Part 2

Mummo kuuli Mimmiltä, ettei äiti ollut eilen jaksanut lehmiä lypsää eikä kahteen päivään keittänyt mitään ruokaa. Hän keitti nyt juustoa ja söi sitä Mimmin kanssa. Syödessä Mimmi sanoi: "Minä herätän äidinkin syömään, se on ollut monta monituista päivää syömättä, sen on nälkä."

— Älä mene herättämään. Annetaan sen nukkua, sanoi mummo tyynesti.

Siihen tyytyi Mimmikin, pisteli ahnaasti juustoa ja sanoi: "Äiti aina teitä ikävöi tulevaksi. Nyt te tulitte, mutta äiti ei herää."

— Annetaanhan sen nukkua, vakuutteli yhä mummo.

Syömästä päästyä mummo sanoi: "Lähdetään nyt meille, Mimmi. Onpa teillä sievä kelkka, otetaan se mukaan; jos sinä uuvut lumista tietä tarpoessasi, niin minä vedän sinua kelkalla."

— Kyllä minä jaksan kävelläkin, sanoi Mimmi iloisesti ja laittautui lähtöön.

Timolan väki kummasteli, kun mummo tuli Mimmin kanssa. Muutenkin mummon kasvoissa väikkyi jotakin outoa. Nuori emäntä kiirehti kysymään: "Mitä sitä nyt Lummelahdesta kuuluu?"

— Sieltä kuuluu kummia, sanoi mummo syvästi huoahtaen.

— Mitä kummia? Onko kuoltu vai mitä? kiirehti emäntä kysymään.

Mummo katsahti Mimmiin ja viittasi emäntää kädellään, mistä emäntä ja kaikki muutkin ymmärsivät kiertää Mimmiä. Sitten mummo rupesi kertomaan viimeöistä untaan. Hän oli nähnyt samanlaista unta kuin Pekka vainajankin kuoleman edellä. Reellä vedettiin jotakin outoa, ja ihmisjoukko seurasi perässä. Ja meille oli tehty uusi sievä huone, oikein sievä ja valoisa. Se tietää minulle aina kuolemaa, kun uuden huoneen näen. Tänä aamuna herättyäni en saanut tunnonrauhaa, vaan piti päästä lähtemään sinne, missä minua tarvittiin. Oli aivan Jumalan johdatus.

— Vai semmoista kuuluu, vai semmoista kuuluu! toistelivat ihmiset.

Sitten mummo sanoi mietteissään: "Kun olisi joku joka lähtisi Pienelään ja pyytäisi Ingan tulemaan tänne. Lähtisimme Ingan kanssa pesemään ja korjaamaan ja hoitamaan elukoita."

Palvelustyttö Liina lähti Pienelään, ja kohta olikin kirkassilmäinen reipas Inga Timolassa valmiina lähtemään. Mutta isäntä sanoi, että on paras mennä hevosella ja tuoda ruumis tänne riiheen odottamaan viimeistä lähtöä.

— Sehän on viisain tuuma, sanoi Ingakin. Ehkä olisi parasta täältä ottaa lautakin, jos sieltä emme löytäisi.

— Sitähän minä juuri ajattelen, että pannaan tuolta riihen luota Pekka vainaan lauta rekeen, niin siellä ei tarvitse hapuilla, sanoi isäntä ja lähti valjastamaan hevosta.

Kun mummo rupesi lähtemään, niin pyrki Mimmi mukaan, mutta mummo sanoi vakavasti: "Minä menen tuon Ingan kotona käymään, olehan sinä täällä niin kauan." Siihen tyytyi Mimmi ja jäi sormi suussa ja vesikiehteet silmissä katsomaan lähtijöitä.

Ilta jo hämärsi, kun mummo ja Inga tulivat. Mimmi oli itkemässä: kun ei tule se mummo, että lähdettäisiin äidin luo kotiin. Emäntä koetti häntä parhaansa mukaan tyynnyttää ja hyvitellä.

Mummo rupesi myös puhelemaan: "Antaa äidin nukkua, jotta tulee terveeksi. Lähdetään huomenna." Siihen Mimmi tyytyi, istui mummon viereen ja painoi päänsä hänen kylkeensä juuri kuin olisi siinä ainoan turvansa vaistonnut.

Huomenis lähdettiin noutamaan Timolaan lehmät ja kaikki talon tavarat. Mummo otti nyt Mimmin mukaan, ja kun tämä ei löytänyt äitiä, niin mummo sanoi: "Äiti on mennyt Jumalan luokse; siellä se tulee terveeksi; ei tuntenut muuten paranevansa."

Sormea suussaan pyöritellen kysyi Mimmi suruissaan: "Milloinka se äiti sieltä Jumalan luota tulee?"

