalut ja taloustarpeetkin, mutta sitä mitä välttämättömästi tarvittiin, oli aina. Nuoret herrat, joita varakkaissa kodeissa oli hemmoteltu, saivat tyytyä päivälliseen, johon kuului kaksi ruokalajia; kolme kertaa viikossa oli tattaripuuroa ja sunnuntaisin plättyjä. Hyvää se heille teki. Joskus, kun muutamat suvaitsivat lukea romaaneja myöhään yöhön asti, tuli puute kynttilöistä. Mutta sitäkin puutetta koetti nuori rouva poistaa mikäli mahdollista, heti kuultuaan että joku omin rahoin oli ostanut kynttilöitä.

Seurustelu rajoittui Tengströmin sukuun sekä Lauvantaiseuran rikaslahjaiseen piiriin. Sen kuuluisat kokoukset ulottuivat minun näköpiirini yläpuolelle. Olen muistikirjaani merkinnyt ainoastaan että "maisterin luona oli herroja." — — —

Joulun v. 1832 vietin ainoana täysihoitolaisena Runebergin kodissa, ja siitä asti alettiin minua pitää perheen jäsenenä, joka kutsuttiin sukulaisten luo ja joka runsaassa määrin sai osakseen juhlan lahjoja.

Aattoiltana oli meille kutsuttu likeisimmät sukulaiset, myöskin Nervanderin perhe, sekä muutamia likeisempiä ystäviä kl. 7. Kun kello tuli 8 eikä naapureja Castrénia ja Wegeliusta näkynyt, meni Runeberg katsomaan, missä he viipyivät. Naurusuin hän palasi ja ilmoitti meille: "he lukevat kreikkaa!" — Illallinen kesti kello 11—2 sillä joululahjoja oli paljon ja yksitellen ne otettiin suuresta kopasta. Rouva Runeberg oli ilmoittanut minulle asian, joka minua suuresti huolestutti, nimittäin että kaikkia joululahjoja piti seurata runo. Siitä vaatimattomasta vaikka merkillisestä joululahjasta, jonka minä sinä iltana Runebergiltä sain, runo kuitenkin puuttui. Sain nimittäin pienessä lompakossa kaksitoista tulitikkua — ensimmäisiä tulitikkuja Suomessa. — Valitettavasti ei illan tapahtumista pidetty pöytäkirjaa, sillä runoja oli paljon ja ne olivat sangen sukkelat, niinkuin odottaa sopikin, kun sekä Runeberg että Nervander, rouva Runeberg y.m. tuhlailivat kekseliäintä pilaansa.

-- -- --

Talossa palveli sisäpiikana 20 vuotias kaunis tyttö nimeltä Lotta. Oli joulukuun 3 p. Huomattiin että kaikellaista pientä tavaraa ja rahaakin oli kadonnut. Ruvettiin epäilemään Lottaa ja Runeberg vaati häntä tilille, mutta tämä suututti tyttöä niin, että hän tempasi käteensä maisterin juuri käytetyn partaveitsen ja viilsi sillä syvän haavan kurkkuunsa. Talossa syntyi hirveä hälinä, lääkäri noudettiin paikalle, haavoitettu sidottiin ja vietiin klinikkaan, jossa parani. — Valitettavasti ei Lotan seuraajatar tuottanut vähempää huolta. Hän varasti kuten Lottakin, jotapaitsi hänellä oli muitakin pahoja tapoja.

Olen muistikirjaani merkinnyt, että Runeberg uskollisesta palvelijasta Marista piti hellää huolta. Hänen ollessaan sairaana "aikoi maisteri muuttaa minut saliin", jotta Mari saisi oman huoneen. Tammikuun 29 p:nä 1833 olen merkinnyt: "minä sovin maisterin kanssa, että valvoisin yön" (Marin sairasvuoteen ääressä).

-- -- --

Runebergin aika kului Laurellin lyseossa, omissa luvuissa erästä virkaa varten, runoilemisessa ja Morgonbladin toimittamisessa. — Hän oli nimittäin vuodesta 1832 ollut "Helsingfors Morgonblad’in" (Helsingin Aamulehden) päätoimittajana. — Sitäpaitsi hän ylioppilastutkintoon valmisti kuutta yksityisoppilasta, jotka kaikki olivat pohjalaisia. Opetus tapahtui tavallisesti 9—10 välillä aamupäivällä, mutta muutettiin tarpeen vaatiessa toisiinkin aikoihin. Keväällä 1833 olen pari kertaa kirjoittanut muistikirjaani, ettemme "voineet lukea, sillä maisteri oli pyydystämässä lintuja." Joskus keskeytyi lukeminen muistakin syistä, mutta laiminlyönti korvattiin seuraavina päivinä. Opetus oli ankaran tarkka, mutta omalla erityisellä tavallaan: kunnioitus opettajaa kohtaan enemmän kuin nuhteet, pakoitti meidät lukemaan läksymme; mutta nuhteitakaan ei puuttunut. Minun täytyy tunnustaa että me näinä kahtena lukukautena opimme enemmän kuin ennen olimme oppineet neljänä, mutta paremmin keskustelun kuin koulujärjestyksen kautta.

