III.

Runebergia ei suinkaan aina ole ymmärretty eikä tunnustettu.

Ennen häntä vallitsi ruotsalaisessa kirjallisuudessa suunta,joka liikkui yläilmoissa, pilventakaisilla mailla, kaukana todellisuudesta ja ihmiselämästä. Kuvattiin sankareja ja sankarittaria, jotka olivat niin vähän kuolevaisia kuin suinkin, heidät puettiin kultiin ja silkkiin ja heidän asunnokseen loihdittiin hämärä satulinna. Jos tahdottiin kuvata nuorta tyttöä, niin ei sopinut yksinkertaisesti lausua, että hän on kaunis, että hänen silmänsä ovat siniset, ja että hänen poskensa hehkuvat, vaan sanottiin, että neito on sulottarien sisko, että lemmenjumala leikittelee hänen poskillaan, ja että hänen silmistään lentelee rakkauden nuolia. Erittäin mieluisina laulunaiheina käytettiin kotkia, jotka valon virrassa kylvettävät kiiltäviä siipiään tai "kaihoten lentävät aurinkoa kohti saadakseen sen rinnasta juoda tulen ja elon ja taivaan makeutta"; tai ylistettiin jalopeuroja tai muita uljaita olentoja. Yksinkertaisemmat asiat eivät laisinkaan kelvanneet runouteen, jollei niitä sijoitettu muhkeaan ympäristöön ja upeaan muotoon. Runoilemiseen ei vaadittu sydämen tarvetta, vaan saattoi runoilijaksi tulla kuka tahansa, joka vain osasi takoa sujuvaa runomittaa ja heläjäviä loppusointuja. Ja mies se, joka runoilemisen taidossa oli saavuttanut sellaisen näppäryyden, että hän koska tahansa ja mistä tahansa saattoi tekaista runon, jossa uhkui komeita kuvia ja loistavia sananmuotoja.

Äkkiä kajahtaa silloin laulu, niin vieno, niin yksinkertainen, niin eroava kaikista entisistä ja samalla niin tuttu kuin olisi sen kuullut jo äitisi suusta, kun hän kehtoasi keikutteli. Siinä ei tavoiteta kaukaisia maailmoja eikä loihdita esiin satulinnoja, siinä kuvataan kotilahtia, Suomen saloja, Pohjolan kalpeaa taivasta, jolla tähti vilkkuu, lasta äidin sylissä, surua, iloa ihmisrinnassa. Mikä rikkaus kodin pienessä piirissä, jossa elämä kuluu niin hiljaa, vaipuneena arkielämän askareihin; mikä kauneus tuulen laulussa, joka kiertää solissa ja nurkissa ja kiikuttaa koivua ikkunan alla, kuinka ihanat illan ruskot auringon laskemasijoilla! Kauneutta on yllinkyllin ympärillämme, omassa elämässämme ja siinä ajassa, joka paraikaa kestää. Ei sitä tarvitse etsiä pilvistä eikä menneisyydestä.

Laulaja, joka näillä yksinkertaisilla lauluilla ihmiset hämmästyttää, on Frans Michael Franzén. Valitettavasti eivät hänen laulunsa kauvan raiu Suomen rannoilla. Väliin tulee suuria valtiollisia mullistuksia. Suomi eroitetaan emämaasta ja laulaja, joka ei jaksa kestää muutoksia synnyinmaassaan, muuttaa Ruotsiin. Mutta siellä ei hänen runottarensa jaksa kehittyä, eikä Suomessa, lamaantuneessa, voitetussa maassa vielä synny miestä, joka astuisi hänen teitään. Entinen suunta ja maku, rehevät tilapäisrunot ja muut samantapaiset sepustukset pääsevät taaskin vauhtiin.

Ruotsissa heläjää näihin aikoihin nerokkaan Tegnérin kannel. Hänen kielensä lemuaa kuin kukkatarha, hänen ajatuksensa väreilee kuuvalona aallon vaahdossa, päivänä lehtiverkon lomissa. Hänen runottarensa esiintyy hohtavissa harsoissa ja jalokivissä. Tegnér on rikas ja hän tuhlailee ylellisyyttään joka askeleelta. Hän kirjailee — kuten eräs hänen maamiehensä sattuvasti lausuu — koristuksilla sekä sormemme että varpaamme.

Ei siis kumma, kun Runeberg lähettää maailmalle yksinkertaiset laulunsa, että yleisö joka on tottunut pitämään Tegnérin sankarirunoja ylimpänä taiteena, ällistyy eikä ymmärrä, että Runebergin laulut taiderunoutta olisivatkaan.

Runeberg ei enään ole lapsi, kun hän julkaisee ensimmäisen runokokoelmansa. Hän on silloin jo hyvän aikaa käynyt elämän koulua, saanut oppia tuntemaan puutetta, kieltäytymään nauttinnosta ja hallitsemaan halunsa. Siltä ei hänen elämänsä ole iloton eikä hänen mielensä alakuloinen. Päinvastoin näyttää hänestä maailma valoisalta ja tulevaisuudesta viittovat kauniit toiveet. Pintapuolisuutta ja pikkumaisuutta hän vihaa, seuraelämän loisto ei tuota hänelle virkistystä, se häntä tukahduttaa. Mutta luonnossa, järvellä, metsässä, ihmisten parissa, joitten kanssa saa seurustella luontevasti ja vapaasti — siellä hän viihtyy. Rakkaudella lähestyy hän luontoa, ja hänelle avautuu maailma, jonka aarteita eivät muut ole ymmärtäneet ottaa omikseen, jonka kauneuden ohi ihmiset välinpitämättöminä ovat astuneet. Surun ja synnin läpi, jonka alla luomakunta huokaa, tuntee hän kaikkialla Luojan rakkauden. Karkean pinnan alla sykkii usein lämmin, vilpitön ihmissydän; yksinkertaisimmissa, jokapäiväisimmissä oloissa kehittyy monasti mitä syvin viisaus ja elämänkokemus.

Siksi nousee hänen vihansa ajan käsitystä vastaan, joka on julistanut mitättömäksi elämän todellisuuden, joka on telkinyt kauneuden rajat niin ahtaiksi ja joka vääristelee Luojan teot irvikuviksi.

Pitemmässä, vakavasti esitetyssä kirjoituksessa «Katsaus Ruotsin nykyiseen runokirjallisuuteen ottaa hän asian puheeksi, paljastaa ajan pintapuolisuuden ja arvostelee ankarasti neroja sellaisiakin kuin Tegnér ja von Beskow.

Omaa käskystänsä runoudesta määrittelee hän seuraavalla tavalla:

"Runous näkee asiat todellisuuden valossa ja kuvaa tosi todellisuutta, jonka juuri on Jumalassa ja jonka tuoksu täyttää maailman. Runous ei korjustele luontoa eikä tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se auttaa ihmiskuntaa pinnan sameuden läpi näkemään omaa ja maailman kauneutta. Ihmiskunta istuu elämän rannalla, itkien synkän aallon vaahtoa ja levottomuutta. Silloin tulee runous, kuni auringonsäde, joka pilkistää esiin pilvistä, valaisee pimeyden ja näyttää ihmiskunnalle, miten syvä, kirkas ja puhdas tuo aaltoileva järvi on."

"Ei ole ketään ihmistä, joka alituisesti ja koska tahansa saattaisi ylentyä uskonnolliseen hartauteen, eikä taiteilijaa, jonka käytettävissä inspiratsioni olisi koska tahansa. Jos hän silloin, saavutettuaan jonkinlaisen tottumuksen ja kätevyyden kielenkäytännössä eksyy koettamaan luoda taideteosta, niin täytyy hänen yrityksensä epäonnistua, ja hän näyttää aivan toiselta kuin todellisen innostuksen hetkinä."

"Pöyhkeyttä, liioittelua ja valheellisuutta runoudessa suvaitsee ainoastaan se, joka ei tunne runoutta sen ylevyydessä. Runouden jumalallinen oikeus on luoda, kuten luonto luo, rajattomassa runsaudessa, rajattomien lakien mukaan. Hourailu, mielivaltaisuus ja vilppi olkoot ikipäiviksi karkoitetut sen pyhyyden piiristä. Kunhan tulisi aika, jolloin yleisemmin kuin tähän asti, tahdottaisiin tunnustaa, että runouden perusteena on yhtä vahva pohja kuin tieteenkin, tämän sanan korkeimmassa ja jaloimmassa merkityksessä, että runous perustuu luonnon ikuiseen tarpeeseen, joka ilmenee ihmisessä kuten kaikessa muussakin luodussa."

Tietysti yleisö nousi tällaista röyhkeyttä vastaan. Nuori mies, joka on julaissut pari mitätöntä runovihkosta, uskaltaa mestaroida Tegnériä!

