Part 2

Pentti oli koko ajan seisonut katsomassa prinsessaa, ja nyt havahtui hän kuin unesta. Tuumimatta sen enempää astui hän pitkin askelin lavan luo.

— Kaikkein armollisin prinsessa, sanoi hän kumartaen kohteliaasti, minä olen Pikku-Pentti tienristeyksen luona olevasta pajasta, ja nyt minäkin kerran tahtoisin koettaa, voisinko saavuttaa onnen.

Prinsessa sekä punastui että vaaleni eikä hän kääntänyt silmiään Pentistä, Silläaikaa kuin tämä työskenteli. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin lukko oli valmis. Ja kas ihmettä! Kun ylihovimestari asetti avaimen lukkoon, ponnahti vieteri heti auki.

Ihmiset hurrasivat, rummut pärisivät, ja koko kansa huusi: Eläköön prinsessa! ja eläköön kuningas!

Mutta Pentti seisoi prinsessan vieressä ja katseli häntä silmiin.

— En voinut koskaan unohtaa sinua, sanoi prinsessa.

— En minäkään koskaan sinua, sanoi Pentti, vaikka olisin kunne kulkenut.

— Ja nyt sinä olet minun, sanoi hän, kumartui ja suuteli prinsessaa keskelle suuta.

— Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar! huusi kansa.

— Nyt saan istua sinun vieressäsi syömässä Martinpäivän hanhea! sanoi Pentti taas ja pani prinsessan käden kainaloonsa ihmisten riemuitessa ja huutaessa torilla ja läheisillä kaduilla:

— Eläköön kuningas ja kuningatar!

HYR-RYR JA PUNAINEN KERÄ.

Olipa kerran tonttupari, mies ja vaimo, nimeltään Hyrre ja Hyrrä. Heillä oli myöskin lapsi, pienoinen poikalapsi, ja hänen nimensä oli Hyr-ryr.

Ei pidä luulla, että Hyrre ja Hyrrä olivat tavallisia kotitonttuja, kaukana siitä. Heidän toimintansa ei rajoittunut yhteen ainoaan taloon, niinkuin kotitonttujen. Päinvastoin. He olivat milloin siellä milloin täällä, kaikkialla, missä heitä tarvittiin, ja tietäkää, että sellaisia paikkoja ei ollutkaan harvassa.

Jos valjaat katkesivat alamäessä, oli Hyrre yks' kaks' panemassa kiven pyörän eteen, niin että kärryt pysähtyivät, ja hevonen ei pillastunut. Jos rupesi satamaan juuri kun iso pyykki oli pantu kuivumaan, niin olipa Hyrrä heti saapuvilla auttamassa vaatteita sisälle. Kukaan ei nähnyt häntä, eikä voitu ymmärtää, miksi työ kävi kuin leikin teko, ja mielipaha, joka oli uhannut ukkospilven tavoin, haihtui kuin utuhattara näköpiiristä.

Mihin Hyrre ja Hyrrä tulivatkin, aina oli heillä työtä yllin kyllin, niin etteivät päivät tahtoneet riittää, ja he usein saivat ottaa yöt avuksi.

Mutta tästä johtui, että Hyr-ryr oli paljon yksin. Se kävi hyvin laatuun niin kauan kuin hän oli pieni. Perhe asui yksinäisessä seudussa, jossa talojen välillä oli pitkät matkat. Eräänä talvena nukkuivat he jonkun aikaa erään navetan ylisillä; Hyr-ryr oli silloin kuuden vuoden vanha. Lämmin höyry kohosi katon läpi, ja alhaalta kuului lehmien unista liikehtimistä. Välistä sattui kellokas kääntämään päätään, ja läppä kellossa kilahti.

— Nyt on varmaan aamu, sanoi Hyr-ryr hieroen silmiään.

— Ei ole, sanoi Hyrrä, nuku sinä vain vielä vähäisen.

Mutta kun hän taas heräsi, tunki kalpea talvinen aamunsarastus sisään ikkuna-aukoista, ja hän oli yksin navetanylisillä. Vieressä oli tuopillinen maitoa. Leivänpuolisko oli hänellä taskussaan. Tämän tuli riittää iltaan asti, jolloin Hyrrä palasi kotiin tuoden jotain hyvää tullessaan käärittynä esiliinaansa. Hyr-ryrrän mielestä oli illallinen hauskin hetki päivästä. Silloin hän sai syödä itsensä kylläiseksi ja kuulla päivän tapahtumia. Mutta iltaan kesti kauan, eikä päivästä koskaan tahtonut tulla loppua. Hyr-ryr loikoi vatsallaan ja tirkisteli alas navettaan. Hän näki karjakkojen tulevan ja menevän ja kantavan suuria saavillisia lypsylämmintä maitoa. Hyr-ryrrän mielestä oli maito tuopissa hapanta, leivänkannikka kova, ja kävi yksitoikkoiseksi lojua vatsallaan katselemassa alas. Mutta vielä ikävämpää oli istua yksinään jossakin puolipimeässä nurkassa. Alas hän ei saanut mennä, sen oli Hyrre-isä kieltänyt, eikä isän kanssa käynyt leikkiminen. Hyr-ryr potki jaloillaan, niin että oljet ritisivät ja ratisivat.

