Part 4

"Ihana neito! anna laulun pojan langeta jalkoihisi!" sanoi trubaduuri.

"Suurella ilolla, kun vaan laulatte kauniin romansin minun kunniakseni", vastasi domino, huvitettuna tästä uudesta seikasta, ja tarttui hänen tarjottuun käsivarteensa. Trubaduuri vei hänen, kuten sanoi: "maailman hälinästä hiljaiseen kukkaistarhaan", — kasvihuoneesen, joka oli yhdistetty tanssisalonkiin.

Täällä hän seisattui ja sopotti hänelle:

"Antonia, sinä olet tunnettu — kaikki on menetetty, paroni v. Rauch on raivoissaan, ja hänen kostonsa on julma; sinulla ei ole turvaa muualla kuin pa'ossa."

"Ruhtinas Alfons!" kuiskasi domino säikähtäen.

"Niin, minä se olen — minä pelastan sinut", sanoi hän.

"Vaan mitä te ajattelette? Ministeri oli äsken minulle aivan ystävällinen", vastasi domino.

"Noh, hän luulee voivansa pettää Albert-ruhtinaan, mutta siinä hän erehtyy. Albert ei ole niin hyvä pettää. Kerran saatuaan epäluulon, hän ei seisatu ennen, kuin on saanut kaikki selville, ja mikä on silloin sinun kohtalosi? Minäkin olen kyllästynyt tähän elämään — tulla ruhtinaaksi, ministerin holhottavaksi, kuin isäni nyt; moinen tulevaisuus ei minua suuresti houkuttele. — Minä karkaan sinun kanssasi."

"Teidän korkeutenne!"

"Vait, Toni! Joku saattaisi kuulla."

Hän otti dominon käden; se vapisi, ja kehoitti häntä jatkamaan:

"Armas tyttö, me voimme vielä tulla onnellisiksi kaukana täältä, halvemmassa tilassa. Sinä et rakasta tätä hovielämää, minä olen myös siihen kyllästynyt. Toni, jos voisit rakastaa minua?"

Tyttö hypähti, mutta trubaduuri veti häntä luoksensa.

"Sinä olet kerran sysännyt minut pois, mutta silloin olin loukannut sinua mustasukkaisuudellani, — vaan jos tietäisit, mitä olen kärsinyt, taistellut. — Toni, minä rakastan sinua sydämestäni! — tule minun omakseni!"

Hän lankesi polvilleen tytön eteen ja piti hänen kättänsä puristettuna omassaan. Tyttö riipasi kätensä irti sanoen:

"Te houraatte, ruhtinas, te olette hulluna. Rakastaa omaa sisartanne!"

"Sisartani!" Hän kavahti ylös ja nauroi katkerasti. "Älä usko voivasi sitä enään luulotella, kun kerran olet tunnettu. Sinä teet tyhmästi, kun hylkäät käteni, jota totinen rakkaus tarjoo. Se on nyt ainoa pelastuksesi. Mutia tarvis on joutua, ennenkuin se on myöhäistä. Toni, armaani, seuraa minua, anna minun suojella ja pelastaa sinut! Tule, kaikki on valmisna, tässä on musta domino, sen heität yllesi; me pujahdamme huomaamatta heidän välitse pois. Minä vien sinun Rabensteiniin ja sitte on maailma meille avoinna."

"Ruhtinas Alfons! Minä en ymmärrä yhtä sanaa teidän puheestanne. Vaan jos siinä on jotakin ajatusta, niin kääntykööt toisen hengen puoleen."

Hän riisui naamarin silmiltänsä ja näytti hänelle Anna v. Helmersin suloisen muodon.

"Petosta!" huudahti Alfons hämmästyksissään.

Tuskissaan hän kouristi tytön käsivarteen, jota hän tietämättänsä puristi kovasti, ja sanoi matalalla äänellä:

"Uskaltakaatte hiiskua sanakin, mitä nyt olette kuulleet, niin minä teidät murhaan!"

Tyttö vaaleni ja katsoi pelolla ympärilleen; puristus oli pakoittanut hänet huudahtamaan, kun munkki syöksi esiin ja riuhtasi Alfonsin käden irti tytön käsivarresta, ärjäisten ja häristäen nyrkkiänsä.

"Mitä, kurja olento, sinä rohkenet noin kohdella naista?"

