Chapter 3 of 4 · 3944 words · ~20 min read

Part 3

Jokainen, joka omisti pienenkään maatilkun, kaivoi maata aamusta iltaan. Ne, jotka asuivat vuorilla, väänsivät suuria kivilohkareita paikoiltaan ja etsivät rotkoista ja kuiluista. Toiset samoilivat linnojen raunioitten sorakasojen ympärillä, ja toivoivat villiintyneitten ruusupehkojen takaa ehkä löytävänsä jonkun vanhan käytävän tai salakomeron suun. Kaikki, jotka asuivat suurten vesien rantamilla, kutoivat tiheäsilmäisiä verkkoja ja vetivät niitä yli pohjahiekan hienojen uurteiden.

Jokainen ajatteli omalla tahollaan, että ehkä juuri hänellä tänään olisi onni matkassaan, ehkä sallittaisiin juuri hänen löytää tuo suunnaton aarre.

Tosin ei kuningas ollut luvannut mitään palkintoa suuren aarteen löytämisestä. Ja sehän oli kylläkin ihmeellistä. Mutta kaikki ajattelivat tietysti, että jos kerran aarre löytyisi, olisi palkintokin kuninkaallinen.

Oli totta, että kuningas tiesi kaiken, mikä tapahtui koko maassa. Ei siten, että hän olisi antanut vakoilla kansaa. Kaukana siitä. Mutta linnaan tulevilla lähettiläillä ja matkamiehillä oli paljon kerrottavaa. Ne, jotka olivat kulkeneet laaksojen läpi, olivat nähneet kylien kaikki asukkaat lapioineen ja kuokkineen pelloilla. Jos tie taas oli mutkitellut harjanteiden yli, oli rautakangen kalske vuorenseinää vasten tunkenut matkamiesten korviin. Ja kaikki, jotka olivat purjehtineet merta myöten laivoillaan, olivat kohdanneet merivenheitä vetämässä verkkoja edestakaisin yli merihiekan hienojen uurteiden.

Useammasti kuin kerran oli silloin näyttänyt siltä, kuin olisi aarre löytynyt, niin loistivat ja salamoivat verkot, kun ne nostettiin yli vedenpinnan. Mutta se oli vain harhaa ja heijastusta. Vesipisarat ne kimalsivat verkkojen hiuksenhienoissa silmukoissa ja pikkukalojen hopeasuomut välkkyivät. Niissä oli näkinkenkiä ja leviä, joille meren salaperäinen tenho loi välkkeen.

Lopulta kuningas kyllästyi kaikkeen tähän etsintään, josta ei ollut mitään tulosta. Hän oli tullut ajatelleeksi, että jos saataisiin tietää aarteen laatu, niin ehkä helpommin voitaisiin arvata, mistä sitä oli etsittävä. Sentähden antoi hän kuuluttaa kaikissa valtakunnan kirkoissa, että kuka tahansa valtakunnan uskollisista alamaisista, sai tässä asiassa lähteä kuninkaan puheille ja sanoa suoraan mielipiteensä. Ja jos kävisi niin, että jonkun neuvo johtaisi aarteen löytämiseen, saisi tuo miekkonen toivoa kolmea asiaa, jotka kuninkaallisesta armosta myönnettäisiin hänelle.

Voi arvata, että nyt alkoi pyhiinvaellus linnaan. Laskusilta oli alhaalla koko päivän. Joukkoja saapui ajaen, ratsastaen ja jalan. Ylhäisten herrojen puvut loistivat silkkiä ja samettia, ja töyhdöt heilahtivat heidän hypätessään alas satulasta. Herrojensa värejä kantavat ratsupalvelijat riensivät tarttumaan kultaisiin kuolaimiin. Mutta aivan vieressä seisoi joukoittain päiväpalkkalaisia töllistelemässä. He olivat jättäneet päivätyönsä lähteäkseen etsimään aarretta. Ja nyt olivat he heittäneet menemään lapion ja kuokan kiirehtiäkseen kuninkaan luo kaiken muun kansan kera. Piispat ja virkamiehet tulivat ajaen vaunuissaan.

Koko linnanpiha oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka odottivat puheillepääsyä. Linnassa istuivat kuningas ja kuningatar valtakatoksen alla, ja suuressa asesalissa tarjottiin kahvia leivän kera. Mestarikokki itse seisoi keskellä keittiön lattiaa. Hän oli niin innoissaan, että hänen valkea lakkinsa oli keikahtanut vinoon. Keittiöpojat suurine esiliinoineen hyörivät hänen ympärillään kuin päättömät kanat.

— Kaatakaa maitoa kerman sekaan, huusi mestarikokki, se kyllä kelpaa kansalle! Älkää unohtako sikuria, on synti ja häpeä tarjota koko valtakunnalle parhaita kahvinpapuja!

