Part 3

"Olipa kyllä. Se kierteli kannella jonkin aikaa ja tappoi perämiehen. Hän oli sillalla minun luonani ja sai määräyksen tarkastaa luukku numero yhden vaajoja. Vettä tuli paljon, enkä minä ollut oikein varma siitä luukusta. Tuumin juuri nousta tuuleen, kunnes aamu tulisi, kun se aalto tuli perästä päin. Se oli pirullinen. Me saimme siitä sillalle asti. Ensiksi en kaivannut perämiestä, sillä meidän täytyi saada rojua pois ja ottaa selko ovesta ja levittää suojavaate valoräppänälle. Mutta häntä ei näkynyt missään. Ruorimies sanoi nähneensä hänet tikkailla äsken, ennenkuin hyökyaalto tuli. Me etsimme keulasta, me etsimme hänen hytistään, me etsimme konehuoneesta ja me etsimme alemman kannen peräpuolelta — ja siellä hän makasi perävintturien höyryputken kummallakin puolella." Luotsi kiraisi hämmästyen ja hätkäen. "Niin", jatkoi kapteeni väsyneellä äänellä, "hän makasi siellä putken kummallakin puolella. Hän oli näet halkaistu kahtia aivan kuin silli. Aalto oli varmaan tarttunut häneen yläkannella, vienyt mukaansa ja sinkauttanut pää edellä höyryputkea vasten. Se leikkasi hänet kuin voikimpaleen — leikkasi miehen halki silmien välitse ja sitten edelleen, niin että toinen käsi ja jalka olivat kiinni toisessa puoliskossa ja toinen käsi ja jalka toisessa. Kaamean näköistä. Me sovitimme kappaleet yhteen ja kiersimme kankaaseen, ennenkuin laskimme hänet mereen."

Luotsi kiraisi uudelleen.

"Joo, ei siinä mitään mankumista ollut", vahvisti kapteeni. "Oli hyvä, että hänestä pääsi. Se perämies ei ollut mikään oikea merimies. Olisi parhaiten sopinut sikolättiin. Ei mitään kaipaamista."

Maailmassa väitetään olevan kolmenlaisia irlantilaisia — katolilaisia, protestantteja ja pohjoisirlantilaisia — ja että pohjoisirlantilainen on oikeastaan kotoaan muuttanut skottilainen. Kapteeni MacElrath oli pohjoisirlantilainen, mutta vaikka hänen murteensa muistuttikin skottilaisten kieltä, ei mikään suututtanut häntä niin paljon kuin arvelu, että hän olisi Skotlannista kotoisin. Irlantilainen hän oli ja irlantilaisuudestaan hän piti lujasti kiinni — aina siinä määrin, että hän hieman halveksivalla äänellä puhui eteläirlantilaisista ja protestanteista. Itse hän oli presbyteriaani, eikä hänen omassa seurakunnassaan milloinkaan ollut viittä miestä enempää sellaisia, jotka kävivät protestanttien kokouksissa. Hänen kotipaikkansa oli McGillin saari, missä seitsemäntuhatta hänen kaltaistaan vietti niin rauhallista ja raitista elämää, ettei koko saarella ollut kuin yksi ainoa poliisi eikä ainoatakaan ravintolaa.

Kapteeni MacElrath ei pitänyt merestä eikä ollut milloinkaan pitänyt siitä. Mutta hän sai toimeentulonsa siitä, eikä meri hänelle muuta merkinnytkään — se oli hänen työpaikkansa, niinkuin mylly tai paja tai konttori ovat muiden miesten työpaikkoja. Romantiikka ei ollut milloinkaan laulanut seireeninlaulujaan hänelle, eikä seikkailu ollut milloinkaan voinut saada hänen hidasta vertaan kuohumaan. Mielikuvitus puuttui häneltä. Syvyyksien ihmeet eivät merkinneet hänelle mitään. Pyörre- ja hirmumyrskyt, rankkasateet ja vuorovedet olivat esteitä laivan ja sen komentosillalla seisovan käskijän tiellä — esteitä vain eivätkä mitään muuta. Hän oli samalla kertaa nähnyt ja ollut näkemättä vieraiden maiden ihmeitä. Hänen raskaiden silmäluomiensa alle olivat Etelämeren troopilliset ihanuudet kuvastuneet polttavan kirkkaina, pohjoisen Atlantin ja eteläisen Tyynen meren purevat tuulet olivat kylmyydestä kilpailleet, mutta tästä kaikesta hän muisti vain särkyneet ovet, hyrskyjen huuhteleman kannen, huonot laivaluukut, tarpeettoman hiilenkulukin, pitkät viivytykset ja odottamattoman rankkasateen pilaaman laivamaalauksen.

"Minä hoitelen omia asioitani", oli hänen tapana sanoa, ja "omain asiainsa" ulkopuolelta hänellä ei ollut aavistustakaan mistään, mitä omin silmin oli nähnyt. Laivänvarustajayhtiö tiesi hänen hoitavan "asiansa"; muuten hän ei olisikaan nelikymmenvuotiaana ollut päällikkönä _Tryapsicilla_, kolmentuhannen nettotonnin aluksella, jonka kantavuus oli yhdeksäntuhatta tonnia ja arvo viisikymmentätuhatta puntaa.

