Part 4

URPIA (on noussut "rakkaus" sanan kuullessaan; puoliksi itsekseen, tukahtuneesti). Tunnen olevani kaksinkerroin kunniaton mies. (Kääntyen toisten puoleen.) Tällä matkalla heitin vaakalaudalle koko elämäni, punnitsin itseni. Minun piti ensiksikin hankkia hyvitys sinulle näytelmäsi kärsimästä tappiosta, johon alunperin juuri minä olin syypää — —

KORP (keskeyttäen; innostuen). Mikä hurskas valhe! Alkusyynä oli minun aivojeni ajatus lyödä teidät kaikki oman sydämenne roviolle, sytyttää, polttaa ja korventaa, nähdäkseni, lentääkö roviolta pilviin purppuralintu vai kultainen epäjumala. Tähän saakka on Mammona joutunut tappiolle joka ottelussa.

URPIA (intohimoisesti). Mutta rakkauteni edessä olen tehnyt suurimman petoksen. Minun piti pelastaa viimeinkin Ruth tästä vaivaisesta kellarista. Minulla ei ole oikeutta alentaa häntä. Olen tuntenut, kuinka köyhyyden likaiset sormet riistävät meiltä suloisen rauhan — ne tahraavat puhtaimmankin mielen. Katkeruuden myrkky työntyy päivä päivältä syvemmälle sydämeen, se kutistuu joka valvottu yö ja tulee pelkuriksi — (Lyyhistyy istumaan.)

KORP. Väärä sana! Se näyttää tulevan poroporvarillisemmaksi päivä päivältä. Sitä syö vanhojen ennakkoluulojen syöpä. Iso mies! Etkö osaa ylistää köyhyyttämme? Millä muulla me mittaisimme tämän yhteiskunnan tyhmyyttä ellei juuri omalla köyhyydellämme?

URPIA. Ruth ei ole tottunut tällaiseen elämään. Hän kärsii tästä ihmisenä, kuuletko, ihmisenä!

KORP. Mutta riemuitsee naisena. Se on enemmän kuin se moralistien ylistämä ihmisenkeli, jonka tekosiipiä saa korjailla joka toinen päivä. Sinä et tiedä vielä, kuinka paljon eräät naiset kykenevät uhraamaan rakkauden tähden. He kykenevät iloitsemaan kärsimyksestä enemmän kuin me nautinnosta.

URPIA. Uskotko, että hän ilostuisi minun tulostani, vaikka kuulisi —

KORP (lyöden Urpiaa olalle). Sinä heikkouskoinen.

URPIA. Suurta onnea on syytä epäillä aina. Minä tunnen, että se juuri saa kuoleman-kuumeen pienimmästäkin haavasta. Koko matkan ajan olen ollut uneton ja levoton - olen pelännyt — Sinä tunnet minut: kaikki tai ei mitään.

KORP (menee oikeanpuoliselle ovelle; koputtaa). Ruth, Jarbas on porttien edessä ja Pyhä Yrjänä pelkää — (Urpialle; iloisesti nauraen.) Olen aina huomannut, että näyttelijäammattiin kuuluu kaunis sydän, mutta heikonpuoleiset aivot.

URPIA (nousee). Olkoon niin, mutta vannon sinulle: jos kärsimäni tappio sumentaa nyt pisarankin meidän jälleennäkemisemme ilosta, olen hautaava itseni ikuisesti, eikä minua silloin enää mikään herätä. En jaksa aloittaa enää kolmatta elämää. — Ja sinua kiellän silloin sekaantumasta kohtalooni. Lupaatko sen, kuin miehelle mies?

KORP. Avun annan kunkin rukouksen mukaan. (Vetäytyy taka-alalle, josta Ruthin tultua poistuu Pollen kanssa oikealle.)

VII KOHTAUS.

Ruth tulee vakavana, epäröivänä oikealta.

URPIA (hetken vaitiolon jälkeen levittää käsivartensa, lähestyy ja sulkee Ruthin syliinsä, suutelee; kuin heräten peloittavaan todellisuuteen). Huulesi ovat kylmät.

RUTH (katkerasti). Kylmätkö?

URPIA (äkkiä; arasti). Iloitsetko tulostani?

RUTH (eroten, siirtyen vasemmalle pöydän luo; katsoen poispäin). Iloitsisin, jos — uskaltaisin — — (Hetken vaitiolon jälkeen; kuin syyttäen.) Ja sinä itse?

