Part 2

Mutta hän lakkasi juoksemasta ja huutamasta ja seisahtui paikalleen nähdessään Dan Cullenin peräsimen luona. Ja pitkä Dan Cullen pöllähytteli sikaria sanomatta sanaakaan. Vanavedessä saattoi nähdä merimiehen pitenemistään pitenevän välimatkan päässä. Hän oli saanut kiinni pelastusrenkaasta ja piteli siitä lujasti. Kukaan ei sanonut mitään. Kukaan ei liikahtanut paikaltaan. Mastoissa istuvat merimiehet takertuivat lujasti raakapuihin tuijottaen kasvot kauhusta kalpeina. Ja _Mary Rogers_ lensi edelleen läntistä kurssiaan. Kului pitkä, ahdistava minuutti. "Kuka se oli?" kapteeni Cullen kysyi. "Mopsi, sir", vastasi ruorimies innokkaasti.

Mopsi näkyi erään laineen harjalla ja katosi taas aaltolaaksoon. Suuri aalto se oli, mutta ei pahimpia. Pieni vene saattoi helposti selviytyä sellaisessa aallokossa, ja sellaisessa aallokossa saattoi _Mary Rogers_ helposti päästä avuksi. Mutta se ei voinut mennä apuun ja pitää läntistä kurssia samalla kertaa.

Ensimmäisen kerran elämässään George Dorety näki todellisen näytelmän elämästä ja kuolemasta — häpeällisen, pienen näytelmän, jossa muuan tuntematon, Mopsiksi nimitetty merimies oli toisessa vaakakupissa, toisessa taas muutamia maileja pituusastetta. Aluksi hän oli tuijottanut hukkuvaan, mutta nyt hän tarkasteli pitkää Dan Cullenia, karvaista mustaa elämän ja kuoleman herraa, joka poltteli sikaria.

Kapteeni Dan Cullen poltti vielä kauan ja vaiti. Sitten hän otti sikarin suustaan. Hän katsoi ylös _Mary Rogersin_ raakapuihin ja sitten partaan yli merelle.

"Tiukentakaa yläprammipurjetta!" huusi hän.

Neljännestuntia myöhemmin he istuivat kajuuttapöydässä aterioimassa. George Doretyn toisella puolen istui Dan Cullen, tiikeri, toisella Joshua Higgins, hyeena. Kukaan ei virkkanut mitään. Kannella miehistö tiukensi latvapurjetta. George Dorety kuuli heidän huutonsa, mutta samalla häntä lakkaamatta vaivasi näky: muuan Mopsi-niminen mies, joka vielä on täysissä voimissaan, takertuneena pelastusrenkaaseen autiolla merellä, muutamien mailien päässä laivan perästä. Hän katsoi kapteeni Culleniin, ja häntä kuvotti, sillä mies söi ilmeisen halukkaasti, hän melkein heitti ruoan sisäänsä.

"Kapteeni Cullen", virkkoi Dorety, "te olette tämän laivan komentaja, eikä minun asiani ole arvostella teidän tekojanne. Mutta haluanpa sanoa jotakin. Tämän jälkeen tapahtuu vielä jotakin, ja silloin paikat käyvät teille kuumiksi."

Kapteeni Cullen ei edes mulkoillut. Ääni kaikui valittavana hänen sanoessaan:

"Oli kova myrsky. Miehen pelastaminen aivan mahdotonta."

"Hän putosi yläprammipurjeen raa'alta", Dorety kiivastui. "Te nostitte prammipurjeen silloin. Neljännestä myöhemmin te nostitte vielä latvapurjeen."

"Kova myrsky, eikö ollut, hra Higgins?" kysyi kapteeni Cullen.

"Jos olisimme kääntyneet, niin mastot poikki", vastasi perämies. "Teitte aivan oikein, kapteeni Cullen. Miestä ei olisi millään voinut pelastaa."

George Dorety ei vastannut eikä sanonut enää sanaakaan koko aterian aikana. Siitä lähtien hän antoi tuoda ruoan hyttiinsä. Kapteeni Cullen ei enää mulkoillut häneen, mutta he eivät myöskään vaihtaneet sanaakaan _Mary Rogersin_ kiitäessä kohti pohjoista, lämpimämmille leveysasteille. Viikon lopulla Dan Cullen hääti Doretyn erääseen kannen nurkkaukseen.

"Mitä te aiotte tehdä, kun päästään Friscoon?" kysyi hän karskisti.

"Aion antaa pidättää teidät", Dorety vastasi rauhallisesti. "Aion syyttää teitä murhasta ja haluan nähdä teidät hirsipuussa."

"Te olette harvinaisen varma asiastanne", hymähti kapteeni Cullen kääntyen kantapäällään.