— Tänä vuonna täällä on hirveän paljon rottia, sanoi eräs karjakoista ja katseli ylisille.

— Isännän pitäisi hankkia rottakoira, sanoi toinen.

— Tai virittää loukku, sanoi kolmas.

— Tai panna myrkkyä, sanoi se, joka istui juuri tirkistysraon alapuolella.

Hyr-ryr kävi äkkiä ihan hiljaiseksi. Rottakoira, sanoivat he, ja loukkuja ja myrkkyä! Ei kotona navetanylisillä tosiaan ollut hauska olla yksinään. Sinä iltana oli vallalla surullinen mieliala Hyrren ja Hyrrän kotiin tullessa. Hyr-ryr itki ja valitti.

— Minä en ymmärrä, mikä poikaa vaivaa, sanoi Hyrrä, hänellä ei ole lainkaan kärsivällisyyttä. Hyrrekin pudisti päätään ja oli huolestunut.

— Pojan täytyy saada jotakin tehtävää, sanoi hän, meidän täytyy keksiä hänelle jotain työtä. Pian hän on täysi mies.

— Niin, niin, sanoi Hyrrä, ainahan työtä riittää. Sitähän on maailmassa enemmän kuin tarpeeksi. Nyt nukutaan asian päälle, ja huomenna on uusi päivä.

Mutta sinä iltana istuivat Hyrre ja Hyrrä kauan ylhäällä keskustelemassa. Tietysti täytyi jokaisen valita oma elämänuransa, mutta Hyr-ryr oli vielä kovin nuori ja hänellä oli paljon opittavaa, ennenkuin hän voi lähteä maailmalle. Eikähän voitu kieltää, että vuodet tuovat kokemusta tullessaan, ja ettei vanhusten neuvoja pidä hyljeksiä. Siksi istuivat Hyrre ja Hyrrä sinä iltana niin kauan ylhäällä neuvottelemassa siitä, miten menettäisivät Hyr-ryrrän suhteen, jotta hänelle kävisi hyvin maailmassa, ja jotta hän voisi parhaiten olla hyödyksi. Sillä siitä olivat molemmat selvillä, että jokaisen elämällä täytyi olla tarkoituksensa, ja että kaikkein vähäpätöisinkin olento aina voi tehdä jotakin hyvää.

Kun he mietteissään olivat päässeet näin pitkälle, ryömivät he heiniin ja nukahtivat. Mutta alhaalta navetasta nousi lämmin höyry, ja kuului lehmien liikahtelu hiljaisessa yössä.

Seuraavana päivänä oli Hyr-ryr aikaisin jalkeilla. Tällä kertaa eivät Hyrre ja Hyrrä vielä olleet ennättäneet lähteä, kun Hyr-ryr äkkiä tärkeän näköisenä seisoi heidän edessään.

— Hyvää huomenta, sanoi hän ojentaen itseään, tässä on mies, joka haluaa jotain tehtävää, sillä nyt alkaa uusi päivä.

— Kuulkaapas tuota, sanoi Hyrre, luulenpa, että pojassa on sisua, ja hän loi poikaa rohkaisevasti olalle. Mutta Hyrrä katsoi moittivasti mieheensä, hänen mielestään kiitos oli ennenaikaista. Sitten hän meni erääseen ylisten nurkkaan ja palasi vetäen perässään suurta säkkiä.

— Mitä tuossa säkissä on? kysyi Hyr-ryr.

— Odota, niin näet, sanoi Hyrrä. Mutta kun säkki avattiin, oli se vain täynnä punaisia langanpätkiä. Hyr-ryr nolostui.

— Mutta äiti, sanoi hän, mitä minä noille teen?

— Sinun tulee solmia langanpätkät yhteen ja keriä ne sitten kerälle, mutta isä osaa varmaan selittää tämän asian paremmin kuin minä.

