Part 4

Yrittäessään eteenpäin hän oli varmaankin tullut jollekin aukealle. Hänen ympärillään tuntui avarammalta. Suoraan edessä näkyi valon kajastus ilmassa, ja ihmeekseen hän huomasi, että säkeniä nousi kohti pilvien peittämää, öistä taivasta. Hän hapuili lähemmäksi, törmäsi sammaleiseen kumpuun, ja, kumma kyllä, hänestä tuntui, kuin palaisi sen sisällä tuli. Hän tunnusteli käsillään ja rupesi varovaisesti kiertämään kumpua. Äkkiä hän huomasi loistavan pyörylän vähän maan pinnan yläpuolella. Lähemmin tarkasteltaessa osoittautui pyörylä huuruiseksi ja harmaaksi lasiruuduksi, jonkinlaiseksi ikkunaksi, joka oli kummun sammalseinässä. Kurt Sigurdinpoika raapi risulla pois pahimman lian, asetti kasvonsa ikkunaan ja kurkisti alas. Hän näki vanhan noita-akan istuvan hämmentämässä pataa. Tämä mutisi hiljaa itsekseen ja seurasi katseellaan höyryn kiemuroita, sen kohotessa ylöspäin.

— Hohoi! huusi Kurt koputtaen nyrkillään lasiruutuun. Se oli vanha laiva-ikkuna ja lasi oli paksua. Noita-akka ei liikahtanutkaan.

— Hohoi, hohoi! huusi Kurt Sigurdinpoika minkä jaksoi. Ehkä tuo noita-akka on kuuro, ajatteli Kurt. Hän päätti etsiä sisäänkäytävän huoneeseen tai koppiin, miksi tuota kuoppapahasta nyt tahtoi nimittää.

Mitään ovea ei hän pimeässä löytänyt, vaikka kuinka olisi hakenut. Jos sellainen oli olemassa, oli se hyvin kätketty. Mutta hänen mieleensä johtui antaa merkkejä räppänästä. Hän ryömi sentähden nelinkontin ylös kummun rinnettä. Aivan oikein, katosta löytyi läpi. Sieltä tietysti olivat tulleet säkenet, jotka hän ensin oli huomannut. Kurt sulki silmänsä savun ja säkenien takia, ojensi päänsä läven yläpuolelle ja huusi taas »hohoi» niin kovaa kuin jaksoi. Tällä kerralla oli paremmat seuraukset. Noita-akka katsahti ylös ja mutisi hiljaisen kirouksen nähdessään korkealla Kurt Sigurdinpojan avomieliset silmät ja nauravat kasvot.

— Tepä asutte mukavassa luolassa; missä ovi on?

— Ei ole ovea maankiertäjille, sopii lähteä tiehensä! vikisi noita-akka.

— Tänä yönä on niin pimeä ja kylmäkin, huusi Kurt takaisin. En osaa eteenpäin, älkää nyt vastustelko, vaan päästäkää minut sisälle.

Akka pisti puun padan alle saadakseen tulen loimuamaan ja kärventämään ylhäällä olevalta kasvot.

— Hyi hitto, sanoi hän, tänne alas asti tuntuu kristityn veren haju.

Kurt Sigurdinpoika vetäytyi pois säkenien tieltä, mutta hänen sisunsa oli jo vähällä ruveta kiehumaan. Eikö nyt hän, nuori mies, voisi pitää kurissa vanhaa noita-akkaa! Säkenet kohosivat yhä taajemmin pimeälle yötaivaalle. Seisoessaan hiljaa niitä katselemassa kuuli Kurt veden lorisevan ja ymmärsi metsäpuron virtaavan jossakin aivan lähellä. Hiljaa ja ketterästi kuin ilves hiipi hän ääntä kohden. Hän täytti selässä kantamansa nahkasäkin vedellä reunoja myöden, kipusi taas kumpua ylös ja kaatoi säkin koko sisällyksen räppänästä kekäleiden päälle, niin että vesi sylkien ja sähisten kuin vihainen kissa valui kuumille liesikiville. Samassa hetkessä ryömi Kurt Sigurdinpoika räppänän läpi, heilautti itsensä sivulle ja hyppäsi ketterästi lattialle noidan eteen. Eukko ihan pökertyi, niin äkkiä kaikki kävi. Hän töllisti vastatullutta suunnattomasti hämmästyneenä.

