Part 2

"Sitte", puuskahti hän, "katsoo hän sinuun ja kuuntelee sinua ja puhuu sinulle tavalla, jota en voi kärsiä; hänen on se jätettävä, niin, sillä sinä olet minun etkä hänen. Eikö totta? Sinä _et_ ole hänen et suinkaan hänen! Olet minun, olet lupautunut minulle, kuten tohtori pirulle, olet minun ruumiinesi ja sieluinesi, nahkoinesi ja karvoinesi ijät kaiket."

Kamilla nyökkäsi hänelle hieman tuskallisesti, katsoi häneen uskollisesti, sai kyynelet silmiinsä ja painautui hellästi häneen kiinni; Mogens kietoi hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle.

Saman päivän iltana saattoi Mogens oikeusneuvosta postiasemalle; tämä oli näet saanut äkillisen määräyksen eräästä virkamatkasta, jolle hänen oli lähdettävä. Kamillan oli sentähden mentävä seuraavana aamuna tätinsä luo ja jäätävä sinne, kunnes isä palasi.

Saatettuaan tulevan appiukkonsa matkalle, meni Mogens kotiin ja ajatteli, ettei hän näkisi Kamillaansa useampiin päiviin. Hän meni sitte kadulle, jonka varrella hän asui. Tämä oli pitkä ja kapea ja vähän liikuttu. Kauvimmassa päässä jyrisivät muutamat vaunut pois, samalta suunnalta kuului myös haihtuvia askelia. Nyt kuuli hän ainoastaan koiran ulvontaa rakennuksesta takaansa. Hän katsoi ylös taloon, jossa Kamilla asui; alikerroksessa oli pimeää kuten tavallisesti, ja kalkitetut ikkunaruudut saivat ainoastaan hieman väräjävää lyhtyjen loimoa naapuritalosta. Toisessa kerroksessa olivat ikkunat auki ja erään ikkunan kehyksestä pisti esiin kokonainen kasa lautoja. Kamillan huoneessa oli pimeätä, sen yläpuolella myös pimeätä, ainoastaan vintinikkunaan loisti kuun vaaleankeltainen hohde. Talon ylitse ajelehtivat pilvet hurjaa karkua. Molemmanpuolisten naapuritalojen ikkunat olivat valaistut.

Pimeä talo teki Mogensin surulliseksi, niin lohdutonna ja hyljättynä se siinä seisoi; avonaiset ikkunat kalistelivat hakojaan, vesi virtasi yksitoikkoisesti loristen katon ränniä myöten, silloin tällöin putosi jossakin, johon hän ei nähnyt, pisara vettä onton pehmeästi moksahdellen ja tuuli sohisi tuimanlaisesti kapeaa katua myöten. Pimeä, pimeä talo! Mogensin silmiin kihosivat kyynelet, hänen rintaansa ahdisti, ja hänellä oli omituinen synkkä tunne, että hänen täytyi nuhdella Kamillaa jostakin. Sitte ajatteli hän äitiään, ja kaipaus pani hänet painamaan päänsä rinnalleen ja itkemään oikein kyllikseen.

Niin seisoi hän kauvan painaen kädellään rintaansa vasten, kunnes tulivat jotkut vaunut kipakkaa ravia kapeaa katua myöten, niiden jälkeen hän lähti ja meni kotiin. Hänen täytyi kauvan ravistella ulko-ovea ennen kuin se avautui, sitte juoksi hän. rallatellen portaita ylös ja tultuaan huoneeseensa heittäytyi hän muuan Smolletin romaani kädessään sohvalle ja nukkui aamupuolelle yötä.

Vihdoin tuli huoneessa kylmä, hän hypähti pystyyn ja käveli tömistellen edestakaisin vilua karkottaakseen. Ikkunan ääressä hän pysähtyi: taivas oli yhdellä taholla niin kirkas, että lumen peittämät katot sulivat sen kera yhteen; taivaalla ajelehti muutamia pitkiä pilviä ja niiden alla oli ilmassa omituinen punertava kajastus, väräjävästi aaltoileva kajastus; punainen, savuinen sumu; hän tempasi ikkunan auki, sillä suunnalla, jossa oikeusneuvoksen talo sijaitsi, oli syttynyt tulipalo. Alas portaista, alas katua niin pian kuin hän voi, läpi poikkikadun, läpi muutaman sivukadun ja sitte suoraan, vielä ei hän voinut nähdä mitään; mutta käännyttyään nurkan ympäri näki hän ruskeanpunaista loimua. Parisenkymmentä ihmistä syöksyi yksitellen katua alaspäin. Juostessaan toistensa ohitse, kyselivät he missä tulipalo oli. Vastattiin: Raffineriassa. Mogens juoksi yhtä nopeasti kuin ennenkin, mutta hänen sydämensä oli paljo keveämpi. Vielä pari katua; tuli yhä enemmän ihmisiä, he puhuivat saippuatehtaasta. Tämä oli oikeusneuvoksen vastapäätä. Mogens juoksi kuin vimmoissaan. Vain yksi viisto poikkikatu oli vielä jälellä; se oli ihmisiä täynnä, rauhallisia, siististi puettuja miehiä, ryysyisiä vanhoja vaimoja, jotka puhuivat venähtelevällä kurkkuäänellä, kirkuvia oppipoikia, pyntättyjä tyttöjä, jotka kuiskuttelivat keskenään, seisoskelijoita, jotka laskettelivat sukkeluuksia, töllisteleviä juopporenttuja, jotka riitelivät, neuvottomia poliisiviranomaisia ja ajureita, jotka eivät päässeet eteen- eikä taaksepäin. Mogens pääsi joukon lävitse. Nyt oli hän nurkalla; kipunat putoilivat verkalleen hänen ylitsensä. Katua ylös; kipunat lentivät, ikkunaruudut loistivat molemmilla puolin, tehdas paloi, oikeusneuvoksen talo paloi ja naapuritalo myös. Kaikki oli savua, tulta ja sekamelskaa, huutoja, kirouksia, kattotiilejä, jotka kolisivat alas, vesisuihkuja, jotka sihisivät, räiskyivät ja loiskuivat ja kaiken tämän keskellä pumppujen sekavasti puuskahteleva kohina. Huonekaluja, vuoteita, mustia kypärejä, tikapuita, välkkyviä nappeja, tulenkirkastamia kasvoja, rattaita, köysiä, reivaskankaita, kummallisia koneita; Mogens syöksi niiden välitse, ylitse, alitse, eteenpäin taloa kohden.