Mutta valtaistuinsalissa haukotteli kuningatar salaa viuhkansa takana. Kunniakatoksen alla oli lämmin ja painostava. Kävi pitkäveteiseksi kuunnella uskollisen kansan puhetta. Valtakunnan kaikki säädyt olivat jo olleet edustettuina. Oli juteltu sinne tänne kruunujalokivistä ja vihityistä alttari-astioista, toiset olivat puhuneet taikasormuksista ja kallisarvoisista juomasarvista. Nyt oli sananvuoro hovikirkon saarnaajalla.

— Oletetaan, sanoi hän, että aarteena yksinkertaisesti olisi puhdas raha. Seteliraha olisi varmasti jo kauan sitten muuttunut tomuksi ja tuhkaksi. Kullasta tiedämme, että kulta ei muuta ole kuin multaa. Ja hopea — — —

— Seis! sanoi kuningas, näinhän ei aarteesta jää mitään jäljelle. Sitäpaitsi ei hopeasta ole olemassa mitään sananpartta. Emmeköhän lopeta tältä päivältä. Ja sitten hän nousi, sillä nyt oli hänkin väsynyt.

Silloin astui muuan pojannaskali pelottomana valtaistuimen juurelle. Ylihovimenojenohjaaja viittoi kädellään häntä astumaan syrjään, mutta kuningas oli jo huomannut pojan.

— Kas tuota veitikkaa, sanoi kuningas, onko hänelläkin jotain sanottavaa?

— Teidän majesteettinne antanee armollisesti anteeksi — — —, alkoi ylihovimenojenohjaaja, mutta hän ei päässytkään pitemmälle.

Poika oli asettunut ihan kuninkaan eteen ja kumarsi lakki kourassa minkä jaksoi.

— Herra kuningas, sanoi hän, olkaa niin hyvä, älkääkä menkö vielä!

— Pois tieltä, huusi ylihovimenojenohjaaja.

— Odota hieman, sanoi kuningas. Ja sitten hän kysyi pojan nimeä ja mistä hän tuli.

Poika sanoi olevansa nimeltään Jukka ja tulevansa Suovuorelta.

— Mutta nyt täytyy kuninkaan seurata minua, sanoi poika, sillä suon Taava-muori käski sanoa, että hän tietää aarteen nimen, mutta sitä hän ei sano kenellekään muulle, kuin kuninkaalle itselleen.

— Eikö hän sitten voi tulla tänne? kysyi kuningas.

— Ei se käy päinsä, tuumi Jukka.

— Miksei? kysyi kuningas.

— Koska hän, raukka, on niin vanha! sanoi Jukka.

Kuningas antoi satuloida Vihuri-varsan ja nousi ratsaille. Hän nosti itse pojan eteensä satulaan ja sitten annettiin mennä.

Mökissä suon reunalla makasi Taava-muori vuoteessa ja luki Raamattuaan. Hän oli niin leininmurtama ja heikko, että hänen oli vaikea liikahtaa. Mutta kuitenkin oli hän tyytyväinen. Ja tänäänhän hän oli lähettänyt tyttärenpoikansa kuninkaan luo. Siksi laski hän myötäänsä kirjan alas ja katsoi ovelle.

Tupa oli siistitty ja lakaistu ja tuoreita katajia oli ripotettu lattialle. Jukka oli sen siistinyt parhaansa mukaan ennen lähtöään. Ikkunalaudalla oli palsami punaisena ja koreana tuohipöntössään. Puita oli uunin edessä, vesiämpäri täynnä vettä. Kirkas kahvipannu loisti hyllyllä. Voihan sattua, että tänään tuli hienoja vieraita. Miten olikaan, astuikin kuningas sisään.

Kissamirri hyppäsi alas uuninloukosta ja meni ottamaan vastaan korkeata vierasta, sillä aikaa kuin Jukka, pyyhkäistyään kiireesti tuolia takkinsa hihalla, työnsi sen vuoteen viereen.

— Tässä olen nyt, sanoi kuningas ja istuutui, mitä muorilla oli sanottavana?

— Tässä maassa ajatellaan vain kultaa ja kunniaa, sanoi Suomaan Taava, mutta minä olen lukenut, että aarre, josta näit unta, on toista laatua. Sen nimi on totuus.

Silloin taputti kuningas häntä kädelle ja sanoi, että saataisiinpa nähdä, oliko Taava-muori arvannut oikein. Sitten sanoi hän hyvästi, ratsasti pois eikä sen enempää ajatellut koko asiaa.

Mutta kerran myöhemmin, kun ei kellään enää ollut mitään sanottavaa kuninkaan unesta, ja uskolliset alamaiset kaikessa hiljaisuudessa olivat palanneet toimiinsa tietämättä aarteesta enempää kuin ennen, muistuivat muorin sanat kuninkaan mieleen.

