Part 4

— Minun täytyy lähteä, ettei mitään epäluuloja syntyisi. Mutta samassa hän muisti jotakin, löi kädellään rintaansa, kaivoi povestaan aapisen puoliskon ja sanoi: "Täähän yritti unohtua minun hyväkseni."

Minna tempasi kaksin käsin kirjan repaleeseen ja huudahti: "Voi toki. Se olisi ollut ensimmäinen itkuni, jos se olisi jäänyt tänne hukkaan."

Topias puristi Minnan kättä ja sanoi: "En mahtane nähdä enää."

Huugo saattoi Topiaksen veneeseen ja palasi sitten Minnan luokse hyttiin, missä rupesivat yhdessä katselemaan laidoista kärventynyttä aapisen puoliskoa. Minna kertoi tarkoin, mikä muisto hänellä siinä oli.

Päivällisen jälkeen Topias lähti kylälle juuri kuin pahaa mieltään haihduttamaan. Hän pistäytyi Pilvensalon keittiöönkin, missä palvelija puhdisti päivällisastioita. Mutta ei palvelija kerinnyt puhua Topiaksen kanssa kolmeakaan sanaa, kun rouva tuli keittiöön ja nähtyään Topiaksen sanoi: "Mitä sitä nyt Höveliniin kuuluu? Oltiinko sieltä kirkossa? Minä en ainakaan vanhempaa väkeä huomannut."

Topias rykäisi ja sanoi verkalleen alakuloisesti: "Ei oltu kirkossa eikä niitten kenenkään mieli ole ollut kirkossa kiinni. Siellä tapahtui menneen yön aikana ikävyyttä, joka on vetänyt mielet puoleensa."

Rouvan kasvot hulmahtivat punaisiksi, hän sanoi kiinteästi Topiaksen silmiin katsoen: "Herran nimessä, mitä ikävyyttä siellä on tapahtunut?"

Topias rykäisi ja virkkoi matalalla äänellä: "Minna se katosi viimeyönä teille tietymättömille. Sitä ei löydetä mistään. Ja ihmisten ilmoissa se ei ole, koska vaatteet ovat kaikki kotona."

— Minna-kulta! huudahti rouva kesken Topiaksen kertomuksen ja sanoi: "Herran tähden, tule tänne sisälle kertomaan, että kaikki kuulemme."

Sisälle tultua rouva istutti Topiaksen melkein keskelle salia, ja kaikki keräytyivät ympärille kuulemaan.

Topiaksen kertoessa kapteenin kasvot tulistuivat. Hän aina väliin pudisti päätään. "Olivatko ne roistot viime yönä laivalla?" kysyi hän Topiaksen lopetettua.

— Olivat.

— No tokko meidän pojat saivat tietää tapahtumasta.

— Saivathan ne tietää, kun ilkityön tehneet kehuivat tytön olevan kissanlinnassa.

— No eivätkö pojat niille tehneet mitään?

— Lienevätkö muutakin tehneet, sen minä vain näin, että pimeään pieneen koppiin ne työnsivät seisomaan, ja siellä saivat pojat olla yönsä.

Kapteenilta puhkesi sydämellinen nauru ja hän sanoi: "Jo ajattelinkin. Eiväthän meidän pojat ole niin saamattomia, etteivät asian aikana jotain keksisi." Sitten kapteeni kääntyi toisiin ja makeasti hymyillen sanoi: "Se rangaistuskoppi on niin pieni, että tuskin tavallinen mies sopii yksissä jalkainsa sijoissa seisomaan. Siihen kun on pantu kaksi, niin suolaa olisivat saaneet väliin panna."

Sitten talon rouva kertoi Minnan tarinan siitä lähtien kuin hän pappilan kuistilla tyttösen ensi kerran syliinsä otti. Tuommoinenko nyt loppu! "Voi, voi kun tulin puolustaneeksi Minnan menoa Höveliniin", huokaili hän raskaasti.

Topias rykäisi ja sanoi alakuloisesti: "Kyllä minäkin sen sanon, ettei rouvan olisi tarvinnut auttaa Minnaa sinne joutumasta. Höveliini on semmoinen talo, ettei siinä pitää aina olla yksi pilkattavana, ja se kaikki lähtee siitä ukosta. Vaikka pojat tekisivät kuinka ilkeää pilaa, niin ukko nauraa hörhöttää kuin rahtihepo apetta tehdessä. Rouva kyllä on hyvä ihminen, hän ei sellaista sallisi, mutta hänellä ei ole enempää valtaa kuin Hannuksen kissalla. Niistä keskimmäisistä pojista Jalmarista, Teutorista ja Tuuresta taitaa toki tulla äitiinsä kelpo ihmisiä, mutta vanhimmat, Benjami ja Santeri, ovat isän poikia. Nuorimmasta kuusivuotisesta Artturista nyt ei vielä tiedä, lintuko on vai kala. Vihainen tulisukka tuo näkyy nyt jo olevan. Ehkäpä sekin sukuun eikä sikaan...

