Part 3

Hetki hetkeltä tuuli yltyi, se kävi kouraantuntuvaksi, joskin se pysyi näkymättömänä. Se tuntui painona ja äänenä. Se puristi kokoon rinnan ja täytti korvat kohinallaan ja heltalta heltalle se lennätti meren suolaisen vaahdon.

Purjeet puolimastossa alukset täyttä myötäistä pakenivat kohti kotisaarta, jonka viittana oli Pilier'in majakka. Alastomat, purjeista esiinpistävät mastot valittivat taipuessaan, väkipyörät kirkuivat, vantterit pingottuivat kuin viulunkielet aluksen jysähtäessä laineenharjalta toiselle. Tämä oli todellista pakoa. Joskus alukset kyntivät syvältä veteen, joskus näyttivät ne emäpuunsa ja tervasta vielä kiiltävän pohjalaudoituksensa. Joskus painuivat ne aallon laaksoon, jossa ei nähnyt muuta kuin vettä ja taivasta. Ja pakenijoita seurasi kintereillä lukematon joukko laineita, jotka saavuttaessaan aluksen läimäyttivät sitä peräpeiliin, huuhtasivat yli kannen perästä kokkaan saakka niin että vesipurot juoksivat joka haaralle, kantoivat hetken selässään ja sitten heittivät toisten käsiin, jotka ryntäsivät rinnat pulleina kuolaten suustaan paiskelemaan alusta, kunnes ne taas vuorostaan antoivat sijaa uusille yhtä uhkaaville ja röyhkeille tulokkaille. Isojen purjeiden märät ulkonurkat paistoivat vuoroin taivasta vasten, vuoroin taas painuivat syvälle veden laaksoon. Soutuveneet alusten vanavedessä milloin olivat hyökätä emonsa päälle milloin tempasivat niin rajusti kiinnitysköyttä että luuli sen siinä hetkessä katkeavan. Vaahto lenteli valkoisina tukkoina matkan suuntaan.

Nojaten peräsimeen, kiilautuneena pieneen reikään, kurkottava naama kannen tasalla silmät tiukkoina miehet ohjaavat aluksiaan niska rypyssä tuulen tähden. Siinä on kokonainen parvi pieniä kääpiöpurjeita, valkoisia ja punaisia, jotka myrsky on painanut melkein aaltojen tasalle ja joita se lennättelee eteenpäin melkein yhtä nopeasti kuin kiidättää mustalla taivaalla tuota pilvisavua.

_Kadehtijain mieliharmi_ sivuuttaa ensimäisenä Corbièren valkoisen niemen, jonka suojassa merenkäynti jo heikkenee.

Tulkoon kuha tohtii puskee sen kintereillä ilmeisesti aikoen katkaista siltä tien. Mutta Coët tiukkasee uhkarohkeana läheltä kalliorantaa, huolimatta vaarallisista tyrskyistä, pakottaakseen vastustajansa kääntymään tuuleen. Molemmat alukset miltei sivuavat toisiaan ristilaineissa ja jälkimäisen kokkapuomi töykkäsee edellistä. Näyttää siltä kuin suurempi laine välttämättä paiskaisi ne yhteen. Peräsimessä miehet tyyninä kuin jumalat hallitsevat alustensa liikkeitä.

Rannalla seisoo naisia, toinen käsi tukassa, toinen kaidepuulla. Coët laskee kaaressa punaiselle ankkuripojulleen ja riisuu purjeet satamassa, jossa tuulenpuuskat riuhtovat naisten tukkalaitteita. Heti hänen jälessään kokastaa Perchais veneensä laituriin. Molemmat miehet mittaavat toisiaan koko kasvoillaan, joissa silmät pahasti tuikkivat.

Illalla Julien Perchais istui Zacharien kapakassa. Hänellä oli tarve juoda saadakseen tappionsa niellyksi ja tarve kirkua saadakseen jollain tavoin rintansa pohjassa möyryävän vihansa lauhdutetuksi. Kaikki tyytymättömät olivat läsnä: molemmat Aquenetit, Gaud, Izacar, kalakauppias, rikas Viel, Olichon, Pironin poika ja itse isä Piron, joka vainusi ilmasta ryyppyä. Zacharien tytär, kepeässä puvussaan, täytti juomalasit viinalla taivuttaen ruumistaan niin että uhkeat rinnat olivat miesten kasvojen tasalla. Mutta vaikka miehet tavallisissa oloissa eivät suinkaan lyöneet laimin tätä tilaisuutta kaksimielisiin silmäyksiin, he tänään eivät näyttäneet tyttöä huomaavankaan, vaan istuivat otsat synkkinä, silmät tuikeina.

