Part 2

"Teidän korkeutenne", sanoi hän harmissaan, "onko jaloa käyttää ylhäistä asemaansa ja sellaisia aseita, joita ei ole luvallinen millään vastustaa? Te olette minua häväisseet ja tehneet minut naurun alaiseksi."

Ruhtinatar seisattui, hämmästyen tätä rohkeata puhetta.

"Ei se ollut niin pahasti ai'ottu", sanoi hän ja lisäsi vähän punastuen: "teillä on oikein, minä loukkasin teitä, millä toivotte sen minun korjaavani? Tahdotteko minun julkisesti peruuttamaan sanani?" Hän näytti vähän levottomuutta.

"Ei suinkaan, teidän korkeutenne", sanoi kamariherra hätäisesti, "minä tyydyn jalomieliseen tunnustukseenne ja toivon vasta saavanne minusta paremman ajatuksen."

Hän teki nöyrän kumarruksen ja vetäysi takasin, mutta ruhtinatar liittyi kreivittären seuraan ja jäi hänen luoksensa.

Ministeri, paroni v. Rauch oli riitautunut tohtorin, salaneuvos Wernerin kanssa.

"Sanalla sanoen, herra salaneuvos",' jatkoi ministeri, "minä en hyväksy keinoa, jolla te puolustatte ruhtinattaren ylpeyttä. Olisitte neuvoneet häntä tuntemaan asemaansa, kun tunnette, mitä häneltä vaaditaan."

"Teidän ylhäisyytenne", vastasi tohtori, "ruhtinatar tuntee kyllin velvollisuntensa ja on täyttämä kaikki vaatimukset, mutta minä luulen meillä ei olevan mitään oikeutta häneltä vaatia sitä, joka on vastoin hänen mieltänsä."

"Kuinka te olisitte niin unhottaneet?"...

"En mitään, teidän ylhäisyytenne, vaan kaikella on rajansa. Minä kumminkaan en tahdo olla osallisna mihinkään"...

"Se on kyllä!" keskeytti ministeri. "En minäkään ole unhottanut tehtävääni. Kreivitär v. Gerdt on luvannut minua auttaa ja koetelkoon ken voi meidän toimiamme estää."

Kreivitär oli heitä lähestynyt. "Luottakaat minuun, teidän ylhäisyytenne; Sitkein uppiniskaisuus voidaan murtaa, jos niikseen tulee, eikä salaneuvos Werner voi siihen panna esteitä. Ja muutenkin, ruhtinattaren oma etukin sitä vaatii, enkä minä ymmärrä miksi te olisitte sitä vastaan."

"En suinkaan, jos molemmat suostuvat, vaan ei muuten", vastasi tohtori synkästi ja vetäysi pois.

3. Luku.

Talvi oli ohitse. Kevät oli tullut sekä lintujen laulu ja kukkain tuoksu; hovissa oli ollut huvi toisensa perästä; ruhtinatar oli saanut iloita runsaasti, mutta niin vallattoman iloisena kuin luistinradalla häntä enää ei nähty. Hänen nuorilla kasvoillansa asui joku hiljainen alakuloisuus. Ministeri varsinkin ei voinut kehua hänen suosiostansa. Ruhtinattarella näytti kyllä olevan jotakin häntä vastaan, vaikka ministeri aina koetti näyttää, hänelle suurinta kohteliaisuutta ja kohteli häntä ikäänkuin suojelevalla hyväntahtoisuudella. Ruhtinas itse sekä perintöruhtinas lähestyivät häntä harvoin, eikä ruhtinattarenkaan kanssa häun tullut sisällisempään yhteyteen, vaikka tämä osoitti hänelle aina korkeinta kunnioitusta; Tämä olikin ainoa ruhtinattaren käytöksessä, jonka hovimestarinna täydellisesti hyväksyi. Muutoin hän teki, ehkä hyvin hellästi, aina joitakin muistutuksia, jotka juuri eivät olleet ruhtinattaren mieliksi. Salaneuvos Werner oli enimmän ruhtinattaren suosiossa, häntä tämä kohteli aina' ystävällisellä hymyllä ja hänen muotonsa tuli nähtävästi iloiseksi, kun tohtori häntä lähentyi.

Joutohetkinään ruhtinatar harjoitteli ahkerasti oppiansa, jolloin salaneuvos Werner usein oli hänen seurassaan ja nämä hetket näyttivät olevan yhtä hauskat molemmille. Mutta nämä opin harjoitukset olivat alkaneet jo tulla jotenkin säännöttömiksi.

Eräänä aamuna, kuu ruhtinatar oli yksin kamarissaan, ilmoitettiin hänelle salaneuvoksen tulo. Hän lensi iloisena tälle heti vastaan.

"Tervetultuanne, hyvä salaneuvos, oma hyvä tohtorini!" sanoi hän sydämellisesti, ojentaen hänelle molemmat kätensä. "Tulettehan vihdoinkin taas; missä te olette niin kau'an olleet? Arvelin tulla kipeäksi, saadakseni teidät tänne, kun muuten ei teitä saa nähdä", jatkoi hän nauraen ja likentäen hänelle nojatuolia. "Istukaa ja puhelkaamme, nyt kerran vielä yksin kuin ennenkin." Näin sanottuaan hän istui matalalle tuolille hänen jalkainsa juureen, katsoen lapsen luottamuksella iloisesti häneen.