— Nyt aion levähtää, sanoi Kurt, ja sitten toivon teidän neuvovan minulle suorimman tien kuninkaankaupunkiin, sillä huomenaamulla haluan olla sen muurien sisällä.

— Ovi on tuolla nurkassa, ja se on kyllä suorin tie, sanoi noita-akka töykeästi, ellet pidä parempana lähteä samaa tietä kuin tulit.

— Ovitie on kyllä hyvä, sanoi Kurt pudistaen sadeveden nutustaan. Mutta ensin istumme täällä vähän juttelemassa. Haluaisinkin sitäpaitsi kovin mielelläni, että ennustaisitte minulle.

— Tahdotko, että ennustan sinulle? kysyi noita-akka tullen vähän paremmalle tuulelle.

— Olen aina toivonut, että oikea noita ennustaisi minulle, ja otaksun osuneeni nyt oikeaan?

— Miltä kannalta asian ottaa, sanoi eukko ja kääntyi katsomaan, näkyikö häntää hameen alta. Minähän kyllä olen koko-noita, mutta poikani on vain puoli-noita.

— Sepä kuulostaa merkilliseltä, sanoi Kurt Sigurdinpoika, joka oli istuutunut uunin vieressä tuolin virkaa toimittavan pölkyn päähän. Ennustatteko vesihöyrystä vai kahvinporosta?

— Voin minä yhtä hyvin ennustaa kädestäkin, sanoi noita-akka.

— Olkoon menneeksi, sanoi Kurt ojentaen kätensä akalle.

— Kas, kas, sanoi tämä tutkittuaan innokkaasti kämmenen juovaverkkoa. Onnenpoikapa sinä oletkin, sen näkee selvästi kädestäsi. Kaikki käy mielesi mukaan. Linnassa tulet sinä asumaan, ja ruhtinaita ja kuninkaita olet sinä näkevä joka päivä.

— Tuo jo kuulostaa joltakin, tuumi Kurt Sigurdinpoika.

— Sinun juoksijasi on paras lähinnä kuninkaan omaa, jatkoi noita-akka ennustustaan. Panssaripaitasi on tehty hopeasuomuista, mutta koskaan et kuitenkaan saa omaksesi sydämesi rakastettua.

— Pyh, sanoi Kurt, tuota ennustusta en usko. Olisipa kumma, ellei minussa olisi miestä saamaan sitä tyttöä, jonka tahdon.

— Saatpa nähdä, sanoi noita-akka. Mikä on kirjoitettu, sitä ei kukaan voi muuttaa. Mutta koska sinusta tuossa tuokiossa tulee niin suuri herra, voisit ehkä hiukan huolehtia Funtelista.

— Kuka on Funteli, kysyi Kurt.

— Sehän on minun poikani, sanoi akka, ja kuten sanoin, hän on vain puoli-noita, sillä hänen isänsä oli kuninkaallisen armeijan sotilas, uskotpa tai et. Eräänä päivänä noidat ryöstivät hänet, ja sitten menimme naimisiin. Vuorenkuningas piti meille suuret häät linnassaan. Sotilas oli minun ukkoni, ja Funtus oli hänen nimensä. Ja sitten pantiin pojan nimeksi Funteli. Siinä kaikki.

— Hänkö on teidän tupanne rakentanut? kysyi Kurt Sigurdinpoika.

— Hänpä tietenkin, sanoi noita, eikös heti näy, että se on oikea ihmisasunto.