"Minusta ne toissa syksynä rupesivat tekemään pilansa esinettä, mutta minä heti ensi kerralla laitoin ne terveellisen pelon alaisiksi ja tulen nyt aikaan."

Rouva keskeytti nyt Topiaksen kertomuksen ja sanoi: — Onko sitä Minnaa sitten haettu kaikista mahdollisista paikoista?

— On sitä haettu maalta, merestä ja kaivojen pohjistakin, mutta ei ole löydetty. Minun ymmärtääkseni ei muu ole mahdollista kuin että hän on ainakin osaksi menettänyt järkensä ja joko alasti juossut metsään ja hirttänyt itsensä tai hukuttautunut mereen, jossa laineen laikka on kuljettanut syvyyteen. Matalikolta sitä kyllä on haettu.

Rouva huokasi taas syvään ja virkkoi: — Voi, voi... Minnalla todellakin oli taipumusta raskasmielisyyteen. Hän nyrvähti aina niin vähästä itkemään. Mutta varma on, että jos Minna olisi vieläkin meillä, niin eivät asiat näin olisi.

— Sen minäkin sanon, että toisin olisivat silloin asiat. Siksi hyvä muisto sillä oli tämän talon isäntäväestä, sanoi Topias ja nousi lähtemään.

Seuraavana aamuna lähti laiva. Pilvensalon perheestä olivat kaikki saattamassa vieraita. Ukko Hövelinkin rouvineen saattoi aivan laivalle asti. Laivan luokse tullessa ukko näki laivan keulassa englantilaisen nimen ja alkoi itsekseen hokea: "Falling-Star, Falling-Star". Sitten hän kääntyi kapteeniin ja sanoi:

— Jo ajattelinkin, että miten englantilaisessa laivassa olisi suomalainen nimi... Eihän suomea tunneta muussa maailmassa kuin tässä rähjässä.

Kapteeni kuuli, että ukko Hövelinin henkeä ahdistaa suomen kieli ja virkkoi tyynesti:

— Tämä laiva on alkujaan suomalainen, mutta myyty sitten englantilaiselle laivayhtiölle. Sentähden tällä on suomalainen nimi, eikä sitä hävitetä niin kauan kuin minä olen tämän päällikkönä.

Sen sanottuaan hän kääntyi puhelemaan venheessä olevien rouvien kanssa, kunnes päästiin laivan kylkeen ja laivapojat laskivat portaat veneeseen.

Laivapojat olivat laivan kannelta päästelleet kaikki juhannuskoivut ja syytäneet mereen, ja höyrypannut tohisivat lähtöön valmiina. Kapteeni piti talon puolesta saattoväelle pienet kekkerit tarjoten etelän viinejä ja hedelmiä.

Kekkerit eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Saattajat laskeutuivat veneeseen ja laivan potkuritkin parahtivat ja rupesivat kuohuttamaan sinisen vihreätä vettä valkeaksi vaahdoksi. Liinojaan heiluttaen lähtivät saattajat kotiinsa päin, ja liinojaan heilutti laivan kannella seisoen kauan kapteeninkin perhe.

Hövelinin rantaan tultua kaikki saattomiehet seisoivat rannan töyräällä katsoen laivaa, joka näkyi vain kärpäsen kokoisena mereltä. Ja kiikarilla nähtiin, että kapteenikin perheineen oli jo laskeutunut kannelta. Pilven salon saattoväki palasi taloon puhellen juhannusyönä sattuneesta surullisesta tapahtumasta. Päätettiin ruveta hakemaan Minnan ruumista metsästä ja merestä. Pastori Pilvensalokin aikoi lähettää siihen puuhaan renkinsä ja kaksi muuta työmiestä ja Hövelinistä aiottiin panna viisi miestä etsimishommaan.

Tänä päivänä piti haettaman maalta ja metsästä ja jollei ruumista löytyisi, niin huomenna ruvettaisiin merellä naaraustöihin. Ukko Hövelin määräsi Topiaksenkin etsijäksi, mutta Topias sanoi lujasti:

— Minä en lähde. Hakekoot ne, jotka ovat asian alkaneet.

Ukon silmät säihkyivät tulta ja hän sävähti:

— Yhtä talon työtähän se on, vaikka minä tuota meren vettä lipillä kannattaisin.

Topias ärähti vieläkin kovemmin:

— Se on talon työtä, kun lähden kyntämään. Sen sanottuaan lähti valjastamaan hevosta auran eteen ruvetakseen kyntämään rukiiksi tulevaa kesantopeltoa ja mennessään porisi:

— Niissä ei ole kyntäjää, jotka kykenevät vain kiusaa toiselle tekemään.