Hän ei ollut antautunut merimiehen ammattiin vähimmästäkään harrastuksesta, vaan ainoastaan siksi, että se oli hänen kohtalonsa, koska hän oli isänsä toinen poika eikä vanhin. McGillin ala oli rajoitettu, niin että se saattoi elättää vain vissin ihmismäärän. Jokseenkin suuren ylijäämän oli hankittava leipänsä meriltä. Niin oli käynyt sukupolven toisensa jälkeen. Vanhin poika otti maanviljelyksen isänsä perintönä, ja nuorempien poikien oli lähdettävä kyntämään suolaista valtamerta. Siitä johtui, että Donald MacElrath, maanviljelijän poika ja lapsena vain maantöitä tehnyt, oli vaihtanut turpeen, jota rakasti, mereen, jota vihasi, mutta jonka kyntäminen oli hänen kohtalonsa. Hän oli sitä kyntänyt kaksikymmentä vuotta. Teräväpäisenä, kylmäverisenä, raittiina, työteliäänä ja vireänä hän oli ponnistautunut laivapojasta ja tavallisesta merimiehestä purjelaivan perämieheksi ja kapteeniksi, minkä jälkeen hän muutti höyrylaivastoon ja nousi pienemmiltä päällikönpaikoilta suuremmille, kunnes vihdoin joutui vanhan _Tryapsicin_ komentosillalle; se oli kylläkin vanha alus, mutta viidenkymmenentuhannen puntansa arvoinen ja yhä edelleen kykenevä kaikilla ilmoilla rahtaamaan yhdeksäntuhatta tonniaan.

_Tryapsicin_ komentosillalta, tältä korkealta paikalta, jonka hän oli saavuttanut kilvoitellessaan kilpailujen maailmassa, hän nyt katseli Dublinin sataman suuta, kaupunkia, joka näkyi hämäränä pilvisen taivaan alla, ja laivojen taklauksista kutoutunutta verkkoa satamassa. Hän palasi matkalta, joka oli yhtä pitkä kuin kaksi kertaa maapallon ympäri, ja loppumattomien edestakaisten purjehdusten jälkeen tapaisi nyt vaimonsa, jota ei ollut nähnyt kahteenkymmeneenkahdeksaan kuukauteen, ja poikansa, jota ei ollut nähnyt milloinkaan ja joka jo osasi sekä kävellä että puhua. Hän näki lämmittäjien ja lastaajien tulevan keulasopen aukosta hypäten kuin kaniinit kopistaan ja menevän ruosteisen kannen poikki peräpuolelle satamalääkärin tarkastettaviksi. Ne olivat kiinalaisia ilmeettömine, sfinksimäisine kasvoineen ja laahasivat jalkojaan, kuin kömpelöt jalkineet olisivat olleet liian raskaat heidän laihoille säärilleen.

Hän näki ne eikä kuitenkaan nähnyt niitä seistessään siinä käsi lippalakkinsa alla ja raapiessaan miettiväisesti hiekanväristä tukkaansa. Se näet, minkä hän näki edessään, oli vain taustana _hänen_ rauhanihanteelleen — unelmakuvalle, jota hän usein pitkinä öinä katseli komentosillalla, kun vanha _Tryapsic_ kieritteli raivostuneen valtameren kynsissä kansi hyrskyjen huuhtelemana ja köysistö tuulessa valittaen. Siinä kuvassa hän näki olkikattoisen maalaistalon, minkä pihalla lapset leikkivät auringonpaisteessa ja minkäs ovelta hyvä äiti katseli heitä. Siellä oli mylvivää karjaa ja kaakattavia kanoja, ja hevoset kuopivat tallissa; hänen isänsä tila oli lähinnä, ja kauempana näkyivät metsättömät, mätäspäiset maat ja aidatut kedot, jotka hyvin hoidettuina ja säännöllisesti jaoiteltuina ulottuivat pehmeine viivoineen aina matalien kukkuloiden huipuille. Sellainen oli hänen tulevaisuudenkuvansa ja hänen unelmansa, hänen romantiikkansa ja satuseikkailunsa, hänen ponnistustensa päämäärä, hänen nykyisen työnsä kaukaa vilkuttava palkinto — näiden pitkien, ylen pitkien matkojen, jotka hän merenkyntäjänä oli tehnyt maailman ympäri.