Anna v. Helmers kiersi kätensä munkin kaulaan ja rukoili:

"Älä häntä lyö! hän ei tiedä, mitä tekee." Sitte hän kääntyi ruhtinaasen, jonka silmät naamarin alta säihkyivät tulta.

"Älkää peljätkö ilmaisevani hurjaa puhettanne, minä rakastan ruhtinatarta liian paljon, ja kukaan muut kuin hän ei saa sitä kuulla."

Sitte hän pani jälleen naamarin silmilleen ja meni munkin seurassa, kuiskaten hänelle:

"Oh, Walter! Missä viivyit niin kauan? Oli hyvä' aika, että tulit!"

Alfons painui penkille ja tuki molemmin käsin päätänsä.

"Kaikki on hukassa! Oi, Antonia, millä voin sun pelastaa?" huusi hän tuskissaan.

* * * * *

Kun munkki, jossa jo tunnemme prohvessori Walterin, oli ennen äsken kerrottua kohtausta mennyt valkean dominon seurassa, oli tämä kuiskannut hänelle:

"Herra prohvessori! minulla on teille rukous."

"Käskekää, teidän korkeutenne" vastasi hän yhtä hiljaan, "minä olen teidän palvelijanne."

"Voisinko saada ruhtinaanne yksin puheilleni?"

"Varmasti, teidän korkeutenne; minä olen juuri saanut ruhtinaalta yhtäläisen pyynnön teille. Kaikki on varustettu, jos teidän korkeutenne suvaitsee seurata minua määrättyyn paikkaan. Vakuudeksi menemme ensin tänne."

Hän vei ruhtinattaren pieneen sivukammioon, jossa muut eivät heitä nähneet. Siinä hän heitti mustan dominon ruhtinattaren olkapäille ja hunnun hänen päähänsä ja vei hänen sitte uudelleen salin läpi ulos puistoon.

"Luotattehan minuun, teidän korkeutenne?" sopotti hän, saattaen ruhtinatarta alas portaalle ja puistoon.

"Oh, täydellisesti!" kuiskasi tämä. "Joutukaa vaan, minä pelkään jos he huomaavat."

"Olkaa siitä huoletta. Minä kiiruhdan ilmoittamaan ruhtinaalle, että jo olette täällä. Hän ei voinut arvata minun niin pian onnistuvani. Kamariherra v. B. seisoo niin kauvan tuossa vartijana, ja hän menee teidän puolestanne vaikka kuolemaan."

"Ah, kamariherra v. B! Hän pitää sanansa, vaikka minä tein hänelle väärin", ja hän tervehti sivumennessä erästä hovipaasiksi puettua herraa, joka syvästi kumartuen väistyi syrjään.

He tulivat nyt vähäiseen paviljonkiin puiston perällä. Ruhtinatar astui sinne, viskasi pois mustan dominonsa ja naamarin, sill'aikaa kuin Walter meni viemään sanaa ruhtinaalle.

Antonia heittäytyi alas sohvaan ja nojasi päänsä käsivarrelleen. Niin hän istui kau'an; — hänen sydämensä sykki kovasti. Hänen täytyi jännittää kaiken rohkeutensa odotettuun puhelemiseen; — tämä hetki oli päättävä hänen onnestansa. — Hän oli päättänyt sanoa kaikki. — Minkä mullistuksen hän oli saattava mattaan! Hän vapisi ja kauhistui, tämän askeleen seurauksia, mutta hän ei voinut enää peräytyä. Hänellä ei ollut mitään keinoa siitä päästä, ei yhtä ystävää johon luottaa, sillä myös ainoalle ystävällensä, tohtori Wernerillekään, hän ei voinut aikomustansa ilmoittaa, tämä kun oli lupaukseltansa sidottu, eikä siis olisi voinut häntä auttaa.

"Yksin, oh, kuinka onnetonta, aivan yksin, silloin, kun olisin tarvinnut ystävän", huokasi hän, eikä huomannut, että uljas ritari muinais-ajan puvussa jo oli seisonut ovella. Tämä oli riisunut naamarinsa ja välkkyvän kypärinsä ja seisattunut hämmästyneenä katselemaan ruhtinattaren katkeraa surua. Hän seisoi hetken näin ja katseli tuota hentoa olentoa valkeassa puvustaan ja nuo vaaleat kiharat kasvoilla, istuen tuossa ääneti, tietämättä itse, miten viehättävän suloinen hän siinä oli. Ruhtinas oli kuullut hänen viimeiset sanansa, jotka puhuivat kärsimisestä ja ne vihloivat hänen sydäntänsä. Hän tuli esiin.