"Noh, pikku ruhtinattareni, kuinka nyt täällä viihdytte?" kysyi hän, katsoen häntä ystävällisesti silmiin. "Olettehan jo olleet niin kauan, että tiedätte, mitä tämä teistä on."

"Tietysti, vahaa valtioviisautta, sitä kerran täytyy oppia hovissa, se on maailman meno, teidän korkeutenne."

"Kuinka, 'teidän korkeutenne!' nyt kun olemme vaan kahden kesken?" sanoi ruhtinatar nuhdellen. "Mihin nyt on jäänyt teidän 'rakas lapsenne', 'pikku Toninne?' Minä en tahdo nyt kuulla herra salaneuvosta, vaan omaa hyvää tohtoriani", sanoi hän hyväillen ja ottaen häntä kädestä.

"Hyviä lapseni", sanoi tohtori leppeästi, sivellen kädellään hänen aaltoilevaa tukkaansa; "teidän täytyy nyt oppia täällä olemaan ilman minua. Olen tullut juuri sanomaan teille hyvästit."

Ruhtinatar hypähti ylös. "Tohtori, kuin? Se ei voi olla tottanne! Sanokaa, ettei se niin ole!" jatkoi hän miltei rukoillen ja ojentaen yhteen puristetut kätensä häntä kohti.

"Se on aivan totta, lapseni. Minä menen täältä suoraan ruhtinaalta pyytämään eroani. Sitte vetäydyn pois ja muutan tilukselleni maalle. Te saatte nuoremman, iloisemman lääkärin, ettekä kaipaa vanhaa, jörömäistä ystäväänne", sanoi hän katkerasti naurahtaen. "Uskokaa, se on parasta niin." Hän nousi ja lähestyi ruhtinatarta, joka oli kääntynyt poispäin; mutta tämä sysäsi häntä takaisin sanoen:

"Noh, menkää sitte; niin pahaksi minä en teitä luullut. Mitä minulle olisi nuorempi lääkäri? Te ajattelette itsekkäästi vaan omaa mukavuuttanne ja hennotte minut jättää tänne ilman ainoaa ystävää. Vaan mitä minä olenkaan teille!" Hän peitti käsillään silmänsä ja purskahti itkuun.

"Lapsi, lapsi", sanoi tohtori surullisesti, "ken se nyt onkaan itsekäs? Te ette tunne mitä joka päivä saan kärsiä, sitä pilkkaa ja noita karsaita silmäyksiä. Te ette voi käsittää kaikkia loukkauksia, joita saan kärsiä vaan siksi, että olen heille vastuksena, josta halutaan päästä irti. Että vanha mies haluaa silloin mieluimmin väistyä, te ette voi sitä arvata."

Ruhtinatar käännähti ja kiersi äkkiä molemmat kätensä hänen kaulaansa.

"Anteeksi tohtori!" kuiskasi hän. "Antakaa minulle anteeksi, vanha ystäväni. Pikku Toninne ei suinkaan tahdo teitä häväistäväksi noilta ilkeiltä hovilaisilta, tuolta viekkaalta paroni v. Rauchilta. Tunnenhan minä ne hienot solvaukset, uskokaat tohtori, minä ne tunnen, enkä tahdo teitä pidättää. Älkää nyt suuttuko vaan minuun, tuskissani vaan minä tein teille väärin — nyt käsitän kyllä hyvin, miksi haluatte erota." Hän katsoi tohtoriin surullisesti ja kyyneleet silmissä. Tohtori oli myös liikutettu, hän puristi häntä rintaansa vasten ja siveli hänen tukkaansa.

"Lapsi parka! Tekin sen ymmärrätte!" sanoi hän, pian itsekseen, "ja minä olen kumminkin mies ja te vaan heikko tyttö. — Oi", jatkoi hän sitte, katsellen hänen nuorta kyyneleistä muotoansa, "minä en mene, minä jään, te voitte vielä tarvita luonanne ystävää, ja eihän teillä ole täällä muita. Jos en voisikaan teitä auttaa, niin lohduttaa edes voin, jos on tarvis."

"Tohtori, oh, isällinen ystäväni! Voisinko teitä kyllin kiittää! Ja kuinka voin uhraukseenne suostua?" Hän puristi innokkaasti tohtorin kättä ja painoi sen huulillensa.

"Minun suloisin palkintoni on tyttärellinen rakkautenne", sanoi tohtori ja painoi suutelun tytön kirkkaalle otsalle. "Pieni veitikka, mihin olette minun saaneet? En ollenkaan tiennyt niin vaikeaksi, miltei mahdottomaksi teistä erota", sanoi hän hymyillen. "Sanokaat, miksi olemme niin?"

