Part 1

language: Finnish

MEREN KANSA

Kirj.

Marc Elder

Ranskankielestä suomentanut

Yrjö Koskelainen

Turussa, Turun Suomal. Kirjapaino- ja Sanomalehti Oy, 1913.

ALUS

1.

Kirkon tornikello löi särähtelevällä äänellään yhdeksän lyöntiä kun Urbain Coët lähti Goustavien luota. Kynnyksellä, jonka sisältä lankeava lampunvalo punasi, vanha Mathieu vakuutti vielä kerran, kouraistessaan Urbainin kättä hyvästiksi:

— Tulet olemaan tyytyväinen, poikaseni! Aluksestasi tulee hyvä!

Urbainin jalka nousi kepeästi, hänen sydämensä vei häntä kuin purje ja onnentunne huimasi hänen päätään. Hänen puuanturaiset kenkänsä kopahtelivat rantakadun epätasaisella kivityksellä. Puolittain yön peitossa häämötteli kadun vierellä mastometsä. Urbain tiesi aluksensa lepäävän toisella puolen satamaa, pimeään uponneessa vajassa, jota kohti hän vanhasta tottumuksesta ja mielihyvästä tuon tuosta silmäili.

Äkkiä hän luulee nähneensä unta ja pysähtyy. Yössä on hulmahtanut valo ja vettä myöten kuuluu lautojen rusahtelua ja höylänlastujen kahinaa. Kuin vaistoten jotain vaaraa hän seisoo liikkumattomana, koettaen kaikilla aisteillaan tunkeutua läpi pimeyden. Ja hän on näkevinään varjon liikkuvan veistämön aitauksessa.

Varovasti Urbain riisuu jalastaan kengät ja laskeutuu soutuveneeseen, joka kelluu kiviportaiden alapäässä. Äänettömästi hän työntää sen laiturista, meloo voimakkaasti perämelalla ja laskee toiseen rantaan. Mutta tuskin hän on ehtinyt vajan nurkalle, kun loimahtava tulenliekki on polttaa häneltä silmät.

Yhdellä hyppäyksellä on Urbain maahan kumartuneen miehen niskassa ja ponnistaen kaikki voimansa saa hän tämän paiskatuksi mereen. Kuuluu molskahdus, Coët heittäytyy tulen kimppuun kuin hurja koettaen sammuttaa sitä jaloillaan ja puserollaan, jonka kiireessä on riisunut. Liekit tukahtuvat, sammuvat ja kudottu myssynsä kourassa ahdistaa hän niitä tulenkieliä, jotka koettavat luikerrella pakoon.

Jostain laivasta kuuluu kolme peräkkäistä hoilausta. Vesi loiskahtelee uijain hätäisien käsien alla. Urbain tutkii huolellisesti maata ympärillään, polkee hiilet sammuksiin ja kuulostaa. Yö on ympärillä liikkumaton kuin kalliomöhkäle, jota Pilier'n sammuva ja syttyvä majakkatuli huhtoo kuin laine.

Pitkäksi aikaa hän jää vartioimaan veistämöä peläten että pahantekijät pistävät hänen aluksensa tuleen. Hän on kärventänyt pahoin vasemman isonvarpaansa ja käy vähä väliä kastamassa sen veteen. Hän luettelee itsekseen vihamiehensä; Aquenette, Julien Perchais, Gaudin väet; miestä hän ei tuntenut, mutta tämän aikeet panevat hänen vapisemaan. Hän tahtoisi hyväillä alustaan, ottaa sen syliinsä, niinkuin rakkaan ja suuresta onnettomuudesta pelastuneen olennon.

Tornikello saa lyödä kaksitoista kertaa ennenkun Urbain muistaa että Marie-Jeanne häntä odottaa heidän kodissaan Herbaudièressa. Hänellä on matkaa kuusi kilometriä. Hän on jo tottunut yön leutoon ja liikkumattomaan pimeyteen, jonka suuri majakka säännöllisin väliajoin valkasee. Hän päättää palata veneellä, mutta pakovesi on jättänyt sen kuiville ja silloin hän lähtee kiertämään pitkin hiekkapengertä ja sivuuttaa sataman suulla sulun, joka kohoo tähtiä kohti kuin guillotiini.

Seuraavana aamuna hän on kuudelta paikalla ja näkee pahantekijän jäljet: palaneita höylänlastuja ja kärventyneen pälven ruohossa. Vajassa laulaa jo höylä tammilaudan pinnalla; hän astuu sisään ja näkee ilomielin jälleen aluksensa.

Siinä se loikoi kookkaana ukko Goustavien veistämöteloilla täyttäen koko vajan kattoon saakka. Se oli kaksikymmentäseitsemän jalkaa pitkä alus, muodoltaan muhkea ja pönäkkä, kokka kohoten korkealle ja edestä suora kuin vinkkeli halkoakseen paremmin laineita. Sivuilla, joista vielä puuttui pari lautaa, törröttivät melkein höyläämättömät kaaret, käyrinä kuin kylkiluut, peräkkäin ja jäykkinä, että olisi luullut koko rungon olevan veistetyn yhdestä ainoasta mahtavasta tammentyvestä.

