Part 1

language: Finnish

TONI

Alkuperäinen kertoelma

Kirj.

Thilda [Thilda Cederwaller]

Tampereella, Hj. Hagelberg, 1885.

1. Luku.

Oli eräs syyskuun pilvinen päivä. Myrsky oli äsken tau'onnut, mutta rauhaton meri lähetti vielä kuohuvia laineitansa särkkien yli ja väliin, kaikki asukkaat Rabensteinin ympärillä olivat liikkeellä, sillä myrsky oli ajanut suuren laivan hiekkasärkälle, johon aallot sen olivat kohta hajoittaneet murskaksi. Kaikki apu näytti enää mahdottomalle. Kuitenkin nähtiin eräs kalastajavenhe hiljaan ja vaivaloisesti pyrkivän vaahtoisten aaltojen poikki särkyneesen laivaan. Kreivitär, joka nyt seuroinensa asui linnassa, jossa äsken nähty haaksirikko oli kaikkia säikyttänyt ja pannut surkuttelemaan onnettomia, oli luvannut palkinnon jokaisesta ihmishengestä, joka sieltä voitaisiin pelastaa. Tämä palkinto kiihoitti kalastajain intoa. Mutta raivoinen meri uhkasi tehdä kaikki yritykset mitättömiksi. Viimenkin oli pelastusvenhe saavuttanut särkyneen laivan, jota aaltojen tyrskyt yhä pieksivät hiekkasärkkiä vastaan. Kaikki apu näytti jo myöhäiseltä. Laiva oli tyhjä ja autio; kajuutit ja hytit olivat täynnä vettä, mastot ja purjeet puoleksi haudatut särkän hiekkaan. Ainoastaan hengen määrällä saattoi päästä laivan kappaleille. Uskaliaat ja tottuneet kalastajat eivät pelänneet mitään. Vaahtoiset aallot, joiden kanssa he olivat tottuneet taistelemaan, eivät näyttäneet ryhtyvän heihin. He olivat kuin lentävät kajavat pian tutkineet jokaisen loukon. Se ylpeä laiva, joka äsken oli kyntänyt aaltoista vettä, oli syrjällään hiekassa, se oli keskeltä taittunut: ja yksi sen puoliskoja ajettu korkealle särkälle, jossa aallot sitä heiluttivat. Aaltojen kohina ja laivan kappaleiden kolke oli ainoa ääni, joka sieltä kuului, kaikki oli muutoin kuolevan hihaisuutta. Vihdoin kajahti kohinan seasta iloinen ääni; toinen pelastajoista huusi: "ihminen, ihminen!" Erään kajuutan nurkassa oli löydetty ihmishaahmo, kuolleena — ei, ehkä vielä elävänä, sillä hänen lämmin ruumiinsa ilmaisi hänessä vielä olevan henkeä, tahi jos hän oli kuollut, niin se oli tapahtunut aivan äsken. Ruumis vedettiin esiin ja vimin pelastusvenheesen. Se näytti olevan nuori tyttö. Pelastajat käärivät hänen kuiviin ja lämpöisiin kääreihin ja lähtivät löytöinensä heti soutamaan maalle.

"Minä luulen, Juho", sanoi vanhempi miehistä, "etemtne tänään tule saaliistamme juuri rikastumaan, käyttäkööt hänen armonsa, kreivitär, vaikka kaikki tohtorinsa ja hyvät hoitonsa; kuollut on aina kuollut."

"Oi, isä", vastasi nuorempi kalastaja, "ainakin kreivitär meidän vaivamme palkitsee, ja muutoin, eihän tämä nainen vielä liene kuollut, ja silloin se on tohtorin asia eikä meidän."

"Tohtorinko?" sanoi isä, "juuri kuin hän voisi antaa henkeä hukkuneelle ihmiselle! Onko hän jo parantanut ruhtinattaren, jota hän jo on pian vuosikauden rohdoillansa juottanut ja laastaroinut. Hän toi muka hänet tänne hengittämään meri-ilmaa, juuri kuin ihminen sillä voisi elää. Kuoleehan täälläkin meri-ilmassa kaikki kuin kaupungissakin."

"Mutta sanoihan äiti, jota taanoin kaloja linnaan vei, ruhtinattaren jo olleen paremman."

"Sen parempi. Soisinhan minä tuohonkin kurjaan henkeä saatavan, kunhan sen sitte vaan elättäisivät. Hän on varmaan kadottanut kaiken omaisuutensa ja nyt täällä, vieraassa maassa"...

"Hoh, hoh!" huokasi poika. "Ei paljaasta elämästä suuresti kiitetä, jos ei ole millä sitä ylläpitää. Vaan katsos, isä, millaiset hienot kädet, ei niillä työtä näytä tehdyksi."

"Sinä puhut hyvin typerästi, poika. Onhan töitä, jotka eivät käsihin tartu. Mutta yhtä kaikki; me viemme tuon saaliimme nyt linnaan ja saamme sieltä luvatun palkinnon. Muusta pitäkööt huolen siellä?"