— No, eihän tuo juuri ole mikään linna, sanoi Kurt.

— Niin, minä tahtoisinkin, että Funteli joutuisi juuri kuninkaan linnaan, sanoi noita-akka. Sillä sotilas hänestä täytyy tulla, kuten isästäänkin, vaikkapa minä sitten halkeaisin sen asian johdosta. Ja kun sinä nyt lähdet, niin saat ottaa hänet mukaasi, koska ennustin sinulle niin koreita asioita.

— Missä Funtelisi on? kysyi Kurt Sigurdinpoika.

— Tule esille, tule esille, Funteli poikaseni, huusi noita.

Hieroen silmiään ryömi Funteli esille huoneen pimeimmästä nurkasta. Kurt ajatteli itsekseen, ettei hän juuri ollut kaunis, mutta kun hänellä ei ollut häntää ja hän sitäpaitsi oli puettu kuten muut ihmiset, niin tuumi Kurt, että voihan ainakin koettaa. Ja sen hän sanoi eukolle.

Tämä tuli niin iloiseksi, ettei hänen ystävällisyydestään vierasta kohtaan lainkaan tahtonut tulla loppua.

Funtelin täytyi heti ottaa esille kiiltomatoja suuresta ruukusta. Ne olivat niin hyvin säilytetyt, että ne loistivat yhtä kirkkaasti kuin elokuun yönä ulkona metsässä. Hän asetti ne suurella taitavuudella siten, että joka seinällä loisti säteilevä tähti, ja pieni maakoppipahanen näytti ihan muuttuneelta. Noita itse tarjosi voikukkakahvia, sillä hän tiesi, että heidän maukas noitaruokansa ei maistuisi ihmislapselle.

Päivänkoitteessa lähtivät Kurt Sigurdinpoika ja Funteli kaupunkiin. Kuljettuaan muutaman tunnin näkivät he linnan torninhuippujen loistavan auringossa. Nyt oli heillä jäljellä enää niukka neljännes matkasta. Molemmat tulivat hyvin tyytyväisiksi ja istuutuivat metsänreunaan lepäämään, sillä he olivat kulkeneet aika vauhtia, ja päivä oli kuuma. Tie oli leveä ja tasainen, se oli suuri valtatie kuninkaan kaupunkiin. Tien toisella puolella oli metsä, jonka reunassa he istuivat, toisella puolella laskeutui vuoren seinämä jyrkkänä alas, ja sen juurella virtasi vuolas, syvä joki, jonka vesi solui rauhallisesti kaupungin laiturien kivipaasien välitse ja siltojen kaarien alla.

Juuri heidän siinä istuessaan tuli itse kuningas Päiviö ajaen kuusivaljakolla.

— Hei, hei, katsokaapas suurta herraa! huusi Funteii rynnäten katsomaan. Funteli oli niin ruma seisoessaan siinä tiepuolessa heiluttamassa lakkiaan, että kuninkaan hevoset pelästyivät ja lähtivät laukkaamaan. Samassa silmänräpäyksessä oli Kurt Sigurdinpoikakin hypännyt jaloilleen ja ryntäsi nyt pillastuneiden hevosten perässä. Vaunu kääntyili tien tomussa, ja joka hetki näytti siltä, kuin viskautuisi se syvänteeseen. Mutta juuri kun oikea takapyörä oli luiskahtamaisillaan alas, oli Kurt paikalla, sai toista etuhevosta kuolaimista kiinni ja kiskaisi eläimet koko voimallaan sivulle.

— Tuon teit hyvin, sanoi kuningas Kurtille, kun vaahtoiset hevoset seisoivat hiljaa. Otan sinut palvelukseeni. Saat tulla aseenkantajakseni.

— Kiitoksia tarjouksesta, sanoi Kurt, joka seisoi rauhoittaen sivelemässä vapisevien hevosten harjaa. Ei kannata kieltäytyä.