Hyrre-isä antoi sormiensa solua partansa läpi, ja hänellä olikin hyvin pitkä parta, mietti hetken aikaa ja sanoi:

— Se, minkä nyt tulen sanomaan sinulle, on hyvin tärkeätä, kuuntele sentähden tarkasti äläkä koskaan unohda sanojani. Katsos, Hyr-ryr, maailmassa on paljon asioita, joita ihmisten tekee mieli: kunniaa ja kiitosta, rakkautta ja onnea ja valtaa, ja sitten rikkautta, varsinkin rikkautta. Kunhan he saavat sitä, niin he luulevat saavansa kaiken muunkin, mutta sanonpa sinulle, että yhden asian he unohtavat, nimittäin kärsivällisyyden. He ajattelevat, ettei se tuota mitään iloa, ja siksi sitä niin usein puuttuu joka alalla. Kaikki nuo punaiset langanpätkät ovat vain katkennutta kärsivällisyyttä, ja äiti ja minä olemme poimineet ne elämän poluilta. Mutta sille, joka sitoo yhteen, kun kärsivällisyys katkeaa, joka alkaa uudelleen ja käy jälleen työhön käsiksi, sille käy viimein hyvin, sillä, sanon sinulle, kärsivällisyys on se punainen lanka, joka johtaa sekä rikkauteen että siihen, mikä on rikkautta parempi!

Harvoin puhui Hyrre näin paljon yhdellä kertaa. Hyr-ryr katseli säkkiä, eikä tiennyt, uskaltaisiko ottaa langanpätkän käteensä. Silloin ratkaisi Hyrrä asian:

— Mitä miettimistä siinä enää on, sanoi hän ja veti jakkaran säkin luo. Istu tähän, Hyr-ryr, ja aloita, mutta tiedäkin, että jos kärsivällisyytesi loppuu, niin aukeavat solmut itsestään ja jäljelle jää vain sadasosa koko siitä työstä, minkä olet tehnyt, sillä sen, joka kerran aikoo auttaa toisia, tulee vaatia eniten itseltään.

Kun vanhemmat olivat lähteneet, istui Hyr-ryr jakkaralle ja solmi yhteen langanpätkiä. Se ei hänen mielestään ollut lainkaan ikävää työtä. Kun hän oli solminut muutamia, kääri hän ne kokoontaittamansa paperipalan ympärille. Tämä oli paljon mukavampaa, kuin maata vatsallaan katselemassa alas navettaan. Nyt teki hän hyötyä maailmassa, se oli ihan varma. Tästä pienestä alusta tulisi kerran, ehkä viikon tai parin kuluttua suuri, suuri kerä. Kun se valmistui, aikoi hän heittää sen jostakin navetanylisten luukusta alas, ja se oli pyörivä alas mäkeä, yli tien laakson läpi, pyörivä ja pyörivä. Se sai neuvoa ihmisille maan päällä kärsivällisyyden tien, joka johtaa kunniaan ja kiitokseen, rakkauteen ja onneen, valtaan ja rikkauteen, sekä siihen, mikä on näitä parempi!

Kaikkea tätä mietti Hyr-ryr istuessaan jakkaralla solmiamassa yhteen langanpätkiä. Silloin kuuli hän kellokkaan kääntävän päätään, ja hänen täytyi katsoa, mitä oli tekeillä. Kun hän taas istuutui työnsä ääreen, ei se tuntunut ihan yhtä hauskalta kuin ennen. Yhtäkkiä tuli hiiri esille kolostaan ja asettui Hyr-ryrrän eteen. Ensin hän tuskin huomasi sitä, mutta silloin se tuli lähemmäksi. Ja yhtäkkiä muisti Hyr-ryr, että hiiri tavallisesti sai ne muruset, jotka putosivat lattialle, kun hän taittoi leipäänsä. Nyt oli häneltä unohtunut sekä ruoka että juoma. Hän korjasi laiminlyöntinsä, ja hiiri sai osansa. Mutta kun hän taas rupesi soimiakaan langanpätkiä, oli se entistä vaivalloisempaa. Hän ryhtyi työhön, vaikkakin se nyt kävi hitaasti. Silloin lensi ampiainen sisälle lähimmästä ullakon lävestä suoraan kattoon, jossa sillä oli pesänsä kattohirren reunassa. Hyr-ryr ei ollut ennen nähnyt tätä, ja hän kiipesi tynnyrin päälle päästäkseen lähemmäksi. Kaikki nämä hommat kestivät hyvän aikaa. Kun hän taas istuutui työnsä ääreen, huomasi hän, ettei vielä ollut päässyt pitkälle, mutta ei aikakaan vielä ollut pitkälle kulunut. Sormet vain eivät enää tahtoneet totella Hyr-ryrrää.

— Tämä on ikävää työtä, ajatteli hän, eikä aikaakaan, niin oli hän heittänyt kerän lattialle ja paneutunut vatsalleen katsellakseen alas navettaan. Sinä päivänä ei työn teosta enää tullut mitään.

Kun Hyrre ja Hyrrä tulivat kotiin, tahtoivat he heti nähdä, mitä heidän poikansa oli saanut aikaan. Mutta kun hänen piti ottaa kerä esille, huomasi hän, että solmut olivat auenneet ja hänellä oli näytettävänään vain pieni, vaivainen kerän alku. Paperipalanen pilkisti esille joka puolelta, ja Hyr-ryr oli hyvin häpeissään.