— Eihän sitä tiedä, milloin se sieltä joutuu, mutta me lähdetään meille ja viedään sinne meidän navettaan Ilokukka ja Mansikkikin. Siellä me yhdessä niitä hoidamme. Sitten ei tulekaan äitiä ikävä, jos se viipyykin.

Mimmi otti punakantisen aapisensa poveensa ja yhtä ja toista kysellen lähti mummon kanssa Timolaan. Siellä hän riisui päällysvaatteet yltään, kuin ainakin kotonaan, mutta aapistaan piti käsissään ja sanoi pyytävällä äänellä mummolle: "Missä minä pitäisin tätä kirjaani, ettei Pauli ja Hannes saisi sitä repiäkseen?"

Mummo otti kirjan ja sanoi: "Pidetään täällä minun kirjojeni joukossa... Eihän toki sinun kirjaasi kenenkään repiä anneta."

Mummo pani kirjan omaan kirjahyllyynsä toisten väliin, istui sitten penkille Mimmin lähelle ja silittäen lapsen pellavaista päätä sanoi raskaasti:

— Lapsi parka.

Mimmi ei tuota äänensävyä ymmärtänyt, painautui vain lähemmäksi mummoa. Mummon silmät katsoivat kosteina suoraan eteensä.

KOLMAS LUKU.

Timolan mummo piti Mimmistä hyvää huolta, mutta kun talossa oli paljon lapsia, niin näytti Mimmi olevan liikaa talon isäntäväen mielestä. Sen tiesivät talon lapsetkin, minkä vuoksi lapsijoukossa syntyi usein riita, johon Mimmi oli syytön, mutta sai kuitenkin ensimmäiseksi korvilleen ja kiitti kun itku kurkussa pääsi mummon turviin. Siten aika kului tulevaan kesään.

Tänä keväänä oli tähän Hailikannan seurakuntaan tullut uusi kappalaispappi Uuno Pilvensalo. Pastori Pilvensaloa sanottiin hyväksi ihmiseksi ja myöskin hänen komeaa rouvaansa kiitettiin. Pastorin rouvasta tiedettiin myös "ettei hän työtä tee eikä kehrää". Kun ei pastori Pilvensalolla ollut lapsia, lähti Timolan mummo nyt juhannuskirkkoon Mimmin kanssa siinä toivossa, että pastori Pilvensalon herrasväki ehkä ottaa Mimmin hoiviinsa. Timolasta oli kirkolle kolmen penikulman matka, minkä vuoksi mummo lähti kolme päivää ennen juhannusta. Kaikki kielsivät häntä ottamasta Mimmiä mukaansa, mutta mummo ei kieltoa kuunnellut. Hän varusti eväskontin, ja kun aamuaurinko tuona päivänä oli ehtinyt puitten latvoille, nähtiin mummon ja Mimmin vainioitten takana painuvan tien aukon kohdassa näkymättömiin, Mimmin iloisena hyppiessä ja sinne tänne juoksennellessa.

Ennen puoltapäivää juhannusaattona olivatkin matkalaiset jo istumassa pappilan korkeilla kattopäällisillä portailla. Hetken vain olivat siinä odotelleet, kun pastori Pilvensalo rouvineen palasi kävelyltä. Eivät olleet näkevinäänkään istujia eivätkä vastanneet edes mummon hyväänpäivään siitä sisälle mennessään. Mutta pienen hetken perästä, saatuaan riisutuksi kävelytakkinsa, harsonsa ja hattunsa tuli rouva ystävällisesti tervehtimään mummoa, istui vastapäätä toiselle penkille ja alkoi kysellä, mistä kaukaa oltiin, oliko hänellä iso koti, paljonko oli ihmisiä, paljonko lehmiä ja muuta sellaista.

Viimein rouva kysyi, oliko tämä tyttö talon lapsia.

Mimmiltä meni sormi suuhun, ja hän painoi päänsä mummon kylkeen, kun kuuli hänestä ruvettavan puhumaan.

Mummo hieman rykäisi ja silitti laihalla suonikkaalla kädellään Mimmin päälakea ja sanoi vakavasti:

— Ei ole talon lapsia. Tämä on täysi orpo, ei ole isää eikä äitiä, täällä makaavat haudassa kumpainenkin.

— Orpo... kaunis lapsi... Kuinka vanha hän on? sanoi rouva osaaottavalla äänellä.

— Tulevassa kuussa Jaakon päivänä täyttää kuusi vuotta.

— Orpo-raukka. Milloin hän jo jäi orvoksi?

— Tämä oli täyttämässä kolmannen ikävuotensa kun heinäkuussa heinäniityllä ollessa ukkonen surmasi isän. Sitten äiti asui tämän tyttönsä kanssa mökissään, mutta taisi liian paljosta työstä saada sairauden. Viime marraskuussa kuoli äiti.

— Orporaukka... Kovasti on Jumala koetellut... Siitä saakkako lapsi on ollut teillä?

