Part 3

Minnan silmää rupesi pakottamaan. Hän koetti hautoa sitä kylmällä kääreellä, mutta siitä ei ollut apua. Aikansa navetassa oltuaan Minna tuli väen pirttiin ja pieneen kuvastimeensa katsoessaan näki, että silmää ympäröi musta kuollut veri, joka silmän alapuolella oli levinnyt laajemmalle. Silmävalkuainenkin oli kuin verikappale. Lisäksi tuli katkera itku. Hän pelkäsi silmän iäksi jäävän sen näköiseksi kuin se nyt oli.

Sitten hän laittoi silmälleen pehmeän kääreen ja lähti silmäpuolena hoitamaan karjaa. Hän tuli navetasta väenpirttiin vasta iltamyöhällä, kun sisällä jo paloi joulukuusi ja koko suuri rakennus näytti olevan paljasta valoa.

Rouva Hövelin tuli nyt käskemään Minnaa joulukuuselle sanoen kaikkien toisten jo siellä olevan. Renki Topiaskin oli muka jo saapunut.

Minna hymähti ja sanoi surullisesti:

— Sinnekös minä tämmöisellä silmälläni menisin!... Minä olen saanut joululahjan iäkseni — Tätä sanoessa pyrki katkeruus taas purkautumaan itkuksi. Rouva tekeytyi nyt ystävälliseksi ja sanoi:

— Minna rakas, älä sitä nyt niin pahaksi usko. Minustakin oli ilkeätä, että ne pojat, ylimielet, sillä lailla olivat menneet lumittamaan ja Santerin pallo kuului sattuneen silmään. Mutta kyllä se paranee, kun aika kuluu. Minä toruin Santeria, mutta eihän se tehty sillä tekemättömäksi tule. Lähdehän nyt kuitenkin sille kuuselle.

— En lähde... Vai sinne lisää pilkattavaksi! Minusta tämä jo riittää! sanoi Minna jäykästi ja painoi otsansa kämmeneensä. Kyynäspää oli pöydällä, missä pieni lamppu palaa tuikutti.

Rouva meni nyt ulos, mutta hetken perästä toi Manta tarjottimella ison vadillisen monenlaisia leivoksia ja teekannun ja sokeriastian, joita antimia Minna sai mielensä mukaan viljellä. Jätettyään tarjottimen täysineen pöydälle Manta sanoi: "Rouva käski kysyä, tahtoisitko sinä huomenaamuna mennä kirkkoon. Topias kyyditsisi hevosella, kun tuo tie on niin luminen, että jalan on pimeällä tukala kävellä."

Minnan sydän hiukan lientyi tästä ystävällisyydestä, ja hän sanoi tyytyväisesti: "Kyllä minä menisin kirkkoon. Voinhan lehmät hoitaa sen verran aikaisemmin."

Huomenaamuna olikin kartanolla valmiina kirkkoreki. Sen pohjalla oli niin suuri hirventalja että pää riippui perän takana ja koivet laidoilla ja peitteenä oli komea rekipeite.

Kun kirkolta kuului ensimmäinen kellon helähdys, nähtiin Topiaksen juoksevan talliin noutamaan hevosta. Manta ilmestyi iloisin kasvoin pirtin ovelle ja sanoi:

"Topias valjastaa jo hevosta, joudutko rekeen?"

— Valmis kuin valettu, tehty kuin mahdettu olen jo ollut tuosta herran hetkestä, sanoi Minna, koppasi lapaset käsiinsä ja lähti ulos, missä todellakin näki Topiaksen olevan hevosta valjastamassa. Vanhimmat pojatkin Benjami ja Santeri häärivät apuna.

Minna istui rekeen toiseen laitaan jättäen sijaa Topiaksellekin ja vetäisi peitteen aivan kaulaansa asti. Somalta tuntui päästä kirkkoon tällaisella kyydillä.

Kun hevonen oli valjastettu ja Topias oikaissut ohjakset, ei hän tullutkaan reenperään, vaan hyppäsi kuskipukille ja nykäisi hevosta lähtemään. Mutta samassa romahti aisassa suuri pahaääninen lehmänkello. Pojat juuri hevosen lähtiessä liikkeelle nykäisivät kellosta tukon ja kellon rämähtäessä päästivät pilkallisen naurun rähähdyksen.

— Tämäkö se vielä puuttui... Mitähän pahaa minä lienen tässä talossa tehnyt, että minua tällä lailla pilkataan... Jaksaneeko hänessä luitaankaan terveinä sälyttää... Silmäni söivät eilen kuin korpit puolikuolleelta hevoselta, eikä sekään vielä riittänyt.

Topias ei ollut Minnan puheita kuulevinaankaan. Hän istui kuskipukilla kuin puujumala, ajoi niin että maa vilisi reen vieressä ja kello rönkötti aisassa kuin paholaisen hätärumpu.