Maultaan ja mieliteoiltaan tuo paljon matkustanut mies oli alkuperäisempi ja vaatimattomampi kuin yksinkertaisin talonpoika. Hänen isänsä oli täyttänyt seitsemänkymmentäyksi vuotta eikä ollut milloinkaan nukkunut edes yhtä ainoata yötä muualla kuin omassa sängyssään oman kattonsa alla McGillin saarella. Sellainen oli kapteeni MacElrathin mielestä ihanteellista elämää, ja hän ihmetteli jokaista, joka ilman pakkoa saattoi jättää maankamaran ja lähteä merille. Tuolle paljon matkustaneelle miehelle maailma oli jokseenkin yhtä tuttu kuin työpajassaan istuvalle rajasuutarille oma kylänsä. Kapteeni MacElrathin käsityksen mukaan maailma oli kylä. Hän näki sen kujat tuhannen mailin pituisina — niin, vielä pitempinäkin — ja niissä oli mutkia, joista käännyttiin ohi maailman myrskyisimpien nienten tahi poikettiin rauhallisemmille vesille. Siellä oli poikkikujia, jotka toiseen suuntaan johtivat kukkaismaihin ja kesämerille ja toiseen suuntaan loppumattomien, purevien myrskyjen keskelle tai kohtaamaan vaarallisia ajelehtivia jäävuoria. Valonkimmelteiset kaupungit toimivat näiden pitkien kujien tavaramakasiineina — paikkoina, joissa tehtiin kauppoja, täytettiin varastot, otettiin tai purettiin lastia ja saatiin Lontoosta, laivanvarustajalta määräyksiä mennä toiselle taholle, aina vain pitkiä, pitkiä merikujia myöten hakemaan uutta lastia tuolta ja purkamaan täällä, rahtaamaan tavaraa minne tahansa, kunhan vain rahaa tuli eikä vakuuttaja kieltänyt. Mutta kaikkea moista oli ikävä ajatella, ja paitsi sitä, että hän sai siitä toimeentulonsa, hän ei voinut tuntea siitä vähintäkään tyydytystä.

Kun hän viimeksi oli ottanut jäähyväiset vaimoltaan — kaksikymmentäkahdeksan kuukautta sitten — he olivat eronneet Cardiffissa. Hän lähti silloin Valparaisoon hiililastissa — täsmälleen yhdeksäntuhatta tonnia. Valparaisosta hän meni Austraaliaan kevyesti lastattuna, kuudentuhannen mailin matkan, jonka loppupuolta uhkaavat myrsky ja hiilenpuute. Sitten taas hiilten kera Oregoniin, seitsemäntuhatta tonnia, ja melkein yhtä pitkä matka Japaniin ja Kiinaan kappaletavaralastissa. Sieltä Jaavaan ottamaan sokeria Marseilleen, sitten takaisin pitkin Välimerta Mustalle merelle ja edelleen hirmumyrskyjen lävitse Baltimoreen ruuma täynnä malmia. Jälleen hiilipula ja pakko poiketa Bermudaan varastoa täyttämään. Sitten rahtausta jonkin aikaa — Norfolk, Virginia — mukana salaperäinen lasti kieltotavaraa ja kurssi Etelä-Afrikkaan erään mystillisen saksalaisen superkargon alaisena, jonka rahtaajat olivat lähettäneet laivalle. Madagaskarin luo neljän solmun nopeudella superkargon määräysten mukaan. Hiljainen pelko, että Venäjän laivasto saattoi tarvita hiiliä. Rettelöitä ja viivytyksiä, pitkiä odotuksia merellä, kansainvälisiä selkkauksia, koko maailma järkytettynä vanhan _Tryapsicin_ ja sen kieltotavaralastin puolesta — ja sitten edelleen Japaniin Sassebon satamaan. Takaisin Austraaliaan, uusi rahtaus, kappaletavaraa Sydneystä, Melbournesta ja Adelaidesta Mauritiukselle, Lorenzo Marquesille, Durbaniin, Algoan lahteen ja Kapkaupunkiin. Ceyloniin saamaan määräyksiä, ja Ceylonista Rangooniin lastaamaan riisiä Rio de Janeiroon. Sieltä Buenos Ayresiin ottamaan maissia Suur-Britanniaa tai mannermaata varten, pysähdys St. Vincentissä, jonne tuli määräys mennä Dubliniin. Kaksi vuotta ja neljä kuukautta eli kahdeksansataaviisikymmentä päivää lokikirjan mukaan oli laiva höyrynnyt edestakaisin pitkin tuhansien mailien pituisia valtameriteitä ja tullut taas takaisin Dubliniin. Ja nyt kapteeni MacElrath oli äärimmäisen väsynyt.

Pieni hinaajalaiva oli nyt ottanut _Tryapsicin_ haltuunsa; kovalla metelillä ja kimeiden komentosanojen sinkoillessa vanha merenkulkija hiljaa vedettiin telakkaporttien läpi Ring's Endin poukamaan. Keulasta ja perästä heitettiin köydet maihin ja rautaketju lasketettiin keskilaivalta. Pieni joukko iloisena odottelevia ihmisiä oli jo kokoontunut laskupaikalle.

"Antakaa merkki!" komensi kapteeni

MacElrathin paksu, pitkäveteinen ääni, ja kolmas mies ryhtyi heti työskentelemään konehuoneen merkinantolaitteen kimpussa.

"Rantaporras ulos!" huusi toinen mies, ja kun se oli tehty: "Hyvä juttu!"

Se oli miehistön viimeinen tehtävä — tämä rantaportaan heittäminen. "Hyvä juttu!" oli sama kuin jäähyväiset. Matka oli loppunut, ja kaikki kiiruhtivat ruosteisen kannen yli innokkaasti keulaan, minne olivat etukäteen pakanneet tavaransa päästäkseen heti maihin. Maan kaipuu oli heissä kaikissa väkevä, ja väkevä se varmasti oli myös kapteeni Elrathissa, kun hän murahti 'hyvästi' poislähtevälle luotsille ja meni hyttiinsä. Rantaporrasta nousi joukko tullimiehiä sekä tarkastusmies, asiamiehen kirjanpitäjä ja muutamia kantajia. Viimeksimainitut puhdistivat reippaasti kapteenin hytin, ja asiamies odotti saadakseen hänet mukaansa konttoriin.

