II.

Toukokuun 17 päivänä 1837 jätti Runeberg perheineen Helsingin. Päivä oli kirkas ja keväinen, mutta keli vielä sangen huono. Viimeisellä kestikievarivälillä väsyi hevonen. Runeberg astui silloin alas rattailta ja käveli lopputien hevosen rinnalla. Oli jo keskiyö käsissä, kun saavuttiin Porvooseen.

Seuraavana päivänä vuokrasi Runeberg itselleen kesäasunnon maalla, noin kolmen kilometrin päässä kaupungista, kauniilla paikalla, ja sinne muutti heti rouva Runeberg ja lapset. "Lehtorin" pidättivät uudet virkatoimet kaupungissa. Hän ryhtyi opettamaan jo tulonsa jälkeisenä päivänä ja seuraavana keskiviikkona istui hän jo vakinaisena jäsenenä konsistoorin kokouksessa.

Kesäkuun puolivälissä alkoi kymnaasissa kesäloma, jolloin Runeberg muutti perheensä luo, käydäkseen kaupungissa ainoastaan keskiviikkoisin konsistoorin kokouksissa.

Kesä tuli lämmin ja herttainen, talon likeisyydessä oli sekä järvi että useita lampia, joten vesilintuja ja kaloja löytyi runsaasti. Kylän suutarin, Jonas Söderholmin, joka perinpohjaisesti tunsi luodot ja kaislikot ja kalojen kutupaikat, sai Runeberg uskolliseksi kalastustoverikseen. Jonas oli luonteeltaan hiukan ärtyisä ja epäluuloinen sekä sangen taikauskoinen: hän oli esim. varma siitä että heidän järvissään löytyi sekä vedenneitoja että peikkoja ja haltioita. Alussa kertoi hän Runebergille tuntevansa miehen nimeltä Lintu-Kalle, jonka luoti tapaa linnun niin ja niin pitkän matkan päästä, mutta kun Runeberg kerran ampui linnun lennosta ja se putosi maahan juuri Jonaksen eteen, niin hämmästyi hän suuresti lehtorin taitoa ja alkoi senjälkeen kertoa lehtorista mitä merkillisimpiä juttuja. Mutta ei sietänyt Jonas leikkiä ja Runeberg taas piti pienestä pilanteosta. Tuontuostakin suuttui Jonas ja ilmoitti silloin, että "mies hän on hänkin, vaikkei olekaan yhtä oppinut kuin lehtori."

Usein oli kesäisillä kalaretkillä mukana eräs nuori ylioppilas, jonka Runeberg tavallisesti, retken päätyttyä, kutsui kotiinsa teetä juomaan. Myöhään iltaan istuttiin silloin keskustelemassa kirjallisista kysymyksistä, joihin rouva Runebergkin innokkaasti otti osaa, tai luettiin jotakin ääneen. Virkistynein voimin palasivat Runebergilaiset syksyllä Porvooseen.

Porvoo oli siihen aikaan koko lailla rappiotilassa. Siellä oli kyllä noin kymmenen vuotta sitte ollut sekä varakas että etevä kauppiassääty, joka johti kaupungin asioita, mutta muutamien vararikkojen kautta oli sen täytynyt luopua sekä varallisuudestaan että johtavasta asemastaan. Kuvaavaa oloille on, että kaupungin vanhimpien neuvoston puheenjohtajana oli mies, muuan kauppias, jolla ei ollut sivistystä eikä luonnonlahjoja, ei edes varallisuutta; sanalla sanoen: ei mitään, joka olisi oikeuttanut häntä olemaan luottamustoimessa, kaupunkihallinnon päänä ja pylväänä. Hänen sivistyskantaansa kuvaa muuan hänen tapansa. Hän ei pessyt kasvojaan kuten ihmiset tavallisesti sen tekevät: hän otti suunsa vettä täyteen, astui puotinsa portaille, päästi vähitellen vettä käsiinsä ja pesi sillä silmiään.

Huonossa huudossa, ja syystä, oli kymnaasikin, johon Runeberg tuli lehtoriksi. Löyhäksi oli päästetty kurinpito ja järjestyksestä jätetty jälelle vain varjo. Oppilaat saattoivat koska tahtoivat jäädä pois tunnilta ja tutkintonsa saivat he niinikään suorittaa koska halutti. Toiset saattoivat suoriutua oppikurssistaan kuudessa vuodessa, vieläpä lyhyemmässäkin ajassa, toiset viipyivät koulussa vaikkapa seitsemänkin vuotta. Väkijuomien nauttimista ja juopumusta ei pidetty minäkään. Tappelut merimiesten ja kisällien kanssa kuuluivat päiväjärjestykseen. Jos oppilas teki itsensä syypääksi hiukankin suurempaan laiminlyöntiin tai rikokseen, niin ei asianomainen opettaja voinut määrätä hänelle rangaistusta, vaan piti asia jättää ensin opettajakunnan ja sitte tuomiokapitulin ja piispan ratkaistavaksi. Opettajakunnassa syntyi heti erimielisyyksiä: vanhemmat opettajat, jotka olivat tottuneet kurinpidon löyhyyteen, pitivät mukavimpana päästää syyllisen niin vähällä kuin suinkin; nuoremmat taas vaativat, sekä koulun maineen että itse oppilaiden velvollisuudentunnon takia ankarampaa rangaistusta. Pitkien keskustelujen, väittelyjen ja rettelöiden perästä ehti asia joutua puoleksi unohduksiin ja tuomiokapitulin päätös tuli tavallisesti vanhempien opettajien mielen mukainen. Rehtoriksi valittiin vuorotellen joku koulun opettajista vuoden ajaksi ja jos hän tänä aikana onnistuikin panemaan toimeen paremman järjestyksen, niin saattoi tuuraava rehtori uudella järjestelmällä tehdä turhaksi koko hänen työnsä.

Kun Runeberg tuli Porvooseen, oli hänellä takanaan suuri opettajakokemus: olihan hän vuosikausia ollut kotiopettajana ja Helsingin lyseossa oli hänelle tarjoutunut tilaisuus vastaanottaa vaikutuksia senaikaisesta uusimmasta koulujärjestelmästä ja käytännössä toteuttaa ajan parasta opetustapaa. Sillä Helsingin lyseo oli järjestetty kaikin puolin ajan parhaimpien mallien mukaan.

Sitä räikeämmin vaikuttivat Runebergiin epäkohdat Porvoon kymnaasissa. Suorana miehenä, miehenä joka ei tingi omantuntonsa kanssa, päätti hän kaikin voimin alkaa taistella koulun homehtuneita tapoja vastaan ja useita nuoremmista virkatovereistaan sai hän puolelleen. Mutta asia oli helpommin päätetty kuin käytännössä toteutettu. Heti ensi vuonna ilmaantui Runebergille tilaisuus puhua suoraa kieltä ja hän sen tekikin, mutta ei häntä ymmärretty; päinvastoin sekä tuomiokapituli että piispa, rehtori ja useat opettajat loukkaantuivat hänen vastalauseistaan ja vaatimuksistaan.

Ne koskivat pääasiallisesti oppilaitten mielivaltaista käytöstä opettajia kohtaan. Itse puolestaan Runeberg kyllä oli turvattu poikien pilanteolta, sillä jo hänen vakava persoonallisuutensa ja koko käytöksensä herätti kunnioitusta, jota ei kukaan uskaltanut loukata. Mutta koulussa oli pari opettajaa, molemmat hyviä miehiä, mutta kykenemättömiä kurinpitoon, ja nämät olivat joutuneet poikain pilanteon esineiksi. Sensijaan että koulu olisi asettunut opettajien puolelle, vaatien oppilaita kunnioittamaan heitä opettajina ja kasvattajina tottelemaan heitä, antoi se nuhteita opettajille ja määräsi oppilaille, kaikesta uppiniskaisuudesta ja tottelemattomuudesta huolimatta, aivan lievän rangaistuksen. Näitten opettajien aseman korottamista alkoi Runeberg puolustaa.

Alussa kohtasi hän, kuten sanottu, johtavissa miehissä paljasta vastustusta ja ainoastaan vähitellen hänen uudistuspuuhansa saivat jalansijaa yleisössä.

Toista vuotta oltuaan Porvoossa, valittiin Runeberg kymnaasin rehtoriksi. Silloin hän oikein sai näyttää, miten kykeni johtamaan laitosta, joka oli sellaisessa kunnossa kuin Porvoon kymnaasi. Hän osoitti jo ensi hetkestä, että hän täydellisesti hallitsi asemansa.

Hänen tapaansa ratkaista asioita valaiskoot tässä muutamat esimerkit.