"Hyvä tohtorini! tehän olette pelastaneet henkeni, ollut isällinen ystäväni, turvani, mitä olisin ilman teitä?" sanoi hän vakaisesti. "Kiitollisuus yksin jo sitoisi minun i'äkseni teihin. 'Jos saisin seurata teitä kotiinne ja päästä sinne tyttäreksenne, kuinka onnellista, — mutta", — hän huokasi syvästi, "ei, se ei käy nyt laatuun, minun täytyy pysyä, missä kerran olen. — Mutta sen sittenkin sanon, älkööt uskoko voivansa pakoittaa minua naimisiin oman mielensä mukaan."

Tohtori katsahti hämmästyen. "Vaan jos he sitä tahtoisivatkin, lapseni. Älkää noin tuijottako, se ei teitä kuitenkaan auta. Ehkä se on parasta, kun sen saatte kuulla minulta ja tottua siihen ajatukseen, sillä ennen eli myöhemmin sen kuitenkin kuulette ja silloin on hyvä jo olla varustunut. Sitä vartenhan minä tahdoinkin erota, kun en luullut voivani siinä teitä auttaa."

"Mutta, tohtori, kuin se on mahdollista?" sanoi hän miltei vavisten ja tuijotti hämmästyneenä. "Ken se sitte on?"

"Lienee parasta sanoa teille kerrassaan kaikki, muuten saattaisitte turhalla vastarinnalla pilata asemanne. — Tiedättehän että ministeri lähetti meidät pohjan meren rannalta suorastaan Italiaan. Siksi hankittiin tarpeelliset varat, joita sitä ennen oli mahdotoin mistään saada. — Uskotteko todella tuota liikuttavaa satua valtiomiehestä, joka säälii surevaa äitiä — ja säästäen äidillisiä tunteita sai mahdottomia mahdolliseksi? Niin, raha-asiain epätoivoinen tila oli korjattava edullisella naimlskaupalla. Ruhtinatar oli siis kaikin tavoin saatava terveeksi, esitettäväksi sulhaiselle, rikkaalle uljaalle prinssi Albertille H:ssa." Hän seisahtui vähän ja sitte jatkoi: "Olettehan kuulleet sylikoiratarinan?"

Ruhtinatar polki jalkaan ja huudahtaen:

"Mitä tuhmuuksia! Ja sitä kaikkea uskottaisiin?"

"Noh, miks'ei, kun se niin hyvin sopii."

"Vaan millainen tuo ruhtinaanne sitte on, joka noin annaikse paroni v. Rauchin aikeihin?" kysyi ruhtinatar ylenkatsein.

"Hänestä en voi sanoa kuin hyvää", vastasi tohtori. "Nuori, kaunis, viisas, uljas, oikea 'gentleman'. En ainakaan häntä voi pakoittaa. Jos ei hän rakasta, silloin siitä ei mitään tule. Mutta jos onneksi ruhtinas Albert ottaisi tuon pikku Tonin siipeinsä suojaan, kyllä hän silloin korjattu olisi ja minä toivoisin, että Toni myös antaisi hänelle koko sydämensä rakkauden, sillä sen hän kyllä ansaitsee."

"Se olisi onnetointa mitä minulle voisi tapahtua", sanoi ruhtinatar. Hän tuijotti synkeänä eteensä, kyynäspää nojattuna pöydälle. Tohtori katseli häntä tarkasti.

"Luuletteko ruhtinaan tulevan kohta?" kysyi taas ruhtinatar yhtäkkiä.

"Niin luulisin; kumminkin saatte kohta hänestä kuulla. Älkää turhaan vastustako, se saattaisi vaan teitä rettelöihin. Siinä olisivat kaikki teitä vastoin."

"Sen tiedän", vastasi hän synkästi, "mutta pakoittaa en ai'o itseäni antaa. Vaan olkaa huoleti, te neuvoitte minua käyttämään valtioviisautta, niin ai'on tehdäkin ja jos ruhtinas on niin ritarillinen kuin äsken sanoitte, hän auttaakin minua itse."

"Varokaa, lapseni, malttakaa mielenne. Kreivitär v. Gerdt on kyllin utala arvaamaan jokaisen aikeenne, pelkään, ettei hän teille anna mitään tilaisuutta puhutella ruhtinasta. Ennen kaikkea älkää unhottako asemanne velvollisuuksia, älkää tehkö mitään, jota omatuntonne ei hyväksy."

"Olkaa huoleti, rakas, vanha ystäväni; minä lupaan tehdä niin, että voin vastata teille ja omalletunnolleni. Muita tuomareja en tunnusta. Ja onhan minulla aina lohdutus teidän läsnäolostanne, jota toivon edelleen saada nauttia."

"Hyvästi, rakas lapseni, minä menen nyt ottamaan eronhakemukseni takaisin. Olkaa nyt vaan levollisena; ehkä silloin kaikki loppuu onnellisesti." Hän syleili häntä ja meni.

Ruhtinatar katsoi vielä surullisesti hänen perästänsä.

"Hyvä Jumala!" huokasi hän; "tuokin vaan sitä toivoo; missä ma poloinen löydän turvan ja avun." Hän vaipui polvilensa ja peitti kasvonsa.