Seitsemän miehen voimalla etsittiin Minnaa metsästä, likeltä ja kaukaa, ja niin tultiin varmuuteen siitä, että hän on meressä.

Ukko Hövelinin toimesta teetettiin nyt kymmenen haraa, ja huomenissa nähtiin merellä kymmenen venettä ristiin rastiin soutelemassa, mikä likellä mikä kaukana, kaksi miestä kussakin veneessä.

Benjami ja Santeri olivat samassa veneessä. Santeri oli soutamassa, ja Benjami perässä istuen piteli haraköyttä. Olivat nyt soutelemassa niillä seuduin, missä laiva oli ollut ankkurissa. Jopa tarttuikin jokin raskas esine haraan. Benjami kiljahti hätäisesti: "Nyt se on kiinni. Tule sinäkin vetämään." Santeri meni Benjamin avuksi. Kumpaisellakin oli kasvot vaaleina ja silmät pyöreinä, kun he odottivat mitä sieltä nousisi. Ja tulihan sieltä kuin tulikin saalis, mutta se oli laivapoikien juhannuskoivu. Hyöteä mahlakoivu oli painunut pohjaan.

Benjamin ja Santerin mielestä olikin hyvä, että se oli koivu. He eivät olisi ollenkaan toivoneet naruunsa Minnan ruumista, vaikka heidän täytyi ukon pakoittamana olla siellä muitten mukana haraamassa.

Ilta oli jo myöhä kun vene toisensa perästä alkoi tulla rantaan. Kaikilla oli nyt se usko, että kun se hukkunut on alaston, ilman vähintäkään vaatteen riekaletta, niin se ei tartu haraan, turha on yrittääkin.

Siihen päätökseen tyytyi pastori Pilvensalo ja ukko Hövelinkin. Jäätiin odottamaan, että se mätänemistilassa ollessaan nousee veden pinnalle ja aalto ajaa rannalle, josta joku sitten löytää.

Tänä yönä ei rouva surun takia saanut unta. Ajatukset viihtyivät vain samoilla poluilla. Vaistomaisesti menivät kädet ristiin ja hän sanoi syvästi huokaisten: "Minna-parka! Minun Mimmi-kultaseni! Orvoista orvoin... Taivaassa lienee hänellä isä."

Päivän valjetessa hän kuitenkin nukkui ja unissaan näki Minnan kallisarvoisissa vaatteissa, kauniina kuin taivaan enkeli, tulevan pitkältä matkalta kotiin. Rouva ihastui tästä niin, että heräsi unestaan ennenkuin ehti tervehtiäkään. Mielensä hän nyt kuitenkin tunsi keveämmäksi. Se unikuva jäikin ainaiseksi rouvan mieleen. Muistipa hän Minnan milloin tahansa, tuntui kuin tuon unikuvan suuret herttaiset silmät olisivat katsoneet häneen.

KUUDES LUKU.

Neljä vuotta oli kulunut.

Rouva Pilvensalo oli eräänä toukokuun ruskoisena yönä unissaan nähnyt Minnan samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin haraaminen merestä oli lopetettu. Rouva ei saanut sitä unta mielestään. Aamiaispöydässä hän alkoi pastorille puhua:

— Mitähän merkinnee se, että taas viime yönä unissani näin Minnan samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin hakeminen jätettiin.

— Hm... Unet ovat öitä myöten ja näkijät unien jälissä. Sinä ajattelet valveilla ja mielessäsi kuvittelet Minnan siellä Tuonelan valtakunnassa niin puhtaaksi ja ihanaksi, siinä kaikki, sanoi pastori hieman ylenkatseellisesti, leikkeli lihakappaletta lautasellaan ja nosteli paloja suuhunsa.

Kun rouva näki, että pastoria ei haluttanut kuunnella, ryhtyi hänkin äänetönnä syömään, mutta oli tuskin kerinnyt leikata yhtään palaa, kun ovi aukeni ja postinkantaja tuli sisään. Hän jätti sanomalehdet ovensuussa olevalle pöydälle, mutta kun rouvalle tulevassa kirjeessä oli ulkomaalainen postimerkki, vei hän sen rouvan ojennettuun käteen.

Rouva aivan hypähti ilosta, kun näki kirjeen: — Elisen käsialaa ja Brasiliassa kirjoitettu.

Sitten rouva iloisin kasvoin luki kirjettään ja taputti toisen kätensä sormilla pöydän laitaan. Luettuaan kirjeen loppuun, hän sanoi iloissaan: — Tähdenlento tuo taaskin juhannuskesällä täkäläisille kauppiaille lastia ja veljeni aikoo käydä täällä. Mutta Elise kirjoittaa, että minun pitäisi hommata täältä hänelle suomalainen palvelijaneiti, kun hänen nykyinen palvelijansa aikoo jäädä tänne Suomeen. Niin, mistä se nyt kopataan? Juhannukseen ei ole enää neljää viikkoakaan. Meidän täytyy luovuttaa Liina... Vai mitä sanot, Uuno?