Pimeänä syysiltana oli joukko kymnaasin oppilaita tunkeutunut erään häätalon porstuaan pyytämään, että saisivat nähdä morsiamen. Kun ei morsian paikalla noudattanut pyyntöä, syntyi porstuassa niin hirveä melu, että isäntäväen piti rientää pyytämään rehtoria avuksi. Runeberg saapuikin paikalle, mutta silloin olivat pojat jo luikkineet tiehensä. Seuraavana aamuna varhain läksi hän muutamien oppilaittensa luo, saadakseen selville, kutka olivat eilisillan syylliset. Erään pojan tapasi hän vielä sängyssä ja tämä tunnusti olleensa illallisessa kahakassa. Rehtori kysyi, keitä muita siellä oli ollut, mutta poika ei suostunut ilmiantamaan tovereitaan. "Hyvä", virkkoi rehtori. "Jääköön asia sikseen." Mutta mennessään, lisäsi hän: "kyllä te käyttäydyitte oikein soutaja-akkojen tavalla!"

Luokkahuoneiden välillä oven yläpuolella oli pieni luukku, jota tavallisesti pidettiin auki. Eräänä päivänä sylkäisee joku toisesta huoneesta luukkua kohti ja sylki lentää suoraan toisessa huoneessa istuvan pojan kirjoitusviholle. Pannaan toimeen tutkinto ja syyllinen puolustautuu sillä, että hän vahingossa tuli sylkäisseeksi toiseen huoneeseen. "Vai niin", sanoo Runeberg aivan tyynesti, "vai ovat sinun päässäsi suunnat niin sekaisin. Sinun täytyy välttämättömästi oppia sylkemään oikeaan. Tuleppa nyt tänne ja sylje tuohon maaliin, kunnes osaat, jotta voit olla varma siitä, ettet tulevaisuudessa enään erehdy tällä tavalla".

Kerran tunnilla istui muuan oppilaista näpäyttelemässä kieliä, jotka hän jollakin lailla oli pingoittanut pöytää vastaan. Samana tuntina sattui toinen poika, joka paraikaa kävi tanssikoulua, osaamaan läksynsä huonosti. Ensimainitun määräsi Runeberg "soittamaan" kielillään ja jälkimmäinen sai tanssia, jotta toverit näkisivät, että he olivat oppineet "edes jotakin".

Kerran piti Runebergin äkkiarvaamatta antaa tunti toisen opettajan puolesta, jota eivät pojat pitäneet suuressa arvossa. Tunnin alettua astuu luokkahuoneeseen pikkuinen poika, puettuna isänsä takkiin, kaulassa korkea kaulus ja valkea kaulaliina, liivintaskusta roikkuen kiiltävät kellonperät. Nähdessään Runebergin luokassa ällistyy poika ja hiipii häpeillään paikalleen. Runeberg käsittää heti, että tarkoitus on ollut huvittaa luokkaa tuon toisen opettajan tunnilla. — Oletpa sinä korea! virkkaa hän. — Ei sinun vielä sovi mennä istumaan, ensin täytyy luokan saada nähdä kuinka korea sinä olet. Ja hän nousee penkille, tarttuu kiinni pojan niskaan ja nostaa hänet väkevin käsivarsin korkealle ilmaan koko luokan edessä. Sitte saa poika mennä paikoilleen. Yleensä oli Runebergin ja hänen oppilaittensa suhde hyvä. Jo maalla ollessaan kotiopettajana vietti hän usein lomahetket ja välitunnit oppilaittensa kanssa, milloin jäällä, milloin kelkkamäessä ja kertoili heille iltahämyssä tarinoita. Ankarana itseään kohtaan, vaati hän oppilailtakin paljon ja vaistomaisesti oppilaat hänelle täyttivätkin velvollisuutensa. Hän ei ollut kärkäs rankaisemaan heitä pikkuerehdyksistä ja usein hän omalla omituisella tavallaan taivutti heidän uppiniskaisuutensa. Oppilas oli esim. ylimielisenä ja; taipumattomana rehtorin käskystä saapunut rehtorin kotiin. Hänet käsketään saliin istumaan ja toisessa huoneessa istuu rehtori työpöytänsä ääressä. Poika näkee sen, sillä ovi on auki, ja miettii sydämessään katkeraa kostoa. Mutta rehtoria ei kuulu ottamaan vastaan pojan ylpeää puhetta. Niin kuluu kokonainen tunti ja kun rehtori vihdoin nousee kirjoituspöytänsä äärestä, niin tapaa hän salissa katuvan syntisen eikä uhkamielistä nuorukaista.

Joskus kun oppilas, säikähtyneenä tyhmyyksistään, rehtorin käskystä saapui tämän asunnolle, odotti häntä siellä mitä ystävällisin kohtelu; rehtori pyysi teetä juomaan ja selitti suopeasti, että eihän se sellainen käytös ole sopiva!

Mutta ei ollut se leikintekoa, kun Runeberg syystä ja todenteolla suuttui: vapisemaan pani hän silloin koko luokan eikä syyllisiä säälitty. Opettajatoimensa alkuaikoina käytti hän usein rangaistuksena purevaa ivaa, jota oppilaat eivät voineet kärsiä ja joka kylmensi hänen ja oppilaitten väliä. Joskus, vaikka hyvin harvoin, saattoi hän kiivaudessaan käsittää asiat väärin ja rangaista syytöntä, mutta silloin hän aina oli valmis tunnustamaan erehdyksensä ja pyytämään anteeksi.

Kerran esimerkiksi, kun oppilas oli antanut hyvin väärän vastauksen, suuttui Runeberg ja alkoi häntä ivallisesti soimata. Poika kuunteli hetken, mutta kun nuhdesaarnaa yhä kesti, huomautti hän suoraan, että opettajalla on oikeus määrätä rangaistus, mutta ei pilkata häntä ja tehdä häntä naurunalaiseksi luokan edessä. Luultavasti oli poika Runebergin mielestä oikeassa, koska hän paikalla lopetti ivalliset puheensa eikä määrännyt mitään rangaistusta. Toisen kerran oli hän syyttömästi epäillyt erästä oppilasta jostakin pienestä vallattomuudesta ja pojan puolustauduttua jättänyt hänet rauhaan. Jonkun ajan perästä poika kuitenkin erosi koulusta. Runeberg tapasi hänet vasta kolmen vuoden perästä kadulla, mutta tapaus muistui paikalla hänen mieleensä. Ystävällisesti meni hän silloin pojan luo, sanoi iloitsevansa siitä että hänet näki ja kertoi olleensa hyvin pahoillaan siitä että syyttömästi oli tullut häntä rangaisseeksi.

Kymnaasin rehtorina kuului Runebergin velvollisuuksiin tarkastaa koulut useissa hiippakunnan kaupungeissa. Valaiseva hänen luonteelleen on muutama piirre siltä tarkastusmatkalta, jonka hän ensi kertaa ollessaan rehtorina teki.

Oli kaunis kesä, muutamia päiviä ennen juhannusta, kun Runeberg rouvineen läksi matkaan. Seuraa heille teki heidän vanha tuttavansa Lauvantaiseuran ajoilta, maisteri Ståhlberg, jolla sattumalta oli sama matka.

Maisteri, joka oli vanhempi Runebergia, ajaa edellä ja Runeberg rouvineen jälessä. Maisteri ja hänen kyytimiehensä joutuvat ennen pitkää innokkaaseen keskusteluun. Maisterin piiska viittaa kaikkiin ilmansuuntiin ja hevonen kulkee käyttöä, sillä sen ovat ajajat kokonaan unohtaneet. Tällä tavoin kuluu matka sangen hitaasti. Vihdoin tullaan uuteen kestikievariin ja saadaan uudet hevoset. Vaan sama peli alkaa taas, niin pian kun ollaan tiellä kyselee maisteri taas, viittoen piiskallaan ja hevonen vaipuu omiin ajatuksiinsa. Mutta harvenemistaan harvenevat maisterin puhelut kyytimiehen kanssa ja hevosen velvollisuudet otetaan samassa määrin huomioon. Jo kuluu matka paljon pikemmin. Maisteri sentään ei ole oikein hyvillään. Kestikievariin päästyä selittää hän matkatovereilleen saaneensa niin tyhmän kyytimiehen, ettei hänen kanssaan ensinkään voi jutella. Ahaa, ajattelee Runeberg ja jo on hänen mielessään pieni kepponen, jonka hän aikoo panna käytäntöön.

Maisterin ja rouva Runebergin rauhallisesti jutellessa huoneessa, menee hän pihalle puhuttelemaan heidän tulevia kyytimiehiään. Maisterin ajajalle selittää hän, että herra, jonka hän tulee saamaan rattailleen, on hiukan sekaisin päästään, joten ei hänen kanssaan pidä lyöttäytyä juttusille. Paras on vain vastata hänelle: "häh", jos hän jotakin sanoo.

Tämän tempun uudistaa Runeberg joka kestikievarissa ja matka kuluu erinomaisesti. Mutta maisteri ei kylliksi saata ihmetellä kansan typeryyttä näillä seuduin. Vasta muutamien vuosien perästä ilmaisee Runeberg vanhalle ystävälleen, miten asiain laita tuolla retkellä oikeastaan oli.