4. Luku.

Eräitä hetkiä sen perästä astui ruhtinatar suruisen tyynellä sulo-katsannolla äitinsä vastaanotto huoneesen. Täällä hän tapasi muutamia hovinaisia, jotka odottivat vanhan ruhtinattaren tuloa. Ovi hänen sisäkammioonsa oli suljettu, ja ruhtinatar oli siellä ottanut vastaan ainoastaan vanhan ystävänsä, paronitar v. Ortenin. Hovimestarinna puhutteli hiljaan eräitä vanhempia hovinaisia. Yksi nuoremmista hovinaisista seisoi katsellen seinällä taulua, joka kuvasi ruhtinatarta noin 16-vuoden i'äliä. Se oli sama nuori tyttö, joka oli seurannut ruhtinatarta hovimestarinnan luona käydessä.

"Te katselette minun muotokuvaani, neiti v. Helmers, olenko siitä ajasta paljon muuttunut?" kysyi ruhtinatar, laskien kätensä tytön olalle.

"En oikein voi sanoa, teidän korkeutenne", vastasi tyttö vähän hämillään: "Teidän korkeutenne on", — hän tavoitteli, vaan ei saanut enempää, Ruhtinatar naurahti.

"Minä olen vanhempi, tahdotte varmaan sanoa; niin eihän aina voida olla 16-vuotisena."

"Ei juuri niin, teidän korkeutenne", vastasi neiti von Helmers kiiruhtaen Selittämään. "Minusta oli ensin jotakin outoa katseessanne; teidän korkeutenne oli iloisemman ja raikkaamman muotoinen, mutta nyt on yhtäläisyys ihan täydellinen. Taiteilija on oivallisesti saanut taululle teidän korkeutenne surullisen, eli paremmin sanoen tyyneen, katseen."

Ruhtinatar kääntyi pois; eräät muutkin lähestyivät taulua ja vertaileminen alkoi tulla ruhtinattarelle vaikeaksi. Hovimestarinna tuli hänelle avuksi.

"Kuva on todellakin oivallinen ja hyvin onnistunut", sanoi kreivitär von Gerdt, "mutta minä tahdon ruhtinattarestamme uuden, iloisemman kuvan. Eikö se ole teidänkin ajatuksenne, neiti von Helmers?"

"Ah, niin!" huudahti tämä iloisesti.

"Mutta siksi teidän korkeutenne saa jättää pois tuon surullisen muodon ja näyttää iloisemmalta", sanoi kreivitär ystävällisesti. "Onko tänään mikään pahoittanut teidän mieltänne?" kysyi hän, seuraten ruhtinatarta salin toiselle puolelle, jossa kreivitär näytteli hänelle muutamia kuvia.

"Minulla on syytä olla pahoillani", sanoi ruhtinatar hiljaa. "Salaneuvos Werner kävi luonani ja tahtoi erota hovista. Minä sain hänen kuitenkin jäämään, vaikka se oli hänelle vastenmielistä. Miksi häntä tahdotaan eroittaa ja mitä hän on tehnyt?" Hän katsoi tyynesti kreivittäreen.

"Armas ruhtinattareni", — yritti kreivitär, mutta ruhtinatar jatkoi:

"Eikö hänen ansionsa ruhtinasperheen suhteen ole kyllin suuret saamaan kohtelun, joka ei pakoittaisi häntä ottamaan eroansa, vaikka minunkaan tunteistani ei pidettäisi lukua? Uskotteko kreivitär, että minä ilman hänettä olisin suostunut teidän aikeihinne? Ja luuletteko sitä edelleen voivanne", — lisäsi hän vapisevalla äänellä, — "jos ette häntä tarvitse — ja paitsi sitä, olihan hän ennen teidän ystävänne. — Suottehan anteeksi, että puhun teille näin!" Hän lähestyi kreivitärtä ja laski kätensä hänen käsivarrellensa. "Älkää luulko sentähden minun unhottaneen kaikkea kuin olette tehneet minulle — ja kaikkea, jota olen teille velkaa — vaan koettakaatte myös asettua mi-nun sijaani ja." —

"Antakaa jo olla, ruhtinatar", sopotti kreivitär. Hän oli punastunut mutta kääntänyt päänsä niin, ettei muut voineet häntä nähdä. "Minä suinkaan en ole tahtonut poistaa salaneuvos Werneriä, jota kunnioitan silloinkin, kun olen toista mieltä kun hän; ja rauhoittaakseni teitä, lupaan laittaa niin, ettei häntä vastedes häiritä. Mutta älkää uskoko", sanoi hän kiivaudella, "ettemme ilman Salaneuvoksen apua saisi toimeen, mitä me kerran olemme päättäneet ja nähneet hyväksi, vaikka vielä te, ruhtinatar, sitä ette voisi käsittää. Uhkaukset ovat siis vallan turhat. — Ja lapseni, jättäkää nyt houreenne, teille hyvää me tahdomme kaikki. — Jos voisin luulla, että salaneuvos Werner on teille päähän pannut nuo houreet, minä olisin ensimäinen vaatimaan hänen eroansa, mutta siihen hän on liian viisas ja liian hyvä. — Noh, olkaa nyt vaan iloinen, ruhtinatar tulee heti."