Pastorin kasvot levisivät hymyyn ja hän virkkoi leikillisesti:

— En sano mitään, syön vaan.

— Niin, mutta kyllä meidän täytyy kuitenkin hommata, sanoi rouva päättävästi.

— No ei se nyt kovin vaikea kysymys liene. Kumpahan tulevat tänne, niin sittenpähän nähdään, mikä verkko se peräksi pannaan, sanoi pastori ja nosti uutta lihakimpaletta lautaselleen.

Rouvakin siirsi kirjeen pöydän toiseen päähän ja jatkoi syöntiään. Siinä hän ajatteli: — Koska Uuno on niin välinpitämätön, niin annetaan Liina ja otetaan itselle sitten kuka saadaan. Mutta yöllisestä unestaan ei rouva päässyt sittenkään, vaan ajatteli, mitä yhteyttä tuolla unella saattoi olla kirjeen kanssa... Ehkä ei mitään...

Kun Pilvensalon kotiin ei näkynyt merta siltä suunnalta mistä laivan tiedettiin tulevan, oli Hövelinin talosta ilmoitettava pappilaan laivan tulosta.

Juhannus olikin vielä kahden päivän takana, kun Hövelinistä soitettiin, että "Tähdenlento" näkyy kaukana merellä ja tulee täydellä höyryllä tänne päin. Nyt valjastettiin iso harmi vaunujen eteen ja pastori rouvineen lähti ajamaan rantaan. Kaukaa mereltä kuului vielä laivan jymisevä ilmoitushuuto. Ei tarvinnut rannalla kuitenkaan kauan odottaa, kun laivakin oli entisellä paikallaan ja ankkuri hurautettiin pohjaan. Pastori Pilvensalolla oli nyt rannassa oma soutuvene, jolla hän lähti rouvineen laivalle. Pastorin soutaessa alettiin laivalla huiskuttaa nenäliinoja, mihin rouva Pilvensalo omasta veneestään vastasi.

Pastorin tultua laivan luo ei kapteenin perhe tullutkaan veneeseen, vaan pastori rouvineen kutsuttiin laivaan, missä iloisesti tervehdittiin tulijoita.

Kapteenin rouva viittasi veikeä hymy kasvoissaan hieman taampana seisovaan Minnaan ja sanoi:

— Tokko sinä tunnet tätä meidän palvelijaa?

Rouva teroitti nyt silmänsä Minnaan ja huudahti: "Herra Jumala! Minna, Minna!"

Minna painautui rouvan syliin, ja tämä suuteli häntä kaulasta puristaen. Minnalla oli kallisarvoinen vaalea kesäpuku yllään ja hieno hattu päässään. Kun Minna lisäksi oli lihonut ja kaunistunut matkallaan, oli hän nyt tuossa aivan saman näköinen kuin rouva Pilvensalon unessa näkemä kuva. Yllätys sai aikaan iloisen hälinän. Rouva Pilvensalon täytyi saada juurtajaksain tietää, miten ihmeen tavalla Minna oli päässyt laivaan. Viimein jo laskeuduttiin venheeseen. Siihen tultua Minna katsoi Hövelinin taloa kohden ja kysyi: "Miten sitä nyt tuossa talossa jaksetaan?"

Rouva huokasi ja sanoi: "Huonot ovat jaksamiset... Koko talossa ei ole muuta kuin unta ja nälkää. Ukko on kuollut jo kolme vuotta sitten. Santeri on mielisairaana Waejakan hourusairaalassa, Benjami hovioikeudessa päätään elättämässä, ja nuorimpien poikiensa kanssa rouva palkkaväen avulla hoitaa retuuttaa taloa. Hänellä kun on huono terveys, päivän elää, toisen kuolee. Sanalla sanoen, eletään niinkuin märkä palaa."

— Vai niin likellä sen ylpeyden laita oli, sanoi Minna. Niitä muita ei minun ole sääli, vaikka näkisin aidan vitsaksina, mutta sitä rouvaparkaa on sääli. Se siinä talossa oli ihmistä, muut kaikki olivat vain kaksijalkaisia hurttia.

Pilvensalon kotonakin vielä kesti tarinaa siitä, miten ovelasti se karkaaminen oli käynyt. Tuli kerrotuksi Hövelinin poikain putkassaolokin juhannusyönä, kun muut pitivät suurta riemua laivan kannella. Koko joukko nauroi sille kepposelle. Rouva Pilvensalo kääntyi Minnaan ja sanoi:

— Nauru hyvällä, nauru pahalla, kuten sananlasku sanoo. Nythän sille jo saattaa nauraakin. Kyllä olenkin monta kyyneltä sekä salaa että julki vuodattanut. Omatuntoni on ollut aivan sairas, kun tulin sinut toimittaneeksi Höveliniin. Se on ollut kuitenkin suuri kevennys, että unissani näin aina sinut onnellisena, juuri samannäköisenä kuin nyt näen ilmissä. Mitähän yhteyttä sinulla oli sen Elisen kirjeen kanssa, joka oli Brasiliasta lähetetty, kun näin sinut unessa juuri sitä päivää vasten, jolloin sain kirjeen.