Merkillisin niistä vasta-arvosteluista, jotka syntyivät Runebergin kirjoituksen johdosta, lienee se, jonka von Beskow salanimellä julkaisi ja jonka päällekirjoitus "Uusi tähti idässä" jo ilmaisee sisällön laadun. Se on täynnä salaviittauksia ja ilkeitä vääristelyjä. "Ja kuka", huudahtaa siinä kirjoittaja muun muassa, "tuo profeetallinen, uusi Messias sitte mahtanee olla, jonka riemukulun tieltä ruotsalaisten kirjailijain pitäisi väistyä? Kai arvostelijalla lie hänestä joku aavistus, koska hän näin suurilla valmistuksilla on ryhtynyt häntä vastaanottamaan? — Tietääkö kirjoittaja mitä täälläpäin arvellaan ja mikä ei kuulu ensinkään mahdottomalta? — Ei enempää eikä vähempää, kuin että se olisi kirjoittaja itse. — Joka tapauksessa olemme me täällä Ruotsissa sentään siksi 'kypsymättömät" ja itserakkaat, ettemme hevillä vaihtaisi edes sitä vähää kelvollista, mitä "nykyisessä runokirjallisuudessamme' on tuohon merkitsemättömään ja tulevaisuuteen turvautuvaan vekseliblankettiin..."

Ehkä ainoa, joka Runebergin runoille osasi antaa täyden arvon, oli Franzén. Hän heti käsitti noitten näennäisesti yksinkertaisten laulujen kauneuden ja kirjoitti nuorelle runoilijalle vilpittömän onnittelukirjeen. Muutamat ruotsalaiset arvostelijat myönsivät, että Runeberg pienissä runoissaan onnistuneesti oli mukaellut kansanlauluja, ja että Hirvenhiihtäjät antoivat hauskoja ja uskollisia kuvauksia kansanelämästä. Mutta taiteellista arvoa ei tietysti voitu antaa teokselle, jossa kuvaillaan kerjäläisiä ja ruotivaivaisia, jonka urhot liikkuvat suksilla lammasnahkaturkeissa ja asuvat savupirteissä. Runebergin ystävä Lauvantaiseuran ajoilta, tohtori Lindfors, kirjoittaa hänelle ensimmäisen runokokoelman ilmestyttyä kirjeen, jossa hän kehoittaa häntä kaikella muotoa heittämään nuo miltei jokapäiväiset pikkukuvaukset. "Varo ettet rupea tuollaiseksi surkeaksi limonaadiksi kuin arvoisa Franzénimme"!... huudahtaa hän huolestuneena ja ehdottaa ystävälleen joukon suuremmoisia aiheita, joitten kehittäminen varmaan tuottaisi enemmän tyydytystä... Hitaasti menivät Hirvenhiihtäjät kaupaksi. Tuhannen kappaleen painos riitti sekä Suomea että Ruotsia varten likemmä kaksikymmentä vuotta. Useat Runebergin ystävistä ottivat, mennessään joululomalle maalle, mukaansa kymmenen kappaletta myydäkseen ne kotiseudullaan, mutta eivät saaneet kaupaksi puoliakaan. Teosta ei ymmärretty. Erosihan se niin kokonaan niistä joita oli totuttu pitämään kauniina.

Ensimmäisen julkisen arvostelun Suomessa Runebergin kirjailijatoimesta kirjoittaa Fredrik Cygnaeus v. 1837. Hän alkaa kirjoituksensa seuraavaan tapaan: Enemmän kuin vuosikymmen on jo kulunut siitä kuin herra Runeberg runoilijana astui näyttämölle, sittemmin osoittaen harvinaista runollista tuotteliaisuutta, jotapaitsi hän jo viisi vuotta on toimittanut "Helsingfors Morgonbladia". Tämän kaiken perustuksella luulisi hänen ansainneen arvostelun tai edes jonkinlaisen ilmoituksen jossakin kotimaisessa sanomalehdessä, mutta minun tietääkseni ei edes hänen nimeään ole kertaakaan mainittu, jollei mahdollisesti takasivulla, ilmoitusten joukossa, jotka tarjoavat myytäväksi hollantilaista silliä, piimää y.m. — Itse arvostelu on tavattoman kiittävä: Hirvenhiihtäjät tunnustetaan kansalliseepokseksi, joka Kalevalan rinnalla aina tulee säilyttämään arvonsa.

Ensimmäinen Runebergin teoksista, jonka yleisö paikalla ymmärsi, oli _Hanna_. Ihastuksella ja yksimielisellä tunnustuksella se otettiin vastaan. Tosin väitettiin, että runoilija esikuvinaan olisi käyttänyt paria tunnettua saksalaista teosta (Göthen "Hermann und Dorothea" ja Vossin "Luise"), mutta käsitellen aihetta aivan itsenäisesti. Huomattava kuitenkin on, ettei Runeberg esim. "Hermann und Dorotheaa" ollut edes lukenutkaan. Ennen "Hannan" kirjoittamista ei hän nimittäin ollut tullut lukeneeksi Göthen mainiota teosta ja sittemmin huvitti häntä jättää siihen tutustumatta, koska ihmiset väittivät hänen käyttäneen sitä esikuvanaan.

Syystä on ihmetelty, että senaikainen ankara sensuuri salli Vänrikki Stoolin tarinain ilmestymisen. Aivan helposti ei se käynytkään. Sensuuri ehdotti ensin muutamia pienempiä muutoksia ja runoilija suostui niihin empimättä. Mutta kun painoylihallituksen puheenjohtaja, vapaaherra Nordenstam, vaati erään säkeen muuttamista runossa "Döbeln Juutaalla", vastasi Runeberg päättäväisesti, että sitä hän ei muuta. Siinä tapauksessa ei kokoelma saa ilmestyä, huomautti Nordenstam. Tyynenä poistui runoilija, päättäen jättää julkaisemispuuhan. Kun hänelle sitte lähetettiin takaisin käsikirjoitus, niin mainitsi hän valitettavasti sensuurin luvalla jo painattaneensa useita arkkeja.

— Sepä ikävä juttu, lausui Nordenstam. — Kuinka suuri painoksenne on?

— 2,000 kappaletta!

— Sepä komeaa! Ja ystävällisesti jatkoi hän: — miksei lehtori nyt voi muuttaa tuota yhtä paikkaa, kun jo muutitte toisiakin?

Ne olivat vähemmänarvoisia. Tätä ei käynyt muuttaminen.

— No, olkoon menneeksi! sanoi vihdoin puheenjohtaja, ja vaarallinen käsikirjoitus sai painoluvan.

Runebergin ollessa Porvoossa, valvoi painatustyötä Helsingissä Cygnaeus ja hänkin joutui "Vänrikkien" takia kiistaan sensuurin kanssa. Arveluttava paikka löytyi tällä kertaa "Torpan tytöstä." Toisessa värssyssä sanotaan siinä suomalaisten joukosta:

Työns’ on se tehnyt, niittänyt on viljan kallehimman, vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohkeimman.

Ei käy puhuminen vihollisjoukosta sillä tavalla, huomautettiin Cygnaeukselle. Tulee muistaa, että se oli hänen Majesteettinsa väkeä.

Cygnaeus suostuu hymyillen muuttamaan, ottaa käsikirjoituksen ja kynän ja kirjoittaa:

Työns’ on se tehnyt, niittänyt on viljan surkeimman, j.n.e.

Mutta muutos miellyttää sensuuria nyt entistä vähemmän ja runo saa ilmestyä alkuperäisessä muodossaan.

"Sitä päivää, jolloin Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät, eivät ikinä unohda senaikaiset," kertoo A. Schauman muistelmissaan siltä ajalta. "Kuinka me nautimme, huokailimme, iloitsimme, ja kuinka sydämemme sykki kiivaammin kuin koskaan ennen! Vasta nyt me käsitimme kuuluvamme kansaan, jonka edestä kannattaa elää!"

Tällaisia tunteita herättivät Vänrikki Stoolin tarinat nuorissa. Vanhojen tunteita taas tulkitsee se sotavanhus, joka toveriensa ja heidän jälkeläistensä puolesta lahjoittaessaan Vänrikki Stoolin laulajalle komean lahjan, lausui muunmuassa: "harvoin taitanee historia mainita sotureja, jotka kovemmin olisivat taistelleet, enemmän kärsineet ja uskollisemmin täyttäneet velvollisuutensa — voittojen, onnettomuuksien ja tappioiden jälkeen joutuakseen täydellisempään unohdukseen. Saatatte siis käsittää, mitkä tunteet meissä heräsivät, kun luimme ihanat laulunne, joissa neronne säteiden loistossa ikäänkuin taikasauvalla loihditte kansojen eteen nämät sotilaat heidän tahrattoman kunniansa välkkyvässä asussa."

Runoilijan eläessä hiljaista elämää pienessä Porvoossa, lentää hänen maineensa jo pitkin maailmaa. Hänen teoksiaan käännetään miltei kaikille sivistyskielille, ja kun ulkomaalaiset kirjailijat ja oppineet tulevat Ruotsiin tai Suomeen, käyvät he välttämättömästi Porvoossa, lukien siellä asuvan runoilijan pohjoismaiden suurimpien merkillisyyksien joukkoon. Runeberg joutuu monenmoisten kunnianosoitusten esineeksi: ulkomaalaiset kirjalliset ja tieteelliset seurat kutsuvat kilvan häntä kunniajäsenekseen, Ruotsin kuningas lyöttää hänet ritariksi, Venäjän keisari määrää hänelle professorin arvonimen ja tuhannen ruplan suuruisen vuotuisen eläkkeen, Ruotsin akatemialta joka hänen teoksestaan "Hauta Perhossa" muutamia vuosia sitte soi ainoastaan toisen palkinnon, saa hän nyt vastaanottaa sen korkeimman kunnianosoituksen ja palkinnon: kultamitalin.

