Part 2

— No, minä olen jo keksinyt nimen meidän laivallemme.

— Siitä ei tule siis Toivikki niinkuin puhuttiin?

Coët pudisti päätään jatkamatta sen pitemmälle ja hänen vaimonsa ei udellut tarkemmin asiaa. Noustuaan pöydästä otti Urbain kulauksen vettä, sitte hän kaiveli hetken nurkassa viinitynnyrin takana, veti esiin maalipurkin ja laudanpään sekä meni ulos pihalle.

Siellä istui hänen veljensä Léon hiekalla kalasumppu jalkojensa välissä.

— Minulla on tiedossa nimi meidän aluksellemme, toisti Urbain hänelle.

Léon kohotti säännöllistä, hienopiirteistä päätään, jonka harmaat silmät pitkien ripsien alla olivat puoleensavetäviä kuin metsälammet. Urbain istuutui hänkin maahan ja alkoi piirrellä kirjaimia.

Matalalla aidalla erotetun pihamaan toisessa päässä kärpäset surisivat punertavan kilpikonnankilven ja nyljetyn kaniininnahan ympärillä, jotka oli asetettu kuivamaan paalun nenään. Niiden takaa näkyi Vielin yksikerroksinen talo; Viel omisti kaksi alusta ja paljon maata. Sieltä näkyi heinäsuovia, jotka tuulta vastaan olivat peitetyt olkikatoksella ja taaempana suolakeus myllyineen, suolakekoineen ja kuokkijavaimoineen siellä täällä peltotilkuilla. Sillä täällä saarilla tekevät naiset maatyön muokaten pehmeitä turpeita. Tuuli kiertää heidän lyhyet hameensa tiukasti säärien ympäri niin että ne näyttävät housuilta. Miehet taas panevat henkensä alttiiksi merellä.

Urbain ojentaa selkänsä ja virkahtaa:

— Kas niin!

Marie-Jeanne ja Léon kumartuvat hänen olkansa yli tarkastamaan lautaa, johon suorin ja kaunein kirjaimin — sillä merimiehet ovat mestareita niiden piirtämisessä — oli maalattu: _Kadehtijain mieliharmi_.

— Siinä on aluksen nimi, hän sanoo.

Kaikki kolme silmäävät hymyillen toisiinsa, mielissään kerskailusta noissa sanoissa, mutta Marie-Jeanne hätääntyy sanomaan:

— Tiedäthän että Aquenette...

Léon nauraa täyttä kurkkua ja Urbain kohauttaa olkapäitään.

Sitten hän tarttuu uudelleen lautaan, viimeistelee kirjaimia ja lähtee Novimoutier'hen.

Heti saavuttuaan veistämölle hän hakee käteensä vasaran, valitsee lujan naulan ja lyö yhdellä ainoalla kaikuvalla iskulla nimilaudan kiinni aluksensa kylkeen.

Kaikki kolme Goustavia kerääntyy hänen taakseen. Isoisä tavaa nimen pää koholla ja virkkaa:

— Hyvä, poikaseni! Jos he sinua kadehtivat, tulee sinun näyttää ettet pelkää heitä!

— Oh! Näkevätpä sitte kun sinun aluksesi ilmestyy muiden joukkoon, yllyttää Francois.

Mutta Théodorea ei nimi miellytä; hän olisi tahtonut jotain sankarimaisempaa.

Samana iltana kuljetti uutisen Herbaudièreen posteljooni Louchon, joka katsoo karsaasti vasemmalla silmällään. Hän käy joka päivä kaupungissa postia noutamassa ja toimittelee samalla pieniä asioita viinilasin palkasta. Usein hän kuljettelee lihaa repussaan, sillä kylässä ei ole teurastajaa. Kapakassa, jossa posti majailee, pitää hän kaupan messinkipalasia, joita on koonnut tiensä varrella. Siinä samassa kapakassa oli isä Piron, nauttiessaan jokapäiväistä neljän soun viinaansa keksinyt tuon aluksen nimen Coët'lle: _Kadehtijain mieliharmi_.

Isä Piron lähtee rantaan, jossa miehet jo palailevat kalalta. Soutajat pitävät kiirettä, veneet kerääntyvät kaikki kivilaiturin kärkeen keulat yhdessä kuin joukko eläimiä ruokapurnulla. Suuret läjät hopeisia sardiineja kimaltelee veneiden pohjalla ja kalastajat lajittelevat niitä kiireisesti sadan kalan suuruisiin kokoihin. Puhutaan kovaäänisesti, kiroillaan joukkoon ja hierotaan kauppaa. Vaimot kutovat viinimarjankarvaisia sukankutimiaan, kyselevät miehiltään päivän pyynnistä ja laskettelevat solkenaan selvää vendeläistä murrettaan. Kantopaareja kalakoreineen kulkee edestakaisin; vesi noruu niistä virtanaan. Kaloista lähtee meren voimakas ja hyvä tuoksu. Puukengät kopahtelevat hiekalla; tuuli suhahtelee sinisissä verkoissa, jotka on levitetty telineille kuivamaan. Ja itäiseltä ilmalta, joka hehkuu punaisenaan ja jossa näkyvät Pilierin korkeat majakkatornit, purjehtivat satamaa kohti viimeiset kalastaja-alukset täyttä myötäistä, purjeet leväällään »kuin virsikirja».

