Part 3

"Jos niin on, meidän täytyy sitte seurata teitä maalle ja koettaa siellä hankkia, mitä on tarvis", sanoi 'Anna katsahtaen kumppaniinsa.

"Mutta tunnetko sinä naapurimummon säilöjä, jos ei hän olisi kotona?" kysyi Liisi.

"Minäkö en niitä tuntisi, Liisi", vastasi Anna iloisesti. "Minähän häntä autoin leipiänsä vartaille panemaan. Ei mitään hätää, ja jos herrat ovat niin nälkäisiä, kuin sanovat, he varmaan tyytyvät halvempaankin ruokaan", sanoi hän ilkkuen. — "Ei, Liisi-kulta, enemmän oikealle, muuten emme tule oikeaan salmeen, tuonne", sanoi hän osottaen sormellaan erästä nientä kohti, "noh, nyt se on oikein."

"Vai niin", sanoi Liisi, kääntäen venheen osoitettua paikkaa tohti.

"Miksi kumppaninne tuntee paremmin nämä paikat?" kysyi ruhtinas Liisiltä.

Liisi punastui vähän. "Minä olen vasta äsken tullut näille seuduille. Mutta älkäät peljätkö, kyllä minä teille sentähden voin iltaista laittaa", sanoi Liisi rohkeasti, katsoen häntä silmiin. "Kas niin, tuossa se mökki on, eikä näy ketään kotona, Anna, kyllä me saamme maalle mennä."

Pian he kaikki istuivat mökin edessä, jossa ei ollut kotona kuin vanha mummo, joka hyvin hämmästyi niin monesta harvinaisesta vieraasta. Anna hääri hänen kanssansa ja lupasi auttaa iltaisen laitoksessa, keskeyttäen siten mummon puheet varojensa vähyydestä. Molemmat tytöt kiiruhtivat sytyttämään tulta lieteen ja tuomaan esiin mökin vähiä ruokavaroja, kuppia ja lautasia. Anna toi esiin vähät varat, mitä löytyi, ja Liisi levitti valkoisen, vaikka karkean liinan pöydälle. Kaikki tuli esiin kuin loihtien: voita, leipää, vähän sian ja lampaan lihaa, yksin keitettyjä muniakin ynnä maitoa. Sill'aikaa kun Walter ja Anna kilpaan leikkelivät siruiksi lihaa, keitteli Liisi muna-viipaleita ruhtinaan voileivälle, kun ruhtinas yhtäkkiä kysyi:

"Teillä on varmaan sulhainen, Liisi, koska on sormessanne sormus?"

Liisi peitti kätensä esiliinansa alle. "Minulla on kyllä sulhainen, mutta." —

"Mutta?" kysyi ruhtinas, "ettekö tunne hänen kanssansa tulevanne onnelliseksi?"

"Sitä en tiedä, minä en ole vielä häntä nähnyt."

"Kuinka", sanoi ruhtinas, "miksi häntä sitte otatte?"

"Miksikö? Eihän kukaan ole minulta kysynytkään, minun täytyy vaan totella, kun niin on määrätty. Te luulette vaan, että ruhtinaat ja ruhtinattaret naitetaan niin. Tapahtuu se talonpoikain tyttärillekin."

"Mutta kun sulhaisesi nyt tulee kysymään, josko häntä tahdot, mitä sinä vastaat?" kysyi ruhtinas.

Liisi katsahti häneen. "Minä ai'on sanoa hänelle totuuden, jos muuten saan tilaa siihen, mutta pelkään vaan, etteivät sitä anna. Sitä paitsi en tiedä, jos se paljon auttaa, enhän minä häntä tunne. Ja koska hän tahtoo sitä, jota ei koskaan ole nähnyt, mitä hän siitä huolii, jos miellyn häneen tahi en. — Vaan hyvä herra, te ette syö mitään, tässä lasillinen maitoa."

"Kiitoksia, hyvä tyttö", sanoi ruhtinas. "Mutta sanopa minulle vielä, oletko rikas, vain miksi hän sinua tahtoo?"

"Minäkö rikas, ei, köyhä, hyviin köyhä, hän on rikas, siksi he tahtovat minun häntä ottamaan, mutta miksi hän tahtoo minua, sitä en tiedä. He ovat hänelle ehkä sanoneet minusta liiaksi hyvää, jota en ansaitse, ja siitä minun on paha mieleni, sillä minä en tahdo näyttäydä paremmalta kuin olen."

"Mutta ken sinua pakoittaa sitte? Isäsikö?" kysyi ruhtinas, nojautuen vähän häntä lähempää katsomaan.

Liisi hämmästyi. "Niin isäni — isäntimäni", sanoi hän harhaillen ja nousi. "Noh, Anna, meidän täytyy mennä", sanoi hän vilkkaasti. "Te, herrat, saatte täällä levätä yön — tästä on teille siksi heinälato. Hyvästi! onnea matkoillenne!"

Ruhtinas otti hänen kätensä. "Hyvästi, hyvä tyttö!" sanoi hän. "Kiitoksia ravinnosta. Toivon että mieltyisit sulhoosi, kun kerran saat hänen tuntea." Hän auttoi häntä venheesen ja katseli miettien hänen jälkeensä.