Samalla retkellä kävivät Runebergilaiset Imatralla ja Punkaharjulla. Imatrassa oli sinä vuonna niin vähän vettä, että Runeberg huomautti sen olevan kuin jättiläisen kaivaman myllynojan, mutta Punkaharjulla viettivät he kokonaisen päivän, kävivät harjun päästä toiseen ja olivat ihastuksissaan.

1857 oltuaan 20 vuotta kymnaasin opettajana erosi Runeberg tästä virastaan, saaden täyden eläkkeen ja päättäen käyttää koko loppuosan elämästään kirjalliseen työhön. Erohetken liketessä puhkesi ilmi se, mitä sekä oppilaat että opettajat tunsivat kadottavansa, kun Runeberg heidän koulunsa jättäisi: vilpitön kaipaus.

Kesäkuun 13 päivänä illalla oli hän kutsunut virkatoverinsa kotiinsa yksinkertaiseen läksiäis-illanviettoon. Ilta oli kesäinen ja lämmin ja mieliala mitä rattoisin. Seuraavana aamuna tulivat kymnaasin oppilaat laulamaan eroavalle opettajalleen ja lahjoittivat hänelle kaksipiippuisen haulipyssyn ja metsästyslaukun sekä kultakellon. Laulajien poistuttua kerrotaan Runebergin pitkäksi aikaa vaipuneen sohvalle istumaan lahjojaan ihailemaan. Pyssystä tuli sittemmin rakas toveri monilla metsästysretkillä, mutta kultakello kätkettiin muitten kalleuksien kanssa laatikkoon.

Pari päivää myöhemmin pitivät vielä kymnaasin opettajat Runebergin kunniaksi jäähyväisjuhlat, mutta tässä tilaisuudessa ei hilpeys tahtonut päästä valtaan, sillä mieliä painatti tieto siitä, minkä suuren tappion kymnaasi kärsii opettajiensa piiristä kadottaessaan Runebergin.

Erotessaan kymnaasista lakkasi Runeberg olemasta jäsenenä tuomiokapitulissa. Hän ei koskaan ollut yrittänytkään tehokkaalla tavalla ottaa osaa hiippakunnan hallitukseen, vaikka hän jo v. 1838 oli antanut vihkiä itsensä papiksi. Jälkiä jättämättä ei hänen vaikutuksensa sentään tässäkään toimessa ollut, sillä hänen jalon, suoran henkensä pelkkä läsnäolo jo vaikutti kohottavasti siihen ympäristöön, jossa hän kulloinkin oli. Tullessaan Porvooseen oli Runeberg vuokrannut asunnon, johon kuului kuusi vähäläntää huonetta ja jota rouva Runeberg piti erittäin hauskana. Vasta talvella saivat he kokea, että huoneet olivat sekä vetoiset että kylmät. Syksyllä 1838 asettuivat he omaan taloon, jonka Runeberg samana keväänä oli ostanut, saadakseen vakinaisen asunnon, Porvoossa kun vallitsi ainainen puute huoneustoista. Talo oli vanhanaikainen, kaksikerroksinen puutalo, jonka katto oli taitettu ja sinne muutettiin vaatimattomat huonekalut entisestä talosta. Epämukavaksi tuli sentään ajan pitkään tämä asunto, huoneet kun olivat kahdessa kerroksessa. Rouva Runebergin sairauden takia oli perheen jo kerran välillä pitänyt vuoden ajan asua talossa, jossa ei tarvinnut nousta niin korkeita portaita. Vuonna 1852 Runeberg vihdoin myi vanhan talonsa ostaakseen sen "uuden, komean talon", jossa hän vietti loppuelämänsä ja joka nyt valtion ja Suomen kansan omaisuutena säilytetään tuleville sukupolville.

Kuvaavaa Runebergille muuten on että hän kaipauksella luopui vanhasta talostaan. Hän kertoo itse, että hän kävelyretkillään tuontuostakin läksi sitä tervehtimään. Kerran liketessään vanhaa kotiaan, näkee hän seinällä suuren tupakkakyltin ja huoneessa jossa hän kirjoitti parhaat teoksensa pyöritellään nyt paperossia. Surumielin jatkaa runoilija matkaansa, vaipuen miettimään kaiken katoavaisuutta. Hetkisen perästä hän sentään pysähtyy ja päättää lähteä takaisin, sillä hän ei tahdo näin raskaalla mielellä heittää entistä kotiaan. Niin hän saapuukin paikalle ja katso huoneesta, jossa hän muinoin mietti ja jossa nyt pyöritellään paperossia, kuuluu laulua. Tuttu on sävel ja tutut ovat sanat. Ne nostavat ilonkyyneleet runoilijan silmiin. Ne kuuluvat: "Sua lähde kaunis katselen".

Runebergin perheen vakituiseksi kesäasunnoksi tuli Kroksnäsin talo Haikonselästä lähtevän salmen varrella. Heillä oli täällä: "sali, kolme kamaria, kyökki, vähäinen kortteli kyökkipuutarhasta, polttopuut ja oikeus koukuilla ja verkoilla kalastaa talon kalavesillä". Seutu on luonnonihana ja talonväet olivat kelpo ihmisiä. Mukavuuksia sensijaan ei Kroksnäs tarjonnut kesävierailleen: ei ollut siihen aikaan laivakulkua kaupungin ja talon välillä, vaan lyhyintä tietä suoraan lahden poikki oli Porvooseen 7 ½ kilometriä, maanteitse viisitoista. Huoneet olivat matalat, kyökissä ei ollut edes hellaa, vaan ainoastaan avoin liesi. Jääkellarikin puuttui, joten ruokatavarat olivat säilytettävät tavallisessa aitassa. Erinomaisen vaatimaton oli asuinhuoneissa kalusto: tuolit, pöydät ja penkit olivat puusta, asetettuina pitkin seiniä, kuten talonpoikaistaloissa on tapa. Yöksi asetettiin pari penkkiä rinnatusten ja siihen valmistettiin lasten makuusijat, Runebergin huoneessa oli talon ainoa ylellisyysesine: vanha sohva ja sen yläpuolella koristivat seinää metsästyskapineet.

Tavallista yksinkertaisemmiksi muodostuivat Kroksnäsissä Runebergin perheen elintavat. Isäntä itse esiintyy kotikutoisissa, rouvansa ompelemissa vaatteissa. Puseroa pitelee vyötäisten kohdalta vyö, johon on pistetty nuuskarasia ja nenäliina. Pehmeä paidankaulus on käännetty alas ja päässä on ohut lakki tai olkihattu. Tavallisesti on hän avojaloin.

Kello seitsemän aikaan hän nousee, juo pari pientä kupillista kahvia ilman leipää sekä lasillisen lähdevettä. Päivälliseksi syödään useimmiten kalaa, syksypuoleen jäniksenpaistia tai lintua. Puuroa pitää olla kumminkin kolme kertaa viikossa. Päivällisen jälkeen astelee hän tavallisesti samalle lähteelle, josta aamullinenkin vesi noudettiin, juo taaskin virkistävää juomaa ja viipyy usein pitkät ajat lähteen partaalla, vaipuneena mietteisiin. Vieraitten aikana muuttuvat osaksi yksinkertaiset elintavat ja syrjäytetään talonväen mukavuudet jotta vierailla vain olisi hauska ja hyvä. Monasti lähetetään Porvoosta asti noutamaan ruokatavaroita.

Kesäisin ei Runeberg kirjoittanut, hän käytti kesän yksinomaan virkistyksekseen. Rouva Runeberg, jolla varhaisesta aamusta myöhään iltaan oli yllin kyllin työtä, huomautti usein leikillä, että hänen miehensä suorastaan laiskottelee: eihän hän puhu muusta kuin onkikoukkujen muodosta, siimoista ja täy'istä ja eihän hän muuta ajattele kuin sitä, että tuleekohan huomenna kaunis ilma, jotta pääsisi järvelle tai metsään.

Kroksnäsissä viihtyi Runeberg erittäin hyvin. Lukukausienkin aikana asuessaan Porvoossa teki hän usein sinne metsästysretkiä, milloin purjeveneellä, milloin jäitse ja viipyi monasti päiväkausia, viettäen yönsä nuotiolla. Ystävät koettivat kyllä välistä houkutella häntä muuttamaan kesäksi heidän naapuruuteensa, mutta Runeberg oli tottunut Kroksnäsiinsä ja hylkäsi kaikki ehdotukset.

Luonnollisesti tuli Runebergin ja hänen rouvansa ensimmäiseksi seurapiiriksi Porvoossa kymnaasiopettajien perheet, joissa, varsinkin nuorempien joukossa, he tapasivat useita sekä lahjakkaita että miellyttäviä henkilöitä. Parhaimmat ystävänsä löysivät he sentään ulkopuolelta opettajaperheiden piiriä. Niistä mainittakoon varsinkin kaupungin pormestari, Dreilick, jalo, lahjakas mies, josta Runeberg sanoo: "tänne minä kerran tulin korkeastioppineena maisterina ja luulin suuria itsestäni, mutta vasta hän minut, syntisen ja publikaanin, opetti tulemaan ihmiseksi".