* * * * *

Rabensteinin vanha ravistunut linna oli äsken uudelleen elpynyt. Sen loiston aika jo oli kyllä ammoin ohitse, mutta sen sisäpuoli ei ollut vielä niin rappiotilassa kuin se ulkopuolisesti näytti. Sen terveellinen asema meren rannalla oli saattanut sen nyt asunnoksi sairaalle Antonia-ruhtinattarelle, jonka sielläoloa ja hänen suurta huviseuraansa varten se oli huolellisesti korjattu ja kaikin puolin uudistettu. Ruhtinattaren tohtori oli kuitenkin pian lähettänyt tiehensä suurimman osan joutilasta hoviseuruetta ja pidättänyt vaan potilaalleen tarpeellisimmat palvelijat. Siten olisi linnassa ollut tilaa kyllältä koko laivaväestölle, jos kalastajat olisivat sen onnistuneet pelastaa.

Kreivitär, linnan nykyinen emännöitsijä, tuli siis hyvin murheelliseksi, nähdessään kun kalastajat toivat hänelle vaan yhden ainoan pelastetun laivasta, jonka onneton hukkuminen linnan edustalla oli aamulla säikyttänyt kaikki tämän rauhallisen linnan asukkaat ja, mikä pahempi, vaikuttanut syvän liikutuksen linnan korkeaan potilaasen.

Kokeneen lääkärin hoito sai vihdoin henkiin sen jo pian jäähmettyneen pelastetun naisen, mutta se onnetoin tila, jossa hän oli tuntikausia saanut olla, elämän ja kuolevan välillä, oli niin heikontanut hänen voimansa, ettei vielä ollut mitään vakuutta jäisikö hän eloon, vai nukkuisi jälleen mitään tietoa vielä ei voitu saada ken ja mistä tuo pelastettu nainen oli. Tainnuksista virvottuansa hän oli kohta nukkunut syvään horrosuneen, jolloin lääkäri jätti hänet luotettavan hoitajan huostaan.

"Kummallista", sanoi itsekseen tohtori, astuessaan pitkää käytävää linnan toiseen kylkirakennukseen, jossa asui ruhtinatar seuroinensa, "kummallista, mitä vivahdus samaan muotoon noiden molempain potilaiden välillä. Saattaisi luulla heidät sukulaisiksi, mutta toinen korkeaa sukua, vanhan ruhtinasperheen tytär, ja toinen tuntematon, jostakin kaukaisesta maasta ja kansasta. Hm! ne eräät sanat, joita hän sammalsi avatessaan silmänsä, olivat aivan outoa kieltä — vaan se on kaikki sattumusta."

"Hyvää iltaa, herra salaneuvos!"

Tohtori hämmästyi ja katsahti ylös

"Teidän ylhäisyytenne täällä!" huudahti hän ihmetellen; "mikä tärkeä syy on tuottanut meille kunnian saada teidän tänne?"

"Syy ei ole kovin halpa eikä kovin pahakaan", vastasi tullut, ministeri, paroni v. Rauch, hieroen käsiään heidän asemessansa saliin.

"Tehkkää vaan hyvä ruhtinattaremme terveeksi, minä valmistan hänelle pian loistavan kohtalon."

Tohtori kohotti olkapäitänsä virkkamatta mitään.

"Hänellä on vielä tärkeä tehtävä", jatkoi ministeri innokkaasti. "Ken uskoisi hänen heikossa kädessään nyt riippuvan koko maamme onnen?"

Tohtorin otsa vetäysi kurttuihin.

"Onnettomasti, teidän ylhäisyytenne, että ruhtinattaren paranemisesta on hyvin vähän toivoa. Minun kaikki taitoni on ollut turha hänen tautiansa vastaan. — Kohta, — ehkä jo muutamissa päivissä, — pelkään, että pääsemme kaikesta huolesta hänen suhteensa. Sanalla sanoen, teidän ylhäisyytenne, minä luulen hänen korkeudellensa nyt olevan tarpeen ainoasti lievitystä."

"Jumalan tähden, herra salaneuvos, se ei voi olla tottanne! Tietäisitte vaan hetken tärkeyden, te ette suinkaan jäisi toivottomuuteenne. Varmaanhan vielä on jotakin keinoa, — toiseen ilmanalaan — tahi mitä hyvänsä, vaan älkää hiiskuko kellekään asian kannasta. — Meidän täytyy saada aikaa; ettekö millään voi jatkaa hänen korkeutensa elämää edes eräitä kuukausia — sitte kuolkoon vaan, jos tahtoo, — hän on silloin jo tehtävänsä tehnyt, ja me olemme voittaneet. Kuin, te ette vastaa?"

"Teidän ylhäisyytenne, ainoasti ihme voi pelastaa ruhtinattaren, ja meidän aikoina ei tapahdu enää ihmeitä. Älkää puuhatko enää mitään hänen suhteensa."

Puhelemisen keskeytti hovimestarinna, kreivitär von Gerdt, vanhanpuoleinen rouva, hyvin terävän ja lujan näköinen, mutta joka oli piirissään hyvin rakastettu, siitä ystävyydestä ja huolenpidosta, jota hän osoitti kaikille, kenen kanssa hänen oli tekemistä.