Kului vielä viikko, ja eräänä aamuna George Dorety seisoi keulaan johtavilla hyttiportailla katsellen ympärilleen. _Mary Rogers_ luovi kovassa tuulessa täysin purjein. Kaikki purjeet aina haruspurjeita myöten olivat nostetut. Kapteeni Cullen teki luovin. Hän kulki hitaasti, matkustajaansa vilkuillen. Dorety katseli toiselle suunnalle; hän seisoi niin, että pää ja hartiat olivat porrasaukon ulkopuolella, ja vain takaraivo oli näkyvissä. Kapteeni Cullen laski nopein katsein pään ja suurharuspurjeen pylpyrän välisen matkan. Hän vilkaisi ympärilleen. Kukaan ei katsellut. Perässä Joshua Higgins kulki edestakaisin ja äsken juuri tehtyään käännöksen marssi nyt poispäin. Kapteeni Cullen kumartui äkkiä eteenpäin ja kiskaisi haruspurjejaluksen irti sakarasta. Raskas pylpyrä lensi halki ilman, murskasi Roretyn pään kuin munankuoren ja heilahteli sitten edestakaisin haruspurjeen lepattaessa kovasti paukahdellen. Joshua Higgins kääntyi katsomaan, mikä oli joutunut epäkuntoon, ja sai kasvoilleen kapteeni Cullenin karkeimmat kiroukset.

"Minä kiinnitin jaluksen itse", vikisi perämies saatuaan äänensä kuuluville, "ylimääräisellä solmulla varmuuden vuoksi. Muistan aivan selvästi sen."

"Kiinnititte", karjui kapteeni, jotta miehistö, joka ponnisteli lepattavan purjeen kiinni ottamisessa, myöskin kuulisi. "Kyllä piruja te niin teitte, mokomakin mätä koira. Jos te kiinnititte ylimääräisellä solmulla, niin miksi helvetissä se ei pysynyt kiinni? Sen minä tahtoisin tietää. Miksi kaikkien pirujen nimessä se ei pysynyt kiinni?"

Perämies vastasi valittavalla äänellä jotakin.

"Tukkikaa turpanne!" oli kapteeni Cullenin viimeinen neuvo.

Puolta tuntia myöhemmin hän oli yhtä yllättynyt kuin muutkin, kun George Doretyn ruumis löydettiin lattialta portaiden edestä. Iltapäivällä, istuessaan yksin hytissään hän mietti, mitä kirjoittaisi laivapäiväkirjaan.

"_Merimies Karl Bruer_", kirjoitti hän, "_putosi yläprammipurjeen radalta yli laidan hirmumyrskyssä. Meillä oli silloin kova vauhti, emmekä laivan turvallisuuden vuoksi uskaltaneet kääntää tuuleen. Ei myöskään pelastusvene olisi voinut selviytyä niin kovassa aallokossa_."

Eräälle toiselle sivulle hän kirjoitti: "_Olin usein varoittanut hra Doretya siitä vaarasta, mihin hän antautui liikkuessaan huolettomasti kannella. Sanoin hänelle kerran, että hän vielä joskus saisi pylpyrästä päähänsä. Hutiloiden kiinnitetty suurpurje aiheutti onnettomuuden, mikä on syvästi valitettava, koska me kaikki pidimme hra Doretysta hyvin paljon_."

Kapteeni Dan Cullen luki ihaillen läpi nämä kirjalliset kokeilunsa, käytti imupaperia ja sulki kirjan. Hän sytytti sikarin ja tirkisteli eteensä. Hän tunsi, miten _Mary Rogers_ nousi aallonharjalle, kallistui ja kiisi hyvää vauhtia, ja hän tiesi, että se teki yhdeksän solmua. Tyytyväinen hymy levisi vähitellen hänen mustanpuhuvalle, karvaiselle naamalleen. Niin, hän oli joka tapauksessa pitänyt läntistä kurssia ja petkuttanut Meidän Herramme.

KUOLLEET EIVÄT MILLOINKAAN PALAJA

Samassa kuussa kuin täytin seitsemäntoista vuotta, pestauduin laivamieheksi _Sophie Sutherlandiin_, kolmimastoiseen kuunariin, jonka piti lähteä seitsemän kuukauden hylkeenpyyntiin Japanin rannikoille. Me purjehdimme San Franciscosta, ja minulla oli heti eräs koko lailla tärkeä probleemi ratkaistavana. Meitä oli keulasopessa kaksitoista miestä, joista kymmenen oli harjautuneita, tervanyrkkisiä matruuseja. Minä olin nuorukainen ja ensimmäisellä matkallani, mutta ei siinä kyllin; minun tovereinani oli miehiä, jotka Euroopan kauppalaivastossa olivat käyneet läpi kovan koulun. Laivapoikina heidän oli täytynyt hoitaa tehtävänsä ja merimieselämän ikuisten lakien mukaan olla jungmannien ja matruusien orjina. Kun he pääsivät jungmanneiksi, olivat he vielä matruusien orjia. Kun matruusi vahtivapauden aikana makaa kojussaan alhaalla keulasopessa, voi hän käskeä jungmannin mennä hakemaan vettä. Jungmanni ehkä makaa myöskin kojussaan. Hän on täsmälleen yhtä väsynyt kuin matruusikin. Mutta hänen täytyy nousta kojustaan ja mennä pyydettyä hakemaan. Jos hän kieltäytyy, niin hänet voidellaan. Jos hän sattumalta on niin väkevä, että kykenee pieksämään matruusin, heittäytyvät muut matruusit, tai niin monta kuin tarvitaan, onnettoman kimppuun antaen hänelle sen selkäsaunan, mitä hän on kaivannut.