Kirkon luokse tultua Topias sitoi hevosensa puuhun, päästeli kellon aisasta, tukki sen heinillä ja pani rekeen. Sitten meni Topiaskin kirkkoon ja istui lähinnä oven suuta olevaan penkkiin, josta voi nähdä, milloin Minna lähtee kirkosta.

Saarnan loputtua Minna lähti kirkosta ja aikoi mennä jalkasin kotiin, mutta Topias sanoi hänelle kirkon edessä: "Kyllä me nyt päästään kellottakin. Minä riisuin sen jo pois aisasta." Minna taipui ja istui rekeen. Joutuihan näin pikemmin hoitamaan elukoita.

Nyt Topiaskin istui reenperään hänen viereensä ja hevosen juosta hölkötellessä sanoi:

— Tämä meidän talo on semmoinen talo, että siinä pitää aina olla yksi pilkattava. Näyttää siltä, että ne eivät pysy terveinä ilman. Minulla on tässä jo toinen vuosi oltavana ja siksi minä sen tiedän. Kun toissa syksynä tähän tulin, niin rupesivat minusta tekemään leikkikalua, mutta siinä erehtyivät enemmän kuin puoleksi. Minulta kuulivat teräväpäisiä ja minä sanoin: Jos ette tätä usko, niin minä näytän, miten kallista lystiä se on. Tämä Benjamin vinkula ei sitä uskonut, mutta se saikin maistaa mitä se oli. Se oli minun nukkuessani kerran tervannut minun tukkani takaapäin. Mutta kun minä sain tietää, kuka sen oli tehnyt, niin vetäisin tällä talonpoikaisella nyrkilläni herraspoikaan sen verran, että armaat rukoukset heltisivät miehestä. Miehellä oli monta päivää poski kuin leilin puolikas eikä muussakaan ruumiissa tainnut paikat olla aivan syntymäjäleltä. Ja se tepsi. Sen erän jälkeen ei minun kanssani ole vanha eikä nuori ruvennut ilveilemään. Ja se kaikki lähtee tuosta ukosta. Kaikkein ilkeimmällekin pilalle se nauraa hörhöttää kuin vanha rahtikoni apetta tehdessä. Rouva kyllä on hyvä ihminen, mutta sillä ei ole valtaa enempää kuin mökin Maijalla. Kiittää kun itse saa silmänsä auki.

— Ja tuommoiseen taloon sitten Pilvensalon rouva minut hommasi... Voi tätä maailmaa pahennusten tähden!

Topias rykäisi ja sanoi:

— Kyllä rouva Pilvensalo on tiennyt, että kolme karjapiikaa viime vuonnakin lähti, eikä sittenkään kekriin päästessä ollut yhtään. Tämän Mallan saivat viimeisiksi viikoiksi hoitamaan karjaa. Ja kaikki lähtivät juuri tuon ilveilyn takia. Ja sen sanon, että ei se ole sinunkaan häpeäsi, jos pujotat liinasukat jalkoihisi ja lähdet.

— Sitä en pikkukummasta tee, kun kerran rouva Pilvensalo on minut tänne toimittanut.

— No älä sitten tee. En ainakaan minä käske. Ja kyllä minä tulenkin aikaan eikä paha olekaan, mutta minun nokkani alle niiden ei olekaan tuloa sateen pitoon.

Nyt loppui matka. Kartanossa ei näkynyt liikkeellä ketään. Heti reestä päästyään Minna juoksi pirttiin, heitti sinne päällysvaatteensa ja kiirehti navettaan.

Silmä onneksi parani. Muutamassa viikossa häipyi musta kiehkura aivan jäljettömiin, mutta alituinen hieno pila kumminkin piti mielen raskaana. Asioillakin liikkuessa oli Minnan päähuivi usein silmäin yli laskettuna. Ja kun iltahetkinä karjalta päästyä ei useinkaan maistunut käsityö, niin hän huvikseen katseli aapistaan. Manta oli tullut sen huomanneeksi ja kertonut sisällä, että sillä höperöllä on vanha iänikuinen aapinen, jota se käsityön sijasta iltakaudet lukee.

Tänä iltanakin oli Minna keittiön loukossa omia aikojaan huvikseen katselemassa sitä aapistaan. Manta keittiössä käydessään näki sen. Pienen tuokion perästä syöksähti Benjami keittiöön ja kysyi kiireesti:

— Mihin se on Manta mennyt?

— En minä tiedä. Vasta ikään tuo tästä pyörähti, sanoi Minna kohottaen päänsä.

Benjami kurkisti katsomaan Minnan kirjaa ja sanoi:

— Mitä kirjaa sinä luet?

— Parempiko kysymä kuin näkemä, vastasi Minna, mutta ei osannut pitää varaansa, sillä Benjami sieppasi silmänräpäyksessä Minnan edestä kirjan, repäisi sen kahdeksi, viskasi palaset palavaan hellan uuniin ja ilkeästi nauraen juoksi ulos.