— Ja minkä paikan minä saan, kysyi Funteli, joka nyt oli astunut esille.

— Korkean, sanoi kuningas, sillä sinä pääset roikkumaan.

— Armoa, herra kuningas! huudahti Kurt. Olen luvannut hänen äidilleen auttaa poikaa pääsemään sotilaaksi kuninkaan armeijaan.

Kuningas oli nuori ja iloinen, ja nyt tuli hänelle hauska.

— Se muuttaa asian, sanoi hän nauraen sydämensä pohjasta. Kuninkaallisen aseenkantajan täytyy katsoa, että hän pitää sanansa. Funteli pääsee kuormastoon. Ja nyt ylös kumpikin! Asettukaa vaunun taakse ja pitäkää kiinni. Nyt lähdetään kuninkaan linnaan.

Seuraavana päivänä matkusti kuningas suuren seurueen kera rajan yli. Hän lähti naapurikuninkaan vieraaksi, sillä nyt oli vietettävä tämän tyttären, prinsessa Veronican ja kuningas Päiviön juhlalliset kihlajaiset. Hopeasuomuinen panssaripaita yllä ratsasti Kurt aseenkantaja heti kuninkaallisen vaunun jäljessä. Hän kantoi kuninkaan keihästä ja kultaista kilpeä. Mutta viimeisen vaunun takaistuimella istui Funteli uudessa univormussaan.

Samana iltana oli linnassa suuret tanssiaiset kaikkien korkeiden vieraiden kunniaksi. Ja ulkona puistossa pyörähtelivät uskolliset alamaiset tanssilavalla. Siellä oli Kurt Sigurdinpoika oikein vauhdissa. Hänelle ei tuottanut vaikeuksia saada tyttöä vaikka joka sormelle. Kun tanssi paraillaan oli käynnissä tulivat kuningas Päiviö ja prinsessa Veronica tanssilavalle. Kansa hurrasi ja kuningas Päiviö puristi jokaisen kättä.

— Suloinen morsiameni, sanoi kuningas prinsessa Veronicalle, tässä näet Kurt aseenkantajan, joka eilen pelasti henkeni.

— Sinäkö sen teit, sanoi prinsessa Veronica katsoen Kurt Sigurdinpoikaa hyvillä, kirkkaansinisillä silmillään. Kiitän sinua sydämestäni, sillä kuningas Päiviöstä tulee nyt minun herrani ja puolisoni. Etkö tahtoisi tanssia kanssani yhtä tanssia, Kurt aseenkantaja?

Tietenkin Kurt tahtoi. Soittajat rupesivat soittamaan ja Kurt aseenkantaja vei prinsessan tanssiin. Pyörittiin kierros ja toinenkin, eikä Kurt aseenkantaja edes tahtonut lopettaakaan. Prinsessa oli kevyt kuin höyhen ja hänen hiuksensa keltaiset kuin kulta. Oli ihanaa pitää häntä käsivarsissaan. Kurt aseenkantaja tanssi tanssimistaan. Hän pyöri niin että prinsessa Veronica ihan hengästyi.

— Sinäpä vasta olet tanssimestari, sanoi hän, kun soitto taukosi. Kurt kumartui suutelemaan hänen hameensa helmaa.

Kun kuningas Päiviö ja prinsessa Veronica olivat menneet, lähti Kurt aseenkantaja hiljaa pois tanssilavalta. Hän kulki puiston läpi maantielle. Hän kulki vinhaa vauhtia päästäkseen eroon rauhattomuudesta, joka painoi häntä. Mutta kun hän myöhään yöllä palasi takaisin kuninkaankartanoon, tiesi hän, että noita-akan ennustus kuitenkin oli tosi: »Linnassa oli hän asuva, ruhtinaita ja kuninkaita oli hän joka päivä näkevä, muttei koskaan ollut hän saava omakseen sydämensä rakastettua.»