Kreivitär nyykäytti ystävällisesti ja meni selittämään eräälle hovinaiselle, miten hänen oli täytynyt lohduttaa ruhtinatarta, joka oli muka taas saanut yhden alakuloisia kohtauksiansa, jotka vielä ajoittain häntä tapasivat, vaikka hän muuten oli aivan terve.

Ruhtinatar katsoi synkeästi kreivittären jälkeen ja sanoi itsekseen:

"Heille on turha puhua suoraan, viisaus on ainoa keino."

Hän istuihen ja neiti v. Helmers lähestyi häntä vähän epäillen.

"Tohdinko kysyä, miksi teidän korkeutenne on pahoilla mielin?"

Ruhtinatar katsahti noihin ystävällisiin, nuoriin kasvoihin, joista loisti hyvän sydämen tunteet.

"Oi! minä olen taas saanut hyviä nuhteita ankaralta hovimestarinnaltani. Hän pitää huolen minun kasvatuksestani. Mutta nyt en sitä enää ajattele. — Oliko teillä haukka eilisellä huviretkellänne? Ilma kumminkin oli mitä kauneinta."

"Ihastuttavin!" vastasi tyttö, hyvillään saada puhella jotaki ruhtinattaren huviksi. "Onko teidän korkeutenne nähnyt Helmerslustin? Se on jumalallinen paikka."

"En luule, tahi kumminkaan en muista sitä nähneeni", vastasi ruhtinatar epäröiden.

"Sinne on teidän korkeutenne tultava. Ihana järvi saarinensa ja jyrkät vuoriset rannat. Oh, ette usko, mikä ihana paikka se on."

Ruhtinattaren muoto kirkastui. "Onko siellä venhekin?" kysyi hän. "Oh, sinne minä tahtoisin. Mutta älkää virkkako siitä, ennenkuin tiedämme, jos ei se ole vasten etikettiä, sillä kreivitär v. Gerdt ei siinä salli yhtään poikkeusta", sanoi hän, nousten ottamaan vastaan vanhaa ruhtinatarta, joka nyt tuli saliin.

* * * * *

Seuraavana päivänä löydämme kaksi vanhaa tuttavaamme, paroni von Gerdt'in vilkkaassa keskustelussa jälkimäisen vierashuoneessa. "Nyt voin teille, kreivitär, ilmoittaa sen iloisen uutisen, että asiamme on selvinnyt. Ruhtinas Alberttia saamme odottaa kohta tänne."

"Noh, kuitenkin! Minä pelkäsin, että viivytys jo oli suututtanut asianomaiset H:ssa."

"Luulitteko noin? Arvelitteko minua niin vähän ovelaksi, etten osaisi pitää liittolaistani kiinni. Vähäinen viivytys on helppo kärsiä, kun on niin hyvä valtti kädessä kuin pieni ruhtinattaremme. En yhtään epäile ruhtinaan ihastumista häneen."

"Se ei ole niinkään varma, teidän ylhäisyytenne, kuin luulette, jos ette käytä suurempaa varovaisuutta", vastasi kreivitär terävästi. "Pyysinhän jo kerran enemmän kysymään arvoisan salaneuvoksemme mieltä, mutta kuitenkin olette hänen pakoittanut hakemaan eroansa. Ruhtinattaren tähden on hän sen kyllä ottanut takaisin, mutta ruhtinattaremme syytti siitä minua ja muistutti miten kaikki, mitä me olemme uhonneet, on viimeksi salaneuvoksen ansioa, jos ne menestyvät."

"Kuinka? Hän olisi tohtinut!" Sanoi ministeri hämmästyen.

"Sanoinhan jo, ettei hän vanhempana ole taivutettava miksi hyvänsä. Ennen kaikkia on soviteltava salaneuvos Werner. Vaikka minä en Sitä myöntänyt, oli ruhtinatar kuitenkin oikeassa siinä, että meidän omat etumme vaativat meidän pitämään hänet täällä. Olen siis pyytänyt hänet tänne ja niin tarkka kuin hän on", lausui kreivitär katsoen kelloansa, "on hän heti kohta oleva täällä. Tehkäät nyt, teidän ylhäisyytenne, parastanne, sillä hän se nyt yksin voi ohjata aluksemme. Teidän työnne, minun luulleni, siinä jo on päätetty."

Ministeri epäili vähän. "Olkoon teillä oikein, kreivitär", sanoi hän. "Te olette nyt, kuten ainakin, ollut etevämpi minua. Tuon vanhan jöröpään suhteen saatte olla huoleti. Kun hän kerran on luvannut jäädä, hänen täytyy meitä myös auttaa, muuta ei hän voi. Minä hänet sentähden sovitan. — Vaan tuossa jo tuleekin vanha ystävämme."

Salaneuvos Werner astui sisään kumartaen.