Nyt on helppo ymmärtää minun probleemini. Nämä karaistuneet skandinaavialaiset merimiehet olivat käyneet kovan koulun läpi. Laivamiehinä he olivat palvelleet vanhempia tovereitaan, ja matruuseina he vaativat laivamiesten palvelusta. Minä olin poika — vaikkakin ruumiini oli miehen. En ollut milloinkaan aikaisemmin ollut merillä, vaikka olinkin hyvä purjehtija ja ymmärsin asiani. Olin pestautunut heidän vertaisenaan, ja yhdenvertaisena minun piti pysytellä tai kestää seitsemän kuukauden helvetti heidän seurassaan. Ja juuri tästä yhdenvertaisuudesta he eivät pitäneet. Millä oikeudella minä olin heidän vertaisensa? En ollut ansainnut tätä korkeata etuoikeutta. En ollut käynyt läpi sitä kurjuutta, minkä he pahoinpideltyinä laivapoikina tai sorrettuina jungmanneina. Ja mikä pahempi, minä olin vain ensimmäistä matkaansa yrittelevä maamarriainen, ja kuitenkin minä olin kohtalon vääryyden vuoksi heidän vertaisensa laivakirjan mukaan.

Minun menettelytapani oli viisas, yksinkertainen ja repäisevä. Ennenkaikkea päätin hoitaa tehtäväni, olivatpa sitten miten vaikeita ja vaarallisia tahansa, niin hyvin, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä niitä minun sijastani. Edelleen: en milloinkaan säästänyt lihasvoimaani. En hutiloinut milloinkaan hilatessani köyttä, sillä tiesin, että tovereitteni haukansilmät vaanivat juuri sellaisia todistuksia huonommuudestani. Pidin kunnianani olla ensimmäisenä, kun mentiin vahtiin kannelle, viimeisenä, kun mentiin alas, enkä milloinkaan jättänyt jälkeeni jalustinta tai köyttä toisen kiinnitettäväksi naakeliin. Olin aina innokas nousemaan mastoon vaihtamaan latvapurjeen jalusta tai ylipäätänsä laittamaan latvapurjetta, ja sellaisissa tapauksissa tein enemmän kuin velvollisuuteni.

Edelleen: olin äärimmäisen tarkka arvostani. En huolinut pitää hyvänäni säädyttömyyksiä enkä pienintäkään rehentelyä. Vainutessanikin jotakin sellaista minä heti räjähdin. Sain ehkä selkääni rähinässä, mikä räjähdystä seurasi, mutta he saivat käsityksen, että minä olin villikissa ja valmis tappelemaan milloin tahansa uudelleen. Tarkoitukseni oli osoittaa, etten aikonut sietää mitään ylimielisyyttä. Niillä, jotka käyttäytyivät ylimielisesti minua kohtaan, oli tappelu tiedossaan. Ja kun tein työni hyvin, saattoi miesten myötäsyntyinen oikeudenmukaisuus ja siihen yhtynyt vastenmielisyys kynsiviä ja repiviä villikissapuuskia vastaan heidät pian luopumaan kasvatusyrityksistään. Vähäisen vastarinnan jälkeen minun asemani tunnustettiin, ja olin ylpeä, koska minua pidettiin tasa-arvoisena sekä käytännöllisesti että teoreettisesti. Siitä lähtien kaikki oli hyvin ja matka tuntui tulevan onnelliseksi.

Keulasopessa oli vielä muuan mies. Jos lasken skandinaavialaiset kymmeneksi ja pidän itseäni yhdentenätoista, niin tämä mies oli kahdestoista ja viimeinen. Emme tietäneet emmekä päässeet selville, mikä hänen nimensä oli; tyydyimme kutsumaan häntä "muurariksi". Hän oli Missourista kotoisin tai ainakin sanoi olevansa, — retken alkupuolella hän näet tekeytyi vikapääksi muutamiin laihoihin luottamuksenosoituksiin. Silloin me saimme tietää vähän muutakin. Hän oli muurari ammatiltaan. Vasta viikkoa ennen tuloaan meidän joukkoomme, kun hän oli saapunut San Franciscoon ja San Franciscon lahti oli levinnyt hänen eteensä, hän ensimmäisen kerran elämässään oli nähnyt suolavettä. Meidän oli aivan mahdotonta käsittää, miksi juuri hän, nelikymmenvuotias, oli saanut päähänsä lähteä merille, sillä meidän yksimielinen vakaumuksemme oli, ettei milloinkaan kukaan niin merikelvoton ollut ruvennut merimieheksi. Mutta hän oli. Oltuaan viikon merimieskodissa hän oli pestautunut matruusiksi.