Runeberg oli niitä kirjailijoita, jotka kehittyvät hitaasti.

Hän ei ole mikään ihmelapsi, joka herättäisi huomiota, ja nuorukaiseksi kasvaa hän samalla lailla kuin sadat muut varattomien vanhempien pojat, vastaanottaen vaikutuksia ympäristöstään. Hänestä kehittyy toiselta puolen ankara velvollisuuksien ihminen — toiselta puolen rajattoman vapauden mies. Hänen aikaisimmat runonsa eivät anna aihetta toiveisiin. Vasta saavutettuaan noin 30 ikävuotensa kohoaa hän taiteen aurinkoisille ylängöille, vasta sitte aukeaa hänessä hänen aikansa ja kansansa kukka.

Hän ei koskaan rientänyt panemaan paperille ensi innostuksen tunnetta, vaan tunteen piti saada kypsyä, ennenkuin se kirjoitettiin. Hän ei koskaan pakoittautunut runoilemaan, eli kuten hän itse sanoi: hän ei koskaan pannut runottarelleen pakkoa. Vasta sisällisen tarpeen pakoittamana sai runo syntyä. Ja sen synnyttyä oli vielä pitkä matka sen julkaisemiseen. Kauvan aikaa sai se maata laatikossa ja kestää monet korjaukset ja kiirastulet, ennenkuin se hyväksyttiin. Säälimättä piti poistettaman kaikki mikä mahdollisesti häiritsi kokonaisuutta. Ei siinä kyllä että sanoja ja säkeitä muutettiin tai värsyjä jätettiin pois, vaan pyyhki runoilija usein kokonaisia kohtauksia, jotka kyllä sellaisinaan saattoivat olla hyvät, mutta jotka eivät välttämättömästi liittyneet yhteyteen. "Minä taon takomistani", sanoi hän, "kunnes kuulen, että kaluun tulee hyvä sointu".

-- -- --

Ei ole helppoa mennä kuvaamaan aamuruskoa, ei kastehelmeä hyvä kosketella. Kalpean kuvan antaa kertoja päivän punaisesta palosta, himmeäksi tekee hänen kosketuksensa nurmen timantin. Heikoiksi, himmeiksi käyvät kertojan käsissä suuren Runebergin kuvaukset. Niihin täytyy itsekunkin persoonallisesti syventyä, vaipua, kuten ihminen vaipuu nauttimaan kauniista maisemasta ja ihailemaan taivaan ruskoa tai myrskyä merellä.

Ja kuitenkin, kaikitenkin: Runebergin elämää kuvatessa älköön puuttuko siitä se, mikä siinä oli pääsisältönä, mikä hänelle itselleen antoi tyydytyksen ja mistä tuli Suomelle kansallisaarre: hänen henkinen työnsä. Saakoon tässä siis sijansa kuvaus, joskin kalpea, hänen teoksistaan.

_Hirvenhiihtäjissä_ viedään lukija kauvas sydänmaille, Metsolan torppaan.

On talvi-ilta. Torpanväki on jo päässyt ruualta. Vaimo, toimelias Anna, tytär ja poika häärivät vielä kukin askareissaan. Perheenisä, itse jykevä Pietari, joka kaiken päivää on raatanut tukinvedossa, ajaa väsymystä ruumiistaan ja unta silmistään, sillä varhain aamulla on hänen oltava hirvenajossa kartanon herran kanssa. Äkkiä kuuluu pihalta kulkusia ja Annan veli, reipas Matti, jota jo kauvan on odotettu tänne tulevaksi, saapuu, Metsolaisten suureksi iloksi.

Matilla on hyvä talo Kurussa ja muutenkin varoja, hän on mies parhaimmassa iässään, mutta hänen elämänsä on iloton, sillä ei ole vielä vuosikaan kulunut umpeen siitä kun hänen hyvä vaimonsa kuoli, jättäen vanhemman lapsista turhaan huutelemaan äitiä ja nuoremman itkemään vieraan rinnoilla. Matti on kyllä miettinyt uuttakin avioliittoa, mutta ei tiedä, valitako vaimoksi ikäihminen, joka jo on vakaantunut ja joka lapsia kohtelisi hyvyydellä, vaiko nuori tyttö, joka voimakkaalle miehelle soisi poskiensa ihanuuden ja rakkautensa riemun.

Nyt alkavat torpanväet kilvan kiittää Hetaa, Sakariaksen tytärtä, joka palvelee kartanossa. Se se vasta on tyttö! Kahdeksantoistavuotias, muodoltaan muhkea, mieleltään vakava, sävyisä ja taipuvainen. Hänelle uskovat herrasväet sekä kankaankudonnan että aitanavaimet, häneen iskevät miesten silmät kuin rastaitten parvi marjaiseen pihlajaan. Hänestä tulee Matille oiva emäntä! Aamulla on hänen Pietarin kanssa lähdettävä kartanoon hirvenhiihtoon — tai oikeastaan tytönkatsojaisiin. Ja tällä päätöksellä vaipuu torpanväki vieraineen uneen.

Mutta tuskin on kukko ensi aamulaulunsa kiekauttanut, kun Pietarin sytyttämä päresoihtu taas herättää kissan kismottelemaan ja Matin valmistautumaan matkaan. Pian kääntyvät hänen ja Pietarin sukset kartanoa kohti. Matti on saanut lainaksi Pietarin isä-vainajan ruotsalaisen kiväärin ja sen urotöistä pakinoiden saavutaan perille. Pihassa ovat koirat vastassa, murisevat ensin, mutta tuntevat sitte Pietarin äänen ja suksisauvan. Samassa tulee herra itsekin portaille, huutaa pois koiransa ja käskee ystävällisesti miehiä tupaan odottamaan.

Siellä ovatkin jo koolla muut hirvenhiihtäjät. Laulaa hyristen polkevat piiat rukkejaan ja permannolla olkien päällä uunin vierellä makaa muutamia laukkuryssiä. Ilolla tervehtivät miehet tulijoita, vanha Sakarias alkaa paikalla pelotella tovereitaan, että kuinka tässä nyt pidetään puoliaan, kun tulee mukaan tuo kurulainen, sillä Kurussa on yhtä monta kuulua pyssymestaria kuin on miestä. Matin ääni herättää samassa ryssät, he ovat vanhat tutut, monet ateriat on Matin talolla saatu, monet karhuntaljat Matilta ostettu. Hetkessä avataan kontit ja Matille ilmaantuu tilaisuus antaa piioille pieniä lahjoja. Heta saa paremman kuin muut, sillä Heta on paikalla voittanut vieraan sydämen.

Mutta Hetalla on muitakin kosijoita. Miesten ollessa metsällä, rakastuu häneen nuori ryssä, tarjoaa hänelle reppunsa ja ruplansa ja tahtoo viedä hänet köyhästä Suomesta kukoistavaan Arkangeliin, jossa silkkinen on oleva hänen pukunsa ja ruokana hopearuplat. Heta ei tietystikään ryhdy mihinkään kauppoihin humalaisten ryssien kanssa, varsinkin kun Matti on hänen mielessään. Hän lyö jo vetoa toisten piikain kanssa siitä, että Matti varmaan on ampunut parhaat laukaukset metsästysretkellä.

Hän onkin oikeassa, sillä neljästä hirvestä on Matti kaatanut kaksi. Sitäpaitsi on hän kotimatkalla kosinut Hetaa Sakariakselta. Pietaria Matti vihdoin pyytää puhemiehekseen ja, ryssiltä ostettu kihlasilkki kainalossa, astuu juhlallinen puhemies kamariin, jossa Heta kutoo rouvan kirjavaa kangasta.

Hetkisen perästä saa Pietari jo rientää kotitorpalleen noutamaan väkiään kihlajaisiin, jotka illalla vietetään kartanossa. Ennen häntä saapuu sentään lukija Metsolaan, jossa viikon työt ovat lopetetut ja väet kaikki nauttivat pyhäpäivän rauhaa. Nyt saamme likemmin tutustua Aaroon, kerjäläiseen, joka ohimennen mainittiin kertomuksen alussa.

Ei ole hän aina kerjäläisenä kierrellyt maailmaa: oma talo hänellä oli hedelmällisine peltoineen, karjoineen, hyvä emäntä ja kukoistavat lapset. Kaikki häntä kiittivät, monet kadehtivat, kunnes kohtasi onnettomuus: ainoa hallayö hävitti pellon ja pedot raatoivat karjan. Palvelijat jättivät talon, syötiin pettua, veroista tuli ryöstö, vietiin navetasta laihat lehmät, ainoa joka jäi, lypsi maidon asemasta verta. Vaimo, vierellään vastasyntynyt, nääntyi kuoliaaksi. Mies tarttui kerjuusauvaan, veti kelkassa lapsia talosta taloon, kunnes kasvoivat ja jo elättävät itsensä. Hän taas kiertelee maailmaa, tyytyväisenä soitellen huuliharppuaan, kuten sirkka, joka sirittää kuihtuneellakin lehdellä, vaikka aurinkoa on niukasti. Mielenliikutuksiin saa Aaron kertomus kuulijat ja Anna, lohduttaakseen ukkoraukkaa, noutaa pöytään parasta mitä hänellä on: voit, lihat, muikut, kaljat. Ja syödä Aaron täytyy, vaikkei nälkäkään ole, syödä kunnes vatsa on tynnörinä.