Ulkona meri myllerryksellään täytti yön pimeyden ja tuuli kolkutti oveen kuin myöhästynyt vieras. Lampun ympärillä kalastajat istuivat selät leveinä, valkoisilla suolanräiskeillä kirjatut paidat toinen toisessaan kiinni ja karkeat naamat ankarasti punottaen. Keskustelu oli hiljaista ja katkonaista kuin salaliittolaisten. Jos joku sanoi että _Kadehtijain mieliharmi_ oli liikkunut kepeästi vesillä, Perchais heti huudahti:

— Ihmekös tämä! Uutta puuta! Sehän on kepeää kuin korkki!

Ja jos joku toinen tuli maininneeksi että se ensimäisenä saapui myötätuulella satamaan, Perchais sähähti:

— Puukenkä! Lautalaatikko! Mikä kaukalo tahansa pääsee myötätuuleen!

Kaksitoista kertaa Zacharien tytär täytti viinalasit. Naamat kävivät yhä punaisemmiksi ja moni käsi puristui nyrkkiin, jolla sakeassa tupakansavussa vahvistettiin ankara vala. Yhteinen viha piti koossa liittolaisia, kunnes Perchaisin vaimo väkisin vei miehensä kotiin, jolloin kalastajat hajaantuivat yön synkkään pimeyteen, jossa meri näkymättömänä kohisi.

Kahta päivää myöhemmin Kadehtijain mieliharmi oli ajautunut rautaiseen rantahakaan, joka puhkaisi siltä kylien: aamun koitteessa se oli kyljellään terävillä rantakivillä. Coët ymmärsi että tämä oli kostonhimoisten kilpailijain työtä ja että kun eivät voineet mitään hänelle itselleen, he käänsivät alhaisen vihansa hänen alustaan vastaan. Hän päätti puolustaa itseään viimeiseen asti ja vastata halveksimisella tuohon halpamaisuuteen ja tietoisuus siitä että hän taisteli ylivoimaista vihollista vastaan, jännitti hänen hermonsa, paisutti hänen lihaksensa ja laajensi hänen rintaansa yllyttäen yhä villimpään, joskin tuhoisaan kilpailuun.

Léon sai tehtäväkseen nukkua yöt aluksessa ja vartioida sitä, johon järjestelyyn tämä ilolla suostui ajatellen Louisea. Heidän jokailtaiset kohtauksensa saivat tästä sopivan verhon ja joka ilta pimeän tullen Léon souti rantaan noutamaan sieltä odottavan tyttönsä.

Satama on öisin tyyni kauniin sään aikana. Veden pinnalla, joka tuntuu läpinäkymättömältä ja näyttää olevan vailla syvyyttä, alukset kaksoiskuvioineen ovat niin liikkumattomia ja korkeita että hämmästyy nähdessään niiden järkähtävän kun soutuveneellä töykkäsee kylkeen. Mastonhuippu kohoo tähtien joukkoon. Jos kädellään koskettaa köysiä, kantta tai purjeita, huomaa niiden hikoilevan suuria vesipisaroita. Soutuvene, jonka perämela panee liikkeelle, tuntuu soluvan ihmeen nopeasti alusten välisillä vesikujilla kuin näkymättömillä kiskoilla. Ei pyörteitä, ei perävanaa, ei vedenvälkettä, ei loisketta, yhtäkaikki ollaan merellä, joka on uponnut pimeään; ja kun kääntää silmänsä rantalakeudelle, joka näyttää äärettömältä, on kuin ei koskaan voisi sitä saavuttaa ja sille nousta.

Joskus kuitenkin veneen liikkuessa vesi välkähtää ja kiemurtelee hoikkina sinisinä kristalleina ja ja perän takana leviää kuin jalokiviviuhka, jossa on opaaleja, turkooseja ja lapis lazaleja, mitkä perämelan ympärillä syttyvät ja sammuvat ja kuolevat silmänräpäyksessä jos koettaa melanlavalla kohottaa niitä merestä.