— Siitä saakka. Olin ensimmäinen näkijä, kun tapasin tämän kuolleen äitinsä luota mökin pirtissä.

— Voi, voi... Vai sillä lailla tapasitte... Mutta Jumala kuitenkin laittoi niin, että lapsi pääsi turviin. Hän saanee olla teidän turvissanne edelleen, ettei tarvitse joutua kunnan huutolaiseksi.

— Kyllä kai sitä olisi ruokaa hänellekin, mutta yksi asia minua surettaa. Talossa, miniälläni, joka hoitaa talouden ja on emäntänä, on paljon lapsia, joten aina näkyy, että tämä on liikaa. Sen tietävät lapsetkin, että tämän kohdalla on aina matala aita. Jos mitä lapsijoukossa tapahtuu, niin tämä saa syyn ja kurituksen toisten päästessä syyttömiksi.

Rouvan kasvot saivat kärsivän ilmeen. Pudistaen korkeatukkaista päätään hän virkkoi: "Voi, voi."

Mummo katsahti Mimmiin, mutta kääntyi samassa rouvaan ja sanoi;

— Minä olen kuullut, että teillä ei ole lapsia, ja siksi otin tämän tytön mukaani näyttääkseni teille, ottaisitteko ehkä te sen hoiviinne, ettei todellakaan joutuisi kunnan huutolaiseksi.

— Oh-hoh, oh-hoh, virkkoi rouva päätään pudistaen.

Samassa tuli pastori sisältä ja istui rouvan lähelle penkille. Rouva kääntyi silloin pastoriin ja sanoi:

— Kuulepas sinä, Uuno, tuo lapsi on orvoista orvoin. Hän oli kolmivuotias, kun salama löi isän kuoliaaksi, ja viime marraskuussa on äiti kuollut mökkiinsä, josta tämä Timolan vanha emäntä on kuolleen äidin luota pelastanut tämän tytön. Ja kun Timolassa kuuluu olevan paljon lapsia, joten tämä tuntuu siellä liialta, niin emäntä on tuonut tytön tänne ja kysyy ottaisimmeko me hänet hoiviimme... Ja eiköhän otetakin.

Pastori mietti hetkisen ja sanoi sitten tyynesti:

— Sinä saat päättää.

Rouvan punakat kasvot, muuttuivat iloisiksi ja suurista silmistä leimahti ihastus, kun hän ojensi kumpaisenkin kätensä tyttöä kohti ja sanoi iloisesti: — Jumala on orpojen isä. Tule nyt tänne minun syliini!

Mimmiä ihastuttivat monet sormukset, joita kiilui rouvan kuultavan puhtaissa sormissa. Hän meni hymysuin rouvan luokse. Tämä otti hänet syliinsä, istutti polvelleen, puristi kaksin käsin pulleaa rintaansa vasten ja kysyi:

— Mikä sinun on nimesi?

— Mimmi.

— Vai Mimmi sinä olet. Rupeatko sinä minun tytökseni?

Mimmin sormi meni jälleen suuhun. Hän painoi korvallistaan lujemmin rouvan pehmeään rintaan ja virkkoi kuiskaten: — Rupean.

Rouva silitti nyt Mimmin otsaa, missä vaskelle vivahtava pellavatukka oli yli pään kammattu, ja sanoi painokkaasti:

— Jumala on orpojen isä. Nyt et sinä enää ole orpo, lapsikulta.

Sitten rouva kääntyi mummoon päin ja sanoi:

— Älkää olko enää Mimmistä huolissanne. Mieheni ja minä pidämme nyt häntä ihan omana lapsenamme.

— Jumalalle kiitos! virkkoi mummo ja kyynelet rupesivat pyrkimään silmäkulmiin.

Pastori istui selkä porrasten kaidetta vasten, nosti suorana sojottavan jalkansa toisen päälle, ja sanoi miettivästi:

— Ei emännän kuitenkaan tarvitse luulla, että tyttö miksikään korkea-arvoiseksi neidiksi täällä paisuu. Kun tyttö on alhaisen kansan lapsia, niin on hänelle onnellisinta pysyä omassa säädyssään. Mutta vaikka hänestä tuleekin vain kunnon karjakko, niin silloinkaan hän ei ole tyhjään elänyt.

Nyökytellen lihavaa päätään pastori jatkoi:

— Me puolestamme kyllä teemme parastamme, siitä saatte olla vakuutettu.