"Voin teille toivottaa onnea, herra salaneuvos", sanoi hän, kääntyen tohtoriin päin, ensin tervehdittyään vierasta. "Teidän uusi potilaanne linnan itäisessä osassa nukkuu hyvin rauhallista unta. Siinä olette taas pelastaneet olennon, joka jo oli miltei surman omana, — Tuskin kukaan voi uskoa sen lapsiraukan enää virkoavan, niin kuolleen näköinen hän oli linnaan tuotaessa. Minua haluttaa vaan kuulla hänen elämäkertansa — hän huvittaa minua erinomaisesti — uskotteko, mikä kummallinen vivahdus armaaseen ruhtinattareemme? Heidän kasvonsa ovat pian kuin samassa kaavassa valetut."

"Kuinka, teidän armonne? Ruhtinattaren muotoinen, ja sen se on, teidän salainen potilaanne?" kysyi uteliaasti paroni v. Rauch.

"Onneton raukka, jonka kreivitär pelastutti hukkuneesta laivasta, antaakseen minulle tilaisuuden käyttää taitoani paremmalla menestyksellä kuin ruhtinattareemme. Nuori tyttö, joka luultavasti on kadottanut kaikki, mitä elämässä on kalleinta, sukulaiset, suojelijat, omaisuuden, kun ruhtinattaremme, jonka elämästä, — kuten teidän ylhäisyytenne sanoo, — on niin paljon toivoja, ehkä piankin ja pakosta on jättävä kaikki. Sen verran on teidän viisaiden valtiomiesten uhoista", sanoi vanha tohtori katkerasti naurahtaen.

"Vaan ovatko he todellakin niin yhtä näköä, nuo teidän molemmat potilaanne?" kysyi paroni v. Rauch uteliaasti.

"Kummallisesti yhtä, sekä näön että nyt tilaisuutensakin suhteen. Paraneeko heistä kumpikaan, se on vielä minulle ihan pimeää", vastasi tohtori ikäänkuin itsekseen, kävellen edestakaisin ja jättäen puheen jatkamisen toisille.

"Mitä hän tarkoittaa?" kysyi kreivitär uteliaasti, "ja mitä se on teidän ylhäisyytenne, jota, jos tohdin kysyä, te uhoatte ruhtinattaremme suhteen?"

"Armollinen kreivitär, teille, ruhtinasperheemme tunnetulle ystävälle, voin virkkaa sen tärkeän salaisuuden. Te ette vielä tietäne nykyistä rahapulaamme, ettekä varojemme ja luottamuksemme ahdinkoa. Oh, mitkä surulliset ajat sille, jonka huostassa on kaikki, jonka työnä on säilyttää silmille tuota ruhtinaallista loistoa ja rikkautta, silloinkin kuin kaikki varat ovat lopussa."

Kreivitär nyykäytti päätänsä.

"Minä olen sitä kyllä jo aavistanut. Sitähän me saimme tulla tähän ravistuneesen linnaan hengittämään meri-ilmaa, sen sijaan kuin olimme määrätyt Italiaan ja Ageriaan, kuten hyvä tohtorimme oli tahtonut. Täällä ei tarvita mitään suurta hoviseuraa, ei yksin annettu ruhtinattaren äidin saattaa tytärtänsä tänne, kuten hän itse oli tahtonut, sanottiin hänen muka ei sietävän merituulia, vaikka nuo korkeudet siten pakoitettiin sietämään eroa toinen toisestaan. Silloin pidettiin tämä ravistunut, vanha linna kylliksi hyvänä ruhtinattarelle, joka vaan ehkä odotettiin kuolevaksi ja mitä vähemmällä pääsevän vaivoistansa. Ajateltiinko jo käyttää hänen elämänsä muuhun? nyt olisi kaikki toisin! Kuinka, teidän ylhäisyytenne, ruhtinattaren elämä on teille nyt tullut niin tärkeäksi? Etteköhän jollain etuisalla naimiskaupalla jo arvele parantaa valtion varoja, joita ruhtinas ja hänen arvoisa poikansa ovat kaikin voimin koettaneet tuhlata?"

"Jumalan tähden, kreivitär", huudahti ministeri säikähtyneenä, "mitä syytöksiä! Mutta kuulkaa, teidän armonne: meidän kesken, te arvaatte oivasti. Mutta varojemme oikeaa tilaa tuskin voitte aavistaa. Minä sanon sen teille — perikato ja sen kanssa luopumus vallasta — vararikko — ne ovat meillä edessämme — jos ei valtioviisaus siitä voi pelastaa. — Tunnettehan nuoren ruhtinas Albertin H:ssa, sen varman ruhtinaskunnan, jolla on äärettömät yksityiset varat?"

Kreivitär heristyi kuulemaan, liketen ministeriä.

"Kuinka, millä te sen olisitte saanut toimeen?" kysyi hän uteliaasti.

"Ei suinkaan vähällä, teidän armonne! näettekö, H:n hovi tahtoi nuoren ruhtinaansa naitetuksi, mutta ruhtinas ei suostunutkaan morsiameen, joka hänelle oli määrätty, hän suuttui ja keskustelut seisattuivat. Ruhtinaan täytyi luonnollisesti ilmoittaa syyksi jonkin vanhemman rakkauden ja ruhtinatar Antonia"...