Myöskin maanviljelijä Gustaf Dunckeriin, joka asui tilallaan Kinttulassa noin viiden peninkulman päässä Porvoosta, liittyi Runeberg lämpimästi. Gustaf Duncker oli 1808 vuoden sodassa kaatuneen Joakim Zachris Dunckerin ainoa poika, mies jota sekä alustalaiset että tuttavat ja ystävät kunnioittivat ja rakastivat. Isä oli kuollut pojan ollessa aivan pienenä ja äiti hänet oli kasvattanut. Tämä lämminsydäminen, jäntevä rouva asui sittemmin poikansa luona ja hänelle Runeberg syyskuun 11 p:nä 1853, Kinttulassa, lukuisan sukulaisja tuttavapiirin läsnäollessa luki runonsa "Heinäkuun viides päivä".

Muitakin ystäviä sai Runeberg runsaasti, alkaen köyhistä suutareista, räätäleistä ja ruotiukoista, joitten kaikkien seurassa hän viihtyi. Hänen seurapiirinsä laajeni siten sangen suureksi ja kirjavaksi. Jollekulle joka kerran oli huomauttanut, ettei hän käsitä, miten Runeberg viitsii noitten kaikkien kanssa seurustella, vastasi hän, ettei ole yhtäkään niin huonoa ihmistä, ettei hänellä olisi siltä jotakin opittavaa. Ja kun helsinkiläiset ystävät tulivat Porvooseen Runebergia tervehtimään ja ylenkatseellisesti puhelivat pikkukaupungista, niin sanoi hän heille: tänne te tulette pääkaupungista, käytätte senaattitaloa takkinanne ja yliopistorakennusta housuinanne ja luulette täällä olevanne hirveitä pöpöjä, mutta minäpä sanon teille, että täälläkin "vuorten takana" asuu ihmisiä.

Juuri se, että Runeberg kaikissa ihmisissä tapasi jotakin hyvää, jotakin opettavaa, jotakin jota ei muissa ollut, oli se salaisuus, jonka nojalla hän pienessä Porvoossakin niin pian kodistui. Vaikeampi oli rouva Runebergin tottua uuteen ympäristöön. Ystävätärelleen neiti Lundahlille (sittemmin rovasti Walleniuksen rouva) kirjoittaa hän syyskuussa 1837: "— — Saatat käsittää kuinka yksinäni minä elän, kun en sitte kun maalta muutimme, kolmeen viikkoon, ole tavannut juuri yhtään ihmistä, paitsi eräissä tansseissa ja eräissä hautajaisissa, joissa olin. Huomenna sentään taidamme lähteä käymään muutamiin perheisiin, saan siis tuttavia, mutta — mistä voin toivoa löytäväni edes jonkun, jolle suoraan voisin ilmaista sydämeni ajatukset! Tänään on nimipäiväni; tämä ilta, jonka olen tottunut viettämään omaisteni kanssa Helsingissä, panee pääni vähän sekaisin. Runebergkin on tänä iltana kutsuissa, lapset ovat nukkumaisillaan; tuntuu niin yksinäiseltä. Harvoin olen näin hartaasti toivonut että luonani olisi edes joku likeisimmistäni".

Vähitellen oppi sentään hänkin viihtymään ja sai ystäviä. Merkillinen oli muuan lukuseura, johon, paitsi rouva Runebergia, kuului muutamia muita naisia ja jonka tarkoitus oli kokoontua lukemaan Kalevalaa. Se luettiinkin uskollisesti läpi ja keskusteltiin suomenkielellä, jota muutamat naiset seurassa osasivat. Enimmän aikansa vietti rouva Runeberg kodin piirissä, jossa häntä tarvittiinkin lakkaamatta, sillä sairautta oli vähäväliin — varsinkin vilutauti vieraili ahkerasti talossa — ja lapset olivat pieniä. Myöhemmin vieroitti rouva Runebergia ulkomaailmasta kuurous, joka enenemistään eneni.

Runebergilla oli kuusi poikaa. Kolmannen pojan syntyessä päätti isä kastattaa hänet lempirunoilijansa Almqvistin mukaan Jonaaksi. Viime hetkessä heitti hän sentään arpaa ja arpa lankesi Valter-nimen eduksi, josta rouva oli sangen iloissaan, hän kun piti edellistä nimeä kovin rumana. Neljäs poika sai suuren Snellmanin mukaan nimen Johan Vilhelm. Hänen syntymisensä johdosta kirjoittaa Runeberg leikillisesti sukulaisilleen Tengströmeille Helsingissä, että poika on "hyvin iso ja hyvin ruma — — —. Olisihan sopinut paremmin että siitä tällä kertaa olisi tullut tyttö, koska meidän kolme poikaamme ja yksi tyttömme siten olisivat vastanneet teidän kolmea tyttöänne ja yhtä poikaanne ja me siten olisimme voineet toivoa tulevaisuudessa saavamme nähdä Runebergien ja Tengströmien rikkauksien joutuvan yhteen.

Maaliskuun 7 p. v. 1846 antaa Runebergille aihetta taaskin kirjoittaa sukulaisilleen Helsingissä: "— — — Kai sinä odotat saavasi täältä oikein hauskoja uutisia, kun näet kirjeeni, mutta valitettavasti ei minulla ole sinulle kerrottavana kuin vanhoja uutisia: Fredrika on kyllä saanut pienen pojan, mutta sehän tapahtuu hänelle jo viidettä kertaa. Pikku puolentusinan lisääjä syntyi eilen päivällisaikaan ja rohkeni painaa koko naulan enemmän kuin suurin hauki, minkä eläissäni olen saanut, nim. runsaasti kahdeksan naulaa. — — — Saatat käsittää että mieluummin olisin ottanut tytön, sinä joka tiedät, miten paljon minä pidän naisista; saattaisin vähitellen ruveta vaatimaan, että Fredrika toimittaisi minulle niitä, koska minulle itselleni käy vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi niitä löytää".

Runeberg mieltyi helposti nuoruuteen ja kauneuteen, mutta hänen rouvansa pysyi hänen ainoana rakkautenaan, kuten hän oli hänen auttajanaankin työssä. Runeberg ei osannut muita eurooppalaisia kieliä kuin saksaa eikä hän mielellään lukenut suuria teoksia; rouvansa kautta, joka sekä osasi kieliä että mielellään luki, tutustui hän kirjallisuuteen. Rouva Runebergin suhdetta mieheensä kuvaavat parhaiten sanat, jotka hän kerran kirjoitti ystävättärelleen: "— — Vasta nyt olen alkanut täydellisesti käsittää, mitä mieheni minulle on. Ihanaa on nähdä kuinka hän osaa karkoittaa kaikki sumut, kaikki epäilykset, kuinka jokainen hänen sanansa synnyttää valoa ja kirkkautta kaikkiin, jotka korvillaan tahtovat kuulla".

Heidän vieraanvaraisesta kodistaan tuli pian sekä Porvoon että likiseudun sivistyneitten kokouspaikka ja vähitellen ottivat ulkomaalaiset, jotka tulivat Suomea katsomaan, tavakseen käydä Runebergiakin katsomassa. Kaikki he silloin saivat hämmästyä sitä vaatimatonta ympäristöä, jossa kuuluisa runoilija eli.

Kesällä 1839 vieraili Runebergin luona ensi kerran professori Grot, synnyltään venäläinen ja myöskin tämän kielen edustaja Suomen yliopistossa. Kirjevaihdon kautta olivat he kyllä jo jonkun aikaa olleet tutut ja Grot oli venäjänkielelle kääntänyt useita Runebergin teoksia. Mutta varmaan hän nyt, ensi kerran persoonallisesti saadessaan tavata runoilijan, koetti tutustuttaa häntä Venäjään, sen kansaan ja omituisiin oloihin. Ja epäilemättä hänen innostuneet kertomuksensa eivät jääneet tekemättä Runebergiin vaikutusta. Kun seuraavana jouluna Runebergin perheen vanha ystävä, neiti Ahlstubbe, oleskeltuaan useita vuosia sisä Venäjällä, palasi Suomeen ja kävi Runebergilla, kertoen mielialoistaan, tunnelmistaan ja kokemuksistaan, niin saivat professori Grotin herättämät mielikuvat uutta vauhtia runoilijan sielussa. Kuvauksiinsa maasta, josta juuri tuli, liitti neiti Ahlstubbe tarun, jonka hän siellä oli kuullut. Se miellytti Runebergin siihen määrään, että hän sen perustukselle alkoi rakentaa runoelmaa ja kuvata oloja, jotka hän tunsi ainoastaan ystäviensä kertomusten kautta. Hän rupesi kirjoittamaan "Nadeschdaa."