Vihasta ja harmista sävähtäen Minna hyökkäsi kaksin käsin uunista pelastamaan kirjansa palasia ja saikin aapisen alkupuoliskon jotenkin eheänä, vaikka senkin muutamat lehdet roihusivat jo liekeissä.

Varsinainen muistolehti kuitenkin pelastui aivan eheänä paksun kansilehden turvissa, joka ei kerinnyt syttyä. Minnan sydäntä karvasteli, mutta nyt hän ei kuitenkaan itkenyt. Tulinen viha vain kiehui povessa.

Benjami oli sisällä kertonut ilkityön, minkä vuoksi Manta keittiöön tullessaan luuli tapaavansa Minnan itkemästä. Mutta Minna istui vain korvanlehdetkin punaisina vihasta.

Manta tekeytyi nyt osanottavan näköiseksi ja kysyi.

— Mikä muisto sinulla oli siinä vanhassa aapisessa, jonka Benjami kuului repineen ja viskanneen palamaan. Rouva torui siitä Benjamia, mutta Benjami vain nauroi.

Minna keikautti tuimasti päätään ja sanoi suu vihasta irvissä:

— Annetaan päivän mennä, toisen tulla, kyllä se nauru vielä lähtee. Taitaa se variksen pelätti luulla, että minä olen paljas tervatallukka hänen pilkattavakseen. Raskin minäkin sille koiran hierimelle lahjoittaa toiseen poskeen samanlaisen leilinpuolikkaan kuin Topias oli mennä talvena laittanut toiseen.

Manta uudisti kysymyksensä:

— Totta kai sinulla oli siinä kirjassa jokin erityinen muisto, kun sinä sen menettämisen niin pahana pidät. Etkö sinä nyt voi sanoa, miksi se kirja on sinulle niin kallis?

Mutta Minna vaan murahti, ettei toinen sillä tiedolla mitään tee.

Manta tunsi, että sieltä ei lähde lisää. Siksi hän jätti kyselynsä ja kertoi sisälle mentyään kaikki Minnan sanat. Ja kun oli kuultu, että Topias on Minkalle kertonut semmoisesta kuin Benjamin leiliposkista, niin päätettiin, että Minka on Topiaksen kanssa hyvissä väleissä. Arveltiin Topiaksen olevan Minkalla varamiehenä, minkä vuoksi hän uskalsi uhkailla.

Huomenaamuna oli Topias aamiaisen jälkeen, annettuaan hevoselle apetta tullut pirttiin tupakoimaan. Piippuaan vedellen hän köllötti penkillä kynkkämöisillään. Minna oli panemassa uunia lämmitä, kun Benjami saapui pirttiin ja heti ovesta tultuaan kysyi:

— Mitä sitä nyt tänne kuuluu?

— Mitäs sitä koiran hierimelle kuuluu? kuului Minnan suusta vihasta sähisevät sanat.

Benjami luuli, että nyt tahdotaan ärsyttää häntä riitaan, eikä siksi ollut kuulevinaan. Hän istui vaan Topiaksen luo penkille ja alkoi hyvässä ystävyydessä kysellä Topiaksen ajoista ja minkälainen nyt oli keli.

Hetken siinä Topiaksen luona oltuaan Benjami lähti ulos ja kun hän oven luona katsoi veikeän näköisesti Minnaan ja nyökäytti lyhyttukkaista päätään, sanoi Minna tuikeasti: "Koiran hierin".

Benjamilla oli jo toinen käsi ovenkahvassa. Hän nyökäytti taas päätään ja sanoi: "Topiaksen muija, Topiaksen muija."

— Koiran hierin, koiran hierin.

— Topiaksen muija, Topiaksen muija.

Tätä sananvaihtoa olisi kai kestänyt vaikka koko päiväksi, mutta Benjami näki hyväksi luikkia tiehensä, paiskaten oven jälkeensä kiinni, niin että lasit seinillä helähtivät. Kun ovi kuitenkin ponnahti hieman raolleen, niin Benjami seisahtui ulkopuolelle kuuntelemaan.

Benjamin mentyä Topias virkahti jäykkään tapaansa:

— Taisit antaa miehelle nimen, joka iäksi riittää. Olisi sietänyt kolmisen kertaa nostaa vettäkin päähän.

— Sen ennättää tehdä vastakin. Kyllä minä ainakin hänen nimensä säilytän missä ikinä nähnenkin, sanoi Minna tahallaan kovalla ja uhkaavalla äänellä, että Benjami sen kuulisi. Hän kyllä näki Benjamin seisovan portailla.

Topias nousi nyt lähtemään ja mutisi itsekseen: "Koiran hierin, koiran hierin. Se sille kyllä sopiikin nimeksi. Tuo läpikuultava raukka... Koiran hierin, koiran hierin..." Topias meni kartanolle kääntämään rekeään tien suunnalle ja valjastamaan hevosta, Benjami nauraa räkätti ivallisesti ja sanoi: "Minkan Topias ja Topiaksen Minkka niinkuin pappilassakin Ellin Kalle ja Kallen Elli."