Hän tuli ajatelleeksi, että niillä ehkä sentään oli jokin tarkoitus. Ja hän kutsutti luokseen kaikki maan oppineet.

Kohta ei enää ollut ainoatakaan tiedettä, jota nämä eivät olisi läpeensä tutkineet. He ojensivat kaukoputkensa taivaan äärettömyyttä kohti. Heidän tutkivat katseensa tunkivat aina maan uumeniin saakka. He raivasivat itselleen uusia teitä kaukaisissa maissa, merien tuolla puolen.

He löysivät monta totuutta, mutta suunnatonta aarretta, jota etsivät, he eivät löytäneet.

Silloin kuningas eräänä päivänä antoi satuloida Vihuri-varsan ja ratsasti mökille suon reunaan.

Taava-muori makasi vuoteessa ja luki Raamattuaan.

— Tässä olen taas, sanoi kuningas, sillä totuuden aarretta, josta puhuit, on vaikea löytää.

— Sanonpa sinulle, missä se aarre on, sanoi Suomaan Taava.

— Jos sen teet, sanoi kuningas, niin saat toivoa kolme toivomusta.

— Minun toivomuksiani ei mikään maallinen kuningas voi täyttää, sanoi Taava, mutta annan sinulle kolme sanaa elämän kirjasta. Katso, näin on kirjoitettu:

— »Totuus ei ole taivaassa eikä merien tuolla puolen, vaan ihmisen omassa sydämessä.»

— Kiitos, sanoi kuningas ja kumartui suutelemaan Taava-muorin ryppyistä kättä.

Ratsastaessaan kotiin tähtien tuikkiessa, mietti hän noita vanhoja sanoja. Hän oli iloinen ja samalla kuitenkin hyvin murheellinen.

— Totuus? ajatteli hän tuumien, kysyen. Totuus, joka asut minun omassa rinnassani, kuka sinut selittää? Hän painoi kättään sydämelleen. Jokaisessa sen lyönnissä tunsi hän veren nopean kulun, siinä ilmeni elämä, tuo selittämätön, suunnaton aarre — iäisyyden välähdys katoavaisuuden maailmassa.

NELJÄ VELJESTÄ.

Eräänä iltana oli Antti nuotion ääressä kuullut kerrottavan neljästä prinsessasta. Sanottiin, että kuningas oli kovin huolissaan siitä, miten saisi kolme vanhinta naitetuiksi, sillä oli kieltämätöntä, että jokaisen heistä olisi pitänyt olla hieman toisenlaisen, kuin oli. Vanhin, prinsessa Prima, oli liian kaunis, toinen, prinsessa Secunda, oli liian viisas, ja kolmas, prinsessa Tertia, oli liian kiltti.

Sinään voivat nämä asianhaarat ehkä pikemminkin tuntua eduilta kuin vioilta; niin ei kuitenkaan tässä tapauksessa ollut asian laita. Prima oli nimittäin niin kaunis, ettei kukaan voinut irroittaa katsettaan hänestä, ja se kävi ajan pitkään jotenkin vaivalloiseksi. Secunda oli niin viisas, että hän tiesi kaiken paremmin kuin kukaan muu ja se tuntui painostavalta niiden mielestä, joiden kanssa hän oli tekemisissä. Ja Tertia taas oli niin kiltti, että hän vain kerran elämässään oli sanonut ei, ja silläkin kertaa: Ei, onko se mahdollista! Mutta neljäs, pieni prinsessa Quarta oli samanlainen kuin ihmiset yleensä, ja hänestä ei ollut mitään kerrottavaa.

Antti vain ei voinut unohtaa kuulemaansa ja kun hän seuraavana sunnuntaina kirkolla tapasi kolme veljeänsä, pyysi hän heitä mukaansa kotiin. Asia oli nimittäin niin, että heillä kaikilla oli työtä omalla tahollaan. Maunu oli räätälinkisälli ja työssä erään mestarin luona naapuripitäjässä. Lassista oli tuleva leipuri, ja vaikka hän asui samassa kylässä kuin vanhemmat, niin ei hän usein käynyt heidän luonaan, sillä hän oli niin ahkera ja uuras työssään, että otti harvoin lomahetken. Jukka oli maalarinopissa kaupungissa, ja Antti itse kuului nuoresta iästään huolimatta sotaväkeen ja kantoi kruunun takkia. Siksi tapasivat he toisensa vain sunnuntaisin, ja tulivat silloin usein yhdessä kotiin kirkosta. Äiti tarjosi kahvia, ja päivälliseksi hän keitti riisiryynipuuroa suuressa padassa. Ja kun kävi oikein hyvin, tarjosi isä kotitekoista olutta perunain paineeksi. Veljesten mielestä oli aina hauska tavata toisensa, sillä he pitivät toisistaan ja tulivat hyvin toimeen keskenään.

— Pojat, sanoi Antti, kun he kulkivat kotiinpäin kirkosta, nyt saatte kuulla jotakin.