-- -- --

Lisättäköön vielä pari pientä piirrettä. Maaliskuun 2 p. 1833 olen merkinnyt: "tänään seisoi maisteri nauramassa, kun me olimme lumisilla pihassa"; — ja 8 p. maaliskuuta: "heitin minä maisterin kanssa lumipalloja maaliin", — jossa taidossa hän, kuten tunnetaan, oli mestari.

Kirjallisesta toiminnasta emme juuri huomanneet muuta kuin että korehtuuriarkkeja oli tavattavissa sekä mahdollisissa että mahdottomissa paikoissa. Ensi päivänä jonka kodissa vietin, oli sali vielä muuttokunnossa ja joukko kirjoja lattialla. Olin yksin huoneessa, otin käteeni kirjan ja luin kannesta nimen "Hirvenhiihtäjät", joka oli minulle tuntematon. Runomitan viehättämänä aloin selailla kirjaa, kun maisteri äkkiä astui sisään. Hämilläni pyysin anteeksi, mutta maisteri sanoi: "pidä se vaan, jos sinua haluttaa."

-- -- --

Runebergin todistusta pidettiin turvana reppuja vastaan ylioppilastutkinnossa. Hänen oppilaansa saivat harvoin korkeita arvosanoja, mutta heillä oli perusteelliset tiedot. Aika jonka vietin oppilaana Runebergin kodissa ja jota aina kiitollisuudella tulen muistamaan päättyi ylioppilastutkinnolla kesäkuun 4 p. 1833 sekä ylioppilaskekkereillä Catanin ravintolassa s. k. 12 p:nä. Viimemainitussa juhlallisessa tilaisuudessa, jota Runebergkin kunnioitti läsnäolollaan, osoitti hän 15 vuotiaalle uudelle tulokkaalle sen ystävällisen palveluksen, että otti häntä käsipuolesta ja pelasti hänet vaarallisista veljenmaljoista.

-- -- --

Vielä mainittakoon kuvaavana Runebcrgille — — että hän antaessaan neuvoja minulle ja muille nuorille runoilijoille aina esiintoi runon itsenäisyyden yhtenä runoilemisen pääehdoista. "Ole vapaa", sanoi hän, "ja itsellesi uskollinen! Älä koskaan lahjoita itseäsi äläkä lue muitten teoksia kuin niin paljon että aina pidät tallella oman itsesi."

-- -- --

Kuten jo Topeliuksen muistiinpanoista kävi selville, valmisteli Runeberg v. 1833 väitöskirjaa erään yliopistoviran saamista varten, jonka edellinen omistaja oli tuleva täysinpalvelleeksi. Tämä virka oli ainoa vakinainen, jonka kautta Runeberg saattoi toivoa voivansa jäädä yliopistoon ja pääkaupunkiin, joten valmistukset siihen ja toiveet sen saamisesta anastivat suurimman osan hänen aikaansa ja ajatuksiaan. Heti kun virka oli julistettu avonaiseksi, ilmaantui siihen sentään toinenkin hakija ja pitkien väittelyjen perästä, yliopiston viranomaisten kesken, tämä toinen sen saikin.

Ahtaista oloistaan huolimatta oli Runeberg määrännyt tulot uudesta runokokoelmastaan hätääkärsiville pohjois Suomessa. Erittäin tervetullut oli hänelle eräs kirjallinen apuraha sekä muutamat sivutulot, jotka hän keväällä 1834 sai yliopistosta. Ja vieläkin tervetulleempi oli hänelle lepo rasittavan talven töiden ja jännityksen jälkeen.

Kesän vietti hän perheineen Kangasalla, kauniissa seudussa, ystävien ja omaisten ympäröimänä. Heinäkuussa sentään kohtasi häntä suru, äiti kun kuoli Pietarsaaressa.

