Part 1

language: Finnish

MOGENS

Rakkauskertomus

Kirj.

J. P. JACOBSEN

Tanskasta suomentanut

Juho Anhava

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.

Jens Peder Jacobsen (s. 1847, k. 1885) oli Tanskan kirjallisuudessa naturalistisen suunnan vahvimpia tukia. Hän tutki ensin luonnontieteitä ja ihaili suuresti Darwinia. Hänen mielihalunsa veti hänet kuitenkin kaunokirjalliselle uralle. Georg Brandesin alotettua kuuluisan luentosarjansa, jossa hän saarnasi uutta oppia, sai Jacobsen siitä herätyksen ja kirjotti pienen kertomuksensa "Mogens" (painettiin ensi kerran 1882), jolla hän ensin herätti huomiota elävällä luonnonkuvauksellaan. Jacobsen työskenteli hyvin hitaasti, osaksi heikon terveytensä tähden, osaksi siksi, että pani erinomaisen tarkkaa huolta kielensä ja tyylinsä kehittämiseen. Niinpä kului kokonaista neljä vuotta molempien hänen pääteostensa, romanien "Fru Marie Grubbe" ja "Nils Lyhne" välillä; Yhtä tarkkana ja taitavana kuin hän "Mogens'issaan" esiintyy luonnonkuvaajana, yhtä mestarillinen hän sittemmin oli syvimpiä ja hienoimpia sielunelämänkin vivahduksia kuvatessaan.

MOGENS.

Kesä oli; keskellä päivää; aitauksen nurkassa. Juuri sen vieressä seisoi vanha tammi, jonka rungosta voi hyvin sanoa, että se vääntelehti epätoivoissaan nuorten, kellertäväin lehviensä ja mustien, paksujen ja koukkuisten oksiensa sopusoinnuttomuuden tähden, sillä nämä muistuttivat suuresti karkeapiirteisiä muinaisgoottilaisia arabeskeja. Tammen takana seisoi rehevä pähkinäpensasto tummine, kiillottomine lehvineen, jotka olivat niin tiheät, ettei voinut nähdä runkoja eikä oksia. Pähkinäpensaan ylitse kohosi kaksi solakkaa, iloista vaahteraa hauskoine hammaslaitaisine lehtineen, viheriäin hedelmäterttujen punaiset varret pitkine kantoineen pystyssä törröttämässä. Vaahterain takaa alkoi metsä — viheriä, tasasuhtaisesti pyöristynyt rinne, jossa linnut liitelivät edestakaisin, kuten keijukaiskansa nurmikummulla.

Tämän kaiken saattoi nähdä kulkiessaan peltotietä aidan ulkopuolitse. Mutta jos siihen sijaan lepäsi tammen varjossa nojaten selkänsä sen runkoon ja katsoi toisaalle alaspäin — ja siellä oli joku, joka teki niin — silloin näki ensiksi omat jalkansa, sitte pienen alan lyhyttä rehevää nurmea, sen jälkeen suuren kasan tummia nokkosia, sitte aidan ja hieman sen takana kasvavaa ruispeltoa, vihdoin oikeusneuvoksen lipputangon ylhäällä kukkulalla, ja lopuksi taivaan.

Oli painostavan kuuma, ilma välkkyi lämmöstä, ja samalla oli niin hiljaista; lehdet riippuivat puissa ja nukkuivat; ei liikkunut mikään muu kuin mariankämmekät aidan varrella nokkoisten vieressä ja muutamat lakastuneet lehdet, jotka viruivat nurmella ja kierähtivät hiljaisella, äkillisellä liikkeellä, ikäänkuin käpristyen auringon säteilyssä.

Ja sitte ihminen tammen juurella; hän loikoi ja haukotteli ja silmäili surumielisesti, avuttomasti ylös taivasta kohden. Hän rallatteli hieman ja jätti sen sikseen; vihelteli, jätti senkin, käänsihe ympäri, käänsihe uudestaan ja antoi katseensa viivähtää vanhassa myyränmättäässä, joka kuumuudessa oli käynyt aivan vaaleanharmaaksi. Äkkiä tuli pieni, pyöreä, tumma pilkku vaaleanharmaaseen multaan, vielä yksi, kolme, neljä, monta, vielä useampia, koko kasa muuttui aivan tummanharmaaksi. Ilman täyttivät pelkät pitkät, tummat piirut, lehdet lepattivat ja huojuivat, syntyi suhina, joka kasvoi kohisevaksi; vesi virtaili maahan.