— Alku aina hankala, sanoi Hyrre, mutta Hyr-ryr ryömi heiniin itsekseen päättäen seuraavana päivänä päästä pitemmälle.

Mutta eipä silloinkaan käynyt paljoa paremmin. Mistä lie johtunut, että navetanylisillä nyt oli niin paljon enemmän mielenkiintoisia asioita kuin ennen. Ja niin kävi joka päivä. Tosin kasvoi hänen kärsivällisyytensä jonkun verran, mutta ei kulunut päivääkään niin ettei se kerran olisi katkennut, ja silloin hän heitti kaiken luotaan, ennenkuin oli ennättänyt suorittaa Hyrrä-äidin antaman työmäärän. Heti aukesivat solmut, ja hänen suorittamastaan työstä jäi vain sadasosa jäljelle.

Työ joutui hiljalleen, mutta aika kului. Hyr-ryr kasvoi, tullen yhä pitemmäksi ja paksummaksi, mutta kerä ei ollut läheskään valmis.

Kesäisin he asuivat ladoissa tai jossain koivulehdossa, talvisin vinteillä ja ylisillä, ja aina oli säkki mukana.

Mutta eräänä päivänä tapahtui, että Hyr-ryr istui jalat ristissä ladon ovella, kun vanhukset tulivat kotiin.

— Katsokaapas tätä! sanoi hän, ja näytti voitonriemuisena suurta punaista palloa. Kerä oli valmis! Isä ja äiti taputtivat sekä Hyr-ryrrää että toisiaan, niin iloisiksi he tulivat. Ja Hyr-ryr antoi kerän kieriä laakson läpi juuri niinkuin hän monta vuotta sitten oli ajatellut. Kaikki kolme istuivat ladon ovella katselemassa, miten punainen lanka loisti kuun valossa.

— Kärsivällisyyttä ja onnea ihmisille, sanoi Hyrryr seuraten lankaa katseellaan.

— Nyt olet tehnyt suuren työn, sanoi Hyrre, sillä olet voittanut itsesi. Nyt olet valmis lähtemään maailmalle muita auttamaan, poikaseni. Ja sen sanon sinulle, Hyr-ryr, että kaikki eivät lopulta suoriudu tehtävästä yhtä hyvin kuin sinä. Voit vielä elämäsi aikana joutua sitomaan yhteen monta langanpätkää.

Hyr-ryr katseli kerää, joka jo oli kaukana laaksossa, ja hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän oppinut vaikean läksyn, ja osannut sen nyt.

Siitä päivästä lähtien kiertelee Hyr-ryr maailmaa aivan niinkuin Hyrre ja Hyrrä. Ja niinkuin hekin, on hän aina saapuvilla juuri siellä, missä häntä eniten tarvitaan.

Jos joskus tunnet kärsivällisyytesi loppuvan, mutta puret hammasta ja alat uudelleen, niin varmasti on silloin Hyr-ryr ollut läsnä ja solminut yhteen punaisen langan.

MITEN PEKKA PELASTI PRINSESSAN.

Ihmiset kertoivat, että öisin näkyi valkeata Isonvuoren itäisen harjanteen rotkosta. Olipa sellaisiakin, jotka väittivät rotkon olevan niin äärettömän syvän, että se ulottui aina maan keskipisteeseen saakka, ja että sieltä öisin loisti ikuinen tuli. Mutta ne, jotka tiesivät asian paremmin, sanoivat peikkojen asustavan vuoren sisällä. Ja niin olikin.

Pekka oli kauan mielessään hautonut ajatusta lähteä ottamaan asiasta selvää. Ainakin sata kertaa, ehkäpä useammastikin oli Pekka päivisin kiivennyt jyrkkää vuoren harjannetta, aivan rotkolle saakka. Niin useasti oli hän kivunnut vuorenlohkareiden välitse, että osasi tien ulkoa. Tuon kiven luona oli käännyttävä vasemmalle, tuossa oikealle. Ja juuri siinä kohdassa, jossa käyrä mäntypahanen näytti kasvavan suoraan ulos kalliosta ja ojentavan ohuen vartensa kauas jyrkänteen yli, siinä oli kavuttava pitkin runkoa ja saatava jalansija toisella puolella. Sillä jos kävisi niin hullusti, että sattuisi luiskahtamaan syrjään, ei olisi suurta toivoa päästä leikistä ehjin nahoin. Nämä seikat oli hyvä tietää. Hyvä senkin vuoksi, että kenties tuli pakko yön pimeydessä paeta samaa tietä kuin oli tullut. Nimittäin jos ei voinut pitää puoliaan peikkoja vastaan, vaan oli parempi lähteä pakosalle.