Ylpeänä kättensä työstä ukko Goustav laskee piilun maahan ja tulee pienin askelin köpittäen Urbain Coët'n rinnalle. Hän kohentaa totuttuun tapaansa työmekkoaan, joka häilähtelee hänen vanhojen sääriensä ympärillä, oikasee selkänsä, puhdissa silmälasinsa ja sanoo:

— Siinäpäs vasta alus, poikaseni! Ja vankkaa tekoa.

Hänen poikansa Francois, joka höylää aluksen pohjaa maaten selällään höylänlastuilla, pysähyttää höylänsä ja sanoo puolestaan:

— Sillä kelpaa merta halkoa!

Ja pojanpoika Théodore, joka näpertelee ylhäällä aluksen kannella, lennättää sieltä innostuneena:

— Ja matkaa se tekee!

Vähäpuheinen Urbain Coët hymyilee ainestaan noille kolmen sukupolven tavanmukaisille huudahduksille. Hän tietää että ukko puhui kehuakseen taitoaan ammatissa, jonka hän on opettanut lapsilleen ja että nämä yhteen ääneen häntä säestävät. Urbain Coët pitää arvossa vanhuksen kokemusta. Hän tietää ettei laivanrakennusta koskevista seikoista kannattanut kiistellä ukko Goustavin kanssa. Tämä oli toisen keisarikunnan aikoina työskennellyt suuren Nantesin kaupungin veistämöillä, joista niihin aikoihin laskettiin vesille komeita fregatteja ja puisia sotalaivoja.

Novimoutier'n veistämöllä ei käytetä muita työkaluja kuin piilukirveitä ja pihlajapuista höylää; Goustavit eivät tunne amerikkalaisia, rautaisia työvehkeitä. He rakentavat aluksensa silmämitalla, pitäen tarpeettomina kaikkia laskelmia ja piirustuksia.

— Meri, sanoo ukko Goustav, ei ole mikään torimatami, josta selvitään laskemalla! — Goustavit tekevät vankkaa ja tukevaa työtä ja saavat tammilautojen saumat tiukasti vettäpitäviksi.

Kolmeen mieheen on heillä kaksi vasaraa ja yhdet hohtimet, joista toinen leuka on puoleksi murtunut. Jo kaksi vuotta on Francois joka kerran kun hän on vetänyt ulos lyttyyn menneen nauhan sanonut, että on hankittava uudet hohtimet. Mutta isäukko on, silmäillen viisaasti lasiensa takaa, todennut että nämä vanhat välttävät vielä jonkun aikaa ja niin on uusien ostaminen aina jäänyt. Milloin on porattava syvempiä reikiä on Théodore juossut lainaamassa napakairan suutari Malchaussélta, joka asuu kaupungissa, sataman toisella puolen, kasarmitorin laidassa.

Eräässä vajan nurkassa on kahden seinään kiinnitetyn kangen nojassa tahkokivi. Sen yläpuolella on vanha puukenkä tekemässä vesisäiliön virkaa; tarvittaessa se heittää vettä pienestä reiästä, joka suljetaan puutulpalla. Terottaminen kuuluu, vanhimman pojan etuoikeuksiin, Théodore taas vääntää kiveä, joka vingahtelee säännöllisessä rytmissä.

Vajan takana on säleaituus, jonka merituulia vastaan tulee suojella pientä kasvitarhaa, jossa on matalia päärynäpuita, artisokkeja, pumppuja ja kirsikkapuu, jonka marjat joka vuosi saattaa laskea. Kasvitarhaan päin antaa veistämön ikkuna ja työtä tehdessä on hauska nähdä punaisten hedelmien tuulessa tanssivan vihreiden lehtien keskellä. Théodoren tehtävänä on vartioida tarhaa ja hän lyö vasaralla pöytään joka kerta kun näkee lintujen käyvän siellä varkaissa.

Goustavin veistämö on maineessa saaren ulkopuolellakin, Vendée-maakunnan lähisatamissa ja Bretagnen rannikolla, aina tuollepuolen Loiren suistomaan. Veneelle on oivana suosituksena se että se on lähtenyt Mathieu Goustavin vajasta; ammattimiehet tuntevat hänen kuosinsa ja ilahtuvat milloin näkevät tuommoisen soukkaperäisen aluksen — Goustavin käsialaa.

Niinpä Coët'n muhkeamuotoinen ja samalla sivakka alus korkeine kokkineen, juohevine hylkineen ja kauniine ruumaholvineen hämmästytti naapureita ja sai muiden hyvämaineisten kalastaja-alusten omistajat kuohuksiin, varsinkin kun Urbainia oli aina pidetty köyhänä miehenä ja tuommoinen kahdenkymmenen seitsemän jalan alus maksoi tuhat taaleria.

Urbain Coët oli vähäpuheinen. Kuka tietää mitä tuommoisella hiljaisella ketulla, joka ei itse puhu vaan ainoastaan kuuntelee, on mielessään. Miehet eivät koskaan tapaa häntä Zacharien kapakassa ja naiset kertovat esimerkkejä hänen rohkeudestaan. Ei ole hyvä olla hänen vihoissaan. Ja nyt kun hänestä on paisumassa Herbaudièren kauneimman aluksen omistaja, puhkuu koko kylä kateutta.

Urbain Coët ei ole sitä huomaavinaan. Päivät päästään hän silmillään ja ajatuksillaan nauttii aluksestaan kuunnellen tuota kolmen sukupolven yhteistä ylistyskuoroa. Ja sitä myöten kun vene valmistuu peittää hän sen öljykerroksella, joka painuu puuhun ja vahvistaa tammisyitä.