"Mitä kaikkea, teidän ylhäisyyytenne? Minun tieteni ruhtinas Albert ja Antonia eivät ole toisiaan nähneetkään, sen vähemmin voi puhetta olla taipumuksesta."

"Malttakaa vaan, kreivitär, te saatte kuulla vähäisen romaanin. Noin 17 eli 18 vuotiaana Albert-ruhtinas oli eräällä matkalla kävellyt metsästysretkellä, hän yhtyy muutaman ruhtinaallisen huvilan puistoon, näkee siellä pienen tytön, miltei lapsen, joka itkee pientä ansaan tarttunutta sylikoiraansa. Ruhtinas juoksee 'esiin, pelastaa koiran ja tyttö ottaa sen ihastuksella ruhtinaan käsistä ja hyväilee sitä iloissaan, kun puistosta samassa kuuluu ääniä, jotka pakoittavat tytön peljästyneenä juoksemaan pois, tuskin ehdittyään kiittää nuorta auttajaansa. Ruhtinas kiiruhti vielä hänen perästänsä, mutta tyttö oli jo hävinnyt. Hän oli kuitenkin ehtinyt niin ihastua tähän ilmaukseen, ettei hyvään aikaan voinut lähteä paikalta. Vihdoin kääntyessään takaisin, hän löytää hienon, valkoisen nenäliinan, jonka sikkoon oli ommeltu nimi 'Toni', kukkaisseppele ympärillä ja ruhtinaallinen kruunu sen yli. Tämän, muiston on ruhtinas Albert säilyttänyt, eikä lupaa suostua ottamaan ketään muuta kuin sen ihanan neiden.

"Noh! ja korkealle valtioviisaudelle siis on meidän ruhtinatar se Toni, jota Albert-ruhtinas etsii, soveltukoon se siksi tahi ei. Mutta jos ruhtinattaremme ei ollenkaan vastaisi hänen muistokuvaansa?"

"Päinvastoin, kreivitär, tapaus sopii oivallisesti meidän ruhtinattareemme. Kun tämä 4—5 vuotta sitte palatessaan kylpypaikasta matkusti H:n kantta, hän seisattui juuri mainitussa huvilassa. Antonia-ruhtinatar, joka silloin oli 13—14 vuoden välillä, seurasi äitiänsä, ja hänellä saattoi kyllä olla pieni sylikoiransa mukanaan. Lisäksi, ruhtinas on viimeisessä näyttelyssä nähnyt ruhtinattaremme muotokuvan ja yhtäkkiä huudahtanut; 'Toni!' Valtioviisaus on tarvinnut vaan koota nämä seikat, ja siten on kaikki valmisna."

"Niin, kaikki, jos kuolema vaan ei tahdo laitostanne rikkoa", virkkoi tohtori. "Vahinko vaan, etteivät aikeenne olleet valmiit silloin, kun olisi vielä ollut aika jotakin koettaa. Mutta matka Italiaan ja Algeriaan oli silloin turha kulunki."

Tohtorin puhe nosti veren ministerin päähän. Hän oli vastaamaisillaan, kun tohtori sai kutsumuksen potilaan luo, ja kreivitär, annettuaan käskyn hovimestarille vieraan hoidosta, seurasi häntä sinne. Ministeri lähti myös salista, mennen nauttimaan vähän lepoa matkansa vaivoista sekä miettimään niitä peloittavia kuulumisia, joita tohtori oli antanut potilaan tilasta.

Se oli todella kova kohtaus tämän utalan valtioviisaan hienosti ja vaivalla mietityille uhoille, nyt nähdä puuttuneensa omiin hairauksiinsa.

Vuosi ennen tohtori Werner oli esittänyt ruhtinattarelle ulkomaan matkaa, mutta silloin perintöruhtinas oli juuri tuhlannut pelissä Suunnattomat rahasummat, ja estääksensä julkista häväistystä ministerin täytyi hankkia rahat mistä tahansa. Sairas ruhtinatar oli silloin vastuksena ja lähetettiin sellaiseen paikkaan, missä saisi hiljaisuudessa vaan päättää vaivaloisen elämänsä. — Ja nyt, millä halulla häntä toivottiin nähdä terveenä ja kukoistavana, saadaksensa hänellä edullisia liittoja. Ministeri käveli levottomana edestakaisin miettien.

"Eikö tuo tohtorin ja kreivittären tyly käytös tullut vanhasta vihasta minua kohtaan", arveli hän, "ja enkö tarvitsisi omilla silmilläni nähdä ruhtinattaren terveyden tilaa tullakseni siitä vakuuteen."

Päätetty; hän pyysi ja sai luvan tulla potilaan huoneesen.