"Ruhtinas Albert!" huudahti ruhtinatar, hypähtäen ylös.

"Toni, säikytinkö teitä niin? Minä tahdon teitä niin mieluisasti auttaa murheestanne, jos luotatte minuun", sanoi hän, ottaen hänen kätensä.

Ruhtinatar hengitti syvään. "Anteeksi teidän korkeutenne, minä en kuullut tuloanne, vaikka juuri odotin saada ilmoittaa teille hirveän rikoksen."

"Istukaatte, ruhtinatar, ja koettakaa levoittua." Hän saattoi tämän takaisin sohvaan ja istui hänen viereensä.

"Kuinka te olisitte saaneet tietoa rikoksesta? En luulisi minkään sellaisen voivan päästä teidän läheisyytenne. Mutta jättäkäämme nyt se. Te olette toivoneet puhutella minua ja ilmoittaa jonkin salaisuuden, mutta suokaa ensin minun sanoa teille jotakin, mitä minulla on sydämelläni; meidän keskuuteemme tulee siitä ehkä selvemmäksi:

"Tullessani tänne pelastamaan Alfonsia pulasta, mihin oli itsensä saattanut, olin päättänyt vapaasti antaa pois käteni, enkä tahtonut kenenkään tunteita pakoittaa. Valtiomiesten aikeista en pitänyt yhtään lukua, ne luulin voivani jättää sikseen. Vaan ensi kohtaus, jolloin teissä tunsin venhessä tavatun tytön, oli päättänyt onneni, ja sitte oli vaan toivoni voittaa sydämenne. — Toni!"

Hän otti hellästi hänen kätensä ja jatkoi:

"Minä rakastan teitä! Voitteko rakkauttani vastata? Tahdotteko tulla puolisokseni?"

Ruhtinatar tunsi huimaavan päätänsä. Ruhtinas rakasti häntä! Voisiko hän nyt unhottaa kaikki! Hän tarvitsi vaan myöntää — ja hän olisi ijäti hänen omansa. Tuokion tämä ajatus oli vihlaissut hänen sielussaan, — mutta jo seuraavana hän nosti päänsä, veti kätensä — oi, miten vaikeasti — ruhtinaan kädestä ja vastasi hänelle, suoraan katsoen häntä silmiin:

"Ruhtinas Albert! Teidän sananne tekee minulle kahta vaikeammaksi velvollisuuteni. — Suokaa minun siis uudistaa tunnustus, jota kerran yritin tehdä. Ruhtinas! Te olette hävyttömästi petetty. Minä en ole se, joksi minua luulette."

Hän keskeytti ja näytti keräävän uutta voimaa.

"Eikö teille ole annettu mitään selitystä tapauksesta konsertissa?"

Ruhtinas naurahti.

"Paroni v. Rauch oli hyvä ja selitti minulle, että laulua, joka teitä niin liikutti, oli laulanut eräs lapsuutenne ystävä, joka sitte oli hukkunut, ja että te olitte syyttäneet itseänne jotenkin syylliseksi hänen onnettomuutensa."

"Oh! todella, se ei ollut niin huonosti. — Tahdotteko kuulla tuon onnettoman elämänkertomuksen?" jatkoi hän oltua hetken vaiti.

Ruhtinas myönsi olevansa tästä pyynnöstä vähän hämillä. Tyttö jatkoi nostamatta silmiään ruhtinaan.