Ilo palaa torppaan, kun Pietari saapuu kertomaan että kiinni on Matti kuin koukussa hauki. Juhlapuvuissa ja juhlatuulella lähdetään nyt miehissä kartanoon.

Siellä on ilo jo ylimmillään. Viulut vinkuu, valot välkkyy, parit keikkuu permannolla ja tyytyväisyys loistaa joka silmästä. Runoelma päättyy Sakariaksen ylevään puheeseen kihlatuille sekä kartanon herran ehdotukseen että Aaro jäisi viettämään vanhuutensa päivät hänen luonaan.

"Hirvenhiihtäjät" luettuasi tuntuu sinusta kuin olisit suksilla kiitänyt sydänmaitten puhtaita hankia, tuntenut pakkasen paukkuvan korvissasi ja nähnyt tähtien vilkkuvan ankarassa talviyössä. Olet sitte katsahtanut mökkiin, jossa takkavalkea iloisesti loimottaa, päre pihdissä palaa ja sirkat sirittävät. Täällä kuluu suomalaisen talonpojan yksitoikkoinen elämä ainaisessa taistelussa kovaa luontoa vastaan. Se on tehnyt hänet juroksi, hitaaksi ja yksivakaiseksi. Mutta sano hänelle ystävällinen sana, odota kunnes tulee hänen lauvantai-iltainen leponsa tai vaatimaton juhla naapuritalossa, ja hän sulaa ja lauhtuu ja sinä näet että hänen povessaan elävät ihmistunteet, ne samat, jotka tapaat maailman hyörinässä, sillä eroituksella, että ne täällä sydänmaitten suuressa luonnossa usein ovat säilyneet suurempina, parempina.

_Hanna_ siirtää meidät keskelle kesää. On juhannusaatto, tuomet ja syreenit kukassa. Vanha pastori istuu ikkunassansa, piippua poltellen, ja katselee maantielle päin. Hän odottaa tänään kotiin ainoaa poikaansa, ylioppilasta Turusta.

Mutta kankaansa ääressä viipyy vielä hänen tyttärensä, kuusitoistavuotias Hanna. Hauska olisi hänen siinä sukkulaa heitellä ja nähdä kirjavien raitojen kasvavan, mutta jo kuuluu kello, ilmoittaen pyhäpäivän alkaneen. Hän nousee siis, sitaisee otsaltaan kostean kiharan ja seisahtuu ikkunaan, josta virtaa sisään kukkien lemua.

Samassa tulee huoneeseen vanha Susanna, pappilan uskollinen palvelijatar. "Kiireesti neiti", puhuu hän, "pukeutukaa, pankaa sormukset sormiinne, sillä nyt on onni talossa: nimismies on saapunut Hän on uusissa vaatteissa, uusi on hevonen, uudet rattaat ja ystävälliset kuin päivänpaiste olivat hänen kasvonsa, kun hän leikkiä laskien sanoi tulevansa ryöstämään talon parhaan aarteen. Se ei voinut merkitä muuta kuin että hän tulee pyytämään neitiä vaimokseen."

Hanna purskahtaa nauruun. Olisipa kummallista hänen olla tuon rikkaan, pyöreän herran rouvana, joka kulkee niin vakavana ja jota pyydetään sohvaan istumaan. Eihän hän toki tällaista hupakkoa! Johan hän viisikymmentä vuotta on elänyt yksin.

Mutta se on sittenkin totta. Mahtava nimismies tarjoaa tytölle itsensä, talonsa, tavaransa, lupaa häntä käsin kantaa ja silkkiin sitoa. Vanha pastori pitäisi tyttärensä onnen turvattuna, jos hänestä tulisi tuon jalon miehen vaimo; kunhan tyttö nyt ensin saa ajatella asiaa ja sitte tehdä päätöksensä. Susannan mielestä tytölle tarjoutuu kokonainen taivaan valtakunta. Ainoastaan nuori Johanna, joka palvelee pappilassa, ollen miltei Hannan sisarena, kauhistuu, kuullessaan ylpeän herran tuumista. Vai että se tulee tänne kultineen houkuttelemaan nuorta sydäntä jäähtyneeseen syliinsä! Ei viihdy rakkaus vanhan koreissa saleissa, ikävä ja harmi siellä asuvat.

Hanna hämmästyy. Eikö nuori voisi rakastaa vanhempaa? Onhan hän niin ystävällinen, niin arvossa pidetty, onhan hänellä niin yllin kyllin lahjoja tarjota. Onhan hän hyvä, kun pyytää nuorta jakamaan onneaan.

Ohhoh, arvelee Johanna, jopa on kullalla valtaa, kun se noin kaiken voi tasoittaa! Ruvetkaa vanhan vaimoksi, mutta älkää sitte myöskään katsoko ikäistänne nuorukaista silmiin.

"Älkää hänt’ unelmass’ edes nähkö, ettei hänen silmäns’ Iskisi teihin, ja katse jok’ ei mene mielestä koskaan, Hiljaa vaivaavaks’ okahaks’ näin jäis’ sydämeenne."

Hanna seisoo avoimen ikkunan ääressä silmäillen maisemaa, jossa kaikki on hänelle niin tuttua ja rakasta, järven selät, saaret, salmet... Ja äkkiä tuntee hän, ettei hän voi niistä luopua. Hakekoon jalo kosija tytön, jolle koti on vähemmän rakas...

Samassa ajaa pihaan rattaat ja ikkunaa kohti heilautetaan lakkeja. Veli siellä saapuu. Paikalla unohtuvat Hannalta huolet ja riemuiten rientää hän tulijaa vastaan.

Nuorukainen on tuonut mukaansa toverin ja ilokseen tuntee vanha pastori hänet nuoruudenystävänsä pojaksi. Omana poikanaan sulkee hän hänet syliinsä ja kun Hanna samassa astuu sisään, lausuu hän hänelle: tule lapseni, anna sisaren suudelma nuorukaiselle, jota tähän asti et ole tuntenut. Nyt olkoon hän, isäsi jaloimman ystävän poika, veljesi, ja ole sinä hänen rakastava sisarensa.

Hanna tottelee. Vieras tarttuu hiljaa hänen käteensä, tyttö ei karta hänen huultensa kosketusta.

Mutta päästyään yksin, painaa hän kiharaisen päänsä käsien varaan ja itkee ja hymyilee, eikä itsekään tiedä miksi. Johanna hänet heti ymmärtää ja hämillään painaen päänsä kasvinkumppalinsa rintaa vastaan selittää Hanna, ettei hän suinkaan itke siksi että rakastaisi tuota köyhää nuorta ylioppilasta, päinvastoin hän itkee vihasta: häntä harmittaa että vieras käyttäytyy niin sydämellisesti ja aivan sopimattomasti.

Illemmalla ovat nuoret kävelemässä. Ihana on luonto kuin morsian. He astuvat järven rantaa pitkin ja kiertävät kokkokalliolle asti. Veli tahtoo ystävälleen näyttää kotoiset seudut ja selittää mitä muistoja liittyy mihinkin paikkaan. Hanna taas kertoo veljelleen mitä tämän poissaollessa on tapahtunut. Ja vaistomaisesti, kääriessään auki elämänsä tarinaa, likenevät he kaikki kolme toisiaan ja käyvät toisilleen niin tutuiksi, kuin olisivat he jo vuosikausia olleet ystävät.

Lähteen laidalle he vihdoin istuutuvat, istuvat ääneti, sanoja etsimättä ja löytämättä, katsellen sammuvaa iltaruskoa. Sydän vain etsii sydäntä ja autuus täyttää mielen. Lähteen peilistä yrittää Hanna äkkiä katsella vieraan rakkaita kasvoja, mutta samassa katsoo veteen hänkin ja heidän katseensa tapaavat toisensa.

Nyt on Velikin mieleltään hellänä ja hän uskoo Hannalle olevansa kihloissa ystävänsä sisaren kanssa. Hetkeksi hän poistuu ja palatessaan tapaa hän Hannan, seisomassa pää nuorukaisen rintaa vastaan.

Mutta nojatuoliinsa on vanha pastori sillaikaa nukkunut. Kauniina hän siinä lepää, kasvoillaan omantunnon rauha, kun kihlatut astuvat huoneeseen. Hanna herättää hänet, suudellen hänen kättään.

Vanhus hämmästyy, kun näkee tytön polvillaan edessään, sitte synkistyvät hänen kasvonsa ja uhkaava silmäys sattuu nuorukaiseen. Mutta hänen suora katseensa saa vanhuksen sulamaan ja syliinsä sulkee hän heidät molemmat.

"Hannasta" henkii lukijaa vastaan kesä, luonnon ja kukkasten kesä, ihmislapsen juhannusaika. Se on lemuava, suloa väräjävä runoelma, rakkauden, rauhan ja ilon ylistyslaulu.