Päätyä valaisivat kirkkaasti palavan tehtaan liekit, savu pöllysi ilmoille kattotiilien välitse ja tuprusi ulos toisen kerroksen avonaisista ikkunoista; sisällä räiskyi ja jyski tuli; pitkäveteinen ääni, joka kasvoi jyrinäksi ja ryskeeksi ja päättyi koleaan jyminään; savu, kipunat ja liekit tunkeutuivat rajusti talon kaikista aukoista, ja sitte alkoivat liekit kaksinkertaisin voimin ja kaksinkertaisella kirkkaudella välkkyä ja räiskää. Mogens tarttui molemmin käsin suuriin tikapuihin, jotka nojasivat muuatta tehtaan seinää vasten, joka ei vielä ollut tulessa. Tuokion aikaa pysyivät ne pystysuorassa, sitte kaatuivat oikeusneuvoksen taloa kohden ja sysäsivät toisen kerroksen ikkunanpuitteet sisään. Mogens riensi tikapuita ylös ja aukosta sisään. Aluksi täytyi hänen katkeran savun tähden sulkea silmänsä; paksu, savuinen höyry, joka nousi hiiltyneestä puusta, mihin vesisuihku oli sattunut, tahtoi hänet tukehduttaa. Hän oli ruokasalissa. Asuinhuoneen seinä oli melkein kokonaan luhistunut kokoon. Asuinhuone oli muuttunut suureksi, hehkuvaksi kuiluksi, liekit talon pohjakerroksesta leimahtelivat silloin tällöin ylös melkein kattoon asti, aniharvat laudat, jotka olivat jääneet riippumaan lattian pudotessa sisään, paloivat kirkkaissa, vaaleankeltaisissa liekeissä; varjot ja tulenloimahduxset aaltoilivat yli seinien, tapetit kierivät kokoon siellä ja täällä, ottivat tulen ja lensivät palavina repaleina syvyyteen; liekit nuoleskelivat irtonaisia listoja ja taulunkehyksiä. Mogens ryömi savun ja luhistuneen seinän kappaleiden ylitse kuilun reunalle, josta hänen kasvoihinsa puuskahteli vuorotellen kylmiä ja kuumia ilmavirtoja; kuilun toisella puolen oli seinää sen verran luhistunut, että hän saattoi nähdä Kamillan huoneeseen, mutta osa seinästä, joka peitti oikeusneuvoksen huoneen, oli vielä pystyssä. Kuumeni kuumenemistaan, kasvojen orvaskesi pysyi vielä piukkana, vaikka hän huomasi, hiustensa kärventyvän. Jotakin raskasta solahti hänen hartioilleen ja jäi painamaan hänen selkäänsä, se oli niskashirsi joka vitkalleen oli luisunut alas paikaltaan. Hän ei voinut liikkua, hengitys kävi yhä vaikeammaksi, ja hänen ohimonsa jyskyttivät rajusti; hänen vasemmalla puolellaan loiskui vesisuihku ruokasalia vasten, ja hän nousi siinä ainoassa toivossa, että kylmät pisarat, joita pirskui kaikille tahoille, sattuisivat häneen. Silloin kuuli hän ähkymistä kuilun toiselta puolen, ja Kamillan huoneen lattialla näki hän liikkuvan jotakin valkoista. Hän se oli. Hän lepäsi polvillaan ja piteli päätänsä molemmilla käsillään, samalla hiljaa keinuttaen lanteitaan. Hän nousi hitaasti ja tuli kuilun reunalle. Hän seisoi suoraksi ojentuneena, käsivarret riippuivat hervottomina kupeilla, ja pää ikäänkuin horjui kaulan nenässä; hyvin hitaasti vaipui yläruumis eteenpäin, hänen pitkä, kaunis tukkansa lakaisi lattiaa, muuan lyhyt, välähtävä liekkien leimahdus, ja se oli mennyttä, seuraavassa tuokiossa syöksyi hän alas liekkeihin.