Topias näytti nyt tavattoman suurta nyrkkiään ja suutaan hieman kuristaen ärjäsi: "Pidähän kiinni se leipäreikäsi, äläkä meinaa minusta ruveta mieltäsi hakemaan. Täällä on vielä joku annos jälellä sitä hyvää ja terveellistä ainetta, jota sinä jo ennen olet kerran saanut. Ja jos et tätä usko, niin tulet saamaan ja hyvällä mitalla, sen takaan."

Benjami ei virkkanut enää mitään, meni vain isolle portaalle katsomaan, kun Topias valjasti hevosensa, istui reen penkille ja lähti ajamaan metsään.

Minna tuli nyt pihamaan toiselta puolen olevasta työväen pirtistä eikä ollut näkevinäänkään Benjamia, meni vain karjakartanoon, jossa itsekseen rupesi laulamaan.

Manta tuli sisältä, seisahtui Benjamin luokse portaalle kuulemaan laulua ja sanoi:

— En ole kuullut Minkan vielä ennen laulavan. Mutta tavattoman kaunis ääni sillä on.

— On. Sietäisi olla paremmassa kaulassa.

— Mikäs siinä kaulassa on. Kyllähän se sijansa välttää ja hyvä on väittämäänkin.

— Miksei. Kyllähän se Topiakselle välttää, sanoi Benjami ja lähti sisälle.

VIIDES LUKU.

Hövelinin perheessä alettiin uskoa, että Minna ja Topias ovat kihloissa. Topias oli hyvä ja uskollinen työntekijä. Hänestä pidettiin paljon eikä häntä uskallettu suututtaa, sillä pelättiin, että hän menee pois talosta ja vie Minnan mukanaan. Näin Minnakin pääsi nyt rauhaan. Manta kumminkin kyseli Minnalta, milloin ne kuuliaiset tulee, ja sai aina vastauksen: "Odota, vaan älä pitkästy." Kun Topias oli saanut kaikki pelkonsa alle ja kun hän oli Minnalle suojamuurina, niin meni koko kevätpuoli talvea ja kesääkin aina juhannukseen asti onnellisesti. Minna sai olla jokseenkin rauhassa.

* * * * *

Nyt oltiin juhannusaatossa. Oli vielä aamupuoli päivää, kun kaukaa mereltä rupesi sormen korkuisena pillinä näkyä törröttämään laivan savu, joka myötäänsä suureni. Kohta rupesi pellavan siemenen kokoisena näkymään laivakin. Silloin Benjami kiikari mukanaan kiipesi rakennuksen harjalle, ja hetken perästä iloisesti huudahti: "Tähdenlento... se on Tähdenlento... Nyt tuleekin pastori Pilvensalolle vieraita, kun Tähdenlennon kapteeni on rouvan veli... Ettei se nyt näy Pilvensalon kotiin, jotta tietäisivät tulla vastaan... Sanokaa isälle, että se soittaa Pilvensalolle. Laiva tulla tohkaisee ihan tätä kohti, se tulee aivan tähän meidän rantaan... kas sitä, jo töräytti tervehdyksen... Ja toisen... Ja kolmannen... Ai, ai, miten on komea laiva ja suuri. Se on Etelä-Amerikasta tuonut kaupungin kauppiaille lastia, ja nyt päällikkö poikkeaa tänne sisarensa luokse. Aivan tulee kuin ammuttu tätä kohti."

Kaikki keräytyivät rannan töyräälle katsomaan tulijaa. Ukkokin vanha teatterikiikari kädessään tuli joukkoon ja tähystettyään laivaa sanoi: "Kyllä se taitaa olla Tähdenlento".

— Jopa nyt sattui hyvin, kun kapteeni tapaa täällä äitinsäkin, virkkoi rouva ihastuneena.

— Kuuluu toissa iltana tulleen tänne tyttärensä luokse. En ole joutanut käydä tervehtimässä; arvelin huomenna käydä. Sekin kai tulee tänne vastaan, kun sinne soitettiin.

Laiva töräytti taas jymisevän tervehdyksen. Alkoi kuulua heikkoa kohinaakin, kun sen uhkea keula halkaisi viheriää vettä. Nyt se jo rupesi hiljentämään. Ei näkynyt uskaltavan tulla laituriin, missä pienemmät merilaivatkin kävivät, vaan jäi ankkuriin kauemmas rannasta.