Seuraa sitte _Jouluaatto_, jonka päähenkilöinä ovat vanha sotamies Pistol ja majorin kuusitoistavuotias tytär Augusta.

Majori ja Pistol ovat asetoverit ja kartanoon on Pistol pyydetty viettämään jouluaattoa. Yksin astellessaan talvi-illan hämyssä, antaa hän ajatuksensa lentää majorin suurelle tilalle, jonne hän juuri on matkalla.

Ennen siellä raikui leikki ja laulut. Nyt on nuori kapteeni poissa, kaukana, Turkin sodassa. Yksin istuu hänen nuori rouvansa huoneessaan, itkee hääkuukautensa lyhyttä iloa ja laulaa surumielistä kehtolaulua nukkuvalle lapselleen, jota ei isän silmä koskaan nähnyt. Synkkänä astelee talon vanha emäntä huoneesta huoneeseen tai auttaa tytärtänsä itkemään. Majori, vihdoin kyllästyneenä naisten ainaisiin kyyneliin, ärisee jotakin nojatuolistaan. Ystävällinen Augusta neiti yksin kuuluu kulkevan hymyilevänä kuin enkeli miehestä mieheen laskemassa leikkiä, lohduttamassa, sovittamassa ja rauhoittamassa. Pistolin oma poikakin, hänen ainoansa maailmassa, on sodassa, mutta tyytyväisenä, iloisena kuin kuningas, astuu ukko eteenpäin, joulunviettoa kohti.

Äkkiä saavuttaa hänet kulkusten helinä ja Augusta neidin heleä ääni kutsuu häntä nousemaan rekeen. Tyttö on ollut viemässä joulumuonaa köyhään mökkiin. Istuen reen laidalla, juttelee vanha sotamies neidin kanssa siitä, mikä heitä kaikkia painaa. Augusta on juuri päässyt lohduttamasta ukkoa sillä, että ehkä ennenkuin hän tietääkään, poika palaa sodasta, panee torpan kuntoon, ottaa nuoren emännän ja ennen pitkää istuvat lapsenlapset rakastetun isoisän polvella tai oppivat marssimaan ja tekemään kunniaa ja saavat häneltä kuulla että sotamiehen tulee kunnialla vuodattaa verensä synnyinmaan edestä, jos niiksi tulee — kun saavutaan kartanoon. Ilomielin menee vanhus tupaan ja neiti saliin.

Tulet ovat kyllä sytytetyt kuin juhlaan, mutta pahoja uutisia ovat sanomalehdet tuoneet sodasta ja entistä synkempi on mieliala talossa. Äreinä tai epätoivoisen surun valtaamina ovat perheenjäsenet lähteneet kukin haaralleen ja jännityksellä odottaa lukija, mihin kuusitoistavuotias tyttö mahtanee ryhtyä.

Hän hiipii vanhan soittokoneen ääreen ja alkaa koskettaa kieliä, ensin arasti, mutta sitte yhä varmemmin. Se on isän lempilaulu, jota hän laulaa, eikä aikaakaan, kun ukko yhtyy siihen ja hänen mielensä heltyy.

Nyt tulee tyttö vinttikamariin, jossa hänen sisarensa kiikuttaa nukkuvan lapsensa kehtoa. Pimeää siellä on ja painostavaa. Palvelustyttö on kertonut pahan unen, jonka hän nuoresta rouvastaan näki yöllä ja äiti vuoroin itkee, vuoroin hyräilee lemmikilleen. Kiireesti sytyttää Augusta tulta ja alkaa hymyillen soimata sisartaan siitä että hän täällä kuihduttaa nuoruutensa ruusut ja itkee silmänsä rumiksi, kun kapteeni on Turkissa, pää täynnä turkittaria. Siellä on tulisia, säihkysilmäisiä naisia, kunhan ei hän vain unohtaisi pientä Pohjolaista kukkaansa! Vihdoin lukee Augusta runon, jonka hän on tehnyt haihduttaakseen sisarensa surua, ja itkettyään siskonsa kanssa, jättää tyttö huoneen ja rientää tupaan.

Siellä kertoo, piippua poltellen, vanha sotamies hirveitä muistelmia retkiltään. Hän kuvailee turkkilaisia ja kalmukkeja ja kummissaan kuuntelevat väet. Unissaan on hän monasti nähnyt nuoren kapteenin sotarinnassa liekkien keskellä ja poikansa hänen vieressään. Mutta kun Augusta neiti, joka hänen näkemättään on seisonut ovensuussa, lempeästi soimaa häntä hänen julmista jutuistaan keskellä jouluaattoa, niin vakuuttaa soturi, että turkkilainenkin on ihminen ja kalmukillakin on sydän ja siitä todistukseksi seuraa pitkä, hauska sotakertomus. Mutta järjestettyään juhlavieton pirtissä, rientää nuori neiti taas vanhempiensa luo.

Jo pihassa valtaa hänet iloinen aavistus, sillä portaiden eteen on seisahtunut kuomireki. Mieliala talossa on kokonaan muuttunut: siellä on hiljaista ja juhlallista kuin kirkossa, kun urkujen pauhina on tauonnnt ja joka sydän ylenee rukoukseen. Vaimonsa rinnalla istuu kapteeni. Hän on palannut sodasta, ilmielävänä, ainoastaan vasen käsivarsi sidottuna.

Kun he ovat kadonneet vinttikamariin, jää Augusta isänsä kanssa kahden.

Isä, virkkaa tyttö, toinnuttuaan ensi riemustaan, ilossamme muistamme vain itseämme. Kummoiseksi kääntyy vanhalle Pistolille joluaatto? Saako hän takaisin ilonsa?

Tuskin on tyttö lopettanut sanansa, kun jo kuuluu vanhuksen puujalka kopisevan etehisessä ja ukko epäillen pysähtyy kynnykselle. Majori, hänen vanha asetoverinsa rientää häntä vastaan, laskee kätensä hänen olkapäälleen ja käskee häntä rohkaisemaan mieltään: surullisia sanomia tuo kapteeni sodasta.

Vanha soturi ymmärtää hänen sanansa, käsi pyyhkäisee silmästä kyyneleen ja parrakkaat huulet vapisevat. Mutta hetkisen perästä seisoo hän taas tyynenä, järkähtämättömänä: epävakaista on ihmiselämä, pian katoaa illan pilvestä loisto, verevinkin poski kalpenee. Hän on ainoansa kadottanut, mutta miksi valitella? Onhan hänen rakkaansa päässyt rauhaan, läheneehän vanhukselle ilta, kuluu päivä kuten tähänkin asti ja onhan hän tottunut kärsimään.

Majori tahtoisi tarjota vanhalle asekumppanilleen asuinsijan kodissaan, mutta ukko ei tahdo luopua mökistään metsässä. Ehkä palvelijat kohtelisivat häntä, armoleivällä eläjää, kovin sanoin. Se painaisi häntä enemmän kuin köyhyys ja yksinäisyys. Omillaan tahtoo hän elää ja nauttia iankaikkisen Jumalan antimia.

Sotavanhuksen sanat kuullessaan, hänen kasvojaan katsellessaan tuntee majori sydämensä laajenevan. Hänen sielunsa eteen nousee Suomi, hänen kolea, karu, kaukainen, pyhä synnyinmaansa ja sen vaatimaton, juro, tyyni, pohjaltaan rautainen, kunniantuntoinen kansa.

Äkkiä astuu nuori Augusta, joka siihen saakka on ajatellut ainoastaan muita, väliin. Silmissä vielä kyynelet, tarttuu hän molemmin käsin sotamiehen kouraan ja alkaa soimata häntä siitä, että hän ylpeästi kieltäytyy muuttamasta heille, ikäänkuin ei kukaan häntä onnellisessa talossa tarvitsisi! Isä pitää piipustaan enemmän kuin tytöstään, äiti ajattelee ainoastaan lapsenlastaan, vanhempi sisko ja lanko elävät vain toisiaan varten, yksin vanha Pistolkin hylkää hänet, Augustan, vaikka hän lupaisi hoitaa häntä tyttären hellyydellä!

Ukon mieli sulaa: tyytyväisenä lupaa hän, vanha huuhkain, elää pesässään, kunhan hän tuontuostakin saa käydä talossa katsomassa tytön loistaviin silmiin.

"Jouluaatto" on talvikuvaus. Siinä kohtaa meitä rikas herrasperhe ja köyhä rahvaanmies. Heitä seuratessamme tulemme vakuutetuiksi siitä, ettei se ole rikkaus joka elämässä onnelliseksi tekee. Ei aina viihdy ilo muhkean talon suojissa. Ainoastaan se, joka osaa kärsiä, kieltäytyä, miehekkäästi kantaa kohtalonsa taakaa, se voi säilyttää povessaan ainaisen tyytyväisyyden ja rauhan.

_Nadeschda_ on kaunis orjatyttö, johon ruhtinaallinen veljespari, iloinen Voldmar ja synkkä Dmitri iskevät silmänsä.