Kaikki kiilui, välkkyi, helmeili. Lehdet, oksat, rungot loistivat kosteudesta, jokainen pieni pisara, joka putosi maahan, nurmelle, aidalle tai johonkin muuanne, pirskahteli tuhansiksi pikku helmiksi. Pieniä pisaroita riippui siellä ja täällä ja muuttuivat suuriksi pisaroiksi, putosivat maahan, yhtyivät toisiin pisaroihin, kasvoivat pieniksi puroiksi, painuivat pieniin uomiin, pujahtivat suuremmista reijistä maan sisään ja pulpahtivat pienemmistä jälleen ulos, laskettivat edelleen tomun, lastujen ja lehtien kera, painoivat nämä pohjaan ja nostivat ne jälleen pinnalle uimaan, kierittelivät niitä ympärinsä ja painoivat ne jälleen pohjaan. Lehdet, jotka eivät olleet kuuluneet yhteen siitä päivin kuin olivat puhjenneet silmikolle, vei vesi jälleen yhteen; sammal, joka oli kuivunut mitättömiin, pöyhistyi jälleen ja pehmeni, kiharoitui, vihertyi ja mehevöityi, ja harmaat jäkälät, jotka melkein olivat muuttuneet nuuskaksi, levisivät siroina tupsuina, uhkeina kuin kultakirjavaate ja loistaen kuin silkki. Kieruruohojen kukanterät täyttyivät ääriään myöten, sitte ne sysivät toisiaan ja kaasivat veden nokkosten päihin. Paksut, mustat etanat vääntäytyivät hyväntahtoisesti näkyviin ja katselivat laupiaasti taivasta kohden. Ja ihminen? Ihminen seisoi paljain päin sateessa ja antoi pisarain virtailla tukkaansa, kulmiaan, silmiään, nenäänsä ja poskiaan myöten leukaan, kohotteli silloin tällöin jalkojaan kuten tanssissa, pudisti tuontuostakin päätänsä, jos tukkaan tuli liian paljo vettä ja lauloi täyttä kurkkua, aavistamatta mitä lauloi, niin oli hänen mielensä kiintynyt sateeseen:

Jos ois mulla pienonen lapsenlaps ja arkkuni täynnään aarteita, niin ollut ois tytärkin kultahaps, ois kodit ja konnut ja peltoja.

Ja jos mulla olisi tyttönen ja kodit ja konnut ja peltoja, ois täytynyt olla myös kultasen ja arkkuni täynnään aarteita.

Siinä seisoi hän laulaen, mutta ylempää tummien pähkinäpensasten välistä pilkisteli pieni tytönpää esiin. Hän oli pitkän silkkihuivin pään kietonut muutamaan oksaan, joka pisti hieman pitemmälle kuin muut, ja silloin tällöin tempasi pieni kätönen silkkihuivia, mutta siitä oli se ainoa seuraus, että oksasta putosi sadepuuska naapurin päähän. Muu osa saalista oli piukasti tytön pään ympärillä ja peitti otsan puoleksi, varjosti silmät ja oli solmittu suureksi nauharuusukkeeksi leuvan alle. Pienet tytönkasvot näyttivät sangen kummastuneilta, mutta olivat kuitenkin purskahtamaisillaan nauruun; hymy pilkkui jo silmistä. Yhtäkkiä astui sateessa seisoja parisen askelta syrjään, näki punasen lipun, kasvot, suuret, ruskeat silmät ja pienen, kummastuneen, avonaisen suun; heti tuli hänen asemansa neuvottomaksi, hän katsoi ällistyneenä eteensä maahan; samassa kajahti hiljainen huudahtus, esiinpistävä oksa huojui kovasti, kohtsillään oli punainen huivinlieve poissa, tytönkasvot poissa ja yhä etempänä kuului kahina pähkinäpensastossa. Silloin juoksi hänkin. Hän ei tiennyt miksi, hän ei ajatellut kerrassaan mitään, sadeilman iloisuus pääsi hänessä jälleen valloilleen ja hän juoksi pienten tytönkasvojen jälkeen. Hänen ei johtunut mieleensäkään, että hän juoksisi jonkun henkilön jälestä; ne olivat vain tytönkasvot. Hän juoksi, kahisi oikealla, kahisi vasemmalla, kahisi edessä ja kahisi takana, ajaja kahisteli, pakenija kallisteli ja kaikki nämä äänet ja juoksu itse innostuttivat nuorta miestä ja hän huusi: "Kurkistapas kerran, missä olet!" kukaan ei kurkistanut. Oman äänensä kuullessaan tuli hän hieman hämilleen, mutta hän juoksi lakkaamatta; silloin johtui hänen mieleensä ajatus, mutta vain yksi ainoa, ja hän mutisi juostessaan: "Mitä sanotkaan hänelle? Mitä sanotkaan hänelle?" Hän tuli suuren pensaan luo; sinne oli tyttö piilottunut, hän näki hänen vaatteensa liepeen. "Mitä sanotkaan hänelle? Mitä sanotkaan hänelle?" jupisi hän yhä juostessaan. Hän tuli pensaan luo, pyörähti äkkiä syrjään, juoksi edelleen, mutisi samaa, tuli leveälle tielle, juoksi rivakasti kappaleen matkaa, pysähtyi äkkiä ja purskahti nauruun, kulki hiljaa vieläkin palasen, nauroi sitte kaikin voimin eikä lakannut nauramasta koko aitovartta pitkin kulkiessaan.