Tätä oli Pekka kauan miettinyt ja punninnut mielessään. Mutta oli kuitenkin toista tehdä suunnitelmia päivällä kuin toteuttaa niitä pimeänä yönä. Tosin hän oli parina iltana lähtenyt sinne, ja kyllä valkea oli loistanut rotkosta, sitä ei voinut kieltää, mutta hän ei kuitenkaan ollut tullut laskeutuneeksi alas. Ja epävarmaa on, miten asian olisi käynyt, ellei mustankirjava pukki eräänä iltana olisi hävinnyt. Aikaisin seuraavana aamuna olivat äiti ja siskot lähteneet etsimään pukkia, mutta sitä ei löytynyt. Silloin oli Pekka päättänyt, että tuli mitä tuli, hän menisi sinä iltana rotkoon, sillä kyllä peikot olivat Mustan ottaneet, siitä ei ollut epäilystä. Ja että peikot asustivat vuoressa, se taas oli ihan varma.

Tosin olivat monet muutkin koettaneet laskeutua rotkoon, päästäkseen sitä tietä vuoreen. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin kaikki toivoivat löytävänsä kadonneen prinsessan. Kuningashan oli antanut kuuluttaa, että hän antaisi tyttärensä ja puolen kuningaskuntaa sille, joka löytäisi prinsessan ja toisi hänet takaisin isän kotiin. Prinssejä ja korkea-arvoisia ylimyksiä oli tullut pitkien matkojen takaa tarjoamaan kuninkaalle palvelustaan. Ja kotimaassa oli tuskin ainoatakaan nuorukaista, joka ei ollut koettanut onneaan. Kaikkialta oli etsitty, ja yhtä turhaan. Pahimmin oli sillä kertaa käynyt niille, jotka olivat uskaltaneet mennä alas rotkoon. Heidän kohtaloaan ei hän ollenkaan tahtonut ajatella, nyt kun itse oli päättänyt laskeutua alas, maksoi mitä maksoi. Täytyi vain olla rauhallinen, eikä milloinkaan saanut kadottaa rohkeutta.

Huomenna oli muuten juuri vuosi kulunut prinsessan katoamisesta. Nyt oli suruvuosi lopussa, ja ilon päivät alkaisivat taas. Mutta kuningas ja kuningatar eivät tunteneet surussaan mitään eroa. He olivat yhä yhtä surullisia, eikä mikään maailmassa voinut heitä lohduttaa.

Kaikesta tästä oli Pekka kuullut kerrottavan, ja hän ajatteli sitä nyt, kun hän hämärissä kiipesi ylös Isonvuoren rinnettä. — Äidin pyykkinuora, jonka hän kaikessa hiljaisuudessa oli lainannut, riippui vyyhdettynä selässä, ja rautakankea, jolla isä väänsi kiviä, kantoi hän toisella olkapäällään. Oli hankala päästä eteenpäin, etupäässä rautakangen takia. Se painoi niin hirveästi, että Pekka sai monta kertaa vaihtaa olkapäätä. Mutta kun hän tuli tien jyrkimpään kohtaan, oli se hänelle hyväksi avuksi. Se oli vahva tuki, johon voi nojata, ja matka sujui helpommin. Yks'kaks' oli hän saapunut rotkolle.

Oli pimeä ilta. Kun hän kumartui rotkon yli, näki hän valkean loistavan kuilusta. Pekka tunsi sydämensä takovan liivejä vasten. Hän veti syvään henkeä ja seisoi aivan liikkumatta.

Silloin tuntui siltä, kuin olisi joku nykäissyt häntä takinhihasta. Pekka puri hampaat yhteen ja käänsi rautakangen niin, että se ulottui rotkon poikki, sitoi nuoran kankeen ja laskeutui rotkoon hiljaa kuin varjo.

— Parempi on heti lähteä matkaan kuin seistä tuolla ylhäällä keskellä noituutta ja kummittelua, ajatteli hän liukuessaan nopeasti ja äänettömästi nuoraa pitkin alas. Tuolla alhaalla näyttää ainakin olevan valoa, joten saa tietää, kuka tulee korvaan kuiskimaan!

Kuta alemmaksi hän tuli, sitä valoisammaksi kävi. Nyt loppui rotko, ja hän oli tullut luolaan vuoren sisään ja riippui nuorassa, aivan kuin hämähäkki langassaan.

Samassapa hän huomasikin pukkinsa, joka oli juuri hänen allaan, täydessä taistelussa kahden peikon kanssa, ja nepä vasta rumia olivat. Pekka liukui yhtenä hujauksena alas, ja istui äkkiä hajareisin mustankirjavan pukin selässä.

— Mitä te ajattelette, ärjäisi hän peikoille. Miks'ette anna Mustan olla rauhassa?