Liisi oli käynyt airoihin ja souti vakavasti ja tasaisilla vetäyksillä. Venhe oli pian mennyt näkymättömiin.

"Arveletko todellaki asettua yöksi tänne?" kysyi Walter.

"Niin, miksi ei? Hetken levätä ja sitten kiiruhtaa vaunuihimme." Hän kääntyi takaisin ja molemmat olivat kohta yömajassaan heinäladossa.

"Mitkä herttaiset tytöt! Vahinko etteivät ne voi tulla seuroihin", sanoi Walter. "Oliko sinunkin yhtä hauska? Ha, ha, ha! Sitä vaan oli veitikka."

"Minusta ne olivat molemmat kelpo tyttöjä. Kummallista! minusta tuntuu kun minä tulisin häntä näkemään."

"Noh, se on helppoa", sanoi Walter. "Voinehan kuulustella, tuo mummo kyllä antaa heistä tiedon."

"Sen annat ehkä olla, niin hyvin kysyt mummolta, kuin muuten heitä etsit, jos minua seuraat", sanoi ruhtinas vakaisesti.

"Vaan Albert, tämän oivallisen seikan." —

"Sen päätämme tähän", keskeytti ruhtinas. "He ovat luottaneet meihin ja meitä auttaneet, kysymättä mitään meistä, heillä on oikeus vaatia samaa kunnollisuutta meiltä. Muuten, tuskin he olivatkaan talonpojan tyttöjä."

"Ha, ha, ha!" nauroi Walter, "ne olivat lumottuja ruhtinattaria. Olkoot! Vaan merkillistä se oli. He eivät aavistaneet olleensa ruhtinaan seurassa — Vain tässäkö nyt saamme asustaa? Voisi pahemmassakin olla! Onpa noilla heinillä oikein hyvä haju. Hyvää yötä!"

5. Luku.

Perintöruhtinas Alfons oli ikään tullut palavassa ja väsyneenä metsästysretkeltä, kun kamariherra tuli huoneesen.

"Suokaatte anteeksi, teidän korkeutenne, minua on käsketty teille ilmoittamaan että ruhtinas Albert, H:sta on tullut. Ruhtinaamme on määrännyt hänen julkisen vastaanottonsa tänään puolipäivän ajaksi. Siis pari hetkeä vaan, — teillä on kiire, jos haluatte sitä ennen tavata ruhtinaan."

"Kenkäs on sanonut minun sitä haluavan — tahi kysynyt siihen neuvoa teiltä?" tiuskasi perintöruhtinas. "Tervehtäkää ruhtinasta ja sanokaa että minä olen määrättynä hetkenä siellä ja siinä kaikki." Hän pyörähti ympäri ja joi lasin kylmää vettä.

Kamariherra ällistyi ja meni. "Nuori herramme, näen, on tänään pahalla tuulella. Metsästys lie ollut huono. Hiis noita korkeita ymmärtää, — ennen Albert-ruhtinas oli hänen paras ystävänsä, nyt hän suuttuu, kun kysyn, jos tahtoo häntä tavata." Ajatuksissaan hän ei huomannut, että joku tuli hänelle portaalla vastaan.

"Anteeksi teidän korkeutenne!" huudahti hän hämmästyneenä ja ehti tuskin väistyä, ennenkun Albert-ruhtinas ylpeänä seisoi siinä, hänen avatessaan ovea portaalle.

"Onko hänen korkeutensa, perintöruhtinas, tullut?" kysyi Albert-ruhtinas.

"On, teidän korkeutenne, se tahtoo sanoa, että kyllä hänen korkeutensa on kotona — mutta." —

"Muuta en tahtonutkaan", vastasi ruhtinas ja meni rohkeasti edelleen.

"Vaan mitähän tästä tulee?" ajatteli kamariherra, "kunhan ruhtinaamme ei saisi vaan kuulla hänen kysyneen minulta."

Alfons-ruhtinas oli, jäätyään yksinään, kävellyt vilkkain askelin edes takaisin.

"Tänään siis, Antonia-parka, päättyy kohtalosi — ja minunkin", jupisi hän. "Albert, Albert! olin avukseni sinua kutsunut ja nyt, milt'en vihaa sinua — ja kuitenkin — mitä se auttaisi? Ei mitään!" Hän löi kädellään otsaansa ja kiroili. "Voit tulla hulluksi tästä! Mikä hirveä kosto!"

Hän viskautui sohvaan, nojasi kyynäspäänsä pöytään, peitti käsillään kasvoonsa ja huokaili syvästi, kun yhtäkkiä tunsi olallaan käden.

"Alfons, mikä sinulla on?" kysyi säälivä ääni. "Noin tuskissasi?"

Ruhtinas kavahti ylös. "Albert, sinäkö se olet?" Hän punastui tuntuvasti. "Minun asianihan oli tulla luoksesi."