"Minä en tiennyt saavani täällä kunnian tavata teidän häijyyttänne", sanoi hän jotenkin kylmästi. "Millä voin palvella teitä, kreivitär?"

"Hyvä salaneuvos, istukaatte, Meillä on tärkeä asia keskusteltavana, paroni v. Rauch ilmoittaa minulle juuri ikään, että saamme odottaa ruhtinas Alberttia näinä päivinä tänne. Ettekö te ottaisi sen ilmoittaaksenne ruhtinattarelle", sanoi kreivitär. Hän näytti koettavan välttää tuon vakaisen miehen tuijotusta.

"Se on siis todellakin tekeillä?" sanoi tohtori. "Vaan luuletteko tuon kokeenne onnistuvankin?"

"Varmasti, herra salaneuvos", vastasi ministeri. "Ruhtinatar on niin loistavan iloinen ja kukoistava kuin ruusu. Ruhtinas ei olisi ihminen, jos hän ei siihen ihastuisi."

"Hän oli, tahdoitte sanoa, paroni v. Ranch", oikasi tohtori. "Miksi te, kreivitär, olette tehneet minun kukoistavan ruusuni? Hän vaalenee ja surkastuu; silmien loisto on himmentynyt, ja tuo alakuloisuus! Teidän etikettinne on vienyt häneltä kaikki, minkä suurella vaivalla olin saanut toimeen. Jos tahdotte hänen miellyttämään ruhtinasta, koettakaa kumminkin saada hänen suutansa jälleen hymyyn."

"Te olette oikeassa, herra salaneuvos, nyt kuten ainakin", kiiruhti ministeri sanomaan. "Keksikää jotakin, kreivitär, tuon ruhtinattaremme huviksi. Ruhtinas ei saa nähdä häntä surullisena, ei suinkaan; minä olen kuullut hänen inhoavan alakuloisia naisia. Minä toivon varmaa menestystä, kun vaan luotamme kokeneen ystävämme neuvoihin."

Tohtori naurahti ivallisesti. Kreivitär nousi ja lähestyi tohtoria.

"Me saamme siis luottaa teidän apuunne?" sanoi hän.

"Kuu se vaan tarkoittaa ruhtinattaren onnea ja menestystä."

"Ruhtinattaren ja ruhtinasperheen", oikasi kreivitär, "sillä ne ovat niin likeisesti yhdistetyt, ettei toinen ole mahdollinen toisetta, sen minä tahdoin teille muistuttaa."

"Siten olemme kaikki yksimielisiä. Sanoinhan minä; että herra salaneuvos tässä asiassa tiesi tehtävänsä yhtähyvin kuin mekin, ja ilokseni näen, etten ole erehtynyt. Nyt hyvästi, kreivitär, ja te, herra salaneuvos, pidätte huolen ruhtinattaresta. Minä menen hankkimaan varustuksia ruhtinaan vastaanotolle."

Hän meni; tohtori sanoi myöskin jäähyväiset kreivittärelle.

"Lapsi parka", sanoi hän mennessään portaita alas, "sinulla on tärkeä hetki!"

5. Luku.

Oli kuuma, helteinen päivä. Kaksi nuorta miestä käveli pölyistä maantietä.

"Minä puolestani istusin mieluummin vaunuissa, jotka sinä niin kevytmielisesti jätit, poistuaksemme tästä kauheasta helteestä", sanoi toinen nuorukaisista, jota näytti vaivaavan hänen i'ällensä tavaton lihavuus.

"Malttia, Walter", vastasi toinen nuorukainen, pyyhkien hikeä otsastaan. "Se varjoinen metsätie, josta portinvartia puhui, on vähän matkaa tästä."

"Ole huoletta; heidän 'vähä matkaansa' ei ole niinkään vähä, kuin luulet. Ehkä vaan parin tunnin matka tässä helteessä."

"Vaan annas olla, enköhän jo tuolla näe haettua metsätietämme ja siellä varjoisessa metsässä saamme viileämmän sijan levähtämään kuin tässä maantien pölyssä."

Astuttua vähäisen matkan edelleen he poikkesivat metsäiseen seutuun vievälle polulle ja olivat pian metsän keskellä.

"Vaan tiedätkö varmaan tämän oikeaksi tieksi?" kysyi kumppaniltansa ensimäinen puhuja. "Entä jos tänne eksymme ja viivymme yli määrätyn ajan."

"Meiltä ei ole mitään kiirettä, Walter! Siihen on vielä kaksi päivää kun meitä odotetaan. Ja muutenkin, saat olla huoleti. Tiedäthän, että minulla on kaikkialla hyvä onni; näetkö, tässä on viileä siimes, jossa voimme levähtää."

Näin sanoen hän heittäytyi alas nurmelle, laski lakkinsa maahan ja pyyhkäsi hikeä otsaltaan. Hänen tumman ruskeat kiharansa liehuivat vapaina; hänen tumman siniset silmänsä loistivat iloisesti ja yht'aikaa ylpeästi mustain kulmakarvain alta, jotka välistä voivat saada uhkaavan muodon ja panna ne säihkymään tulta. Hänen ystävällistä suutansa ympäröi lyhyt, vaan tuuhea, musta parta ja viikset.