— Olihan sillä yhteyttä. Silloin juuri sain kapteenilta kuulla, että keskikesällä viedään taas lastia Suomeen siihen tuttuun kaupunkiin asti ja käydään Hailikannassakin. Silloin minä sanoin, että jäänkin Suomeen, ja rouva samalla kirjoitti teille.

— Aivan oikein, siksihän se kai sitten kummittelikin, sanoi rouva.

— No niinkö se Topias jaksoi pitää täällä suunsa kiinni, ettei kenellekään ole virkkanut siitä minun karkaamisestani?

— Tottapa se on pitänyt. Jos se olisi yhdellekin sanonut, niin tämä olisi sanonut toiselle ja kolmas koko kylälle.

— Missähän täällä nyt Topias lienee?

— Niin Topias? Se on tuolla kylän takalistolla pienessä sievässä mökissä. Sillä on vaimo ja yksi lapsi, oikein sievä pojan pallero. Topias oli liian kiireinen emännän ottoon. Tottapa se ei uskonut sinun enää palaavan.

— Miten niin? Mitä te sillä tarkoitatte?

— Sitä, että eikös hän sinua kosinut ja toivonut itselleen?

— Hui, hai! Oletteko tekin sellaista uskonut?

— No kun kaikki muutkin luulivat ja uskoivat, niin miksi en minä?

Minna otti nyt vakavan muodon ja sanoi:

— Topias ei ole minua kosinut enkä minä Topiasta, ei hiiskaustakaan sinnepäin. Ja olisikos Topias toimittanut minut lähtemään maailman toiseen ääreen, jos hänellä olisi ollut kosintamieli. Topias on vain niitä, jotka eivät nauti toisen ihmisen kärsimisestä, ja siksi hän ei sietänyt sitä, että minua pilkattiin. Kun hän puolusti minua, niin juorumuijat tekivät siitä ajohevosen — mihin asti sillä kyydillä lienevät sitten päässeet.

Eräs kysymys oli Minnan saatava tehdyksi:

— Oletteko sattuneet kuulemaan Timolasta mitään? Ei suinkaan siellä se vanha mummo, isännän äiti, ole enää elossa.

Pastori kuuli Mimmin kysymyksen ja sanoi:

— Kyllä hän vielä elää, mutta on muuten jo heikko ja vanhuuttaan hourailee, ei muista toista kättäänkään. Minä viikko sitten kävin hänen luonansa. Saatuaan ehtoollisen hän tuli iloiseksi kuin pieni lapsi.

Minna hypähti istuimeltaan ja huudahti: "Voi voi. Minun täytyy päästä heti häntä näkemään. Lähden aivan paikalla." Mutta rouva tarttui Minnan käteen ja sanoi vakavasti: "Ei nyt ainakaan tänä iltana. Olehan nyt tämä ensimmäinen ilta minun seuranani." Pastorikin puolestaan kehoitteli: — Olehan nyt pyhään asti täällä, ehkä tulevat hevosella kirkkoon. Sinne on nyt maantiekin ihan Suttasen kylään asti. Ehkä tulevat hevosella kirkkoon, niin pääset kieseillä.

— En minä pyhään asti ole, pyhään on vielä kaksi kokonaista päivää. Huomenaamuna minä ainakin ihan kukon laulaessa lähden.

— Asiasta toiseen, virkkoi rouva. — Mitä nyt meinaat, kun aikonet Suomeen jäädä. Ehkäpä ruvennet meille vielä kerran palvelijaksi.

— En tiedä sanoa mitään ennenkuin käyn Timolassa. Jos tapaan mummon hengissä, niin jään sinne. Minun täytyy koettaa maksaa mummolle velkani. Koetan tehdä mummon viimeiset päivät niin viihtyisiksi kuin voin. Ja kovasti olisinkin iloinen jos saisin painaa mummon silmät kiinni viimeiseen lepoon. Mutta sitten vieköön taas kohtalo minne vie. Onnihan se on taivaan alus.

Rouva tahtoi pitää oman päänsä ja sanoi:

— Viivy sinä nyt täällä siksi kunnes nämä vieraat menevät. Uuno ja minä kyyditsemme sinut sitten vaunuilla. Minäkin haluaisin nähdä vielä kerran sitä mummoa.

Minna pudisti päätään ja sanoi:

— Ei, ei... Orpona minä lähdin Timolasta avojaloin maailmalle juuri kuin varpunen taivaan alla ja yhtä orpona tahdon palata. Mutta mielelläni minä kyllä näkisin teidät siellä Timolassa, jos todellakin tulisitte katsomaan mummoa.