Kaikkien piti hoitaa hänen tehtäviään. Hän ei ainoastaan ollut osaamatta mitään, vaan hän osoittautui kykenemättömäksi mitään oppimaan. Niin paljon kuin yritettiinkin, ei häntä voitu opettaa ohjaamaan. Kompassi oli hänelle käsittämätön ja peloittava hyrrä. Hän ei milloinkaan päässyt selville edes sen päätuulista, eikä hän oppinut alkeiksikaan laivan nopeuden vähentämisen tai muuttamisen taitoa. Hän ei millään saanut päähänsä, oliko joku köysi kiedottava oikealta vasemmalle tai vasemmalta oikealle. Hänen oli mahdoton oppia yksinkertaista voimailijatemppua köysien hilaamisessa: antaa koko ruumiinpainonsa vaikuttaa ja sillä tavoin säästää voimaa. Pienimmätkin niksit menivät hänen näköpiirinsä ylitse, ja mastoon nousemista hän pelkäsi kuolettavasti. Kerran kapteeni ja perämies pakottivat hänet siihen. Hänen onnistui päästä poikittaissaalingeille, mutta sinne hän sitten jäätyi väylinkeihin kiinni. Kahden laivamiehen piti kiivetä hakemaan hänet alas.

Kaikki tämä oli tarpeeksi ikävää, mutta olisi vielä mennyt mukiin, elleivät asiat olisi olleet vielä pahemmin. Hän oli ilkeä, luihu, siivoton ja aivan tavallista ihmisyyttä vailla. Hän oli pitkä, vahva mies ja tappeli kaikkien kanssa. Mutta hänen tappelutapansa ei ollut kunniallinen. Hänen ensimmäinen tappelunsa laivalla, ensimmäisenä matkapäivänä, tapahtui minun kanssani, kun hän tupakkaa leikatakseen otti minun pöytäveitseni, mistä minä heti räjähdin. Sitten hän tappeli melkein jokaisen miehen kanssa. Kun hänen vaatteensa tulivat likaisemmiksi kuin mitä saatoimme sietää, niin me panimme ne likoon ja pakotimme hänet pesemään ne. Sanalla sanoen, muurari oli niitä vastenmielisiä ja kummallisia otuksia, joita ihmisen on pitänyt nähdä voidakseen uskoa, että sellaisia on lainkaan olemassa.

Tahdon vain sanoa, että hän oli elukka, ja me kohtelimme häntä elukkana. Nyt vasta, ajatellessani taapäin, ymmärrän, miten julmia olimme häntä kohtaan. Vika ei ollut hänen. Asian luontoon kuului, että hän oli kaltaisensa. Hän ei ollut luonut itseään, eikä ollut vastuunalainen siitä, millaiseksi oli tullut. Mutta me kohtelimme häntä olentona, jolla on vapaa tahto, ja aivan kuin hän olisi ollut henkilökohtaisesti vastuunalainen siitä, minkälainen hän oli. Siitä johtui, että meidän tapamme kohdella häntä oli yhtä kauhea kuin hän itsekin. Loppujen lopuksi me kohtelimme häntä kuin ilmaa; monen viikon aikana ennen hänen kuolemaansa me emme puhuneet hänelle sanaakaan, eikä hän myöskään meille. Ja monta viikkoa hän kulki meidän keskessämme tai makasi kojussaan täpötäydessä keulasopessamme päästäen irvistyksin ilmoille vihansa ja pahuutensa. Hän oli kuolemaisillaan; hän tiesi sen itse, ja me tiesimme sen. Sitä paitsi hän tiesi meidän haluavan hänen kuolemaansa. Hän vaivasi meitä läsnäolollaan, ja meidän elämämme oli kovaa, mikä teki meidätkin koviksi ihmisiksi. Ja sitten hän kuoli kahdentoista ihmisen täyttämässä keulasopessa yhtä yksinäisenä kuin jos olisi kuollut autiolla vuorenhuipulla. Ei edes yhtä ystävällistä sanaa, ei ainoatakaan jäähyväistervehdystä vaihdettu meidän keskemme. Hän kuoli, niinkuin oli elänytkin, elukkana; hän kuoli meitä vihaten ja meidän vihaamanamme.

Ja nyt minä johdun merkillisimpään tapaukseen silloisessa elämässäni. Tuskin hän oli kuollut, kun hänet viskattiin yli laidan. Hän kuoli myrskyisenä yönä, veti viimeisen henkäyksensä juuri kun miehet heittivät öljyvaatteet päälleen kuullessaan komennon: "Kaikki miehet kannelle!" Ja hänet heitettiin laidan yli muutamia tunteja myöhemmin myrskyn raivotessa. Hänen maallisia jäännöksiään ei edes kääritty purjekankaaseen, eikä niitä myöskään kunnioitettu jalkoihin sidotulla rautapainolla. Me neuloimme hänet siihen huopaan, johon hän oli kuollut, ja laskimme hänet eräälle luukulle suurluukusta keulaan päin, laivan vasemmalle puolelle. Koksilla puolilleen täytetty juuttipussi sidottiin hänen jalkoihinsa.