TAIVAS JA MAA HUKKUVAT —

Olipa kerran pikkuinen prinsessa, jonka piti viettää häitä. Hän oli hyvin nuori, ja hänen arvoisan äitinsä, kuningattaren, mielestä olisi naimista hyvin voitu hiukan lykätä. Mutta hänen armollinen isänsä, kuningas, oli toista mieltä. Kun hänellä viiden poikansa lisäksi vielä oli seitsemän tytärtä, niin oli hän tyytyväinen saadessaan vanhimman heistä hyviin naimisiin. Kuningaskunta ei ollut iso, sato oli viime aikoina kerta toisensa jälkeen ollut huono, oli vaikeata saada kokoon varat, ja valtiovarainministeri pudisti kaljua päätään. Kun asiain näin ollen nuoren naapurikuninkaan lähettiläät eräänä päivänä tulivat kosiomatkalle hallitsijansa puolesta, otti kuningas heidät hyvin armollisesti vastaan. Hän pani heidän kunniakseen toimeen juhlapäivälliset, ja osoitti heille kaikin mahdollisin tavoin suosiotaan. Lähtiessään oli heillä kuninkaan ja kuningattaren suostumus siihen, että sinisilmäisestä ja kultakutrisesta prinsessa Veronicasta tulisi kuningas Päiviön morsian.

Pian tämän jälkeen saapui kuningas Päiviö itse suuren seurueen kera kiittämään kuningasta ja kuningatarta suotuisasta vastauksesta. Hänen kypärässään liehui valkeita kameelikurjen sulkia ja hänen panssaripaitansa oli taottu puhtaasta kullasta. Aseenkantaja Kurt, joka ratsasti ihan hänen jäljessään, kantoi keihästä ja kultaista, auringon merkeillä taidokkaasti koristeltua kilpeä. Prinsessa odotti peilisalissa, hovineitojensa ympäröimänä, ja hänen sydämensä löi kiivaasti kuin vangitun linnun. Onnikohan nyt saapui ratsastaen laskusillan yli, vaiko ehkä suru?

Kun kuningas Päiviö seisoi hänen edessään, ja hän katseli tämän nuoriin, reippaisiin kasvoihin, tuli hän äkkiä niin iloiseksi, että ojensi molemmat kätensä suudeltaviksi. Peilisalissa pidetyissä tanssiaisissa tanssivat he kaikki tanssit kahden, ja siitä päivästä lähtien tiesi Veronica, että onni oli aivan kuningas Päiviön näköinen.

On päivänselvää, että häät olivat komeat. Monta kuningasta ja kuningatarta oli kutsuttu vieraiksi. He saapuivat ajaen kullatuissa, usean hevosen vetämissä vaunuissa. Esiratsastajien koreat puvut loistivat auringossa, ja ihmettelevää kansaa seisoi tien vierillä. Prinsessa Veronican kummi, haltijatar Smaragda, saapui häätaloon leijaillen puitten latvojen yläpuolella ja puettuna pilvireunuksiseen vaippaansa. Häälahjaksi antoi hän Veronicalle kultaisen otsavanteen, jonka ainoana koristuksena oli suuri, säteilevä jalokivi. Kivi oli vihreä kuin syvä, peilikirkas merivesi.

Veronica ja hän olivat linnan puistossa.

— Katso, sanoi haltijatar Smaragda, kääntäen kultavanteen niin, että kukkaryhmien ja leikattujen pensaiden vehreys kuvastui kiveen. Taas käänsi hän vannetta, ja Veronica näki ihmeekseen poppelien hiljakseen huojuvat latvat ja taivaan sinen loistavan kiven kirkkaassa pinnassa.