Oli jo kesä. Päivä paahtoi veistämön kuumaksi kuin paistinuunin ja laudat sen seinissä käyristyivät ja paukahtelivat auringonsäteiden voimasta. Tervapöntöistä ja sulaneesta tammenpihkasta levisi väkevä haju sekaantuen tuoreen puun raikkaaseen tuoksuun. Ikkunan takana heleänpunaiset kirsikat hohtivat väreilevässä ilmassa ja vastaisella puolen, penkereellä, joka vietti rasvatyyntä vettä kohti, kuivui ja vaaleni rantamulta halkeillen pinnaltaan kuin posliinin kiille.

Välittämättä helteestä Urbain Coët myssy silmillään ja pensseli kädessään siveli aluksensa runkoa. Francois loikoi selällään höylänlastuissa höyläten harvakseen ja voihkien janoissaan.

Hänen poikansa piti vuoroin silmällä varpusia kirsikkapuun lähistössä, vuoroin nousuvettä antaakseen kummastakin raportin; isoisä veisteli piilullaan´.

Julien Perchais astuu silloin vajaan valovirran mukana, laskee käsivartensa ristiin rinnalle tuudittaen jättiläismäistä ruumistaan asettuu ylpeästi kaartuvan kokan eteen ja mittaa sitä katseillaan, toinen silmä ummessa.

Isä Goustav astuu verkkaisin askelin häntä vastaan pää takakenossa nähdäkseen paremmin, niinkuin hän otaksui, hämmästyksen ilmeen jättiläisen naamassa. Perchais oli niin kookas että isä Goustav ulottui parahiksi hänen olkapäähänsä.

— Mitäs isäntä arvelee tuosta!

Goustavin ääni oli ylpeä.

Perchais raappii punaista tukkapörröänsä halvautuneella kädellään, jota kylässä sanotaan hänen kultakädekseen, kun hän siitä saa eläkkeen; hänen villapaidalla päällystetty ruumiinsa keinuu kuin ankkuripoju satamassa; hän mittaa silmillään alusta ja sanoo pilkallisella äänenpainolla:

— Sitte nähdään kun se ehtii vesille!

Francois rapsii höylänlastuissa kuin tyytymätön koira ja vastaa sieltä lyöden nyrkillään veneen pohjaan:

— Sen nyt voi ainakin sanoa että tämä on toista kuin sinun »Tulkoon kuka tohtii»!

Perchaisin nelikulmaiseen naamaan, jossa on siellä täällä rohtumia ja otsassa suuri näppylä, johon päivä paistaa, leviää kaksimielinen hymy.

Hän päästää vihellyksen ja kääntää selkänsä alukselle. Coët mittaa silmillään tuon villapaidan leveyttä hartioista, jossa lapaluut ovat suuret kuin kintereet. Hän ei voi muistaa oliko yöllinen pahantekijä tuon kokoinen. Hän oli sokeasti heittäytynyt tämän päälle ja vyöryttänyt mereen. Mies ei edes ollut tuntunut raskaalta hänen käsissään, sillä suuttumus oli antanut hänelle kymmenkertaiset voimat; ja hänen sormiinsa ei ollut jäänyt mitään muistoa, jonka nojalla hän olisi päässyt varmuuteen pahantekijästä.

Äkkiä ilmestyvät avoimesta oviaukosta Kääpiö-Aquenette ja hänen veljensä, jolla on liikanimenä Tupla-Heikki mahtavan hauvislihaksensa johdosta, jonka ympärille on tatuoitu sinisiä ankkureita. Kädet housuntaskussa, silmät syvällä myssynreunan takana he tulla kolistelevat puupohjaisissa kengissään ja kiertelevät välinpitämättömän näköisinä alusta.

Urbainin sisässä kuohui, mutta tahdonponnistuksella hän sai pysytyksi tyynenä ja tarttui jälleen siveltimeen jatkaakseen maalaustaan. — Mikseivät Perchais ja Aquenetit olleet tänään merellä, kuten tavallista?... Totta kyllä että veistämö on melkein niinkuin kapakka, paitsi ettei siellä ole juotavaa; veistämö on koko kylän kokouspaikka, johon jokainen poikkee milloin haluttaa, katselee, arvostelee ja juttelee... Mutta nuo, eivätkö nuo saapuneet vartavasten katsomaan oliko heidän elkensä onnistunut, vieläkö vene seisoi teloillaan!...

Kesken kaikkea Urbain kääntää kasvonsa miehiä kohti ja näkee heidät rinnakkain rivissä, selkä työpöytään päin, käsivarret ristissä rinnalla. Coët kysyi itseltään: kuka on syyllinen? Mutta hänen silmiensä epäröimisestä he huomasivat ettei hän sitä tiennyt ja he röyhistivät rintaansa tietäessään olevansa turvassa.

Heidän päittensä päälle kaartui komeana aluksen emäpuu ja kylkilaudat juoksivat kauniissa kaaressa ja souketen kokkaa kohti. Voittoisalta ja ylpeältä se näytti. Isoisä sovitteli tutisevilla käsillään peilaustukkia paikoilleen ja ylhäällä kannella Théodore heilutteli vasaraansa, jota laivan rintakehä säesteli kumealla kaiullaan. Ja ennenkun Urbain taas tarttui siveltimeensä hän onnellisenhävyttömässä mielentilassaan kaksin käsin hyväili aluksensa muhkeita muotoja niinkuin hyväillään tylleröistä vaimoihmistä.