— Minä tulen varmasti ensi viikolla. On opettavaista nähdä erämaan ihmisiä, sanoi rouva päättävästi.

Kapteenin rouva sekaantui nyt talon rouvan ja Minnan puheeseen ja sanoi suu naurussa:

— Mutta jospa Minna käy huomenna Timolassa katsomassa mummoa ja ylihuomenna tulee tänne ja sitten lähdemme taas sinne etelän maailmaan, kuten muuttolinnut. Lähdet vielä opettamaan minulle suomenkielen viimeisiä rippeitä. Minna on näet opettanut minulle suomenkieltä ja minä olen hänelle opettanut englantia. Tiedättekö, että Minna osaa englantia melkein yhtä hyvin kuin minäkin syntyperäinen englantilainen. Ja hupaisia nämä vuodet ovat olleetkin. On siinä sana ja toinenkin vaihdettu. En todellakaan mitenkään tahtoisi erota Minnasta.

Ajateltuaan asiaa Minna virkkoi pienen tuokion kuluttua:

— Totta totisesti olen valmis tulemaan, jos en tapaa Timolan mummoa hengissä, ja silloin ei taas minun maailmallani ole aitaa eikä laitaa. Se ainoa kiinnekohta sitoo minut tänne. Hänestä erottaa meidät tuoni ja kirkon kirves, kuten sanotaan.

Pastori ja kapteeni puhelivat hilpeästi toisella puolen salia. Rouvat kääntyivät kuuntelemaan ja Minna lähti ulos katselemaan talon kasvitarhaa, millaisessa kunnossa se nykyisin on.

Ilta oli jo myöhä, mutta kesäkuun punainen aurinko paistoi kuitenkin vielä vainion takana kasvavien petäjien latvoissa, kun Minna illallisen jälkeen sanoi:

— Nyt minä lähden Timolaan.

Hän rupesi ottamaan arkustaan kapineitaan pieneen käsilaukkuunsa. Ottaessaan sieltä aapisen puolikkaankin hän sanoi: "Kirjaani minä en unohda."

Talon rouva löi käsiään yhteen ja huudahti ihastuneena:

— Tosiaanko sinulla on vielä tallessa se aapisesi.

— Onpahan se tulesta pelastettu kappale. Hövelinin Benjamihan tämän jouluillan kunniaksi repi kappaleiksi ja viskasi palavaan hellanuuniin. Sieltä pelastin tämän kappaleen.

Rouva otti aapisen palasen Minnan kädestä ja nähtyään sen alkulehden vahingoittumattomana huudahti ihmetellen: "Ihme ja kumma. Tosi on, kuten sanotaan, että Jumalan sana ei pala tulessakaan. Kansilehti on kärventynyt, mutta tämä tärkeä muistolehti on aivan vahingoittumaton."

Pastorikin tuli katselemaan kirjaa ja ihmetteli hänkin.

Minna kääri kirjan paperiin ja pani laukkuunsa. Kapteenin rouva antoi käärön etelän hedelmiä tulijaisiksi, ja Minna pani nekin laukkuunsa. Hän oli nyt lähtöön valmis. Kapteenikin nousi seisoalleen häntä hyvästelemään. Minnan silmiin kihahti kyynelet ja kapteenin kättä puristaessaan hän sanoi: "Te olette ollut minulle isänä ja rouva on ollut äitinä neljä vuotta. Teitä en unohda. En voi unohtaa."

Kapteenin rouva hyvästeli Minnaa suudellen ja kapteeni kysyi hieman huolestuneena: "Aivan yksinkö sinä lähdet niin pitkälle taipaleelle?" — Yksin lähden. Pohjolan kesäyöstä nautin taas neljän vuoden perästä, siinä on minulla puhtain toveri, sanoi Minna ottaessaan laukkua käteensä.

Kaikki saattoivat Minnaa portaille ja jäivät hymyssä suin katsomaan, kun Minna lähti kävellä viuhkaisemaan.

Minnan kadottua tien aukkoon kaikki istuivat kuistin penkille. Aurinko vaipui suurena veripunaisena pyöränä korkeiden aarniohonkien välistä näkyvien loivien meren laineitten hellään syliin, ja käki kukahteli kesäyön kauneutta. Taivaalla leijailevat pilven lempareetkin punertuivat mailleen menneen auringon kunniaksi. Luonnossa oli juhlahetki.

Kapteeni viimein sanoi: — Etelämaissa luonto antaa lukemattomia herkkuja, mutta ei tämmöistä. Tämä on ihanampaa kuin mikään muu.

— Illat ovatkin siellä runottomat, pimeä saapuu aina niin äkkiä, sanoi kapteenin rouva.