"Sinua, onnen lasta!" Sanoi toinen, jonka nimen kuulimme Walteriksi, "tämänkin ihanan paikan Sinä onnistuit löytää."

Molemmat heittäysivät pitkälleen pehmeälle nurmelle.

"Tämänkin", vastasi kumppani; "mitähän minun eduistani sinä enemmän kadehtinet; se olisi hauska tietää."

"Onko mitään, joka antaa suurempia etuja kuin korkea Suku?" sanoi Walter. "Se tuottaa sinulle kaikki valmisna käteen, rakkauden, kauneuden; tarvitset ojentaa vaan kätesi niitä ottamaan."

"Sanotko rakkaudenkin? Olisit sanonut morsiamen, sen kyllä löydän, vaan rakkautta, se on niin ja näin. Jos emme ollenkaan mieltyisi toisiimme! Minusta se on kohtalaista onnea saada noin valmiisti kaikki. Voitto on suloisempi, kun siitä on saanut ensin taistella. Vaivaton saalis on aina vähäarvoinen."

"Noh, hiisi! Miksi häntä sitte otat? Mikä sinun nyt on tehnyt noin taipuvaksi?"

Nuorukainen katseli haaveksien, molemmat kädet päänsä alla, kulkevata pilveä muutoin kirkkaalla taivaalla, ja vastasi hiljaksensa.

"Tahdoin toki hänen nähdä. Kaikki mitä hänestä on kerrottu vivahtaa noihin kuuluisiin itämaan satuihin, tuskin tuo tauti niin ihmeellisesti parannettu, sitten tuo ylenpalttisuus, tuo iloisuus ja vihdoin selittämätön alakuloisuus. Uskotko, minulla on hänestä paremmat tiedot kuin nuo ovelat herrat voivat luulla. Heidän kujeistansa minä vähät, minua huvittaa hän itse."

"Mutta jos ei hän sinua miellytä, niitä silloin teet?"

Nuorukainen nauroi ivallisesti.

"Minä lahjoitan heille silloin vaan summan, jota haluavat ja olen vapaa kuin ennen."

"Lahjoitat! ja miksi?"

"Pettääkö tahtoisin heitä minä? Koko puuhan, näet, on tehnyt heidän kurjat raha-seikkansa; siksi he haluavat minua, tahi oikeimmin minun rahojani. Poikaparka, hän on hävittänyt kaikki, se on Surkuteltavaa, ei hän niin huono olisi — mutta hänen isänsä, siitä en paljon maksaisi. Miten hän tyttärensä jätti avuttomaksi! Juuri kuin oli tarvis mennä Italiaan, hän sen lähetti Rabensteinin hökkeliin, kunnes tuo viekas paroni v. Rauch sai onnellisen Sylikoirajuttunsa. Ihme oli silloin Antonia raiskaa vielä saada pelastetuksi."

"Vaan mistä ihmeestä sinä, Albert, tuon kaiken sait?" kysyi Walter.

"Sanonko sen sinulle? Alfonsilta. Hän oli tunnon vaivoissa sisarensa suhteen, jonka matkarahat hän kadotti pelissä. Hän kääntyi silloin minuun; kuten tunnet, me olimme ylioppilaskumppanit. Silloin halusin vaan päästä irti hurjasta kihlauksestani S:in ruhtinattaren kanssa, jonka vanhempamme, eli oikeastaan vaan valtiomiehet, olivat saaneet toimeen. Silloin Alfonsin kanssa teimme tuon saman koirajutun, jonka sitte idätimme paroni v. Rauchille makupalaksi. Hauskaa kumminkin on nähdä sukkelan paronin nyt ajavan minun asiaani, kun hän päinvastoin luuli vetävänsä nenästä minua. Mutta Alfonsia minä en ymmärrä, hän ei kirjoita minulle enää, hän juuri kuin karttaa minua, ja minun tietoni ovat jo toisesta lähteestä. Katuuko hän, juuri kuin olisi minulle myönyt sisarensa, mutta siitä olkoon huoletta, en minä niin hänelle tunkeudu, jos ei hän suostu. — Mutta nyt, veliseni, ehkä jo jatkamme kävelystä, vain oletko vielä väsynyt?"

"En suinkaan. Tuo historiasi on minut virvoittanut. Toivoisin vaan paroni v. Rauchille tuon hyvän tarinan. Olisi hauska nähdä hänen naamansa silloin, kun huomaa itse olevansa vedetty nenästä. Olen hyvin kiitollinen, kun valitsit minun seuraksesi tälle hauskalle matkalle, enkä enää valita, jos veisit minun vaikka Mont Blanc'in ylitse", sanoi Walter leikillä, seuraten ruhtinaa varjoista tietä.

Eräitä hetkiä myöhemmin kävelijät olivat tulleet vuoriseen metsäseutuun, jossa vähäinen polku oli heiltä haihtunut. He katselivat ympärilleen ja näkivät vihdoin edessään pienoisen järven.