Isä ja äiti olivat ajaneet kotiin maantietä myöten Harmon vetämissä, vastamaalatuissa linjaalirattaissa. Kaikki neljä poikaa kulkivat jalan, kuten luonnollista olikin, ja he olivat poikenneet metsän läpi vievälle oikotielle.

— Nyt saatte kuulla jotakin, sanoi siis Antti, ja sitten hän kertoi, mitä tiesi neljästä prinsessasta.

— Ja kun nyt miettii ja sovittaa asiat yhteen, sanoi hän, niin ymmärtää, mikä tarkoitus on suurilla juhlilla Viherlaakson niityllä, joita tänään kirkossa kuulutettiin. Varmaankin tahtoo kuningas naittaa tyttärensä. Ja minusta näyttää siltä kuin välittäisi hän viis ulkomaalaisista prinsseistä, kreiveistä ja parooneista. Nehän nyrpistävätkin nenäänsä melkein kaikelle. Sentähden tekee kuningas oikein, jos tyytyy oman maan miehiin. Ja sen minä sanon, että mies on aina mies.

Tämä oli toisten mielestä viisasta puhetta, ja vaikka Antti olikin nuorin, kuuntelivat veljet häntä jonkinlaisella ihailulla.

— Nyt olen tuuminut, sanoi Antti, että teidän kaikkien kolmen on pidettävä huoli itsestänne ja saatava kukin prinsessanne.

— Oletko pähkähullu! huusivat kaikki veljet samalla kertaa.

— Hullumpaakin on kuultu, tuumi Antti.

— Ja miten minä voisin istua kuninkaan pöydän ääressä, minä kun olen vain räätälinkisälli, sanoi Maunu, joka oli vanhin.

— Vaatteista täällä kaikki riippuu, niissähän se kuningaskin liikkuu,

etkö sitä ole ennen kuullut? sanoi Antti varmasti.

— Entäs sitten minä, joka vain vastaan taikinaa ja leivon pullia? sanoi Lassi, järjestyksessä toinen.

— Kaikille meille tulisi kuolema, ellei ois' jollakin leivät huolena,

sanoi Antti taas.

— Ja, miten huolisi kuningas perheeseensä minua, joka vain olen maalarinoppilas! sanoi Jukka, kolmas veljeksistä.

— Ken pensselin kädessään hallitsee, kerran taiteen maassa vallitsee,

sanoi Antti.

— Entä sinä itse, etkö sinäkin tahdo saada prinsessaa?

— Minä olen vielä liian nuori mennäkseni naimisiin, sanoi Antti. Samalla ajatteli hän tyttöä, jonka oli eräänä päivänä tavannut metsälähteellä, ja jolla oli niin nauravat, siniset silmät. Mutta siitä asiasta ei hän maininnut veljille mitään.

Viherlaakson niitty, joka sijaitsi aivan pääkaupungin ulkopuolella, ei enää ollut mikään varsinainen niitty, vaikka sillä oli vielä nimi jäljellä niiltä ajoilta, jolloin porvarien lihavat lehmät ajettiin sinne laitumelle ja lehmänkellot kilkattivat joka ilta kaupungin kaduilla lehmiä taas kuljetettaessa kotiinpäin. Lopulta kuningas eräänä päivänä arveli, että elämä hänen hallituskaupungissaan oli sentään liian maalaista, ja määräsi, ettei kellään, joka asui kaupungin muurien sisäpuolella, saanut olla lehmää. Siitä lähtien oli Viherlaakson niitty vain juhla- ja kokoontumispaikka, jossa nuoriso kesäiltoina huvitteli leikkien ja tanssien.

Täällä oli nyt pidettävä suuri juhla, josta oli kuulutettu kaikissa maan kirkoissa. Ja sellainen oli kuninkaan tahto ja päätös, ettei ketään, olipa hän kuka tahansa, saanut estää ottamasta osaa iloon, jos vain hän itse halusi olla mukana. Ei tehty mitään eroa herran ja rengin välillä. Se, joka omisti paremman takin, otti sen ylleen, mutta jolla ei ollut muita vaatteita kuin ne, mitkä olivat yllä, ei sen vuoksi ollut muita huonompi. Sillä kuningas oli antanut kuuluttaa, että tänä päivänä oli kaikilla oleva aivan samat oikeudet ottaa osaa juhlaan, ja jokainen oli oleva yhtä hyvä kuin toinenkin. —

Maantietä myöten, joka vei kaupunkiin aivan Viherlaakson niityn ohi, ajoivat Antti, Maunu, Lassi ja Jukka Harmon vetämissä vastamaalatuissa linjaalirattaissa. Hekin olivat matkalla juhlaan, mutta olivat vielä vähän arvelevalla mielellä.