"Lähetittekö tiedon vaimolleni?" oli ollut hänen ensimmäinen kysymyksensä tavattuaan kirjanpitäjän.

"Kyllä — sähkösanoman — heti kun teidän tulostanne ilmoitettiin."

"Sitten hän kyllä tulee aamujunassa", oli hän mutissut itsekseen ja mennyt peseytymään ja muuttamaan vaatteita.

Hän heitti viimeisen silmäyksen hyttiinsä ja molempiin seinällä riippuviin valokuviin, joista toinen esitti hänen vaimoaan, toinen lasta — hänen lastaan, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Sitten hän meni ruokasaliin, jonka seinät olivat paneloidut setrillä ja vaahteralla ja jonka keskellä oli pitkä kymmenen hengen ruokapöytä. Tämän pöydän ääressä hän oli aterioinut koko matkan ikävän ajan. Siellä ei oltu milloinkaan naurettu eikä rattoisasti keskusteltu. Hän oli syönyt melkein raivoisan hiljaisuuden vallassa, jota jakamassa oli vain kaksi äänettömästi tarjoilevaa aasialaista. Ja nyt hän äkkiä tunsi sen rajattoman yksinäisyyden, jossa hän oli elänyt kolmanneksen kolmatta vuotta. Kaiken rauhattomuuden ja kaikki ikävyydet hän oli pitänyt omana tietonaan. Hän ei ollut uskonut niitä kenellekään. Hänen molemmat lähimmät miehensä olivat liian nuoria ja eloisia ja perämies liian tyhmä. Ei voinut mitenkään neuvotella heidän kanssaan. Yksi ainoa matkustaja oli jakanut hänen hyttinsä: raskaan edesvastuun tunne. He olivat syöneet yhdessä, kävelleet yhdessä edestakaisin komentosillalla ja menneet yhdessä nukkumaan.

"Uh!" murahti hän ajatellessaan tätä ikävää toveria. "Nyt minä olen sinusta onnellisesti päässyt — joksikin aikaa."

Maihin päästyään hän sivuutti viimeiset, tavaroitaan kantavat miehet, ja asiamiehen luona hän sai asiansa toimitetuksi tavanmukaisen hitaasti. Siellä häntä kehoitettiin "lähtemään ulos ja ottamaan lasi", mutta hän pyysi maitoa ja soodaa.

"En kylläkään ole ehdoton vesipoika", hän selitti, "mutta en voi sietää olutta enkä whiskyä."

Aikaisin iltapäivällä, lopetettuaan miehistön palkanmaksun, hän kiiruhti siihen yksityiskonttoriin, jossa oli sanottu hänen vaimonsa odottavan.

Hänen silmänsä etsivät naista ensin, vaikka hänellä oli kova kiusaus vilkaista pienokaista, joka istui tuolilla naisen vieressä. Syleiltyään vaimoaan pitkään hän piteli häntä käsivarrenmitan päässä katsellen kauan ja vakavasti hänen kasvoihinsa, ikäänkuin tutkiakseen jokaista hänen piirrettään, ja ihmetteli, ettei voinut huomata niissä jälkeäkään kuluneesta ajasta. Vaimo piti häntä lämminsydämisenä miehenä. Mutta jos olisi tiedusteltu kapteenin lähimpien miesten mielipidettä, he olisivat vastanneet, että hän oli tuima ja töykeä.

"No, Annie, miten sinä jaksat?" kysyi hän vetäen toisen jälleen puoleensa.

Sitten hän taas työnsi hänet luotaan ja katseli naista, joka kymmenen vuotta oli ollut hänen vaimonsa ja jota hän kuitenkin tunsi varsin vähän. Oma vaimo oli melkein vieras kapteenille — vieraampi kuin kiinalainen edeskäypä ja paljon vieraampi kuin hänen lähin miehensä, jonka hän oli nähnyt joka päivä yhtä mittaa kahdeksanasatanaviitenäkymmenenä päivänä. Naimisissa kymmenen vuotta — ja koko sinä aikana hän oli vaimonsa luona ollut kaiken kaikkiaan yhdeksän viikkoa, tuskin kuherruskuukautta. Joka kerta kotiin tultua oli melkein aloitettava uudelleen tuttavuudenteko. Sen kohtalon hän jakoi kaikkien niiden miesten kanssa, jotka lähtivät valtamerta kyntämään. Vähän he tiesivät vaimoistaan, vielä vähemmän lapsistaan. Ajatella vain hänen ensimmäistä koneenkäyttäjäänsä — vanhaa likinäköistä MacPhersonia — jonka tapana oli kertoa, miten hän kerran tuli kotiinsa eikä päässyt sisään: nenän edessä hänen ovensa sulki hänen nelivuotias poikansa, joka ei ollut nähnyt häntä milloinkaan aikaisemmin.