Hetken perästä paksu Kääpiö-Aquenette, jonka latuskaista naamaa kierteli hevosenkengänmuotoinen partakiehkura, alkoi uudelleen kierrellä alusta kulettaen kengissään höylänlastuja. Urbain Coët ei myssynsä takaa ollut häntä huomaavinaan ja jatkoi maalaamistaan.

— Mikä sinun aluksesi nimeksi tulee? äännähti vihdoin Kääpiö.

Urbain viivytteli hyvän aikaa vastaustaan.

— Enpä tiedä vielä!

Veistämön seinässä oli kaikkien siellä tehtyjen alusten nimet, järjestettynä pyramiidin muotoiseksi votiivitauluksi. Siinä oli nimet »Toivomme Jumalassa», »Lemmenlapsi», »Ihana Clara», »Lentävä enkeli», »Hyvä paimen», »Suolanokka» ja vielä muita, vuoroin hurskaita, vuoroin leikillisiä nimiä.

— Tästä tulee »Ohilentävä lintu»! julistaa Théodore ylhäältä.

— Ei se ainakaan nimeään pilaa! vahvistaa Francois.

Perchais pudistaa päätään ja rypistää kulmakarvojaan; Tupla-Heikki irvistää kuuluvasti ja hänen veljensä laskettaa toisesta suupielestään:

— Se ei riipu aluksesta, se riippuu miehestä.

Urbain Coët pyyhkäsee myssynsä takaraivolle ja katsoo suoraan silmiin Aquenetteä, joka näköjään huolettomana kääntyy sivuttain häneen. Tupla-Heikki lähenee yläruumis kumarassa ja laskee veneen laidalle nyrkkinsä, joka on kuin raskas möhkäle käsivarren päässä. Urbain näyttää hänen rinnallaan pieneltä, miltei hennolta sinisessä puserossaan, mutta hän hymyilee ja nostaa jalkojensa juuresta toisella kädellään neljänkymmenen naulan painoisen rautakappaleen lennättäen sen veistämän perälle, ponnistamatta, kepeästi kuin pienen kiven.

Pitääkseen yllä kilpailuhalua, joka tiesi uusia töitä veistämölle, Francois virkkoi jonkunlaiseksi ratkaisuksi:

— Hei pojat! Kumman alus on parempi, nähdään ensi kilpapurjehduksessa!

Perchais ja Aquenetit eivät vastanneet. Pilkallisina he istuivat höyläpenkillä, jalat riipuksissa, niin että mekon reunan alta paistoivat heidän punaiset puolisukkansa. Perchais työntäsee otsaltaan lippalakkinsa, jommoista hän yksin käyttää Herbaudièressâ näyttääkseen urheilumieheltä ja kaikki näppylät hänen parkitulla otsallaan paistavat. Hänen kämmenensä selkäpuoleen on tatuoitu sama ylväs vaatimus, joka komeilee hänen aluksensa perälaudassa: »Tulkoon kuka tohtii».

Höylä laulaa tammen pinnassa; isoisän höylästä käpristyy pitkä lastu jokaisella pyyhkäisyllä. Joku lauta halkee kuumuudesta. Miehet seisovat siinä yhdessä kohden, miettiväisinä ja rauhallisina niinkuin tavallisesti meri-ihmiset, joiden luonnon meri on kesyttänyt.

Urbain oli ensimäinen, joka huomasi Gaudin vaimon. Hän tuli lyhyessä sablesilaisessa alushameessaan, sanomalehti päänsä päällä hiusten varjostimena. Urbain ajatteli: »Kas vaan! Gaud on lähettänyt hänet kuulemaan uutisia.» Ja hän aikoi sanoa tälle, nolatakseen samalla kadehtijansa: »Kuten näet, alukseni on vielä vahingoittumaton!» Mutta Gaudin vaimo kulkee ohi häneen katsomatta, rehevät, ohueen pumpulikankaaseen verhotut rinnat ärsyttävän koholla, keinuttaen lanteitaan ja joka askeleella näyttäen pyöreitä pohkeitaan. Jalassa oli kiiltävänmustat puukengät.

— Voisinko saada kivihiilitervaa? hän kysyy.

— Mieheni on liian laiska hakeakseen itse' sanoo Francois Goustav läheten nuorta naista.

— Gaud nukkuu, ilmoittaa vaimo.

— Olet varmaan väsyttänyt häntä!

— Ketä muuta minä väsyttäisin! Enkä minä pelkää Teitä kaikkiakaan! hän laskettaa nauraen kaikilla loistavilla hampaillaan.

Miehet naljailevat, iskevät silmää keskenään ja katselevat mielihyvällä naista, joka saa heidän verensä liikkeelle. Urbain jatkaa rauhallisena maalaamistaan.

Gaud oli tullut kuten tavallista huvittelemaan miesten joukkoon, jotka häntä kutittivat ja yllyttivät sanomaan ruokottomuuksia. Hän oli katketa naurusta ja liikutteli sinne tänne hyllyvää ruumistaan, jonka kainalokuopista levisi voimakas hienhaju antaen aihetta karkeisiin pilapuheisiin.