Oli purevan kylmä ilma. Ylihangan puolella oli jok'ikinen köysi, kahveli ja harus jäässä, ja koko köysistö oli kuin harppu, joka lauloi ja valitti tuulen säälimättömissä kourissa. Kuunari, joka ajoi hankavastaiseen, kallisteli ja hetkui aaltojen läpi; se oli niin kallellaan, että jääkylmä suolavesi virtaili valumisaukoista lakkaamatta kannen yli. Miehistö oli merisaappaissa ja öljypuvussa. Kintaat meillä oli käsissämme, mutta me paljastimme päämme kuolleelle, jota emme kunnioittaneet.

Korviamme kirvelsi ja kivisti, ja ne kävivät valkoisiksi; me ikävöimme päästä ruumiista. Mutta hautausmenot eivät tuntuneet lainkaan loppuvan. Kapteeni oli avannut kirjan väärästä paikasta, ja hänen lukiessaan tarkoituksettomia sanoja meidän korvamme jäätyivät, ja meitä suututti tämä viimeinen ikävyys, minkä tuo avuton raato aiheutti. Muurarin asiat olivat olleet päin hongikkoa alusta pitäen, ja loppukin oli samaan tyyliin. Lopulta kapteenin poika raivostui, kiskaisi kirjan ukon turtuneista käsistä ja avasi oikean paikan. Uudelleen kapteeni kohotti vapisevan äänensä. Viimein tuli lause: "Ja ruumis laskettakoon mereen." Me nostimme luukun toista syrjää, ja muurari solahti yli laidan kadoten syvyyteen.

Alhaalla keulasopessa teimme puhdasta jälkeä, pesimme vainajan kojun ja hävitimme kaikki hänen jälkensä. Meritapojen mukaan meidän olisi pitänyt koota hänen tavaransa ja jättää ne kapteenille, joka sitten olisi pitänyt huutokaupan ja antanut meidän tarjota kustakin esineestä. Mutta kukaan ei halunnut niitä; me heitimme ne kannelle ja syydimme mereen ruumiin perään, — viimeinen häväistys, minkä saatoimme keksiä vihamiestämme kohtaan. Niin, tunnustan kyllä, että se oli karkeata, mutta meidän elämämme oli karkeata, ja me olimme yhtä karkeita kuin elämä.

Muurarin koju oli parempi kuin minun. Kannelta siihen ei valunut niin paljon merivettä, ja valaistus oli parempi, jos halusi loikoilla lueskellen. Osittain tästä syystä päätin muuttaa hänen kojuunsa. Toisena syynä oli ylpeys. Näin, että matruusit olivat taikauskoisia, ja tällä teollani tahdoin näyttää olevani heitä rohkeampi. Minä kruunaisin todistetun yhdenvertaisuuteni urotyöllä, joka pakottaisi heidät tunnustamaan minun ylemmyyteni. Oi, miten ylimielinen on nuoruus! Mutta se ei kuulu tähän. Aikomukseni pelästytti tovereitani. He sanoivat kaikki, ettei milloinkaan kukaan ollut merellä ottanut kuolleen miehen kojua ja saanut elää matkan loppuun. He kertoivat monta esimerkkiä, joiden todistajina he itse olivat olleet. Minä olin itsepäinen. Silloin he pyysivät ja rukoilivat, ja ylpeyteni vain kiihtyi, kun näin, miten he todellakin pitivät minusta ja olivat puolestani peloissaan.

Minä muutin ja vainajan kojussa maaten kuuntelin koko iltapäivän kaameita tulevaisuudenennustuksia. Myöskin hirveistä kuolemantapauksista ja kammottavista aaveista kerrottiin juttuja, jotka saivat meidät kaikki salaa värisemään. Täynnä kaikkea sellaista, mistä minä kuitenkin laskin pilaa, rupesin kyljelleni toisen iltapäivävartion päätyttyä ja nukuin.

Kymmentä vaille kaksitoista minut herätettiin, ja kello kaksitoista olin kannella päästämässä herättäjääni vahdista. Kun hankavastaiseen purjehditaan, riittää läpi yön vahdiksi vain yksi mies, ja kukin on vahdissa yhden tunnin. Yö oli pimeä, mutta ei aivan sysimusta. Myrsky oli asettumaisillaan, ja pilvet ohenivat. Kuu ei ollut näkyvissä, mutta loi kuitenkin himmeän hohteen. Kuljin keskilaivalla edestakaisin. Ajattelin päivän tapahtumia ja niitä kaameita juttuja, joita toverini olivat kertoneet, mutta kuitenkin uskallan väittää, etten ollut peloissani. Olin reipas ja vahva eläin ja yhdyin Swinburnen käsitykseen, että kuolleet eivät palaja. Muurari oli kuollut, eikä muuta. Hän ei ilmestyisi enää — ei ainakaan _Sophie Sutherlandin_ kannelle. Nyt hän oli valtameren syvyydessä, monta mailia ylähangan puolella, ja oli sangen todennäköistä, että hän oli jo ateriana monen hain vatsassa. Mutta ajatukseni työskentelivät toverieni kummitusjutuissa, ja minä mietiskelin henkimaailman asioita. Johtopäätökseni oli, että jos vainajien henget yhä edelleen harhailivat maan päällä, niin niillä oli tallella sama hyvyys tai pahuus kuin elämässäänkin. Jos hyväksyi tämän otaksuman (minä en hyväksynyt sitä lainkaan), niin muurarin haamu olisi yhtä uhkaava ja ilkeä, kuin hän oli ollut eläessäänkin. Mutta muurari ei voinut kummitella; olin siitä varma.