Gaudin vaimo seisoo muiden joukossa kädet puuskassa ja pojat nauravat hänelle silmillään ja hipaisevat ohimennessään hänen hamettaan. Isä Piron kallistuu hänen puoleensa:

— Oletko kuullut että Coët'n aluksesta tulee kadehtijain mieliharmi.

Gaudin vaimo irvistää tyytymättömästi.

— Hän tekee nähtävästi pilkkaa meistä kaikista!

Nimi kulkee kulona miehestä mieheen, vaimot mainitsevat sen vanhuksille ja rakastuneet pojat, jotka tehtaiden ovella odottavat tyttöjään, kertovat sen naurussasuin näille, kun ne lähtevät työstä ylt'yleensä hajuten öljylle ja sardinille. Illalla kun miehet tapansa mukaan istuvat kiviaidalla Zacharien kapakan edustalla tulee asia puheeksi ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, että Coët on aika hirtehinen kun aluksensa nimellä ilkkuu muita. Päätetään joukolla käydä ensi sunnuntaina katsomassa tuota paljonpuhuttua alusta.

Herbaudièren asukkaat eivät koskaan sunnuntaina lähde kalanpyyntiin. Tämä ei suinkaan tapahdu hyvän jumalan tahi papin kunniaksi, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että tehtaat ovat silloin kiinni ja kala ei mene kaupaksi. Muuten eivät miehet käy koskaan messussa, se on naisten asia.

Lauantai-iltana kaikki alukset saapuvat ankkuripojuihinsa satamassa, jossa ne lepäävät seuraavan päivän laiskasti lojuen kyljellään pakoveden ajan. Sunnuntai on puhdistuspäivä. Punaiset alushousut käärittynä polviin saakka miehet pesevät, hankaavat ja huuhtovat aluksiaan ja aurinko kuvastelee itseään vesisangoissa ja kimmeltelee saumoista juosseissa tervaviiruissa. Rantasärkkä on tumma ja siloinen ja niin kovakuorinen että jalanjäljet eivät painu hiekkaan, vaan näkyvät vain hiukan kosteampina läikkinä. Rantaäyräs kohoaa sen yläpuolelle vihreänä vallina, jonka juurella kulkee vyö rakkoleviä. Izacarin kalalammikot ovat melkein kuivillaan ja kuulee äyriäisten ja hummerien kömpivän siellä pitäen hiljaista pulputtavaa ääntä.

Iltapäivän kalastajat kuljeskelevat pitkin kylää, istuvat Zacharien kapakassa, pelaavat korttia tai huvittelevat naisten seurassa. Heillä on yllä puhtaat mekot, kaulassa valkoinen liina ja kengät ovat kiillotetut. Tytöt käärivät kaulalleen kirsikanvärisen, heleänvihreän tai taivaansinisen silkkiliinan, joka kiinnitetään rinnalle; heillä on valkoinen myssy mataliksi kammatuilta hiuksillaan, lyhyet hameet, kiillotetut puukengät.

Sinä sunnuntaina Tupla-Heikki oli aamusta saakka istunut kapakassa Gaudin ja kahden tonnikalastajan kanssa, jotka olivat saapuneet mereltä edellisenä iltana, kun hän sai kuulla tuosta yhteisestä retkestä Goustavien veistämölle.

Muut olivat jo kaukana tiellä, kulkien pienissä ryhmissä tai. kaksittain. Joukossa olivat ukko Olichon, juoppo Piron, jolla oli neljätoista lasta eikä koskaan selvää souta taskussaan, Julien Perchais, joka näytti vielä jättiläismäisemmältä kulkiessaan Kääpiön rinnalla, korpraali Bernard, entinen tullivartija Labosse, joka oli ottanut eron kruunun virasta. Rikas Viel käveli Gaudin vaimon rinnalla, jonka pikimustaa tukkaa koristi kimppu punaisia valmuja. Izacarin vaimo ja Perchaisin vaimo kulkivat Zacharien tyttären seurassa, joka oli korea kuin kaupungin mamsseli. Rakastavaiset astelivat kädet toistensa vyötäisillä.

Veistämöllä olivat Coët ja Léon kovassa työssä. Maali ja terva tuoksuivat väkevästi vajan kuumuudessa. Marie-Jeanne istui ovella kutoen sukkaa ja heidän kolme lastaan leikkivät lastukasassa.

Goustavit eivät koskaan tulleet työmaalle sunnuntaisin. Isoisä nukkui silloin sängyllä liivinnapit auki, Francois tutki neljän kuninkaan kirjoja Malchausse'n luona ja kolmas sukupolvi purjehti satamassa muiden poikien seurassa.

— Oletpas vauhdissa, kun et malta edes sunnuntaita pitää, poikani!

Isä Olichon astuu ensimäisenä vajaan ja hänen jälessään kumartavat muut selkää matalassa ovessa ja asettuvat höyläpenkin nojalle käsivarret ristissä rinnalla. Muhkeana ja pystysivuisena kohoo alus heidän edessään, röyhistetyin rinnoin, kansi kaartuen kuin selkä, kohottaen korkealle kokkapuolen nimilautaa: _Kadehtijain mieliharmi_.