URPIA (hämmentyen). En tiedä miten selittäisin —

RUTH (ääni pidätetystä tuskasta värähtäen). Onko se vaikeaa?

URPIA. Jos tietäisit, kuinka minä häpeän. Kun lähdin matkalle, näyttelemään, olin mieleltäni todellakin kuin Pyhä Yrjö, sorrettujen ritari. Lähdin takomaan miekkaa, päästäkseni taistelemaan kaukaisen maan vaaraan joutuneen prinsessan puolesta. Olin enemmänkin kuin ritari. En ollut lähtenyt häntä pelastamaan vain kuolemasta, vaan myös köyhyydestä ja kurjuudesta. — Ja minä luotin itseeni. En ole koskaan sen palavammin näytellyt kuin tällä matkalla —

RUTH (elostuen). En ymmärrä — missä on sitten sen häpeän syy?

URPIA. Tappiossa, nääntävässä, katkeroittavassa tappiossa. En onnistunut miekkani takomisessa, sillä se piti takoa kullasta. Ja koko minun uskoni sortui.

RUTH. Tappio ei ole häpeäksi. Se syntyy vain alhaisesta aikeesta ja teosta, petoksesta — —

URPIA. Tunnen itseni mitättömäksi sinun rinnallasi. Minulla ei ole oikeutta tuottaa sinulle tätä viheliäistä kärsimystä —

RUTH (tuskalla). Eevert, nyt et puhu suoraan. (Katkerasti.) Minä häpeän sinun puolestasi.

URPIA. Häpeät? (Masentuen kokonaan.) Tottakin: on syytäkin hävetä.

RUTH (surullisen vakavasti). Syyllisyys tuijottaa sinun silmistäsi.

URPIA. Niin, sinä saat tuomita tai päästää.

RUTH (poistuu oikealle, tulee nopeasti takaisin hattu päässä ja viitta yllä, pysähtyen keskinäyttämölle). Muistatko sanoneesi: "Jos hän katuu hetkenkään ajan, en ole paneva edes rukousta esteeksi hänen matkalleen!" Muistatko?

URPIA. Sen muistan kyllä.

RUTH. Minä en ole katunut enkä tuomitsekaan. Mutta — minä päästän sinut mielesi mukaan. Sinun on helpompi toteuttaa aikeesi — minun ollessani poissa.

URPIA (tukahtuneesti). Minne lähdet?

RUTH. Suremaan — (Poistuu ulko-ovesta.)

VIII KOHTAUS.

Hans Korp ja hänen jäljessään Polle tulevat oikealta.

KORP. Minne hän läksi?

URPIA (kuin unessa). Pormestari Bilden luo — kotiinsa.

KORP. Tjaa, nainen ei siis lakkaa valitsemasta.

URPIA. Hän ei kestänyt tätä naurettavaa köyhyyttä. (Synkästi; puoliksi itsekseen). Enkä sitä kestä enää minäkään. (Menee tarmokkaasti taka-alalle ja poistuu peräovesta, jonka avain vääntyy rasahtaen lukkoon.)

KORP. Nyt on tainnut sittenkin tulla jokin laskuvirhe — (Pollelle; kuin suuttuen itselleen.) Herranjumala, Polle, eikö siis ilman rahaa saa kestämään rakkautta edes muutamaa kuukautta?

POLLE (asiallisen kärkkäästi). Ei sitä saa. (Viisaasti.) Nääpäs, se on se raha arvon mitta, ihan kaikelle, tavaralle ja runolle ja — muullekin hellyydelle. Jos mitä vähän lie siinä seassa ilmaistakin, tykkäämistä nimittäin, niin kyllä se on ostettava, jos kokonaan ja omakseen tahtoo. Usko pois, ei ne naakelit kestä, jos ei typläys ole hyvä!

KORP (on miettinyt ankarasti). Nyt, Korppi, seuraa sydämen logiikkaa, älä järjen. — Nämä sydämet eivät ole lakanneet toisilleen sykkimästä — sen tunnen elävästi. Ei, heissä en ole voinut erehtyä. Jossain muualla on vika — — (Menee peräovelle ja koputtaa oveen.) Eevert — tule tänne. (Hetken odotus; koputtaa jälleen.) Eevert — (Kiihkeämpiä koputuksia; Pollelle.) Hän ei vastaa. (Siirtyy etualaa kohti.) Nyt se hautoo siellä tietysti itsemurhaa, ja kohta paukahtaa.