Tammikuussa seuraavana vuonna vietettiin Grotin ja muutamien muitten ystävien läsnäollessa Runebergin kodissa saman suloisen tyttösen, Nadesehdan, syntymäpäivää. Miltei yksimielisellä ihastuksella otti yleisö hänet vastaan. Muutamia loukkasi ainoastaan se että suuri runoilija oli viehättynyt ylistämään epäisänmaallista aihetta. Saman vuoden lopulla ilmestyi sentään "Jouluaatto", jonka lämmin, isänmaallinen sisältö vakuutti suomalaisille, ettei runoilija ollut käynyt isänmaalleen uskottomaksi.

Silloin nuoren kirjailijattaren Emelia Björkstenin "Muistelmissa" on säilynyt muutamia piirteitä Runebergista, hänen asuessaan ensi vuosia Porvoossa. Kirjailijatar kuvaa häitä jotka vietettiin kaupungissa ja joihin hänkin, vaikka vasta muuttaneena paikkakunnalle, oli kutsuttu. Ikkunan luona salissa näki hän pari nuorta naista ja heidän edessään seisoi kaksi herraa, vilkkaasti puhellen. Toinen herroista oli "komea ja kookasvartaloinen, hänen miehekkäät, jalot, älykkäät kasvonsa kiinnittivät ehdottomasti puoleensa huomiota, ja ulkomuodostakin päättäen mahtoi hän olla erinomaisen etevä henkilö. — — — Hänen käytöksensä oli tyyni ja hänen äänessään oli vastustamaton vetovoima — — — ja minä, nuori, haaveileva lapsi, istuin siinä ihastuksissani, koettaen huoneen läpi kuulla hänen sanansa."

Aavistaen kuka mies on, kysäsee tyttö sitä sentään tanssitoveriltaan, joka seisoo hänen vieressään.

— Kukako se on? Runeberghan se on! tulee vastaukseksi. Ja nuori neiti jatkaa kertomustaan: "kuinka sydämeni hytkähti, saadessani tuon varman tiedon! Nyt olin siis omin silmin nähnyt suuren runoilijan, jota niin kiihkeästi olin halannut nähdä ja jonka laulut jo niin olivat minua innostuttaneet ja hurmanneet. Muistan vieläkin, ettei minun enään ensinkään tehnyt mieli tanssia; olisin vain tahtonut katsella Suomen runoilijakuningasta ja kuulla sanoja hänen huuliltaan."

Samasta nuoresta neidistä tuli sittemmin Runebergin ja hänen rouvansa likeinen ystävätär. Hän kertoo Runebergilla olleen tapana, saatuaan valmiiksi uuden teoksen, lukea siitä ääneen hyville ystävilleen. "Eräänäkin raikkaana, aurinkoisena aamuna saimme, yhdessä oltuamme kävelemässä hangella, kuulla hänen omassa kodissaan lukevan 'Döbeln Juutaalla' ja 'Sven Dufvan' (joita hän pitää miltei parhaimpina lauluistaan) sekä 'Viaporin'. Istuimme pienessä huoneessa, jossa on punainen sohva ja sen yläpuolella seinällä Almqvistin kuva. Luettuaan oli hänen tapana kysyä, mitä me siitä pidimme ja "oliko se hyvä" sekä, jos olimme tyytyväiset, pyytää meiltä jotakin 'palkintoa'. Mutta mitä me olisimme voineet vastata, istuessamme siinä kyynelsilmin, mielenliikutuksissamme ja joka piirre hehkuvana innostuksesta!..."

Yhtä ihastuneena kuvailee eräs nuori ylioppilas käyntiään Runebergin luona parin toverin seurassa.

"Sydämeni sykähti", sanoo hän "ja polveni vapisivat kun astuimme sisään portista. Mutta jo porstuassa tuli vastaamme Runeberg, paitahihasillaan, sukkajaloin, menossa alakerrasta yläkertaan. Samassa katosi pelko. Tämän suuren miehen ja runoilijan edessä tuskin kenenkään on tarvinnut peljätä ja vavista. Itse ihmisenä kohteli hän ihmisenä jokaista joka hänen tiellensä sattui. Reippaasti ja ystävällisesti kehoitti hän meitä astumaan ylös portaita ja vei meidät pieneen huoneeseen, jossa valmisti meille istumasijat ja tarjosi piippua ja sikaareja. Miltei kaksi tuntia piti hän meidät luonaan, iloisesti jutellen kanssamme kaikellaisista asioista ja tarjoten meille simaa. Hyvästi jättäessä ojensi hän meille lempikukkiaan, kieloja."

Runebergin ja Grotin välinen seurustelu kehittyi vähitellen lämpimäksi ystävyydeksi, joka teki heille tarpeeksi tuontuostakin tavata toisensa. Grot sanoo Runebergista muun muassa: "jota enemmän hänen seurassaan on sitä enemmän täytyy tulla vakuutetuksi hänen luonteensa syvyydestä. — — Tuntuu siltä kuin ei löytyisi mitään ainetta, jota hän ei olisi ajatellut. Minun ei tarvitse kuin sivumennen koskettaa jotakin asiaa — heti hän tarttuu siihen ja, sen nojalla kehittäen uusia, hämmästyttäviä ajatuksia, pakoittaa minut katselemaan asiaa vallan toiselta kannalta. Kuinka viisaasti hän tänään, meidän jutellessamme yläluokasta ja keskiluokasta, vertasi edellistä purjelaivaan, joka hyvällä tuulella ylpeänä kiitää eteenpäin pullistunein purjein, mutta ei jaksakaan pitää puoliaan tuulen oikkuja vastaan. Jälkimmäistä vertasi hän höyryalukseen, jonka ulkomuoto ei herätä toiveita, mutta jossa asun murtumaton sisällinen voima kulkea suoraan satamaa kohti, tuulten käänteistä huolimatta. — Hänen kanssaan ei koskaan saa jutelluksi tarpeeksi. — — Pidän Runebergia arvossa varsinkin sentähden, että on mahdotonta tavata hänessä turhamaisuutta."

Vuonna 1843 julkaisi Runeberg kolmannen runokokoelmansa, jonka sisältö oli pääasiallisesti isänmaallinen ja uskonnollinen. Samana vuonna ilmestyi ensimmäinen laulu "Kuningas Fjalarista." Miltei hämmästyksellä se luettiin, sillä vaikka olikin totuttu pitämään Runebergia suurena runoilijana, niin ei "Hannan" ja "Nadeschdan" runoilijalta olisi odotettu sellaista. Kiihkolla odotettiin siihen jatkoa.

Kesäkuun keskivaiheilla 1841 juuri maisterivihkiäisten aikana "Kuningas Fjalar" ilmestyi. Helsingin lehdet ilmoittivat tapahtuman seuraavalla tavalla: "maisterivihkiäisiin saapuneitten kuuluisien vieraitten joukossa mainittakoon tuo ylhäinen, uljas, kaipauksella odotettu, arvoltaan korkea ja iältään suuri Kuningas Fjalar. Hänen runollinen Majesteettinsa saapui eilen aamupäivällä ja otti vastaan pääkaupungin sivistyneen yleisön kirjakaupoissa."

Kirjakaupoissa vallitsi niinä päivinä todellakin tungos ja miltei jokainen kadullakulkija kantoi kädessään Runebergin uutta kirjaa. Nuoret, laakeroittavat maisterit kulkivat, sama kirja kainalossa, Kaivopuistoon, istuutuivat nurmikolle ja syventyivät siinä sitä lukemaan.

Samana vuonna toukokuussa kävi Runebergilla rakkaita vieraita, nimittäin Matias Aleksander Castrén ja Elias Lönnrot, jotka äkkiarvaamatta kohtasivat toisensa Porvoon majatalossa. Vuonna 1841 läksivät he yhdessä matkaan, edellinen Siperiaan, jälkimmäinen Lappiin. Arkangelissa he erosivat, vuoden matkustettuaan yhdessä. Senkoommin eivät he ole toisiaan tavanneet, eivät edes toisistaan kuulleet ja nyt he kohtaavat toisensa Porvoossa, molemmat menossa Runebergia tervehtimään.

Tietysti on ilo sangen suuri. Päivä kuluu kokemuksia kertoellessa jo seuraavana päivänä lupaa Runeberg seurata ystäviään Helsinkiin. Mutta ystävillä on kiire: tahtovat lähteä jo kello 8 aamulla ja Runebergilla on 8—9 tunti koulussa. Hevoset tilataan kello kahdeksaksi, mutta Runeberg keksii keinon, jolla pidättää ystävät. Salaa sulkee hän heidän ovensa, ottaa avaimen taskuunsa ja lähtee tunnilleen: linnut ovat ja pysyvät häkissään. Vasta tunnin annettuaan päästää hän heidät ulos, aamiainen syödään rauhassa muutamien porvoolaisten kanssa ja sitte vasta lähdetään matkaan.