Pian saapuivatkin Pilvensalon vaunut Hövelinin laivalaiturille. Siinä tulivat laivan kapteenin äiti ja sisar, ja pastori Pilvensalo istui itse kuskipukilla. Kapteeni katsoi kiikarillaan rantaan ja tunnettuaan äitinsä ja sisarensa tempasi rintataskustaan vihreän silkkisen nenäliinansa ja rupesi pitkällä kädellään sitä huiskuttamaan. Rouva Pilvensalo tähysti kiikarillaan hetkisen huiskuttajaa ja huudahti: "Veljeni, veljeni". Nyt huiskutti hän äitineen kapteenille, ja samoin teki pastori Pilvensalo. Mutta Hövelinin pojat ja työmiehet lähtivät viidellä soutuveneellä kiirehtimään laivalle kilpaa. Kuka ehtisi ensinnä perille, saisi kapteenin veneeseensä. Topias oli paras soutaja, hänen venheensä tuli ensiksi laivan kylkeen. Laivasta laskettiin portaat, ja kapteeni rouvineen ja palvelijoineen tuli veneeseen.

Topias rupesi hartiainsa voimasta soutamaan venettä rantaa kohti varsin näyttääkseen kaukovieraille, mihin pohjolan poika kykenee. Ja kovasti kohisikin venheen keula.

Rannalle päästyä kapteeni suudellen tervehti äitiään ja sisartaan ja samoin teki kapteenin rouva. Sitten he nousivat vaunuihin, pastori nousi itse kuskipukille ohjaamaan komeaa, kiiltokarvaista harmaata orittaan. Vaunut lähtivät liikkeelle ja etenivät kuin tuulispään ajamina, oriin ryöheä liinanvalkea harja vain leimusi ja näkyi vaunujen ja vaunuissa istujien yli.

Laivamiehet rupesivat nyt Hövelinin metsästä veneellä kuljettamaan tuuhealehtisiä koivuja, joita pystyttivät laivan kannelle sitoen ne kaiteisiin. Iltapäivällä laiva näytti lehtimetsäiseltä meren saarelta.

Kun tuli tieto, että laivapojat laittavat tulevaksi yöksi laivan kannelle tanssit, niin Hövelinissä lämmitettiin sauna tavallista aikaisemmin, että jouduttaisiin hyvissä ajoin laivalle.

Minnalla oli tapana kylpeä vasta sitten kun kaikki muut olivat olleet saunassa ja niin hän teki nytkin. Laivapojatkin olivat käyneet maissa ottamassa suomalaisen kylvyn. Kun Hövelinissä kaikki tiesivät, että Minnakin haluaa lähteä näkemään laivaa, niin Hövelinin pojat arvasivat, että Minna oli heittänyt vaatteensa saunan etuhuoneeseen. Benjamin kehoituksesta Santeri hiipi salaa ja varasti Minnan vaatteet ja juoksi kauas meren rannalle, joten Minna jäi alastomaksi saunaan. Pojat tiesivät, että Minna ei alasti lähde sieltä mihinkään ennenkuin sattuu kulkemaan ohi joku, jota voi pyytää tuomaan vaatteita, ja että silloin on rannasta kaikki veneet viety laivalle, joten täytyy olla kotona pääsemättä toisten iloon.

Tästä kepposesta ei Topiaskaan tiennyt ennenkuin laivalla pojat rupesivat toisilleen nauraa tirskumaan ja puhumaan kissanlinnasta. Tästä Topias arvasi, kuka kissanlinnaan oli jäänyt. Hän oli ensin luullut Minnan muuten jääneen kotiin.

Kun pojat yhä siitä tirskuivat, ei Topias ollut tietävinään, ajatteli vain, että se on liian aikaista iloa.

Eräs Wilhelm-niminen nuori laivamies osasi hyvästi suomea. Topias teki tuttavuutta miehen kanssa ja pyysi päästä kahdenkeskiseen paikkaan. Wilhelm veikin Topiaksen omaan hyttiinsä. Siellä Topias kertoi Hövelinin ihmisten elämän tavoista ja talon palvelijalle tehdystä kepposesta. Nuo pojat olivat tytön kylpiessä koiruuksisaan varastaneet saunan etuhuoneesta tämän vaatteet, ettei tyttö pääsisi laivalle.

Kuuma verinen Wilhelm tuli kasvoiltaan punaiseksi, hänen sisällään kiehahti suuttumus. Tummat silmät näyttivät vajoavan syvempään. Hän hyppäsi istuimeltaan ja kysyi innoissaan saisiko ne pojat tänne? Jumal’avita, niitten pitää kuolevassa ruumiissaan tuntea mitä koiruus maksaa.

— Kyllä ne saadaan tänne ja helposti saadaankin, mutta minulla on mielessä toisenlainen juoni, virkkoi Topias. — Tyttö on kaikin puolin kelpo tyttö ja komea ulkopuoleltakin nähden. — Voisikohan se juosta karkaamaan tähän laivaan? Minä sitten koettaisin tehdä uskottavaksi, että hän on harmissaan hukuttautunut mereen tai hirttänyt itsensä metsään. Hakevat sitten ainakin yhden viikon merestä ja metsästä. Jollei tämä käy päinsä, niin annetaan poikain tuntea, että kuritus ei tee pahaa, kun se sattuu paikalleen.