— Onneksesi, sanoi haltijatar Smaragda, antaessaan vanteen Veronicalle, tähän sisältyy kaikki. Annan sinulle taivaan ja maan. —

Häiden jälkeen vei kuningas Päiviö nuoren kuningattarensa omaan maahansa. He asettuivat asumaan kalliosaarella olevaan metsästyslinnaan. Meri huuhteli rantojen sileitä kallioita. Kun seisoi alhaalla ritarisalissa, jossa keihäät, metsästystorvet ja kaaripyssyt riippuivat seinillä, tuntui aivan siltä, kuin ulottuisi vesi ihan linnan muureihin asti, sillä katsoipa mistä ikkunasta tahansa, niin näki merta, vain merta taivaanrantaan saakka. Sieltä näkyi meri tyynenä ja myrskyävänä sekä vaahtopäiden lukemattomat sotajoukot. Joka aamu nousi auringon kehrä kirkkaana ja vastapestynä meren syvyydestä. Mutta jos illalla istui tornikamarissa, jonka ikkunat olivat päinvastaiselle suunnalle, näki auringon katoavan jonnekin sinertävän metsänreunan taakse. Pisimmät kuusenlatvat ulottuivat ikkunanpieleen, ja kauempana hehkuivat mäntyjen rungot tulenkarvaisina. Siellä olivat kuninkaan metsästysmaat, mutta sitä ei nuori kuningatar ajatellut. Hän ajatteli kotiaan, joka oli lännessä päin, ja vaikka onni asuikin hänen sydämessään, istui hän usein tornikamarin ikkunassa katsellen länteen, puiden latvojen yli. Hänen ohitsensa kiitivät pilvet linnan lammikossa uiskentelevien joutsenten tavoin.

Kurt Aseenkantaja toi kuningattaren valkean ratsun linnan pihalle. Joka ilta ratsastivat kuningas ja hän kerran kalliosaaren ympäri. Joskus ratsastivat he kahlauspaikan poikki suuriin metsiin. Kurt aseenkantaja ratsasti heidän perässään, ollakseen saapuvilla, jos jotakin tarvittaisiin. Hän auttoi kuningattaren satulaan, ja joka päivä kumartui hän suutelemaan tämän hameen lievettä.

Kuningas Päiviö ja kuningatar Veronica elivät onnellisina yhdessä, kunnes eräänä päivänä puhkesi sota. Heidän maansa asema oli syrjäinen, ja sanomat siitä, mitä maailmassa tapahtui, saapuivat heille myöhään ja niukkoina. Joku matkalainen oli tietävinään yhtä toinen toista. Kuta hälyyttävämmiksi huhut kävivät, sitä levottomammaksi tuli kuningas Päiviö.

— Minunkin täytyy varustautua sotaan, sanoi hän eräällä ratsastusretkellä kuningatar Veronicalle, jonka hatun leveät lieret estivät kuningasta huomaamasta, miten hän kalpeni. Mutta illalla pyysi kuningatar häntä olemaan ajattelematta sotaan lähtöä.

— Miten minun käy, jos sinä lähdet? sanoi hän valittaen.

Kuningas rypisti otsaansa, mutta ei tällä kertaa puhunut lähdöstään sen enempää.

— Teroita miekka ja katso, että ori kengitetään uudestaan, sanoi hän seuraavan päivän ratsastusretkellä aseenkantajalleen Kurtille.

Taas kalpeni kuningatar Veronica, ja tultuaan kotiin, sulkeutui hän huoneeseensa ja itki.

Seuraavana aamuna seisoi hän kyyhkyslakan luona syöttämässä lintuja. Seistessään siinä huomasi hän kyyhkysen lentävän luokseen. Se teki kierroksen hänen päänsä yläpuolella ja istuutui sitten hänen ojennetulle kädelleen. Silitettyään sen kiiltäviä höyheniä, otti hän sen tuoman kirjeen lukeakseen. Kirje oli hänen isältään. Jokainen sivu oli täynnä sotatietoja. Sota levisi maasta maahan, ja nyt olivat hänen isänsäkin joukot varustetut. Tämä oli jo vanha, mutta ei sentään liian vanha kaatumaan oikean asian puolesta! Kaikki hänen viisi veljeään olivat jo lähteneet sotaan. Ei yksikään mies saanut istua kotilieden ääressä! Missä viipyi Päiviö joukkoineen?