He ovat tulleet Voldmarin vanhalle sukutilalle käymään, alustalaiset ovat kokoontuneet pihaan nuorta isäntäänsä ottamaan vastaan ja väkijoukossa on myöskin Nadeschda. Hän ei ole pukeutunut jnhlavaatteisiin kuten toiset tytöt; saraheinäseppeleen on hän hiuksilleen sitonut, olkia kietonut vyötäisilleen ja ohdakkeilla koristanut rintansa. Nuori isäntä vimmastuu, kun hän hänet, "olkikeijukaisen" näkee, mutta Nadeschda tuntee hänet unelmiensa urhoksi, jonka rinnalla hän unissaan niin monasti on istunut. Eikä hän enään saata häntä, taivastaan, pelätä — hän ainoastan itkee, rakastaa, jumaloi, sitte menehtyäkseen.

Hän lankee polvilleen ja rukoilee: älä herrani suutu orjattarellesi. Jos elämä olisi suonut hänelle paremman onnen, niin hän olisi sen parempiin koristuksiin pukenut. Synkkä on seppeleeni ja vyöni sinua närkästyttää, mutta siteessäni ne ajattelin: köyhempänä näitä olkia olen minä kasvanut, eikä ollut saraheinän elämä niin ilotonta kuin minun elämäni. Mutta jos tahdot, ruhtinas, niin vaihdan kukkiin suruni vaatteet, riistän ohdakkeen rinnaltani ja kätken sen syvälle sydämeeni.

Ja revittyään yltään heinät ja oljet jatkaa hän: unohda, ruhtinas, vihasi, näytä hetkiseksi vain kasvojesi lempeys; anna sitte minun kiittää ja kuolla.

Silloin vaivuttaa ruhtinas silmänsä tytön silmiin ja unohtaa kaiken muun. Dmitrin kuiskaus vasta hänet hurmauksesta herättää: sinä lupasit, Voldmar, sanoo hän, että saisin valita itselleni yhden orjattaristasi. Tämän valitsen.

Voldmar säpsähtää muistaessaan lupauksensa, mutta tarttuu samassa veljensä käteen ja puhuu: valitse, mutta vain orjatarten joukosta. Tämä tyttö on vapaa! Ja samana yönä katoaa Nadeschda: Voldmarin uskollinen palvelija on herransa käskystä toimittanut hänet kaukaiseen turvapaikkaan, sillä Dmitri on vannonut kostavansa ja ryöstävänsä hänet.

Kun parin vuoden päästä Voldmar palaa maatilalleen, on Nadeschda hänen onnellinen puolisonsa.

Mutta onneton Dmitri on, rakkauden ja kostonhimon takaa-ajamana harhaillut maailmaa ja vihdoin saapunut ylpeän äitinsä Natalia Feodorovnan linnaan. Siellä kertoo hän miten hänen veljensä, äitinsä lemmikki, häpäisee sukunsa maineen pitämällä avionaan alhaisen orjan tytärtä. Ylpeä vanha rouva hillitsee surunsa, kiroaa Voldmarin ja lohduttaa onnetonta, nyt ainoaa poikaansa, sillä että Venäjän äiti, keisarinna, tietää kunnioittaa äidin surua ja varjella hänen ylhäisen sukunsa häpeästä. Mutta kun Dmitri ilmaisee, kuka hänenkin rakastettunsa on, niin hylkää äiti viimeisenkin poikansa.

Voldmar lähetetään keisarinnan käskystä Siperiaan ja Nadeschda kahden pienen lapsensa kanssa löytää turvan kasvatusisänsä köyhässä mökissä.

Eräänä päivänä, kun Nadeschda istuu ruohikossa rannalla, sylissään nuorempi lapsi ja vanhempi leikkimässä vieressään, saapuu paikalle Dmitri, synkkänä kuin musta pilvi. Hän on tätä päivää, kostonsa hetkeä, odotellut vuosikausia, ja nyt kun hän vihdoinkin saa käsiinsä naisen, jota hän rakastaa ja vihaa, joka on kaikkien hänen kärsimystensä syy, niin pettää hänet hänen tunteensa: hän ei saata iskeä häneen kynsiänsä, sillä hän on etsinyt suloista tyttöä, entisaikojen ruusua — ja hän löytääkin kalpean äidin, jonka otsaa aateloi kieltäymys ja suru. Pois hiipii hänen läheisyydestään Dmitri ja pakenee metsien poviin.

Jonkun ajan perästä käy keisarinna, itse korkea Katarina, maaseudulla, tutustumassa kansaansa. Hän asuu ruhtinatar Natalia Feodorovnan linnassa ja on ihastunut seudun kauneuteen ja kansan onnellisuuteen, niinkauvan kuin hän sitä katselee linnan ikkunasta. Mutta kun hän lähtee sitä likempää näkemään, niin huomaa hän että asunnot ovat matalia, kurjia, ja ihmiset, tilaisuutta varten tehdyissä juhlapuvuissaan, kalpeita ja nääntyneitä. Linnan pihassa tapaa hän naisen, joka taluttaa kahta pientä poikaansa. Se on Nadeschda. Hän on tullut tuomaan lapsiaan miehensä äidille, rukoilemaan heille armahdusta, sillä hän on köyhä, hän on hyljätty, hän ei saata kasvattaa ruhtinaan lapsia.

Ruhtinatar ei ota vastaan lahjaa, vihaansa salaten vakuuttaa hän keisarinnalle, että nainen tuossa on röyhkeä petturi. Mutta keisarinna ei enään häntä usko. Hän ottaa omaan hoviinsa sekä lapset että äidin ja lupaa antaa heille Voldmarin takaisin.

"Nadeschda" on ensimmäinen suurempi runoelma, jossa Runebergin mielikuvitus on heittänyt todellisuuden ja kotimaan pohjan, viehättävän sadun perustuksella kuvatakseen idän keisarikunnan värikkäitä oloja. Varsinaisesti venäläistä tunnelmaa ei runoelma herätä, kuten luonnollista onkin, runoilija kun ei koskaan ollut käynyt maassa, jonka hän valitsi henkilöittensä toimintapaikaksi. Mutta sensijaan tekevät henkilöt sen vaikutuksen kuin olisimme heidät ilmielävinä nähneet ja tunteneet, heitä säälineet tai rakastaneet.

_Kuningas Fjalar_ vie meidät kaukaiseen menneisyyteen, meriretkeilijäin sankari-aikaan.

Gauthiodin kuningas, uljas Fjalar, viettää linnassaan sydäntalven juhlaa, joulua. Hänen ympärillään ovat sadat urhot ja simasarven ääressä riemuitaan.

Suuri on Fjalarin maine, ei sitä maata jota ei hänen miekkansa olisi kukistanut, ylhäiset ruhtinaat hänelle veroa maksavat, laulajan harpulla ei riitä kieliä ylistämään hänen sankartöitään. Nyt tahtoo hän levätä, antaa elämänsä myrskyisen päivän tyyntyä illaksi. Ja harmaahapsinen, vielä voimakas kuningas vannoo valan, että rauha tästälähin vallitkoon hänen maassaan ja kukoistakoot vainiot. Ainoastaan jos väkivalta uhkaa ja laki ja järjestys rikotaan, silloin unohtukoon Fjalar ja Fjalarin vala.

Tuskin on sankari vaiennut, kun ovi avautuu ja saliin astuu vieras. Se on Dargar, tietäjä, kohtalon tulkki, joka henkensä silmällä tunkee läpi tulevaisten tapahtumain ja joka jo vuosisatoja on kierrellyt maan päällä.

Kuningas, puhuu hän, vannoit suuren valan, mutta suuremman kuulin pilvistä minä. Sen, että Fjalar on unohtanut että jumalat kantavat käsissään ihmisten kohtalon. Fjalar luottaa ylpeänä omaan tahtoonsa. Mutta päivä on koittava, jolloin rikos tahrii hänen sukunsa, jolloin hänen ainoa poikansa sulkee kuumaan syliin sisarensa — morsiamena.

Jo ovat vaienneet salissa urhojen äänet ja kalpeana istuu istuimellaan Fjalar.

Tuokaa, käskee hän vihdoin, lapseni Hjalmar ja Gerda. Toisen heistä tulee kuolla. Ja sinä, tietäjä, vie jumalille Fjalarin tervehdys ja kysy, ovatko he oppineet uhraamaan kaikki, ennenkuin Fjalarin lailla tottuivat hallitsemaan kaikkea. Tule kerran, ennenkuin Fjalar kuolee, takaisin, jotta hän saa kostaa mustan valheesi.

Dargar läksi ja saliin tuotiin kuninkaan hymyilevät lapset, poika ja tyttö. Ja kuninkaan silmä kääntyy toisesta toiseen eikä hän voi päättää, kenen uhrata. Silloin astuu esiin Sjolf, hänen vanha asetoverinsa, pyytäen säästämään Hjalmaria, joka on pitävä pystyssä Fjalarin nimeä. Linnan alla loiskii vilpoinen aalto: kuni kipinä sammuu siellä tyttö! Ja isän polvelta ottaa hän lapsen ja upottaa hänet mereen.

Ja vuodet vierivät ja Fjalarin maine lensi maasta maahan. Mutta hänen tyttärensä kohtalosta ei kuulunut hiiskahdustakaan.