Mogens päästi valittavan äänen, lyhyen, syvän, rajun, kuten metsänpedon kiljahduksen, ja teki samassa rajun ponnahduksen. päästäkseen kuilun luota; hän ei päässyt hirren tähden; hänen kätensä haparoivat muurinlohkareita, sitte pinnistyivät ne ikäänkuin rajuun repäykseen ja sitte alkoi hän säännölliseen tahtiin takoa otsallaan muurisoraa ulvoen: Herra Jumala, herra Jumala, herra Jumala!

Niin makasi hän. Jonkun ajan kuluttua tunsi hän, että joku tarttui häneen kiinni, se oli muuan palosotilas, joka oli hirren heittänyt syrjään ja nyt tahtoi hänet kantaa pois talosta; syvällä vastenmielisyyden tunteella huomasi Mogens, että hänet nostettiin ylös ja häntä lähdettiin viemään pois. Palosotilas vei hänet aukolle, siellä oli Mogensilla selvä tietoisuus, että hänelle tahdottiin tehdä pahaa, että mies, joka häntä kantoi, tahtoi käydä hänen kimppuunsa; hän riistäytyi irti hänen sylistään, tarttui muutamaan kalikkaan, joka makasi maassa, löi sillä miestä päähän, jotta hän horjahti takaperin, pääsi ulos aukosta ja juoksi aivan suorana tikapuita maahan, heiluttaen kalikkaa päänsä ylitse. Melun, savun, ihmisjoukkojen lävitse, kautta tyhjien katujen, yli autioiden kenttien juoksi hän kaupungista pelloille. Kaikkialla paksu lumi, vähän loitompana musta piste; se oli soraläjä, joka pisti esiin lumipeitteen ylitse, hän pieksi sitä kalikalla, löi yhä uudestaan, jatkoi hakkaamistaan, tahtoi pieksää sen kuoliaaksi, jotta se katoaisi, tahtoi juosta kauvas pois, juoksi kauvan ympäri ja pieksi sitä vimmoissaan; se ei tahtonut hävitä; hän linkosi kalikkansa kauvas luotaan ja heittäytyi mustaan kasaan tehdäkseen siitä siten lopun; hän sai kätensä täyteen pieniä kiviä, se oli soraa, sorakasahan se vain oli; miksi makasi hän täällä pellolla ja penkoi sorakasassa? Hän vainusi savunhajua, liekit leimusivat hänen ympärillään, hän näki Kamillan vaipuvan syvyyteen, hän syöksi huutaen yhä edemmäksi peltoja myöten. Hän ei jäänyt liekkejä näkemästä; hän piti kiinni silmiään: liekkejä, liekkejä vain; hän heittäytyi maahan ja painoi kasvonsa lumeen: liekkejä vain; hän hypähti pystyyn, juoksi eteen- ja taaksepäin, poikkesi sivuun: liekkejä kaikkialla; eteenpäin yli lumen, ohi talojen, rakennusten, ohi kauhistuneiden kasvojen, jotka tuijottivat muutamasta ikkunasta, ohi heinäkekojen ja läpi pihojen, joissa koirat ulvoivat ja kalistelivat kahleitaan. Hän juoksi muutaman talon ohitse ja äkkiä oli hänen edessään kirkkaasti ja rauhallisesti valaistu ikkuna; tämä valo teki hänelle hyvää, sen tieltä väistyivät liekit; hän kulki ikkunan ääreen ja katsoi sisään; se oli talonpoikainen talo; tyttö seisoi lieden ääressä ja hämmenteli kattilaa; palava kynttilä, jota hän piti kädessään, näytti hieman punertavalta vahvassa savussa; toinen tyttö istui kynien lintuja ja kolmas korvensi niitä olkitulella; liekit pienenivät, tuleen lisättiin uusia olkia; ne leimahtivat jälleen, sitte jälleen pienenivät pienenemistään ja sammuivat. Mogens sysäsi vihoissaan muuatta ruutua kyynäspäällään ja kulki verkalleen eteenpäin, sisällä kirkuivat tytöt. Nyt juoksi hän jälleen, juoksi pitkältä hiljaa valittaen. Sitte saapuvat hajanaiset muistonvälähdykset hyviltä ajoilta, ja tuli puolta synkempää niiden mentyä ohitse; hän ei sietänyt ajatella mitä oli tapahtunut, se ei saanut olla totta, hän heittäytyi polvilleen ja ojensi kätensä taivasta kohden rukoillen tapahtunutta tapahtumattomaksi. Pitkän matkan laahautui hän polvillaan eteenpäin ja piti silmänsä lakkaamatta taivaalle tähdättyinä, ikäänkuin peläten, että se väistäisi hänen rukouksiaan, hiipisi pois, jollei hän sitä yhtä mittaa katso. Sitte väikkyivät hyvän ajan kuvat jälleen esiin, yhä utumaisempina sarjoina, nousi kuvia äkillisessä loisteessa, ja toisia häipyi niin häilyvinä, niin kaukaisina, jotta ne olivat poissa ennenkuin hän tiesikään mitä ne olivat. Hän istui hiljaa lumessa, valon ja värien, elämän ja onnen lumoamana, ja synkkä pelko, jota hän ensin oli tuntenut, että jotakin tulisi ja sammuttaisi kaiken, se oli kadonnut jäljettömiin. Oli niin hiljaista hänen ympärillään, niin rauhallista hänen povessaan; kuvat olivat poissa, mutta onni oli jäänyt jälelle. Niin hiljaista! Ei ääntäkään, mutta unelmin äänistä! Naurua ja laulua, keveitä sanoja ja keveitä askeleita ja pumppujen sumeaa huokailua. Valittaen juoksi hän taas eteenpäin, juoksi kauvan ja pitkältä, tuli järven rannalle, juoksi rantaa myöten, kunnes kompastui puunjuureen ja jäi väsyneenä makaamaan.