POLLE (kauhistuu, hätääntyy). Hyvät ihmiset — eihän se ole syyllinen rouva eikä Eevert-herra. Vieläkös tulis tässä viattoman ihmisen kuolema —? (Juoksee peräovelle; koputtaa voimakkaasti.) Hän ei kuule enää — — (Oveen päin.) Kyllä se rouva rakastaa — kovasti rakastaa —

KORP (puoliksi itsekseen). Tuossa se laskuvirhe taitaa pyöriä — päästään vialla.

POLLE (yhä hätäisemmin; oveen päin). Eevert-herra, avatkaa, ei turhaan saa tappaa, kun se — kerran — rakastaa —

KORP (tarttuen Pollea takaapäin kauluksesta). Juudas Iskariot! (Tuo Pollen, yhä niskasta pidellen, etualalle.) Nyt sinä menet kiltisti hirteen.

POLLE. Mitäs se nyt enää auttaa. Se on kuollut jo.

KORP. Tunnusta! Muuten et saa haudassakaan rauhaa.

POLLE. En minä mitään ole ihan suoraan valehdellut. Mutta kun minä melkein uskoin, että —

IX KOHTAUS.

Lill' Margit tulee ulko-ovesta sangen koreaksi puettuna.

LILL' MARGIT (sekaantuu tiuskeasti asiaan). Top tykkänään, Korppi, älä retuuta minun sulhastani! Pois sormet! Se on nyt tirehtööri, ni-nii, ja minä olen tirehtöörskä.

KORP (Pollelle). Juokse heti, jos henkesi on sinulle kallis, etsi rouva ja tunnusta valehdelleesi. Se riittää.

LILL' MARGIT. He-hei, se on kotonaan jo. Minä kun vahtasin siinä hotellin ikkunassa, niin siitä ohi se rouva käveli. Ja kun minä telefoneerasin pormestarille, että tulossa oli rouva taloon, niin —

KORP (Pollelle). Aja autolla ja tee mitä käskin. Ilman hänen ääntänsä ei tuo ovi aukene.

POLLE. Menen, menenhän minä. (Poistuu ulko-ovesta.)

LILL' MARGIT (epäluuloisena). Mitäs meininkiä se Korppi taas veivaa?

KORP. Menikö rouva Ruth varmasti pormestarin asunnolle?

LILL' MARGIT. No mihinkäs sillä muualle menemistä, jos kerran täällä teki erojaiset — rahaton ihminen. Ja siitä ilosta se pormestari sanoi: "Ota Polle vaan, kyllä tulevat rahat." Kyllä se on oikea herra — sanansa pitävä mies.

KORP. Vai sillä tavalla.

LILL' MARGIT (istuutuen). Joo, ja kun ne tästä tirehtöörskästä elämäkerran kirjoittavat, on siinä rappuset aina ylöspäin menossa. Moksin järven rannalla on tyttörievun syntymämökki. Mutta tultiinpas punaverisen hantlankarin mukana kaupunkiin, piiaksi vaan, mutta pian siitä hotellin steeteskaksi ylettiin ja jo vuosia on sipsuteltu koreissa kengissä parkettilattiaa. Ja tässä on nyt sitten tirehtöörskä valmis. — Mutta ylemmäksi en enää näitä säätytikkaita kiipee, sehän olisi Jumalan kiusaamista.

KORP (on lähestynyt; istuutuen läheiselle tuolille). Eevert-herra on kuollut.

LILL' MARGIT. Jessus!

KORP. Se otti ensin myrkkyä ja pisti sitten tikarilla rintaan.

LILL' MARGIT. Jestas sentään — surustakos se sen teki?

KORP. Tottakai, kun kavalsitte häneltä rakastetun.

LILL' MARGIT. Hur så? Kyllä mull' on semmoinen materiaalinen moraali, ettei kristitystä aviosta saa naisihminen erota, kun kerran on sen ristin päällensä ottanut. Herrat viftatkoot ja pitäkööt peliänsä. Mutta meillä rouvilla on kullakin sääty ja siveys. Jos sen rikkoo, niin kärsimistä siitä tulee. Viaton tässä minä olen. (Nousten.) Vai tässä vielä! (Siirtyen oikealle.) Mutta Pollen minä otan vaikka itkettäisiin. Menen tänne ja avioliittoon asti kökötän paikallani. (Katoo oikealle.)