"Joutavia", keskeytti Albert. "Vaan sano minulle, mikä sinua vaivaa; tiedäthän kuinka mielelläni sinua autan, ja siksihän", jatkoi hän, "olen nyt tullutkin, kuten tiedät."

"Haa, niin!" huudahti Alfons, "älä siitä muistuta; tuo häijyn keksintö, määrätä kysymättä toisen onnesta!"

"Vait siitä", keskeytti Albert vakaisesti. "Ken on sanonut, etten ai'o kysyä? Minä tahdon yhtä vähän antaa pakoittaa häntä kuin itseänikään — kaikki riippuu siitä, jos toisiimme vaan miellymme. Jos hän nyt on levoton, voit hyvin tällä tiedolla häntä lohduttaa samoin kuin itseäsi."

"Luuletko todella että paroni v. Rauch laskisi sinun siitä?" kysyi Alfons synkästi, kääntäen kasvonsa Albertista.

"Kuulepa nyt veliseni", sanoi Albert, heittäen kätensä Alfonsin harteille. "Anna minun puhella suoraan, niin saat kuulla kuin vähän sinun on syytä päivitellä. Minä olen tullut tekemään sisaresi tuttavuutta, ja jos hän minua todella niin miellyttää, kuin kertomukset hänestä ovat tehneet, ja minä onnistun hänen sydämensä voittamaan, silloin menee kaikki niinkuin on puhuttu, aivan paroni v. Rauchin mukaan ja kaikki on selvällä. Vaan muutoin, jos nämä ehdot eivät toteudu, häistä ei tule mitään. Mutta lupaan auttaa sinut häijyistä juutalaisistasi irti, sen minä kaikessa tapauksessa täytän. — Ei, ei, kuule minua loppuun asti. Sinut on petetty hävyttömästi M:n pelipankissa — minä epäilin sitä heti ja olen antanut pitää silmällä miestä — hän on nyt tuiki minun vallassani. — Vaan siitä nyt emme nosta huhua, mutta annamme hänen maksaa takaisin, mitä voi; täyteen saat minulta velaksi kiinnikkeellä rajalla olevaan metsästyslinnaasi, — tiedäthän kuinka siihen olen ihastunut; sinä sen annat minulle pantiksi kymmenen vuoden ajaksi. Sill'aikaa voit, säästämällä eläen, maksaa velan, ja niin olen saanut sisaresi terveeksi ja vapaaksi."

Alfons syleili häntä. "Minua hävettää, enkä voi sinua niin kiittää, sinä jaloin ja paras ystäväni — mutta." —

Hän erosi yhtäkkiä Albertista ja tuijotti synkeänä eteensä. Albert katseli häntä kummastuen.

"Siis se ei ollutkaan vielä kaikki. Sinulla on muutakin. Noh, annas kuulla! Emmekö siitäkin selkeäisi! Puhele nyt veliseni, ehkä vihdoin kaikki menee hyvin."

Alfons katsoi vakaisesti ja surullisena uljaasen ystäväänsä ja hänen veltto mutta säännöllinen muotonsa sai jonkun jalomman vivahduksen vastatessaan:

"Ei, Albert! Mitä nyt kärsin on rangaistus siitä mitä kevytmielisyydessä olen rikkonut. Kenkään ei voi siinä minua auttaa. Minun täytyy nyt kohtaloni kuulla, vaikka se tekee minun äärettömän onnettomaksi." Hän väistyi ja nojasi otsansa ja käsivartensa ikkunan pieleen.

Albert oli liikutettu ystävänsä onnettomuudesta. Hän vaikeni — vihdoin häntä lähestyen hän kysyi:

"Onneton rakkausko? Olenko arvannut oikein?"

"Aivan oikein."

"Ja ihan toivoton?"

"Ihan toivoton. — Vaan olkaamme siitä vaiti."

"Yksi sana vielä, tietääkö hän siitä?"

"Ei, ei!" sanoi Alfons miltei raivosti. "Hän vihaisi minua, jos ei hän jo Sitä tee."

"Levoitu nyt! Sinä kärsit sen miehenä. — Mutta nyt luulen ajan jo olevan ajatella julkista vastaanottoa. Etkö soita jo kamaripalvelijaasi? Minunkin täytyy vielä majatalooni, jos tahdon tulla esiin kaikessa loistossani. Voin arvata miten kamarineitsyet juuri koristavat sisaresi huikasemaan silmiäni. Siis kiiruhdan ansaitsemaan onneani. Näkemään asti!"

Hän meni huomaamatta, kuinka hänen viimeiset, leikilliset Sanansa löivät Alfonsin vaaleaksi. Jäätyään yksin tämä riuhtasi kellon nauhaa ja sitte pukeusi senlaisella kiireellä, että kamaripalvelija tuskin ehti häntä auttaa.

6. Luku.

Linnan puistossa oli erinäinen piiri sillä kohdalla linnaa, jossa ruhtinatar asui. Tämän piirin eroitti tuuhea pensasaita muusta puistosta, ja sitä kutsuttiin ruhtinattaren puistoksi, jota aina ruhtinattaren lapsuuden ajoilta oli ollut yksinään hänen huostaasaan, ja jossa kukaan häntä ei saanut häiritä.