— Se on jo paljon. Enempää minä en uskalla toivoakaan — sanoi mummo. — Minä olen ikäni koettanut olla armelias köyhille ja köyhien turvattomille lapsille. Mutta tämä Mimmi on erityisesti minun sydämelläni senkin vuoksi, että hänen isänsä oli meillä viisitoista vuotta renkinä eikä kertaakaan tehnyt toisin kuin oli toivottu. Monesti hän teki paremminkin. Ja hänen äitinsä oli kaksikymmentä vuotta meillä, ensin ruotilaisena, jouduttuaan kolmivuotiaana orvoksi ja sitten palvelijana, kunnes tämän isän kanssa tuli naimisiin, eikä sillä ajalla kertaakaan mieltäni pahoittanut. Sitten, heidän mentyä naimisiin, me annoimme maata, jotta he saisivat tehdä mökin. Annoimme valmiin niityn, josta he joka kesä saivat enemmän kuin yhden lehmän heinät. Se niittypä kuitenkin oli surman paikka Pekka-vainajalle. Siellähän se oli se iso kuusi, jonka juurelta salama hänet surmasi. Siinä meni roteva mies.

— Tämän Mimmin äitikinkö oli teille joutunut orpona? — keskeytti rouva mummon kertomuksen.

— Niin. Hänen äitinsä, Mimmin äidin äiti, oli tavattoman kaunis ihminen ja hän joutui erään merikapteenin kanssa kihloihin. Kapteenille hän synnytti tytön ja tytön ollessa kolmivuotias sai hän tietää sulhasensa merionnettomuudessa hukkuneen. Se tieto koski niin, että hän sai halvauksen ja kuoli samana päivänä.

— Merikapteeni... Mimmi ei siis olekaan aivan talonpoikaista perää, vaan hänessä on muutakin verta, sanoi rouva, katsoi hymyillen Mimmin kirkkaisiin suuriin silmiin ja silitti päätä.

— Sinun äitisi äiti, isoäitisi, kuuluu olleen tavattoman kaunis. Kun sinulla ei ole muutakaan perintöä, niin perinet sen isoäitisi kauneuden lapsikulta...

Sen sanottuaan rouva suuteli tyttöä ja vieläkin hellemmin puristi tyttöä rintaansa vasten.

Tuokion perästä hän kuitenkin hellitti, nousi ja sanoi hymyillen:

— Lähdepäs nyt täältä sisästäkin päin näkemään tätä uutta kotiasi.

Samalla hän nyökäytti mummolle päätään ja sanoi:

— Emäntä on hyvä ja tulee myös.

Tultiin saliin, jossa oli kattoon saakka ulottuvia kasveja. Mummo ei ollut nähnyt tällaista kauneutta ja siksi hän huudahti:

— Hyvä Jumala, millaisen kodin Mimmi saakaan. Mutta osaatkohan sinä alussa olla niin, ettet tekisi pahaa noille kasveille.

— No älkää huoliko, kyllä me Mimmin kanssa tulemme toisemme ymmärtämään, sanoi rouva, istutti mummon kukitetulla vaatteella verhottuun keinutuoliin ja poistui sitten keittiöön.

Hetken päästä palvelija toi kahvia ja rouva viittasi tarjoamaan sitä ensin mummolle. Mummon ottaessa kahvia ja leivoksia tarjottimelta rouva taputti Mimmiä kasvoille ja iloisesti hymyillen sanoi:

— Tietääkö Signe, että tässä on tämän talon ainoa lapsi, näin isona syntynyt esikoinen.

— Onneapa olkoon vastasyntyneelle! virkkoi palvelija hiukan hämmästyneen näköisenä.

Rouvan ottaessa kahvia palvelija katsoi Mimmiin ja sanoi:

— Sievä lapsi. Kyllä siinä ei teon vikoja ole.

— Ei olekaan, Jumalan kiitos, sanoi rouvakin ja katseli Mimmiin, joka vaistomaisesti lähenteli mummon tuolia.

Sitten rouva haki Mimmillekin kahvia, kaatoi toiset puolet kermaa, sekoitti siihen sokeria, pani lautaselle monenlaiset leivokset ja opasti Mimmin matalammalta pöydältä niitä nauttimaan.

Juotuaan toisen kuppinsa mummo kaivoi povestaan aapisen ja sanoi:

— Kirjoineen se Mimmi taloon tulee. Tässä on sen kirja, jota se meillä on huolitellut, ettei joutuisi talon pienten poikain revittäväksi, ja hukassa se ehkä olisikin, jos minä en olisi tallettanut. Tämä on merkillinen kirja. Katsokaahan rouva! Tässä kirjan ensimmäisellä lehdellä näkyy orvon kyynelet. Se on kastunut Mimmin kyynelistä hänen lukiessaan tätä lukua kuolevan äitinsä vuoteen ääressä. Sen tähden se on noin kurttuiseksi kuivunut. Näkyy ihan pisaroitten sijat.

— Ihmeellistä! — huudahti rouva... Todella ihmeellistä... Tämä on niin merkillinen ja arvokas kirja, että Mimmin pitäisi kaikin mokomin ymmärtää säilyttää se elämänsä halki... Minun täytyy näyttää Uunolle.

Sen sanottuaan rouva mennä lehahti kansliaan, missä pastori oli asiakkaiden kanssa toimessaan.