"Ja tämä tässä on se poika", sanoi kapteeni ojentaen varovaisesti kätensä silittääkseen pienokaisen poskea.

Mutta poika vetäytyi pois etsien äidistään turvaa.

"Ah!" huoahti tämä. "Ajatella, ettei hän tunne omaa isäänsä."

"Enkä minä häntä. Jumala nähköön, en olisi voinut erottaa häntä muista lapsista, vaikka luulenkin, että hänellä on sinun nenäsi, Annie."

"Ja sinun silmäsi, Donald. Katsopas niitä!... Tämähän on sinun isäsi, poikaseni. Anna nyt isälle suukkonen, niin olet oikein reipas poika."

Mutta lapsi vetäytyi yhä lähemmäksi äitiään; pienillä kasvoilla kuvastui lisääntyvä pelko ja epäluulo, ja kun isä aikoi vetää pojan luokseen, näytti siltä, kuin tämä puhkeaisi itkuun.

Kapteeni MacElrath ojentautui ja salatakseen kiusaantumisen tunnettaan veti kellonsa esille katsoen sitä.

"On jo aika mennä, Annie", virkkoi hän. "Juna lähtee pian."

Junassa hän istui aluksi vaiti ja katseli vuoroin vaimoaan, joka piti uinailevaa lasta sylissään, vuoroin viljeltyjä peltoja ja viheriöiviä, metsättömiä kukkuloita, jotka ikkunasta näkyivät sumuisina ja epäselvinä hienossa tihkusateessa. He olivat vaunussa kaksin. Lapsen nukahdettua äiti laski hänet sohvalle ja kietoi huolellisesti peittoon. Ja kun MacElrath oli saanut kuulla, miten sukulaiset ja tuttavat jaksoivat McGillillä, ja kun he olivat puhuneet ilmasta ja maan sekä eri viljalajien hinnoista, ei ollut paljon muuta keskustelunaihetta kuin he itse. Ja silloin kapteeni MacElrath rupesi rakkaalle vaimolleen kertomaan matkoistaan. Mutta se kertomus ei ollut kertomus maailman ihmeistä eikä ihanista kukkaismaista eikä itämaiden kummallisista kaupungeista.

"Millaista Jaavalla on?" vaimo kysyi kerran.

"Kuumetta viljalti. Toinen puoli miehistöä sairaana, eikä paljon mitään saatu aikaan. Vain kiniiniä ja kiniiniä koko ajan. Joka aamu tyhjään vatsaan kiniiniä ja katajanmarjaviinaa. Terveet teeskentelivät olevansa yhtä huonossa kunnossa kuin sairaat."

Toisen kerran vaimo kysyi Newcastlesta. "Hiiltä ja hiilitonnia — ei mitään muuta. Ei mikään hauska kaupunki. Siellä minä menetin kaksi lämmittäjää — pari kiinalaista, jotka karkasivat. Varustaja sai pulittaa hallitukselle sata puntaa sakkoa kummastakin. 'Me panemme surulla merkille', kirjoitettiin minulle — kirjeen sain Oregoniin — 'me panemme surulla merkille teidän kahden kiinalaisen miehenne katoamisen Newcastlessa ja käskemme teitä pitämään tulevaisuudessa parempaa huolta.' Parempaa huolta! Ei olisi voinut huolehtia niistä paremmin. Niillä oli kummallakin pestinä neljäkymmentä puntaa, eikä kukaan olisi luullut niiden karkaavan.

"Mutta sellaisia ne varustajan tavat ovat. 'Panemme surulla merkille' tai 'me otamme luvan neuvoa' tahi 'me käskemme' taikka 'me emme voi käsittää' — ja muuta tuollaista. Kirottu lastilotja! Luulevat, että minä voisin kuljettaa sitä kuin se olisi jokin _loisto-Lucitania_ ja vielä ilman hiiliä. Esimerkiksi se potkurijuttu. Minä marisin sitä heiltä kauan. Vanha oli rautainen ja tylppäsyrjäinen; sillä ei saanut kunnollista vauhtia. Uusi oli pronssia — yhdeksänsataa puntaa — ja he tahtoivat korkoa sille menoerälle, ja minä kuljin huonossa säässä ja menetin aikaa joka päivä. 'Me panemme surulla merkille teidän hitaan matkanne Valparaisosta Sydneyhin vain sadankuudenkymmenenseitsemän keskinopeudella päivässä. Olimme odottaneet uudesta propellista parempaa tulosta. Teidän olisi keskimäärin ollut kuljettava kaksisataakuusitoista päivässä.'

"Ja minä olin talvisäässä merellä; toisen puolen aikaa myrskytuulessa ja aina silloin tällöin myrskykeskusten lähellä, ja oli pakko kuusi päivää ajelehtia tuulen mukana koneet seisauksissa ja hiililaari melkein tyhjänä — ja mukana niin typerä perämies, ettei hän voinut sivuuttaa laivalyhtyä huutamatta minua sillalle. Kirjoitin tästä kaikesta heille. Ja silloin tuli: 'Meidän purjehdusneuvojamme mielestä te olette pysytellyt liiaksi etelässä' ja 'me toivomme tästä lähtien parempaa tulosta uudelta propellilta'. Heidän purjehdusneuvojansa! Merimies maalla! Minä olin kulkenut tavallista talvimatkain leveysastetta Valparaisosta Sydneyhin.