Ruhtinas Albertin vastaanotto-päivä oli vihdoin ohitse. Se oli ollut lämmin, helteinen, ja yö nyt oli viileä ja tyyni. Yksi verannan sali-ovia avautui ja ruhtinatar astui ulos. Hän oli vaihtanut loistavan juhlapukunsa laheaan viittaan, valkoista kashimiriä. Hän astui verkalleen hiljaisia käytäviä, joita kuu nyt lempeästi valaisi. Päivä oli ollut liian merkillinen hänelle, saadakseen sen perästä heti lepoa. Hänellä oli vielä ajatuksissaan viimeiset tapaukset. Hän ajatteli, miten hän Samana aamuna sai yhtäkkiä jättää ihanan Helmerslustin, jossa hän, vapaana hovielämästä ja etiketistä oli viettänyt pari hauskaa viikkoa. Hän muisti, miten lempeä ja myöntyisä hovimestarinna oli ollut häntä saattaissa sinne, jossa hänellä oli seurana vaan neiti v. Helmers, kuinka hän siellä esiteltiin vanhalle, ystävälliselle naisellle, ja jätettiin sen hoitoon, jolla ei ollut nutilta kuin täyttää hänen kaikkia halujansa ja antaa hänelle täyttä vapautta kaikkeen; kuinka salaneuvos Werner pari kertaa oli siellä käynyt ja kehoittanut häntä nauttimaan elämäänsä ja vapauttansa, ja kuinka hän sitte nuoruuden keveydellä oli unhottanut huolensa ja ihastunut vapaan elämänsä sulouteen, tämän ihanan luonnon helmassa ja iloisen, ystävällisen neiti v. Helmersin seurassa, jota hän sydämellisesti rakasti. Silloin yhtäkkiä hän oli kutsuttu takaisin kaupunkiin, hoviin, kosta Albert-ruhtinas muka oli tullut. Milt'ei pyörryksissä oli hän matkannut. Hän oli nyt todellakin tullut, tuo ruhtinas, josta hänelle tuskin oli mitään puhuttu sen koommin, kun salaneuvos Werner oli häntä maininnut. Kuinka hän oli pelännyt tätä kohtausta, mutta hänelle ei jäänyt aikaa enää sitä miettiä. — Kuinka hän oli vavissut tullessaan loistavaan salonkiin, kaikki hovimestnrinnan varoitukset ja neuvot suhisten vielä korvissansa. Turhaan oli hän koettanut saada selvää kuvaa tuosta loistavasta herrasta, ainoasti eräät muodot olivat langenneet hänen harhaileviin silmiinsä. Että perintöruhtinas näytti hyvin vaalealta, ja että hänen rakas tohtorinsa katsoi häneen kehoittavalla ja mieluisalla hymyllä oli milt'ei ainoa, jonka hän selvästi huomasi, paitsi salaista tuntoa, että hovimestarinnan silmät seurasivat hänen jokaista liikuntoansa, kunnes vihdoin siellä näkyi tuo uljas nuorukainen, joka näytti hänestä päätä korkeammalta kuin kaikki muut. Mitä siellä puheltiin, tuntui hänestä vaan kuin sekainen surina; hän ei tohtinut mihinkään katsoa, ennenkun hän, tuo uljas mies, seisoi hänen edessään. Kun heidän silmänsä yhtyivät, olivat kumpikin hämmästyneet. "Tehän se siis olitte!" oli ruhtinas sanonut. Tämän ääni oli matala, vaan kylläksi korkea lähellä seisovain kuulla. Kuinka hän oli pelästynyt, vaan samassa nähnyt ruhtinaan ystävällisen seuraajan, prohvessori Walterin, ällistyneenä kumartavan syvästi tuon veitikkamaisesti iloisen neiti Anna v. Helmersin edessä; kuinka ruhtinas oli myös sen huomannut — prohvessorin kummastus oli varsin hauskaa — ja kun heidän katseensa taas yhtyivät, eivät kumpikaan voineet olla naurahtamatta. Ja nyt, yhtäkkiä, kuinka hän tunsi saaneensa kaiken rohkeutensa ja kuinka hän sitte levollisna ja pelotta antautui puhelemaan ruhtinaan kanssa ja koko illan sitä jatkoi. Päivällispöydässä oli tosin vallinnut vähän jäykkä etiketti, mutta illalla oli puistossa poltettu rakettia ja linna oli loistavasti valaistu. Kaikki oli ollut hyvin komeaa, mutta häntä ei huvittanut muut kuin ruhtinas; kuinka miehuullinen ja uljas hän oli, kuinka vähäpätöiseltä näytti Alfons hänen rinnallaan.

Hän tunsi sydämensä sykkivän kovasti.

"Oi Jumalani!" huokasi hän, "auta minua ja anna minun tehdä aina sen, mikä on oikea!"

"Antonia, onko se sinusta niin vaikeaa?" kysyi vieno ääni hellästi.

Hän kääntyi ympäri säikähtyen. "Teidän korkeutenne täällä ja tällä hetkellä?"