Hetken perästä tuli sitten pastorikin saliin aukinainen aapinen kädessään ja kasvot loistaen sanoi:

— Tämä on merkillinen kirja. Me säilytämme sen tallessa, kunnes Mimmi ehtii siihen ikään, että osaa antaa sille oikean arvonsa... Orvon kyynelet.

Sitten pastori näytti kirjaa Mimmille ja kysyi:

— Luitko sinä tästä kirjasta äidillesi hänen kuollessaan.

Mimmi osoitti hienolla valkoisella sormellaan paikkaa ja sanoi:

— Luin vain tuohon asti, en nähnyt enempää... Eikä äiti tahtonutkaan enempää, huokasi vain raskaasti ja nukkui.

Pastori silitti Mimmin päätä ja sanoi mummolle:

— Ajatelkaas minkälaista lääkettä oli kuolevan äidin sydämelle kuulla Jumalan pyhimmät sanat viattoman lapsen äänellä. Ja nuo kyynelet tuossa paperilla ovat meille juuri kuin Jumalan sormilla kirjoitetut käskysanat... Mooseksen taululla.

Pastori lupasi panna kirjan talteen. Hän lähti se kädessä omaan kamariinsa.

Mimmin mieli nyrvähti pahaksi, kun hän näki kirjaansa vietävän. Hän tuli mummon luokse ja sanoi nureksien:

— Minun kirjani...

Kun rouva huomasi sen, hypähti hän hyllyvältä istuimeltaan ja sanoi:

— Lapsikulta, älä sure kirjaasi. Onhan meillä kirjoja. Hän otti nenäliinansa, jolla pyyhki Mimmin kasvoja, ja pyyhkiessään hoki suopeasti:

— Orvon kyynelet... Toivottavasti voin kuitenkin, Jumalan kiitos, pyyhkiä sinun kyyneleesi... Nyt ne lapsen silmät kirkastuivat entistä kirkkaimmiksi ja kasvotkin tulivat punaisiksi kuin mansikka.

Sitten rouva toi kuvalehden, levitti sen matalalle pöydälle ja sanoi:

— Katsopas tätä... Katsopas, tuossa isä ja äiti ajaa köröttävät joulukirkkoon ja pieni tyttönen istuu välissä. Ehkä senkin nimi on Mimmi. Hevonen juosta lönköttää, ja tuolta näkyy kirkko.

Mimmi alkoi selailla kuvalehden sivuja ja näkyi unohtaneen oman kirjasurunsa. Rouva istahti tuoliinsa ja kysyi mummolta:

— Onko Mimmi papin antama nimi vai onko jokin lyhennys.

Mummo hieman rykäsi ja sanoi:

— Papin antama nimi on Vilhelmiina. Äitinsä äidiltä on hän sen perinyt. Mutta äiti ja isä alkoivat kutsua Mimmiksi, ja siksi me kaikki muutkin olemme kutsuneet.

— Aika soma nimi lapselle, mutta kun hän kasvaa isoksi, niin me rupeamme kutsumaan Minnaksi, sanoi rouva tuntien jo oikeutensa tällaiseen nimenmuuttoon. Mummo hykähti ja sanoi hymyillen: — Sehän menee sitten niinkuin luotua latua. Hän on iso-äidiltään perinyt nimensä ja tätä juuri kutsuttiin Minnaksi.

Rouva ei kerinnyt siihen jatkaa. Palvelija ilmestyi ovelle ilmoittamaan, että päivällinen oli pöydässä.

Rouva nousi ja sanoi:

— Lähdetäänpäs sitten päivälliselle... Emäntä, olkaa hyvä.

Päivällispöydässä rouva istutti mummon vierelleen ja sanoi:

— Emäntä johtaa nyt tällä kerralla vielä Mimmin syöntiä. Sitten emännän mentyä koetamme tulla toimeen omin väkimme.

Lapsen silmät rupesivat pyörimään ja hän virkkoi tuskin kuuluvasti:

— Mihinkä se mummo menee? Mummo kiirehti sanomaan:

— Minä lähden vielä käymään Timolassa Hanneksen, Paulin, Hiljan, Liinan ja Lemmen luona.

— Tuottehan te sieltä minun kuppini? kuului Mimmin suusta harras pyyntö.

Kaikki purskahtivat nauramaan, mutta mummo ehätti sanomaan:

— Tuonhan minä toki. Mitenkäs minä sen jättäisin tuomatta, isäsi tekemän maalatun pahkakuppisi.

Siihen tyytyi Mimmi ja söi hyvällä halulla rasvaista lihapullaa ja voileipää ryypäten aina maitoa pienestä kupista, johon rouva kaasi lisää, kun näki entisen vähenevän.