He ajoivat hiljaa, jotta matka ei liiaksi rasittaisi Harmoa. Kuinka olikaan, he ajoivat erään vanhan vaimon ohi, jonka oli vaikea päästä eteenpäin.

— Minäpä astun alas ja annan muorille paikkani sanoi Maunu, muutoin ei hän ikinä pääse matkansa päähän.

Niin hän tekikin, ja muori autettiin rattaisiin ja asetettiin istumaan Antin viereen, joka ajoi. Maunu kulki vieressä ja pysytteli ajopelien rinnalla.

— Minne matka? sanoi muori.

— Juhlaanpa tietenkin, kuten te ja kaikki muutkin, sanoi Maunu.

— Onko sinulla mitään toivomusta, jonka täyttämisessä voisin auttaa?

Maunu tuumi. Olihan hänellä toki toivomuksia.

— Ainahan toivoa voi, sanoi hän lopulta, mutta sellaisen toivomuksen täyttäminen ei ole niinkään helppoa.

— Sano kuitenkin, tuumi vaimo.

— Kangas, jota nykyisin saa ostaa, on niin huonoa ja niin kallista, sanoi Maunu, mutta minä toivoisin, ettei kenenkään, jolla on minun ompelemani vaatteet, tarvitsisi palella.

— Käyköön, niinkuin tahdot, sanoi muori, ja samassa hän oli kadonnut.

Veljesten mielestä tämä oli ihmeellistä. Maunu nousi taas kärryihin, ja niin he ajoivat eteenpäin. Jonkun ajan kuluttua ajoivat he taas vanhan eukon ohi, joka kulki kepin varassa ja pääsi huonosti eteenpäin.

— Kyllä minä nyt astun kävelemään, että eukkoparka saa ajaa jonkun matkaa, sanoi Lassi.

Sanottu ja tehty. Eukko istui Antin viereen ja Lassi astui kärryjen vieressä. Kävi kuten edellisellä kerralla. Hän kysyi heiltä matkan tarkoitusta ja kuultuaan sen, sanoi hän Lassille:

— Enkö voisi auttaa sinua täyttämällä jonkun toivomuksesi?

Lassi tuumi. Toivomuksia hänellä kyllä oli.

— Voisinhan toivoa, sanoi hän lopulta, mutta ei ole helppoa saada toivomustaan täytetyksi.

— Sanohan nyt, sanoi eukko.

— Leivän saanti on nykyjään niin vaikeata, mutta toivoisin, että minun leipomani pullat eivät koskaan loppuisi.

— Tapahtukoon tahtosi, sanoi eukko, ja samassa hän oli hävinnyt.

Veljesten mielestä tämä oli ihmeellistä. Lassi nousi taas kärryihin, ja niin he ajoivat eteenpäin. Tienkäänteessä sivuuttivat he taas vanhan vaimon, joka vaivalloisesti kulki eteenpäin kainalosauvojen avulla.

— En voi mitenkään antaa tuon kävellä, sanoi Jukka. Hän astui rattailta, ja vanhus autettiin istumaan. Hän kyseli heidän matkaansa ja saatuaan vastauksen, sanoi Jukalle:

— Eikö sinulla ole mitään toivomusta, jonka täyttämisessä voisin auttaa?

Jukan ei tarvinnut miettiä. Hänellä oli selvillä toivomuksensa, mutta sitä ei ollut helppo täyttää.

Vanhus tuumi, että voisihan joka tapauksessa koettaa.

— Voi, sanoi Jukka, elämä on nykyään niin raskasta. Tahtoisin osata maalata niin kauniisti, että kaikki, jotka näkisivät tauluni, tulisivat iloisiksi ja onnellisiksi.

— Toivomuksesi on täyttyvä, sanoi vanhus, ja samassa oli hän kadonnut.

— — — Nyt olette olleet tyhmiä kuin aasit kaikkityyni, sanoi Antti ja maiskutti Harmolle. Sinun Maunu, olisi pitänyt toivoa saavasi prinsessa Prima, Lassin olisi pitänyt toivoa itselleen prinsessa Secunda ja Jukka olisi voinut pyytää prinsessa Tertiaa. Sellaisissa toivomuksissa olisi ollut jotakin järkeä. Mutta nyt on kaikki yhtä pitkää kuin leveätä. Ette ole saavuttaneet mitään tyhmillä toivomuksillanne. Ja juhlaankin saavumme liian myöhään. Semmoista se on, kun on kyydittävä jokaista muijaa, jonka ohi ajetaan.

Mutta samassa kiristi hän ohjaksia ja antoi rattaiden pysähtyä, sillä tomupilvessä heidän edessään liikkui naisolento.

— Olitte te joka tapauksessa oikeassa, sanoi Antti, on autettava siinä, missä voi.