Muutamia minuutteja kuljin edestakaisin näihin ajatuksiin vaipuneena. Sitten, sattumalta, katsahdin keulaan päin pitkin alahangan sivua; ja vavahdin kuin pelästynyt hirvi ja sokeasti kauhistuneena hyökkäsin perään päin, kajuutan luo. Nuorekas ylimielisyyteni ja älyllinen rauhallisuuteni oli poissa. Olin nähnyt aaveen. Heikosti valaistulla paikalla, siinä, mistä olimme heittäneet ruumiin mereen, olin nähnyt epäselvän, huojuvan olennon. Se oli kuusi jalkaa pitkä, notkea ja niin läpinäkyvä, että olin erottanut keulataklauksen sen takaa.

Olin vastustamattoman kauhun vallassa kuin pillastunut hevonen. Olin lakannut olemasta yksilöllinen _minä_. Kymmenentuhannen taikauskoisen kantaisäpolven vaistomainen kauhu värisytti minua, esi-isien, jotka ovat pelänneet pimeyttä ja kaikkea, mikä pimeydessä liikkuu. En ollut enää minä. Olin kymmenentuhatta esi-isääni. Olin sukuni, koko ihmissuku taikauskoisessa lapsuudessaan. En tullut tajuihini, ennenkuin olin ennättänyt puoliväliin kajuutanportaita. Pysähdyin ja tarrasin lujasti jyrkkiin portaisiin puolitukahtuneena, vavisten, pää pyörällä. En aikaisemmin enkä myöhemminkään ole ollut niin kauhuissani. Pidin kiinni nuoratikkaista ja kävin mielessäni tapahtuman läpi. En voinut epäillä aistejani. Varmasti olin jotakin nähnyt. Mutta mitä? Joko kummituksen tai ilveen. Mitään muuta se ei voinut olla. Jos se oli aave, niin kysymyksenä oli: tulisiko se uudelleen? Ellei niin tapahtuisi ja minä herättäisin päällystön, joutuisin kaikkien narriksi. Ja jos se oli jonkun ilveilyä, niin minun tilani olisi vieläkin naurettavampi. Jos halusin säilyttää yhdenvertaisen asemani, ei käynyt laatuun herättää ketään, ennenkuin olin ottanut selville, minkälaatuinen ilmestys oli.

Olen rohkea mies. Uskallan väittää niin, sillä vaikka vapisin kauhusta, minä sittenkin ryömin ylös kajuutantikkaita ja menin takaisin samalle paikalle, josta olin näyn nähnyt. Se oli kadonnut. Mutta minun rohkeudellani oli rajansa. Vaikka en nähnyt mitään, pelkäsin kuitenkin mennä sille paikalle, missä aave oli näyttäytynyt. Jatkoin kävelyäni edestakaisin, ja vaikka heitin useita pelokkaita katseita sille kauhealle kohdalle, en huomannut mitään. Rauhoituttuani tein sen johtopäätöksen, että kaikki oli ollut mielikuvitukseni ilvettä ja ajattelin, että se olikin oikein minulle, kun olin ollut kyllin typerä pohtiakseni sellaisia asioita.

Saatoin taas katsella aivan rauhallisesti kokkaan päin, pelkäämättä, mutta yht'äkkiä olin jälleen sama hullu ja ryntäsin villiä vauhtia perään päin. Olin uudelleen nähnyt haamun, pitkän, huojuvan, harsomaisen olennon, jonka läpi saatoin selvästi erottaa keulataklauksen. Tällä kerralla ennätin vain puolikannen etureunalle. Mietin tilannetta, kunnes ylpeyteni sai voiton. Ei kannattanut joutua naurettavaksi. Minun piti yksin kohdata tuo olento, olipa se mikä hyvänsä. Minun piti omin neuvoin ottaa asia selville. Katselin sinne, mistä olimme antaneet muurarin liukua yli laidan. Kohta oli tyhjä. Siellä ei liikkunut mikään. Ja kolmannen kerran aloitin kävelyni keskilaivalla.