"Kuinka ihanaa täällä on!" huudahti ruhtinas ihastuen.

Korkeat, metsäiset rannat kuvastuivat ihanasti järven tyvenessä pinnassa.

"Minusta", sanoi Walter, "olisi hauskempi, jos näkisin vaikka olilla katetun mökin, tahi vielä paremmin sivistyneen ihmisasunnon tässä jylhässä metsässä. Todella sanoen, tuo ihanuus ei auta nälkääni."

"Hyvin jokapäiväistä!" vastasi Albert. "Mutta kulitko, mitä se oli?"

Molemmat seisattuivat kuultelemaan. Järveltä kuului airojen loiske.

"Siellä on venhe!" huudahti Walter hyvillään.

"Vait!" käski ruhtinas jyrkästi.

He kuulivat laulua, joka tuntui lähenevän ja, vihdoin voitiin selittää sanojakin. Sävel oli yksinkertainen, vaan ääni vieno ja sulava:

"Laula, aaltoni, oi, Rannan loisteessa soi, Laula, riemuitse keväässä sä. Tuuli pilveä vie, Vaihteleva sen tie Niin kuin ihmisen elämä tää.

'Pikku ystäväni, Lintu, oksallasi, Mulle laulusi toisinaan suo. Sitte lennät sä pois, Oi, kellä siipiä ois Että lentää sais taivahan luo!"

Venhe oli laulun kestäessä lähennyt; siinä istui kaksi nuorta neitoa kansan puvuissa, toinen souti ja toinen lauloi, ohjaten venettä melalla, joka vaan keveästi hiihti veden pintaa. Venhe ja siinä olevat nuoret tytöt somassa, heleänvärisessä kansanpuvussansa elähytti uudella sulollaan tämän jo ennestään ihanan metsäseudun.

"Kuinka somia tyttöjä!" kuiskasi Walter.

"Hyvin hauskaa, vaan vait vielä", sopotti Albert. He olivat lymynneet rantapensaiden taa.

"Seisota vähäsen, Anua", sanoi tytöistä se, joka oli laulanut. "Tässä on niin ihanaa ja rauhallista."

Soutaja pysäytti aironsa ja molemmat katselivat haaveksien ympäri ihanaa seutua.

"Nousemmeko tässä maalle?" Liisi esti soutajaa, katsoen iloisesti kumppaniinsa.

"Miksi juuri tässä, Anna? kysyi toinen.

"Ettekö luule tuon vuoren rinnassa jo olevan mansikat kypsiä?"

"Todella, mutta jos viivymme liian, kun aioimme vielä Katrin tuvatta käydä. Sitä en nyt tahtoisi jättää, hän tulee niin iloiseksi siitä vähästä, jota viemme. Tie tulee siten pitkäksi, ja vihdoin saamme nuhteita, jos viivymme myöhään?"

Soutaja tarttui airoihin ja yritti painaa ne veteen.

"Arveletteko todella antaa heidän jättää meidät tähän?" kysyi Walter pelästyen.

"En suinkaan!" vastasi ruhtinas. "Hyvät tytöt!" huusi hän, tullen yhtäkkiä esiin.

Tytöt säikähtivät ja kiljahtivat yht'aikaa hämmästyneinä.

"Hyvät tytöt, ohjatkaat meitä, kahta eksynyttä, löytämään jonkun ihmisasunnon", sanoi ruhtinas ystävällisesti.

Tytöt katsoivat toisiansa silmiin.

"Niin, jos me itsekään tietäisimme", vastasi laulajatyttö. "Me olemme ensi kerran tässä seudussa." Hän katsoi hymyillen kumppaniinsa. Tytöt sopottivat keskenänsä. Vihdoin Anna sai airoillaan venheen liikkeelle ja ruhtinas kiiruhti ottamaan sitä rannassa vastaan.

"Minä en tiedä muuta neuvoa, kuin että tulette venheesen, ja me soudamme teidät tuonne mokin luo, josta saatte ohjaajan, joka vie teidät maantielle, jos nimittäin ken mökissä on kotona, muuten saatte odottaa siellä", sanoi laulajatyttö, jonka nimi oli Liisi.

"Odottaa me ainakin voimme, kun meillä ei ole kiirettä", vastasi ruhtinas ja hyppäsi venheesen. Walter teki samoin, vaikka hypätessään oli pudota veteen, jos ei Anna olisi ehtinyt häntä auttaa, mikä taas, Walterin harmiksi, pani tyttöjen suut nauruun, Anna yritti nyt soutamaan, mutta Walter esti sen, sanoen, ettei hän mitenkään tahtoisi vaivata naisia heitä soutamaan, pyysi airoja ja sai Annan istumaan kumppaninsa vastaan. Liisi pysyi paikallaan perässä.

"Noh", sanoi Walter, "tapaammehan siellä jonkun ihmisen, jolta voimme saada jotain ruokaa, sillä me olemme nälkään kuolemaisillamme."

Tämän sanoi hän niin alakuloisesti, että tyttöjen oli vaikea pidättää nauruansa.