"Anteeksi, Antonia!" sanoi Alfons, tullen puiden varjosta esiin. "Minun täytyy sinua puhutella; päivältä me olimme vartioidut pahemmin kuin vangit — ei, älä mene pois, saat olla huoletta, kamariherra v. B. seisoo portilla ja voi todistaa, ettei muut kuin veljesi ole ollut täällä."

Ruhtinatar seisattui epäillen. "Mitä teillä saattaa olla sanottavaa?" kysyi hän.

"Ensiksi, Antonia, miksi tuo vieraus? Veli ja sisar kuitenki voivat toisiansa Sinutella. Me olemme olleet toisillemme niin vieraat. Aina kotiin tulostasi asti olemme iltasin pari sanaa vaihtaneet."

Ruhtinatar katsoi häneen kummastuen.

"Ken siihen on syynä, jos olemme niin väärässä suhteessa?" kysyi hän. Alfons punastui.

"Mutta mitä sinä aioit sanoa minulle?" kysyi ruhtinatar.

"Antonia, älä tuomitse minua niin! Minä olen syyllinen, vaan että olen katunut, että olen kärsinyt, sitä et näy tuntevan. — Ehkä voisin korvata, mitä olen rikkonut. — Antonia, sinä et ole pakoitettu tuohon naimiseen."

"Kuinka, Alfons? Eikö se ollut sinun etusi naittaa sisaresi rikkaalle Albert-ruhtinaalle? Mitä sanoisivat valtiomiehet, jos näinikään repisimme heidän kutomat, konstikkaat verkkonsa. Jos tahdot minua auttaa, Alfons, keksi jotakin, mikä voi käydä laatuun. Valtiomiehet huolivat vähän kenenkään mielipiteistä ja taipumuksista. Sitä paitsi Albert-ruhtinas ei ole millään ilmaissut toivoansa minun tunteitteni suhteen häntä kohtaan."

"Haa! Antonia! Sinä rakastat siis häntä!" sanoi Alfons.

"Teillä ei ole mitään oikeutta minulta sitä kysyä. — Lopettakaamme tämä turha puhe. Hyvää yötä!"

"Luuletko todella minun niin sinut laskevan pois?" sanoi Alfons kiivaasti.

Ruhtinatar peräytyi, kauhistuen nähtävää tulta hänen silnissään.

"Minä tahdon kuulla totuuden", sanoi Alfons, tarttuen hänen käteensä, jota hän kalvosimista puristi.

"Ai'otteko pakoittaa minua huutamaan apua?" kysyi hän, katsoen järkkymättä hänen jäätyviin silmiinsä.

"Sitä ei ole tarvis, teidän korkeutenne, apu jo on tässä!"

Salaneuvos Werner seisoi heidän edessään.

"Kuinka, minun askelianiko te vakootte?" huudahti Alfons.

"En suinkaan, teidän korkeutenne; olin lääkärinä kutsuttu evään palvelijan avuksi tässä osassa linnaa ja tulin sentähden ruhtinattaren puiston kautta. Kaikista vähimmin ajattelut saavani nähdä teitä, ruhtinas, täällä." Hän korjasi nyt hienon höytyävaatteen, joka oli valunut ruhtinattaren olkapäiltä, jälleen hänen ympärilleen. "Menkää nyt lapseni ja levätkää", sanoi hän ja saattoi ruhtinatarta linnaa kohti.

Alfons syöksi hurjana pois, sysäten maahan pian nukahtaneen kamariherran, joka odotti portilla. Hän löi kämmenellään otsaansa:

"Mitä olen tehnyt?" sanoi hän. "Tahdoin auttaa ja olen sen sijaan häntä loukannut. Hän inhoaa minua nyt enemmän kuin koskaan."

7. Luku.

Huvi toisensa perästä seurasi Albert-ruhtinaan ollessa pääkaupungissa. Sopotettiin ja oudoksuttiin vaan, ettei kosimisesta kuulunut mitään. Kuitenkin oli jo ensi kohtauksissa nähty selvästi vanha tuttavuus, joka teki aivan todenmukaiseksi tuon kerrotun sylikoira-jutun, niin satumaisena kuin sitä oli pidetty. Oli nyt illaksi taas määrätty konsertti. Hovi ja pääkaupungin ylhäiset olivat kokoontuneet hovin tilavaan salonkiin. Ruhtinatar näytti tänään iloisemmalta kuin tavallisesti. Hänen hellätuntoisuuttaan tähän aikaan pidettiin ihan luonnollisena. Vaan miksi tuo viisas ministeri nyt näytti levottomalta? Vaan olkaas, hovimestarinua katsoo nyt häneen ja kuuntelee häntä uteliaasti. Ministeri ilmoittaa hänelle par'aikaa, että etevin laulajatar oli äkkiä sairastunut, mutta että hän sähköteitse oli kutsunut läheisestä kaupungista sen sijaan toisen oivallisen laulajattaren — niin, mikä sen nimi olikaan? — yksi niitä monia ilmauksia taiteen alalla, joka äsken oli tullut seutuun. Hän oli luvannut antaa kuulla ääntänsä. Mutta hän ei voinut laulaa muuta, kuin mitä viimeksi oli harjoittanut Berlinissä annettuun konserttiin. Noh, olihan se onnellista. Tämä uutinen kerrottiin ruhtinaalle ja hänen puolisolleen. Vaan Albert-ruhtinas kertoi ruhtinattarelle juuri eräitä seikkoja monilta matkoiltaan ja he eivät kuulleet mitään koko uutisesta. — Konsertti alkoi. Ensimäinen osa meni ohitse ja laulu jo oli seisattunut. Tyytymyksen osoitukset jo olivat tau'onneet. Silloin tuli esiin nuori nainen, vaaleahiuksinen sinisilmäinen, joka jyrkästi erosi noista mustasilmäisistä Italian naisista.