Hiljalleen liristen juoksi vesi vierinkivien välitse, oksissa humisi puuskahdellen muutamia variksia raakkui järven yllä, ja aamu levitti räikeän sinertävän valonsa metsän ja järven ylitse, yli lumen ja kalpeain kasvojen.

Auringon noustessa löysi hänet läheisen metsän vartija ja kantoi hänet metsänvartija Nikolain luo; siellä makasi hän päiviä ja viikkoja elämän ja kuoleman vaiheilla.

* * * * *

Jokseenkin samaan aikaan kuin Mogens kannettiin Nikolain luo, tapahtui pieni rymäkkä saman kadun päässä, jonka varrella oikeusneuvos asui. Kuski ei voinut käsittää miksi pölisi tahtoi estää hänet saamaansa käskyä täyttämästä, ja siitä syntyi riita. Nämä olivat vaunut, joiden piti viedä Kamilla tätinsä luo.

* * * * *

"Ei, Kamillan niin surullisella tavalla päätettyä päivänsä, emme ole miestä nähnyt vilahdukseltakaan."

"Niin, se on merkillistä, mikä miehen päähän voi pistää. Siitä ei aavistettu mitään. Niin hiljainen ja ujo, miltei nahjusmainen. Eikö totta, armollinen rouva, _teillä_ ei ollut pienintäkään aavistusta."

"Niin sairaudesta! Hyvä isä, kuinka voitte kysyäkään! Tarkoitatte kai — en ymmärrä sit oikein — että se on jotakin, joka piilee veressä? Jotakin perinnöllistä? — Luulen, että isä on viety Aarhusiin. Eikös ollut niin, herra Karlsen?"

"Ei! — vietiin kylä, mutta vain haudattavaksi, hänen ensimäinen rouvansa lepää siellä. Ei, tiedättehän, että ajattelin sitä kauheaa tai — niin, sitä kauheaa elämää, jota hän näinä kahtena tai puolenakolmatta vuotena on viettänyt."

"Niinkö, ei — ei! Siitä en tiedä mitään!"

"No — jaa — ei — ovathan nämä asioita, joista ei mielellään puhu, sillä eihän tahdo... no! Ymmärrättehän! Hienotunteisuus rakkaita lähimäisiä kohtaan... oikeusneuvoksen perhe..."

"Niin, sillä mitä sanotte, _on_ luonnollisesti oikeutuksensa — mutta toiselta puolen — sanokaa minulle aivan suoraan, eikö ajassamme ole väärä, sairaloinen pyrkimys hunnuttaa, peittää toisten ihmisten heikkouksia ja — en tietysti ymmärrä sellaista — mutta ettekö luule, että totuus tai siveellisyys, en tarkota mitään siveyttä, vaan kansalaismoralia, kuntoa, kuinka tahdotte, — että tämä siitä kärsii?"

"Aivan varmaan! Ja minua ilahduttaa tavattomasti, kun olen teidän kanssanne niin yksimielinen, ja tässä tapauksessa asia on yksinkertaisesti sellainen, että hän on viettänyt kaikin tavoin irstailevaa elämää, elänyt mitä inhottavimmalla tavalla alhaisimman roskaväen keralla, ihmisten, joilla ei ole kunniaa, ei omaatuntoa, ei asemaa, uskontoa ja kaikkea muuta, tyhjäntoimittajain, ilveilijäin, juomaveikkojen ja — ja totuuden nimessä: kevytmielisten naikkosten."

"Ja tämä sen jälkeen kuin hän on ollut Kamillan kera kihloissa, taivaallinen isä, ja sen jälkeen kuin hän on kolme kuukautta maannut aivotulehduksessa!"

"Niin — ja millaisia taipumuksia tämä edellyttääkään, tai millaisen luulette olleen hänen entisyytensä?"

"Ja herra tiesi, miten hän mahtoi elää kihlausaikanaankin. Hän _oli_ hieman epäilyksen alainen. Tämä nyt on vain minun mielipiteeni."

"Suokaa anteeksi, armollinen rouva, ja suokaa anteeksi tekin, herra Karlsen, olette ottanut kaiken hieman ylimalkaisesti, hyvin arvelujen kannalta; minulla on sattumalta sangen oivallisia tietoja eräältä ystävältäni Juutinmaalta ja voin asian esittää seikkaperäisemmin."

"Herra Roholt, ettehän sentään tahtone..."

"Esittääkö seikkaperäisesti? Kyllä, niin tahdon, jos armollinen rouva sallii. Kiitos. Ei hän ainakaan ole elänyt siten kuin aivotulehduksen jälkeen tulisi elää. Hän on nimittäin harhaillut markkinoilla parin juomaveikon kera ja ei tiemmä ole ollut aivan erillään ilveilijäseurueistakaan, nimittäin seurueen naispuolisista jäsenistä. Kentiesi olisi viisainta, jos piipahtaisin noutamaan ystäväni kirjeet. Jos suvaitsette? Tulen pian takaisin."

"Eikö teistäkin, herra Karlsen, ole Ronholt tänään erittäin rakastettava?"

"Kyllä! — Kieltämättä, mutta ette saa unhottaa, armollinen rouva, että hän on purkanut kaiken sappensa erääseen kirjotukseen aamulehdessä. Ajatelkaas, että mies väittää — se on suorastaan kapinaa, lakien halveksumista, — hm..."

"Oletteko löytänyt kirjeen?"

"Kyllä. Saanko alkaa? Antakaas, kun katson — niin: yhteinen ystävämme, jonka viime vuonna tapasimme Mönstedissä ja jonka sinä jo olet tullut Kööpenhaminassakin tuntemaan, on viime kuukausina majaillut näillä tienoilla; hän on samannäköinen kuin silloinkin, sama kalpea, synkkä surullisen hahmon ritari. Hän on mitä naurettavin sekotus huimapäisyydestä, kevytmielisyydestä ja hiljaisesta toivottomuudesta, on teennäisen häikäilemätön ja karkea itseään ja muita kohtaan, on hiljainen ja harvapuheinen eikä näytä lainkaan huvittelevan, vaikkei tee muuta kuin unelmoi ja juo; pitää paikkansa mitä jo silloin sanoin, hänellä on se piintynyt päähänpisto, että hän katsoo kohtalon itseään loukanneen. Hänen seurapiirinään täällä oli nimittäin eräs hevoskauppias, jota sanottiin kapakkakanttoriksi, koska hän aina lauloi ja aina joi, ja eräs rappiolle joutunut, pitkänhuiskea merimiehen ja kulkukauppiaan väliolento, tunnettu ja pelätty nimellä Peer Veroton, paitsi näitä myös kaunis Abelone; viime aikoina on tämän kuitenkin täytynyt jättää paikkansa eräälle tummalle naikkoselle, joka kuului ilveilijäseurueeseen ja joitakin aikoja onnellistutti meitä antaen näytöksiä nuorallatanssimisessa ja voimistelutempuissa. Sinä tunnet tämänlaatuiset naikkoset terävine, kellertävine, ennen aikojaan vanhettuneine kasvoineen, olennot, jotka raakuus, köyhyys ja alhaiset paheet ovat vieneet häviöön ja jotka päällisiksi pukeutuvat haalistuneeseen ja nukkavieruun samettiin ja likaisiin punaväreihin. Sellainen on seurakunta. En ymmärrä ystävämme mieltymystä; tosin kyllä joutui hänen morsiamensa niin surullisesti päiviltä pois, mutta se ei selitä asiaa. Sinun on kuitenkin vielä kuultava, kuinka hän lähti luotamme. Parin peninkulman päässä täältä olivat markkinat; hän, Veroton, hevoskauppias ja naikkonen istuivat telttakapakassa ja tinttailivat myöhään yöhön. Kolmen tienoilla olivat he vihdoin valmiit lähtemään. He tulivat siis tielle ja kaikki kävikin hyvin; mutta silloin käänsi yhteinen ystävämme maantieltä pois, ja eteenpäin he pyyhältävät yli peltojen ja nummien, minkä vaan hevosen kavioista lähtee. Vaunut paiskehtavat puolelta toiselle. Tämä on hevoskauppiaasta lopulta liian kirjavaa, hän huutaa tahtovansa päästä maahan. Hänen laskeuduttuaan vaunuista huitoo ystävämme jälleen hevosta ja laskettaa suoraa päätä korkeaa kukkulaa kohden; silloin naikkonen hätääntyy, hän hyppää maahan ja nyt käy matka hurjaa vauhtia ylös kukkulalle ja jälleen alamäkeen, ja on ilmeinen ihme, etteivät vaunut joutuneet mäen alle ennen hevosia. Ylämäkeen ajaessa oli kuitenkin Peer hiipinyt vaunuista ja kiitokseksi kyydistä heitti hän suuren linkkuveitsensä ajajan päähän."

"Ihmisparka! Mutta tuon naisen laita on sentään rumasti."

"Inhottavaa, armollinen rouva, erittäin inhottavaa. Luuletteko todellakin, herra Ronholt, että tässä kuvauksessa asetetaan tuo ihminen parempaan valoon."

"En, mutta varmempaan; tiedättehän, että hämärässä usein pidetään asioita suurempina kuin ne ovat."

"Voiko mitään pahempaa ajatella?"

"Jollei, niin on tämä pahinta, mutta tiedättehän, ettei ihmisistä pidä koskaan ajatella pahinta."

"Oikeastaan kai tarkotatte, ettei tämä kaikki ole niin pahaa, että siinä on jotakin vilpasta, jotakin silmiinpistävää rahvaanomaista, joka miellyttää teidän demokraattista mielensuuntaanne."

"Ettekö sitte näe, että hän kohtelee ympäristöään sangen aristokraattisesti?"

"Aristokraattisesti! Ei, tämä on sentään kovin hullunkurista. Jollei hän ole demokraatti, niin en tosiaankaan tiedä mitä hän on."

"No, onhan niitä muitakin ilmaisumuotoja."

* * * * *

Valkoset rypälekirsikat kukkivat, siniset sirenit, orjanruusut ja säteilevät kultavihmeet [Cyticus alpinus] kukkivat ja tuoksuvat talon edessä. Ikkunat alaslaskettuine uutimineen olivat pienet. Mogens nojasi ikkunasta sisään, uutimet lepäsivät hänen selässään. Silmälle teki hyvää kaiken kesäisen päiväpaisteen jälkeen, joka häntä oli häikäissyt kaikkialla, metsässä, vesillä ja ilmassa, silmäillä huoneen himmeään, vienoon, rauhalliseen valoon. Kookas, uhkea naishenkilö seisoi sisällä selin ikkunaan ja asetteli kukkia suureen vaasiin. Hänen heleänpunaisen aamupukunsa puseroa piteli ylhäältä rinnan alta kiinni musta nahkavyö, maassa hänen takanaan virui lumivalkonen käherrysnuttu, hänen paksu, vaalea tukkansa oli kiedottu tummanpunaiseen yöverkkoon.

"Eilisten juominkien jälkeen olet tänään hieman kalpea", olivat ensi sanat, jotka Mogens sanoi.

"Hyvää huomenta", vastasi nainen ja ojensi katsettaan kääntämättä hänelle kätensä kukkineen, joita piteli. Mogens otti kukista muutaman. Laura käänsi päänsä ympäri ja päästi kukat samalla putoamaan maahan. Sitte alkoi hän jälleen puuhailla vaasinsa kera.

"Sairas?" kysyi Mogens.

"Väsynyt."

"En syö tänään aamiaista luonasi."

"Et’"'

"Emme voi syödä päivällistäkään yhdessä."

"Menetkö kalastamaan?"

"En! — Hyvästi!"

"Milloin palaat?"

"En palaa lainkaan."

"Mitä se merkitsee?" kysyi nainen, astui ikkunan luo, järjesti pukuaan ja istuutui tuolille.

"Olen väsynyt sinuun. — Ei muuta mitään!"

"Nyt olet paha, mitä sitte on tapahtunut? Mitä olen sinulle sitte tehnyt?"

"Et mitään, mutta kun emme ole naimisissa emmekä mielettömästi toisiimme rakastuneetkaan, en minä ymmärrä siinä olevan mitään eriskummallista, vaikka lähdenkin tieheni."

"Oletko mustasukkainen?" kysyi nainen hiljaa.

"Sellaisen kuin sinun tähtesi! Jumala varjelkoon ymmärrystäni!"

"Mutta mitä tämä kaikki merkitsee?"

"Se merkitsee, että olen väsynyt kauneuteesi, että muistan äänesi ja eleesi ulkoa, etteikä minua enää voi päähänpistosi, ei tuhmuutesi eikä viekkautesi huvittaa. Voitko nyt sinäkään sanoa, minkätähden minun olisi jäätävä?"

Laura itki. "Mogens! Mogens! Kuinka sinä hennot? Oi, mihin, mihin, mihin, mihin on minun nyt ryhdyttävä? Jää vaan vielä tänään, vain tänään, Mogens, et saa mennä luotani."

"Oh, tuohan on valetta, Laura, et usko sitä itsekään; et ole suruissasi siksi, että minusta niin paljo pitäisit; olet vain vähän hämmästynyt muutoksesta, hieman huolissasi jokapäiväisten tottumustesi häiriintymisestä. Tunnen sen sangen hyvin, et ole ensimäinen, johon olen kyllästynyt."

"Jää vain tänään luokseni, sitte en tahdo sinua enää kiusata, tänäänkin vain muutamaksi tunniksi.

"Te olette koko narttuja, te naiset! Teillä ei ole jälkeäkään kunniantunnosta, jos teille vain ojentaa portaan, ryömitte te luo jälleen."

"Niin, niin, niin teemme, mutta jää nyt, vielä tänään! Mitä? Jää!"

"Jää, jää! En!"

"Et ole minua rakastanut, Mogens."

"En".

"Olet, olet sentään; rakastit minua tuona päivänä, jona tuuli puhalsi niin kovasti, oi, niin kauniina päivänä alhaalla rannalla, missä istuimme venheiden takana."

"Hassu tyttö!"

"Jospa vain olisin kunnon tyttö hienoista vanhemmista, enkä sellainen kuin olen, silloin kyllä jäisit luokseni; silloin et hennoisi olla niin kova — ja minulle olet sinä niin rakas."

"Ei pitäisi olla."

"Ei, olen tomuhiukkanen jalkojesi alla, enempää en ole sinulle. Ei ainoaakaan hyvää sanaa, vain kovia sanoja; halveksuminen, se kyllä riittää minulle.

"Toiset eivät ole parempia eivätkä huonompia kuin sinäkään. Hyvästi, Laura!"

Hän ojensi naiselle kätensä, mutta tämä piti käsiään selkänsä takana ja vaikeroi: "ei, ei hyvästi, ei hyvästi!"

Mogens kohotti uutimia, astui pari askelta takaperin ja päästi uutimet laskeutumaan paikoilleen. Laura nojautui nopeasti ikkunankarmiin ja rukoili: "Tule luokseni! Tule ja anna minulle kätesi."

"En."

Toisen ollessa jo hyvän matkan päässä, huusi nainen valittaen: "Hyvästi, Mogens!"

Mogens kääntyi ympäri ja tervehti keveästi. Sitte kulki hän edelleen: "Ja tuollainen uskoo vielä rakkauteen! — Ei, sitä ei hän tee."

* * * * *

Mereltä puhalsi iltatuuli yli maan, ja rantakaura keinutteli vaaleita tähkiään ja kohotteli hieman teräväkärkisiä lehtiään; kaislat huojuivat, ja lumpeiden lehdet nytkähtelivät levottomasti pitkissä varsissaan tumman hyökyveden pinnalla. Sitte alkoivat kangaskanervain tummat latvat nuokkua ja peltotilkuilla huojui sinikaunokki pysähtymättä sinne ja tänne. Maihinpäin! Kaurapellot niijailivat, nuori apilas värisi sänkipellolla, vehnä vietiin raskaissa vaunuissa kotia, myllyt ruskivat, siivet liipottelivat ympärinsä, savu kallistui savupiipuista alas maahan ja ikkunaruudut himmenivät.

Herraskartanon luukut ja poppelit humisivat, hajanaiset pensaat Bredbjergin viheltävällä kummulla vinkuivat. Mogens loikoi siellä ja silmäili tumman maan ylitse. Kuu oli rupeamaisillaan loistamaan, sumu ajelehti niityn ylitse. Oli niin surullista koko elämä, niin tyhjää hänen takanaan ja synkkää hänen edessään. Mutta elämä oli nyt kerran sellainen. Ne, jotka olivat onnellisia, olivat myös sokeita. Hänet oli onnettomuus opettanut näkemään; kaikki oli väärää ja valheellista, koko maa oli suuri vierivä valhe, uskollisuus, ystävyys, armeliaisuus, valhetta olivat nekin, valhetta pienimpään saakka; mutta se, mitä rakkaudeksi sanottiin, se oli ontoista ontointa, se oli himo, leimuava himo, hehkuva himo, helteinen himo, mutta _himo_ eikä mitään muuta. Miksi täytyi hänen tämä tietää? Miksei hän ollut saanut pysyä uskossaan kaikkiin näihin kullattuihin vaiheihin. Miksi täytyi hänen nähdä, kun muut pysyivät sokeana? Hänelläkin oli oikeus olla sokea, hän oli uskonut kaikkeen, mihin suinkin uskoa voi.

Alhaalla kylässä sytytettiin tulet.

Siellä alhaalla oli koti kodin vieressä. Kotini! Kotini! Ja lapsuuteni usko kaikkeen kauniiseen maailmassa! — Ja jospa muut nyt olisivat oikeassa! Jos maailma olisikin täynnä sykkiviä sydämiä ja taivaassa laupias Jumala! Mutta miksi en sitte minä sitä tiedä, miksi tiedän jotakin muuta? Ja minä tiedän jotakin muuta, niin viiltävää, niin katkeraa, niin totta...

Hän nousi, pellot ja niityt hohtivat hänen edessään kuutamossa. Hän meni alas kylään, kulki tietä saman kivimuurin ylitse. Puutarhan nurmikentällä seisoi hopeapoppeli, kuunhohde lankesi räikeänä väräjäville lehdille, jotka vilkuttivat milloin lehtiensä tummempaa lapetta, milloin vaaleampaa. Hän laski kätensä aidalle ja tuijotti puuhun, näytti kuin lehdet olisivat hiljaa liristen valuneet oksia myöten alaspäin. Hän luuli kuulevansa lehtivirran lirinän. Äkkiä helähti aivan läheltä naisääni:

"Sulokukkanen suvikasteinen! Sä haaveesi kerto'os kuiskauksin. Sä nuokutko samassa ilmassa, ihanaisessa keijuistuoksussa kuin minäkin? Te ettekö kaihoa vaikertain vuoks tuoksujen, valojen katoavain, väryhelkkyjen, sulolaulujen? Oi, kaihoa, oi, kaihoa eloni on!"

Sitte tuli jälleen hiljaista. Mogens hengitti syvään ja kuunteli jännitettynä: laulu oli loppunut; ylhäältä herrastalosta kuului oven liikettä. Nyt kuuli hän selvään hopeapoppelin lehtien liplatuksen. Hän painoi päänsä käsivarteensa ja itki.

Seuraava päivä oli muuan syyskesällä niin tavallisista päivistä. Raitis, viileä tuuli, lukemattomia, nopeasti rientäviä pilviä, ainaista tummenemista ja kirkastumista, sitä mukaa kuin pilvet kulkivat auringon editse. Mogens oli mennyt ylös kirkkomaalle; herrastalon puutarha ulottui siihen asti. Siellä ylhäällä näytti jokseenkin kolealta, nurmi oli vähää ennen niitetty, muutaman vanhan nelisnurkkaisen rautahäkin takana seisoi leveä, matala seljapensas ja pudisteli lehtiään; muutamien hautojen ympärillä oli puuaitaus, enimmät olivat mataloita nelisnurkkaisia kumpuja, muutamalla oli rautaristi kirjotuksineen, toisilla puuristit, joista maali oli karissut pois, muutamilla oli seppeleitä vahakukista, useimmilla ei mitään. Mogens etsi paikkaa, jossa voisi istua suojassa, mutta kirkon kaikilla puolilla näytti tuulevan. Hän heittäytyi haudan reunalle ja veti kirjan taskustaan; mutta lukemisesta ei kuitenkaan tullut mitään; joka kerta, kun pilvi vetäytyi auringon eteen, tuntui hänestä tulevan liian kylmä; silloin ajatteli hän nousta pystyyn mutta tuli kirkasta jälleen ja hän jäi makaamaan. Silloin tuli muuan nuori tyttö verkkaan tietä myöten, vinttikoira ja lintukoira juoksivat leikkien hänen edellään. Tyttö seisottui ja näytti aikovan istuutua; mutia Mogensin huomattuaan meni hän suoraan poikki kirkkomaan portille. Mogens nousi ja katsoi hänen jälkeensä; hän meni alas maantielle; koirat leikkivät vielä. Silloin alkoi Mogens lukea muuatta hautakirjotusta; se sai hänet pian nauramaan. Äkkiä lankesi muuan varjo haudalle ja jäi siihen. Mogens katsoi syrjään. Nuori päivänpaahtama mies seisoi hänen rinnallaan, toinen käsi metsästyslaukussa, toisessa pyssy.

"Eihän se ole niinkään hassu", sanoi hän ja nyökkäsi kirjotukseen päin.

"Ei", sanoi Mogens nousten kyyristyneestä asennostaan.

"Sanokaas minulle", jatkoi metsästäjä ja silmäili syrjään ikäänkuin jotakin etsien. "Olette jo ollut täällä parisen päivää, ja olen teitä ihmetellyt, mutta en ole vielä päässyt lähellenne; kuleskelette niin yksin ympärinsä, miksette ole käynyt luonamme? Kuinka maailmassa vietätte aikaanne? Asioitakaan ei teillä ole näillä tienoin?"

"Ei, olen täällä vain huvikseni."

"Niin, huveja täällä onkin runsaasti", nauroi vieras. "Ettekö käy metsällä? Eikö teillä ole halua tulla mukaani? Mutta minun täytyy mennä alas kapakkaan noutamaan hauleja, ja teidän laittautuessanne kuntoon voin mennä sepän kera väittelemään. No, tuletteko mukaan?"

"Mielelläni."

"Mutta sehän on totta — Thora! Oletteko nähnyt muuatta tyttöä?" Hän hyppäsi muutamalle pengermälle. "Niin, tuolla hän menee, hän on serkkuni, en voi häntä esittää, mutta tulkaa, menkäämme perästä, olemme lyöneet vetoa, nyt voitte olla tuomarina; hänen piti olla koirien kera kirkkomaalla, ja sitte oli minun kulettava pyssyn ja metsästyslaukun kera ohitse huutamatta tai viheltämättä, ja jos koirat sittekin tulisivat mukaani, niin on hän hävinnyt; nyt saadaan nähdä."

Kohta saavuttivat he naisen; metsästäjä näytti vilpittömältä, mutta ei voinut olla hymyilemättä; Mogens tervehti heidän kulkiessaan ohitse. Koirat katsoivat metsästäjää kummissaan ja murisivat hieman; sitte katsoivat ne naiseen ja haukkuivat; hän tahtoi niitä silitellä, mutta välittämättä lainkaan menivät ne hänen ohitsensa ja haukkuivat metsästäjän jälkeen; askel askeleelta loittonivat, vilkuen tyttöön, hypähtivät äkkiä metsästäjän luo ja olivat hänet saavutettuaan aivan riihottomia, tölmäilivät kuin nuolet joka taholle ja jälleen takaisin.

"Hävinnyt!" huusi metsästäjä tytölle; tämä nyökkäsi hymyillen, kääntyi ja meni.