Kun olento oli hävinnyt, katosi pelkonikin, ja pääsin taas tasapainoon. Tietenkään se ei ollut aave. Kuolleet eivät palaja. Se oli pilaa, ilkeätä pilaa. Toverini koettivat peloittaa minua jollakin käsittämättömällä keinolla. He olivat jo kaksi kertaa nähneet minun juoksevan perään päin. Minä punastuin häpeästä. Olin kuulevinani heidän par'aikaa hihittävän keulasopessa. Rupesin vähitellen suuttumaan. Pilanteko voi olla sallittua, mutta nyt se jo meni vähän liian pitkälle. Olin laivan nuorin, poika vain, eikä heillä ollut oikeutta laskea minun kanssani sellaista leikkiä, mikä on tehnyt monta miestä ja naista hulluiksi. Katkeroiduin yhä enemmän ja päätin osoittaa heille, että minä olin kovempaa ainesta, ja samalla antaa vihani purkautua. Jos olento näyttäytyisi, päätin mennä sen luokse puukko kädessä. Päästyäni ulottuviin iskisin. Jos siinä olisi mies, niin hän saisi sen puukoniskun, jonka hän oli ansainnut. Jos se olisi aave — no niin, aave ei vahingoittuisi, mutta minä ainakin saisin todistuksen, että kuolleet kummittelevat.

Olin nyt ylen vihoissani ja aivan varma, että kaikki oli pilaa, mutta kun olento ilmestyi kolmannen kerran samalle paikalle, pitkänä, ohuena ja huojuvana, nousi pelkoni uudelleen ja melkein karkoitti vihan. Mutta minä en juossut. En myöskään kääntänyt katsettani olennosta. Molemmilla edellisillä kerroilla se oli kadonnut pakoni aikana, niin etten ollut nähnyt, miten se oli kadonnut. Vedin tuppipuukkoni vyöstä ja rupesin etenemään. Askel askeleelta, yhä lähemmäksi... ja itsehillintäni kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi. Sisimmässäni, tajuntani hämärissä sokkeloissa oli sota: toisella puolen minun tahtoni, minun oma itseni, toisella puolen ne kymmenentuhatta esi-isää, joiden aavemaiset äänet kuiskivat pimeänpelosta, mikä oli vallinnut heitä niinä aikoina, jolloin maailma oli ollut pimeä ja kauhua täynnä.

Kävelin eteenpäin hitaammin, ja yhä tuo huojuva ja lepattava olento tanssi ihmeellistä ilmatanssiaan. Mutta sitten se katosi silmistäni. Näin sen katoavan. Se ei siirtynyt oikealle eikä vasemmalle eikä taaksepäin. Se pyyhkiytyi pois, lakkasi olemasta. Minä en kuollut, mutta sen nojalla, mitä tunsin seuraavina silmänräpäyksinä, saatan vakuuttaa käsittäväni varsin hyvin, että ihmiset voivat kuolla pelästyksestä. Seisoin siinä puukko kädessä, konemaisesti mukautuen laivan liikkeisiin, pelon lamauttamana. Jos muurari äkkiä olisi todellisin sormin tarttunut minua kurkkuun ja yrittänyt kuristaa, en olisi hämmästynyt lainkaan. Kuolleet kummittelevat, ja juuri niin muurari todennäköisimmin tekisi.

Mutta hän ei tarttunut minua kurkkuun. Ei tapahtunut mitään. Ja koska luonto inhoaa paikoillaan pysymistä, en voinut iankaikkisesti seisoa lamaantuneena samalla paikalla. Käännyin ja menin peräpuolelle. En juossut. Mitä se hyödyttäisi? Mitä mahdollisuuksia minulla oli selviytyä pahansuovasta henkimaailmasta? Pako kysyi minulta nopeita jalkoja. Mutta takaa-ajavalla aaveella olisi ajatuksen nopeus. Ja aaveita oli olemassa. Olin nähnyt yhden.

Hitaasti kävellessäni perään päin keksin arvoituksen ratkaisun. Näin mesaanimärssytangon piirtyvän vasten himmeästi kumottavaa taivasta, jonka takana kuu häämotti. Aivoihini välähti aate. Vedin suoran linjan kuunvälkkeestä märssytankoon ja huomasin, että sen piti kohdata jotakin paikkaa etutaklauksen lähellä laivan vasemmalla puolen. Tätä miettiessäni välke katosi. Tyyntyvän myrskyn ajelemat pilvet tihenivät ja ohentuivat vuorotellen kuun edessä, milloinkaan sitä paljastamatta. Ja kun pilvet olivat ohuimmillaan, saattoi kuu heittää vain sangen heikon välkkeen. Odotin tehden huomioita. Seuraavalla kerralla, kun pilvet ohenivat, katselin keulaan ja siellä näin märssytangon varjon pitkänä ja läpinäkyvänä keinuvan ja liukuvan kannen ja köysistön välillä.

Sellainen oli ensimmäinen aaveeni. Olen nähnyt toisenkin kummituksen. Se osoittautui newfoundlandilaiskoiraksi, enkä tiedä, kumpi meistä pelästyi enemmän, sillä minä annoin sille leukaan kunnollisen oikean käden oikoiskun. Muurarin haamusta en puhunut kenellekään koko laivassa. Tahdon vielä mainita, etten elämässäni ole kokenut kovempaa sieluntuskaa kuin sen yksinäisen yövahdin aikana _Sophie Sutherlandilla_.

Tämä ei ole runoiltua, vaan todellinen tapaus elämästäni.

VALTAMEREN KYNTÄJÄ

"Tuo tuolla on varmasti lääkärivene", sanoi kapteeni MacElrath.