Siellä oli äsken taisteltu kova taistelu. Sairaalla oli ollut taas yksi hänen raskaimpia kohtauksiansa, joka uhkasi katkaista hänen heikon elämänsä langan. Kokenut lääkäri onnistui kumminkin vielä saamaan huojennusta ja sairaan tila oli tullut paremmaksi. Hän voi tyyneenä nähdä ministerin tuloa ja vastata hänen terveykseensä. Tuskin kuuluvalla äänellä hän sanoi "kiitoksia" terveyksistä, joita ministeri toi hänelle Tonista, vanhemmista ja sukulaisista. Tohtori kutsui ministerin syrjään, ja sopotteli hänelle hiljaan. Potilas katseli levottomasti, kuumeesta loistavin silmin ympärilleen ja kreivitär painoi päätänsä Sairaan yli, ottaen hellästi käteensä hänen laihtuneen kätensä.

"Kallis lapseni, haluatteko mitä?" kysyi hän hempeydellä.

"Minä haluaisin tietää", kuiskasi sairas, "saatiinko hukkuneesta laivasta ketään pelastetuksi."

"Yhden ihmisen henki vaan, kallis ruhtinatar. Nuori, noin teidän ikäisenne neiti, jonka hyvä tohtorimme on saanut ihan tainnuksista virkoamaan, vaan hän on vielä hyvin heikko."

"Yhden ainoan", kuiski hhuo'aten ruhtinatar. "Lapiraukka, hän on nyt ehkä arvotonna ja köyhänä joutunut vieraasen, tuntemattomaan maahan. Kuinka onnettomaksi hän itsensä nyt tuntenee. Voi kuinka häntä surkuttelen."

"Levoittukaa, ruhtinatar", sanoi kyyneleet, silmissä kreivitär. "Hänestä me kyllä pidämme huolen. Ettekö nyt tunne jotakin huojennusta?"

"Hyvä kreivitär! Minulla on nyt niin helppo. Enkö voisi tulla vielä terveeksi?"

Kreivitär katsoi häneen surullisesti.

"Oh, minä tahtoisin vielä tehdä niin paljon." Kyyneleet vuotivat hänen vaaleille kasvoillensa.

"Rakas lapsi, levoittukaa. Toivokaamme, että raitis meri-ilma täällä antaa teille vielä voimia."

"Jos minä kuitenkin tähän kuolen, kreivitär, oh, minun rakas äitini, ken häntä lohduttaa? — Ja tuo onneton, pelastettu neiti, jos hän parantuu, otattehan hänet — minä jätän vielä vähän varoja, auttakaa niillä häntä — minä voin edes lyhyellä elämälläni tehdä jonkin hyvän työn, pelastaa kurjuudesta yhden onnettoman, joka on minun kanssani saman katon alla kärsinyt — muutoin minun elämäni on ollut niin mitätön."

"Kallis ruhtinattareni! Älkää puhuko niin. Tiedättehän kuinka hellästi kaikki olemme teitä rakastaneet. Onhan korkeilla vanhemmillamme jo ollut teistä monta iloa. Jättäkää nuo surulliset ajatukset. Te voitte vielä vaikuttaa paljon hyvää."

"Ei, kreivitär, minä tunnen toisin." Kyyneleet värisivät taas hänen silmistään.

"Hyvä ruhtinatar, te ette vielä minua jätä. Minulla ei ole ketään rakkaampata maailmassa!"

Suloinen hymy kuvausi ruhtinattaren vaaleille huulille, ja hänen poskillensa levisi vieno rusoitus.

"Kun minä olen pois, kreivitär, te annatte kaiken rakkautenne äidilleni — ja tuolle onnettomalle neidelle. Ottakaa minun Sijaani hän."

Tohtori, joka oli puhellut ministerin kanssa, alkoi tulla levottomaksi. Hän lähestyi nyt sairaan vuodetta ja sanoi: "Levoittukaatte ruhtinatar ja te, kreivitär, älkäätte suvaitko puhua niin paljon rakkaalle sairaallemme, joka tarvitsee hiljaisuutta ja lepoa."

"Ei, hyvät ystäväni", sanoi hiljaan ruhtinatar, "antakaa minun puhella, älkää minulta sitä nyt kieltäkö, antakaa minun puhella, älkää minulta sitä nyt kieltäkö, sillä minä tiedän loppuni lähenevän — ja minä olenkin valmis lähtemään. — Rakas äitini, hän kyllä minua suree, minä sen tiedän, sekä isäni ja veljeni; kuinka heitä aina olen rakastanut! Lupaattehan te kaikki heitä lohduttaa ja olla avulliset heidän huolissansa."

Tohtori katsahti hämmästyneenä ministeriin. Sairas jatkoi:

"Minä kyllä olen huomannut heillä olevan huolia, raskaita huolia, ehkä en tiedä niiden syytä. Luvatkaa minulle, rakkaat ystäväni, olla heille uskollisena apuna kaikissa heidän huolissansa. Muuttakaa heille kaikki se rakkaus, minkä olette minulle osoittaneet, pankaa kaikki voimanne helpoittaaksenne heidän huoliansa, joita te varmaan ymmärrätte paremmin kuin minä. — Tehkää se niinkuin tiedätte, että minä olisin tahtonut tehdä. Oi, mitähän minä en olisi tahtonut antaa, poistaakseni synkeyden isäni katsannosta, tuodakseni ilon hymyä veljeni huulille! — Oi, luvatkaa se!" Näin sanoen hän otti molempain kädet, kreivittären ja tohtorin, sekä kertoi hiljaan: "lupaattehan sen?"