"Hän oli syntynyt kaukana täältä, köyhässä Suomessa, jossa oli kasvanut ja hemmitty. Isänsä köyhä maapappi, oli antanut hänelle huolellisen kasvatuksen, koska hänen varansa eivät myöntäneet lapsensa tulevaisuutta vakuuttaa muuten kuin laittamalla hänet tilaisuuteen itse ansaitsemaan elatuksensa. Aikaiseen kadotettua vanhempansa hän sai pian ruveta käyttämään saatua oppiansa, vaikka se tuntui raskaalta niin kadottaa rakas koti ja mennä vieraihin. Hän tuli silloin äitinsä lapsuuden ystävän luo ja sai sieltä, opettajana hänen lapsilleen, uuden kodin. Tämän mies oli merikatteini, ja kun hän tahtoi pitemmälle merimatkalle viedä kerrallaan perheensä, sai tuo nuori tyttökin, jolla muuten ei ollut mitään turvaa, seurata heitä. Matka oli ai'ottu kestämään vuoden. Mutta tultua pohjan merelle, nousi kauhea myrsky; laiva hukkui, ja kaikki, jotka siinä oli, paitsi yhtä ainoaa. Kalastajat olivat löytäneet hänet laivan kappaleiden seasta tainnoksissa ja vieneet Rabensteinin linnaan.''

"Ah, mitä te sanotte?"

"Ruhtinatar Antonia makasi sairaana linnassa, ja hänen lääkärinsä oli saanut tuon onnettoman tytön virkoamaan. Ministeri, paroni v. Rauch, oli juuri tullut Rabensteiniin ilmoittamaan ruhtinattarelle, mitä hovissa oli hänestä päätetty, mutta se jo oli myöhään; ruhtinatar ei saanut enään tietoa ministerin suurista aikeista, hän kuoli samana yönä."

Ruhtinatar hypähti ylös.

"Te houraatte, se ei ole mahdollista!"

Tyttö seisoi kuolon kalpeana hänen edessään.

"Oi, teidän korkeutenne", jatkoi hän vaikeasti.

"Mahdoton muuttuu toisinaan mahdolliseksi. Niin yhdenmuotoinen kuin olen sattunut olemaan oikean ruhtinatar Antonian kanssa, minä olen kuitenkin paljas petturi!"

Hän peitti käsillään silmänsä ja vaipui ikkunan pieltä vasten.

"Ei, ei, sitä kumminkaan en voi uskoa!" huudahti ruhtinas. "Vaan jatkakaa, minä tahdon kuulla kaikki. Kuinka paroni v. Rauch sai hovimestarinnan — ja etenki tohtorin suostumaan tähän petokseen? Minä olen pitänyt salaneuvos Werneriä rehellisimpänä miehenä, minun on vaikea uskoa hänestä toista."

"Oi, teidän korkeutenne", jatkoi tyttö vilkkaammin, "te olette päättäneet aivan oikein hänestä. Mutta hän rakasti kuin omaa lastansa tätä ruhtinatarta, jota, kuten ehkä tiedätte muutoin oli noin unhotettu kaikilta. — Hän olikin hyvä kuin enkeli. Kuultuaan laivasta pelastetun tytön surkeasta tilasta, kuoleva ruhtinatar oli häntä surkutellut ja pyytänyt kaikkia ympärillänsä olevia pitämään hänestä huolta. Sitte oli hän suositellut äitiänsä, mitenkä hän voisi kuoleman sanomata vastaan ottaa, koska hänenkin terveytensä oli varsin heikko. — Enin kaikesta huolestutti häntä kuitenkin joku Salainen suru, jonka hän tiesi vaivaavan ruhtinaan, ja perintöruhtinaan mieltä, jota tuo armas lapsi olisi tahtonut huojentaa. Sitä hän pyysi kreivittären auttamaan, eikä tyytynyt ennenkuin siitä sai heidän lupauksensa. Tätä käytti ministeri vehkeillensä, ja ensimmäisessä tuokiossa tuon rakkaan lapsen kuolemasta hänen onnistui heille todeksi näyttää, että ainoa keino auttaa ruhtinasperhettä perikatoon joutumasta ja siten täyttää kuolleelle annettua lupausta, oli toteuttaa tuo alkuunpantu naimiskauppa. Hän vannotti kreivittären ja lääkärin olemaan vaiti."

"Mutta kuinka hän ei teidän suhteenne ollut yhtä varovainen?"