Syksyllä 1845 kävivät runolaulajat Kymäläinen, Makkonen ja Puhakka Porvoossa Runebergia tervehtämässä Runeberg piti heistä paljon, varsinkin Kymäläisestä, jonka laulut hän laulaessa ymmärsi miltei kokonaan, vaikka hänen jutellessaan miesten kanssa täytyi käyttää tulkkia. Runebergin ystävä, maalari Knutson, joka muutamia vuosia sitte oli muuttanut Porvooseen ja joka oli maalannut useita kuvia Runebergista, piirsi runolaulajat, ennenkuin he jättivät Porvoon.

Joku aika sitte oli Runeberg alkanut kirjoittaa näytelmää jonka tapauspaikkana on muinoinen Kreikka. Mutta tuskin oli hän saanut valmiiksi pari näytöstä, kun toiset mielialat ja aiheet katkaisivat työn ja saivat runoilijan viideksitoista vuodeksi kiinnitetyksi sotamuistelmiin, jotka jo lapsuudesta, Saarijärven ja Ruoveden ajoilta olivat kyteneet hänen mielessään. Tuontuostakin hän jo oli niitä kosketellut, kuten "Pilven veikossa", "Jouluaatossa" y.m. Nyt hän painuu niihin viideksitoista vuodeksi ja hänen töittensä hedelmästä tulee Suomelle kansallinen aarre, teos, joka ehkä enemmän kuin mikään muu on herättänyt suomalaisten kansallistunnetta.

Aiheen ryhtyä tähän uuteen työhön sai Runeberg omituisella tavalla. Lehtori Öhman, samannimisen kirjankustantajan veli, joka oli naimisissa majori von Fieandtin tyttären kanssa, oli päättänyt ryhtyä toimittamaan muotokuvakokoelmaa v. 1808—1809 sodan merkillisimmistä miehistä. Runebergin puoleen kääntyi hän pyytämällä että Runeberg kirjoittaisi kuviin tekstin. Runeberg suostuikin ja aluksi hankki Öhman hänelle Otto von Fieandtin kuvan sekä joukon hänen luonnettaan kuvaavia pikkutietoja. Siitä innostui runoilija sitte kuvaamaan menneitten aikojen loistopäiviä ja unohdettuja sankareja.

Muutamia "Vänrikeistään" julkaisi hän sanomalehdissä ja joku kierteli käsinkirjoitettuna ystävien ja tuttavien kesken. Yleisö siis saattoi aavistaa, mitä rakkaan runoilijan tuleva teos oli sisältävä ja se odotti suuremmalla kiihkolla kuin koskaan ennen. Joulukuun 12 p:nä 1848 ensi osa "Vänrikki Stoolin tarinoita" vihdoin ilmestyi.

Ensimmäisenä lauluna siinä on "Maamme", jonka Runeberg keväällä 1846 oli kirjoittanut Kroksnäsissä. Käsikirjoituksesta monistettuna oli sekin jo levinnyt ympäri maata ja julkisesti esitettiin se ensi kerran syksyllä Helsingissä pohjalaisten ylioppilaiden vuosijuhlassa, sillä kertaa Ehrströmin säveltämänä. Hiukan myöhemmin esitettiin se Porvoossa, kaupungin viettäessä juhlaa 500 vuosipäivänsä johdosta. Juhla oli samassa salissa jossa Aleksanteri I oli avannut kuuluisat valtiopäivät v. 1809 ja sävelen Maamme lauluun oli tehnyt sen runoilija itse. Pysyväisen sävelen tälle runoelmalle antoi vasta Fredrik Pacius, joka sitäennen oli säveltänyt pari Runebergin pienempää runoa.

"Maamme laulun", Suomen kansallislaulun syntymäpäiväksi tuli 13 p. toukokuuta v. 1848, jolloin ylioppilaat viettivät kevätjuhlaansa Helsingissä.

Ilma on ihana, harvinaisen aikainen kevät on loihtinut lehdet puuhun, kukat maahan. Laulaen, soittokunnan säestämänä marssivat ylioppilaat juhlakentälle, noin neljän virstan päähän kaupungista. Heitä seuraa ääretön ihmisjoukko. Lauletaan "Maamme laulua", jonka sävel on vallan uusi, mutta joka yksinkertaisuudessaan kuitenkin tuntuu niin tutulta. Gumtäktin niitty on lippujen ja köynnösten koristama ja ylinnä upeilee Suomen vaakuna. Puheita pidetään, maljoja juodaan. Loistavalla kaunopuheliaisuudella ylistää Fredrik Cygnaeus onnea olla suomalainen, olla syntynyt maassa niin ihanassa kuin tuo, joka tuossa uinuu iltaruskon hohteessa, keväisen kuutamon hopeoidessa meren lahtia. Hän puhuu Suomen nimestä, sen muistoista, sen toiveista, sen tulevaisuudesta. Hän kehoittaa jokaista suomalaista tämän maan edestä elämään ja kuolemaan. Kyyneleet nousevat kansanjoukon silmiin, hyvä-huudot nostavat tuontuostakin sanojen lentoa ja lopuksi puhkeaa ilmoille ääretön riemastus. Se löytää muotonsa laulussa, joka jo pitkin iltaa on kajahdellut ja jonka jokainen tuntee sisältävän sydämensä sisimmät ajatukset:

"Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, Soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien."

Laulu on toistettava uudestaan ja uudestaan eikä kansa ole saada siitä kylliksensä...

Se oli kuten kaikki "Vänrikit" lähtenyt runoilijan lämpimästä sydämestä; sentähden se kaikkien hänen kansalaistensa sydämiin sattuikin. Muutamat sanat, jotka hän v. 1819 kirjoitti nuoruudenystävälleen Snellmanille, kun tämä aikoi hakea professorinvirkaa Upsalan yliopistossa, ovat nekin omiaan osoittamaan Runebergin tunnetta isänmaatansa kohtaan. "Älä lähde", sanoo hän, "sinua tarvitaan täällä Älä jätä isänmaatasi, näe mieluummin nälkää?" Ja tarinoistaan kirjoittaa hän eräälle toiselle ystävälleen: "sen vain tiedän että olen rakastanut urhojen mainetta, jotka taistelivat isänmaansa edestä, arvoasteeseen katsomatta. Sydämeni pohjasta olen heidän kunniakseen lauluni virittänyt, parhaat sanottavani olen heistä sanonut?"

"Mikä se sitte oikeastaan on," huudahtaa muuan arvostelija, puhuessaan Vänrikki Stoolin tarinoista, "joka näille vaihteleville ja historialliselta aiheeltaan erilaisille, yksinkertaisille, koristelemattomille ja näennäisesti epätaiteellisille lauluille antaa niiden viehätyksen? — — Se on _totuuden_ taikavoima sekä kertomistavasta että käsityksessä, se on esitystavan _luonnollisuus_ ja kaikkea turhaa pintapuolisuutta ja pöyhkeilemistä karttava _yksinkertaisuus_, se on vilpittömyys millä _isänmaanrakkautta, sotilaskunniaa_ ja kuolemaan asti voittamatonta _urhoollisuutta_ on käsitelty; se on tunteen voima ja syvyys, joka sopusointuisasti hallitsee sekä ajatusta että esitystä."

"Vänrikki Stoolin" ensi osan ilmestyttyä seuraa runoilijalle levon aika. Paljon voimia olivatkin kysyneet nuo näennäisesti yksinkertaiset laulut. Vuonna 1851 valmistui ensimmäinen runo toista kokoelmaa varten, ihana "Vänrikin markkinamuisto", johon Runeberg ikäänkuin sattumalta sai aiheen.

Hän oli Loviisassa käymässä ja tapasi täällä erään viime sodan miehen, kenraali Ehrnroothin, jonka kanssa hän pitkän aikaa jutteli. Luultavaa on että kenraali silloin muunmuassa tuli kertoneeksi hänelle seuraavan tapauksen: kenraalin maatilalle Nastolassa tuli usein miehiä pyytämään kenraalin todistusta siitä että he sodan aikana olivat kuuluneet hänen komentonsa alle. Erästä miestä tutkiessaan muistaa kenraali äkkiä, että sama kuula, joka sattui hänen reiteensä, kaasi miehen kumoon, josta syystä kaikki silloin luulivat hänen kuolleen. "Sinusta", huudahtaa hän miehen kertomuksen katkaisten, "voin todistaa, että sekä olit sodassa että tulit ammutuksi kuoliaaksi!" Nyt käskee kenraali valmistaa ruokapöytään sijan sotatoverille ja hansikkakäsisten palvelijain hämmästykseksi ja harmiksi istutetaan köyhä ukko kenraalin rinnalle.