"Lupaan, suloinen lapsi!" kuiskasi kreivitär nyyhkien.

Tohtori katsoi surullisena ja epätoivoisin silmin eteensä, virkkamatta mitään. Hän näytti taistelevan kovan sisällisen taistelun, hänen huulensa painui lujasti vastakkain; vaan kun sairaan silmät tuskallisesti rukoillen kääntyivät häneen, vastasi hänkin:

"Niin, minä lupaan sen, kallis ruhtinatar, jos se voi teitä rauhoittaa."

"Kiitoksia", — kuiskasi sairas, "nyt olen levollinen — teihin — minä — luotan." —

Hänen kätensä hervahtivat ales, hänen silmänsä painuivat umpeen, hänen vaaleat huulensa vetäytyivät suloiseen hymyyn. Oliko se kuolema vai rauhallinen uni? Huoneessa vallitsi juhlallinen hiljaisuus, mutta meri syöksi ijäti pauhaavaa aaltojansa vuoren korkuisina vaahtoina särkille.

* * * * *

Tohtori seisoi kohta toisen sairasvuoteen vieressä; siinäkin taisteltiin elämän ja kuoleman välillä. Oliko tuo tuntematon olento viskattu merestä katoamaan unhotettuna tähän vieraasen maahan? Surma oli kerran tullut tähän vanhaan linnaan. Hän ei tahtonut sieltä erota tänä yönä viemättä kerallaan edes yhtä saalistansa.

2. Luku.

Vähä enemmän kuin vuosi viime kerrotuista tapauksista löydämme vanhan tuttavamme, hovimestarinnan, kreivitär von Gerdt'in, mukavasti istuen sohvassaan loistavasti sisustetussa salongissa. Lepo nyt olikin hänelle mieluista, tälle arvoisalle naiselle, joka, äsken tultua kotiin pitkältä matkalta, oli tehnyt käyntinsä hovilla ja oli sen perästä saanut tilaisuuden vetäytyä ominaiseen asuntoonsa. Hän ei ole nyt kuitenkaan yksin. Nojatuolilla hänen vieressään istuu vanhempi rouvasihminen, paronitar v. Orten, joka sitä ennen yhtenä kreivittären kanssa ja tämän poissaollessa oli oleskellut hovissa. Näillä molemmilla naisilla oli nyt paljon puhelemista. Kreivitär utelee kaikkea, mitä on tapahtunut hovissa, jossa niin pitkällä ajalla on sattunut paljon muutoksia. Kauan aikaa vastailtuaan kreivittären kysymnyksiin siitä kaikesta, paronitar jatkoi vihdoin vilkkaasti:

"Noh, vaan nythän olemme saaneet teidät takaisin, emmekä ai'o niin pian teitä laske pois. Siitä onkin hirmuisen pitkä aika, kun viimeksi olimme yhdessä. Mutta te olettekin tällä aikaa tehneet ihmeitä ja kummia. Ruhtinatar on kukoistanut ja tullut niin loistavan ihanaksi kuin vasta puhjennut ruusu."

"Niin, eikö se ole?" sanot kreivitär, "ilahuttavaa. Siitä näette mitä matkat vaikuttavat. Mutta se ei ole niin paljon minun ansioni, vaan enemmän kokeneen lääkärimme. Minulla on ollut vaan ikävänä työnäni säilyttää tuossa rakkaassa lapsessa vähän hovitapoja ja tavallisimman etiketin aistia, sillä mitä tohtori siitä huolisi, joka vaan tahtoo vapautta, liikettä ja raitista ilmaa, niin että minä olin pääsemättömässä varjellessani, ettei ruhtinattaremme muuttuisi ihan raakalaiseksi. Oikein hengitän keveämmästi nyt, kun hänen ensi tulonsa hoviin on tapahtunut ilman suuritta etiketin loukkauksitta."

"Oh! olkaa, kreivitär, hänen korkeutensa käytös oli kaikin puolin säädyllinen. En kuitenkaan odottanut nähdä häntä niin liikutettuna, kohdatessaan äitiänsä, ruhtinatarta."

"Se ei minua yhtään kummastuta", vastasi kreivitär, "kun ajattelee miten vähän heidän korkeutensa erotessaan toivoivat enään saada toisiaan nähdä. Minäkin olin enemmän liikutettu, kuin uskalsin näyttää, muistaessani, kuinka vähältä surma oli viedä tuon suloisen ruusumme."

"Todellakin, ruhtinattaren taudista oli niin monta huhua, että vaikea oli tietää, mikä oli totta, mikä ei. En ole ruhtinatartamme nähnyt koskaan niin surullisena kuin paroni v. Rauchin palattua Rabensteinista. Sitte saatiin kuulla että matta Italiaan vihdoinkin oli saatu toimeen, ja te olitte lähteneet sinne niin yhtäkkiä, ettei ruhtinatar, joka aikoi vielä nähdä tytärtänsä, ennättänytkään jättämään hänelle hyvästi."