Tämä ei laulanut mitään suurta aariaa, yksinkertaisen kansanlaulun vaan, kuulijoille aivan tuntemattoman, sanat outoa, tuntematonta kieltä; sävel oli liikuttavan surullinen:

"En voi sua unhottaa poijes, Vaikk' en ikänän sua saa", j.n.e.

Se kaunis, voimakas ääni liikutti jokaisen sydämen hellimmät tunteet. Jo ensi säveleet olivat muuttaneet vaaleaksi ruhtinattaren; hän kuunteli milt'ei hengittämättä — hän vaipui vihdoin hermotonna pilaristoa vasten; jokainen veripisara oli paennut hänen kasvoistansa ja silmät tuijottivat liikkumatta laulajatarta kohti. Albert ruhtinas katsoi häneen hämmästyneenä.

"Ruhtinatar! mikä teillä on?" kysyi hän hiljaan.

Kuultuaan ruhtinaan äänen hän kavahti ylös, puhui eräitä outoja sanoja, peitti molemmilta käsillään kasvonsa ja tyrskähti haikeaan itkuun. — Se nostatti sanomattoman hälinän.

"Antonia, lapseni!" huudahti vanha ruhtinatar.

Ruhtinas vaalistut. Hovimestarinna ja v. Rauch syöksivät yht'aikaa esiin, ruhtinattaren avuksi, mutta Albert-ruhtinas oli jo ehtinyt saada kätensä hänen vyötäisensä ympäri, taluttaaksensa häntä ovea kohti. Hänen päänsä oli hetkeksi nojautunut ruhtinaan viittaa vasten, mutta seuraavana tuokiona hän jo kavahti siitä.

"Teidän korkeutenne", sanoi hän, "teitä petetään, minä en ole se." —

Paroni v. Rauch kiiruhti esiin.

"Älkää te kuunnelko häntä, teidän korkeutenne, hän hourailee!" huudahti tämä ruhtinattarelle.

Hovimestarinna tahtoi väkisin riistää hänet ruhtinaan käsistä, vaan hän sysäsi kreivittären milt'ei tainnoksissa läheiseen huoneesen, jossa hän jätti hänen salaneuvos 'Wernerin ja neiti v. Helmersin huostaan. Jälkimäisen lähetti pois kuitenkin hovimestarinna, joka näytti tapauksesta olevan hyvin säikähtynyt. Ruhtinatar tahtoi rientää tyttärensä perästä, mutta ruhtinas pidätti häntä, vakuuttaen kaikki tyyni olevan seurausta valvonnasta ja viimeisten päivien juhlallisuuksista. Olihan hänellä nyt parhain hoito, ja varmaan hän levottuisi heti, kun vaan ei turhaan hätäiltäisi. Ruhtinas tahtoi, että konsertti jatketaan loppuun.

Albert-ruhtina kuunteli ruhtinaan selityksiä alttiilla säädyllisyydellä, eikä kenkään voinut hänen muodossaan nähdä, miten hän oli tapauksen käsittänyt.

Konsertin lopussa tuli paroni v. Rauch ruhtinaan luo ja jutteli hänelle, että ruhtinattarella oli Ollut lapsuuden ystävä, jota hän oli sydämestään rakastanut, ja joka oli laulanut samaa laulua. Hän oli hukkunut eräällä venematkalla ja ruhtinatar oli syvästi häntä surrut ja vieläpä syyttänyt itseään, vaikka viattomasti, ystävänsä onnettomuuteen. Tämä muisto se oli nyt ruhtinatarta niin liikuttanut. —

Paroni ei voinut ruhtinaan muodossa nähdä, mitä vaikutusta tämä juttu oli tehnyt. Hän oli sitä 'kuunnellut levollisella säädyllisyydellä kuin ainakin paronin puheita. Tämän täytyi vihdoin peräytyä.

Salaneuvos Werner palasi asuntoonsa, saatuansa ystävällisillä sanoillaan ja levoittavilla jutteillaan ruhtinattaren rauhoittumaan. Hän oli käskenyt hoitajat, joiden seassa myös hovimestarinna, kreivitär v. Gerdt, varomaan, etteivät ruhtinatarta millään häiritsisi. Noustuaan juuri vaunuista, tuli portissa hänen eteensä uljas mies seisattaen häntä.

"Anteeksi, herra salaneuvos, minä toivon saada puhella kanssanne pari sanaa."