-- -- --

Cronan aaltojen varrella hallitsi maataan kuningas Morannal. Hänenkin nimensä olivat sankarityöt tehneet kuolemattomaksi. Nyt oli hän vanha ja sokea.

Hänellä oli kolme poikaa, Gall, Rurmar ja Clesamor ja kaikki he rakastivat isänsä kasvatustytärtä, aaltojen tuomaa immyttä, Oihonnaa. Ken olisikaan voinut olla häntä rakastamatta! Joka hänet näki, unohti kaikki mitä elämä siihen asti oli hänelle suloa tarjonnut. Mutta meren tyttö hylkäsi kaikki kosijat: hän odotti kaukaista kultaa, joka tulee hälle tuulispäänä tunturien harjalta, ukkospilvenä taistelun tuoksinassa. Hänestä hän unelmoi, häntä hän kaipaili.

Laulut olivat tuoneet hänelle tietoja Fjalar-kuninkaasta, joka kynti meriä ja maita, niittäen kunniaa ja mainetta.

Eräänä päivänä, kun tyttö oli metsästämässä, tuotiin hänelle sanoma, että sokea vanha kuningas kutsuu häntä torniin luoksensa. Sota on maassa, satujen Hjalmar saapuu.

Miksi uhkaa Oihonnan sankari maatasi? kysyy isältään tyttö. Ja Morannal vastaa: hän vaatii minulta aarretta, jota laulajien soitot ovat ylistäneet, miekallaan tulee hän tytärtäni kosimaan.

Oihonna seisoo tornin akkunassa: hän näkee sotajoukon likenevän ja kuuntelee vanhan kasvatusisänsä kertomusta: kuinka kuningas kerran merellä sai kiinni ryövärin laivoineen. Ryövärillä oli tyttö, jonka hän myrskyisenä jouluyönä oli pelastanut Fjalarin linnan kallioiden alta. Kuollessaan rukoili ryöväri kuningasta armahtamaan lasta. Morannal otti tytön. Se oli Oihonna.

Mutta jo törmäävät sotajoukot yhteen ja rannan aaltokin käy veriseksi. Ihastuneena, vaieten katsoo tyttö leikkiä. Hän näkee unelmiensa urhon ympäriltä miesten kaatuvan ja kolmen kasvatusveljensä kohottavan asetta Hjalmaria vastaan. Mutta kun he yksitellen alkavat kamppailla vieraan sankarin kanssa, niin kaataa hän heidät maahan, yhden toisensa jälkeen.

-- -- --

Vuodet ovat vierineet, Fjalar kuningas on käynyt vanhaksi.

Eräänä aamuna talututtaa hän itsensä vuorelle, josta näkyy koko hänen valtakuntansa. Hänen vyöllään on miekka, sillä aikoo hän nyt toimittaa viimeisen urotyönsä, jotta kunnialla päättyisi satu Fjalar kuninkaasta.

Hän riemuitsee, sillä hän näkee valansa kantaneen hedelmiä: hänen edessään on kukoistava maa, rauhan siunaamat majat.

Jos tämä kaikki on sinun tekosi, virkkaa silloin vanha Sjolf, niin miksi annat jäntereittesi riutua, mikset palauta nuoruuttasi? Taivu, kuningas, korkeitten jumalten edessä: heidän lahjansa oli sinun suuruutesi.

Mutta Fjalar on tottumaton luottamaan toisiin. Omin voimin on hän ihmisiä taivutellut ja ohjannut kohtalon kulun oman tahtonsa mukaan. Nyt tahtoo hän kuolla, sillä hänen tekonsa on täytetty. Ja vetäessään miekan tupestaan kysyy hän vielä, missä nyt viipyy Dargar, joka lupasi tulla ennenkuin kostajan käsi on rauennut.

Samassa ilmestyy laaksoon varjo, hitaasti nousten kalliota kohti. Se on Dargar.

Hetkisen perästä näkyvät merellä Hjalmarin purret ja riemu puhkeaa ilmi urhojen huulilta rannalla. Mutta Hjalmar ei tule kiiltävässä asussa, kuten muinoin. Yksin, kilvettä, paljain päin astuu hän isänsä luo. Hän on kalpea, verinen miekka kädessä. Ja hän kertoo:

Kovat taistelut olen kokenut, mutta ei miekka asuani vielä lävistänyt. Sentään sydämeni haava vuotaa verta. Minun pitäisi peittää päivältä kasvoni, mutta minä elän vielä, voidakseni sinulle paljastaa pahat tekoni. Olen muserrettu.

Minua nimitettiin Pohjan kunniaksi, merten kuninkaaksi, myrskynä kiersin minä maailmaa. Niin saavuin Morannalinkin valtakuntaan. Maine oli korviini kantanut hänen tyttärensä kauneuden. Häntä tarkoitti sotaretkeni.

Sokeana istui tornissaan vanha kuningas, hänen poikansa tappelussa voitin, ryöstösaaliina vein laivaani Oihonnan ja vietin hääni meren myrskyävällä selällä.

Isä, tiedätkö mitä rakkaus on? Oletko koskaan tuntenut riemua niin valoisaa kuin taivas, niin rikasta, rehevää kuin maa...! Kevään tuulet kuljettivat purjeitani ilman määrää, pitkin ääretöntä rataa. Iloiset, auringon häikäisemät laineet nostelivat hartioillaan autuuttani korkealle, kohti jumalten kotia.

Kaikki ympärillä oli hiljaista, ainoastaan Oihonna valvoi vielä Hjalmarin rinnalla. Silloin alkoi hän sulholleen tunnustaa, kuka hän oikeastaan on — kuninkaan tyttärenä, Morannalin lapsena tuli hän Hjalmarin morsiameksi, mutta hän ei tiedä syntyperäänsä, hänen suonissaan virtaa ehkä halvimman orjan veri, sillä hän löydettiin myrskyisenä jouluyönä Fjalarin linnan alta, aalloista.

Älä kalpene, isä, jatkaa Hjalmar kertomustaan, hänen vertaan näet tässä miekallani. Oihonna, morsiameni merellä, oli sinun tyttäresi, kuningas, oli minun sisareni. Hän tahtoi kuolla ennen minua. Tuon hänen tervehdykensä. Niin sanottuaan pisti Hjalmar miekan rintaansa ja vaipui maahan.

Päivän hetket rientävät, mutta yhä viipyy paikallaan Fjalar, liikkumattomana kuin patsas haudalla. Ainoastaan Sjolf ja Dargar ovat hänen luonaan näkemässä hänen henkensä kamppailua. Illan tullen nostaa vanha kuningas silmänsä ja alkaa puhua:

Teidän on voitto, korkeat jumalat, minä olen kokenut voimaanne. — — Meri aaltoilee vimmoissaan, myrsky ärjyy, mutta teidän käskystänne laskeutuu aalto, meri tottelee, meri joka tuhoaa laivastoja, ei voi niellä avutonta lasta. Olen oppinut tuntemaan teidät enkä häpeä kerran taipua tahtonne alle. Olen väsynyt elämään ja mainen suuruus on minulle käynyt pieneksi. Käyn teidän luoksenne.

Näin sanoen veti Fjalar miekkansa, piirsi arpiseen rintaansa haavoja ja antoi verensä sekoittua poikansa vereen.

Ja niin sammui, kuten päivä sammuu, Fjalar kuningas.

Tämä Runebergin suurin ja täydellisin runoelma on syntynyt keltiläisten sankarirunojen "Ossianin laulujen" vaikutuksesta. Se on sankarilaulu, jossa kalvat haiskaa ja urhot miekkoja mittelöi; Mutta eivät ole suurimmat ne voitot, jotka siinä miekoin saavutetaan, vaan ne jotka voitetaan henkisessä kamppailussa. "Kuningas Fjalar" on laulu jumalten kunniaksi, jumalten jotka ohjaavat aaltoja tuhoamaan laivastoja ja säälimään avutonta lasta.

_Salaminin kuninkaissa_ keskittyy toiminta pääasiallisesti kuninkaanpojan, Leonteen ympärille.

Hänen isänsä, Leiokritos, on vääryydellä anastanut itselleen Salaminin kruunun ja elää ainaisessa pelossa että laillinen hallitsija, entisen kuninkaan, kuuluisan Ajaan poika ehkä vielä elää ja on tuleva vaatimaan takaisin omaansa. Rautaisella hallituksella koettaa hän pahoittaa kansan kuuliaisuuteen ja sammuttaa kaiken rakkauden mikä saarella vielä elää entiseen jumaloituun kuningassukuun. Poikansa, Leonteen tähden hän tämän tekee, jotta hän kerran saisi rauhassa hallita. Jossakin määrin hän tarkoituksensa saavuttaakin: kansa rakastaa Leontesta, joka on oikeudentuntoinen, jalo ja hyvä, ja suostuu Leiokritokseen, tietäen että hänen kruununsa kerran on joutuva Leonteelle. Mutta paljon piilee Salaminin kansassa vielä uskollisuutta laillista hallitsijasukua kohtaan eikä ole Leiokritos saanut kokonaan tukahdutetuksi toivoa Ajaan pojan Eyrysakeen palajamisesta isäinsä maahan: vanha kalastaja, Eubulos uhraa uskollisesti kaikki mitä saa irti, jumalille, rukoillen kuninkaan suvun edestä ja säilyttää yhä maan povessa, kätkössä, Ajaksen sotapukua, joka hänelle on uskottu.