Wilhelm pyörähti kantapäillään ja sanoi: Odotappas minä käsken Huugon tänne. Wilhelm poistui pariksi minuutiksi ja sitten palasi iloisen näköisen pojan kanssa, jolle oli kertonut asian. Toveri tulistui ja virkkoi: "Kyllä tyttö varastetaan laivaan. Mutta mitä tehdään ensiksi niille ilkimyksille... Jollei muuta, niin on meilläkin kissanlinna. Haalataan ne tuonne rangaistushyttiin."

Niin tosiaankin! Se me tehdään. Hae pojat tänne, sanoi Wilhelm Topiaalle.

Topias meni kannelle, missä tanssi oli parhaillaan, ja sanoi iloisin kasvoin Benjamille: "Sinä ja Santeri lähtekää tänne meripoikien hyttiin, siellä on hienoa viiniä, jommoista täällä ei saa". Benjami ja Santeri luulivat meripoikain juottavan heille viiniä siitä hyvästä, että saivat heidän metsästään koivuja. Topias antoi poikain mennä edellä hyttiin ja jäi itse ovelle. Yhtäkkiä Wilhelm kivahti pojille: — Kumpi teistä on se, joka varasti tytöltä vaatteet, niin ettei hän päässyt laivalle?

Pojat eivät kerinneet sanoa mitään, kun Topias murahti: — kumpainenkin, yksissä tuumin. Silloin tarttui Wilhelm Benjamia ja Huugo Santeria kaulukseen komentaen: "Käykää tänne." Benjami ja Santeri eivät yrittäneetkään vastustella. He tiesivät mitä miehiä Topias on ja hokivat siksi vain hädissään: "Me haemme tytön tänne. Älkää tehkö meille mitään, me haemme tytön tänne."

Meripojat eivät heitä kuunnelleet, työnsivät vain pimeään rangaistuskoppiin.

Topias huomautti nyt laivapojille ettei juonta saada muuten uskottavaksi kuin että tytölle toimitetaan vaatteet täältä, joten hän saa jättää kaikki omansa sinne.

— Aivan oikein. Me toimitamme vaatteet ja vähän muutakin, sanoi Huugo ja pyörähti samassa ulos.

Tuokion kuluttua Huugo toi säkin, johon oli sullonut vaatteita kengistä ja sukista lähtien ja suuren käärön hedelmiä ja ruokatarpeita, ja sanoi:

— Tässä on vaatteita ja ruokaa siksi kunnes saadaan laivaan. Pidä nyt vain huoli siitä, että tyttö saadaan tänne, kun kaikki tämä väki on lähtenyt ja viimeisetkin täällä ruvenneet nukkumaan — ehkä kello kolmen aikaan aamusella. Me olemme tuolla kannella vahdissa.

Laivan kannella vinkuivat viulut ja tanssi jytisi. Kukaan ei huomannut, kun Topias pudotti säkkinsä veneeseen, johon pojat laskivat Topiaksen, eikä sitäkään, että Topias lähti soutaa riipomaan rannalle.

Topias souti veneensä saunan kohdalle rantaan, meni sitten saunanseinälle, koputti akkunaan ja kysyi: "Onko Minna siellä?"

— On. Kuka Jumalan luoma siellä? kuului hieman säikähtynyt ääni.

— Topias on täällä. Toin sinulle vaatteita. Tuon sen vaatesäkin tänne etuhuoneeseen. Kun saat yllesi niin tulen sinne puhumaan sinulle merkillisiä asioita.

Kun Minna oli pukeutunut, meni Topias saunaan ja kertoi juonen. Minna ihastui, nauroi katketakseen ja sanoi: "Mitä hyvää osannenkaan tehdä sinulle?"

— Älä puhu siitä, lähde vain kiireen kaupalla liikkeelle ja tässä rantatöyrään suojassa mene myttyinesi tuonne tuon niemen taakse niittylatoon. Odota siellä siksi kunnes tulen veneellä hakemaan ja vien laivaan.

Minna aukaisi kuitenkin eväsmyttynsä ennenkuin lähti. Siitä otti Topiaskin hedelmiä ja lähti mennäkseen laivaan, mutta seisahtui ovelle kun Minna sanoi:

— Kuule Topias, minä en heittäisi sitä aapisen puoliskoa. Ota sinä se sieltä minun tavarakopastani ja tuo se minulle.

— Kyllä, kyllä, virkkoi Topias ja lähti veneensä luokse. Sitten Topias jälleen lähti soutaa nyhtelemään laivalle.

* * * * *

Manta oli huomannut Topiaksen ja ihmetteli, kun tämä tuli yksinään. Topiaksen ilmestyttyä laivan yläkannelle Manta kiiruhti kysymään: "Eikö Minkka lähtenytkään?"