Äänettöminä miehet kiertelivät alusta, kumartuen koettelemaan ja arvostelemaan sen pohjamuotoja, Naamat kävivät vakaviksi ja juhlallisiksi. Tytöt tunkeilivat ja kuiskuttelivat ovipuolessa ja Léon keksi ilokseen heidän joukostaan rohkeasilmäisen Louise Pironin, joka jo muutaman illan oli pannut silmäyksillään hänen päänsä pyörälle.

— Siinä on alus, joka kelpaa johonkin tahi olen tyhmä kuin maamyyrä! selittää Bernard peittelemättömällä ihastuksella. Toista semmoista ei ole meidän satamassamme!

— Miten tuo sitten purjehtinee, yrittää Perchais tinkaista.. Paljon riippuu purjeista!

Yllyttääkseen jättiläistä laiha ja salavihainen Gaud päästää toisesta suupielestään:

— Se purjehtii varmaan paremmin kuin sinun. Tulkoon joka tohtii!

Perchais rypistää kulmiaan ja sylkäisee. Hänen silmänsä eivät ennusta hyvää. Mutta Urbain lausuu sävyisästi Aquenetille, joka huolettomana imee pientä, takkuisen parran sisästä savuavaa piippunysäänsä:

— Kuuleppas Kääpiö, etkö heittäisi täällä tupakoimista. Eihän aikomuksesi lie pistää tuleen alustani!

— Mitäs vaaraa tästä nysästä olisi...

— Ja jos palaisikin, onhan sinulla varaa teettää toinen samanlainen, murahtaa Tupla-Heikki.

Nyt sekaantuu Bernard asiaan:

— Ei kuules Kääpiö! Sammuta piippusi tai pysy ulkopuolella!

Kääpiö ei vastaa, vaan mennä kopistelee ulos vajasta, koko tien tuprutellen lyhyitä sakeita sauhuja. Urbain iskee salaa silmää veljelleen Léonille, joka lähtee Kääpiön jälestä.

'—— Mistä minun veljeäni epäillään ärjäsee äkkiä Tupla-Heikki. Sinä panet pojan häntä vakoilemaan.

— Eihän tiedä mitä voi sattua, sanoo Urbain aivan tyynesti.

Tupla-Heikin päivettynyt pinta punertuu ja pingottuu verenpaineesta, hän kohottaa jykevän nyrkkinsä!

— Suus kiinni taikka sinun käy kuin tuon tuossa!

Yhdellä ainoalla iskulla hän lyö seinän puhki niin että lauta huoahtaa. Päivänpaiste tunkee sisään aukosta; miehen nyrkistä tihkuu verta.

Naiset kerääntyivät uteliaina Tupla-Heikin ympärille:

Hän on päissään!

Isä Olichon, Bernard ja Labosse koettavat häntä rauhoittaa, muut katsovat päältä. Marie-Jeanne on peloissaan noussut ja kerännyt lapset hameensa helmaan:

— Tupla-Heikki on oikeassa, selittää Perchais. Coët ylvästelee ja tekee pilkkaa meistä kaikista!

— Mitä tässä on rähisemistä, huutaa Olichon. Coët yrittää eteenpäin ja te muut häntä kadehtitte!

Miehet näyttävät irvistäen tupakankarvaisia hampaitaan ja ääntelevät:

— Kadehdimme! Jopa nyt jotain!

Mutta Tupla-Heikki, jota Gaud ja Perchais parhaansa mukaan säestävät, äityy yhä pahemmaksi ja huutaa:

— Tahtoisin nylkeä tuon jäniksenpojan. Päästä hännän juureen!

Urbain on tällä välin alkanut sivellä mastopuuta öljyllä. Hän on pelottavan tyyni. Louise Piron, joka seisoo Léonin vieressä, sanoo ihaillen:

— Sinun veljesi on reima mies!... Ja sinä...

Kaunis poika hymyilee, kohottaa pitkät ripsensä ja antaa harmaiden silmien rohkeasti välkähtää. Louisen nuori rinta kohoilee salaisesta mielihyvästä.

Isä Piron, joka hikoilee humalaansa, katsoo asiakseen sovittaa riitapuolet:

— Pojat, teidän tulee juoda lasi toistenne terveydeksi. Vihat kurkusta alas! Se on minun neuvoni!

Toiset ovat Urbainin, toiset Tupla-Heikin puolella. Jälkimäinen vannoo nylkevänsä Coët'n ja vahvistaa uhkauksensa monella perrr-keleellä. Hän ei aio juoda Coët'n kanssa, mutta Coët saa kerran vielä juoda mitä on keittänyt. Perchais koettaa pysytellä yläilmoissa ja musertaa kilpailijansa halveksimisella. Ja kun Gaud on luihuun tapaansa viittaillut, että Coët'sta tulee ensi kilpailun voittaja, pullistuu Perchaisin rinta ja hän kehahtaa:

— Olen kuullut jo tarpeeksi jaarituksia! Kyllä minä näytän Coët'lle niinkuin olen näyttänyt teille kaikille!

— Lyönpä vetoa Coët'n puolesta. Ankkuri viinaa!

Miehet jakaantuvat kahteen leiriin, toiset uskovat _Kadehtijain mieliharmiin_ vastenmielisyydestä entistä voittajaa, Perchaisia kohtaan, toiset pitävät edelleen _Tulkoon joka tohtii_-alusta sataman parhaimpana, kateudesta Coët'ta kohtaan. Tupla-Heikki pitää yhä vielä ääntä »jäniksenpojan nylkemisestä». kun vajaan astuu vanha mies, päässä alamaalaisen pyöreä hattu, selkä kumarassa.

Kuului nauruntirskahduksia, huudettiin »potaattikauppias» ja koko joukko painui ovea kohti vielä viimeisen kerran korottaen ääntään. Kun viimeiset puukengät olivat oven ulkopuolella, sanoi ukko, joka tuikeasti oli mies mieheltä mittaillut vieraita:

— Suuri suu ja tyhjä säkki!

Ulkona jatkui yhä rähäkkätä. Polulla liittyi Kääpiö muiden joukkoon, Marie-Jeanne läheni miestään, irroittaen lapset helmoistaan.

— Pelkäsin sinun puolestasi, hän sanoi.

Isä Couillaud asteli peremmälle silmät kiinnitettynä aluksen kuperaan kylkeen, jossa päivänsäteet kimaltelivat ja kaunis tammi paistoi hunajankarvaisena. Marie-Jeanneen kääntyneenä hän sanoo:

— Hyvää päivää, tyttöseni! Hyvää päivää, pojat!

Marie-Jeanne työntää lapsia ukkoa kohti;

— Syleilkää isoisää!

Mutta ukko laskee yksinkertaisesti vain kätensä heidän päälaelleen, mittaillen katseillaan koko ajan alusta, otsa miettiväisissä rypyissä.

— Tämä se siis on, joka nielee niin paljon rahaa! Muutamia lautoja!

— Niinpä niin! Mutta alus, jota ei tarvitse hävetä! kerskaa Urbain.

Ukko kumartuu tarkemmin nähdäkseen, sivelee kädellään puuta ja myönnyttelee:

— Puu on hyvää — synti heittää sitä mereen!!

— Se tulee sieltä kyllä takaisin, vakuuttaa Urbain.

— Se voi myös jäädä sille tielleen, ilvehtii ukko.

— Oh, isä hyvä! sanoo Marie-Jeanne.

Kaikki rypyt ukon naamassa nauravat hiljaista naurua. Hän tunkee kourakaupalla nuuskaa nenäänsä, sitten hänen naamansa käy jälleen vakavaksi:

— Olin luvannut tulla alustasi katsomaan, poikaseni, ja tässä nyt olen. Mutta sinä et ole tehnyt viisaasti ruvetessasi tuota rakentamaan. Se on liian suuri ja liian kallis sinulle. Millä sinä sen aiot maksaa?... Tulee huono kalavuosi... Mikä sitten neuvoksi? Viime vuonna vei rankkasade papuni, tänä vuonna polttaa aurinko viljan. Ei koskaan voi edeltäpäin tietää...

Marie-Jeanne oli taas pannut puikkonsa liikkeelle hiukan hämillään ukon sanoista, joista kajahti maamiehen ainainen varovaisuus, jonka toivoton taistelu luontoa vastaan on kasvattanut. Urbain jatkoi työtään ottamatta korviinsa ukon moitteita, joiden järkevyyttä hän ei tajunnut ja joihin hän vastasi:

— Te puhutte maatyöstä mutta meidän kalastajien on toista. Meri antaa sadon joka vuosi.

He olivat kahta eri rotua, jotka vain vaivoin ymmärsivät toisiaan. Kaikki menneet sukupolvet, jotka olivat taistelleet saman taistelun maata vastaan, puhuivat vanhuksen suun kautta. Hän kantoi hartioillaan vuosisatain ponnistusten ja oman nälässä kangistuneen vanhuutensa iestä ja hänen henkensä täytti kokonaan keräämishalu ja huoli huomisesta. Hänen takanaan levisi tuhatvuotinen hiellä ja veren väellä kasteltu lakeus, joka odotti vain sitä hetkeä, jolloin kuokka putoisi ihmisen kädestä peittyäkseen jällen hedelmättömän kamaran alle.

Toisen veressä elävät retket ja seikkailut valtamerellä, joka vie ihmeellisiin kultaa kangasteleviin maihin. Sama kaukohalu ja voitontoivo, joka saa merimiehen lähtemään myrskyiselle merelle, ylläpitää hänen rohkeuttaan. Hän tuntee meren helpot ansiot, meren useinkin runsaat ateriat ja kuvittelee mielessään sitä aikaa, jolloin varakkaana miehenä voi vetäytyä vanhuuden lepoon. Meren henkäys tietää terveyttä ja hyvää tuulta.

Vanhus pudisti ääneti päätään. Ymmärtämättä mitään laivan rakenteesta hän kääntyy puutarhaan päin arvostelemaan kirsikkapuuta.

— Kauniita marjoja ja puhtaita kuin silmä.

Mutta nurmettuneet ja hoitamattomat lavat vievät hänen hyväntuulensa ja huuli lerpalla hän kääntyy Urbainin puoleen:

— Milloin aiot saada tämän aluksen vesille?

— Parin viikon kuluttua.

Vanhus huomaa nimen keulapuolessa ja alkaa sitä tavailla:

— Kadehtijain mieliharmi...

Hampaiden välitse hän lisää:

— Sen se sanoo ennenkuin on nähnyt mihin alus kelpaa.

Sitten hän menee menojaan.

Urbainin mieli kevenee, hän kutsuu veljeään. Hyvillään kohtauksen onnellisesta kulusta Marie-Jeanne laskeutuu rantaa kohti. Vajan takaa kuuluu heleä nauru ja pienten puukenkien kopinaa ja Léon ilmestyy näkyviin punastuen kuin tyttö.

— Sinä juokset sen letukan jälessä, murahtaa Urbain.

Mutta poika, joka tänä iltana sopimuksen mukaan tapaa Louisen rantahietikolla, ottaa nuhteet ääneti vastaan ja tarttuu työhönsä.

Kauniina kevät- ja kesäöinä pojat ja tytöt tavallisesti kokoontuvat Corbièren kallioille, kylän takapuolella. Seudun tytöillä, jotka kasvavat tuulessa ja sateessa on ahavoituneet kasvot, karkeat kädet, vahvat lihakset ja lämmin veri. Aina kypsymisistä asti palaa heidän silmissään tuli ja heidän länteensä keinuvat houkuttelevina. Meri ei ota kaikkea voimaa nuorilta miehiltä ja iltasin kulkevat nuoret parit rantakallioilla tahi hietikolla. Siellä vaihdetaan hyväilyjä, mutta vendéelâiseen tapaan seurauksitta, joskin silloin tällöin sattuu, että joku tytöistä tulee raskaaksi. Toverit saavat siitä pilanaiheen, äiti antaa korvapuustin ja pappi naittaa asianomaiset: ei haittaa olla kunniallinen ja ottaa asia vakavasti, niinkuin tulee.

Pari viikkoa on kulunut edellisestä. Alus on kehittynyt valmiiksi, sen sivut ovat sorjasti maalatut ja se näyttää niin komealta ja kookkaalta kuin tahtoisi se hajoittaa koko pienen vajan. Pohja vesilinjan alapuolella paistaa vihreänä, yläpuoli hohtaa vaaleansinisenä ja kannen reunaa kiertää syvänsininen nauha.

Isä Goustav on laskenut työkalut luotaan, hän seisoo kädet suolivyön alla ihailemassa käsialaansa. Paita liehuu tuulessa. Hänen vanhat sinertävät huulensa liikkuvat mielihyvästä hänen katsellessaan emäpuuhun taottua pohjapainoa.

— Se se antaa alukselle ryhdin!

Tulee vesille-laskupäivä.

Aamulla Théodore kiinnittää kukkakimpun laivan kokkaan ja trikolorin nimilautaan. Kello kolme nousuvesi jo huuhtoo veistämöä ja Goustavit pitävät kiirettä. Haetaan Malchaussé vipuineen ja keulapuoli kohotetaan teloilta. Alus nousee miesten päiden yli jättiläismäisenä; koskettaen vajan kattoa. Urbain sivelee vielä viimeisen kerran pensselillään hankaantuneita kohtia pohjalaudoissa.

Taivas on harmaa; mutta itätuuli repäisee kahtia pilvivaipan ja sen aukeamasta lankeevat auringonsäteet vinosti yli suolakeuden, jonka yläpuolella lokit kirkuen purjehtivat. Puut taivuttavat selkäänsä, vajan katto kohahtaa tuuliaispäissä; vesi loiskahtelee laituriin vihreänä ja limaisena.

Uteliasta väkeä kerääntyy paikalle. Aidan takana seisoo ryhmä ihmisiä ja toiset ovat kerääntyneet laiturille tullivartijan ympärille, joka tärkeän näköisenä juttelee. Francois pitää silmällä veden nousua, Théodore taas isoisän säästäväisen katsannon alla saippuoi laivan saumoja.

— Nyt pojat! Meri on noussut!

Kuullessaan nämä sanat Urbain polkee jalkaa jouduttaakseen valkeata myssyä, joka paraillaan on tulossa polkua pitkin, sulun puolelta.

— Tuleppas nyt sukkelaan!

Marie-Jeanne puskee tuulta vasten, hame lerputtaen pään yli, kädestä hinaten pikku Jeania, jonka varpaat vain joskus koskettavat maata. Marie-Jeanne huutaa täytyneensä odottaa Vieliä, jonka piti ottaa toiset lapset hoitoonsa. Mutta nuhtelematta sen enempää Urbain Coët tarttuu hänen käteensä ja vie hänet veistämön perälle.

Léon ja nuorin Goustav kiipeevät ylös kannelle. Köysiä helpotetaan. Alus liikahtaa, seisten suorana kölillään; kuuluu sahan ääni kun Francois poistaa tieltä jonkun esteen. Isä Goustav on ojentanut vartensa, rillit nenällä ja naama paistaen hän tarkastaa että kaikki on kunnossa.

Lauta rasahtaa, Francois huutaa:

— No nyt!

Alus liikahtaa jälleen, liukuu yhä nopeammin kunnes se koskettaa vedenpintaan.

Palkit taipuvat painon alla, vesi avautuu, hyökkää sivuille, loiskahtaa perää vasten ja sieltä ylös laiturille. Äkkiä sivulle kallistunut alus kohoo pystyasentoon ja siinä se nyt kelluu kepeänä ja sorjana. Köydet kirahtavat pingottuessaan, kettingit rämisevät reijissään ja niiden pidättämänä alus pysähtyy vähän matkaa laiturista ja heilahdeltuaan hetken rajusti tapaa vihdoin tasapaino-asemansa.

Veistämö näyttää nyt kumman tyhjältä. Katsojien kurkusta kajahtaa tervehdyshuuto, johon vastapäisellä rannalla-olijat vastaavat.

Léon ja Théodore heiluttavat aluksen kannella lakkejaan; lippu lehahtaa leväälleen navakassa tuulessa ja kukaan ei häläkässä huomaa kuinka Urbain kohottaa lastansa alusta kohti ikäänkuin hyvän onnen toivotukseksi.

Marie-Jeanne hyrähtää itkuun tietämättä itsekään mistä syystä. Hän muistaa hääpäivänsä, jolloin oli astunut kirkkoon Urbainin rinnalla. Hän kumartuu miehensä puoleen niin että tuntee tämän ruumiista lähtevän lämmön. Pikku Jean kirkuu. Urbain ajattelee:

— Ah, jospa isä eläisi!

Sillä hän tunsi itsessään hämärästi sukunsa kaukaisen ponnistuksen ja sen nousun, joka oli tapahtunut hänen polvessaan. Hän näki jälleen edessään vanhuksen, joka oli tehnyt työtä ja säästänyt saadakseen penni penniltä kokoon sen aluksen hinnan, ja jonka äkkikuolema oli tavannut kotoisen lieden ääressä ennenkun hän oli saanut nähdä unelmansa, tuon sinikylkisen aluksen tuolla, joka paraillaan ylpeänä näytti rintaansa laineille, toteutuneena.

Goustavit saivat joka puolelta kuulla kehumisia työstään. Lähdettiin harjakaisia juomaan, sillä tähän hetkeen kuului vanhastaan juomingit; joilla asiat päätetään ja työt kruunataan. Muut olivat jo matkalla kapakkaan, kun Marie-Jeannelta pääsi hiljainen huuto.

Kukkaskimpun, joka oli keulavantaseen kiinnitettynä, vei tuulenpuuska mereen. Se pisti Marie-Jeannea oudosti sydämeen, jonka hämärät aavistukset täyttivät. Sitä lisäsi vielä se, että erään läheisen laivan kannella muuan parrakas merimies virkahti:

— Siinä alus, joka alkaa uransa oikealla koiranilmalla!

Outo huoli hiipi Marie-Jeannen mieleen. Hän tähysti taivaaseen päin, jonka paksut, repaleiset pilvet nyt olivat tykkänään peittäneet, kätkien auringon taakseen. Hän sanoi miehelleen:

— Minä menen kotiin lasten luo valmistamaan päivällistä.

Molemmat veljekset viipyvät iltaan saakka aluksellaan, josta he eivät hennoisi enää ollenkaan irtautua. He panevat kuntoon köysiä ja purjeita ja kansi kajahtelee tukevana heidän askeltensa alla.

Meri laskee jälleen. _Kadehtijain mieliharmi_ löytää pysyvän paikkansa suojaisessa satamalahdessa. Aallonmurtaja varjelee sitä kuin rintavarustus. Kuiville jääneestä lahdenperästä nousee suolan ja mudan haju. Tuuli humahtelee vain mastoköysissä.

Urbain lähtee kotiinsa jättäen Léonin yöksi vartioimaan alusta. Kun hän tuntia myöhemmin saapuu oikotietä myöten kylään, kohoo Vielin talon kohdalla varjo heinäsuovan takaa. Pelokas ääni sanoo:

— Eikö veljesi tulekkaan?

Urbain tuntee varjon Louise Pironiksi, joka odottaa Léonia jokapäiväiselle iltakävelylle.

— Nyt teidän kävi huonosti, sanoo Coët nauraen. Alus on vesillä ja Léon nukkuu siellä!

Silloin tyttö painuu äkkiä pimeyden peittoon ja kiertää talojen takaa samalle satamapolulle, jota Urbain on tullut.

3.

_Kadehtijain mieliharmi_ kellui ankkuripaikallaan Herbaudièren edustalla. Urbain oli sijoittanut pojunsa ulkopuolelle sitä kaksinkertaista alusriviä, joka reunusti rantaa ja ankkuroinut aluksensa semmoiselle kohdalle että hän hyvin saattoi nähdä sen ikkunastaan. Vanha soutuvene, jota oli käytetty hummerien ja äyriästen pyyntiin saaren kalliorannoilla, oli korjattu ja sivelty suuren aluksen väreillä ja keikkui nyt sen sivulla muistuttaen poikasta, joka hakeutuu emonsa turviin. Muillakin aluksilla oli sivullaan semmoinen pikkuvene, joka hyppeli kevyesti ristilaineissa lyhyen nuoran päässä.

Länsituuli, joka puhalsi tuona vesillelasku-päivänä oli yltynyt yhä pakoveden aikana. Verhot säilyketehtaiden ikkunoissa lepattivat rajusti tuulessa. Savunkarvaiset pilvet patoutuivat päällekkäin itäiselle taivaanrannalle, missä meri kävi mustana. Lähempänä lakeudella muodostivat lampaat vaaleampia läikkiä vihreälle pohjalle. Meri täytti ilman kohinallaan, laineet huuhtoivat vaahdoten kallionientä ja jyskyttivät säännöllisessä tahdissa aallonmurtajaa, tempoilivat alusten kettinkejä ja murtuivat vihdoin kivisiin laitureihin, joista ne talttuneina, kuin häpeissään vierivät hietikolle, missä hiekkarakeet pöllähtelivät tuon tuosta ilmaan.

Coën talossa pantiin verkkoja kuntoon; Marie-Jeanne hienonsi väriainetta karkeassa esiliinassaan. Tuuli huokaili ovipielissä ja ikkunoissa ja kahahti pihamaan heinänkorsissa kuin silkinrepeämä. Alhaalla suomaalla eivät myllyt enää pyörineet, varovasti kyllä, sillä myrsky olisi pian vienyt mennessään niiden siivet.

Kuului meren valitusta ja laineiden raskasta jyskettä ulapalta. Miehiä ei näkynyt muita kuin pieni ryhmä pelastusveneen vaiheilla.

Vangittuina mökkeihinsä tai istuen kapakkatiskin luona Zacharien luona, jonka oven päällä oli jalan korkuisilla kirjaimilla komealta kuuluva nimi Uuden vuosisadan ravintola, kalastajat odottelivat myrskyn asettumista. Silloin tällöin pistäytyivät he rantalaiturilla katsomassa meren uhkaavaa käyntiä levottomuus mielessä vaimon ja lastensa tähden ja levottomuus myös vatsassa.

Ikkunastaan näki Marie-Jeanne uuden aluksen mastojen tanssivan aallokossa ja kun sattui tavallista suurempi laine näki hän keltaisen öljytyn kannenkin saumoineen. Hän oli ylpeä, sillä koko satamassa ei ollut niin uutukaisen kaunista ja kepeästi laineiden harjalla kelluvaa alusta.

Laivan kajuutassa oli neljä hyvin kuivatulla meriruoholla täytettyä patjaa, jotka Marie-Jeanne oli saanut kuntoon samana päivänä kun _Kadehtijain mieliharmi_ laskettiin teloiltaan, neljä oivallista harmaalla kankaalla päällystettyä patjaa, joihin nukkuessaan vajosi syvälle, jotka lämmittivät ja hivelivät ihanasti väsynyttä ruumista. Ne ottivat avoimin sylin vastaan, sen oli Marie-Jeanne saanut itse kokea tässä eräänä iltana!... He olivat Urbainin kanssa kahden aluksessa. Marie-Jeanne pani kuntoon vuoteita; hän oli lämmön tähden avannut korsettinsa, Urbain katseli syrjästä hänen toimiaan. Silloin hän oli tuntenut äkkiä kaksi käsivartta kiertyvän ympärilleen, Urbain oli ottanut hänet syliinsä ja kohottanut korkealle. Marie-Jeanne oli kirkassut tukkansa tähden, joka meni epäjärjestykseen, oli nauranut ja rauennut Urbainin käsiin, joka oli ollut kuin olisi tahtonut syödä hänet. Oli sentään lystiä rakastaa ja olla rakastettu sillä tavalla!... Hän muisti nähneensä taivaalla valkoisen pilvenhattaran, joka katosi jonnekin näköpiiristä; laineet olivat rummuttaneet kajuutan alla ja köydet mastossa viuhtoneet ja peläten putoavansa hän oli lujemmin tarttunut kiinni Urbainiinsa. Mikä onnellinen muisto! Coët kutsui piloillaan sitä päivää kastepäiväksi.

Marie-Jeanne oli hyvillään, sillä Urbain rakasti häntä tässä uudessa aluksessa enemmän kuin ennen ehkä sentähden että hän laivan sydämeen oli pannut paljon omasta rakkaudestaan.

Mutta tämä itsepäinen myrsky teki hänet levottomaksi. Aina vesille-laskustaan saakka oli _Kadehtiijain mieliharmin_ täytynyt pysytellä ankkuripaikassaan. Se ei ollut päässyt kilpaa toisten kanssa kyntämään sitä vapaata merta, jota varten se oli tehty. Urbain ei valitellut, mutta hänen kasvonsa synkistyivät päivä päivältä ja hänestä tuntui kuin tarkottaisi tuulen raivo häntä erikoisesti. Naapurit saivat vihata hänen alustaan miten paljon halusivat, mutta meri, miksi merikin oli ärtynyt? Marie-Jeanne koetti parhaansa mukaan näyttää iloiselta ja toimeliaalta, mutta kun Urbain ei ollut lähettyvillä, sanoi hän naapurin vaimoille pelkäävänsä, ett'ei heillä ole onnea.

Vihdoin viimeinkin aurinko uudelleen näytti kasvonsa. Melkein puhtaaksi laastulla taivaalla ajelehti vielä suuria ryhmiä pilvenlonkareita kuin parvestaan eksyneitä lintuja ja ne loivat varjoläikkiä valtamereen ällänsä. Aamun sarastaessa näkyi satamatiellä joukottain sinisiä merimiespaitoja. Soutuveneitä erkani rannasta, melottiin aluksille, väkipyörät kirahtelivat, purjeet aukenivat laskoksistaan, ruorit kääntyivät rekissään. Vielä matalalla oleva aurinko katsahti aallonmurtajan sisäpuolelle, sytytti palamaan vaalean graniitin, niin että se näytti kultavuorelta, joka heijastelee tyveneen mereen.

Hiekkarannalla lyhyen, vihreän vihvilän keskellä seisoi pienikasvuinen nainen katsomassa kalastajien lähtöä. Hänen tukkansa säteili ja tuuli pullisteli hameen helmoja. Se oli Marie-Jeanne. Coët lähti liikkeelle viimeisten joukossa. Kierrettyään ankkuripojut hän tiukensi purjetta ja ohjasi toisten jälkeen, jotka kaikki kallistuen samalle laidalle kyntivät päin ulappaa pitkänä karavaanina.

Huolimatta purjeenkuopassa olevasta varjosta _Kadehtiijain mieliharmin_ purjeet ihan heloittavat puhtauttaan ja joskus käännekohdissa kun alus näyttää polkevan paikoillaan ne lepattavat mastoa ja köysiä vasten kuin tervehtien rannalla olijaa. Kokan edessä meri kohoilee ja laskee hiukan raskaasti myrskyn jäleltä; alalaidalla vesi kiehuu ja pyörähtelee, mutta takana vanavedessä on pitkä jono vaahtokuplia kuin kellastuneita lehtiä meren pinnalla ja valkoiset nöyhtäiset vaahtopallit jäävät osottamaan aluksen tietä.

Coët sivuuttaa Toivomme Jumalassa, Lentävän enkelin ja Elämän tuen yhden toisensa jälkeen ja alkaa hitaasti lyhentää välimatkaa mustankiiltävään Hyvään paimeneeseen, jota kääpiö ohjaa.

Kalastajat eivät vaihda sanaakaan vesillä; — meren kansa ei ole lörppöväkeä; piippu pitää hallussaan heidän suutaan ja meri heidän silmänsä ja ajatuksensa; — mutta kääntyneenä kohti uutta alusta kaikki nuo parkitut ja ahavoituneet naamat silmillään seuraavat tiukasti sen kulkua ja nähdessään sen pääsevän korkeammalle tuuleen samalla kun se vauhdillaan voittaa heidän omat aluksensa, herää kateellinen kiihko heidän veressään ja purjehdus saa ratkaisevan kilpailun luonteen.

Jonon ensimäisenä puskee sinisine, kauas tunnettavine purjeineen Tulkoon kuka tohtii ja peräsimessä istuva Perchais kääntyy vähä väliä silmillään mittaamaan sitä valkoista pyramiidia, joka hetki hetkeltä kasvaa hänen takanaan päivänpaisteisesta merenpinnasta.

Pitkän luovailemisen jälkeen kalastajat, nousuveden auttamina, toinen toisensa jälkeen pujahtavat läpi Grisen salmesta. Purjeita pingottava raikas tuuli tuoksahtaa väkevästi ulapan suolalle. Rantalakeudella, joka täältä nähden on kuin tummahko viiva vaaleampaa rannikkoa vasten, näki Coët'n tarkka silmä vielä pienen pisteen, varmaankin hänen vaimonsa, joka saatteli häntä yhä vielä katseillaan. Mutta viiva ja piste hävisivät. Ei näkynyt enää takana muuta kuin saaren autereinen vuorikyttyrä ja edessä meren rajaton laaka, jolla pienet alukset hyppelivät aaltojen seassa.

Kymmenen peninkulman päässä länteen kohtasi Tulkoon kuka tohtii sardiiniparven ja pysähtyi verkkoja laskemaan. Ihana Clara saapui paikalle toisena, mutta kolmantena oli jo _Kadehtijain mieliharmi_, joka kolmen tunnin purjehduksessa oli sivuuttanut kaikki muut kilpailijansa.

Perchais vannoi verisen valan, vääntäen pelottavasti ruumistaan ja polkien jalkaansa laivan kanteen; hän ei olisi ikänä uskonut »edes unissaan» näkevänsä Coët'n »häntänsä alla» ja veljensä aluksen, jossa oli luotsiankkuri, ponnistelevan jonon jälkipäässä.

Tällä välin oli taivas jälleen synkistynyt; lännestä tulla läppäsi yhtämittaa mustia, repaleisia pilvenkappaleita, joiden välitse päivän kultasäteet vinottain tunkeutuivat. »Auringolla oli jalat», kuten merimiehillä on tapana sanoa, ja se ei tiennyt hyvää. Meri jo pimeni, kävi kuoppaiseksi, ja joka suunnalla kulki valkeita vaahtopäitä, joiden sivut joskus paloivat tulessa kun aurinko niihin sattui. Rannikko taivaanrannalla oli kuin musta muuri, jonka edustalla valtameri paraillaan valmistausi ankaraan leikkiin.

Kiireen kaupalla kalastajat kokosivat merestä verkkonsa, kiinnittivät soutuveneensä alusten perään ja käänsivät vastatuuleen reivatakseen purjeensa, jotka jo hurjasti piiskasivat nuoriaan. Ja nuo alukset, jotka niin ylpeinä kenokaulaisina uiskentelivat satama-altaassa ja jotka veistämön teloilla näyttivät niin komean kookkailta, jotka päivänpaisteessa olivat niin värikkään kauniita, värisivät ja huokailivat nyt laineiden käsissä, ne olivat vain pieniä, surkeita kaarnankappaleita, joihin ihmiset kouristuksentapaisesti tarrautuivat kiinni.