"Minua oli silloin mahdoton mihinkään kehoittaa. Minä makasin vielä tainnoksissa, ja sellaisena minut vietiin samalle vuorelle, jossa ruhtinatar Antonia oli kuollut ja sitte minuna haudattu. — Kova ja pitkällinen tauti oli vaivojeni seurauksena, ja ehkä en olisikaan koskaan virkistynyt ilman sitä erinomaista hoitoa, jota ainoastaan ruhtinaallisella kustannuksella voitiin matkaansaattaa. Tämä huolellinen hoito ja Italian lauhkea ilmanala vihdoin saattoivat minua uusiin voimiin. Silloin minulle selitettiin, kuinka yksin kiitollisuuskin vaati minua suostumaan kohtaloon, johon minua jo oli asetettu. — Selitettiin minulle, ettei ruhtinatar millään muotoa voisi kärsiä tietoa tyttärensä kuolemasta, joka oli häneltä salattu. Ruhtinas oli sentähden ottanut minun ottotyttäreksensä, johon minä olinkin ikäänkuin itse taivaalta suotu, koska olin juuri silloin merestä tullut ja vieläpä lisäksi ihan ruhtinatar-vainajan muotoinen. — Oi, teidän korkeutenne. Älkää tuomitko minua liian ankarasti siksi, että näin antauduin petokseen. Yksin, ilman kotoa ja ystävättä koko avarassa maailmassa — vielä heikkona pitkällisestä sairaudestani — täällä ympäröitynä kaikella, mikä voi elämätä sulostuttaa, — antauduin kuin viehättävän uneen valtaan, joka yht'äkkiä oli vienyt minut köyhyydestä ja puutoksesta loistavan elämän keskelle — aarteen, jota en tähän asti voinut aavistaa. Enkä minä millään voinut arvata valtiomiesten vehkeitä tuon loistavan kuoren alla, luullen sen olleen sulaa sääliä tuon armaan äidin sydämelle vaan, päätin siis olla hänelle hellänä, uskollisena tyttärenä, ja sellaisena hän on minua pitänytkin; hän yhä vaan luulee minua omaksi lapseksensa.

"Antaudin siis vaan ihastuksesta tämän loistavan elämään nautintoon, joka myöskin miellytti turhamaisuuttanikin tuolla koristelemisella ja kunnioituksella, mikä minulle ruhtinattarena tuli osaksi.

"Vähitellen olin toki alkanut tuntea löyhän asemani ja tyhjyyden tässä ulkonaisessa loistossa, vaan silloin oli jo myöhä peräytyä; velvollisuuteni oli nyt täyttää asemani vaatimukset, kysymättä olivatko ne minulle mieleen vai ei. Silloin ilmoitti minulle tohtori Werner, että kädestänikin jo oli määrätty, ja että koko juttu ruhtinattaren säälimisestä oli vaan tekosyitä saada minua suostumaan ministerin aikeisiin — pakoittaa minua. — Eipä silloin äidin sydäntä säälitty, kun sairas lähetettiin Rabensteiniin — koska hänestä vaan oli vastusta täällä. — Oi, mikä hirveä ilmaus! Kavaluutta, petosta vaan joka haaralla. — Minä näin nyt totuuden pitävän tulla ilmi, jos en tahtonut tulla syyksi tuohon petokseen, enkä antaa itseäni menetellä kaupan kaluna valtiollisille eduille. — Silloin, ruhtinas, minä näin teidät."

Häveliäisyyden punastus levisi hänen kasvoillensa — hän epäili, mutta jatkoi jäntevästi:

"Minä en ollut koskaan rakastanut, — en tuntenut rakkauden voimaa, ja unhottaen kaikki minä antauduin kokonaan sen suloisiin unelmiin — Minä unhoitin päätökseni — koko tulevaisuuden — ja annoin tämän uuden onnen itseäni ohjata — Silloin, ruhtinas, yhtäkkiä kuulin nuo pian unhoitetut, vaan rakkaat kotimaan säveleet, jotka toivat sieluni silmille suloisen lapsuuteni, rakkaan köyhän kotini. Minä kuulin teidän äänenne, katsahdin silmiinne ja huomasin olevani rakastettu. Vaan samassa heräsin myös näkemään todellisen asemani, näin kuinka hävyttömästi olitte petetty, kuinka olin alentunut tähän petokseen osalliseksi. Minä näin seisovani pohjattoman syvyyden reunalla ja kiiruhdin avaamaan silmänne — Tahdoin silloin tunnustaa kaikki, minä en voinut enää silmiinne katsoa."

"Lapsi-parka!" sanoi ruhtinas liikutuksella.