"Ja kun tulin Aucklandiin hiilipulassa, kuusi päivää ajelehdittuani ilman tulta säästääkseni hiiliä, ajattelin ajanhukkaa ja kustannuksia; silloin säästääkseni varustajan kukkaroa menin satamaan ilman luotsia. Ei ollut pakko ottaa luotsia. Jokohamassa tapasin _Tryapsicin_ kapteenin Robinsonin. Me puhuimme Austraalian satamista ja muista paikoista, ja melkein heti hän sanoi: 'Aucklandista puhuen — ette tietenkään ole ollut siellä, kapteeni?' — 'Kyllä', sanoin minä, 'olin siellä aivan äskettäin'. — 'Vai niin', sanoi hän suuttuneena, 'sitten kai te juuri olette hommannut minulle sen kirjeen varustajalta. Ne kirjoittivat: 'Edelleen me panemme merkille viisitoista puntaa Aucklandin luotsille. Eräs meidän toinen laivamme on äskettäin ollut Aucklandissa aiheuttamatta sellaista menoerää. Ilmoitamme täten, että me siis pidämme teidän luotsaustanne Aucklandiin tarpeettomana tuhlauksena, mikä älköön enää uudistuko.'

"Mutta luuletko sinä niiden sanoneen sanaakaan, että minä olin säästänyt heille viisitoista puntaa? Ei tietenkään. Kapteeni Robinsonille ne kirjoittivat, ettei hän ollut säästänyt samalla tavoin, ja minä sain toisen ilmoituksen: 'Edelleen panemme merkille kahden guinean erän lääkärille miehistön laskuun. Pyydämme selitystä tästä tavattomasta menosta.' Se meni pariin kiinalaiseen. Luulin, että niillä oli _beriberi_, ja lähetin siksi hakemaan lääkäriä. Viikko sen jälkeen hautasin ne mereen. Mutta sanottiin vain: 'Pyydämme selitystä tästä tavattomasta menosta.' Ja kapteeni Robinsonille: 'Ilmoitamme täten, että pidämme luotsaustanne tarpeettomana tuhlauksena.'

"NewcastIesta minä sähkötin, että se vanha lastilotja oli niin likainen, että se tarvitsi kuivatelakkaa. Seitsemän kuukautta ilman kuivatelakkaa, ja juuri Länsirannikko osaa kaikista maailman paikoista parhaiten ryvettää pohjan... Mutta rahdit olivat korkealla ja laiva oli tilattu viemään hiiliä Portlandiin. Eräs Woo-linjan laiva — _Arrata_ — lähti satamasta samana päivänä kuin mekin, ja vanha _Tryapsic_ teki kuusi solmua, parhaassa tapauksessa seitsemän. Kun olin Comoxissa ottamassa hiiliä, sain varustajalta kirjeen. Itse johtaja oli allekirjoittanut, ja alimmaksi hän oli omakätisesti merkinnyt: '_Arrata_ voittanut teidät neljällä ja puolella päivällä. En ollut sitä odottanut.' Sitä hän ei ollut odottanut! Vaikka minä olin sähköttänyt Newcastlesta. Ja kun laiva tuli Portlandin kuivatelakalle, niin siinä oli jalanpituinen parta, nyrkinkokoisia jarrupahkoja ja se oli täynnä pienen teevadin kokoisia näkinkenkiä. Jälkeenpäin meiltä meni kokonaista kaksi päivää telakan siivoamiseen kuorista ja liasta.

"Sitten se jankutus Newcastlen tulipesäristikoista. Sikäläinen liike oli tehnyt ne raskaammiksi kuin insinöörin erikoisluettelossa oli mainittu ja unohtanut veloittaa erotuksesta. Viime-hetkellä, kun olin maissa ottamassa selvitystä, tulivat ne laskuineen. 'Erehdys aikaisemmin jätetyssä laskussa tulipesäristikosta, kuusi puntaa. He olivat olleet laivalla, ja MacPherson oli todistanut oikeaksi heidän vaatimuksensa. Minä sanoin, että sepäs oli ihmeellistä, enkä tahtonut maksaa. 'Epäilettekö koneenkäyttäjänne sanoja?' kysyivät ne. 'Enpä tietenkään', sanoin minä, 'mutta en ymmärrä, miten merkitsisin tähän paperiin. Tulkaa kannelle. Soutu sinne ei maksa mitään eikä takaisintulo myöskään. Saamme kuulla, mitä MacPherson sanoo.'