Luotsi murahti jotakin, ja kapteeni silmähti kiikarillaan venettä rannan lähellä ja sitten Kingstonia sen takana, minkä jälkeen hän suuntasi putken Howith Headin pohjanpuoleiseen suuhun.

"Vuorovesi on selvä, ja me hommaamme teidät telakkaan kolmessa tunnissa", selitti luotsi itsetietoisesti ja koetti näyttää iloiselta. "Ring's Endin poukamaanko, vai kuinka?"

Tällä kertaa kapteeni murahti.

"Siivoton ilma tuolla Dublinissa."

Kapteeni murahti uudelleen. Hän oli väsynyt; Irlannin kanaalissa hänellä oli ollut myrskyinen yö, jonka hän oli viettänyt komentosillalla. Ja koko pitkä retki oli hänet väsyttänyt — kaksi vuotta ja neljä kuukautta oli kulunut siitä, kun hän oli lähtenyt kotimaan satamasta, eli hänen lokikirjansa mukaan kahdeksansataaviisikymmentä päivää.

"Oikea talvisää", hän vastasi hetken kuluttua. "Kaupunkia tuskin erottaa. Varmasti koko päivän sataa."

Kapteeni MacElrath oli lyhyenläntä mies; hän ylettyi parhaiksi katsomaan komentosillan purjevaatesuojuksen yli. Luotsi ja kolmas mies olivat huomattavasti häntä pitempiä samoin kuin ruorissa seisova isokasvuinen saksalainen, joka oli karannut sotalaivasta ja pestautunut Rangoonissa. Mutta puuttuvat tuumat eivät vähentäneet kapteeni MacElrathin kuntoa. Ainakin yhtiö oli sitä mieltä, ja hän itsekin olisi yhtynyt siihen käsitykseen, jos olisi saanut tutkia niitä huolellisia, yksityiskohtaisia merkintöjä omista toimistaan, jotka olivat joutuneet yhtiön arkistoon. Mutta yhtiö ei ollut milloinkaan vihjannutkaan hänelle luottavansa häneen. Sellainen ei kuulunut yhtiön tapoihin; yhtiö näet toimi sen periaatteen mukaan, ettei koskaan pidä alaiselle antaa aihetta luulla olevansa välttämätön tai edes erikoisen hyödyllinen — ja siitä seurasi, että moitteita tuli helposti, mutta kiitosta ei milloinkaan. Ja muuten, eihän kapteeni MacElrath ollut sen kummempi kuin yhtiön kippari — vain yksi yhtiön yli kahdeksankymmenen kipparin joukossa, jotka ohjasivat yhtiön yli kahdeksaakymmentä rahtilaivaa kaikkien valtamerten vesillä.

Alas kannelle tuli pari kiinalaista lämmittäjää kantaen aamiaistaan ja polkien ruosteisia rautalevyjä, jotka kertoivat omaa tarinaansa raskaasta lastauksesta ja meriveden huuhteluista. Muuan mies vyyhtesi pelastusköyttä, joka oli pingoitettu keulasopesta laivaluukkujen ja vintturin ohi komentosillan köysitikkaille.

"Vaikea reisu?" arvaili luotsi.

"Niin, paha toisinaan, mutta pahinta oli, että menetimme aikaa. Ei mikään niin suututa kuin ajan menettäminen."

Sanoessaan tämän kapteeni MacElrath kääntyi katselemaan laivansa takaosaa. Ja kun luotsi seurasi katsetta, huomasi hän mykän, mutta vakuuttavan selityksen ajanhukkaan. Alhaalta nahanväriseksi maalattu savupiippu oli suolan valkaisema, ja vihellyspilli loisti kristallisena silloin tällöin pilvien välistä pilkahtelevan auringon säteissä. Vasemman puolen pelastusvene oli poissa, ja sen vääristyneet taavetit todistivat vanhan _Tryapsicin_ saaneen siltä puolen hirvittävän sysäyksen. Oikean puolen taavetit olivat yhtä tyhjät. Sinne kuuluvien pelastusveneitten palasia oli kannella lähellä konehuoneen valoräppänää, joka oli suojusvaatteella peitetty. Alempana, oikealle päin, luotsi näki messihuoneen särkyneen oven, joka oli karkeasti ja kömpelösti veistetty kestääkseen mahtavien aaltojen raskaat iskut. Sen vieressä riippui savupiipusta laaja neliömäinen köysiverkko, jonka ei ollut onnistunut murtaa aaltojen iskuja ja jota nyt pursimies otti erään jungmannin avulla alas.

"Jo kaksi kertaa aikaisemmin minä olen puhunut laivan omistajille tuosta ovesta", sanoi kapteeni MacElrath. "Mutta ne sanoivat, että se kelpasi kyllä. Aallot olivat isoja tällä kertaa. Uskomattoman isoja. Ja isoin särki oven. Suorastaan pyyhkäisi sen irti ja heitti messihuoneen pöydälle. Särki myös valoräppänän. Ikävä juttu."

"Sen on pitänyt olla kerrassaan pirullinen", virkkoi luotsi ilmeisen ällistyneenä.