Päästiin jälkiruokaan. Palvelija kantoi kullekin suuret vadilliset kermavaahtoa, johon oli sekoitettu sokerikakkua ja siroteltu vaarainhilloa. Mimmin silmät pälyilivät toisiin, mutta kun kaikki kävivät jälkiruokaan käsiksi, niin Mimmikin rupesi kirkkaalla lusikallaan nostelemaan suuhunsa pehmyttä ruokaa. Rouva kääntyi mummoon ja kysyi:

— Tietääkö emäntä, mikä tämän ruuan nimi on?

Mummo hymähti ja vastasi:

— Lienee tämän nimikin "Makea", kun on itsekin niin makeaa. Kaikkihan ne ovat nimensä kaltaisia.

Rouva selitti hymysuin:

— Tämän nimi on "Pappilan hätävaraa".

— Ettäkö tällaiseen pappilassa varaudutaan silloin kun hätä on. Kyllä minun mielestäni tälle vaan sopisi paremmin nimeksi "Makea", sanoi mummo ja aikoi lopettaa syöntinsä, vaikka vati oli vasta puolillaan.

— Meillä oli ennen tapana sanoa, että ennen lukkari pois kirkosta ennenkuin kiisseli mahasta.

Rouva ja mummo hyrähtivät makeaan nauruun, ja kun rouva näytti hyvää rohkaisevaa esimerkkiä, uskalsi mummokin pistellä vatinsa tyhjäksi. Hän kääntyi sitten Mimmin puoleen ja sanoi:

— Sinä lapsirukka taidat haljeta tämän makean ääreen. Heitä nyt jo pois.

Mimmi totteli ja laski lusikkansa vadin laidalle. Ja kun tytön suupielistä näkyi, mitä hän oli viimeksi syönyt, pyyhki mummo esiliinallaan nuo liiat jätteet.

Syömästä päästyä mentiin taas saliin, ja siellä Mimmin silmät ennen pitkää rupesivat vierähtelemään kiinni. Näkyi tulevan uni.

Rouva saattoi lapsen omaan kamariinsa ja hetken perästä palattuaan sanoi hymyillen:

— Makeatapa oli Mimmille tämän talon uni. Heti kun pääsi pehmeään vuoteeseen, vierähtivät silmät umpeen.

Mummo nousi istuimeltaan.

— Taitaa olla viisainta, että jätän Mimmin nukkumaan ja lähden tuonne isoon pappilaan tervehtimään vanhaa rovastinnaa. Se on aina minulle niin hyväntahtoinen... Olen siellä yötä, huomenna käyn kirkossa ja sitten lähden rientämään kotiin.

Mummo ojensi rouvalle kätensä hyvästelläkseen ja sanoi:

— Olen kovin iloinen Mimmin kohtalosta.

Rouva tarttui mummoa käteen, vei hänet kamariinsa, missä Mimmi oli nukkumassa, ja sanoi:

— Lähdetään nyt vielä katsomaan Mimmiä, vaikka hän nukkuukin.

Mimmi nukkui hyllyvällä sohvalla kukitetun kevyen peitteen alla niin että kasvot vain näkyivät. Luultavasti hän näki unta, koska huulet liikkuivat, suupielet vetäytyivät mieluiseen hymyyn ja koko ruumis hieman vavahteli.

Mummo ja rouva katsoivat sitä hetkisen. Molemmat olivat puhumatta, ettei Mimmi heräisi. Viimein kuitenkin mummon kädet menivät vaistomaisesti ristiin ja hän sanoi liikutettuna:

— Tosi on, kuten sanotaan, että on se osa orvollakin, vaivaisellakin Jumala.

NELJÄS LUKU.

Pastori Pilvensalon perheeseen syntyi lapsi, sitten toinen ja kolmaskin. Mimmiä koetettiin taivuttaa lasten hoitoon, mutta rouvan mielestä ei hänestä siihen ollut, ei komentamalla eikä opilla millään.

Elukkain hoitoon oli hänellä luontaisempi taipumus kuin ihmislasten valvojaksi. Karjanhoitoon hän aina vaan pyrki ja navetasta hän aina toi uutisia, miten mikin lehmä häntä nuoli ja hyväili, kun harjasi selkää ja kaulaa. Ja miten ne alkavat parsissaan kiekkua, kun hänet näkevät harja kädessä, ja jokainen toivoo joutuvansa ensimmäisenä hänen harjattavakseen.

Isommaksi tultuaan Mimmi saikin yksinomaiseksi tehtäväkseen karjan hoitamisen. Ja sitten ei Mimmiä enää kutsuttu Mimmiksi, vaan Minnaksi.

Minna oli nyt tänä kesänä täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja alkoi kuulua, että taloon syksystä otetaan koulunkäynyt karjakko ja että Minna sitten tulee auttelemaan karjakkoa ja sisäkköä. Minnaa huolestutti tämä kohtalon käänne. Joskus nähtiin hänet surullisissa mietteissä, mutta kukaan ei siitä välittänyt.