"Mutta he eivät tulleet. Portlandiin sain laskun kirjeessä. En huolinut siitä. Honkongissa sain kirjeen varustajalta. Lasku oli nyt lähetetty niille. Itse kirjoitin selityksen Jaavasta. Marseillessa oli taas yhtiöltä kirje. 'Ylimääräisestä työstä konehuoneeseen, kuusi puntaa. Koneenkäyttäjä on todistanut laskun oikeaksi, mutta te ette. Epäilettekö koneenkäyttäjän rehellisyyttä?' Kirjoitin, etten epäillyt hänen rehellisyyttään — että lasku ylipainosta ja kaikki muu oli aivan oikein. Luuletko sinä heidän maksaneen? Eipä tietenkään. Asiaa piti tutkia lähemmin. Sitten joku konttorin kirjanpitäjä sairastui ja lasku katosi. Ja kirjeitä tuli paljon. Sain kirjeitä varustajalta ja liikkeeltä. 'Erehdys tulipesäristikkojen suorituksessa, kuusi puntaa.' Se oli aina vastassa, saavuinpa minne tahansa — Baltimoressa, Delagoan lahdessa, Riossa ja Montevideossa. Laskua ei ole vielä maksettu. Sanonpa sinulle, Annie — varustajalle ei ole helppo tehdä mieliksi."

Hän istui pari silmänräpäystä mietteissään ja murisi sitten: "Erehdys tulipesäristikkojen suorituksessa, kuusi puntaa..."

"Oletko kuullut mitään Jamiesta?" kyysi vaimo hetken vaitiolon jälkeen.

Kapteeni MacElrath pudisti päätään.

"Hän ja kolme miestä joutui yli laidan."

"Missä?"

"Kap Hornin toisella puolen. Hän oli _Thornsbylla_."

"Kotimatkallako?"

"Niin" — nainen nyökkäsi. "Me emme saaneet tietää ennenkuin kolme päivää sitten. Hänen vaimonsa suree kuollakseen."

"Mainio poika, se Jamie", selitti MacElrath, "mutta aivan liian hurjapäinen. Muistan, kun olimme toveruksina _Albioniila_. Niin — vai on Jamiekin poissa?"

"Etkä ehkä ole kuullut _Bankshirestäkään_? Se on hukkunut Magellanin salmessa — McDougal päällikkönä. Eilispäivän lehdissä oli siitä."

"Vaikea paikka se Magellanin salmi", sanoi kapteeni. "Minun kirottu perämieheni oli ajaa maihin kahdesti, ennenkuin siitä päästiin läpi. Hän oli idiootti, oikea kaistapää. En tahtonut pitää häntä komentosillalla minuuttiakaan. Kun tultiin Narrow Reachiin paksussa lumituiskussa ja minä olin kajuutassa katsomassa merikorttia, annoin hänelle kurssinmuutoksen. 'Idänpuoleiseen eteläkaakkoon', sanoin hänelle. 'Idänpuoleiseen eteläkaakkoon, sir', toisti hän. Viittätoista minuuttia myöhemmin palasin komentosillalle. 'Kummallista', sanoi se perämiesräähkä, 'minä en muistanut, että Narrow Reachin suussa on saaria'. Silloin katsahdin noita saaria ja huusin ruorimiehelle: 'Lujasti oikeaan!' Ja sinun olisi sietänyt nähdä, kun _Tryapsic_ teki terävimmän käännöksen koko elämässään. Odotin, kunnes lumituisku oli lakannut, ja siinä meillä oli Narrow Reach itäpuolella ja False Bayn saaret etelässä. 'Mitä kurssia te ohjasitte tätä ennen?' kysyin ruorimieheltä. 'Idänpuoleiseen etelään', vastasi hän. Minä katsoin perämieheen. Mitä minä saatoin sanoa? Olin niin suutuksissani, että olisin voinut murhata hänet. Neljän piirun ero! Viisi minuuttia vielä, ja vanha _Tryapsic_ olisi mennyt pohjaan.

"Ja entäs, kun yritettiin mennä itäisestä salmesta. Neljässä tunnissa sen olisi pitänyt käydä. Olin ollut neljäkymmentä tuntia sillalla ja annoin perämiehelle suoran kurssin ja näytin, että Askthatin majakka oli tuolla peräpuolella. 'Älkää antako laivan mennä kauemmaksi pohjoiseen päin kuin pohjanpuoleiseen länteen', sanoin hänelle, 'silloin on oikein'. Menin hyttiini ja heittäydyin pitkälleni. Mutta en voinut nukkua levottomuudeltani. Kun on neljäkymmentä tuntia ollut sillalla, niin neljä ei tee mitään, ajattelin minä. Eikä perämies saisi niinä neljänä tuntina ajaa laivaa upoksiin. 'Ei, siitä ei tule mitään', sanoin itsekseni. Nousin ylös, peseydyin, join kupin kahvia ja menin takaisin sillalle. Katselin Askthatin majakkaa. Nyt se oli lännenpuoleisessa luoteessa, ja vanha _Tryapsic_ oli suoraan menossa karille. Se perämies _oli_ idiootti. Ei olisi muuta tarvinnut kuin katsella veteen, jotta olisi nähnyt värivaihteluista kalliot ja matalikon. Voit uskoa, että _Tryapsic_ oli vähällä hukkua. Ellen minä olisi ollut paikalla, niin hän olisi toimittanut laivan pohjaan kahdesti kolmessakymmenessä tunnissa."

Kapteeni MacElrath katseli lempeä ihailu sinisissä silmissään nukkuvaa lasta, ja vaimo koetti johtaa hänen ajatuksensa pois kestetyistä harmeista.

"Muistat kai Jimmy MacCaulin?" kysyi hän. "Sinähän olit hänen molempien poikiensa koulutoveri. Vanhan Jimmy MacCaulin, joka omistaa farmin lähellä tohtori Haythornin taloa?"