Kuutamoyöt ovat ahtaampia kuin synkät yöt, sillä silloin näkee maiseman rajat, valkoiset rannat, valkoiset talot, kylmän veden, kaikki alukset jonossa ja rajoitetun rantalakeuden, joka sekin on valkoinen, ja aavan valtameren, jonka kauneuden kuu on paljastanut. Elementtien äärettömyys on kuitenkin hävinnyt, poissa on se epämääräinen, varjojen kaksinkertaistuttama maisema, jossa kaikki on fantastista, selittämätöntä. Semmoinen on myös merentyyni, joka uneksii eikä enää ponnistele ja se viehättää ihmissydäntä enemmän kuin musiikki tai runoelma.

Rannalla, kaiteen luona Léon huhuili hiljaa odotellen Louisea, joka ilmestyen äkkiä pimeydestä paljain jaloin laskeutui portaita. Léon otti hänet vastaan avoimin sylin ja kutitti saaden tytön naurutuulelle ja sitte melottiin hiljaa ulos alukselle.

Heti kun he olivat päässeet kajuuttaan, joka oli lämpöisen kostea, hapuilivat he pimeässä toisiaan ja silloin tapahtui hullunkurisia erehdyksiä. Tytöstä lähti öljyn haju, jota hän koko päivän oli käsitellyt tehtaassa; poika taas hajahti sardiinille.

Heidän karkeat kätensä yhtyivät nuoreen, voimakkaaseen syleilyyn; alus heidän allaan uneksui hiljaa liikkumattomilla vesillä.

Päivän sarastaessa Louise kiireesti selkäsaunan uhalla palasi kotimökkiinsä. Hän oli muuten keksinyt keinon, jolla pelastui isänsä kynsistä; äiti, joka alituisesti oli väsynyt ja raskaana ei ollut niin vaarallinen. Lauantaisin hän isänsä vaatimuksista huolimatta pisti talteen kolmanneksen palkastaan ja viikon kuluessa hän niillä rahoilla tarpeen tullen osti itselleen vapautuksen selkäsaunasta.

— Jos et lyö, saat kymmenen souta!

Ja isä Piron, joka sittekin piti viinatilkkasta parempana kuin tyttärensä pieksämisen huvia, asetti vihansa, pisti kymmenen souta taskuunsa ja lähti Zacharien kapakkaan. Mutta ukko hoiti hyvin tulolähdettään ja Louisella oli halu usein viivähtää yli yön ja niin saattoi tapahtua etteivät anerahat riittäneet lauantaihin saakka. Silloin ei auttanut muu kuin panna selkänsä alttiiksi.

Siitä perin kun Léon alkoi vartioida alusta _Kadehtijain mieliharmi_ sai rauhassa kellua paikoillaan. Kalastus kävi hyvin ja Coët, joka aina ensimäisenä lähti satamasta ja ensimäisenä palasi takaisin, sai oivallisia saaliita. Hän pysytteli omissa oloissaan, perheensä keskuudessa, kävi vähän kylässä, jossa mielet kiehuivat kilpapurjehduksen johdosta. Silloin tällöin joku uhkaus vielä tapasi hänen korvansa, mutta sitten äkkiä saivat vanhat vihat jäädä unhoon, kun sablesilaiset ilmestyivät bretagnelaisten kalavesille.

Sardiiniparvet nousivat lähelle mannerta, melkein Loire-joen suuhun, vetäen perässään kalastaja-alukset ja kalastajat, jotka nälkä oli nostanut sotaan toisiaan vastaan.

Meri oli kirjavanaan punaisia, vihreitä, keltaisia ja sinisiä purjeita, jotka heloittivat suven väkevässä auringonpaisteessa. Jotkut olivat värittömiä, toiset resedankarvaisia ja kolmannet niin vahvasti värjätyt verkkovärillä että ne tuntuivat painostavan hentoja aluksiaan kuin jykevät tornit. Rannikon pienet satamat olivat tulvillaan kalastaja-aluksia. Ne tunkeilivat pitkin laitureita kylki kyljessä kiinni, ahdettuina niin tiheään että kuuli niiden luustojen rusahtelevan öisen pakoveden aikana. Ja joukottain niitä vielä odotteli ulompana redillä jossa ne uneksivat maston huippu tähtiin kohoten.