Isä Goustav virkisteli nuoruutensa muistoja kiikaroiden viistoon silmälasiensa takaa. Hän pääsi taas kehumaan työtään, sanoessaan:

— Tuommoinen alus on päältäkatsoen yhtä kaunis kuin sinä! Mitäs jos Gaud tilaisi itselleen samallaisen. Kaaren mallit ovat vielä tallella...

— Se maksaa rahaa ja kun ei ole...

— Sentähden ettet viitsi hankkia, tyttöseni, sanoo isoisä hiukan pisteliäästä.

Gaudin vaimo kohauttaa olkapäitään ja vilkasee merkitsevästi Urbainiin päin:

— Kaikilla ei ole yhtä hyvää onnea!

Miehet irvistelevät. Urbain Coët'n selkä ei värähdä, hänen kätensä liikkuu yhtä rauhallisesti kuin ennen, vaikka veri hyökkäilee hurjana hänen suonissaan. Urbain on tuntenut loukkauksen, joka sisältyi tuohon viittaukseen, hän tietää mitä hänestä kylällä puhutaan.

Kysymyksessä oli muuan urotyö, jonka pahat kielet olivat hävyttömästi vääristelleet. Se oli tapahtunut jo lokakuussa 1878. Silloin oli norjalainen kolmimasto »Tyrus» hakiessaan saaren takaa suojaa ylivoimaiselta myrskyltä Grisen salmessa ajautunut Barjollesin matalikolle, Pilier'n ja Herbaudièren välillä. Mastot, katkesivat, laiva joutui hylyksi. Jean-Marie Coët, Urbainin isä, työnnätti vesille pelastusveneen, joka oli hänen hoidossaan ja lähti miehineen yrittämään haaksirikkoista kohti.

Kolme kertaa he palasivat satamaan, kolme kertaa he yrittivät uudestaan, taistellen kaksi tuntia läpimärkinä ja viluissaan uupumukseen asti. Aallonmurtajalla kylän vaimot, kynsin hampain pitäen kiinni kaiteesta valittivat lakkaamatta kuin koirat sättien peränpitäjää. Coët rauhoitteli heitä parhaansa mukaan joka kerta kun veneen täytyi palata maihin ja sillä aikaa kun miehet vahvistivat itseään viinaryypyillä. Neljännellä kerralla, jolloin hyökylaine oli murskata soutuveneen hylyn kylkeen, saatiin pelastetuksi yhdeksän henkeä, jotka hukkuvien epätoivolla olivat käpristyneet kiinni laivan jäännöksiin.

Jean-Marie sai tapauksen johdosta mitalin rintaansa ja kunniakirjan. Mutta puhuttiin että seuraavana yönä, kun myrsky asettui, oli Coët yksin käynyt vielä kerran hylyllä, puhuttuaan pitkään laivan kapteenin kanssa, jota hän hoiteli, ja tällä kertaa oli hän tuonut mukanaan laivan kassan. Seuraava myrsky jo pyhkäsi hylyn näkymättömiin.

Sitten oli vanha Coët kuollut omituisella tavalla; hänet löydettiin makaamassa pää liedellä, johon joku oli asettanut vanhuksen kuten luultiin. Hänen poikansa tiesi isän aarteista, jotka muka olivat jossain maahan kaivettuina; muulla tavalla ei voitu selittää sitä seikkaa että Urbain, vuosi isänsä hautaamisen jälkeen, jaksoi rakennuttaa moisen komean aluksen. Aina siitä saakka kun ukko Goustav oli alkanut veistellä emäpuuta, kerrottiin toinen toistaan kummempia juttuja Urbainin rahoista ja höystettiin niitä yhtä ilkeillä arveluilla.

Gaudin vaimon viittaus toi mieleen kaikki nämä panettelut ja Urbain Coët tarttui kahta kovemmalla otteella siveltimeensä pidättääkseen nyrkkinsä erossa miesten naamasta, joiden myrkylliset hymyilyt hän tunsi selässään.

Avoimesta ikkunasta Gaudin vaimo kurottelihe kasvitarhaan päin povi eteenpäin työntyneenä ja pylly pystyssä keräten ahavoittaneilla käsillään kypsimpiä kirsikoita. Saatuaan niitä kimpullisen, ahmasi hän ne yhdellä kertaa riipien kannat irti hampaillaan. Huolestunein silmin seurasi Mathieu hänen toimiaan ja Francois laittoi kiireen kaupalla kuntoon tervapytyn vetääkseen nuoren vaimon huomion toisaalle.

— Tässä on viisi litraa tervaa, hän sanoo. Ne tulevat kai Olichonin laskuun?

— Niin tulevat! vastaa Gaudin vaimo sylkäisten kirsikansydämet Perchaisin silmille.

Ränstynyt kello kaupungin vanhassa kirkontornissa löi jo yksitoista. Goustavit laskivat työkalut kädestään yht'aikaa kuin päiväläiset; Francois ahtaa säkillisen höylänlastuja kotiin vietäväksi; isoisä panee silmälasit koteloonsa ja Théodore työntää mutaiselta rantapenkereeltä vesille pienen soutuveneen, jota he käyttävät sataman poikki kulkiessaan.

Aurinko oli korkealla taivaanlaella; kuiva, liikkumaton ilma hohti kuumuuttaan.

— Käydäänkö päivällisryypyllä? ehdottaa Perchais Gaudin vaimolle.

— Ei ole aikaa!