Peikot hämmästyivät niin, että päästivät irti nuoran, jonka olivat kietoneet pukin sarviin. Silmänräpäyksessä oli Musta sysännyt heidät oikealle ja vasemmalle, niin että vain läjähtivät vuorenseiniin. Samassa hetkessä työntyi vuoren halkeamasta esille vanhempi peikko, puettuna turkkiin ja nahkatakkiin kesän helteestä huolimatta.

— Onko pukinpaisti valmista? huusi peikko kaukaa kahdelle rumilukselle, jotka ryömivät permannolla koettaen päästä jaloilleen.

Kun eivät nämä vastanneet mitään, katseli hän ympärilleen ja huomasi Pekan istumassa mustankirjavan pukin selässä.

— Mitä näenkään? sanoi peikko, ihmislapsi! Nyt keitosta tuleekin hyvä. Pukki on vanha ja suoninen, mutta poika näyttää mainiolta. Tämähän parantaa asian. Pataan molemmat!

— Seis, sanoi Pekka, mitä rohkenetkaan? Kummanko pukki on, sinun vai minun?

Silloin tuli peikolle niin hauska, että se sai pidellä vatsaansa, jottei katkeaisi nauruun.

— Sinäpä et pelkää, sanoi peikko.

— En ainakaan sinua, sanoi Pekka. Samassa Musta otti vauhtia ja töytäsi päin suur-peikkoa, joka sai sellaisen iskun mahaansa, että putosi istumaan. Musta seisoi sarvet ojossa valmiina uuteen hyökkäykseen, eikä peikkojen ollut hyvä kömpiä ylös.

— Varro vain, sanoi suur-peikko, tämän saat vielä maksaa.

— En minä voi vastata siitä, mitä Musta tekee, sanoi Pekka, se on vähän itsepäinen. Mutta viisas se myöskin on, siitä saat olla varma.

— Etkö voi pitää sitä sarvista, niin ettei se puske? sanoi suur-peikko.

— Koeta itse, niin saat nähdä, sanoi Pekka.

Suur-peikko, joka oli päässyt ylös, koetti, mutta kävi niinkuin edelliselläkin kerralla. Nyt hän jäi istumaan, eikä kumpikaan toisista peikoista voinut häntä auttaa, sillä ne olivat vielä huonommassa kunnossa kuin hän.

— Kuulehan pojannaskali, sanoi suur-peikko, on parasta lopettaa tämä pila, sillä meillä on kiire, ettäs tiedät.

— Mitä on tekeillä? kysyi Pekka.

— Niin, näes, sanoi suur-peikko, tänään onkin semmoinen päivä, että meillä on häät talossa. Ja nyt kertoi peikko, että peikkokuninkaan poika yöllä oli menevä naimisiin kristityn prinsessan kanssa. Sillä niin oli päätetty ja määrätty, että kun hänet vuoden ajan oli pidetty piilossa vuoren sisällä, pidettäisiin häät. Tänä iltaan oli vuosi kulunut, ja nyt piti peikkokuningas tanssiaiset ja suuret pidot, ja tanssi oli paraillaan käynnissä seitsenpeninkulmaisessa metsässä. Siellä pyörivät peikot, menninkäiset ja metsänneidot tanssissa, ja lyhtyukot olivat vahteina.

— Entäs prinsessa? kysyi Pekka.

— Hän tanssii peikkokuninkaan pojan kanssa, sanoi suur-peikko.

Peikko näytti Pekan mielestä tyhmältä ja hän ajatteli, että nyt täytyi osoittautua viisaammaksi.

— Kuule, sanoi hän, te kai sitten olette keittiöpeikkoja, koska on puhe sopasta ja paistista?

Suur-peikko nyökkäsi. Pienet keittiöpeikot, jotka viimeinkin olivat kömpineet ylös, vilkuilivat levottomina Mustaan, joka seisoi sarvet ojossa.

— Niin, sanoi Pekka, ehkä on parasta kiiruhtaa, koska pidot ovat täydessä käynnissä. Alammeko sopasta vai paistista? Toisin sanoen, kumpi ensin pannaan pataan, Mustako vai minä?

— Ehkä autat meitä ensin pukin valmistamisessa, niin tulee sitten sinun vuorosi, tuumi suur-peikko.

— Se oli minunkin aikomukseni, sanoi Pekka, mutta tulin ajatelleeksi erästä asiaa. Ette te voi tarjota prinsessalle kristityn verta ettekä myöskään vanhaa pukkia!

— Hämähäkeistä ja sammakoista hän ei ainakaan huoli, sanoi suur-peikko.

— Ei, kuka sitä uskoisikaan, hän kun on tottunut joka päivä saamaan paistettuja kananpoikia. Ja sehän on halvinta, mitä prinsessalle voi tarjota hääpäivänä.

— Mistä sellaista saamme? sanoi suur-peikko.