Lapsuudenkoti hajosi silloin ja neidit Karolina ja Mathilda Runeberg muuttivat veljensä luo Helsinkiin. Mahtilda neiti, joka ulkomuodoltaan oli sangen kaunis, oli varojen puutteessa jäänyt kaikkea koulusivistystä vaille ja alkoi nyt rouva Runebergin johdolla lukea. Hän saavuttikin siksi suuren tietomäärän että sittemmin saattoi auttaa sisartaan, joka piti pikkulastenkoulua Helsingissä.

-- -- --

Senraavana vuonna julkaisee Runeberg verraten vähän oman runottarensa tuotteita ja niiden joukossa on hänen ihana "Pilven veikkonsa". Sensijaan on vuosi 1836 hyvin tuottelias. Elokuussa ilmestyy hänen lehdessään herttainen "Hanna", tuo rakkauden ja juhannusaaton suloinen ylistyslaulu, ensimmäinen suuren runoilijan teoksista, jonka yleisö paikalla avosylin otti vastaan. Kuvaavaa sille suosiolle, jonka Runebergin "Hanna" saavutti, on että monet, jotka olivat tutustuneet Runebergin "Hannaan" riensivät antamaan pienille tyttärilleen saman nimen.

Kerrotaan Runebergin saaneen aiheen tähän runoelmaan kerran kun hän astui avoimen ikkunan ohi ja näki nuoren, pyörteän käsivarren siellä sisällä heittävän sukkulaa. Valmiina kirjana ilmestyi "Hanna" vasta lopulla vuotta 1836, samana päivänä, jolloin tieto Runebergin toisen pojan syntymisestä levisi tuttavien piiriin.

Hän oli silloin jo jättämäisillään Helsingin. Hänelle oli nimittäin aikoja sitte selvinnyt, ettei hän likivuosina voisi saada vakinaista paikkaa yliopistossa. Perhe lisääntyy ja menot enenevät. Toukokuussa kuoli latinankielen lehtori Porvoon kymnaasissa ja paikka julistettiin avonaiseksi. Runeberg epäili kauvan, hakeako sitä. Hän oli tottunut elämään pääkaupungissa ja ottamaan osaa yliopistoelämään. Nuoriso häntä rakasti, osakunta oli hiljan antanut hänelle siitä todistuksen valitsemalla hänet kuraattorikseen. Porvoo oli pikkukaupunki eikä sen kymnaasi ollut erittäin hyvässä huudossa. Mutta antaisihan virka vakinaiset tulot ja ehkä sielläkin voisi kasvattavasti vaikuttaa nuorisoon. Runeberg haki virkaa ja saikin sen.

Kun hänen ystävänsä huomasivat että hän todenteolla aikoo jättää yliopiston, koettivat he kaikin tavoin pidättää häntä. Jo oli konsistoorikin valmis miltei yksimielisesti ehdottamaan hänelle erityistä, suurehkoa apurahaa. Mutta Runeberg kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, sillä hän ei tahtonut nauttia palkkaa ilman vastaavaa työtä.

Loppuaikansa Helsingissä käytti Runeberg tunteihinsa koulussa ja lehtensä toimittamiseen. Huhtikuussa ilmestyi "Morgonbladissa" hänen kääntämänään muun muassa alku Kalevalaan. Runeberg ihaili tätä runoteosta kreikkalaisten mestariteosten vertaisena ja oli ennenkin kääntänyt siitä otteita.

Toukokuun 8 p:nä pidettiin paikkakunnalta muuttavan Runebergin kunniaksi jäähyväiskekkerit eräässä ravintolassa Töölön lahden rannalla. Topeliuksen muistiinpanoista saamme tietää, että läsnä oli noin 300 henkeä, suurin osa nuoria ylioppilaita ja opettajia, mutta myöskin muutamia vanhempia. Juhla kesti kello kuudesta illalla kello kuuteen aamulla. Runebergin malja esitettiin "lämpimin sanoin ja ylivuotavin sydämin" ja samassa laulettiin "Joutsenen" nuotilla runo, jonka Stenbäck tilaisuutta varten oli sepittänyt. "Miltei kyynelsilmin astui Runeberg esiin kiittämään ja sanoi, että hän aina kiitollisena tulee säilyttämään mielessään yliopiston, jossa hän oppi katsomaan elämää valoisalta kannalta ja jonka jäsenenä hän oli ollut 15 vuotta." Juhlatuuli oli herttainen ja lämmin, juteltiin, pidettiin puheita, jopa heitettiin voileipiäkin keväisenä aamuna lahden kirkkaalle pinnalle. Vihdoin saattoi juhliva joukko kotiin juhlavieraansa, hurraten häntä vielä moneen kertaan ja lopuksi laulaen: "Sua lähde kaunis katselen."