* * * * *

Oli ihana syyspäivä, tien alas rantaan peittivät sitruunankeltaiset jalavain ja vaahterain lehdet, ja koivut näyttivät vielä hienommilta ja hilpeämmiltä vähine jälelläolevine lehtineen, ja pihlajat näyttivät niin muhkeilta ruskeine, punaisine marjaterttuineen. Ja taivas oli niin sininen, niin sininen, ja metsä näytti paljo suuremmalta, saattoi nähdä runkojen välitse kauvas sen sisään. Ja lisäksi kaikki olisi pian mennyttä. Metsät, pellot, taivas, Jumalan vapaa ilma ja koko luonto sai pian väistyä lamppujen, lattiamattojen ja hyasinttien tieltä. Sentähden käveli Kap Trafalgarin oikeusneuvos jalkaisin alas rantaan, jättäen vaununsa seisomaan kylänvoudin luo.

Oikeusneuvos oli luonnon ystävä, luonto oli jotakin aivan erikoista, luonto oli olemassaolon ihanin koristus. Oikeusneuvos suosi luontoa, hän puolusti sitä keinotekoisuutta vastaan; puutarhat eivät olleet mitään muuta kuin turmeltua luontoa; mutta tyylikkäät puutarhat olivat mieletöntä luontoa; luonnossa ei ollut mitään tyyliä, meidän herramme oli luonut luonnon ainoastaan luonnolliseksi, ei miksikään muuksi, ainoastaan luonnolliseksi. Luonto oli vapaa, turmeltumaton; mutta syntiinlankeemuksessa vallotti ihmiset sivistys; nyt oli sivistys välttämättömyys; olisi ollut parempi, jollei niin olisi; luonnontila oli jotakin aivan toista. Oikeusneuvoksella ei ollut mitään sitä vastaan, että hän elättäisi itseään kulkien ympärinsä lammasnahkaturkissa ja ampuen jäniksiä ja kurppia, kuovia ja riekkoja ja metsäkauriita ja metsäsikoja. Ei, luonnontila oli nyt kerran helmi, suorastaan helmi.

Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä kävelivät meren rannalle. Tämä oli jo kauvan vilkkunut oksien välitse, mutta nyt tuli se kokonaan näkyviin, kun he kulkivat tienpolven ohitse, jonka kainalossa kasvoi suuria poppeleita. Siellä lepäsi se, suuri vesipeili, terävät, harmaansiniset, väreilevät vesikielekkeet, ja auringonvalo väikkyi tyynillä paikoilla ja välkkyi väreilevillä. Se veti katseen mukaansa pintansa ylitse, vei sen pitkin rantojaan vitkaan pyöristyvässä kaaressa, jyrkästi mutkittelevia rantaviivoja pitkin, antoi sen leijailla ympärinsä vihertävillä maakielekkeillä, päästi sitte katseen vapaaksi — mutta otti ajatuksen mukaansa. — Purjehtimaan! Kumpa saisi vuokrata venheen!

Ei, sellaista ei ollut saatavissa, sanoi eräs pikku poikanen, joka oli kotoisin Valkosesta maatalosta ja heitteli voileipiä rannalla. Ei ainoaakaan venhettä? No, kyllä sentään, myllärillä oli tosin venhe, mutta sitä ei saanut; mylläri ei tahtonut antaa, myllärin Niile oli kerran vähällä saanut selkäsaunan, kun oli sen viime kerran antanut lainaksi; sitä ei maksanut ajatellakaan; mutta herralla, joka asui ylhäällä metsänvartija Nikolain luona, hänellä oli oivallinen venhe, ulkoa musta ja sisältä punanen, ja hän lainasi sitä kenelle tahansa.

Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä menivät metsänvartija Nikolain luo. Kappaleen matkan päässä talosta tapasivat he Nikolain pienen tytön, ja tämän pyysivät juoksemaan sisälle ja kysymään, oliko herra puhuteltavissa. Hän juoksi kuten hengen hädässä, juoksi jaloin ja käsin, kunnes tuli ovelle, siellä asetti hän jalkansa portaalle ja sitoi housujensa nauhat, ja sitte syöksähti hän sisälle; pian tuli hän takaisin jättäen molemmat ovet taakseen auki ja huusi, ennenkuin oli joutunut jälleen portaille, että herra tulisi tuossa paikassa; sitte istuutui hän oven viereen muuria vasten ja silmäili käsivartensa alitse vieraaseen.

Herra tuli ja osottautui olevansa pitkä, voimakasrakenteinen, noin 20-vuotias mies. Oikeusneuvoksen tytär pelästyi hieman tuntiessaan hänet samaksi ihmiseksi, joka sateessa oli laulanut. Mutta hän näytti niin kummalliselta ja hajamieliseltä; silminnähtävästi tuli hän suoraa päätä jonkun kirjan äärestä, sen saattoi nähdä hänen'kasvojensa ilmeestä, hänen tukastaan ja käsistään, jotka eivät lainkaan tienneet, missä olivat.

Oikeusneuvoksen tytär kumarsi hillittömän iloisesti hänen edessään ja huusi "Kukkuu" ja nauroi.

"Kukkuu?" kysyi oikeusneuvos.

Mutta nämähän olivat taanoiset tytönkasvot; ihminen tuli aivan punaiseksi ja koetti sanoa jotakin, kun oikeusneuvos tuli häiritsemään kysymyksineen venheestä. Kyllä, se oli käytettävissä. Mutta kuka soutaisi: Se oli _hänen_ itsensä tehtävä, sanoi neiti; tyttöä ei huolestuttanut, mitä isä mahtoi sanoa; oli aivan samantekevää, jos tämä aiheutti herralle epämukavuutta, sillä ei hänkään väliin välittänyt, vaikka valmisti sellaista muille. Sitte he lähtivät alas venheelle ja selittivät oikeusneuvokselle tiellä asian. He saapuivat venheeseen ja olivat loitolla vesillä, ennenkuin neiti oli oikein ehtinyt istuutua ja sai aikaa puhumiseen.

"No", sanoi hän, "luitte varmaankin jotakin sangen oppinutta, kun tulin ja luotsasin teidät purjehtimaan?"

"Soutelemaan, kai tarkoitatte. Oppinutta! Luin kertomusta ritari Pietarista, hopea-avaimesta ja kauniista Magelonesta."

"Keneltä se on?"

"Ei keneltäkään; sellaisia kirjoja ei kirjota kukaan. Vigsleis kultapyörineen ei myös ole keneltäkään eikä tukeva Bryde."

"Noita nimiä en ole kuullut koskaan."

"Oh, istukaa enemmän tuolla reunalla, muuten on vene kallellaan. Niin, se on luonnollista, ne eivät olekaan mitään hienoja kirjoja; ne ovat sellaisia, joita ostetaan torilta viisukauppiailta."

"Sepäs omituista; luetteko aina sellaisia kirjoja?"

"Ainako? En lue vuodessa monta kirjaa, ja mieluimmin oikeastaan luen sellaisia joissa esiintyy intiaaneja."

"Mutta runoteoksia? Ohlenschlägeriä, Schilleriä ja muita?"

"Niin, tunnen kyllä ne; meillä oli niitä kotona kokonainen kaappi täytenään, ja neiti Holm — äitini seuraneiti — luki aamiaisen ja illallisen jälkeen niitä ääneen; mutta en voi juuri sanoa niiden minua miellyttävän — en voi sietää runosäkeitä.

"Ei sietää runosäkeitä! — Sanoitte, että teillä _oli_, eikö äitinne enää elä?"

"Ei, eikä isänikään."

Tämä sanottiin hieman äreällä, torjuvalla äänellä, ja keskustelu katkesi tuokioksi ja päästi veden liplatuksen venheen reunoja vasten selvästi kuuluviin. Neiti katkaisi äänettömyyden.

"Pidättekö maalauksista?"

"Alttarikuvista. Oh. enpä tiedä."

"Niin, tai muista kuvista, esimerkiksi maisemista."

"Maalataanko niitäkin. Niin, se on totta, tiedänhän kyllä."

"Pidätte varmaankin minua pilkkananne?"

"Minäkö!? Jompi kumpi meistä taitaa tehdä niin!"

"Mutta ettekö sitte ole ylioppilas?"

"Ylioppilas! Miksi olisin siksi tullut? En ole mitään."

"Niin, mutta täytyyhän teidän jotakin olla? Täytyyhän teidän tehdä jotakin?

"Miksi niin?"

"No, koska — kaikki ihmiset tekevät."

"Teettekö te jotakin?"

"No, mutta, ettehän te ole naishenkilö."

"En, Luojan kiitos!"

"Suuri kiitos!"

Nuori mies lakkasi soutamasta, piti airoja koholla, katsoi tytön kasvoihin ja nauroi:

"Mitä sillä tarkoitatte? — Ei, ette saa suuttua minuun; tahdon sanoa teille jotakin, on tuollainen ironillinen ihminen. Sitä te ette voi käsittää. Luulette, että kun minulla on hienot vaatteet, täytyy minun olla hieno mies. Isäni oli hieno mies, ja minulle on sanottu, että hän voi tavattoman paljon, ja niin hän voikin, sillä hän oli virkamies. Minä en osaa mitään, sillä äiti ja minä teimme kaikessa toisillemme mieliksi, ja minua ei lainkaan haluta oppia sitä mitä koulussa opitaan, ei vielä nytkään. Oi, olisittepa nähnyt äitini; hän oli hyvin, hyvin pieni nainen; jo kolmentoista vanhana jaksoin hänet kantaa sylissäni puutarhaan. Hän oli niin kevyt, viime vuosina kannoin häntä sylissäni koko puutarhan ja puiston ympäri. Näen hänet edessäni mustassa puvussaan ja monine leveine pitseineen..."

Hän tarttui airoihin ja alkoi taasen rajusti soutaa. Oikeusneuvos tuli hieman rauhattomaksi nähdessään veden kohisevan kokassa ja tuumi, että heidän kai jo täytyi palata; ja he palasivat.

"Sanokaas minulle", sanoi neiti soutamisen hieman asetuttua, "käyttekö usein kaupungissa?"

"En ole ollut siellä koskaan."

"Ei koskaan! Ja asutte täällä kolmen peninkulman päässä sieltä."

"En asu aina täällä, asun kaikissa mahdollisissa paikoissa äitini kuoleman jälkeen; mutta talvella tahdon mennä kaupunkiin oppiakseni laskemaan."

"Matematiikkaa?"

"Ei, rakennuspuita", sanoi hän nauraen. "Niin, sitä ette ymmärrä; tahdon teille sanoa, että täyteen ikään tultuani tahdon ostaa purjelaivan ja purjehtia Norjaan ja silloin täytyy minun tullin ja muiden selvitysten tähden osata laskea."

"Onko teillä tosiaankin halua sellaiseen?"

"Oi, kuinka ihanaa on merellä, purjehtiminen vasta on elämää — niin, nyt ollaan laiturissa."

Hän laski laituriin; oikeusneuvos ja hänen tyttärensä nousivat maihin, otettuaan häneltä lupauksen, että hän kävisi Kap Trafalgarissa heidän luonaan. Sitte menivät he kylänvoudin luo; mutta hän souti vesille takaisin. He kuulivat vielä ylhäällä poppelin luona hänen airojensa loiskeen.

* * * * *

"Kuules, Kamilla". sanoi oikeusneuvos, joka oli ollut ulkona sulkemassa ulko-oven. "Sanos minulle", sanoi hän sammuttaen käsilamppua, "oliko niiden ruunujen, joita oli Karlsenilla, nimi Pompadour vai Maintenon?"

"Cendrillan", vastasi tytär.

"Se on totta, niin se olikin, — no — meidän täytyy kai mennä levolle; hyvää yötä, lapseni, nuku rauhassa!"

Tultuaan huoneeseensa, veti Kamilla ikkunanverhot syrjään, painoi otsansa kylmään ikkunaruutuun ja hyräili Elisabetin laulua "Keijukaiskummusta". Auringon laskiessa oli noussut hiljainen tuuli, ja muutamat kuun valaisemat, valkoiset pilvenhattarat ajelehtivat Kamillaa kohden. Hän seisoi kauvan niitä katsellen, iski jo kaukaa niihin silmänsä ja hyräili yhä kovemmin, mitä lähemmäksi ne tulivat, vaikeni pariksi sekunniksi, kun ne katosivat hänen ylitsensä, etsi taasen toisia ja seurasi niitä silmillään. Hiljaa huoaten veti hän uutimen jälleen ikkunan eteen. Hän meni toalettipöytänsä luo, nojasi siihen käsivarrellaan, painoi päänsä ristityihin käsiinsä ja silmäili kuvaansa peilissä, oikeastaan sitä näkemättä.

Hän ajatteli solakkaa nuorta miestä, joka kantoi pientä, sairasta, mustiin puettua naishenkilöä sylissään; hän ajatteli solakkaa nuorta miestä, joka myrskyn noustua ohjasi pientä alustaan luotojen ja särkkien välitse. Hän kuuli koko keskustelun yhdellä kertaa. Hän punastui: Eugen Karlsen voisi luulla että mielistelet häntä. Pieni, mustasukkainen ajatusketju jatkui edelleen. Klara ei olisi sateella juossut metsässä kenenkään jälestä; _hän_ ei olisi päällisiksi vaatinut vierasta ihmistä — suorastaan vaatinut — kerallaan purjehtimaan. "Nainen sormenpäihinsä asti", oli Karlsen sanonut Klarasta, se oli nuhde sinulle, talonpoikainen Kamilla!

Sitte riisuutui hän teennäisellä hitaudella, laskeutui vuoteeseensa, otti pienen, kauniin kirjan hyllyltä vuoteensa vierestä, avasi ensimäisen sivun ja luki väsyneellä, katkeralla äänellä pienen käsinkirjotetun runon, päästi kirjan putoamaan lattiaan ja purskahti kyyneliin; sitte otti hän kirjan ylös hellävaroen, pani sen paikalleen ja sammutti kynttilän, lepäsi kotvan katsellen lohdutonna kuun valaisemaa uudinta ja nukkui vihdoin.

Vain muutamia päiviä myöhemmin taivalsi "sademies" Kap Trafalgariin. Hän kohtasi talonpojan, joka ajoi olkikuormaa ja sai luvan nousta kuormalle. Hän heittäytyi selälleen olille ja katseli pilvettömälle taivaalle. Ensimäistä puolta peninkulmaa taivaltaessa antoi hän ajatustensa mennä ja tulla omia teitään; yleensä ne eivät olleet kovinkaan vaihtelevia; enimmät utelivat, kuinka ihmislapsi saattoi olla niin ihmeen ihana, ja ihmettelivät sitä, että useampia päiviä saattoi muistella ainoain kasvojen piirteitä, niiden ilmeitä ja värivivahduksia, pään ja käsien pienimpiäkin liikkeitä ja äänen sävyvärähdyksiä. Mutta sitte osotti talonpoika piiskansa varrella vinoa kattoa, joka oli neljännespenikulman päässä ja sanoi, että se oli oikeusneuvoksen talo, ja silloin kunnon Mogens kimmahti olilta pystyyn, tuijotti tuskallisesti kattoa kohden, tunsi omituista ahdistusta rinnassaan, koetti kuvitella, ettei ketään olisi kotona, mutta tuli kuvitelmissaan itsepintaisesti siihen, että siellä olisi suuri seura eikä päässyt siitä ajatuksesta vaikka luki, kuinka monta lehmää näki laitumella ja kuinka monta sorakasaa tien varressa. Vihdoin pysähdytti talonpoika kuormansa siellä missä pieni tie erosi maataloon. Mogens soluttautui alas olkikuormalta ja alkoi puhdistella itsestään olenkappaleita rattaiden mennä ratistellessa edelleen soraisto tietä myöten. Hän läheni puutarhan porttia askel askeleelta, näki punaisen kangaskappaleen katoavan parvekkeen oven taa, näki jälelle jääneen ompeluskorin parvekkeen kaiteella ja tyhjän keinutuolin selkänojan vielä heiluvan kaiteen ylitse. Hän astui puutarhaan, katse yhtä mittaa kiinnitettynä parvekkeeseen, kuuli oikeusneuvoksen sanovan hyvää päivää, kääntyi ääntä kohden ja näki hänen nyökkäilevän, molemmat kainalot täynnä tyhjiä kukkasastioita. Sitte juttelivat he sitä ja tätä, oikeusneuvos alkoi selitellä, miten eri puulajien eroavaisuus jossakin määrin katosi ymppäysoksien avulla; tämä muuten oli hänelle vastenmielistä. Vihdoin tuli Kamilla siniseen saaliin kietoutuneena verkalleen heitä kohden. Hän oli kietonut saalin käsivarsiensa ympärille ja tervehti nyökäyttäen hieman päätänsä ja toivottaen laimeasti tervetulleeksi. Oikeusneuvos meni kukkasastioineen, Kamilla katsoi olkapäänsä ylitse parvekkeelle, Mogens silmäili häntä. Kuinka hän oli sillävälin voinut? Häntä ei ollut mikään vaivannut. Paljo soutanut? No, jaa, kuten ainakin, Kenties ei aivan yhtä paljon. Tyttö kääntyi häntä kohden, katsoi häneen kylmästi, pani päänsä hieman kallelleen ja kysäsi silmät puoliummessa ja raukeasti hymyillen, oliko kaunis Magelone vienyt hänen aikansa. Mogens ei tiennyt mitä toinen tarkotti, mutta arveli sen melkein niin tehneen. Sitte seisoivat he kotvan sanomatta sanaakaan. Kamilla astui parisen askelta muutamaan nurkkaan, missä seisoi penkki ja muuan puutarhatuoli; hän istuutui penkille ja kehotti Mogensia istumaan katsoen samalla tuoliin; täytyihän hänen olla väsyksissä pitkän taipaleen jälkeen. Hän istuutui tuolille.

Luuliko hän, Mogens, jotakin tulevan suunnitellusta yhdistyksestä kuninkaallisessa huoneessa? Oliko se kentiesi hänelle samantekevää? Luonnollisesti ei häntä kuninkaallinen huone liikuttanut? Tietysti hän vihasi aristokratiaa? Onhan varsin vähän nuoria herroja, jotka eivät luule demokratian kelpaavan mihin tahansa. Hän kai kuului niihin, joiden mielestä ei kuninkaallisen huoneen perhesuhteilla ollut mitään merkitystä. Kenties hän kuitenkin erehtyi. Oli sentään tapahtunut... Tyttö pysähtyi ihmeissään, sillä Mogens, joka aluksi oli tästä kaikesta ollut hieman pelästyksissään, näytti nyt sangen huvitetulta. Istuikohan se siinä ja piti häntä pilanaan. Tyttö tuli aivan punaiseksi.

"Kiinnittääkö politiikka mieltänne?" kysyi hän pelokkaasti.

"Ei lainkaan."

"Miksi annatte minun sitte iankaikkisesti politikoida?"

"Ah, te sanotte kaiken niin kauniisti; on aivan samantekevää mitä puhutte."

"Tuo ei tosiaan ollut mikään kohteliaisuus."

"Kyllä, sitä se _juuri_ oli", vakuutti Mogens innokkaasti, kun hänestä näytti toinen aivan loukkaantuneelta.

Kamilla purskahti nauruun, hypähti pystyyn ja juoksi isäänsä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet kummastuneen Mogensin luo.

Kun päivällinen oli syöty ja juotu kahvia parvekkeella, ehdotti oikeusneuvos pientä kävelyä. He kulkivat kolmisin kappaleen suurta maantietä pienelle polulle, jonka molemmin puolin oli rukiinsänkeä ja mistä porraspuut veivät aidan ylitse. Siellä seisoi vielä tammi ja kaikki muu paikoillaan. Kamilla pyysi Mogensia noutamaan muutamia kukkasia nokkosten luota. Tämä nyhti ne kaikki ja tuli takaisin koura kukkia täytenään.

"Kiitos, niin paljoa en tahdo", sanoi Kaiuilla, otti muutamia ja päästi loput putoamaan maahan.

"Soisin silloin, että olisin niiden antanut kasvaa", sanoi Mogens vakavasti.

Kamilla kumartui ja alkoi niitä kerätä kokoon. Hän oli odottanut, että Mogens häntä auttaisi ja katsahti tähän kummissaan, mutta tämä seisoi aivan rauhallisesti ja silmäili alas häneen. Kun hän nyt kerran oli alottanut täytyi hänen myös jatkaa, ja kerätyiksi ne tulivat; mutta jälkeenpäin puheli hän kaikenlaista, vaan ei Mogensin kanssa, eipä hän edes vilkaissutkaan sille puolelleen, jolla poika kulki. Mutta hänen oli täytynyt leppyä, sillä kun he kotia palatessaan tulivat jälleen tammen luo, astui Kamilla sen juurelle ja silmäili ylös sen latvaan, tepsutteli puolelta toiselle, huitoi käsillään ja lauloi, ja Mogensin täytyi mennä pähkinäpensaaseen katsomaan miltä hän oli näyttänyt. Äkkiä juoksi Kamilla häntä kohden, mutta Mogens eksyi rollistaan ja unhotti kirkumisen ja juoksemisen, ja Kamilla selitti nauraen, että hän oli sangen tyytymätön itseensä eikä olisi itsellään luullut olevan sitä rohkeutta, että olisi jäänyt seisomaan, jos noin pöyristyttävä olento — ja samalla hän osotti itseensä — olisi tulla tölmähtänyt häntä kohden. Mutta Mogens selitti, että hän oli sangen tyytyväinen itseensä.

Kun hän auringon mailleen mennessä lähti kotiinsa, saattoivat oikeusneuvos ja Kamilla häntä kappaleen matkaa. Ja heidän palatessaan sanoi tyttö isälleen, että heidän oli hyvin usein kutsuttava luokseen tämä yksinäinen ihminen sen ainoan kuukauden kuluessa, jolloin vielä saattoi olla puhetta maalle jäämisestä; sillä poikahan ei tuntenut ainoaakaan ihmistä; ja oikeusneuvos sanoi hymyillen, että poikaa pidettiin aivan liian yksinkertaisena, mutta Kamilla näytti niin lempeältä ja vakavalta, ettei saattanut epäilläkään hänen säälivän tätä omituista ihmistä.

Nyt tuli todellakin niin leuto syysilma, että oikeusneuvos tyttärensä kera jäi vielä kokonaiseksi kuukaudeksi Kap Trafalgeriin, ja tämä sääli vei siihen, että Mogens ensi viikkoina tuli pari kolme kertaa viikossa ja kolmannella viikolla miltei joka päivä.

Oli viimeisiä päiviä kauniita ilmoja; aamulla varhain oli satanut ja aina puolipäivän korville oli pilveillyt, mutta nyt oli aurinko pilkahtanut näkyviin ja paistoi niin lämpimästi, että kosteat puistotiet ja nurmikot ja puiden oksat kietoutuivat keveään, hienoon utuun. Oikeusneuvos taitteli ostereita, Mogens ja Kamilla pudottelivat puutarhan nurkassa muutamia myöhäisiä talviomenia. Mogens seisoi pöydällä kori käsivarrella, Kamilla seisoi tuolilla ja piteli suuren valkoisen esiliinan liepeitä.

"No, mitä siitä sitte tuli!" huusi tyttö kärsimätönnä Mogensille, joka keskellä satuaan oli keskeytynyt, tavotellakseen omenaa, joka oli korkealla yläpuolella.

"No", jatkoi Mogens, "silloin alkoi talonpoika juosta kolme kertaa ympärinsä ja laulaa: 'Babyloniin! Babyloniin!' Rautarengas päässäni!" Silloin lensi hän ja hänen vasikkansa, hänen isoäitinsä ja musta kukkonsa; he lensivät meren ylitse, niin leveän kuin Arup Vejle, niin korkeain vuorien kuin Jannerupin kirkko, Himmerlannin ylitse ja Holsteinin halki, suoraa päätä maailman ääreen. Siellä istui haltija ja söi aamiaista; hän pääsi juuri ruualta aivan heidän saapuessaan. 'Voisit vähän pelätä jumalaa, vanhus', sanoi talonpoika, 'muuten voisi helposti tapahtua, että tappaat taivasosasi.' Haltija tahtoi kernaasti pelätä jumalaa. 'Silloin täytyy sinun rukoilla ruualta päästyäsi', sanoi talonpoika. 'Ei, minä en kerro enempää', sanoi Mogens kärsimättömästi.

"No, niinpä jättäkää sitte", sanoi Kamilla ja vilkasi häneen kummissaan.

"Voinhan sen yhtähyvin sanoa heti", jatkoi Mogens. "Tahdon kysyä teiltä jotakin, mutta ette saa nauraa minulle."

Kamilla hyppäsi tuolilta maahan.

"Sanokaas minulle: — ei, tahdon itse sanoa jotakin, — tässä on pöytä ja tuossa on aita, jollette tahdo olla morsiameni, niin hyppään korin kera aidan ylitse ja menen tiposen tieheni. Yksi..."

Kamilla vilkasi häneen salavihkaa ja huomasi, kuinka hymy katosi hänen kasvoiltaan.

"Kaksi..."

Hän oli aivan kalpea liikutuksesta.

"Jaa", kuiskasi tyttö, päästi esiliinan liepeet irti, jotta omenat vierivät hujan hajan ja juoksi matkoihinsa.

Mutta Mogensia ei niin jätetty.

"Kolme", sanoi hän tytön tavotettuaan, mutta hän suuteli tyttöä kuitenkin.

Oikeusneuvos tuli häirityksi osteriensa ääressä, mutta virkamiehenpoika oli aivan liian nuhteeton luonnon ja sivistyksen sekotus, jotta oikeusneuvos olisi ruvennut tekemään mitään esteitä.

* * * * *

Talvi oli lopuillaan, suuri, paksu lumivaippa, joka oli luettava koko viikon kestäneen lumipyryn ansioksi, suli nopeasti. Ilma oli täynnä päiväpaistetta ja valkosen lumen heijastusta. Huoneessa olivat kaikki muodot ja värit heränneet, kaikki viivat ja hahmopiirteet olivat aivan kuin elävät: tasapinta ojensihe, kaartuva käyristihe, viisto putosi maahan, murtunut taittui poikki. Kaikki viheriät värisävyt vilisivät sekaisin kukkaspöydällä, vienoimmasta tummanviheriästä räikeimpään keltasenviheriään. Ruskeanpunaiset värisävyt leimusivat liekkeinä pöydän mahonkipinnalla, kulta säkenöi ja välkkyi korukalujen, kehysten ja pielusten pinnalla; mutta matolla taittuivat kaikki värit iloiseen, välkkyvään sekamelskaan.

Kamilla istui ikkunan ääressä ja neuloi, ja hänet ja kolme lemmetärtä kuvahyllyllä kietoi kokonaan punaisten uutimien punertava valonhohde, ja Mogens, joka käveli verkalleen huoneessa edestakaisin, kulki joka hetki tomuun viistosti heijastuvan lienteän sateenkaarenvärisen valopatsaan lävitse.

Hän oli puheliaalla tuulella.

"Niin", sanoi hän, "omituista väkeä kerrassaan, jonka kera seurustelette, taivaan ja maan välillä ei ole mitään, josta he eivät selviäisi ainoassa kädenkäänteessä; _tämä_ on halpaa, _tuo_ on jaloa; tämä on tyhmintä mitä maailman luomisen jälkeen on tehty, ja tuo on viisainta; _tämä_ on niin rumaa, niin rumaa, ja _tuo_ on niin kaunista, ettei sitä voi kuvata; ja kaikesta ovat he keskenään niin yksimieliset; on aivan kuin heillä olisi varmat taulunsa tai jotakin jonka mukaan he laskevat, sillä he kaikki saavat aina saman tuloksen, mihin suuntaan se sitte menneekin. Kuinka he ovatkaan toistensa kaltaisia, nämä ihmiset! Kaikki tietävät he samaa ja puhuvat samasta; heillä ovat kaikilla samat sanat ja samat mielipiteet."

"Et kai tahtone väittää", huomautti Kamilla, "että Karlsen ja Rouhalt sanovat samaa?"

"Niin, he ovat kauneimmat kaikista, he kuuluvat eri puolueihin! Heidän periaatteensa ovat niin erilaiset kuin yö ja päivä! Ei, sitä ne eivät ole, he ovat niin yksimieliset, että on oikein hauskaa nähdä; kentiesi on olemassa joitakin vähäpätöisyyksiä, joista he eivät ole yksimieliset, kentiesi on se vain väärinkäsitystä, mutta kautta Jumalan on aivan hullunkurista heitä kuulla; on aivan kuin he olisivat kaikesta mahdollisesta sopineet, etteivät tule yksimielisiksi; he alottavat puhuen selvästi; sitte puhuvat he pian kiihkoissaan, ja sitte sanoo yksi kiihkoissaan jotakin, jota ei lainkaan tarkottanut, ja sitte sanoo toinen suorastaan vastakkaista, jota hänkään ei tarkottanut, ja silloin tarttuu ensimäinen kiinni siihen, jota toinen ei tarkottanut, ja toinen siihen, jota ensimäinen ei tarkottanut, ja niin on leikki käynnissä."

"Mutta mitä ovat he sinulle tehneet?"

"He suututtavat minua, nämä miekkoset. Kun katsoo heidän kasvoihinsa, on kuin saisi vakuutuskirjan siitä, ettei maailmassa enää tulevaisuudessa mitään erikoista tapahdu."

Kamilla pani ompeluksensa syrjään, meni luo, tarttui hänen takkinsa kauluksen liepeihin ja katsoi häneen veitikkamaisen kysyvästi.

"En voi tuota Karlsenia sietää", sanoi hän äreästi ja pudisti päätään.

"No, entäs sitten?"

"Ja sitte olet sinä minulle sangen, sangen rakas", mutisi hän hullunkurisesti naristen.

"Entäs sitte?"