— Mitä vielä! Mennään yhdessä, minä kannan pönttöäsi, houkutteli Tupla-Heikki.

Tällä aikaa Urbain Coët puoliääneen puheli isä Goustavin kanssa — Tässä kuussa en voi maksaa noita sataa frangia lisätarpeisiin.

Mutta vanhus ystävällisenä ja hyvänsuopana kuten aina rauhottelee häntä:

— Ei tee mitään, poikaseni! Sinä tunnet Goustavit, he eivät ole verenimijöitä! Sinä maksat kun jaksat, kun saat rahaa; älä yhtään anna sen asian mieltäsi painaa. Tuot kymmenen frangin kultarahan, kaksi tai kolme kerrallaan, aivan niinkuin sinulle sopii! Minä kirjoitan kaikki muistiin ja laskemme kuusi korkoa, ei enempää. Kuusi on kunniallinen määrä. Ei sillä rahalla kiirettä ole, maksat kun jaksat!...

Semmoinen on Mathieu Goustavin tapa. Samana päivänä jolloin rakennettavan aluksen emäpuu asetetaan teloille hän avaa uuden tilin kirjassaan ja korot alkavat juosta. Hän tietää että kalastaja jää hänen velallisekseen vuosikausiksi. Niin on parikymmentä aluksenomistajaa joutunut hänen pysyviksi velkamiehikseen, korot juoksevat säännöllisesti ja aluksen hinta tulee kahteen kertaan maksetuksi. Mutta kun hän ei koskaan hätyyttele velallisiaan, vaan ottaa rahan silloin kun saa, pitävät kaikki häntä arvossa, laulavat hänen ylistystään ja kurjinkin Herbaudièren velkaorjista lisää aina lopuksi puhuessaan tuosta vanhasta salvumiehestä: Mathieu on sentään hyvä mies köyhiä kohtaan!

Urbain kiittää häntä, kuten tulee ja sitten hän avaa eväänsä haukatakseen palan nälkäänsä — viipaleen juustoa leipäkannikan päällä — seisten höyläpenkin luona, josta hän syödessään voi nähdä aluksensa perästä kokkaan saakka.

Miehet siirtyvät soutuveneeseen; Perchais istuttaa Gaudin vaimon polvelleen ja kymmenellä taitavalla melanväännöllä liukuu vene vastapäätä olevaan rantalaituriin.

Satama on parin kilometrin pituinen lahti, joka aukenee mereen saaren itäpuolella ja jonka toisesta päästä, Goustavin veistämön tuollapuolen, katkaisee sulku, jolla veden kulkua suolalammikkoihin ohjataan.

Vasemmalla rannalla on Novimoutier, pieni rykelmä valkoisia paanukattoisia taloja, joiden yli kohoaa linnan jykevä graniittineliö, säännöllisinä jyrkkäkattoisine ampumareikineen ja roomalainen jyhkeä kellotorni auringossa helottavien jalavanlatvojen ympäröimänä.

Vastapäätä Novimoutierta, oikealla rannalla on tasaisia, säännöllisiin neliöihin jaettuja suomaita, mitkä ulottuvat aina läntiseen taivaanrantaan, jota avoin meri huuhtelee. Siellä täällä näkyy taivasta vasten myllyn varjokuva; ne näyttävät vanhoilta maalaisukoilta jotka taivasta kohti tekevät käsivarsillaan ristinmerkin; tuoreet suolaröykkiöt hohtavat päivänpaisteessa kuin vitilumi talvella.

Viljeltyjä maatilkkuja on harvassa, vain siellä täällä suojaisemmissa notkoissa, koska raaka tuuli lakasee mennessään liian rohkeat vesat, ja ne puut, jotka silmä keksii, painuvat tuulen mukana kuin sauhu. Jossain saattaa nähdä laitumella käyvän aasin, joka melkein sulaa yhteen päivänpolttamien kenttien kanssa.

Laiturin kyljessä pari pönkkävatsaista dundeelaista alusta ottaa paraillaan perunalastia. Kannella nukkuivat koirat ja vaimot perkasivat vihanneksia purjeiden alla. Joka puolella merimiehet huuhtelevat kuumia laivankansia, jotka ahnaasti imevät veden sisäänsä painuen mustiksi. Kuului sankojen molskahtelua mereen ja veden lorinaa pitkin laivanportaita.

Sillä aikaa kun Théodere kytkee veneen laituriin suuntaavat miehet askeleensa Cônardin anniskeluun, joka sijaitsee Kasarmitorin laidassa lähellä salvumies Malchauseta, jonka vuohi vuodet ympäriinsä eleskelee kadulla.

Matalassa huoneessa, jonka kattopalkit ovat kirjavanaan kärpäsen likaa ja jonka seinällä kellastuu Cointreaun almanakat ja »Laki yleisen juopumuksen vastustamisesta». Pironin poika kruunun takissa ja päässään lakki, jonka reunassa luetaan kunniakas nimi »Marseljeesi» juhlii lomallepääsyään Beaulieun, tullivartijan päämiehen kustannuksella. Miehet istuutuvat riviin näiden viereen suuren pöydän ääreen ja Tupla-Heikki tilaa juotavaa. Äänettöminä he katselevat lasien täyttymistä.

Vasta kun on kilistetty ja otettu ensimäinen roimaryyppy, joka kalastajatapaan tapahtuu syvässä hiljaisuudessa, laukeavat kielet.