KORP (tulee peräoven luo; hiljaisella äänellä, mutta kiihkeästi.) Eevert, avaa — — sano yksi ainoa sana. (Kuuntelee, palaa ovelta.) Mutta — jos sittenkin tuo onneton hulluus veisi kuolemaan? Jokaisessa lemmessä uhmataan manalaa, ja kuolema uhkaa vastaan. (Istuutuu aivan etualalle; puoliksi yleisölle.) Tjaa, olen pulmassa taas. — Muistatteko? Tämän näytelmän alussa minä näin heidän sydämensä palavan pyhällä roviolla. Ne vuodattivat punaisimman pisaransa minun kämmenelleni. Ja minä tahdoin luoda kuin loi Jehova kämmenestänsä. — Penseille ja elottomille heidän piti todistaa, että täällä, keskellä rihkamaa ja rahaa, keskellä rikkauden vääryyttä, köyhyyden kiirastulessa, täällä, riettauden ja narriuden ympäröimänäkin elonkeraiset ihmiset ovat onnen ruhtinaita — he yksin, eivätkä ketkään muut. — Heitä suojasin älyllä, autoin pulasta, näytin eteenpäin tietä. Ja nyt? He ovat nousseet päätäni ylemmäksi. En yllä heidän kohtaloonsa enää. Se on sattuman tai suurempain jumalten käsissä. Minua itseäni peloittaa — — (nousten) kuin kulkisin varhaistalven tummaa kumisevaa jäätä pitkin — (Proosallisemmin.) Ja mikä sokaisi minun silmäni? En nähnyt, että luomistani houkoin oli tullut Juudakseksi. (Liikehtii ikkunan luo.) Ennättikö tuo Juudas ajoissa? Jos ennätti, palaako hän? — Jos palaa, palaako ajoissa? (Itsellensä perinpohjin suuttuneena.) Naurettavaa!

X KOHTAUS.

Ihanelma Palmu tulee ulko-ovesta.

IHANELMA PALMU (hyvin ystävällisesti). Tulin onnittelemaan teitä, herra kirjailija, suuresta menestyksestä.

KORP. Oho!

IHANELMA PALMU. Ja molempia päivänsankareita tulin haastattelemaan.

KORP. Niin, katsokaas, teidän tyyliänne ei pelasta enää mikään muu kuin armeliaisuus, sillä oikeutta on meille jo jakanut se arvostelijoitakin mahtavampi hirviö, jota sanotaan yleisöksi.

IHANELMA PALMU. Niin, en voi kieltää — erehtyneeni, mutta sisäistä rehellisyyttäni ette voine epäillä—

KORP. Credo quia absurdum — rehellisyys pysyy, vain konjunktuurit muuttuvat. Mutta luulen, että pormestari oli kiitollisempi teidän erehtyväisestä rehellisyydestänne kuin tästä erehtymättömästä. (Kuuluu autotorven törähdys; ylpeästi.) Täällä on haastattelijain odotushuone. Uhri saapuu kuolleena tai elävänä.

Ihanelma Palmu poistuu oikealle.

XI KOHTAUS.

Ruth ja hänen jäljessänsä Polle tulevat samassa ulko-ovesta.

RUTH kiirehtii suoraan peräoven luo.

KORP osoittaa Pollea poistumaan; molemmat oikealle.

RUTH (tuskallisella, hiljaisella äänellä, kuin peläten toisten kuulevan). Eevert — täällä on Ruth — olen palannut, Eevert. (Hetken hiljaisuus, avain kääntyy lukossa; jälleen lyhyt hiljaisuus, jonka kuluessa Ruth perääntyy edemmäksi ovesta; vaimennetuin äänin, mutia suuresti riemuissaan.) Hän elää, hän tulee!

URPIA (tulee pimeästä, astuu kuin sokaistunut, joka karttaa aurinkoa, toinen käsi otsalla; kuin sammaltaen). Mitä kuulin minä —

RUTH (lähestyy, seuraa Urpiaa etunäyttämölle ja painautuu hänen puoleensa; kuiskaten). Rakas, murheet pois, ei ole erehdystä enää. Uskoin mitätöntä valhetta. Minussa oli syy. Suutele pois se katala syy.