"Mutta nyt, teidän korkeutenne, minun täytyy rukoilla teiltä suojelusta niitä vastaan, joiden suuret aikeet olen kumonnut. Tehkää minulle siis se armo, että autatte minua pääsemään kotimaalleni, rakkaaseni sanoin teille äsken."

"Armas tyttö, minä sanoin sua rakastavani, — pidin sinua ruhtinaan tyttärenä, tuon tuhlarin, ruhtinas Alfonsin sisarena — mutta nyt olen iloinen, ettei mikään sukulaisuus yhdistä sinua häneen. Uskotko todella jalon tunnustuksesi vähentäneen rakkauttani? Sano nyt suoraan rakastatko minua niin, että tahdot seurata minua, vain haluatko palata kotimaahasi?"

"Teidän korkeutenne!"

Ruhtinas kallistut häneen ja veti häntä luoksensa. Hänen päänsä vaipui ruhtinaan rintaa vasten ja hän tyrskähti itkuun. Ruhtinas siveli hänen hiuksiansa.

"Albert!" kuiskasi hän. Silloin nosti ruhtinas hänen päätänsä ja painoi suutelon hänen huulillensa.

9. Luku.

Tunti myöhemmin astui uljas ritari välkkyvässä teräs-asussa, taluttaen naista valkeassa dominossa tanssisaliin. Heille tuli vastaan munkki ja punainen domino. Ritari sopotti eräitä sanoja munkille ja vei sitte molemmat naiset erääsen sivuhuoneesen, johon kohta tuli ruhtinas, ministeri, paroni v. Rauch, hovimestarinne, kreivitär v. Gerdt, salaneuvos Werner ja viimeksi perintöruhtinas Alfons ja prohvessori Walter. Kaikki riisuivat naamarinsa ruhtinaan käskystä. Hovimestarinna ja ministeri katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, nähden ruhtinattaren vaaleassa, ja Anna v. Helmersin punaisessa dominossa, mutta nyt ei ollut aikaa selityksiin. Albert-ruhtinas astui esiin.

"Minä pyydän, ruhtinas, teidän ylhäisyydellenne, ja teille kunnioitetuille valloille esittää rakkaan morsiameni — neiti Toni Elisabet Heimon, Suomesta."

Kaikki olivat hämmästyneet. Salaneuvos Werner yksinään seisoi tyynenä ja katsoi lempeydellä nuorta tyttöä ruhtinaan vieressä.

"Teidän korkeutenne", sanoi vihdoin ministeri. "Te olette suvainneet antaa liian halvan nimen ruhtinattarelle."

"Niin todella", vastasi ruhtinas, "tämä neiti on esitetty minulle ruhtinatar Antoniana, teidän ylhäisyytenne tyttärenä, ruhtinas! Siksi minä toivoisin saada asian niin lailliseksi kuin mahdollista. Täällä on todistajatkin saapuvilla."

Sill'aikaa kuin kirjoitusneuvot tuotiin esiin ja herrat valmistivat kirjoitusta, Anna v. Helmers riensi ystävänsä luo ja syleili häntä Sanoen:

"Nyt ymmärrän, mistä ne kummalliset puheet, joita tänä iltana sain tuulla."

"Ja sinä pidät minusta yhtä paljon kuin ennenkin?" kysyi Toni.

"Voisinko muuta, ruhtinatar!"

"Minusta se on äivan luonnollista, että teidän korkeutenne puoliso saa edes ottotyttärenä Sen armon, jonka hän, ilmoittamalla alhaisen sukunsa, on menettänyt", sanoi kreivitär v. Gerdt, pistelevästi.