Tällä kertaa ei kuitenkaan mikään vanha eukko katsonut heihin suuren päähineen alta. Antti hämmästyi koko lailla. Siinä oli vaaleakutrinen tyttö, jolla oli nauravat sinisilmät. Nuo silmät oli Antti kerran ennenkin nähnyt, metsälähteen partaalla. Ja senjälkeen ei hän ollut voinut unohtaa niitä. Nyt tuli hän äkkiä hyvin iloiseksi. Hän nosti tytön rattaisiin ja käveli itse vieressä.

— Kiitos, sanoi tyttö, ajan mielelläni. Olin hakemassa kummiani, joka ei vielä ollut tullut, mutta en löydä häntä. Te kai olette myöskin matkalla juhlaan?

Niin, tiedämmehän, että he olivat matkalla sinne, ja siksi kaikki neljä veljestä nyökkäsivät samalla kertaa.

— Toivon, että teille kävisi hyvin, sanoi tyttö kuin puhuisi hän heille kaikille, mutta hän katseli Anttia sanoessaan näin.

— Minulle käy aina hyvin, sanoi Antti, ja tunsi sydämensä jyskyttävän harmaan takin alla.

— Tästä saat jotakin kiitokseksi kyydistä, sanoi tyttö antaen Antille pienen hopeasydämen. Jos lataat tällä pyssysi, niin osaat aina maaliin.

Antti otti lahjan ja kiitti. Mutta hän ei voinut pidättäytyä sanomasta: — Saan minä joka tapauksessa sattumaan sydämeen.

Sanoessaan tämän nauroi hän ja nosti alas tytön, sillä nyt he olivat perillä, Viherlaakson niityllä, ja juhla oli jo täydessä käynnissä. Suoraan heidän edessään, toisella puolella juhlakenttää, olivat kuninkaan ja kuningattaren valtaistuimet. Valtakatos oli purppuranpunainen, ja siinä oli kultaiset reunat ja tupsut. Alapuolella, matoilla peitetyillä portailla, seisoi koko kuninkaallinen hovi juhlapuvuissa. Hoviherrat lyhyissä polvihousuissa ja silkkisukissa ja hovinaiset avokaulaisissa ja pitkälaahusteisissa puvuissa. Ylihovimestaritar oli hienoin kaikista, ja sentähden olikin hänellä pisin laahustin. Häntä vastapäätä seisoi ylihovimestari kullalla kirjaillussa hännystakissa, ja säären ympärillä oli hänellä sukkanauharitarimerkki, jonka hän oli saanut, kun kuningas oli lähettänyt hänet Englantiin viemään ilosanomaa vanhimman tyttären, prinsessa Priman, syntymästä.

Prinsessat istuivat kultajakkaroilla kuningattaren valtaistuimen vieressä. Prinsessa Prima oli niin kaunis, ettei kukaan voinut irroittaa katsettaan hänestä. Prinsessa Secundasta huomasi heti, että hän tiesi kaiken paremmin kuin muut. Ja prinsessa Tertia hymyili niin kiltisti, että jokainen käsitti, että hänen oli mahdotonta vastata mihinkään kieltävästi. Mutta neljäs kultajakkara oli yhä vielä tyhjä.

— En käsitä, missä Quarta viipyy, sanoi kuningatar.

— Tämä on anteeksiantamatonta, sanoi kuningas, mutta me ja koko hovi emme enää voi odottaa.

Kuuluttajat puhalsivat hopeatorviin, kuningas nousi ja piti kansalle puheen.

Nyt nähtiin, mihin kukin kykeni, sanoi hän. Jokainen sai itse kertoa, mitä osasi tehdä, ja jos se oli jotakin huomattavaa, niin oli aina saapuvilla sellaisia, jotka voivat astua esiin todistamaan hänen puheensa.

Kun kuningas mitä kauneimmin sanoin oli pitänyt puheensa, alkoi suuri kansainvaellus valtaistuimen juurelle. Kaikki koko valtakunnan nuoret, naimattomat miehet saivat astua esiin sanomaan, mihin pystyivät, ja kaikki kirjoitettiin muistiin suuriin kirjoihin. Ennen pitkää seisoivat myös Antti, Maunu, Lassi ja Jukka kuninkaallisen valtaistuimen edessä.

— Mitä sinä osaat, kysyi kuningas katsoen Maunuun.

— En minä muuta osaa, kuin ommella pyhä- ja arkivaatteita, sanoi Maunu, sillä minä olen vain köyhä räätälinkisälli.

— Onko täällä ketään, joka voi todistaa hänen hyväkseen? kysyi kuningas.

— On kyllä, kuului lempeä ja kaunis ääni, ja kun Maunu katsahti ylös, huomasi hän haltijatar Primaveran seisovan kuninkaan valtaistuimen vieressä. Hän tiesi, että tämä oli prinsessa Priman kummi, mutta kun hän lähemmin katseli häntä, huomasi hän tämän samaksi vanhaksi vaimoksi, jonka hän oli auttanut rattaisiin.