Maaliskuussa 1851 esitettiin Helsingissä Paciuksen uutta oopperaa "Kaarle kuninkaan metsästys." Kolmannessa näytännössä oli Runeberg läsnä ja näytännön loputtua lauloi innostunut yleisö Maamme laulun. Sitte mentiin Seurahuoneelle, jossa runoilijan kunniaksi oli pantu toimeen pienet juhlat. Täällä lausui Runeberg ulkomuistista "Vänrikin markkinamuiston", seisoen huoneessa, jota valaisi ainoastaan kuuvalo. Hän nimittäin ei tahtonut esiintyä yleisön edessä niin kirkkaasti valaistussa huoneessa kuin se oli, jossa juhla vietettiin.

1856 kirjoittaa Runeberg leikillisesti langolleen: "suutuksissani viime viikkoina vallinneen huonon sään tähden, joka on tehnyt metsästämisen vallan mahdottomaksi, olen kirjoittanut kaksi vänrikkiä ja alottanut kolmatta, mutta viimeksimainitulle taidan antaa joululomaa jos ilma edelleen pysyy yhtä kauniina kuin nyt".

Vuonna 1860 ilmestyi toinen osa Vänrikki Stoolin tarinoita ja senjälkeen ryhtyi runoilija valmistamaan "Salaminin kuninkaita", jotka kauvan aikaa olivat saaneet olla koskemattomina. Vielä mainittakoon, että Runeberg v. 1851 oli saanut kutsumuksen ruveta jäseneksi komiteaan, jonka tehtäväksi oli uskottu uuden ruotsalaisen virsikirjan laajentaminen. Tämän kautta kääntyi hänen työnsä joksikin aikaa puhtaasti uskonnolliselle alalle.

Se ei ollut hänelle mikään outo ala, sillä aikaisimmasta nuoruudestaan asti oli hän miettinyt uskonnollisia kysymyksiä, kuten hänen runoistaan ja muistiinpanoistaankin käy selville.

Hänen asuessaan viime vuosia Helsingissä alkoi pietistinen liike, joka mahtavana oli leimahtanut yli koko Suomen, saada jalansijaa pääkaupungissakin. Runebergin sisaret olivat liittyneet siihen ja pari pohjalaisen ylioppilasosakunnan etevimmistä jäsenistä, kuten Lars Stenbäck, olivat kiihkeitä pietistejä. Runebergiä loukkasi pietistien ahdas, yksipuolinen katsantokanta, joka telkien taakse sulki autuuden ja Jumalan armon ja kadotukseen tuomitsi kaikki toisin ajattelevat. Hän alkoi peljätä, että tämä synkkä, ankara liike, jos se nuorison tempaisi mukaansa, tukahduttaisi siitä kaiken elämänhalun ja tekisi sen viattomallekin ilolle ja valoisalle maailmankatsannolle vihamieliseksi. Sentähden oli hän jo jonkun aikaa aikonut ottaa asian julkisesti puheeksi, mutta ajan puutteessa jäi se, ja vasta Porvooseen muutettuaan, v. 1837, saa hän tilaisuutta julaista "Vanhan puutarhurin kirjeitä", joissa hän ylevän kertomuksen muodossa osoittaa, mitä onnettomia seurauksia voi johtua pietistien synkästä maailmankatsantokannasta.

Vanhan puutarhurin kirjeet aiheuttivat pitemmän väittelyn Runebergin ja Lars Stenbäckin kesken. Runeberg määrittelee uskonnollista kantaansa seuraavalla tavalla: "Ihminen elää itse asiassa ainoastaan siinä määrässä kuin hän eläytyy Kristukseen. Kaikki muu osa ihmistä kuuluu pimeydelle ja kuolemalle. Mutta Kristus ei elä ainoastaan taivaassa, vaan myöskin maan päällä. Hän elää sekä ylhäisyydessä että alhaisuudessa, sekä totisuudessa että leikissä, sekä tiedossa että uskossa, sekä viisaudessa että yksinkertaisuudessa. Ainoastaan yksipuolisuudessa, ahdasmielisyydessä, typeryydessä, saatanallisuudessa ei hän elä. — — — Ihmisen ei pidä rukoilla: 'anna, oi Kristus, minulle autuutta ja varjele minua, jotten kadottaisi sitä iloa, jonka niille luvannut olet, jotka sinuun uskovat', koska sellainen rukous on itsekäs. Vaan näin tulee ihmisen rukoilla: 'älä, oi ikuinen rakkaus, kohtele minua ikäänkuin minä jotakin olisin. Sinä näet miten mitätön, heikko ja syntinen minä olen. Auta minua unhottamaan kaikki vaateliaisuus, kaikki toivomukset, koko oma itseni ja muistamaan ainoastaan sinua. Anna minulle iloa tai hätää, anna taivas tai syökse syvyyteen, se on minulle yhdentekevä, kunhan sinä vain elät ja minä saan rakastaa sinua; sinun rakkautesi on minulle kaikki kaikessa. Ja vaikka sekä minun ruumiini että minun sieluni vaipuisi, niin olet sinä kuitenkin aina minun lohdutukseni ja minun osani.' — — —"

Kaunis taru kertoo nuorukaisesta, joka jätti kotinsa, antautuakseen palvelemaan maailman mahtavinta herraa. Hän tuli kuninkaan luo. Tätä miellytti pojan reipas käytös ja terve voima, ja hän otti hänet palvelukseensa. Illan kuluessa mainittiin saatanan nimi ja silloin teki kuningas ristinmerkin. Silloin huomasi nuorukainen, että mahtaa löytyä mahtavampikin herra kuin se, jota hän nyt palveli, ja läksi etsimään häntä. Mutta tämänkin näki hän karttavan ristiä tien vieressä, ja kun hän kysyi miksi, sai hän kuulla, että syvyyksien ruhtinas pelkäsi puuta, jonka päällä hänen ikuinen vihamiehensä oli kärsinyt. Silloin tahtoi nuori soturi etsiä Kristusta ja palvella häntä. Hän tuli erakon luo metsässä ja kysyi, mistä saattaisi löytää sovittajan ja antaa voimansa hänen palvelukseensa. Hurskas mies neuvoi häntä etsimään Herraa hänen sanastaan ja rukouksesta. Pian huomasi kuitenkin nuorukainen, ettei hän voi näin löytää etsittäväänsä ja pyysi erakkoa neuvomaan työtä, jonka helteen hän saisi kantaa Kristuksen tähden. Vanhus vei hänet silloin joen rannalle ja käski häntä vaarallisen veden poikki kantamaan hurskaita pyhiinvaeltajia. Taru kertoo, että Kristus yöllä tuli rantaan ja pyysi hänen apuaan sekä että mies, vaikka ei osannut lukea eikä rukoilla, katsottiin mahdolliseksi kantamaan maailman sovittajaa.

Voimat ovat moninaiset, lahjat moninaiset ja tavat työskennellä Jumalan tarkoitusten edistämiseksi samoin. Kun siis näette veljen, joka ei teidän tavallanne ajattele ja rukoile, niin älkää sanoko: "hän on kadotettu", vaan sanokaa mieluummin: "ehkä hän seisoo vyöryävän virran varrella, kestäen unettomia öitä, vaivoja ja vaaroja ja taistellen terveitten jäsentensä koko voimalla kantaakseen joen poikki Kristuksen valittuja ja edistääkseen hänen asiaansa."

Kymnaasin lehtorina piti Runebergin antaa vihkiä itsensä papiksi ja tuomiokapitulin jäsenenä kuului hänen velvollisuuksiinsa tutkia nuoria pappiskokelaita. Siten hän heidän piiristään sai paljon tuttavia ja useita ystäviä. Kuvaava Runebergin uskonnolliselle kannalle ja suvaitsevaisuudelle on muuan tapaus, jonka eräs maalaispappi tiesi kertoa.

Hän oli kerran, tavatessaan Runebergin, kertonut hänelle kokemuksiaan ja mielialojaan maalta, seurakunnasta, jossa hän viimeksi oli vaikuttanut. Kansa siellä oli köyhää ja yksinkertaista, mutta hyväntahtoista. Nuori pappi huomautti kehuen, että ei pidä luulla hänen pitävän löyhää kuria seurakunnassaan. Kyllä hän katsoo, ettei kansa hänen saarnatessaan nuku. Silloin hymähti Runeberg ystävällisesti ja alkoi selittää, että onhan luonnollista, että ihmisen, joka oltuaan koko viikon raskaassa työssä, varhain sunnuntai-aamuna noustuaan ja tultuaan pitkän matkan kirkkoon, vihdoin päästyään penkkiin, Herran huoneen rauhaan, tulee uni.

— Älä tee niinkuin tähän asti, lopetti Runeberg puheensa, — vaan kun näet, että kuulijasi alkavat nukkua, niin hiljennä vähitellen ääntäsi ja kun huomaat heidän nukkuneen, niin lue heille Herran siunaus ja jätä heidät rauhaan.