Tohtori kumarsi vähän. "Suvaitkaatte astua huoneesen, teidän korkeutenne", vastasi hän.

"Kiitän." Albert-ruhtinas seurasi tohtoria hänen työhuoneesensa ja istahti hänen vastapäätänsä.

"Nyt, teidän korkeutenne, tässä ei meitä häiritä."

"Annattehan minulle anteeksi, että tulen näin myöhään, mutta minä halusin tietää, miten potilaanne laita nyt on."

"Hän on levollisempi ja minun onnistui hänet saada nukkumaan", vastasi tohtori.

"Saisinko kysyä, oliko tämä satunnaista, vai seurauksia ruhtinattaren entisestä taudista."

Tohtori vaikeni, ennen kuin siihen vastasi:

"Se oli ihan satunnainen ja luonnollinen mielenliikutus. Ruhtinattarella ei ole mitään jälkiä mistään entisestä taudista."

"Ja tunnetteko mitään syytä tähän mielenliikutukseen?"

"Tunnen."

Tämä lyhyt ja jyrkkä vastaus keskeytti pitemmät kysymykset. Vähän ajan perästä ruhtinas jatkoi:

"Vielä soisin tehdä yhden kysymyksen: olihan ruhtinatar ihan toimessansa, eikä puhunut houreissa?"

"Hän oli ihan toimessansa."

"Se oli minunkin ajatukseni. Mutta paroni v. Rauch sanoi hänen hourineen. Tiedättekö, miksi hän tahtoi minua siihen luuloon?"

"Kyllä, teidän korkeutenne."

"Noh hyvä", vastasi ruhtinas vilkkaasti, "siis voitte selittää, mitä ruhtinatar tarkoitti noilla sanoiltaan minulle?"

"Minä en ollut niin lähellä niitä kuullakseni", vastasi tohtori epien.

"Kuinka, herra salaneuvos! Te puhutte vastoin itseänne. Kun tiesitte, miksi ei ministeri tahtonut minun häntä näkemään, silloin tiesitte myös, mitä ruhtinatar oli minulle sanonut, vaikka ette sitä olisi kuullutkaan."

"Noh, olkoon, teidän korkeutenne, että sen tiedän, vaan minun täytyy sittenkin kieltää selitys siitä."

"Oh!"

Molemmat olivat ääneti. Vihdoin ruhtinas nousi ja oli lähdössä.

"Minä en voi salaisuuttanne vaatia, mutta selvän minä siitä ai'on saada", sanoi hän. "Minä tahdon siitä puhutella ruhtinatarta."

"Parempaa en minäkään toivo", sanoi tohtori, "mutta pelkään vaan hankaluutta tavata ruhtinatarta kahdenkesken."

"Kuinka, luuletteko sitä minulta kiellettävän?"

"Siitä olen ihan vakuutettu."

"Hyvä, kiitoksia! Nyt tiedän mitä teen. Hyvää yötä!" Hän puristi tohtorin kättä ja meni.

8. Luku.

Seuraavana päivänä ruhtinas Albert kiiruhti saamaan tietoa ruhtinattaren terveydestä ja tuli rauhoitetuksi. Hänen korkeutensa tarvitsi vaan levähtää päivän, tullaksensa aivan terveeksi. Maskeraadi, joka oli täksi päiväksi määrätty, lykättiin seuraavaksi ja sen siaan pantiin korkean vieraan huviksi toimeen metsästysretki, johon otti osaa ruhtinas sekö perintöruhtinas Alfons. Ruhtinatar neiti v. Helmersin ja salaneuvos Wernerin seurassa teki matkan Helmerslustiin.

Prohvessori, Walter oli pujahtanut tiehensä metsästysseurasta, ja kun neiti v. Helmers iltapuolella päivää yksin oli mennyt puistoon kävelemään, hän säikähti nähdessään jykevän ihailijansa putkahtavan puiston aituuksen yli ja ikäänkuin valmistunut hedelmä pyörivän hänen jalkainsa eteen. Tyttö huudahti säikkyneenä ja oli juosta pois, mutta pelkäsi prohvessorin loukanneen jalkansa; täytyihän toki poloista auttaa. Hän kääntyi siis takaisin. Walter kävi siitä liikkaamaan pahanpäiväisesti, toki lohduttaen säälivää tyttöä sillä, ettei se muka mitään vaarallista ollut. Tämä oli kuitenkin hyvin peljästynyt ja levoton, sekä nuhteli prohvessoria hänen varomattomuudestansa, unohtaen virkkaa mitään siitä, että hänen tulonsa tänne oli jotain liian rohkeaa. Walter huomasi asian, ja miten olikaan, hän oli voittanut, linna antautui. Anna v. Helmers oli hänen kihlattu morsiamensa. — Walter ei kuitenkaan omalta onneltansa unohtanut ystävänsä etuja, ja molemmat kihlatut pitivät neuvoa huomisen maskeraadin suhteen — he sopivat puvuista ja merkeistä, joista tuntisivat toisensa — kaikki oli pidettävä salaisuutena, ainoasti Albert-ruhtinas ja Antonia-ruhtinatar saisivat siitä tiedon.