Insinööri Hövelinin perhe ja pastori Pilvensalon perhe olivat keskenään hyviä naapureita ja etenkin rouvat kävivät usein toisissaan. Tänäkin syyskuun iltana rouva Hövelin tuli rouva Pilvensalon vieraaksi. Mutta tänä iltana eivät rouvat olleet kuten ennen salissa, vaan rouvan kamarissa; näytti siltä, että heillä oli jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa. Sinne kutsuttiin nyt Minna kolmanneksi.

Minnan kasvot olivat entistä punakammat, kun hän istahti ovenpieleen. Mitähän tämä nyt on, kun näyttävät niin asiallisilta, hän ajatteli. Eikä hänen kauan tarvinnutkaan siinä istua, kun oma rouva kääntyi häneen päin ja sanoi ystävällisesti:

— Kuulepas sinä Minna hyvä, tämä naapurin rouva on tullut kysymään, saisiko hän sinut tulevaksi vuodeksi karjakokseen. Meille tulee tänä syksynä koulunkäynyt karjakko, mutta minä en silti käske sinua luotani pois, vaan sinä saat jäädä sisäkön ja sen tulevan karjakon apulaiseksi, jos niin tahdot. Mutta jos mieluummin tahdot lähteä tämän hyvän naapurimme palvelijaksi, niin en kiellä.

Minna mietti pitkään. Korvanlehdetkin kävivät tulipunaisiksi. Viimein hän sanoi:

— Kyllä minä en ikinä rupea kahden palvelijan käskettäväksi. Ennemmin lähden Timolaan. Ehkäpä antavat minulle työtä ja ruokaa... Mitäpä tästä elämästä muuta onkaan, kunhan päivä menee toinen tulee.

Rouva Hövelin tekeytyi nyt hartaaksi pyytäjäksi. Hän virkkoi:

— Kyllä minä sen uskallan taata, ettei meillä ole pahempi kuin tässäkään talossa. Meillä on yhtä hyvä navetta kuin täälläkin eikä muukaan ole pahemmin. Ja meidän nuori väki on iloista väkeä, niin ettei meillä ikävä ainakaan tule vaivaamaan. Meidän nuoret remuavat, niin etteivät harakatkaan uskalla olla katolla.

— Orvolla ei ole iloja, sanoi Minna ja nosti esiliinaa silmiinsä päin.

Talon rouva sanoi nyt ystävällisesti:

— En minä sentään Minnana lähtisi Timolaan, kun on niin hyvä palveluspaikka tiedossa... Sinä olet kasvanut ihmisten ilmoilla, miten sinä lähtisit sinne erämaan kätköön, Jumalan selän taakse. Pitäisin sinua vedessä juotavana, jos nyt lähtisit sinne.

Minnasta tuntui oudolta ajatella menoa Hövelinien perheeseen, mutta ei tahtonut tehdä kuitenkaan toisin kuin hänen suuri hyväntekijänsä toivoi ja kehoitti: — No, jospa häntä sitten koetan, virkkoi hän. — Tottapahan taivaan alus on auki, jos ei minussa ole paikkani täyttäjää.

Rouva Hövelin tarttui Minnan käteen ja sanoi iloisesti;

— No, tuohon käteen. Minä olen sitten siinä varassa. Mutta puhutaanpa vielä palkasta. Mitä sinä meinaat vuodelta?

— Saatte maksaa mitä näette minun ansaitsevan, sanoi Minna ja lähti ulos asioilleen.

Mutta Minnan mentyä talon rouva sanoi:

— Joutaapahan Minna tulla tuntemaan muutakin kuin mitä meillä on tuntenut. On kasvatettu kuin kukkaa kämmenellä. Toivoin siitä saavani lapsenhoitajan, mutta sitä siitä ei tullut. Muuhun hänellä ei ole taipumusta kuin elukkain hoitoon. Luultavasti teillä, missä karja ei ole niin suuri, tulee menestymään hyvinkin. — Eipä häntä meillä muualle käsketäkään, kunhan vaan karjansa hoitaa, sanoi rouva Hövelin ja nousi lähtemään.

* * * * *

Oli tullut marraskuun ensimmäinen päivä, jolloin Minnan oli lähdettävä uuteen palveluspaikkaansa.

Juuri kun Minna kyynelsilmin jätteli hyvästiä talonväelle, tuli pastori Pilvensalo juhlallinen pyhyys leveissä kasvoissaan ja toi Minnalle talteen panemansa vanhan aapisen ja sanoi: — Nyt sinun lähtiessäsi pahaan maailmaan, jossa ei ole sinun kohtalosi huoltajaa, annan minä tämän merkillisen aapisesi edes vähäiseksi oppaaksi elosi tiellä. Ja suokoon Jumala, että tämä kallis muisto pysyisi sinulla varjelevana kilpenä kaikkea maailman elämän saastaa vastaan, ettei sinun tarvitsisi vuodattaa riettauden eikä synnillisen elämän tuottamia kyyneleitä.