Leiokritos pelkää: hänelle on ennustettu, että hänen onnettomuutensa saapuu mereltä päin. Hän ryhtyy sentähden kaikellaisiin varokeinoihin. Älköön pelastettako yhtään hukkuvaa laivaa, joka Salaminin kallioihin särkyy, jottei pääsisi maihin kukaan tuntematon nuorukainen.

Leontes pelkää hänkin. Mutta ei perintönsä, kruunun menettämistä. Häntä kauhistuttaa ajatus: jos Eyrysakes palaa, niin mille puolelle asettua — taistelemaan isän puolesta, kuten rakkaus kehoittaa, vaiko laillisen hallitsijan puolesta, isää vastaan, kuten vaatii velvollisuus? Oikeuden tekeminen on hänelle ensimmäinen elinehto. Kaikki, kaikki horjuu, mikä tahansa saattaa pettää, muuttua, vaihtua — oikeus yksin pysyy iankaikkisesti järkähtämättömänä. Sentähden on oikeus Leonteen ojennusnuorana.

Eräänä päivänä tuovat Leiokritoksen sanansaattajat hallitsijalleen mitä parhaimpia uutisia: toinen on käynyt Spartan kuninkaan luona ja tämä on vakuuttanut vihamiehensä Ajaan suvun kuolleeksi; toinen on käynyt Delfissä mainiolta oraakelilta kysymässä samaa asiaa ja papitar on ennustanut, että Salaminin kuningas huoletta saa hallita valtakuntaansa, kunnes Leontes on kaatunut isänsä miekkaan. Nämät tiedot muuttuvat kerrassaan Leiokritoksen mielen: kaikki käy hänelle valoisaksi, hän päättää karkoittaa kovuutensa ja olla lempeä ja hyvä, nyt kun ei hänen enään tarvitse pelätä, kun Ajaan suku on kuollut ja Delfin pyhä papitar on antanut hänelle niin hyvät ehdot.

Sillaikaa on Salaminin rannalla tapahtunut haaksirikko ja muuan nuorukainen, orjan pukuun puettuna, on saatu pelastetuksi. Turhaan on häntä koetettu herättää eloon, muut ovat lähteneet pois, ainoastaan Leontes viipyy haaksirikkoisen luona. Äkkiä alkaa hänessä ilmaantua elon merkkejä: hän liikkuu, hän puhuu.

Leontes näkee hänen raivoavan ja uhkaavan sortajiaan, hän huutaa äitiään. Hän lankeaa maahan ja suutelee mustaa multaa, kun hän kuulee joutuneensa isäinsä maalle, Salaminiin...

Haaksirikkoinen on Eyrysakes.

Päästyään tähän varmuuteen, valtaa Leonteen kummallinen rauha, miltei kuin kuoleman edellä: hänen onnettomuutensa mitta on täysi, hän on jo osansa valinnut, hän tunnustaa avuttoman nuorukaisen kuninkaakseen ja lupaa hengellään ja verellään häntä puolustaa.

Pian leviää sanoma Ajaan pojan palajamisesta pitkin saarta ja kapina Leiokritosta vastaan leimahtaa ilmi liekkiin. Helposti saattaisivat kuninkaan harjaantuneet joukot voittaa Eyrysakeen ja hänen ystävänsä, jollei Leontes olisi keksinyt keinoa Ajaan pojan suojelemiseksi. Tietäen että joka miekka häntä etsii ja itse haluten kuolemaa tuskiensa lopettajaksi, on hän vaihtanut pukua Eyrysakeen kanssa. Tämä vie Leiokritoksen harhaan: hän iskee miekkansa oman poikansa poveen. Vasta silloin aukenevat hänen silmänsä, hän näkee että suuret jumalat ovat voittaneet, heittäytyy omaan miekkaansa ja kuolee.

Ankara arvostelu on muistuttanut, että "Salaminin kuninkaissa" olisi muodollisia virheitä näyttämöllä esitettävänä murhenäytelmänä. Sitä on sentään suurella menestyksellä esitetty, mutta epäilemättä vasta lukijalle voi jäädä aikaa syventyä siihen tyyneen, suuremmoiseen kauneuteen, joka teoksessa elää.

Jos nostat silmäsi katsomaan tähteä, joka sytytettiin loistamaan vuosisadoiksi, tai vaivutat katseesi maan hentoon kukkaan, joka illalla kuihtuu, niin näet, että sekä maailman suuria että pieniä hallitsee järkähtämätön, pyhä laki. Taivas ei putoa murskaamaan maata, meri ei nälkäänsä niele maata, tähti tietää tiensä, turvallisena kasvaa kukkanen syvyyden partaalla. Niin järjestää Zeus valtakuntansa. Ja likinnä häntä seisoo ankarana, vakaana, hänen tyttärensä Dike (oikeuden jumalatar). Jos hänen otsansa on valoisa, niin hymyilee kaikkivaltias itse, mutta jos Diken kasvot synkistyvät, niin raivostuu ylijumala ja voi silloin sitä, joka rikkoi oikeuden lait ja harjoitti vääryyttä... Ihminen ei ymmärrä punnita asioita jumalten vaa'alla. Sokeasti ryntää hän päämääräänsä kohti ja, jos syyttömänäkin pääsee perille, niin huomaa usein ettei saavuttanutkaan onnea: hapuili unelmaa, kuni lapsi, joka vuoren huipulta tahtoi tavoitella aamuruskoa. Ja tällaista epävarmaa tarkoitusperää takaa ajaessaan, poikkeaa ihminen usein vääryyden polulle, tullaukseen perille surun ja syyllisyyden särkemänä!

-- -- --

Suuri taiteilija loihtii muutamalla sivellyksellä kuvattavansa ilmielävänä katsojan eteen. Runeberg ei tuhlaa tunnelmiinsa sanahelinää eikä korupuheita. Hänen aiheensa ovat kirkkaat ja selvät, kieli yksinkertaista, tapaus juoksee tyynesti eteenpäin, vertaukset ovat luonnosta otetut ja liittyvät välittömästi mielialoihin, tapauksiin ja luonteisiin. Muutamalla sanalla avaa runoilija lukijansa eteen kokonaisia maailmoja, kokonaisia ihmissieluja. Hänen ei tarvitse haparoiden etsiä niillä värillä maalata kutakin — hän osaa heti oikeaan, valitsee juurine värit, jotka parhaiten kuvaavat kunkin omituisuudet ja löytää jokaisen, pienimmän ja halvimmankin olennon povesta jotakin hyvää, joka sovinnollisuuden säteillä haihduttaa hänen puutteittensa ja köyhyytensä pimeyttä.

Runebergin runottaressa on vanhojen helleeniläisten tyyneys ja kirkkaus, pohjoisten sankarien raikkaus ja voima, kansanlaulun yksinkertaisuus ja sulo. Hän on saavuttanut sen, mihin levoton, tuskien repimä nykyaika pyrkii: totuuden, kauneuden, rauhan. Sentähden hän vaikuttaakin kuin hiljainen temppeli keskellä maailmankaupungin hyörinää, kuin lähde kesäkuumalla: joka hänen luokseen menee ja häneen vaipuu, se palaa parempana, onnellisempana, iäisyyttä likempänä.

Monessa suhteessa saattaa Runebergia pitää yleismaailmallisena kirjailijana, sillä onhan hän niin syvästi tuntenut ihmisyyden, niin ihanasti kuvannut yleisinhimilliset tunteet. Tässä suhteessa on hän saanut vaikutuksia varsinkin vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kirjallisuudesta. Mutta suomalaisuus on sittenkin hänen väkevyytensä, Suomen kamarasta hän voimansa imi, sen sydänmaista hän kaihonsa oppi, sen lauluista syntysanat löysi. Suomelle, köyhälle äidilleen hän jakamattoman rakkautensa antoi.

Kolkko hiljaisuus täällä vallitsi, verta vuosivat vielä haavat sodan jälestä, harvenneet olivat rivit, urhoolliset mielet lainauksissa. Silloin nousi Johan Ludvig Runeberg kuin aamurusko herättämään eloon, antamaan toivoa, luottamusta, osoittamaan että suomalaisilla on menneisyys, jonka perustukselle tulevaisuus oli luotava, että heillä oli synnyinmaa, jonka edestä kelpasi elää. Hän lauloi kokoon harvenneet rivit, hän innostutti mielet, hän sytytti sydämet. Parhaiten kuvaavat hänen elämäntyötään sanat, jotka hän itse lausui sodan sankarista, Dunckerista:

"Kodista köyhäst’ oli hän, laps saloseudun synkeän, ei suvultansa suuri, vaan tuli kunniaksi maan, nous arvoon arvaamattomaan, ol’ lujin Suomen muuri, ja muistons’ elää ainiaan.

Ja tämän maineen kirkkahan, sen omaks hälle hehkuvan sydämen lämpö antoi; ja synnyinmaallen armaallen kuin morsiolle, äidillen hän kaikki uhriks kantoi, — näin saavutti hän suuruuden."