Kun ruhtinatar vihdoin kaipasi ystäväänsä, joka liian kauan viipyi kukkaisvihkoinensa, joita hän oli luvannut hankkia, päätti hän mennä puistoon häntä etsimään. Hän kohtasi Annan, posket hohtavina, ja muistutti hymyillen pedosta, minkä hän oli nähnyt pujahtavan metsään. Anna viskautui ruhtinaan syliin ja puheli hänelle uudesta onnestansa. Ruhtinatar toivotti ilolla onnea hyvälle ystävälleen. Anna ilmoitti sitte ruhtinattarelle aikeet huomisen maskeradin Suhteen ja ruhtinatar suostut kaikkeen, mutta lisäsi:

"Lupaathan, Anna, että, jos siellä mitä kuulisit, sen pidät salassa — ja hyvin mahdollista, että saat kuulla kummallisiakin asioita, mutta lupaathan, ett'et niitä ilmoita kellekään kuin minulle."

Annan sen luvattua molemmat menivät huoneihin. Kun hovimestarinna myöhemmin tuli heitä noutamaan, hän oli hyvin tyytyväinen, nähden ruhtinattaren virkeämpänä ja iloisempana kuin sitä ennen.

* * * * *

Seuraavan päivän maskeraadi oli mitä loistavimpia tämän hovin lukemattomista huveista. Tässä kirjavassa pukujen hälyssä oli vaikea löytää ja tuntea ystävän ystäväänsä. Hovipiirissä oli kuitenkin tunnettu salaisuus, että ruhtinatar oli heleän punaisessa dominossa, ja että ihan valkoinen, untuvilla reunustettu domino oli hänen ystävänsä, neiti v. Helmers. Komea espanjan donna grandezza seurasi kuin varjo tätä paria, välin yhtenä, jauhotetun, tuuheatukkaisen ritarin kanssa Ludvig XIV:nnen ajoista. Tämä ritari lähestyi ystävyksiä, ja tarjoten käsivartensa punaiselle dominolle, hän osoitti valkoiselle lihavan luostariveljen ja neuvoi hänen sille tunnustamaan syntiänsä, sanoen hänen siinä löytävän lempeän ja lohduttavan rippi-isän.

"Oh, lähettäkää hän sitte minulle", pyysi punainen domino, puristaen ystävänsä kättä.

"Arvokas isä, minua on osoitettu teidän luoksenne; kuuletteko syntini tunnustuksen?" sanoi valkea domino munkille, joka juhlallisesti pyysi seuraamaan itseänsä, jonka perästä he sekaantuivat joukkoon.

Sill'aikaa ritari oli mennyt edelleen punaisen dominonsa kanssa.

"Minusta se oli hyvin paljo, tuo toispäiväinen kohtaus", sanoi hän, hetken oltua äänettä. "Se oli tulemaisillaan vaaralliseks, vaan minä ehdin toki avuksi. Ken tietää mitä ruhtinas olisi voinut luulla."

"Mitä?" vastasi domius hämmästyen. "Luuliko hän sitä entisen taudin oireeksi? Etkö hän luule minun vielä parannetuksi?"

Ritari seisattui. "Luuletteko hänen vaan sitä epäilleen? Kunhan ette muuta olisi ilmaisseet."

"Oh, olkaa! Mitä te puhutte? — Mikä salaisuus tämä mahaa olla; todella tässä alkaa tulla jo kummallista", ajatteli hän itsekseen.

"Kuinka voisin muutoin selittää sananne petoksesta?" kysyi valtiomies epäillen.

"Ah! Jumalani! Laulu oli minua liikuttanut, tunnettehan sen — ja sitte — hänen lempeät silmänsä, — oh, minä tunsin itseni niin vähäpätöiseksi hänen rakkaudelleen — ja, Sanonko vielä — minä rakastan häntä. — Oh, nyt taisin sanoa enemmän totuutta, kuin oli luvallista", ajatteli hän taas.

"Iloista se kuulla! Te siis suostutte tähän naimiseen, joka on koko maalle onneksi?"

"Ah, vaan mitä hän' nyt ajattelee minusta?"

"Olkaa huoletta. Minä jo olen pitänyt Siitä huolen. Turvatkaat minun sanoihini, jos teiltä mitä kysytään."

"Mitä te olette hänelle sanoneet?"

Ministeri kertoi nyt, mitä hän oli konsertti-iltana jutellut ruhtinaalle ja penäsi vielä, kuinka hänen olisi meneteltävä edelleen. Toinen lupasi kaikki.

Tämä odottamaton myöntyväisyys, kumma kyllä, ei herättänyt valtiomiehen epäluuloa, vaan ajoi hänen etsimään liittolaistansa, jolle hän tahtoi heti ilmoittaa huomionsa, nimittäin, ett'ei ruhtinatar ollutkaan vaikea ohjata, kun vaan ymmärsi oikein menetellä.

Jäätyään yksin, punainen domino alkoi etsiä odotettua rippi-isää, kun sen sijaan sai seurakseen trubaduurin.