URPIA. Missä olit?

RUTH. Meidän tulevassa asunnossamme. Minulla oli iloinen salaisuus, mutta —

URPIA (keskeyttäen; riemussa). Et aikonutkaan siis palata — sinne? (Onnellisena). Tämä riemu väsyttää. (Istuutuu Ruthin hyväillessä hänen hiuksiaan.)

XII KOHTAUS.

Hans Korp kurkistaa oikealta.

KORP (lähestyen). Siitäpä näyttää — se taivaallinen sattuma oli jälleen sekapäisten puolella.

XIII KOHTAUS.

Lill' Margit tulee oikealta vetäen Pollea käsikynkästä.

LILL' MARGIT. Mitäs siinä intät vastaan. Ensin haikailee vuoskaupalla kuin pukki saaressa ja sitten haraa vastaan — senkin jääräpää, etten paremmin sano. (Huomaa Ruthin; ällistyneenä.) Jassoo, va' de' så? Ymmärräks' tätä?

POLLE. Se taitaa olla sitä, ettei minusta tule tirehtööriä eikä tuon taivaallista. Polle jää Polleksi vaan.

LILL' MARGIT. En minä peritä sittenkään, käy tässä kitvanlaiseksi koko miehen saanti. On mulla passausrahoja juoksevalla tilillä, jotta juokset niillä vaikka tirehtööriksi asti. Tu' pois nyt.

POLLE (hätääntyen, viattomasti). Korppi — nainen valitsi nyt minut!

KORP. Miltäs tuntuu?

POLLE (ihmetellen). On se soma tuo ihmisen kaipuu — ei se nyt tunnu miltään.

LILL' MARGIT. Mikäs sinua viistottaa? (Tiukasti.) Pa' päähäs hattu!

POLLE. Enkä pane. Kun ei se kerta miltään tunnu, ei se tainnut ollakaan mitään muuta kuin sitä kaipausta.

LILL' MARGIT. Hö — vai kaipausta? Se nyt ei ainakaan riitä tälle tytölle. Terve. (Poistuu ulko-ovesta.)

KORP (Pollea olalle lyöden). Nyt saat, Polle, anteeksi veriruskeat syntisi, sillä näytitpä meille ensimmäisen järjenkipinän koko pollemaisen elämäsi aikana.

POLLE (yhä iloisemmin; ylpeillen). Polle jää Polleksi vaan!

KORP (on mennyt oikeanpuoliselle ovelle; neiti Palmulle). Neiti Palmu!

XIV KOHTAUS.

Ihanelma Palmu oikealta.

KORP. Ja nyt me suomme sen haastattelun. Katsokaa, nyt on tapahtunut ylenyleisestä säännöstä poikkeus: Rakkaus on kestänyt, raha on joutunut tappiolle, riettaus on paennut ja narrius on viisastunut. — Sopisipa sanoa: Copula carnalis on tullut sakramentiksi. Homo sapiens on taas kerran tullut ihmiseksi! Tällä en tarkoita olentoa, joka eroo elukasta pystyssä-käymisen tähden tai joka olisi ylempi apinaa punaisten huulten tai kielevän kielensä vuoksi. Minä tarkoitan miestä ja naista, jotka tarjoovat lemmelle uhriksi koko elämän ja voittavat suloisen onnen. Siinä on elonkeraisten kauneus!

IHANELMA PALMU. En voi enää hillitä uteliaisuuttani — Mikä sitten on runous, herra kirjailija?

KORP. Se on elonkeraisten laulu juuri senkaltaisesta rakkaudesta, eikä mitään muuta. Ja kapitaali hiiteen! Se näivettää nämä elämän arimmat ja kauneimmat lapset.

RUTH (hymyillen). Kyllä sitä sentään hieman tarvitaan, Korppi. Minäpäs ansaitsin soitto- ja kielitunneilla talven aikana — niin salaa, ettet tietänyt mitään sitä samaista rahaa, ja nyt on meillä uusi asunto vuokrattuna. Mitäs siihen sanot?

KORP. No, jaa, jos on kysymyksessä se siunattu perhe — — (Ihanelmalle.) Siinä tapauksessa pantakoon päätökseksi seuraava lause: Me vaadimme! Rovastin palkoista puolet tai kymmenykset pormestarin tuloista. — Onko liikaa?

Väliverho.