Varmaan Runebergin lempeä selitys sittemmin monasti muistui papin mieleen ja sai hänet langettamaan tuomionsa säälivämmin kuin siihen asti.

Pietistinen suunta piti Runebergin uskonnollista katsantokantaa liian vapaamielisenä ja maailmallisena. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin vaikuttivat pietistit sen, ettei Runebergin virsikirja-ehdotusta hyväksytty.

Kesäkuussa v. 1850 kirjoittaa rouva Runeberg ystävättärelleen: "meidän elämässämme on juuri tapahtumaisillaan oikein merkkitapaus, nimittäin, uskotko! mieheni aikoo matkustaa Ruotsiin, jos hän nyt saa passin".

Runeberg nimittäin ei kuulunut niihin, jotka mielellään matkustavat. Helsingissähän hän tuontuostakin kävi ja virkamatkathan olivat suoritettavat, mutta esim. Pietariin oli hän monasti hankkinut, sentään täyttämättä aikomustaan. Ruotsinmatkaa hän nähtävästi myöskin kauvan oli miettinyt ja vihdoin tehnyt päätöksensä. Mutta ei ollut passin saaminen siihen aikaan helppo asia. Pitkän aikaa oli sitä odottaminen ja viikkoa myöhemmin kuin hän oli aikonut lähteä, se vihdoin saapui.

Runebergille tekivät seuraa maanviljelijä Duncker ja professori Lille ja kesäkuun 25 päivänä vihdoin lähdettiin matkaan.

Jo laivan saapuessa Tukholman satamaan, toivottivat siellä oleskelevat suomalaiset suuren maamiehensä tervetulleeksi. Sitte seuraa pitkä sarja päivällisiä, illanviettoja, maljoja ja puheita, osaksi tukholmalaisissa perheissä, osaksi ravintoloissa. Kulovalkean lailla on kaupungissa levinnyt tieto, että suuri runoilija vierailee Ruotsissa, ja jokainen haluaa hänet nähdä.

Kuningaskin ja kruununprinssi vastaanottivat Runehergin mitä ystävällisimmin. Kuningas kertoi poikiensa osaavan ulkoa Runebergin runot ja koko perheensä vuodattaneen kyyneleitä niitä lukiessa. Kruununprinssi lahjoitti hänelle useita teoksiaan, joitten kansiin oli kirjoitettu omakätinen omistus, sekä maalaamansa taulun ja lauloi hänelle miltei kokonaisen tunnin ajan sävellyksiään. Vielä pyysi hän Runebergin luokseen päivällisille, joissa oli läsnä maan hienointa ylhäisöä.

Eräissä päivällisissä, jotka useat Pappis- ja Porvarissäädyn jäsenet runoilijan kunniaksi pitivät, kysyi arkkipiispa, eikö Runeberg tahtoisi muuttaa Ruotsiin: Tukholmassa olisi hänelle valmis paikka. "Herra arkkipiispa", vastasi silloin Runeberg, "Suomi on köyhä äiti, joka tarvitsee kaikki lapsensa".

Käytyään Upsalassa ja saatuaan osakseen koko sen kaupungin kunnianosoitukset, läksi Runeberg Pohjoisruotsin kautta paluumatkalle. Kaikissa pikkukaupungeissa, joihin laiva puikkosi, vastaanotettiin hän laululla, maljoilla ja puheilla ja vietiin juhliin, jotka kestivät niin kauvan kuin laiva kussakin paikassa viipyi. Runeberg, joka ei pitänyt pitkistä puheista, kaikista vähinten kun ne koskivat häntä itseään, vastasi ainoastaan muutamin yksinkertaisin sanoin. Ruotsalaiset taas, jotka olisivat toivoneet saavansa kuulla suuren runoilijan esiintyvän, lienevät siinä suhteessa pettyneet. Mutta paluumatkallaan viipyessään Vaasassa, kirjoittaa Runeberg rouvalleen: "Joka tästä jo pääsisi teidän luoksenne! Minä olen kauhean väsynyt kaikkeen tämän maailman komeuteen ja ikävöin Kroksnäsin puuroa, kalaa ja rauhaa."

Syntymäkaupungissaan Pietarsaaressa viipyi hän neljä päivää. Heinäkuun 23 päivänä olivat kaupunkilaiset pyytäneet hänet hänen isävainajansa vanhalle kalastajamajalle, jossa Johan Ludvigkin poikana oli viettänyt monet yöt ja päivät. Kauniisti olivat naiset kukkasilla ja köynnöksillä koristaneet majan, muodostaneet runoilijan nimikirjaimet seinälle ja toimittaneet mökkiin hänen kuvansa ja kaikki hänen teoksensa. Kun runoilija saapui rantaan, oli häntä vastassa neljä valkopukuista nuorta tyttöä, jotka sirottivat kukkasia tielle, jota runoilija astui Maammelaulun sävelien soidessa. Kallisarvoinen pyssy, joka oli ollut kapteeni Runebergin oma, lahjoitettiin runoilijalle.

Saman päivän aamuna oli hän käynyt tervehtimässä serkkuaan, "kelpo poikaa", jota ei hän ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Mies raukalta olivat jalat kerran paleltuneet, jonka jälkeen oli täytynyt sahata ne poikki. Köyhänä, yksin, eleli hän nyt mökissään, likellä Pietarsaarta. "Ludvigille" oli hän valmistanut yksinkertaisen aterian ja hilpeästi jutellen lapsuudenmuistoista, söivät ystävykset sen kahdenkesken. Vihdoin kömpii raajarikko kainalosauvojensa varassa kaapille ja noutaa sieltä samppanjapullon. Hän tahtoo juoda Ludvigin maljan, sillä ties, koska sitä enään tavataan. Runeberg yrittää torua häntä, köyhää miestä, tuollaisesta tuhlaavaisuudesta. Mutta tuo vilpitön kunnian ja ystävyyden osoitus liikuttaa häntä ehkä enemmän kuin kaikki juhlat ja puheet, joitten esineenä hän vasta on ollut.

Heinäkuun 28 päivänä saapui Runeberg kotiin. Hänen jo asetuttuaan veneeseen, lähteäkseen Porvoosta Kroksnäsiin, sattui hänen ystävänsä pastori Bergström astumaan ohitse ja pysähtyi silloin puhuttelemaan Ruotsista palaavaa Runebergia, kysyäkseen miten matka oli kulunut ja oliko ollut hauska. "Olihan siellä", vastasi Runeberg, "hauska, mutta hauskempi on taas päästä Kroksnäsiin kävelemään paljasjaloin ja onkimaan ahvenia."

-- -- --

Joulukuussa v. 1863, kun Runeberg nuorimman poikansa kanssa oli kokemassa ketunpyydyksiään, kohtasi hänet halpaus. Poikansa avulla pääsi hän vaivoin kotiin ja sen jälkeen ei hän enään omin voimin kyennyt nousemaan vuoteeltaan.

Siihen hän pysyi kytkettynä neljätoista vuotta.

Niitä pitkiä päiviä, niitä loppumattomia öitä! Hänen henkensä on jäänyt virkeäksi, hän muistaa kaikki mitä oli, kyky kärsiä ja kaivata ei ole mennyt — mutta kaikki muu on poissa: hänen runosuonensa on kuivunut, ja vaivoin saattaa hän hellälle hoitajattarelleen, vaimolleen, kirjoittaa edes muutamia sanoja rakkautensa ja kiitollisuutensa osoitukseksi. Sairas ei saata puhua ääneen, ja hoitajatar on niin kuuro, ettei hän voi kuulla rakasta kuiskausta.

Joka on viettänyt muutamankin yön unettomuudessa, se tietää, miten pitkiksi venyvät ne hiljaiset hetket, jotka unessa vietettyinä lentävät kuin siivillä. Ja mitä ajatuksia syntyy unettomuuden öinä, mitä mielikuvia, mitä tuskallisia tunteita!

Niitä pitkiä päiviä, niitä päättymättömiä öitä, mitkä mahtuvat neljääntoista vuoteen, kun henki elää ja valvoo — henki sellainen kuin Runebergin — ja ruumis on kuollut! Mutta hän ei valita. Pienelle paperiliuskalle on hän näinä sairautensa vuosina kirjoittanut: "ylevä henki kestää tuskansa eikä usko huoliansa halpamaisille kuulijoille".

Entistä tärkeämmiksi käyvät hänelle nyt hänen vanhat ystävänsä, pikkulinnut. Ikkunaan on kiinnitetty lauta, jolle aina katetaan ateria lintuja varten. Peilistä, joka riippuu vastapäätä vuoteen päänalasinta, näkee sairas niiden syövän. Vieläpä hän kesyttää kärpäsenkin, joka säännöllisesti saa annoksensa hänen lautaseltaan.

Niin kuluu neljätoista vuotta, yksitoikkoisesti, hitaasti, matelemalla. Toukokuun 4 päivänä 1877 kuolema vihdoin vapauttaa hänet kaikista vaivoista.