"Niin, paronitar, se oli todellakin hyvään aikaan. Jos olisimme viipyneet vielä viikon, ehkä kaikki jo olisi ollut myöhään. Siinä ei ollut aikaa jäähyväisille, joita tohtorimme muutoinkin pelkäsi kuin kuolemaa. Ne olisivat vaan muka vahingoittaneet potilasta, jolta täytyi karttaa kaikki mielen liikutukset. Niin, hyväseni, kun näette ruhtinattaren niin terveenä ja kukoistavana, tuskin voisitte aaveksia, miten heikko ja hermoton hän oli."

"Onko se totta, kreivitär", sanoi paronitar nojautuen lähemmäksi, "että hän, kuten huhu kertoi, olisi ollut vähän heikkopäisenä?"

"Älkää, ystäväni! olisiko sellaista uskottu!" huudahti kreivitär vaalistuen. "Hän oli kyllä heikko, ruumiillisesti sekä hengellisesti, etenkin hänen muistinsa oli heikontunut, mutta hän varmistui ihmeellisen pian. Meille jäi siitä kuitenkin surullinen muisti ja sentähden emme siitä tahdo puhella. Pienin muistutus siitä ajasta liikuttaa ruhtinatarta syvästi. Siksi on parasta olla vaiti entisistä, niin kuin vanhoista tuttavuuksista ja senlaisista. Minä pelkään senlaisissa tiloissa aina jotakin varomattomuutta, ja me olemme sentähden välttäneet sellaisia. Ruhtinattaren hoviseurakin on pian kaikki uusia tuttavuuksia. Näettekö kuinka hän säikähti ministeriä? minä luulen, ettei hän tule koskaan häneen tottumaan."

"Ah!" huudahti paronitar, "sentähden hän siis aina tulee ikäänkuin hämille minua ja muita vanhoja tuttavia kohdatessaan."

"Aivan niin, paronitar, puhukaa mitä vähimmin menneistä ajoista, älkää olko tietävinänne niistä mitään, silloin, luulen minä, saatte te nähdä, miten ruhtinatar on puhelias ja hauska. Hän on suurella innolla hankkinut tietoja, käynyt katsomassa museot ja taidenäyttelyt joka paikassa, mihin hänellä matkoillaan on tilaisuutta ollut.

"Sen hänestä voinkin toivoa", sanoi paronitar, "hän oli aina niin sievä ja ahkera tyttö."

"Hauskaa on nähdä", jatkoi kreivitär, "miten ruhtinatar tulee viihtymään hovissa nyt, oltuaan sieltä niin kauan poissa; hän oli vielä pelkkä lapsi, kun hänen huono terveytensä pakoitti hänen jättämään ylhäisen asemansa loiston, johon hän nyt on ihan tottumatoin."

Paronitar naurahti. "Luuletteko hänen niin kauaksi jäävän tänne? Jos huhuja saisi uskoa, ja mitä hänen ylhäisyytensä v. Rauch —"

Kreivitär säpsähti. "Olkaa, paronitar! Onhan hirmuista, niin pian eroittaa vanhemmistaan tuota armasta lasta. Tuskin pääsneenä kotiin, oltuansa miltei heiltä kadonnut, ja nyt jo jälleen häntä eroitettaisiin. Ei, ystäväni, se huhu antakaatte vielä jonkun ajan olla sillänsä."

Useampain vieraiden tulo keskeytti puhelun. Vanhoja tuttavia tuli kuulustamaan kreivittären vointia ja ruhtinattaren onnellista paranemista. Kaikki ylistivät tohtori Wernerin suurta taitoa, ja kreivitär kehui Italian matkaa, joka viimeksi teki parhaimman avun. "Se olisi vaan ollut teshävä ennen, ettei lapsiparka olisi tarvinnut niin kauan kärsiä", sanoi hän vakavasti.

Vieraat eivät viipyneet kauan. Useimmat olivat jo lähteneet ja paronitarkin oli jo nousnut heittämään jääshyväisiä, kun ilmoitus tuli yhtäkkiä ruhtinattaren tulosta. Hän tulikin heti ilmoittavan palvelijan perästä ja kiiruhti iloisesti kreivittären luo, ettei tämä ehtisi nousta istumiltaan. Nuori hovinainen seurasi ruhtinatarta.

"Hyvä kreivitär, ette saa nousta. — Niin, torukaa minua vaan, jos olen taas loukannut etikettiä, mutta tulen kuitenkin katsomaan miten matkanne jälkeen voitte. Annattehan minun osoittaa vähäisen kiitollisuutta monista vaivoistanné minun tähteni", sanoi ruhtinatar yhdellä henkäyksellä.

"Hyvin ystävällistä, teidän korkeutenne, josta sydämestäni kiitän — mutta, anteeksi — näin myöhään", jatkoi kreivitär nuhtelevasti.

"Olkaa huoleti, minä en tullut jalkaisin, enkä ajuritta, hovivaunut seisoivat pihalla ja, kuten näette, en ole yksin. Minä palaan myös heti nähtyäni, että voitte hyvin ettekä", jatkoi hän naurahtaen, "minuun ole suuttuneet. Olenko minä teistäkin, paronitar, tehnyt rikoksen kuin tulin tänne?"

"Teidän korkeutenne osoittaa kreivittärelle niin lempeää kohteliaisuutta, että suuremmatkin viat voisivat peittyä", vastasi paronitar 'v. Orten.