— Ei ole lähtenyt ja missä taivaan ilossa lienee koko ihminen. Ei sitä vaan sieltä talosta löytynyt.

— No hyvänen aika... Kävitkö saunassakin?

— Kävin saunassa ja puurrin navettakartanon ja ison rakennuksen vinninkin niin tarkkaan, että neulankin olisin löytänyt, mutta ei näkynyt jälkeäkään.

— No jotakin sitä... Mihinkähän aidan rakoon tuo sitten pisti päänsä? jahkaili Manta.

Manta ihmetteli myöskin missä Benjami ja Santeri ovat, kun hän ei ollut nähnyt heitä melkein koko yönä.

— Ne kyllä ovat tallessa ja löytyvät aikanaan, sanoi Topias välinpitämättömästi.

Mantan kasvot sävähtivät punaisiksi.

— Missä ne sitten ovat? kysyi hän.

— Ne ovat katumassa illallista syntiään. Tuolla laivan pimeässä rangaistuskopissa seisovat nokka nokkaa vasten. Olivat siksi tyhmiä, että laivapoikain kuullen kehuivat tekoaan. Ja sen sanon, että Benjami ja Santeri saavat kiittää minua siitä, että pääsevät täältä tervein luin. Laivapojilla oli aikomuksena antaa oikein isän kädestä pitkin selkämunia ja takapakaroita, mutta minä ehdotin kissanlinnaa rangaistukseksi. Pojat joutuivat paikkaan, missä ei juhannusyön valo häikäise silmiä eikä ilon pauhu särje korvia. Laulakoot siellä "Sen suven suloisuutta."

Manta sanoi: "Hyi... vai siellä ne ovat Benjami ja Santeri... Etkö sinä sentään pyytäisi laivapoikia niitä vapauttamaan. Olisi jo lähdettävä pois. Siellä kotona kohta herra ja rouva alkavat nousta, pitäisi päästä niille kahvia keittämään."

Topias pudisti tuimasti päätään ja sanoi: "En Kyllä tietää se päästää, joka on sitonutkin."

Nyt viulutkin lakkasivat soimasta ja tanssi taukosi. Ja kun aamuaurinko jo paistoi korennon korkuiselta, niin kaikki alkoivat kiirehtiä laivasta kotiinsa. Ilmestyivätpä jo kannelle Benjami ja Santerikin. Topias alkoi hommata lähtöä, ja Topiaksen veneeseen laskeutui Manta ja Hövelinin nuoremmat pojat. Benjami ja Santeri eivät kuitenkaan tulleet, uhkaavan näköisinä vain muljahtelivat tummat silmät. Mutta yhtä uhkaavasti välkähtivät Topiaksenkin tuhkanharmaat silmät, ja hän sanoi ivan hymy huulissaan: "Rikos ja rangaistus. Rangaistus ja rikos, ne kulkevat käsi kädessä. Ettekös sitä tiedä?" Sen sanottuaan lähti Topias juuri kuin vihassa soutamaan rantaan.

Kotiin päästyä Topias meni suoraa päätä väen pirttiin ja kaivoi Minnan tavarakopasta aapisen puoliskon ja pisti poveensa.

Tuokion perästä tuli Topias keittiöön, missä Manta oli keittämässä kahvia, ja huolestuneena, hieman värähtävällä äänellä sanoi:

— Kyllä se ihminen ei ole kunnian teillä. Sitä ei näy missään, ja kaikki vaatteet ovat tallessa. Tuolla pirtin vaatekaapissa ovat sen kaikki työvaatteet kenkineen ja sukkineen ja tuolla rannalla retkottavat ne vaatteet, jotka pojat ovat saunasta varastaneet. Ei suinkaan se alasti ole ihmisten ilmoille mennyt.

Manta löi käsiään yhteen. Kauhun ilme levisi kasvoihin, kun hän sanoi: "Hyvänen aika sentään... näitä ilkimyksiä. Kyllä sen tietää, ettei siitä hyville mielin olisi kukaan tullut, jos vaikka kenelle olisi se tehty."

Manta sai kahvin valmiiksi, vei sisälle ja kertoi siellä asian. Sisällä syntyi hälinä. Benjami ja Santerikin olivat jo tulleet sinne. Rouva yönuttu yllään kauhistunein kasvoin tuli keittiöön ja sanoi hätäisesti: "Hyvä Jumala. Eikö tiedetä missä Minna on? Hyvä Jumala sentään".

Samassa tuli ukkokin keittiöön pitkä yöviitta yllään, tohvelit jaloissaan ja nokka punaisena. Hän sanoi kauhistuneena: "Niin Minkkaako ei näy missään?"

— Ei sitä näy. Ja tuskinpa se on kunnian teillä, koska sen vaatteet kaikki ovat kotona liikuttamatta, sanoi Topias tyynesti ja hieman syyttävästi.