"Ei, niin, kreivitär, vaan siksi että morsiameni todellakin säälii ruhtinattaren tunteita, sekä myös tuntee sen verran kiitollisuutta kaikesta hoidosta ja vaivasta, jota hänelle on osoitettu, ettei hän tahdo matkaan saattaa mitään häiriötä, eikä myös alttiiksi antaa muiden seurassa myöskin teitä, kreivitär. Ja paitsi sitä, että tietysti suostun kaikkeen, mitä armaani halajaa, tahdon myös asemalle, missä hän on ollut, laillisuutta ja saada naimisemme mitä kiiremmin toimeen, hakematta paperia Suomesta. — Ja te, paroni v. Rauch, saatte olla tyytyväinen, sillä muuten teidän loistava neronne ei olisi tuikut missään ilmi. Kaikkihan nyt menee aikeenne mukaan, kun vaan paperi, joka tässä on kirjoitettu, tulee nimillä vahvistetuksi, ja minä olen teille kiitollinen hankittuanne minulle suloisen morsiamen. Nyt en tahdo teitä pitempään viivytellä, minä lähden kohta; morsiameni jätän neiti v. Helmersin ja tohtori Wernerin huostaan — sillä en millään hetkeksikään enää tahtoisi sillä vaivata arvoisata kreivitärtä, joka jo tarvinnee lepoa kaikista rasituksista, joita tämä hoito on hänelle saattanut." Hän kumarsi kreivittärelle, joka vaalistuen syvällä kumarruksella vetäysi syrjälle.

"Te", jatkoi ruhtinas kääntyen tohtoriin ja neiti v. Helmersiin, "suostutte kuten toivon ilolla siihen ja seuraatte morsiantani jo ensi viikolla minun kotiani, jossa hyväin hovitapojen mukaan häät tulevat tapahtumaan — ja voin arvata, että silloin saamme yht'aikaa kahdet häät, Sillä eihän ystäväni Walterkaan osattomaksi jääne, vain kuinka neiti v. Helmers? — Sitten teemme häämatkamme yhtenä Suomeen, Tonin kotimaahan, jota hyvin haluan nähdä. — Ja, nyt", sanoi hän, kääntyen ruhtinaan, "ei ole muuta kuin tehdä kihlaus julkiseksi."

"Veli, sinä olet voittanut kalliimman aarteen, jota koskaan olin itselleni toivonut. Vaan sinä sen paremmin ansaitsetkin", Sanoi Alfons-ruhtinas. "Voitteko suoda minulle anteeksi rakkauteni tähden?" jatkoi hän kääntyen Toniin.

"Sydämestäni, ruhtinas! Toivon, että tekin vielä tulette onnelliseksi."

"Ystäväni", sanoi ruhtinas kääntyen paroni v. Rauchiin. "Koska tämä toimenne on niin loistavasti päätetty, katson sen soveliaaksi päätteeksi teidän valtioviisaille vaikutuksillekin, — olkoon se teidän viimeinen nerotyönne minun ministerinäni, Olen valinnut toisen, kelpo miehen siihen ammattiin ja toivon, että poikani Alfons, hänen johtonsa alla, vähitellen keventää minulta hallitsijanvaivani — kunnes hän ne tykkänään perii."

Alfons tarttui ruhtinaan käteen. "Isäni! kiitoksia! Tämä minulta puuttui tullakseni mieheksi."

"Toivotattehan minulle onnea, isällinen ystäväni!" sanoi Toni syösten tohtorin syllin.

Vanha tohtori puristi häntä syliinsä ja sanoi kyyneleet silmissään:

"Oma, hyvä Toniseni! Jumala siunatkoon sinua ja tehköön sinun onnelliseksi! Ajattele jonkun kerran vanhaa ystävääsi!"

"Hyvä tohtorimme seuraa luonnollisesti meitä. Kuinka Toni voisi olla ilman hänettä", sanoi Albert-ruhtinas.

"Sanokaa jo, tohtori, että se on niin!" pyysi Toni.

Tohtori hymyili. "Voinko minä muuta! Minun vanha sydämeni musertuisi, jos sen täytyisi erota tuosta rakkaasta lapsesta."

Ovet salonkiin avattiin, ja koko seura astui sinne. Ruhtinaan merkille kaikki naamarit riisuttiin ja ruhtinas vei kihlatut ruhtinattaren eteen ja esitti hänelle. Onnentoivotukset, hurraamiset ja torvein toitotukset. Ilo oli yleinen. Ruhtinatar sulki nuoren morsiamen syliinsä ja kuiskasi:

"Jumala siunatkoon sinua, oma Tonini! kuinka onnellinen olen nähdessäni sinulla tämän hetken! Oh! minä en olisi voinut elää, jos muuten olisin sinun kadottanut!"

Salaneuvos Werner, sen kuullen, pyyhki kyyneleen silmästänsä ja lausui itsekseen:

"Minä olen pitänyt sanani vainajalle. Sulo ruhtinattareni, sinun viimeinen toivosi on täytetty!"