"Tietenkin. Ja mitä hänestä? Onko hänkin kuollut?"

"Ei, mutta hän tuli kysymään sinun isältäsi, kun viimeksi lähdit Valparaisoon, oletko sinä ennen ollut siellä. Ja kun sinun isäsi vastasi ei, niin Jimmy kysyi: 'Kuinka hän sitten osaa sinne?' Mutta sinun isäsi sanoi: 'Ei siinä mitään kummaa ole, Jimmy. Otaksupa, että sinä tahtoisit mantereelle jonkun luo, joka asuu Belfastissa. Ja Belfast on suuri kaupunki, Jimmy — miten _sinä_ sitten löytäisit hänet?' — 'Ottaisin tietenkin kielen avuksi ja kysyisin kaikilta vastaantulijoilta', vastasi Jimmy. 'No, minähän sanoin, ettei siinä mitään kummaa ole', sanoi sinun isäsi. 'Juuri samalla tavalla Donald löytää tien Valparaisoon. Hän tietysti kysyy kaikilta vastaantulevilta kippareilta, kunnes tapaa jonkun, joka on ollut Valparaisossa, ja silloin _se_ näyttää hänelle tien sinne.' Jimmy raapi korvallistaan ja sanoi, että nyt hän ymmärtää kaiken; sehän oli maailman yksinkertaisin juttu."

Kapteeni MacElrath nauroi, ja hänen silmiinsä nousi hetkiseksi rattoisa ilme.

"Laiha kovasti se perämies — melkein kuin sinä ja minä yhteensä", sanoi hän hetken kuluttua, silmissään leikillinen pilkahdus, joka tehosti hänen kömpelöä sukkeluuttaan. Mutta pilkahdus katosi pian väsyneen ja synkän ilmeen tieltä. "Mitenkä hän käyttäytyikään Valparaisossa, kun hän jätti maihin kuusisataa syltä rautaketjua ottamatta kuittia lotjamieheltä. Olin juuri silloin satamakonttorissa lähtöselvittelyitä tekemässä. Ja me olimme jo merellä, ennenkuin huomasin, ettei hänellä ollut kuittia kaapelista.

"'Otitteko kuitin mieheltä?' kysyin.

"'En', sanoi hän. 'Tavarahan menee suoraan asiamiehelle.'

"'Miten kauan te olette ollut merillä', sanoin minä, 'kun ette tiedä, että perämiehen velvollisuus on aina lastia jätettäessä ottaa kuitti? Mikä nyt estää lotjamiestä varastamasta muutamia syliä kaapelista?'

"Ja kävi juuri niinkuin olin sanonut. Olimme ottaneet vastaan kuusisataa syltä, mutta asiamies sai vain neljäsataayhdeksänkymmentäviisi. Lotjamies vannoi, että siinä kaikki, mitä hän oli saanut perämieheltä — neljäsataayhdeksänkymmentäviisi syltä. Portlandiin tuli varustajalta kirje. Eivät ne siitä perämiestä syyttäneet, vaan minua — ja minä olin ollut poissa laivan asioita hoitamassa, kun se tapahtui. En kai voinut olla kahdessa paikassa samalla kertaa. Saan siitä asiasta kirjeitä vielä vast'edeskin sekä varustajalta että asiamieheltä.

"Se perämies ei myöskään ollut oikein luotettava eikä lainkaan sopiva palvelemaan laivanvarustajaa. Uskotko, että hän tahtoi saada minut huonoihin kirjoihin Kauppakamarissa, sen vuoksi että minä muka olin ajanut merkin alapuolella? Hän oli sanonut niin pursimiehelle. Ja kotimatkalla hän sanoi minulle vasten kasvoja, että laiva oli ollut puoli tuumaa liian syvässä. No niin, me olimme Portlandissa ja otimme lastin makeassa vedessä ja sitten menimme Comoxiin lastaamaan hiiliä suolavedessä. Minä sanon, Annie, että siinä on tehtävä tarkat laskut ja minä _olin_ puoli tuumaa lastilinjan alapuolella, kun hiilet olivat ruumassa. Mutta minä en sano sitä muille kuin sinulle. Ja se perämiehen vietävä aikoi tehdä ilmoituksen Kauppakamarille... höyryputki halkaisi hänet sitten kuin sillin. Totta totisesti hän oli yksinkertainen. Kun olin lastannut Portlandissa, täytyi minun ottaa kuusikymmentä tonnia omiin tarpeisiin, jotta pääsisi Comoxiin. Lotjakuljetus maksaa paljon, eikä hiilitelakalla ollut tilaa. Muuan ranskalainen parkki oli telakan vieressä; minä puhuin kapteenin kanssa ja kysyin, mitä hän tahtoisi, jos työnsä tehtyään siirtyisi pariksi tunniksi syrjään ja päästäisi minut telakkaan. 'Kaksikymmentä dollaria', vastasi hän. Se oli säästöä varustajalle, ja minä annoin hänelle rahat. Pimeän tultua minä ajoin telakkaan ja otin hiiliä. Sitten piti palata ja heittää ankkuri virtaan — omalla höyryllä tietenkin.