— Ei olekaan sellaista maata eikä paikkaa, missä ei olisi minkään puutetta, sanoi pastori, ja senpätähden kaikki paikat saavatkin asujia. Tämä Suomi ei ole mikään herkkumaa, mutta ruuassa täällä sentään pysytään päivästä toiseen ja omansa se on itsekustakin hyvä.

Nyt rupesi yön viileä henki tuntumaan. Rouvat alkoivat vetäytyä sisälle, ja sinne lähtivät pastori ja kapteenikin, jättäen käen jatkamaan kukuntaansa.

* * * * *

Huomenna oli päivä puolen rinnassa, kun Minna pääsi Timolaan. Kaikki väki oli ulkotöissään, emäntä vain yksinään leipomassa pirtin isolla pöydällä. Uuni lämpisi humisten. Minna aikoi tulla tuntemattomana vieraana taloon ja sanoi vain kainosti hyvänpäivän. Mutta emännän tarkka korva tunsi äänen, vaikka hän ei ollut kuullut sitä sen jälkeen kuin Minna lähti Pilvensalolta. Emäntä teroitti nyt silmänsä tulijaan, mutta samassa jo löi jauhoisia käsiään yhteen ja huudahti: "Minna! Voi sun ihmettä! Onko tämän auringon alla kaksi samanlaista?" — Minna hyppäsi nyt tervehtimään emäntää ja sanoi: "Kylläpä teillä on tarkka silmä. Minna minä olen. Mutta miten on mummon laita, vieläkö hän on elävien maassa?"

— Kyllä hän elää, mutta hän on jo vanha ja hourailee. Hän on täällä kamarissa, sanoi emäntä ja lähti opastamaan. Mutta kun hänellä oli leipomisen kiire, niin hän vain aukaisi oven kamariin, missä mummo sängyssään istui ja luisilla! sormillaan oikoi valkeita hapsiaan, jotka maatessa olivat harittuneet korvien taakse. Minna sanoi mummolle iloisesti ja liikutettuna: "Hyvää päivää, mummo!"

Mummo hämmästyi kuitenkin vieraan nähtyään niin, ettei tullut vastanneeksi hyvään päivään. Syvään painuneet sameat silmät vain tuijottivat tulijaan. Minna kysyi heti: "Muistaako mummo Mimmiä?"

Muorin silmät tuijottivat rävähtämättä tulijaan ja hän virkkoi: "Mimmi... Mimmi... Mimmiparka... Silmäni olen itkenyt sokeiksi sen onnettoman kuoleman tähden." Hänen äänensä värisi ja kasvoille tulvahti kyyneleitä. Kyyneleet kihahtivat Minnankin silmien nurkkiin. Hän otti taskustaan silkkisen nenäliinansa ja sanoi: "Älkää rakas mummo, nyt itkekö Mimmin tähden. Se on teidän Mimminne, joka nyt pyyhkii kyyneleitä kasvoiltanne." Minna suuteli mummoa ja sanoi: "Jumalan kiitos, että saan teitä vielä nähdä."

— Oletko sinä sitten Mimmi? Lienetkö Jumalan enkeli, sanoi mummo.

— Uskokaa nyt, rakas mummo, että minä olen teidän entinen Mimminne.

— No etkö sinä sitten olekaan hukkunut mereen?

— En, Jumalan kiitos, ole hukkunut.

— No kaikki ne kuollutta nykkivät, kuten sanotaan. Minua vanhaa ovat narranneet, että sinä olet hukkunut mereen eikä ole löydetty, ei luunsirumaa.

— Ei mummoa ole yksinään narrattu, on narrattu muitakin, sillä minä karkasin Hövelinistä laivaan ja menin ulkomaille.

Nyt mummo vasta oikein uskoi ja koko hänen ruumiinsa nytkähteli ilosta. Kesken kyyneltensä hän osoitti tahtovansa syleillä Minnaa. Minna pusertui hellästi mummoa vasten, joka syvästi liikutettuna suuteli häntä kauan.

Sitten Minna istui mummon vieressä sängyssä ja pyyhki mummon kurttuisilta kasvoilta yhä valuvia kyyneleitä. Viimein hän nousi lähteäkseen pirtistä noutamaan pientä laukkuaan antaakseen mummolle tuomisiaan. Mutta mummo hätääntyi kuin pieni lapsi ja sanoi: "Nytkö sinä taas menet? Ole nyt edes tämä päivä minun luonani."

— En, rakas mummo, mene mihinkään, pistäydyn vain täällä pirtissä.

Alkoi tulla päivällisen aika, talon väki saapui ulkotöistään aterialle. Kukaan ei tuntenut Minnaa, ennenkuin emäntä iloisesti nauraen sanoi: "Siinä se on se kadonnut ja taas löydetty Minna, jonka on tiedetty Hövelinissä ollessaan hukkuneen tai oikeammin hukuttautuneen mereen." Nyt syntyi iloinen hälinä, ihmettelyt ja kyselyt. Sydämellinen ilo täytti koko väen, kun talossa oli semmoinen vieras.