Sitä asiaa ei kannattanut surra, tuumi Pekka, sillä heillä oli kotona nuori kukko, joka maistuisi vallan erinomaiselta. Jos hänen vain sallittiin ratsastaa Mustalla pois, ei kestäisi kauan, ennenkuin kananpoika olisi padassa.

Se ei olisi hullumpaa, mietti suur-peikko, mutta varmuuden vuoksi täytyisi hänen itsensä lähteä mukaan katsomaan, että kaikki kävi kunnolleen.

Sitä ei Pekka lainkaan vastustanut. Hän ehdotti, että sidottaisiin nuora Mustan ympärille, sitten kiipeisivät hän ja peikot ylös ja hinaisivat yhteisin voimin pukin perässä.

Ja niin kävi, että Musta hetkistä myöhemmin lähti metsän läpi kotiinpäin Pekka ja suur-peikko selässään. Pukki oli villinä ilosta, kun se jälleen oli ylhäällä vihreällä maanpinnalla, ja kipinät vain sinkoilivat sorkista, kun ne iskivät kiviin tiellä.

— Ei voi moittia vauhtia, sanoi suur-peikko.

— Eipä niinkään, sanoi Pekka, ei siinä mitään vikaa ole. Nyt olemme kohta perillä.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Musta kääntyi tallin mäelle. Seinässä oli suurella luukulla varustettu läpi.

— On parasta, ettemme herätä kaikkia kanoja, sillä siitä nousisi niin kauhea kaakatus, sanoi Pekka ja työnsi luukun auki, pistä pääsi sisään ja sano, minkä minä otan.

Suur-peikko teki niin, mutta silloin Pekka työnsi luukun kiinni, ja nyt oli peikko pinteessä eikä päässyt ulos eikä sisälle.

— Päästä irti, päästä irti, huusi peikko.

— Odota kunnes aurinko nousee, sanoi Pekka, minun täytyy nyt ratsastaa häätaloon. Samassa hän pisti kukon koriin, heittäytyi pukin selkään ja lähti matkaan.

Peikko huusi ja metelöi, mutta miten hän väänteli ja kääntelikin itseään, niin kiinni hän pysyi, eikä päässyt pois.

Mutta Musta ja Pekka painelivat taas vuorta ylös, niin että kipinät sinkoilivat pukin sorkista, ja pikku kivet vierivät jyrkännettä alas kolisten yön hiljaisuudessa. Kun Pekka tuli rotkolle, seisoivat molemmat pikku peikot siellä pitämässä vahtia, kuten käsketty oli.

— Suur-peikko lähetti minut edeltä kysymään, tahtooko prinsessa saada kukon padassa paistettuna vai riisin kera keitettynä, mutta ratsastin harhaan, enkä nyt lainkaan tiedä, miten pääsisin seitsenpeninkulmaisen metsän kaukaisimmalle aukealle.

— Ratsasta näin ja noin, sanoivat peikot. Kun tulet sinne, käänny vasemmalle ja sitten oikealle; kun olet päässyt ison suon ohi, kulkee tie suoraan eteenpäin:

Pekka ratsasti peikkojen ohjeiden mukaan. Milloin kääntyi hän vasemmalle, milloin oikealle, ja kun hän oli päässyt ison suon ohi, ratsasti hän suoraan eteenpäin. Pian oli aukea ihan hänen edessään, ja hän näki peikkojen, metsänneitojen ja menninkäisten tanssivan kuun valossa. Peikkokuningas istui lahon kannon päässä. Hänen oikealla puolellaan istui prinsessa ja peikkoprinssi seisoi tämän vieressä.

Pekka pysähtyi ihan heidän eteensä ja nosti lakkia. Peikkokuningas rypisti kulmiaan.

— Mikä nulikka sinä olet? sanoi hän vihaisesti.

— Minä olen vain hääpaisti, sanoi hän, ja tässä on soppaliha, jatkoi hän taputtaen Mustaa, ja tässä korissa on nuori kukko, joka valmistetaan prinsessalle. Mutta keittiöpeikko pyytää kysyä, onko se paistettava padassa vaiko keitettävä riisien kera?

Peikkokuningas oli epätietoinen: — Sitä minä en ymmärrä, sanoi hän nyt sangen armollisesti, kysy prinsessalta.

Pekka kumartui prinsessan puoleen, joka istui kalpeana ja vavisten.

— Tottele minua, sanoi hän hiljaa, koeta voittaa aikaa, mutta kun minä sanon: hei! käy silloin minua kaulasta kiinni. Ääneen sanoi hän: Mitä teidän kuninkaallinen korkeutenne määrää?

— Paistettava padassa, sanoi prinsessa, ei, odota, mieluummin keitettävä riisin kera! Voi ei, en voi valita niin nopeasti, minun täytyy ajatella asiaa.

— Ajattele, rakkaani, sanoi peikkoprinssi.

Pekka katsoi häneen pitkään.