— Yhtäkaikki, tunnustaa Perchais, alus on komea!

— Ahaa! Te kävitte katsomassa? kysyy Beaulieu.

Äkkiä Tupla-Heikki päästää Gaudin vaimon, jonka Pironin poika puolestaan heti ottaa haltuunsa.

— Piru tietää että soisin sen aluksen killuvan karilla, köli taivasta kohti! hän laskee suustaan.

— No no, rauhoittelee Beaulieu, ei pidä toivottaa onnettomuutta.

— Etkö luule, että Herbaudièressâ on jo tarpeeksi kalastajia! Kaikille ei edes riitä sardiinin mätiä! Ja Coët on luotsi kuten veljeni. Nyt kun hän saa oman aluksen hän varmaan syö leivän veljeni suusta!

Kääpiö murahtelee hyväksyvästi ja kihnuttaa karkeita kaulavillojaan. Mutta Perchais vakuuttaa vielä uhkaavasti, puhuakseen suunsa puhtaaksi:

— Kyllä ensi kilpapurjehduksessa näytetään sille kapaturskalle!

— Kuinka käynee!... äännähtää Kääpiö.

— Käynee! Sanotko käynee! Tuli ja leimaus!

Kiihdyksissä komennetaan pöytään uudet lasit. Äkkiä läimähtää pari kuuluvaa korvapuustia. »Marseljeesi»-lakki lentää lattialle ja punaiset nauhat ja hepsut kruunun takissa häilähtävät. Gaudin vaimo löylyttää Pironia.

— Senkin hävytön roikale! Kuka käskee hänen sillä tavalla!...

Kesäpäivän helle ja tupakansavu sekaantuvat toisiinsa kapakkahuoneessa. Pöydällä on pieniä viinalammikkoja, tupakkapussi kiertelee ahkerasti miehestä mieheen. Kumppanukset istuvat olkapää olkapäässä kiinni ja huutavat vuorotellen sanottavansa toinen toisensa naamaan. Viinan kirvoittamana nousee heidän sydämensä pohjasta eläimellinen viha ja palava halu olla kukkona tunkiolla.

Veistämöllä oli Urbain taas tarttunut työhönsä. Avoimesta oviaukosta hän saattoi nähdä sataman liikkumattoman veden ja taivaan sinisen teltan, joka ulottui silmänkantamiin. Toisella rannalla olevaan laituriin oli pakovesi jättänyt vaalean juovan yläpuolelle Goustavien venettä, joka oli kytketty portaiden alapäähän. Ja silloin tällöin kuului ilmasta väkipyörän vingahtelu, joka muistutti kalalokin kirkunaa.

Puolipäivän ajoissa miehet lähtivät kapakasta naamat punottaen ja tärkeän näköisinä kuin salaliittolaiset. Aurinko paahtoi armottomasti tomuiseen maakamaraan ja häikäisi miesten silmiä, Uhallakin he päättivät palata veistämölle. Mutta laiturin reunalla he odottamatta tapasivat Urbainin puhelemassa veljensä Léonin kanssa. Tämä oli seitsemäntoistavuotias kaunis ja hento nuorukainen vailla vanhemman veljensä jäntevää ja päättävää voimaa.

Miehet viistivät ohi kopistellen puukengillään, Perchais ja Kääpiö edellä, Tupla-Heikki kantaen tervapönttöä ja Gaudin vaimo jälessä. Urbain korotti ääntään sanoessaan veljelleen:

Tänä yönä saat vahtia veistämöllä; huomenna on minun vuoroni. Heti kun näet tulta...

Perchais kakistaa kurkkuaan ja sylkäsee. Goustavit tulevat ulos talostaan arvonmukaisessa järjestyksessä: ensin isoisä, sitten poika ja viimeisenä pojanpoika. Silloin kalastajat suuntaavat askeleensa suomaalle, jossa suolakekojen lumi hohtaa valkoisena. Veistämölle näkyy miten he puhuessaan huitovat käsiään ja tuon tuosta pysähtyvät kiistelemään naama naamassa kiinni.

Laivan onkalot kumahtelivat uudelleen vasaran iskuista ja höylä alotti työnsä uudelleen tammen pinnassa.

2.

Joka aamu, heti makuulta noustuaan, meni Coët silmäilemään ilmaa, niinkuin kalastajaväellä on tapana. Hän kulki muutaman askeleen hiekkasärkällä, missä suolaheinä ja sininen ohdake kellastuivat lyhytkasvuisen tiheän vihvilän joukossa, joka pisteli kulkijaa pohkeisiin.

Hänen eteensä levisi puolikaaressa ranta-aukeama, jolle pakovesi oli jättänyt vihreitä meriruohoköynnöksiä ja opaalinkarvaisia meritähtiä, jotka sätkyttelivät päälaellaan hiekassa. Läjittäin rakkoleviä, joita merikansa käyttää peltonsa höysteeksi, pari pahoin hankautunutta ankkuripojua, sadottain vedessä vaalenneita laudanpäitä kulki yhtenä jonona pitkin vedenrajaa. Niiden takana kohosi rantaäyräs loivasti kohti vajaa, missä pelastusveneitä säilytettiin. Vastaisella puolella taas, noin puolen kilometrin päässä, mahtava kallioniemi kiertyi kuin suojeleva käsivarsi sataman ympäri; sen suojissa alukset vieri vieressä lepäsivät paistattaen öljystä ja kosteudesta kiiltäviä kylkiään.