Kun kuulijat olivat tutustuneet Minnan tarinaan ja saaneet tietää "Tähdenlennon" kapteenin rouvineen olevan Pilvensalon vieraana, uskoivat he Minnan tulleen vain käymään ja sitten taas seuraavan kapteenin herrasväkeä. Emäntä sanoi nyt puoleksi leikillään: "Ehkäpä jäänetkin tänne? Johan tuota olet nähnyt maailmaakin, kun hänessä neljä vuotta olet ollut."

Minna tuli vakavan näköiseksi ja sanoi:

— Totta puhuen, jos saan tässä teillä olla, niin tuon mummon tähden jään. Minun täytyy mummolle saada maksaa velkani. Olen niin sydämestäni iloinen, kun vielä sain nähdä hänet hengissä.

Kaikkien suusta kuului ilon ilmaus ja kasvoissa näkyi ihastus. — "No, sitten minä jään kun aikonette antaa työtä ja ruokaa", sanoi Minna iloisesti hymyillen. — Sananlasku tosin sanoo: "Joka pyrkimällä työhön, se lusikatta syömään."

Minna kiiruhti takaisin mummon kamariin ja sanoi siellä: "Minä jään tähän taloon niin kauaksi kuin te elätte. Ja nukun täällä luonanne joka yö."

Mummon rinta hytkähti ilosta ja hän kiitti hartaasti Jumalaa odottamattomasta onnestaan.

Tieto, että "Tähdenlento" on kirkonkylän edustalla vielä huomenna, viritti Timolan nuoren väen uteliaiksi. Melkein kaikki lähtivät katsomaan laivaa, ja olivat sillä tiellään juhannuskirkossakin, joten nuortaväkeä juhannuspäivänä oli Timolassa vain Minnaa pari vuotta vanhempi talon poika Pauli. Minna kyseli Paulilta, kuka hänen syntymäkodissaan nyt asui, hän kun aikoi lähteä sitä katsomaan.

— Ei siellä asu ketään, virkkoi Pauli. — Isä ei ole antanut sitä kenellekään. Itse on siitä niitetty heinää ja heinäsuojina on pidetty kaikkia huoneitakin.

— Mutta minä lähden kuitenkin katsomaan, sanoi Minna ja pyörähti lähteinään.

— Minä lähden oppaaksi, sanoi Pauli, koppasi lakin päähänsä ja lähti mukaan.

— Lähdepä todellakin. Kuka tietää, osaisinko sinne enää.

SEITSEMÄS LUKU.

Melkein heti ensi hetkestä, kun Minna saapui Timolaan, oli Paulin katse kiintynyt häneen. Oli niinkuin hän olisi jo vuosia vain tämän ihmisen tuloa odotellut. Missä ikänä Minna tulikaan hänen lähettyvilleen, näytti hän vain odottavan tilaisuutta saada puhua Minnalle jostain tärkeästä asiasta, joka hänen mielensä täytti.

Minna oli kyllä tämän huomannut, eikä se hänestä alun pitäenkään tuntunut vastenmieliseltä. Pauli oli komea nuorukainen, kasvot viehättävän puhtaat ja äänikin miellyttävä. Niinpä nytkin heidän yhdessä matkatessa Minnan syntymäsijoille päin oli somaa kertoa Paulille maailmanmatkoistaan ja kuulla häneltä kotipuolen asioista.

Syntymäkotinsa kartanolle tultuaan Minna seisahtui ja sanoi alakuloisesti: "Kaikki on kuollutta." Hän meni pirttiin, missä heinäntörky peitti lattian, ja sekin akkuna, jonka edessä oli ollut äidin sänky, oli kokonaan poissa. Akkuna-aukkoa oli pidetty heinäovena, josta kesällä heinänkorjuuaikana oli ahdettu heiniä sisään ja talvella pois vietäessä luotu ulos. Minna istui penkille lähelle äitinsä sängyn paikkaa ja pitkän äänettömyyden perästä sanoi: "Poissa on äiti tuon hellan luota. Kylmä on hiillos..."

Pauli istui äänetönnä penkillä lähellä Minnaa. Pitkän tuokion perästä Minna pyyhkäisi hiukan kasvojaan, kääntyi Pauliin ja sanoi: "Kunpa antaisitte minulle tämän paikan, niin rupeaisin tässä asumaan sitten, kun mummosta aika jättää."

Paulin kasvoille levisi puna, kun hän hieman arkaillen sanoi: "Rupeaisimme sitten tässä yhdessä asumaan?"

— Minäkö ja sinä ja sinäkö ja minä?

— Niin juuri.

— Leikkiä kaiketi.

— Kaukana on minun puolestani leikki, sanoi Pauli ja kohautti leveitä hartioitaan.

— Todellako sinä ajattelet, että tehtäisiin tähän yhteinen talo?