— Kumpikohan meistä osaa paremmin kävellä käsillään, teidän korkeasukuisuutenne vai minä, sanoi hän.

— Se nähdään heti, sanoi prinssi. Ja samassa hän rupesi kävelemään käsillään ympäri aukeata, pistäen välistä päänsä esille käsivarren alta ja kävellen yhdellä kädellä. Peikot riemuitsivat ja huusivat, ja nyt oli Pekan vuoro. Olihan hänkin taitava, mutta ei häntä voinut verratakaan prinssiin. Hän sai osakseen ulinaa ja pilkkaa, ja peikkoprinssi pyllisti rintaansa katsellen armollisesti häneen.

— Mutta kumpikohan osaa heittää paremmin kuperkeikkaa, sanoi Pekka.

Peikkoprinssi lähti samassa hetkessä liikkeelle. Ei ikinä oltu nähty sellaisia kuperkeikkoja. Tosin oli Pekkakin taitava, mutta ei häntä voinut verratakaan prinssiin. Peikot riemuitsivat ja kirkuivat. Peikkoprinssi pullisti poskiansa tyytyväisyydestä.

— Mutta saapa nähdä, kumpi meistä paremmin osaa ratsastaa Mustalla!

Peikkoprinssi hypähti silmänräpäyksessä pukin selkään, ja Musta heitti hänet samassa menemään sarviensa yli. Mutta silloin oli Pekkakin paikalla ja hyppäsi selkään.

— Hei! sanoi hän, ja prinsessa kietoi kätensä hänen kaulaansa; Musta ihan lensi tiheikköjen ja pensaiden läpi.

Silloinpa vasta syntyi viuhuna, kuhina ja suhina.

— Nyt ovat peikot kintereillämme, sanoi prinsessa ja piiloitti kasvonsa Pekan takinkaulukseen.

— Älä pelkää, sanoi hän, ja samassa kiekui kukko korissa. Oli aamu, ja aurinko nousi.

Nyt tuli kaikille peikoille kiire pelastautua niin hyvin kuin taisivat, sillä ei koko maailmassa ole ainoatakaan peikkoa, joka sietäisi Luojan kirkasta päivänpaistetta. Mutta keittiöpeikko, joka oli kiinni tallinseinän luukussa, johon aurinko paahtoi ja loisti, veti syvän henkäyksen ja haihtui tyhjiin. Kun Pekka tuli perille prinsessan kanssa, riippui luukussa vain vanha turkki.

Pekka ratsasti prinsessan kera suoraan kuninkaan linnaan. Siellä nousi sellainen riemu, että se kohosi kattoon saakka. Kuningas kutsutti heti koolle hallituksen ja koko hovin, ja Pekka lyötiin ritariksi. Hän sai miekan, jonka terä oli karaistua terästä, ja jossa seisoi kultaisin kirjaimin:

»Kun miekkas vedät taistohon, sä ole uljas peloton!»

— Kirjoitus on hyvä, ja kirkas on kalpa, jonka saat, sanoi kuningas ojentaessaan miekan Pekalle. Ole uljas ja peloton, kuten tähänkin saakka, kun taistelet noituutta ja pimeyden pahoja voimia vastaan, mutta pistä miekkasi tuppeen, kun taistellaan omista eduista ja vallasta.

Kuningas piti sanansa ja antoi Pekalle puolet kuningaskunnastaan sekä pikku prinsessan käden. Ja prinsessa antoi hänelle sydämensä. Viikon kuluttua oli häät. Päivälliseksi tarjottiin paistettuja kananpoikia ja torttua, ja kaikki lapset koko valtakunnassa saivat lättyjä vadelmahillon kera.

SUUNNATON AARRE.

Sattuipa kerran maassa, joka on kaukana täältä, auringon vasemmalla ja kuun oikealla puolella, että kuningas näki merkillisen unen. Heti kutsutti hän luokseen oppineet läheltä ja kaukaa, jotta he selittäisivät unen hänelle. Ja kuninkaan unen selitettiin merkitsevän sitä, että jossakin paikassa valtakunnassa oli kätkettynä suunnaton aarre.

Kun uni tuli tunnetuksi, syntyi koko valtakunnassa suuri hämminki. Aarrehan voi olla missä tahansa. Yhtä hyvin jokaisen omassa puutarhapahasessa kuin naapurin. Kukapa sen oikein tiesi, miltä maa ennen vanhaan oli näyttänyt. Eivätkö suur-aateli ja pikkuruhtinaat olleet eläneet loistossa ja komeudessa linnoissaan ja sillävälin taistelleet keskenään. Laki, oikeus ja järjestys eivät siihen aikaan olleet suuriarvoisia. Eihän voinut tietää, kuka oli omistanut aarteen, kun se oli kaivettu maahan tai laskettu meren syvyyteen. Siksi voi aarretta yhtä hyvällä syyllä hakea kaikkialta.