Sardiinin hinta laskeutui äkkiä. Alukset palasivat mereltä kukkuralastissa ja niin lukuisina että tehtaat eivät enään ottaneet vastaan kaikkea kalaa. Kilpailu polki hinnat alas synnyttäen kurjuuden markkinat. Kaikki tapahtui automaattisesti, itsestään ja ruuvin kiertyessä tiukemmalle porahtivat nämä ihmiset, jotka nälkä oli ajanut ainoaan paikkaan, missä tiesivät saavansa jotain syötävää.

Seuraavana iltana saapui Herbaudièreen viisitoista sablesilaista alusta, jotka kauppasivat kalansa viidellä frangilla tuhannelta. Rochefortaisen ja Prévalin säilyketehtaat tarjosivat neljä frangia, mutta vieraat kalastajat eivät ehtineetkään kuljettaa kaloja kylään. Joka taholta näet lappautui Herbaudièren omia miehiä, mereltä ja maalta; niitä luikerteli alas vuorelta pitkänä käärmeenä. Laivamiehistöt varustautuivat airoilla ja hirveän melun vallitessa hyökkäsivät herbaudièrelâiset tulokkaiden kimppuun.

Siitä syntyi kirjava villapaitojen ja sinisten mekkojen vilinä, jossa joskus vilahti punainen housunkaulus. Nyrkit häilähtelivät punaisten naamojen ympärillä, jotka pyörivät vahvojen hartioiden nenässä. Kuului puukenkien mäiskähdyksiä, kalakopat lentelivät ilmassa ja niistä sateli hopeisia sardiineja, jotka pian peittivät maan. Suolarakeet rapisivat osuessaan veteen, joka oli punainen verestä. Muuan nuori merimies, joka oli paiskattu mereen ui hätäisesti alustaan kohti. Perchaisin nähtiin tyhjentävän yli rautakaiteen valmiiksi lastatut kalapaarit, Tupla-Heikki heilutteli airoa ja miestensä selkäpuolella Herbaudièren eukot haukkuivat sablesilaisia ajattelematta että näilläkin oli kotonaan vaimot, jotka miehiään odottaessaan elivät velaksi.

— Mereen ne verenimijät! Varkaat, mereen!

Noilla onnettomilla ei ollut muuta neuvoa kuin suinpäin heittäytyä veneisiinsä ja kiireen kaupalla melota aluksilleen toisten takaa-ajamina, jotka olivat samanlaisia kalastajia kuin he itse, yhtä nälkäisiä ja viheliäisiä kuin he ja jotka puolustivat jokapäiväistä leipäänsä niinkuin oli heidän omakin velvollisuutensa.

Koko Herbaudière oli metelin aikana kerääntynyt rannalle. Korpraali Bernard koetti rauhoittaa mieliä kallistuen kuitenkin järjestysvallan edustajana selvästi omien miesten puolelle.

— Mitä te tahdotte heistä! Ryhdytte tappeluun pelkästään sentähden että he ovat laskeneet satamaan!...

— Heillä on itsellään kalavesiä, mitä he pistävät nokkaansa meidän apajiimme! ärähti »Lemmenlapsen» isäntä.

Ja uloimman laiturin päässä, aivan sumukellon vieressä, seisoi Perchais lakki takaraivolla ja nyrkki ojossa syytäen suustaan jyliseviä uhkauksia:

— Tiehenne täältä, sen vietävät! Suorikaa tiehenne!

Alukset, jotka ovat majailleet salmella, nostavat ankkurinsa ja lipuavat kuin harmista viivytellen avomerta kohti ja etenevät päivänpaisteisesta rannikosta, joka palaa kuin tulessa. Ne suuntaavat kulkunsa Valtamerelle, joka on ihmisiä lempeämpi ja josta he huomispäivänä vielä toisen kerran pyrkivät maihin, tullakseen taas poisajetuiksi.

Urbain Coët ei ollut mukana metakassa. Tyynesti hän oli jätettyhän soutuveneensä rantahietikolle kantanut kalansa Prévalin tehtaalle sillä aikaa kun muut tappelivat. Mutta Gaudin vaimo, jonka melu oli houkutellut satamaan, oli nähnyt hänen tulevan tehtaasta ja nyt hän liikkui laiturilla merimieslakkien ja naisten myssyjen keskellä, töykkien kalastajia kylkeen.