— Oletko katsonut saunakaivoon, jos se höperö on sinne pudonnut? sanoi ukko silmät levottomina.

— Olen katsonut kaivoonkin.

— Ota sinä nyt tuo pitkävartinen palokoukku ja haraa se kaivo.

Topias polkaisi vihaisesti jalkaansa lattiaan ja tiuskasi:

— En lähde. Menkööt harailemaan ne, jotka ovat asian tälle kannalle laittaneet.

Sen uskoi ukko ja lähti astua läpsyttämään sisälle. Rouva yhä vaikeroi ja pyysi, että hengenpelastuksessa toki unohdettaisiin kaikki muu. Mutta Topias sanoi yhä kovemmalla äänellä:

— Minä en lähde, menkööt ne, joitten on asia.

Siihen tyytyi rouvakin. Hän meni sisälle, ja kohta nähtiinkin ukon poikineen pitkävartinen palokoukku olallaan menevän saunakaivolle.

Topiaksen povessa nytkähti somasti, mutta ei hän voinut kenellekään sanoa, millä tolalla asia oli. Sitten hän meni pirtin akkunasta katselemaan, kun haraajat nostivat kaivon pohjaan hukkuneita sankoja ja vettyneitä kekäleitä. Kun kaivo vihdoin oli huomattu tyhjäksi, menivät kaikki pojat meren rantaan ja soutelivat hiljaa edestakaisin. Yksi souti venettä, ja kaikkien muitten päät olivat veneen laidalla katsomassa, näkyisikö pohjassa ihmisen alastonta ruumista. Mutta tuloksetonta oli tämä silmien ponnistelu.

Rouva tuli taas keittiöön ja tuskitteli Mantalle:

— Voi, voi, että tuon nyt piti tapahtua Pilvensalon vierasten aikana. Ei saata mennä edes rouva Pilvensalolle sanomaan... Voi, voi!

Soutelijat tulivat sieltä viimein rantaan ja noloina, kuten ainakin saaliittomat, he lyhyin askelin verkalleen kävelivät rannasta taloon. Kaikki he olivat kuin pieksetyt koirat.

Topias lähti nyt soutelemaan merelle hänkin. Mutkitellen sinne tänne soutaessaan oli hän kurkottavinaan yli veneen laidan veteen. Siten hän mutkia soudellen kulkeutui niemen taakse, Sieltä taas sinne tänne soudellen kulkeutui laivan luokse mennen laivan suojaan. Minna oli tähän tullessa maannut veneen pohjassa: rannalta katsoja ei huomannut venheessä olevan muuta kuin Topiaksen.

Laivalla oli vain Huugo kannella. Hän oli vahdissa. Kaikki muut olivat nukkumassa.

Huugo laski portaat ja otti hyvillä mielin tulijat vastaan. Hän vei heidät sitten hyttiinsä, ja haki suuren vadillisen monenlaisia hedelmiä. Syödessä Huugo kertoi Tyynen meren saaristoista ja niiden seutujen monista antimista. Hän kertoi Italiassakin saatavan aivan hedelmistä suoraan puristettua n.k. rypäleviiniä niin paljon kuin vain jaksaa juoda. Ämpärillä sitä tuodaan meidänkin ruokapöytään ja kauhalla ammennetaan juomalasiin, kuten Suomessa maitoa. Ja on sitä meidän pöydässä maitoakin. Meillä on laivassa kaksi suurta lehmää, joista maitoa valuu kuin koskesta vettä.

— Lehmiä laivassa! huudahti Minna. No sittenhän minulle aukeaa entinen työmaa... Kunpahan nyt pääsisi livahtamaan, etteivät saisi tietää. Voivat laittaa poliisit niskaani.

— Älä pelkää. Kun me kerran otamme huoleksemme, niin saavat täällä sanoa, että mato meni rasvoineen... Laiva menee nyt Tukholmaan suoraa päätä. Tukholmassa pitää vielä olla vähän varuillaan, ne kun saattavat sinne sähköttää. Sitten siitä kun lähdetään, niin saavat haistella jälkiä.

— Vai lehmiä laivassa! keskeytti Minna uudelleen. Niitten hoitajaksi kai pääsen paikalla.

— Minä luulen, että sinä pääset hyvinkin pian rouvan apulaiseksi. Kapteeni on kiivas suomalainen eikä perheessä puhuisi muuta kun suomea. Rouva osaa hyvin huonosti suomea. Hän on näet syntyjään englantilainen. Uskon sinun pääsevän rouvalle suomenkielen opettajaksi... Mutta tulkoon paikka mikä tahansa, niin sen takaan, että tämän talon isäntäväki ei nauti toisen ihmisen kärsimisestä. Päinvastoin koetetaan täällä pitää jokainen tyytyväisenä ja hyvällä tuulella.

Topias nousi nyt lähtemään ja sanoi: