Part 1

language: Finnish

MEIOÄN HERRAMME PETTÄJÄ

Kertomuksia valtameren kyntäjistä

Kirj.

JACK LONDON

Suomentanut

Tauno Kopra

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1924.

SISÄLLYS:

Valtameren kauhuja Meidän Herramme pettäjä Kuolleet eivät milloinkaan palaa Valtameren kyntäjä

VALTAMEREN KAUHUJA

Tositarina

_Francis Spaight_ purjehti aivan hitaasti myötätuuleen vain mesaanilatvapurjeen avulla, kun sattui se ratkaiseva tapaus. Se ei johtunut niin paljon hutiloimisesta kuin miehistön kurinpuutteesta ja siitä, että he, lievimmin sanoen, olivat keskinkertaisia merimiehiä. Peränpitäjä, muuan Limerickin mies, ei ollut kokenut suolaista vettä, paitsi milloin oli uittanut tukkeja Shannoniin Quebecin laivojen ja rannikon väliä. Hän pelkäsi korkeata aallokkoa, joka nousi perän pimeydestä vyöryen häntä kohden, ja hän oli halukkaampi kyykistymään laineiden uhkaavan hyökkäyksen edessä kuin väistämään niiden töyttäykset ruorin avulla ja kukistamaan laivan taipumuksen nousta tuuleen.

Kello oli kolme aamulla, kun hänen kaikkea muuta kuin merimiesmäinen käytöksensä kiiruhti romahdusta. Nähdessään muita korkeamman laineen hän kumartui ja irroitti kätensä tapeista. _Francis Spaight_ mutkaili, kun sen perä nousi vedestä, ja sai kylkeään vastaan laineen koko paineen. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli aallonpohjassa, alihangan parras painuneena, kunnes vesi ulottui sen luukunreunoihin; aalto toisensa jälkeen paiskautui ylihangan partaan päällitse huuhtoen koko kannen jääkylmin tyrskyin.

Miehet seisoivat typertyneinä, avuttomina ja toivottomina, yllätyksen ja pelon lamauttamina; he tiesivät vain yhden asian; etteivät tottelisi määräyksiä. Muutamat valittivat, muutamat tarrautuivat lujasti ylihangan vantteihin, toiset mutisivat rukouksia tai karjuivat villejä kirouksia; kapteeni ja perämies eivät voineet saada heitä pumppuihin eivätkä nostamaan joitakin pikkupurjeita, jotta laiva saataisiin tuulta ja aallokkoa vastaan. Laiva oli pian kyljellään; nuo arat kuhnukset makasivat sen partaalla tai riippuivat köysistöstä. Kun se kaatui kumoon, hukkui takakajuutassa perämies, ja samaten kävi kahden merimiehen, jotka olivat paenneet keulasoppeen.

Perämies oli ollut laivan kykenevin mies, ja nyt kapteeni oli jokseenkin yhtä avuton kuin miehistökin. Hän ei tehnyt mitään, hän vain kiroili heidän kelvottomuuttaan; erään Mahoney-nimisen belfastilaisen matruusin ja limerickiläisen jungmannin O'Brienin piti katkaista etu- ja suurmasto. Ei ollut helppoa hakata pystysuoralta kannelta, uhka oli suuri, mutta he kuitenkin suorittivat tehtävänsä, ja mesaanimaston huippu seurasi yleisessä rytäkässä niitä yli laidan. _Francis Spaight_ nousi jälleen pystyyn; oli onni, että se rahtasi puutavaraa, muuten se olisi uponnut, sillä se oli vesilastissa. Suurmasto, joka vielä riippui vanteista kiinni, iski kuin kumahteleva moukari laivan laitoja vasten, ja jokainen isku pani miehistön voivottelemaan.

Päivä valkeni kuohuvan meren yllä, ja _Francis Spaighthta_ ei kylmässä päivänvalossa näkynyt muuta kuin perä, pirstoutunut mesaanimasto ja hankautunut parras. Tämä tapahtui pohjois-Atlantilla keskitalvella, ja kurja miehistö oli puolikuollut kylmästä. Mutta missään paikassa ei voinut olla rauhassa. Jok'ikinen aalto vyöryi yli kannen huuhtoen suolakohvan heidän ruumiistaan ja peittäen sen uudella kohvalla. Peräkajuutassa oli vettä polviin, mutta siellä oli ainakin suojassa kylmältä tuulelta, ja sinne kaikki henkiinjääneet kokoontuivat, seisoivat supisuorina pitäen kiinni kajuutan pöydästä tai nojautuen toisiinsa.

Turhaan Mahoney yritti saada miehiä vuorottelemaan tähystämisessä siltä varalta, että joku laiva tulisi näkyviin. Jääkylmä tuuli oli heille liian kova koettelemus, ja he pitivät parempana hakea suojaa kajuutasta. O'Brien, jungmanni, joka vasta oli viidentoista ikäinen, vuorotteli Mahoneyn kanssa kylmällä tähystyspaikalla mesaanimaston huipussa. Poika huusi kello kolme iltapäivällä saaneensa purjeen näkyviin. Tieto houkutteli miehet kajuutasta, ja he parveilivat peräpartaan ja mesaanivantin vaiheilla katsellakseen tuntematonta laivaa. Mutta sen kurssi ei tuntunut suuntautuvan heihin päin, ja he palasivat väristen kajuuttaan; ei kukaan heistä tarjoutunut päästämään tähystäjää mastonhuipusta.

Toisen päivän lopulla Mahoney ja O'Brien heittivät yrityksensä, ja sen jälkeen laiva ajelehti tuulen mukana ilman ohjausta ja tähystystä. Heitä oli kolmetoista miestä, ja seitsemänkymmentäkaksi tuntia he seisoivat polvia myöten virtavedessä kajuutanlattialla, puolikuolleiksi paleltuneina, ilman ruokaa ja vain kolme pulloa viiniä keskenään jaettavana. Kaikki ruokavarat ja juomavesi olivat ruumassa, eikä mitenkään voinut päästä niihin käsiksi, koska laiva oli vesilastissa. Päivät kuluivat, mutta he eivät saaneet palaakaan ruokaa. Pieniä määriä raikasta vettä he saivat täyttämällä soppakulhon kannen sateen aikana. Mutta sadetta tuli harvoin. Kun satoi, he myöskin kastoivat nenäliinansa ja kiersivät niistä vettä suuhunsa tai kenkiinsä. Kun tuuli ja aallokko asettuivat, saattoivat he myös kuivata ne kannen osat, jotka eivät olleet suolaveden peitossa ja sillä tavoin lisätä vesivarastoaan. Mutta ruokaa ei voinut saada millään, vaikka merilintuja lentelikin alituisesti heidän päittensä ylitse.

Tyvenellä, joka seurasi myrskyä, he saattoivat seisottuaan yhdeksänkymmentakuusi tuntia jaloillaan vihdoinkin saada kajuuttaan kuivia lankkuja, joilla maata. Mutta pitkät, suolavedessä seisotut tunnit olivat aiheuttaneet jalkahaavoja. Nämä haavat olivat aivan kamalia. Pieninkin kosketus tai raapaisu herätti hirveitä tuskia, ja lopenväsyneitä kun olivat, miehet alituisesti töyttäilivät tungoksessa toisiaan vastaan. Ei kukaan voinut liikahtaakaan saamatta niskaansa kasoittain parjauksia, kirouksia ja säädyttömyyksiä. Heidän kurjuutensa oli niin suuri, että voimakkaat sortivat heikompiaan ja työnsivät heidät pois kuivimmilta paikoilta. Varsinkin poikaa, O'Brieniä, kohdeltiin pahasti. Vaikka oli kolme muutakin jungmannia, niin O'Brien sai osalleen enimmät säädyttömyydet. Siihen ei ollut muuta syytä, kuin että hän oli vahvempi ja uskaliaampi kuin muut pojat, piti paremmin oikeuksistaan kiinni ja vastusti kaikenlaisia pikkuvääryyksiä, joita miehet harjoittivat poikia vastaan. Heti O'Brienin mentyä miesten lähelle etsiäkseen kuivaa nukkumispaikkaa, potkittiin ja tyrkittiin hänet syrjään. Hän kiroili heidän itsekästä karkeuttaan, ja lyöntejä, potkuja ja sadatteluja satoi hänen päälleen. Kaikilla oli kurjaa, mutta hän sai kärsiä pahimmin, ja vain hänen harvinaisen voimakas elämänkipunansa auttoi hänet kestämään kaiken.

Päivät kuluivat, ja miesten voimattomuus kasvoi; heidän ärtyisyytensä ja huono tuulensa lisääntyi, mikä puolestaan aiheutti O'Brienille yhä uusia kärsimyksiä. Kuudentenatoista päivänä koko miehistö oli puolikuollut nälästä, ja he seisoivat pienissä joukoissa puhellen matalalla äänellä ja silloin tällöin vilkuillen O'Brieniin. Päivällisaikaan neuvottelut johtivat päätökseen. Kapteeni otti puhevuoron. Kaikki kokoontuivat perään.

"Hyvät miehet", kapteeni aloitti, "me olemme kauan olleet ruokaa vailla — kaksi viikkoa ja kaksi päivää, mutta se tuntuu pitemmältä ajalta kuin kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Me emme voi enää kauempaa kestää. On luonnonvastaista olla vatsa tyhjänä ja kuitenkin kestää. Tässä meille tulee esille vakava kysymys: onko parempi, että kaikki kuolevat, kuin että vain yksi kuolee. Meillä on jo toinen jalka haudassa. Jos vain yksi meistä kuolee, voivat muut elää, kunnes laiva tulee näkyviin. Mitä te sanotte?"

Michael Behane, mies, joka oli ollut ruorissa _Francis Spaightin_ kaatuessa, huusi, että ehdotus oli hyvä. Muut yhtyivät huutoon.

"Otetaan joku pojista!" huusi Sullivan, muuan Tarbutin mies, katsellen tarkoittavasti O'Brieniin.

"Minä olen sitä mieltä", kapteeni jatkoi, "että olisi jalo teko, jos joku kuolisi toisten edestä."

"Niin, se olisi jalo teko!" säestivät miehet.

"Ja minä olen sitä mieltä, että on parasta, että joku jungmanni kuolee. Heillä ei ole perheitä huollettavanaan, eikä heitä myöskään surra niin paljon kuin niitä, joilla on vaimo ja lapsia."

"Se on oikein! Aivan oikein! Se olisi parasta", mutisivat miehet keskenään.

Mutta kaikki neljä jungmannia vastustivat tätä vääryyttä.

"Meidän elämämme on meille täsmälleen yhtä rakas kuin teidän teille", väitti O'Brien. "Ja meidän perheemme myöskin. Ja mitä vaimoon ja lapsiin tulee, niin kuka huolehtii minun vanhasta äidistäni, joka on leski; sen sinä hyvin tiedät, Michael Behane, joka olet Limerickistä. Se ei ole oikeudenmukaista. Vedetään arpaa kaikki, niin matruusit kuin jungmannitkin."

Mahoney oli ainoa mies, joka asettui poikien puolelle. Sullivan ja kapteeni vaativat itsepäisesti, että vain jungmannien oli vedettävä arpa. Vaihdettiin teräviä sanoja, ja kesken tätä Sullivan kääntyi O'Brieniin kähisten:

"Olisi kerrassaan kunnon työ, jos tekisimme sinusta selvän. Sen sinä olet ansainnut. Se juuri olisi oikea tapa, ja sen me myöskin teemme."

Hän astui askeleen O'Brieniä kohden iskeäkseen hänet maahan ja heti ryhtyäkseen teurastukseen; muutkin lähenivät poikaa ja ojensivat kätensä häntä kohden. Hän vetäytyi takaperin ja huusi samalla suostuvansa arvanvetoon jungmannien välillä.

Kapteeni taittoi neljä eripituista puutikkua ja ojensi ne Sullivanille.

"Sinä luulet kyllä, ettei arvanveto käy oikein", sanoi tämä pisteliäällä äänellä O'Brienille. "Kai siis on parasta, että sinä vedät."

O'Brien suostui siihen. Hänen silmilleen sidottiin nenäliina, ja hän asettui polvilleen kannelle selkä Sullivaniin.

"Se kuolee, jolle sinä nimität lyhyimmän tikun", sanoi kapteeni.

Sullivan piti tikkua ilmassa. Muut olivat piilossa hänen kädessään, niin että kukaan ei voinut sanoa, oliko se lyhyin vai ei.

"Kenen tikku tämä on?" kysyi Sullivan.

"Pikku Johnny Sheehanin", vastasi O'Brien.

Sullivan pani tikun pois. Katselijat eivät voineet sanoa, oliko se onnettomuutta tuottava. Sullivan kohotti toisen tikun. "Kenen tämä on?"

"George Burnsin."

Tikku asetettiin muiden joukkoon ja kolmas kohotettiin. "Ja kenen tämä?"

"Minun", sanoi O'Brien. Nopealla liikkeellä Sullivan viskasi tikut sekaisin. Kukaan ei ollut nähnyt mitään.

"Sinä vedit oman nimesi", julisti Sullivan.

"Hyvin tehty", mutisivat useimmat miehet.

O'Brien oli sangen rauhallinen. Hän nousi, otti siteen silmiltään ja katsoi ympärilleen.

"Mikä se oli?" kysyi hän.

"Lyhyin tikku?"

Kapteeni osoitti kannella olevaa neljää tikkua.

"Kuinka tiedätte, että tikku oli minun?" kysyi O'Brien. "Näitkö sinä sitä, Johnny Sheehan?"

Johnny Sheehan, pojista nuorin, ei vastannut mitään.

"Näittekö te?" O'Brien kysyi Mahoneylta.

"En, en nähnyt."

Miehet mutisivat ja murisivat.

"Se kävi aivan oikein", virkkoi Sullivan. "Sinulla oli samat mahdollisuudet kuin muillakin, ja sinä hävisit, siinä kaikki."

"Se kävi aivan oikein", yhtyi kapteeni. "Enkö minä nähnyt omin silmin? Lyhyin tikku oli sinun, O'Brien, ja parasta on, että laittaudut valmiiksi. Missä kokki on? Tulkaa tänne, Gorman. Menkää joku hakemaan soppakulhon kantta. Gorman, tehkää velvollisuutenne kuin mies."

"Mutta miten minä sen teen?" kysyi kokki. Hän oli horjuvainen ihminen; laimeat silmät ja veltto leuka olivat todisteena siitä.

"Tämä on murhaa!" huusi O'Brien.

"Minä en tahdo saada mitään", Mahoney selitti. "En palastakaan ota suuhuni."

"Silloin sinun osasi joutuu jollekin viisaammalle", sanoi Sullivan pilkallisesti. "Tee velvollisuutesi, kokki."

"Ei pojan teurastaminen ole minun velvollisuuteni", vastusti Gorman veltosti.

"EIlette hommaa meille ruokaa, niin joudutte itse ruoaksi", uhkasi Behane. "Jonkun täytyy kuolla, — ja yhtä hyvin se voitte olla te kuin joku toinen."

Johnny Sheehan puhkesi itkuun. O'Brien kuunteli tuskaisena. Hänen huulensa värisivät, ja väliin hänen koko ruumiinsa vavahti.

"Minä olen ottanut hyyryn kokkina", selitti Gorman. "Ja minä olisin kokki, jos täällä olisi jonkinlaista kapyysia. Mutta murhassa en tahdo olla mukana. Se ei kuulu sitoumukseen. Minä olen kokki..."

"Ja kokkina sinä olet vielä vain minuutin verran", sanoi Sullivan töykeästi, ja samalla hän tarttui kokin tukkaan taivuttaen pään taaksepäin, niin että kaula jännittyi. "Missä sinun veitsesi on, Mike? Annahan tänne!"

Tunnettuaan teräksen kurkullaan Gorman valitti:

"Minä teen sen, jos te pitelette poikaa."

Kokin kurja tila tuntui jollakin tavoin terästävän O'Brieniä.

"Hyvä on, Gorman", virkkoi hän. "Käykää töihin vain. Minä tiedän kyllä, ettette mielellänne tahdo tehdä sitä. Niin, hyvä on, sir", sanoi hän kapteenille, joka oli raskaasti laskenut kätensä hänen käsivarrelleen. "Teidän ei tarvitse pidellä minua, sir. Minä seison hiljaa."

"Anna olla ulisematta ja mene hakemaan soppakulhon kantta", komensi Behane Johnny Sheehania antaen tälle samalla valtavan korvapuustin.

Poika, joka tuskin oli muuta kuin lapsi, meni hakemaan. Hän kömpi ja hoiperteli laivan kannen yli nälän näännyttämänä. Kyyneleet vuotivat yhä hänen poskilleen. Behane otti kannen antaen hänelle vielä korvapuustin.

O'Brien otti takin päältään ja paljasti oikean käsivartensa. Hänen alahuulensa vapisi yhä, mutta hän hillitsi itsensä hyvin. Kapteeni avasi kynäveitsen ja ojensi sen Gormanille.

"Mahoney, kertokaa äidilleni, miten minun on käynyt, jos joskus pääsette vielä kotiin", pyysi O'Brien.

Mahoney nyökkäsi.

"Tämä on häpeällinen murha, kirotun häpeällinen murha", sanoi hän. "Pojan liha ei tule teidän kenenkään hyväksi. Uskokaa minun sanani. Te ette tule hyötymään siitä... ei kukaan teistä."

"Selvä!" komensi kapteeni. "Pitäkää te kantta, Sullivan — noin — aivan alla. Älkää läiskyttäkö mitään. Se on kallisarvoista tavaraa."

Gorman teki ponnistuksen. Veitsi oli tylsä. Itse hän oli heikko. Sitäpaitsi hänen kätensä tärisi niin voimakkaasti, että hän oli vähällä pudottaa veitsen. Pojat istuivat kyyristyneinä syrjässä itkien ja nyyhkyttäen. Kaikki merimiehet, Mahoneyta lukuunottamatta, ahtautuivat uhrin ympärille katselemaan.

"Olkaa mies, Gorman", -kehoitti kapteeni.

Onneton kokki sai kouristuksenomaisen päättäväisyyden puuskan, ja hän sahasi veitsenterällä O'Brienin rannetta. Suonet olivat poikki. Sullivan piteli kulhonkantta aivan alla. Katkaistut suonet ammottivat, mutta punaista virtaa ei pulpunnut esiin. Niissä ei ollut verta. Suonet olivat kuivat ja tyhjät. Kukaan ei sanonut mitään. Synkät ja hiljaiset olennot keinuivat edestakaisin laivan joka liikahduksella. Kaikkien silmät tuijottivat tätä käsittämätöntä ja ihmeellistä — kuivia suonia elävässä ihmisessä.

"Se on varoitus", huusi Mahoney. "Laskekaa poika irti. Uskokaa minun sanojani. Hänen kuolemansa ei hyödytä teitä ketään."

"Koettakaa kyynärpäätä — vasenta kyynärpäätä; se on sydäntä lähempänä", sanoi kapteeni vihdoin käheällä ja tukahtuneella äänellä.

"Antakaa veitsi minulle", sanoi O'Brien karskisti ja otti veitsen kokin kädestä! "Minä en jaksa kauemmin katsella tätä..."

Aivan rauhallisesti hän leikkasi vasemman kyynärpään valtasuonen, mutta hän ei kyennyt sen enempää kuin kokkikaan saamaan verta esille.

"Ei hyödytä mitään", sanoi Sullivan.

"Parasta on tehdä loppu hänen kurjuudestaan ja leikata kaula poikki."

Jännitys oli liian voimakas pojalle.

"Älkää tehkö sitä!" huusi hän. "Ei minun kaulassanikaan ole verta. Antakaa minulle vähän aikaa. Minulla on niin kylmä, ja väsyttää niin kovin. Antakaa minun maata ja nukkua vähän. Silloin minun tulee lämmin ja veri rupeaa kiertämään."

"Ei se auta", väitti Sullivan. "Ikäänkuin sinä voisit nukkua näissä oloissa! Sinä et nuku, eikä sinun tule lämmin. Katsokaa häntä. Hänellä on horkka."

"Minä olin sairaana Limerickissä eräänä iltana", kiiruhti O'Brien sanomaan väliin, "eikä tohtori voinut iskeä suontani.. Mutta kun olin nukkunut muutamia tunteja ja tullut sängyssä lämpimäksi, niin veri virtasi itsestään. Se on totta kuin päivä. Älkää murhatko minua!"

"Hänen suonensa ovat nyt auki", sanoi kapteeni. "Ei maksa vaivaa pitkittää hänen kurjuuttaan. Laittakaa niin, että tästä tulee loppu."

He aikoivat heittäytyä O'Brienin kimppuun, mutta tämä vetäytyi tieltä.

"Minä tapan teidät!" huusi hän. "Älkää koskeko minuun, Sullivan! Minä kummittelen! Joko nukutte tai valvotte, niin minä kummittelen teille, kunnes kuolette!"

"Tämä on häpeällistä!" huudahti Behane. "Jos lyhyt tikku olisi ollut minun, olisin antanut tovereitten katkaista pääni ja kuollut iloisena."

Sullivan hypähti ja tarttui poika raukan hiuksiin. Toisetkin hyökkäsivät jungmannin kimppuun. O'Brien potki ja rimpuili vastaan, puri ja löi käsiä, jotka kaikilta suunnilta ojentuivat häntä kohti. Pikku Johnny Sheehan puhkesi rajuun itkuun, mutta miehet eivät välittäneet hänestä. O'Brien taivutettiin takaperin kantta vastaan kulhonkansi kaulan alla. Gorman työnnettiin esiin. Joku oli pistänyt ison tuppipuukon kokin käteen.

"Tee velvollisuutesi! Tee velvollisuutesi!" ulvoivat miehet.

Kokki kumartui eteenpäin, mutta kohdattuaan pojan katseen menetti rohkeutensa.

"Ellet sinä sitä tee, niin minä tapan sinut omin käsin", huusi Behane.

Parjauksia ja uhkauksia sateli joka taholta kokille. Hän epäröi vieläkin.

"Hänen suonissaan on ehkä enemmän verta kuin O'Brienin", virkkoi Sullivan tarkoituksellisella äänellä.

Behane tarttui Gormania hiuksiin ja taivutti hänen päänsä taaksepäin; Sullivan yritti saada tuppipuukon käsiinsä, mutta Gorman ei tahtonut antaa sitä.

"Päästäkää, niin minä teen sen!" kirkui hän epätoivoisena. "Älkää leikatko minulta kurkkua! Minä teen sen! Minä teen sen!"

"Pankaa sitten lopultakin toimeksi", sanoi kapteeni uhaten.

Gorman antoi työntää itsensä uhrin viereen. Hän katsoi poikaa ja ummisti silmänsä mutisten rukousta. Sitten hän teki suljetuin silmin mitä hänen oli käsketty tehdä. O'Brien päästi huudon, joka pian vaimeni korisevaksi ääneksi. Miehet pitelivät häntä, kunnes hän lakkasi rimpuilemasta; sitten he laskivat hänet kannelle. He olivat kiihkeitä ja kärsimättömiä, kirouksilla ja uhkauksilla he ahdistivat Gormania kiirehtimään aterian valmistamista.

"Antakaa olla, veriset teurastajat", sanoi Mahoney levollisesti. "Antakaa olla, sanon minä. Nyt ette tarvitse sitä enää. On niinkuin minä sanoin: te ette hyödy mitään pojan verestä. Heitä se laidan yli, Behane Heitä pois se."

Behane, joka yhä piti kulhonkantta molemmin käsin, katsahti ylähankaan. Hän meni partaan luo ja heitti kannen sisältöineen mereen. Muuan laiva lasketti täysin purjein heitä kohden tuskin meripenikulman päässä. He olivat olleet niin puuhaansa kiintyneitä, että olivat kokonaan unohtaneet hoitaa tähystystä. Kaikki näkivät laivan lähestyvän, — kölin kiiltävä, kuparilla katettu etuosa leikkasi vettä kuin kultainen veitsi, etupurjeet lehahtivat hitaasti joka kerralla, kun keula painui aallonpohjaan, ja tuo valkoinen purjekankainen vuori kumarsi kohahtaen jokaiselle isolle aallolle.

Kun laiva nousi tuuleen kaapelinmitan päässä, sai _Francis Spaightin_ kapteeni vauhtia ja määräsi, että suojusvaate oli levitettävä O'Brienin ruumiin yli. Vieraasta laivasta laskettiin vesille pelastusvene, joka suuntasi kulkunsa heitä kohden. John Gorman nauroi. Ensin hän nauroi hiljaa, mutta sitten hän tervehti jokaista aironvetoa kouristuksenomaisesti kasvavalla iloisuudella. Tämä mielipuolinen nauru otti vastaan pelastusveneen, kun se laski laivan kylkeen ja sen päällikkö nousi kannelle.

MEIDÄN HERRAMME PETTÄJÄ

Seitsemän viikkoa oli _Mary Rogers_ luovaillut 500:lla etel. Atlantin ja Tyynen meren välillä, mikä merkitsee, että se oli seitsemän viikkoa ponnistellut Kap Hornin kiertämisessä. Seitsemän viikkoa sillä oli ollut joko erittäin kova tuuli tai ainakin kova tuuli, joka oli kiikuttanut sen peloittavan Terra Del Fuego-rannikon suojanpuolelle; mahtavat mainingit äkillisen tyyneyden keskellä olivat olleet vähällä ajaa sen maihin. Seitsemän viikkoa se oli kamppaillut Kap Hornin aallokkoa vastaan ja saanut siltä erinäisiä korvapuusteja ja lyöntejä. Se oli puualus; alituinen keikkuminen oli avannut sen saumat, niin että pumppumiehiä piti vaihtaa kahdesti päivässä.

_Mary Rogers_ oli rasittunut, miehistö oli rasittunut, ja pitkä Dan Cullen, kapteeni, oli myöskin rasittunut. Hän oli ehkä kaikkein rasittunein, sillä hänen hartioillaan oli tämän jättiläiskamppailun vastuu. Hän nukkui enimmäkseen vaatteet päällään, mutta hän nukkui hyvin harvoin. Hän harhaili pitkin kantta öisin, pitkänä, rotevana, tuikeana aaveena, kolmenkymmenen vuoden merielämän mustaksi ahavoittamana ja karvaisena kuin simpanssi. Häntä vainosi alituinen ajatus, Kap Hornin purjehdussääntö: "_Teittepä mitä tahansa, niin kaikin mokomin pitäkää läntinen kurssi_!" Se oli hänen päähänpinttymänsä. Hän ei ajatellut muuta, paitsi joskus pilkatessaan Meidän Herraamme, joka oli antanut tällaisen sikamaisen sään.

_Läntinen kurssi!_ Hän kamppaili Kap Hornin kanssa ja oli jo parikymmentä kertaa ollut suotuisassa asemassa kahdenkymmenen mailin päässä koillisesta tai pohjoiskoillisesta kärjestä. Mutta joka kerta iankaikkinen länsituuli viskasi hänet takaisin ajelehtimaan itäänpäin. Myrsky toisensa jälkeen ajoi hänet aina 640:lle etel., antarktisen ajojään eteen, ja hän lupasi pimeyden valloille kuolemattoman sielunsa pikku tippasesta läntistä kurssia, tuulenhenkäyksestä, mikä auttaisi hänet kiertämään niemenkärjen. Mutta hänen täytyi pitää itäistä kurssia. Epätoivoissaan hän oli koettanut päästä pienen Le Maire-salmen läpi. Kun hän oli puolivälissä, muuttui tuuli pohjoisluoteeseen, ilmapuntari laski 28,88:aan, ja hän kääntyi ajautuen mielettömästi raivoavan myrskyn edellä, eikä puuttunut kuin hiuksenverta, jotta hän olisi toimittanut _Mary Rogersin_ mustahampaisille luodoille. Kaksi kertaa hän oli ohjannut läntistä kurssia Diego Ramirez-kallioille, ja toisella kerralla hän pelastui kahden lumituiskun välillä, mutta silloin hän oli jo melkein hipaissut kareja, jotka olivat aiheuttaneet niin monen laivan turmion.

Tuulta! Kapteeni Dan Cullen kävi mielessään läpi kaikki kolmekymmentä merimiesvuottaan todistaakseen, ettei milloinkaan ennen ollut sillä lailla tuullut. Hänen väittäessään tätä itsekseen _Mary Rogers_ nousi tuuleen, ja vahvistukseksi se kallistui aina laivaluukkuihin asti, ennenkuin puolta tuntia oli kulunut. Sen uusi isomärssypurje ja upo-uusi kahvelikeulapurje lensivät pois kuin silkkipaperipalat, ja viisi purjetta, kaksinkertaisesti nuoritettua, lähti irti ja repeytyi. Ja ennenkuin päivä koitti, _Mary Rogers_ kallistui vielä kaksi kertaa; partaisiin täytyi lyödä reikiä, jotta merivesi ei rasittaisi kantta liikaa.

Keskimäärin kerran viikossa kapteeni Dan Cullen näki välähdyksen auringosta. Kerran aurinko paistoi kymmenen minuuttia päivällisen aikaan, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen puhkesi uusi hirmumyrsky, molemmat vahdit vähensivät purjeita, ja kaikki hautautui ruoskivan lumituiskun pimeyteen. Kerran kapteeni Dan Cullen ei neljääntoista päivään voinut mitata keskipäiväkorkeutta. Harvoin hän saattoi tietää asemaansa edes puolen asteen tarkkuudella, paitsi milloin maa oli näkyvissä, sillä aurinko ja tähdet olivat aina pilvien takana, ja oli niin pimeätä, että parhaimmillaankin ollen oli melkein mahdotonta tehdä tarkkoja havaintoja. Maailma oli kiedottu harmaaseen huntuun. Pilvet olivat harmaita, suuret, keinuvat laineet olivat lyijynharmaita, pärskehtivät aallonharjat olivat harmaata vaahtoa, vieläpä harvalukuiset albatrossitkin olivat harmaita, eivätkä lumihiutaleetkaan olleet taivaan tumman holvin alla valkoisia, vaan harmaita.

Elämä _Mary Rogersilla_. oli harmaata — harmaata ja synkkää. Merimiesten kasvot olivat siniharmaat; merivesi aiheutti niihin ihohaavoja ja paiseita, jotka kiduttivat heitä kamalasti. He olivat kuin varjoja. Seitsemän viikon aikana heillä ei keulasopessa eikä kannella ollut ollut kuivaa langanpätkääkään päällään. He olivat unohtaneet, miltä tuntui nukkua kokonainen vahdin aika, ja kaikissa muutoissa kuului komento: "Kaikki miehet kannelle!" He varastivat silloin tällöin pienen levottoman uinahduksen, ja he nukkuivat öljyvaatteissaan aina valmiina heräämään. He olivat väsyneitä ja lopenkuluneita tehdäkseen kahden vahdin aikana enempää kuin yhden vahdin työn. Siksi molemmat vahdit olivat niin usein kannella. Eivätkä nämä ihmisvarjot voineet laiskoitella; vain jalan katkeaminen saattoi vapauttaa miehen työstä, ja ennestään oli jo kaksi, joiden luita kannen yli lyövät aallot olivat särkeneet.

Eräs, joka myöskin oli vain ihmisen varjo, oli George Dorety. Hän oli laivan ainoa matkustaja, liikkeen ystävä, joka oli päättänyt tehdä matkan terveytensä takia. Mutta seitsemän viikkoa Kap Hornia ei ollut parantanut hänen terveyttään. Hän huohotti ja valitteli hytissään pitkät, keinuvat yöt umpeensa, ja kannella ollessaan hän oli kylmyyden takia niin kääritty, että muistutti liikkuvaa pukuvarastoa. Päivällisillä kajuuttapöydän ääressä, missä oli niin pimeätä, että kattolamput paloivat alituisesti, hän näytti yhtä siniharmaalta kuin sairain, kurjin keulasopen mies. Eikä kapteeni Dan Cullenin katseleminen pöydän yli ollut omiaan tekemään hänen mieltään lainkaan iloisemmaksi. Kapteeni Cullen pureksi ja mulkoili mykkänä. Mulkoilut tarkoittivat Meidän Herraamme, ja joka puraisulla hän kertasi ainoata ajatusta, mikä hänen päässään oli: _pidä läntistä kurssia!_ Hän oli suuri, karvainen elukka, eikä hänen näkemisensä ollut omiaan kiihoittamaan toisten ruokahalua. Hän piti George Doretya onnettomuutta tuottavana Joonaana, ja sen hän sanoi toiselle kerran jokaisen aterian aikana, tasaten villit muljauksensa Meidän Herramme ja matkustajansa kesken.

Perämieskään ei voinut piristää kituvaa ruokahalua. Hänen nimensä oli Joshua Higgins; hän oli merimies ammatiltaan ja ulkonäkönsä puolesta, mutta roisto luonteeltaan, selkärangaton, luihu olento, sydämetön, itsekäs ja arka, sielua vailla, pelkäsi silmittömästi Dan Cullenia, mutta esiintyi suurena pöpönä miehistölle, joka tiesi, että perämiehen takana oli kapteeni Cullen, lainsäätäjä ja isäntä, hoputtaja ja rankaisi ja kylliksi kykenevä vastaamaan tusinallista kopeita perämiehiä. Tässä inhoittavassa säässä täällä maailman eteläpäässä oli Joshua Higgins heittänyt peseytymisen. Hänen likaiset kasvonsa riistivät George Doretylta tavallisesti senkin vähäisen ruokahalun, mikä hänen oli onnistunut koota. Säännöllisissä oloissa nämä rikokset puhtauden lakeja vastaan olisivat herättäneet kapteeni Cullenin huomiota ja päästäneet auki hänen ruman sanavarastonsa, mutta nykyään hän ajatteli vain läntistä kurssia, eikä häntä liikuttanut mikään muu. Perämiehen kasvojen puhtaudella tai likaisuudella ei ollut mitään vaikutusta läntiseen kurssiin. Myöhemmin, kun he tulisivat 500:lle etel. Tyynelle valtamerelle, Joshua Higgins heti pesisi kasvonsa. Siihen asti George Dorety istui kajuuttapöydän ääressä, missä hämärä ja lampunvalo vaihtelivat, kun lamppuja täytettiin; hän istui näiden molempien miesten välissä, tiikerin ja hyeenan, ja ihmetteli, miksi Meidän Herramme on luonut heidät. Toinen perämies, Matthew Turner, oli oikea merimies ja sitäpaitsi myöskin oikea mies, mutta George Dorety ei saanut nauttia hänen seurastaan, sillä hän söi yksinään toisten lopetettua.

Lauantaiaamuna, heinäkuun 24 päivänä George Dorety heräsi elämän ja kiihkeän vauhdin tunteeseen. Kannelle noustuaan hän näki _Mary Rogersin_ ryntäävän eteenpäin ulvovan kaakkoistuulen kiidättämänä. Vain alempi latvapurje ja haruskeulapurje olivat ylhäällä. Töin tuskin laiva kesti edes nekin, mutta siitä huolimatta teki neljätoista solmua, niinkuin Turner huusi Doretyn korvaan. Ja nyt pidettiin läntistä kurssia. Viimeinkin päästäisiin Kap Hornin ohi... jos tuulta piisaisi. Turner näytti onnelliselta. Taistelun loppu oli näkyvissä. Mutta kapteeni Cullen ei näyttänyt onnelliselta. Hän muljautti Doretyyn ohikulkiessaan. Kapteeni Cullen ei tahtonut antaa Meidän Herramme tietää, että hän oli tyytyväinen tuuleen. Hänellä oli varmat kuvitelmat ilkeästä Jumalasta, ja sydämensä syvyydessä hän uskoi, että jos Jumala tietäisi tuulen olevan suotuisan, niin Hän heti tekisi siitä lopun ja lähettäisi puuskan lännestä päin. Siksi hän lähestyi varovaisesti Meidän Herraamme, piilotti ilonsa mulkoilevien silmäysten ja murisevien kirousten taakse; sillä tavoin hän kyllä pettäisi Meidän Herramme, sillä Meidän Herramme oli ainoa, jota Dan Cullen pelkäsi.

Koko lauantain ja seuraavan yön _Mary Rogers_ kiisi länteen. Se piti yhä edelleen neljätoista solmuaan ja sunnuntaiaamuun mennessä oli edennyt kolmesataaviisikymmentä mailia. Jos tuulta piisaisi, se kyllä pääsisi niemen ohi. Jos se epäonnistuisi ja puuska tulisi miltä suunnalta tahansa pohjoisen ja lounaan väliltä, niin _Mary Rogers_ sinkoutuisi takaisin ja olisi yhtä pahassa asemassa kuin seitsemän viikkoa sitten. Ja sunnuntaiaamuna tuuli tosiaankin tyyntyi. Suuret laineet asettuivat, ja meri silisi. Molemmat vahdit olivat kannella ja nostivat purjetta, niin paljon kuin laiva vain sieti. Ja nyt kapteeni Cullen taas röyhistäyti Meidän Herramme edessä, poltti isoa sikaria, hymyili riemuiten, aivan kuin olisi ollut suunnattoman ihastunut tuulen tyyntymiseen; sisimmässään hän raivosi Meidän Herraamme vastaan siunatun tuulen tappamisesta. _Pitäkää läntinen kurssi!_ Kyllä hän pitäisi, jos vain Meidän Herramme antaisi hänen olla rauhassa. Hiljaisuudessa hän lupautui taas Pimeyden valtojen ikiomaksi, jos ne antaisivat hänen pitää läntistä kurssia. Hänen oli niin helppo lupautua, sillä hän ei uskonut Pimeyden valtoihin. Tosiasiallisesti hän uskoi vain Jumalaan, vaikkakin itse tietämättään. Ja hänen takaperoisessa teologiassaan Jumala _oli_ tosiaankin Pimeyden ylimmäinen. Kapteeni Cullen oli perkeleenpalvelija, mutta hän antoi perkeleelle toisen nimen, siinä kaikki. Päivällisaikaan, kun oli lyöty neljä lasia, kapteeni Cullen käski nostamaan vielä lisäksi yläprammipurjeen. Miehet kävivät työhön käsiksi liukkaammin kuin moneen viikkoon. Heitä ei reipastuttanut ainoastaan läntinen kurssi, vaan myöskin hyvää tekevä aurinko, joka loisti vetryttäen jäykkiä jäseniä. George Dorety seisoi perässä kapteeni Cullenin vieressä vähemmän pyntättynä kuin tavallisesti ja imi lämmintä katsellessaan miesten touhua. Tapaus sattui aivan odottamatta. Yläprammipurjeen raa'alta kuului huuto: "Mies yli laidan!" Joku heitti pelastusrenkaan partaan yli, ja samassa kuului toisen perämiehen ääni kovana ja komentavana: "Ruori alihankaan!" Peräsimessä seisova mies ei kääntänyt tapinkaan vertaa. Hän tiesi paremmin, sillä kapteeni Dan Cullen seisoi hänen vieressään. Hän tahtoi kääntää, kääntää vaikka ympäri koko rattaan toverinsa tähden, joka juuri oli hukkumaisillaan. Hän katsoi kapteeni Dan Culleniin, mutta kapteeni Dan Cullenin kasvot eivät värähtäneetkään.

"Alihankaan! Lujasti alihankaan!" jyrisi toinen perämies rynnäten peräpuolelle.