— Sillä aikaa kun te täällä tappelette kuin hullut on Coët myynyt kalansa.

Miehet olivat unohtaneet saaliin seuratessaan vihaisin silmin suuria kilpailija-aluksia, jotka liukuivat poispäin punahohtavalla merellä. Coën nimen mainitseminen lisäsi heidän katkeruuttaan ja monet pahansuovat katseet kääntyivät _Kadehtijain mieliharmia_ kohti, joka liikkumattomana lepäsi ankkuripaikallaan purjeet alaslaskettuina, kun ne muilla aluksilla vielä olivat leväällään. Kääpiö lausui:

— Coët on petturi, mutta hänen vuoronsa tulee vielä!

Kapakoitsija Zacharie liikkui miesjoukossa jaellen oikealle ja vasemmalle neuvojaan siitä miten joukolla oli mentävä tehtaisiin vaatimaan yleisen lakon uhalla ettei sablesilaisilta enää milloinkaan ostettaisi kaloja. Perchais ja Aquenetit esiintyivät johtajina. Joukko kääntyi palatakseen takaisin kylään, josta tytöt uteliaisuuden ajamina olivat tulossa kopistellen puukengillään.

Tuli ilta ja päivän laskiessa pakeni vesi jättäen kuiville alukset täysissä purjeissaan ja veneet kaloineen, niin että meri kuljetti mukanaan koreja, joiden kädensijat pistivät esiin vedestä tuhansien hopeasäikeiden keskeltä.

Kaduilla liikkui meluava väkijoukko, kunnes pimeä ajoi kalastajat Kahdennenkymmenennen vuosisadan pöytien ääreen, jossa Zacharie antoi litrakaupalla viinaa velaksi. Pöytäseurueet muodostivat yhden ainoan ihmisrypäleen, joka kuhisi epämääräisesti äännellen. Suut sanelivat kirouksia ja käsissä pullottivat paksupohjaiset lasit. Turhaan vaimot koettivat saada miehiä mukanaan kotiin. Vielä myöhään yöllä paistoi punainen valo kapakan ikkunasta ja hälinä kuului yli koko kylän.

Iltapuhteella oli Marie-Jeanne, istuessaan heidän suuressa huoneessaan, jonka esineet loistivat puhtauttaan, värissyt pelosta. Urbain oli huudahtanut:

— Älä pelkää, he soittavat vain suutaan!

— Kyllä onnettomuus meidät vielä tapaa! He vihaavat meitä...

— Sen parempi! Se se juuri antaa miehelle rohkeutta!

Urbain puhui hidasvihaisen ja sitkeän miehen koko tahdonvoimalla. Hän toisti isänsä sanat, isänsä, joka oli uskaltanut henkensä norjalaisen laivan miehistön pelastamiseksi: Coët ei ole koskaan pelkuri! Ja halveksien noita suunpieksäjiä, jotka hukkasivat kapakassa aikansa ja rahansa, hän lisäsi:

— Se on pelkkää kateutta! Sillä ei saada paljoakaan aikaan!

Hän itse teki työtä kunnianhimonsa tyydyttämiseksi, saadakseen itselleen useampia aluksia ja maata niin paljon kuin oli rikkaalla Vielillä, ja taatakseen itselleen vanhuuden tullen rauhallisen elämän. Ja kutoessaan siinä matalan lampun ääressä väsymättömänä verkkoa hänen kätensä liikkuivat kiihkeästi ja kulmakarvojen rypistys ikäänkuin sulki hänen itsepäisen otsansa.

Marie-Jeanne ihaili salaa miestänsä saaden uutta rohkeutta hänen aina varmasta jäntevyydestään ja hänen tahtonsa pelottavasta itsenäisyydestä. Sivuhuoneesta kuului nukkuvien lasten tasainen hengitys. Marie-Jeanne tiesi että Léon oli vahdissa aluksella ja tämä jokapäiväisen elämän säännöllinen kulku rauhoitti hänen sydäntään.