Koko tämä maisema säteili nyt meren takaa nousevan auringon hohteessa hiekka, graniitti, valtameri, ankkuripojut, majakkatornit, jotka osottivat karikohtia meressä ja mannermaa, joka siinsi taivaanrannalla kuin teräksinen viiva. Maisema oli tulvillaan valoa, se oli aamuraikas ja sinisenheikeä ja sen yläpuolella kaartui vaalea, pohjaton taivas, jonka mereltä tuleva, jodille ja suolalle tuoksuva tuuli oli laassut puhtaaksi.

Tullimiesten vahtikojun luona korpraali Bernard syötti pitkääsiimaa. Kalastajat saapuivat toinen toisensa jälestä kylästä, laskeutuivat puukengillään kolistaen alas äyräästä, irrottivat soutuveneensä ja meloivat ulos aluksilleen. Puhuttiin vähän. Joka taholta kuului vain airojen kolketta, veden loiskinaa, kettinkien helinää ja väkipyörien kitinää, kun purjeita levitettiin.

Yksi toisensa jälkeen aluksista valmistui merellelähtöön, levähyttäen aamutuulen täytettäväksi punertavat, siniset tai keltaiset purjeensa, kääntäen ylpeästi ulappaa kohti rintansa ja näytellen maallaolijalle vihreätä tai punaista pohjamaaliaan.

Ja sitä myöten kun ne olivat kiertäneet aallonmurtajan nenitse pullisti myötäinen tuuli purjeet ja alukset jouduttivat kulkuaan ulapalle, kohti päivän nousua.

Silmiään siristäen seurasi Urbain rannalta laivakaravaanin lähtöä pannen merkille jokaisen aluksen erikseen. Hän ajatteli että pian oli tuleva päivä, jolloin hänkin purjehtisi aluksineen tuossa jonossa. Mutta kun »Hyvä paimen», jota Kääpiö-Aquenette ohjasi ja »Tulkoon kuka tohtii», jonka perässä paistoi Perchaisin jättiläismäinen selkä, soluivat hänen katseensa ohitse, kulki uhkaava värähdys pitkin hänen selkäpiitään. Tuikeana hän seurasi niitä silmillään siihen saakka kun ne katosivat näkyvistä Grisen salmeen, jonka takaa häämötteli Corbièren huippu.

Kun hän palasi siistiin tupaansa, joka oli rakennettu kalakauppias Izacarin talon viereen, missä rikkauden merkkinä oli pihan nurkassa yhdeksän metriä korkea risti, tapasi hän Marie-Jeannen työssä. Tämä oli pieni lihava ja kovaääninen nainen; silmät hänellä olivat sysimustat ja hiukset kiiltävät kuin jouhet. Hän lakaisi paraillaan voimakkain vedoin savilaattiaa, joka oli niin kostea että kaapin, taikina-altaan ja pöydänjalkojen alla täytyi olla tiiliskivet.

Urbain oli nainut vaimonsa rakkaudesta, huolimatta siitä että tämä oli maamyyrän tytär ja että ukko Couillaud, joka oli vuokraaja Linièresissâ, oli tehnyt kaikkensa estääkseen tytärtään menemästä merimiehen vaimoksi, he kun ovat juoppoja ja näkevät nälkää siihen saakka kun meri heidät nielee.

Marie-Jeanne oli yhteen menoon lahjoittanut hänelle kolme lasta, koska tarvitaan käsiä hoitelemaan purjenuoria luoviessa ja koska jungmanni lisää omassa perheessä säästöä yhden apulaisen palkan. Sillä kalastajat lisäävät joukkoaan ennen muuta oman hyötynsä tähden — aivan niinkuin porvarisperheet samasta syystä varovat sitä tekemästä — eikä niinkuin yleensä luullaan sulasta juoppoudesta, joka muka saisi heidät tekemään harkitsemattomia tekoja.

Urbainilla ja hänen vaimollaan olikin ollut niin hyvä onni että kaikki lapset olivat poikia, mikä seikka kohotti Marie-Jeannea hänen miehensä silmissä. Nuorin lapsista, joka samoin kuin veljensä oli kasvanut simpukoiden ja äyriäisten voimalla, joita hän jo pisteli poskeensa »niinkuin mies», naureskeli puolitoistavuotiaan naurua; vanhin oli viidennellä ikävuodellaan.

Nähdessään miehensä astuvan sisään, asetti Marie-Jeanne luudan luotaan ja kysyi:

— Sinulla on varmaankin nälkä?

— Haukkaisin mielelläni palan, vastasi Urbain, Vaimo kumartui ottamaan kaapista voita ja leipää. Syömään ruvetessa Urbain tavallisesti avasi linkkuveitsensä ja puhdisti sen kärjellä hampaitaan. Mutta tänään hän sanoi:

— Pojat nukkuvat vielä?

— Annoin heidän nukkua että saisin rauhassa siivota...

— Entä Léon?

— Hän korjaa kalasumppua.

Auringonsäteet paistoivat vinottain ikkunasta tunkeutuen aina lieteen saakka. Yksi pöydänjaloista säteili. Marie-Jeanne sulki ikkunaluukun ja huoneen hämärtyessä Urbain jauhaessaan voileipäänsä tokasi: