Part 3

Metsästys kesti myöhään iltapäivään; Mogens ja Villiam tulivat keskenään hyvin toimeen, ja Mogensin täytyi luvata tulla iltaisin herrastaloon; sen hän tekikin ja tuli myöhemmin melkein joka päivä, mutta kaikista vierasvaraisista kutsuista huolimatta jäi asumaan ravintolaan.

Mogensille tuli rauhaton aika. Aluksi herätti Thoran läheisyys eloon kaikki surulliset ja synkät muistot; usein täytyi hänen alkaa äkkiä keskustelu muiden kera tai lähteä pois, jottei liikutus saisi häntä kokonaan valtaansa. Thora ei muistuttanut lainkaan Kamillaa, ja kuitenkin Mogens näki ja kuuli ainoastaan Kamillan. Thora oli pieni, hieno ja hento, herkkä nauramaan, herkkä itkemään, herkkä innostumaan; jos hän puhui kauvemman aikaa jonkun kera, ei hän suinkaan tuntunut tulevan lähemmäksi, vaan pikemmin hukkuvan itseensä; jos hänelle joku selitti tai kertoi jotakin, niin ilmaisivat hänen kasvonsa, hänen koko olentonsa lämpimintä harrastusta ja silloin tällöin odotustakin. Villiam ja hänen pieni siskonsa eivät kohdelleet Thoraa aivan toverina, mutta eivät suorastaan vieraanakaan, setä ja täti, palvelijat ja seudun talonpojat, kaikki mielistelivät häntä, mutta varovasti, melkein arasti — he käyttäytyivät häneen nähden kuin vaeltaja, joka metsässä näkee lähellään pienen, soman laululinnun kirkkaine, viisaine silmineen ja suloisine, viehättävine liikkeineen; hän iloitsee niin tästä pienestä elävästä olennosta, tahtoisi mielellään, että se tulisi yhä lähemmäksi, mutta ei tohdi liikkua, tuskin hengittääkään, jottei se pelästyisi ja lentäisi pois.

Kun Mogens näki Thoran yhä useammin, tulivat muistot yhä harvemmin, ja nyt alkoi hän nähdä tytön sellaisena kuin tämä oli. Hänellä oli onnen ja rauhan aika ollessaan tytön luona, hiljaisen ikävöimisen ja alakuloisuuden aika, jollei nähnyt tätä lähellään. Myöhemmin puhui hän tälle Kamillasta ja aikaisemmasta elämästään, ja hän katsoi melkein kummissaan entiseen itseensä, ja väliin oli hänestä kärsimätöntä, että se oli hän, joka oli ajatellut, tuntenut ja tehnyt kaikkea sitä kummallista, josta hän kertoi.

"Nyt ovat Viheriäkummun keijukaiset iloissaan, kun aurinko on laskenut kokonaan", sanoi Thora.

"Niin — kö!"

"Niin, ettekö sitte tiedä, että keijukaiset rakastavat hämärää?"

Mogens hymyili.

"Ette usko keijukaisiin, mutta niin pitäisi teidän tehdä. On niin kaunista uskoa kaikkeen siihen, vuorikeijukaisiin, keijukaisimpiin. Uskon merenneitoihin ja sireneihin. Mutta kääpiöihin! Mitä tehdään kääpiöillä ja hornan hevosilla? Vanha syöjätär suuttuu, kun sanon näin; sillä ken uskoo kuten minä, hänellä ei ole mitään jumalanpelkoa, sanoo hän; sellainen ei kuulu meille; mutta ennustukset ovat evankeliumissa, sanoo hän. Mutta mitä luulette te?"

"Minä? Niin, en tiedä, — kuinka tarkotatte oikeastaan?"

"Ette varmaankaan rakasta luontoa."

"Kyllä, päinvastoin."

"En tarkota sitä luontoa, jota näkee näkötorneista ja kukkuloilta, jonne vievät portaat, jossa kaikki on juhlallisesti laitettua, vaan arkipäiväistä luontoa, aina ja kaikkialla. Rakastatteko sitäkin luontoa?"

"Juuri sitä; jokainen lehti, jokainen oksa, jokainen valonsäde, jokainen varjo voi minua ilahduttaa. Mikään kumpu ei ole niin kalju, ei mikään mutahauta niin nelisnurkkainen, mikään maantie ei niin pitkäveteinen etten tuokioksi voisi siihen rakastua."

"Mutta mitä iloa voi teille olla puusta tai pensaasta, jollette kuvittele, että siinä asuu elävä olento, joka kukat avaa ja sulkee ja lehdet kiillottaa ja silittää? Kun näette järven, syvän, kirkkaan järven, ettekö sitä rakasta siksi, että kuvittelette syvällä, syvällä asuvan olentoja, joilla ovat ilonsa ja surunsa, oma omituinen elämänsä ja omituiset kailionsa; ja mitä esimerkiksi Bredbjergin viheriäkummulla on kaunista, jollette ajattele, että siellä vilajaa ja surisee hyvin, hyvin pieniä olentoja, jotka huokaavat, kun aurinko nousee, mutta alkavat tanssia ja leikitä, kun tulee ilta."

"Kuinka ihmeen ihana se on! Ja näettekö tämän kaiken?"

"Entä te?"

"En voi sitä selittää, mutta se lepää väreissä, liikkeissä ja muodoissa ja sitte elämässä, joka on niiden takana; mehu, joka nousee puihin ja kukkiin, sade ja päiväpaiste, joka ne panee kasvamaan, hiekka, joka tuiskuaa kasoihin, sadekuuro, joka uurtelee ja halkoo rinteitä — ne ovat.... Ah, sitä ei voi lainkaan käsittää, jos _millä_ koetan selittää."

"Ja onko se teille kylliksi?"

"Usein liian paljokin! — Aivan liian paljo! Ja kun nyt muodot ja värit ja liikkeet ovat niin viehättäviä ja keveitä, ja niiden takana lepää omituinen maailma, joka elää ja riemuitsee ja huokaa ja ikävöi ja voi tämän kaiken sanoa ja laulaa, silloin tuntee itsensä niin hyljätyksi, jollei voi päästä tuota maailmaa lähelle, ja elämä tulee niin väsyttäväksi ja raskaaksi."

"Ei, ei! Niin ette saa ajatella morsiantanne!"

"Oi, en ajattele morsiantani."

Villiam tuli siskoineen heidän luoksensa ja he menivät yhdessä kotiin.

* * * * *

Aamupäivällä useampia päiviä myöhemmin kävelivät Mogens ja Thora puutarhassa. Mogens tahtoi nähdä rypälekasvihuonetta: _siellä_ ei hän ollut vielä ollut koskaan; se oli jokseenkin pitkä, mutta ei erittäin korkea lasihuone; katolla leikkivät ja säkenöivät päivänsäteet. He menivät sisään, ilma oli lämmin ja kostea ja oli sillä tunkka juuren haju, kuten äsken luodulla mullalla. Kauniit, pykäläiset lehdet ja raskaat, kosteat rypäleet, joiden lävitse päivä näytti säteilevän, levisivät lasikattoa myöten viheriässä rehevyydessään. Thora silmäili onnellisena ylös niihin, Mogens oli levoton ja tuijotteli surullisesti milloin Thoraan, milloin lehdeksiin.

"Kuulkaas", sanoi Thora iloisesti, "luulen alkavani ymmärtää, mitä äskettäin puhuitte muodoista ja väreistä."

"Ettekö käsitä muuta mitään?" kysyi Mogens hiljaa ja vakavasti.

"En", kuiskasi Thora, vilkasi häneen, painoi sitte punastuen katseensa maahan.

"En käsittänyt silloin."

"Silloin!" toisti Mogens hellästi ja polvistui hänen eteensä. "Mutta nyt, Thora?"

Thora kumartui maahan hänen luoksensa, ojensi hänelle kätensä, peitti toisella kädellään silmänsä ja itki. Mogens painoi kättä rintaansa vasten nousten samassa ylös; Thora nosti päänsä pystyyn, ja Mogens suuteli häntä otsalle. Thora katseli häneen kostein säteilevin silmin, hymyili ja kuiskaili: "Luojan kiitos!"

Mogens jäi vielä viikkokaudeksi; sovittiin häät vietettäväksi juhannuksen aikaan. Sitte matkusti hän. Talvi tuli hämärine päivineen, pitkine öineen ja kirjetuiskuineen.

* * * * *

Valoa herrastalon kaikissa ikkunoissa; lehdeksiä ja kukkia kaikkien ovien yllä, juhlapukuisia ystäviä ja tuttavia tungokseltaan suurilla kiviportailla, kaikki tuijottaen hämärään — Mogens oli ajanut pois nuoren puolisonsa keralla.

Vaunut ratisivat ratisemistaan, suletut ikkunat kilisivät; Thora silmäili ikkunoista ulos maantienojaan, sepänmäelle, jossa keväisin esikot kukkivat, Bertel Nielsenin suureen seljapensaaseen, myllyyn ja myllärin honkiin, Dalumin kukkulalle, jolta hän oli Villiamin kera vielä muutamia vuosia sitte laskenut kelkalla mäkeä, Dalumin niitylle, hevosen pitkään varjoon, joka liukui kiviraunioiden, mutahautojen, ruispeltojen yli. Hän itki aivan hiljaa; silloin tällöin, kuivatessaan huurua ruudusta, vilkasi hän salavihkaa Mogensiin päin. Tämä istui etukumarassa, oli napittanut kiinni matkatakkinsa, hattu makasi hiikkuen etuistuimella, kätensä piti hän kasvojensa edessä. Mitä kaikkea hän ajattelikaan! Tämä oli ollut hänelle ihmeellinen päivä, ja jäähyväiset olivat häneltä vieneet melkein kaiken rakkauden. Thoran oli täytynyt ottaa jäähyväiset kaikilta sukulaisilta ja ystäviltä, lukemattomista paikoista, joissa muistot kerrostuivat päälletysten taivaaseen saakka, — ja tämä, matkustaakseen hänen mukanaan! Ja hän oli se mies, jonka valtaan saattoi rauhallisesti antautua, hän menneine raakuuksineen ja huikenteluineen! Eikä ollut edes varmaa, että kaikki tämä oli mennyttä; hän oli kyllä muuttunut ja käsitti tuskin mitä oli itse ollut, mutta eihän kukaan loittone itsestään kokonaan; se oli yhä olemassa, kaikki, ja nyt oli hänellä täällä viaton lapsi suojeltavana ja varjeltavana. Ken oli itse rypenyt liassa umpisukkelossa, hänen kai onnistui viedä toinenkin sinne mukaansa. Ei! — Ei, häntä ei saanut viedä, — Thoran täytyi viettää valoisaa, iloista tyttöelämäänsä edelleen, hänestä huolimatta, ja vaunut ratisivat ratisemistaan, pimeä oli tullut, vain siellä ja täällä näki Mogens himmeäin ikkunain lävitse valoa taloista, joiden ohitse he ajoivat. Thora oli nukahtanut. Aamun koitteessa saapuivat he uuteen kotiinsa, maatilalle, jonka Mogens oli ostanut. Hevoset höyrysivät kylmässä aamuilmassa, varpuset visertelivät suuressa lehmuksessa pihalla, ja savu nousi verkalleen savupiipusta. Thora katseli kaikkea hymyillen ja tyytyväisenä, Mogensin autettua hänet vaunuista; mutta se ei auttanut mitään, hän _oli_ uninen ja liian väsynyt, voidakseen sitä salata. Mogens vei hänet huoneeseensa ja meni sitte puutarhaan, istuutui muutamalle penkille ja luuli näkevänsä auringonnousun, mutta hänen päänsä nuokkui liiaksi, ettei hän voinut päästä siihen uskoon. Päivällisaikaan tapasivat he kuitenkin toisensa jälleen, iloisina ja raittiina, ja silloinkos oli näyttelemistä ja viittilöimistä, ja silloin neuvoteltiin ja määriä tehtiin ja mitä hulluimpia ehdotuksia, jotka yksimielisesti selitettiin järkeviksi ja käytännöllisiksi. Kuinka Thora ponnistelikaan näyttääkseen intresseeratulta, kun kyökkiä käytiin katsomassa, ja kuinka vaikeaa oli olla näyttämättä kovin epäkäytännöllisen tyytyväiseltä pieneen, nuoreen koiraan. Ja Mogens! Kuinka hän puhuikaan salaojituksesta ja viljojen hinnoista, salaisesti tuumiessaan, miltä Thora mahtaisikaan näyttää, jos hänellä olisi punainen unikukka kutreissaan.

Ja sitte illalla, kun he istuivat puutarhahuoneessa, ja kuutamo kuvastutti ikkunat niin selvästi lattiaan — mitä ilveilyä Mogens silloin näyttelikään, kun hän vakavasti esitti, että toisen oli lähdettävä levolle, todellakin lähdettävä levolle, sillä täytyihän hänen olla väsynyt, mutta ei kuitenkaan päästänyt toisen kättä, — ja Thora sitte selitti hänelle, että hän oli häijy ja tahtoi päästä hänestä erilleen, että häntä oli sääli kun oli ottanutkaan vaimon; ja sitte seurasi luonnollisesti sovinto, ja he nauroivat ja tuli myöhä. Vihdoin meni Thora huoneeseensa, mutta Mogens jäi puutarhahuoneeseen, aivan onnetonna sen johdosta, että toinen oli mennyt, ja sitte kuvitteli hän mustia unelmia, että Thora oli kuollut ja haudattu ja hän aivan yksinään maailmassa; ja hän itki armastaan, ja lopulta hän itki tosiaankin ja suuttui itseensä, käveli huoneessa edestakaisin ja tahtoi olla järkevä. Tässä oli rakkaus, puhdas ja jalo, ilman korkeaa, aistillista intohimoa, niin, tässä se oli, tai jollei vielä ollut, niin oli kumminkin tuleva; niin, intohimo hävitti kaiken, ja se oli niin ruma, niin epäinhimillinen; kuinka hän vihasikaan ihmisluonnossa kaikkea, mikä ei ollut puhdasta ja kirkasta, hienoa ja vienoa! Häntä oli tämä raju, ruma ajanut, painanut, piinannut, se oli ollut hänen silmissään, hänen korvissaan, oli saastuttanut hänen ajatuksensa. Hän meni huoneeseensa. Hän tahtoi lukea ja otti muutaman kirjan; hän luki, mutta aavistamatta mitä — eihän Thoralle ollut vain mitään tapahtunut, — ei, hän ei voinut sitä sietää; hän hiipi hiljaa ovelle, ei, sisällä oli niin hiljaista ja rauhallista; kun hän tarkoin kuunteli, luuli hän kuulevansa hengitystä; — kuinka hänen sydämensä pamppaili, oli kuin hän kuulisi senkin. Hän meni huoneeseensa ja takaisin kirjansa ääreen. Hän sulki silmänsä: kuinka selvästi hän näki hänet; hän kuuli hänen äänensä, hän kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi — kuinka hän häntä rakasti, rakasti, rakasti! Hänen sydämessään helkkyi laulu; hänen ajatuksensa pukeutuivat rytmeihin, ja niin selvään näki hän kaiken mitä ajatteli! Hiljaa, aivan hiljaa Thora nyt jo nukkui, käsivarsi pään alla, tukka irrotettuna, silmät ummessa, hän hengitti niin keveästi — siellä sisällä värisi ilma, hän oli punainen ruusujen heijastuksesta — kuten kömpelö metsähaltija, joka jäljittelee ilmatarten tanssia, niin kuvasti vuodepeite korkeilla laskoksillaan hänen hentoa olentoaan — ei, ei, hän ei tahtonut häntä ajatella, ei täten häntä ajatella, ei mistään hinnasta maailmassa, ei, — ja nyt palasi kaikki jälleen, sitä ei voinut saada poistumaan, mutta sen täytyi, pois, pois! Multa se tuli ja meni, kunnes uni tuli ja yö meni.

Auringon laskettua seuraavana iltana kävelivät he puutarhassa. Käsivarsi käsivarressa kulkivat he verkkaan ja vaieten tietä ylös, toista alas, resedantuoksusta ruusuntuoksun kautta jasminin tuoksuun; muutama yöperhonen liipotteli heidän editsensä, loitommalla viljapellossa kirkui ruisrääkkä, muuten sai Thoran silkkihame suurimman kolinan aikaan.

"Kuinka jaksamme olla vaiti!" huudahti Thora.

"Ja kuinka jaksamme kävellä", jatkoi Mogens. "Olemme nyt varmaankin kävelleet peninkulman."

Sitte kävelivät he jälleen kotvan aikaa äänettöminä.

"Mitä ajattelet? kysyi Thora.

"Ajattelen itseäni."

"Niin juuri teen minäkin."

"Ajatteletko sinäkin itseäsi?"

"En — sinua — sinua, Mogens."

Mogens veti hänet lähemmäksi itseään. He menivät puutarhahuonetta kohden; ovi oli auki; sisällä oli sangen valoisaa, ja pöytä valkoisine liinoineen, hopeisine lautasineen ja mansikoineen, välkkyvine hopeakannuineen ja haarakkaine kynttiläjalkoineen teki juhlallisen vaikutuksen.

"On aivan kuin sadussa, kun Hannu ja Kreeta löysivät metsästä piparikakkutalon", sanoi Thora.

"Tahdotko sisään?"

"Unhotat kai, että siellä sisällä on noita, joka meidät onnettomat lapset paistaa ja syö. Ei, on parempi, jos vältämme sokeri-ikkunoita ja pannukakkukattoja ja annamme toisillemme kätemme ja palaamme synkkään metsään."

He loittonivat puutarhahuoneesta. Thora painautui Mogensiin kiinni ja jatkoi: "Se voi myös olla suurturkkilaisen palatsi, ja sinä olet erämaan arapialainen, joka tahdot minut ryöstää, ja vartijat ajavat meitä takaa, kaarevat miekat välkähtelevät, ja me juoksemme ja juoksemme, mutta he ovat ottaneet sinun hevosesi, ja nyt vievät he minut mukaansa ja pistävät meidät suureen säkkiin ja siellä istumme me molemmat ja hukumme yhdessä mereen, — odotas, mitä muuta se voisi vielä ollakaan...?"

"Miksei se saa sitte olla mitä on?"

"Saa kyllä, mutta se on liian vähän... jospa tietäisit kuinka sinua rakastan, mutta olen niin onneton — en tiedä, mitä se on — olemme niin kaukana toisistamme — ei —."

Hän kietoi käsivartensa Mogensin kaulaan ja suuteli häntä kiihkeästi ja painoi palavan poskensa hänen poskeaan vasten: "En tiedä, mitä se on, mutta monta kertaa olen melkein toivomaisillani, että löisit minua, — tiedän, että se on lapsellista ja että olen onnellinen, niin onnellinen, mutta siitä huolimatta olen niin onneton."

Hän painoi päänsä Mogensin rintaa vasten ja itki, ja sitte alkoi hän kyyneltensä vielä virratessa, rallatella aivan hiljaa, mutta vähitellen yhä kovemmin:

"Oi, kaihoa, Oi, kaihoa eloni on!"

"Rakas pikku vaimoni!" ja Mogens sieppasi hänet syliinsä ja kantoi hänet sisälle.

Aamulla seisoi Mogens hänen vuoteensa vieressä. Valo lankesi rauhallisen himmeänä alaslaskettujen uutimien välitse ja teki kaikki piirteet levollisiksi, kaikki värit himmeiksi ja rauhallisiksi. Mogensista näytti ikäänkuin ilma nousisi ja laskisi hiljaisina aaltoina Thoran poven keralla. Hänen päänsä lepäsi hieman vinossa tyynyllä, kutrit valuivat Valkoselle otsalle, toinen poski oli punakampi kuin toinen, silloin tällöin liikahtelivat kaarevat silmäluomet, suun piirteet värähtelivät tuskin huomattavasti itsetiedottoman vakavuuden ja uinailevan hymyn vaiheella. Mogens seisoi kauvan ja katseli häntä, onnellisena ja tyynenä, viimeinenkin menneisyyden varjo oli kadonnut. Sitte hiipi hän hiljaa ulos ja istuutui asuinhuoneeseen häntä odottamaan. Hän oli jo istunut kotvan aikaa; silloin tunsi hän, kuinka pää lepäsi hänen hartioillaan ja Thoran poski painui hänen poskeaan vasten.

He menivät yhdessä ulos raittiiseen aamuilmaan. Päiväpaiste vietti voitonriemuaan maan ylitse, kaste välkkyi, varhain heränneet kukat säteilivät, korkealla taivaalla liverteli leivonen, pääskyset vilahtelivat ilmassa. He menivät vihertävää laidunmaata ylängölle, jossa ruis tuleentui, seurasivat jalkapolkua, joka vei yhä ylemmäks; Thora kulki edellä hyvin vitkaan ja silmäili olkapäänsä ylitse häntä, joka tuli jälestä, ja he puhelivat ja nauroivat. Kuta kauvemmaksi he kunnasta kulkivat, sitä korkeammaksi tuli vilja heidän takanaan, pian ei heitä enää näkynyt.