Mellakan jälkeisenä päivinä saapui polkupyörillä kuusi santarmia korpraaleineen. Ne sijoitettiin kolmittain tehtaisiin ja korpraali asettui asumaan Zacharien kapakkaan. Kalastajat näkivät heidän kuljeskelevan pitkin rantatietä ja laitureja; kaksi heistä ongiskeli särkiä tullimiehen neuvojen mukaan; muut polttivat piippujaan istuen jalat riipuksissa laiturin laidalla tai nojaten kaidepuuhun.

Iltapäivä kului rauhallisesti muuten paitsi että muuan suuri sablesilainen alus, joka ei tuntenut edellisen päivän tapauksia, laski hämärissä niemen kärkeen.

Viisikymmentä rotevaa kalastajaa lähestyi sitä puoshaat käsissä.

Hälinän tähden meni hyvän aikaa ennenkuin saatiin selville että sablesilainen oli tullut vain leivän hakuun, joka siltä oli merellä loppunut. Aluksen omistaja, pitkä, teräväpiirteinen mies piteli ilmassa hopearahaa. Yksi santarmeista nouti maista suuren möykyn, sitten tarttui viisikymmentä puoshakaa aluksen laitaan työntäen sen isonpurjeen pahasti häilähtäessä takaisin merelle. Tuntui melkein kohtalon ivalta kun sen kyljestä saattoi lukea kammottavan nimen Danton.

Aikaa myöten mielet rauhoittuivat, Sablesilaiset oleskelivat yhä kalamatalikoilla, mutta illan tullen he purjehtivat Bretagnen puolelle tai luovuttivat avomerellä saaliinsa pienille höyrylaivoille, jotka liikkuvat kalastuspaikoilla.

Elokuu kului samalla tapaa kuin heinäkuu.

Joka aamu sama kullanhohtava aurinko nousi idästä kohoten keskipäivän korkeudelle siitä taas hitaasti painuakseen yhä tulipunaisempana roihuten valtameren helmaan, jonka vesien olisi luullut kiehahtavan korkealle kun auringon kiekko kosketti sen pintaan.

Kalastaja-alukset, jotka päivän koitossa etenivät smaragdinkarvaiselle merelle, palasivat illalla takaisin pitkin ruusunpunaisia laineita.

Elämä oli taas jokapäiväistä purjehdusta merelle ja palaamista saareen, kalanpyyntiä, myyntiä, sinisten verkkojen kuivattamista, jotka korkkikiehkuroineen liehuivat tuulessa mastojen ympärillä kuin musliiniverhot. Elämä palasi entisille raiteilleen kylässä, joka henkäsi kaksi kertaa päivässä tehtaankellojen soidessa ja rohkeasilmäisten sardiiinityttöjen virratessa ulos tehtaiden ovista. Ja vanhat vihat ja naapurikateudet virisivät jälleen miesten kesken, kun ulkonainen vihollinen oli peräytynyt näyttämöltä.

Viranomaiset olivat varmaan unohtaneet kutsua takaisin santarmit, jotka jäivät kylään, pelasivat miesten kanssa Zacharien kapakassa, keskustelivat ja tupakoivat ukkojen kanssa pelastusvenevajan takana, laskivat pitkääsiimaa ja opettivat koulun jälkeen kylän pojille polkupyörällä-ajoa. Yön hiljaisuudessa he muun nuoren väen joukossa huvittelivat Corbièren rantahietikoilla.

Muuan lähenevä tapaus vain piti laivamiehistöjen mielet erikoisessa vireessä. Lähestyi näet jokavuotinen kilpapurjehdus, jota odotettiin kuin pääsiäistä. Suurilla aluksilla pestiin purjeita ja ommeltiin uusia isojapurjeita, kannet hangattiin saippualla ja touvinpätkällä ja maalattiin kiiltävän mustiksi. Ja kapakassa pidettiin salaisia neuvotteluja, joissa vannottiin monta kovaa valaa.

Tähän aikaan Coët siveli punaiseksi aluksensa maston ja puomit; ylinnä maston nokassa liehui pitkä punainen viiri kuin uljas lippu. Perchais möyrysi sen nähdessään kuin härkä, katsoen sen olevan siinä hänen kiusakseen. Ja puristaen lujasti kouraansa viinalasiaan hän jamasi _Uudessa, vuosisadassa_:

— Ellen minä ensi kilpapurjehduksessa tee palttua Coët'sta, en ole mies enkä mikään.