"Kuitenkin mitä! Siis minun täytyy mennä. Hyvästi, hyvä kreivittäreni. Ettehän tänään minua enää toru. Sen saatte tehdä huomenna. Nyt au revoir!"

Iloisesti hymyillen ruhtinatar meni seuroinensa.

"Kuinka suloinen hän on! Ja mikä hyvä sydän hänellä on!" sanoi paronitar ihastuneena.

"Kieltämättä, hänellä on sydäntä ja päätä, enemmän malttia vaan ja, kuten muistutin, hovintapoja. Mutta ymmärrättehän, ettei hänelle voi käyttää mitään lujuutta."

Eräänä päivänä ruhtinattaren tultua kotiin, hovilla oli hyvin harvinainen juhla. Talven ensimmäinen kylmä oli jäätänyt linnan vieressä olemvan järven. Koko hovi keräätyi välkkyvälle jäälle ja suuri joukko kansaa riensi sinne. Kaikki ihmiset tahtoivat nähdä tuon ihmeellisesti parannetun ruhtinattaren. Onneksi hän ei itse aavistanut olevansa nyt yleisen uteliaisuuden esineenä, muuten hän olisi ehkä tullut siitä hämille; nyt hän oli vaan ihastunut tuohon täällä harvinaiseen huviin; ja kaikki ihmettelivät miten varmasti ja keveästi hän luistimillaan liikkui ja kiisi. Missään ei hän paremmin eduksensa voinut näyttäytyä, missään ei voitu paremmin nähdä miten täydellisesti hän oli Saanut terveytensä takaisin. Hänen sinisilmistänsä loisti nuoruuden into ja elämän hehku. Punaisina hohtivat hänen poskensa ja tuulessa häilivät hänen vaaleat kiharansa. Hän oli tällä hetkellä terveyden ja ilon elävimpänä kuvana.

"Hänen korkeutensa on kuin siihen luotu", sanoi paronitar v. Orten hovimestarinnalle. "Eräs hoviherroja, nuori hieno kamariherra, joka seisoi lähellä muistutti:

"Olisitte olleet matkallanne, paronitar, kun meitä kohtaisi tuisku, ja yksi vaunun pyörä rikkui. Silloin olisitte nähneet, miten se tapaus, ruhtinatarta oikein huvitti. Kuten tiedätte, vaunut lähetettiin W:hin noutamaan ruhtinatarta, kun rautatien siltaa juuri korjattiin. Me muut olimme hänen korkeutensa rinnalla hyvin kurjallisia. Hän kahlasi lumessa ja' yllytti rohkeudellaan meitä. Minun täytyi häntä ihmetellä."

"Ja minun sitte", sanoi nauraen ruhtinatar, joka oli juuri samalla pyöräyksellä seisattunut heidän kihermäänsä. "Te luulitte minua joutavaksi helpeeksi, jonka ensimmäinen tuulenpuuska puhaltaisi tiehensä — ja minä", sanoi hän nauraen, "joka odotin saaneeni ritarikseni uljaan sankarin, löysin hienon kavaljerin glacésormikkaissa."

"Ruhtinatar! — huudahti kamariherra hämmästyen.

"Noh, vain olitteko te sitte meitä suojelemassa?" keskeytti ruhtinatar. "Tohtorimme oli seurassamme oikeastaan ainoa mies, vaikka niin vanha. Nykyiset kavaljerit ovat sangen vähän ritaria, vain mitä te sanotte, herra salaneuvos?"

"Kavahtakaa, ruhtinatar", sanoi tohtori naurahtaen, "muuten saatte vastaanne koko ritariston, ja mikä teidät sitte perii, jos ne tulevat vihamiehiksenne."

"Ritariston", sanoi ruhtinatar nauraen, "näyttäkää minulle ensin ainoa ritari ja sille minä nöyrryn, mutta en kellekään, joka kuivalla maalla pelkää lumen hyyteitä ja tuiskua." Näin sanoen hän pyörähti ja kiiti nuolena taas välkkyvällä vedenpinnalla kenenkään häntä saavuttamatta.

"Mikä liiallisuus", sanoi hovimestarinna. "Siinä näette, paronitar, kuinka vähän hän pitää lukua sopivasta."

"Noh, kreivitär, hiukan vallattomuutta nuoruudelle, ja vaikkapa nuo hienot kavaljerit vähän kuulisivatkin totuutta", sanoi tohtori Werner.

"Ruhtinattarelta kuitenkin ennemmin lempeydellä", vastasi kreivitär.

"Ettehän ruhtinatarta toki voine tylyksi syyttää", Sanoi vähän kiivaammin tohtori. "Hätä ja köyhyys eivät koskaan ole hänen luotansa menneet saamatta apua, mutta turhuutta ja alhaisuutta hän inhoo. Näettekö, minä luulen että tuo hieno kamariherra jo on liikuttanut ruhtinattaren jalomielisyyttä, ja hän jo on valmis katumaan hiukan ajattelemattomia sanojansa", lausui tohtori katsellen luistelijoita.

Todellakin oli kamariherra lähestynyt ruhtinatarta.