— Sen verran voin sanoa, sanoi haltijatar Primavera, että sen, joka kulkee Maunu-räätälin ompelemissa vaatteissa, ei koskaan tarvitse palella, olkoon pakkanen kuinka kova tahansa. Sitäpaitsi on hän kunnon mies, ja minä puolestani soisin, että kummityttäreni Prima ottaisi hänet miehekseen.

— Tuo kuulostaa paljolta, tuumi kuningas.

— Ei liian paljolta, sanoi haltijatar Primavera ja istuutui jälleen korkeanojaiseen kultatuoliin lähelle valtaistuinta.

Kaiken, mitä oli sanottu, kirjoittivat kirjurit suuriin kirjoihin. Kuningas viittasi kädellään, ja Lassi astui esiin.

— Entäs sinä, sanoi kuningas, mihin sinä pystyt?

— Ei ole kehumisen varaa, herra kuningas, sanoi Lassi. Minä leivon pullia, ja siinä kaikki.

— Onko täällä ketään, joka voi todistaa hänen hyväkseen? kysyi kuningas.

— On kyllä, sanoi korkea, sointuva ääni. Tällä kertaa oli haltijatar Secundaria, prinsessa Secundan kummi, noussut kultatuoliltaan.

Lassi katseli häntä, ja vaikka hän nyt oli säteilevän kaunis, oli Lassi kuitenkin varma siitä, että tämä oli sama vanha eukko, jonka hän oli auttanut rattaisiin.

— Sen saatan sanoa, sanoi haltijatar Secundaria, että ne pullat, joita Lassi-leipuri leipoo, riittävät kaikille, vaikkapa maassa olisi pahin nälänhätä. Sitäpaitsi on hän kunnon mies, ja minä soisin mielelläni, että kummityttäreni, prinsessa Secunda, ottaisi hänet miehekseen.

— Tuo kuulostaa paljolta, tuumi kuningas.

Mutta haltijatar Secundaria sanoi, ettei se suinkaan ollut liikaa. Ja sitten hän istuutui kultatuolilleen.

Kuningas viittasi taas kädellään, ja tällä kertaa astui Jukka esille.

— Annappa kuulla, mitä sinä osaat, sanoi kuningas.

— Minä olen vain maalarinoppilas, sanoi Jukka, mutta maalata osaan!

— Onko täällä ketään, joka tahtoo todistaa hänen hyväksensä? kysyi kuningas kuten ennenkin. Ja taas vastasi kirkas ääni:

— On kyllä.

Kun Jukka katsahti ylös, oli kolmas haltijatar, Tertiania, prinsessa Tertian kummi, noussut kultaiselta tuoliltaan. Ja kun hän lähemmin katseli häntä, huomasi hän, että tämä olikin vanhus, jonka hän oli nostanut rattaisiin.

— Sen voin sanoa, sanoi haltijatar Tertiania, että Jukka maalarin maalaamat kuvat ovat niin kauniita, että kaikki, jotka niitä katselevat, tulevat iloisiksi ja onnellisiksi. Sitäpaitsi on hän kunnon mies, ja minä puolestani soisin kernaasti, että kummityttäreni, prinsessa Tertia, valitsisi hänet miehekseen.

— Tuo kuulostaa paljolta, sanoi kuningas.

— Onhan se paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa, sanoi haltijatar Tertiania, ja sitten istuutui hän kultatuolilleen.

Kuningas antoi kuuluttaa, että nyt täytyi hänen ja neuvoston lukea läpi kaikki kirjat ja sitten neuvotella perusteellisesti. Kun päätös on tehty, puhaltavat kuuluttajat hopeatorviinsa, ja sitten ilmoitetaan vaalin tulos. Siihen mennessä sai kansa huvitella mielensä mukaan. Ruokaa ja juomaa oli runsaasti tarjolla. Juhla oli kestävä kolme päivää.

Kun kolmas päivä oli lopussa, puhalsivat kuuluttajat hopeatorviinsa, ja taas kerääntyi kansa valtaistuimen ympärille. Kuningas itse nousi puhumaan sekä ilmoitti, että hän ja kuningatar ja koko neuvosto olivat päättäneet, että kolme vanhinta prinsessaa menisivät naimisiin Maunun, Lassin ja Jukan kanssa, jottei kenenkään koko valtakunnassa enää tarvitsisi palella, eikä olla nälissään, ja kaikki olisivat iloisia ja onnellisia.

Mutta itse ei kuningas ollut oikein tyytyväisen näköinen. Hän nimittäin ei voinut käsittää, kenet ottaisi perintöprinssiksi. Sillä hänellä oli vielä vanhat ennakkoluulonsa, ja hänestä tuntui aivan mahdottomalta, että räätälistä, leipurista tai maalarista aikanaan tulisi kuningas hänen jälkeensä. Silloin prinsessa Quarta astui valtaistuimen luo ja sanoi polvistuen:

— Korkea isäni, tänään minä täytän viisitoista vuotta, enkä voi ymmärtää, miksen minä voisi mennä naimisiin samalla kertaa kuin kolme korkeata sisartani. En käsitä, missä kummini viipyy, mutta tulevilla langoillani, Maunulla, Lassilla ja Jukalla on veli, ehkä kuninkaallinen isäni suvaitsisi koetella häntä.

Kuningas viittasi kädellään, tosin ei kovinkaan armollisesti, ja Antti astui esille ja asettui asentoon.

— No, annahan kuulua, sanoi kuningas, mikä sinä olet miehiäsi ja mitä temppuja osaat.

— Olen sotilas valtion palveluksessa, ja osaan kuolla kuninkaan ja isänmaan puolesta, mutta se ei ole mikään taito, sanoi Antti.

— Hyvin vastattu, sanoi kuningas. Osaatko yhtä hyvin kohdalleen, kun on kysymys kuulista ja ruudista?

— Voinhan koettaa, sanoi Antti, otti pyssynsä ja ampui suoraan sydämeen vanhaa kirkonkukkoa, joka liikkui tuulessa, eikä oikein tiennyt, kumpaanko suuntaan se kääntyisi.

— Hei! sanoi kuningas, se oli mestarilaukaus, ja jos Quarta tahtoo sinut, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Sotilas olen itse, ja sotilaasta voi tulla sekä perintöprinssi että kuningas.

Ja niin hän samalla teki Antista kenraalin, ja soittokunta soitti ja kansa riemuitsi.

— Näetkös, sanoi Quarta, minun pieni hopeasydämeni auttoi sinua!

— Sinun pieni hopeasydämesi minulla on tallella, sanoi Antti ja otti sen esille povitaskustaan. Enkö sanonut, että joka tapauksessa osaisin suoraan sydämeen. Sinun pientä hopeasydäntäsi en milloinkaan anna pois.

Kuningas ja kuningatar pitivät häät kaikille neljälle prinsessalle samalla kertaa. Antti oli puettuna kenraaliunivormuun, leveät raidat housuissa, ja kaikilla hänen veljillään oli kullalla kirjaillut hännystakit. Sillä Maunusta oli tullut ylihoviräätälimestari, Lassi oli ylihovileipuri ja Jukka oli ylihovimaalari.

Koskaan ei kuninkaan tarvinnut katua sitä vaalia, joka oli kuulutettu Viherlaakson niityllä. Hänen maassaan vallitsi rauha ja hyvinvointi. Kenenkään ei tarvinnut palella, sillä Maunu oli perustanut suuria räätälinverstaita, joissa oli työssä sadoittain räätäleitä ja tuhansittain räätälinoppilaita kaiket päivät, eikä yhtään vaatekappaletta annettu pois, ennenkuin se oli kulkenut ylihoviräätälimestarin käsien kautta.

Ei kenenkään myöskään tarvinnut nähdä nälkää, sillä Lassi oli suurenmoisten leipomojen ylivalvoja, ja niissä leivottiin pitkät rivit mitä maukkaimpia pullia. Eivätkä ne koskaan loppuneet, söivätpä lapset siinä maassa miten monta pullaa tahansa.

Kirkkojen korkeat holvit ja museoiden suuret salit olivat täynnä Jukan maalaamia kuvia. Kuvat olivat niin ihmeellisen kauniit, että kaikki, jotka näkivät ne, tunsivat itsensä iloisiksi ja onnellisiksi.

Ja kun vanha kuningas ja kuningatar iäkkäinä kuolivat, tuli Antista kuningas ja prinsessa Quartasta kuningatar. Pieni hopeasydän, jonka Antti kerran oli saanut matkalla Viherlaakson niitylle, oli käärittynä silkkipaperiin hyvässä tallessa kultarasiassa, jota kuningas aina piti povitaskussaan. Kuningas Antti itse oli sotilas ja myöskin suuri sotapäällikkö, mutta hän oli pistänyt miekkansa tuppeen, ja maassa vallitsi rauha. Kansa ihaili ja kunnioitti häntä, sillä sen ajan ihmiset ymmärsivät, että rauha ja sopu on parasta, mitä elämä voi tarjota.

KURT ASEENKANTAJA.

Oli kylmä ja kolea syys-ilta. Sade oli liottanut tiet tehden ne käyttökelvottomiksi. Oli pilkkopimeä, ja vaikea kulkea niiden, jotka eivät olleet kylästä kotoisin. Kurt Sigurdinpoika oli tosin ollut näillä mailla pari kertaa, mutta nyt oli hän eksynyt pimeässä eikä voinut löytää tietä. Hän oli joutunut metsään, törmäsi puitten runkoihin ja sotkeutui pensastoihin.