Sen sanottuaan pastori antoi kirjan Minnalle, joka kyynelsilmin kiitti kaikesta. Puristaessaan vielä Minnan kättä pastori sanoi painokkaasti:

— Toivon, että muistat sanani.

* * * * *

Insinööri Hövelinillä oli kuusi poikaa, joista vanhin Benjami oli jo ylioppilas ja kuului lukevan tuomariksi. Se rupesi salaisesti hyväilemään Minnaa taivuttaakseen tämän uskomaan hänestä hyvää.

Tähän asti oli Benjami lähennellyt sisäpiikaa Mantaa ja Manta alkoi uskoakin Benjamia tulevaksi miehekseen. Nyt Minnan tultua taloon Mantan terävä ja kaikkea seuraava silmä huomasikin Benjamin mieltymyksen Minnaan. Eräänä marraskuun päivänä Manta tuli navettaan Minnan ollessa siellä karjaa hoitamassa ja sanoi:

— Kuulepas sinä Minna, minä en saa mielestäni erästä asiaa enkä malta olla siitä sinulle ilmoittamatta, kun täällä nyt ei näy olevan muita korvia kuulemassa kuin lehmien.

Minna seisahtui naurahtaen Mantan luokse ja sanoi iloisesti:

— No, kun ei useampia asioita ole niin sano pois.

— Elähän naura. Ei se ole naurun asia, sanoi Manta tosissaan.

— Eipähän tässä nyt vielä itkeäkään osaa, vastasi Minna yhä nauraen.

Manta tekeytyi yhä totisemmaksi ja sanoi:

— Minä olen huomannut, että tuo Benjami on ruvennut sinua hyväilemään, ja olen siksi ajatellut sanoa sinulle, että älä usko liikoja. Herraspoikiin ei ole luottamista.

Manta ei kerinnyt sanoa enempää, kun Minna jo vastasi:

— Hopsista pussiin ja pussin suu auki. Älä virka viheliäinen, älä vaivainen valita. Minulla on toki yhtä suuret silmät päässäni kuin sinullakin näkemään, mitä missäkin on. Vai minä nyt tuon vedessä juotavan haikaran hyväilemisiä jonakin pitäisin. Hyh! Kyllä minä toki tiedän linnuksi tiaisen. Kyllä siltä huolelta saat yösi nukkua niin makeasti kuin muuten osaat.

— Niin... Minä vain sanoin hyvän hyvyyttäni, kun sinä olet ollut vähemmin täällä maailman jaloissa kuin minä. Kun sinä olet kaunis ja sorja, niin voisi ehkä luulla sentähden herraspoikien sinusta pitävän.

— Kaunis... Hui-hai... jopa olet lapsekas. Vehnäkakku on kaunis enkä minä. Mutta sijaani minä vältän. Nämä kulipäät eivät välitäkään kauneudesta, kunhan vaan saavat hyvää hoitoa, sanoi Minna hieman ylpeästi ja rupesi toimiinsa.

Nähtyään Minnan hyväilemisen turhaksi, Benjami rupesi tekemään hänelle kaikenmoista kiusaa ja pilaa. Kun hän sai Minnan itkemään, niin heti nauraa hohotti niin pirullisesti kuin taisi. Eikä Benjami nyt enää kutsunut häntä Minnaksi vaan Minkaksi. Kaikki muutkin rupesivat käyttämään samaa nimitystä. Marraskuun lopulla ei Minna enää kuullut keltään oikeata nimeään. Minkasta vain puhuttiin.

* * * * *

Oli jouluaatto. Kaikki pojat olivat nyt koulusta kotona ja kerran he Benjamin kehoituksesta lähtivät Minkkaa kiusottelemaan ja yllättivätkin hänet karjakartanolla, kun tämä juuri oli tuomassa heiniä vajasta navettaan. Oli lauha ilma. Viimeyönä satanut lumi oli niin nuoskaa, että puristui käsissä palloksi.

Nyt pojat rupesivat kilpaa yksissä tuumin syytämään tyttöä vastaan suuria kovia lumipalloja. Kun Minna tiesi, että armon pyytäminen niitä vain yllyttäisi, koetti hän heinäsylyksineen rientää navettaan. Mutta samassa sattui kova pallo silmään, Minnalta putosi heinäsylyys ja kaksin käsin silmäänsä tapaillen hän parahti: "Voi, Voi! Älkää Jumalan luomat tappako!"

Silmäänsä painellen ja voivotellen Minna sokeana meni navettaan. Mutta pojat vain nauraen pommittivat minkä kerkesivät. Vasta kun Minna pääsi navettaan ja sai oven vedetyksi kiinni, lähtivät kiusanhenget iloisesti nauraen sisälle.