Veronica tunsi sydämensä kutistuvan kokoon tuskasta. Nopeasti piilotti hän kirjeen hameeseensa ja ajatteli, ettei ikinä jättäisi tuota sanomaa herralleen ja puolisolleen. Sinä päivänä ei hän lähtenyt ratsastamaan. Kurt aseenkantaja sai taluttaa hevosen takaisin talliin. Mutta kun tuli ilta, ojensi hän vaieten kirjeen kuningas Päiviölle.

Kaksi päivää myöhemmin ratsasti kuningas länteen päin sotajoukkonsa etupäässä. Kuningatar Veronica seisoi katsomassa ulos tornikamarin ikkunasta. Hitaasti kiemurteli ratsujoukko eteenpäin kahlauspaikan poikki. Kuningas Päiviön ori hyppi jo toisella rannalla, ja hänen varustuksensa loisti auringossa. Hän kääntyi satulassa ja katsoen linnaa ja kalliosaarta heilutti hän raskasta kypäriään korkealla ilmassa, niin että sulat liehuivat. Nuori kuningatar ojensi käsivartensa häntä kohti, ja kun ratsujoukko oli kadonnut ensimäiseen tienkäänteeseen, nojasi hän päänsä ikkunanpieleen ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.

Vuoden kuluttua sai kuningatar Veronica sanoman puolisoltaan. Kurt aseenkantaja oli ratsastanut päivät ja yöt.

— Herrani ja kuninkaani tervehtää armollista puolisoaan, sanoi hän, ja näin kuuluu hänen sanomansa:

»Kuolema kulkee kentillä kuin viikatemies. Isäsi, kuningas, on kaatunut. Armollisen äitisi on pukeuduttava leskenpukuun. Lohduttakoon Jumala häntä hänen surussaan.»

— Miten kuningas Päiviön itsensä laita on? kysyi kuningatar Veronica kalpein huulin.

— Hänen maineensa kasvaa päivä päivältä, mutta kuitenkaan ei hän ole yhtä iloinen kuin ennen, sanoi Kurt aseenkantaja. Joukkomme harvenee. Missä miekkojen teräskielet puhuvat, siellä ihmiset vaikenevat. Mutta sotilaan ammatti on joka tapauksessa hyvä. Silmä silmästä, hammas hampaasta.

— Tervehdä herraasi ja kuningastasi, sanoi kuningatar. Kurt aseenkantaja kumartui suutelemaan hänen hameensa lievettä.

Kaksi vuotta myöhemmin seisoi Kurt jälleen kuningattarensa edessä.

— Näin kuuluu herrani ja kuninkaan! sanoma, sanoi aseenkantaja:

»Taivas ja maa hukkuvat. Maailman neljällä kulmalla palaa. Kahlaamme veressä. Kaupungit ovat raunioina ja kansat lakaistaan pois. Kunpa saisi pistää miekkansa tuppeen! Kaipuu vetää kotia kohden, mutta velvollisuus käskee: jää!»

— Miltä kuningas nykyisin näyttää? kysyi kuningatar, ja hänen äänensä vapisi.

— Kalpealta ja synkältä, sanoi Kurt aseenkantaja. Mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että sotilaan on hyvä saada tapella sydämen halusta.

— Sano herralleni, että hän on minulle hyvin rakas, sanoi kuningatar hiljaa. Kurt aseenkantaja kumartui suutelemaan hänen hameensa lievettä. —

Vuosi kului toisensa jälkeen, ja aina vain leimusi sodan liekki yhtä kuumana. Nälkä, puute ja kallis aika kulkivat kautta maailman, ja kuningas Päiviön maassa astui suru sisälle monen mökin ovesta. Kuningatar Veronica kulki kaikkialla hiljaisena ja auttavana. Missä puute oli suurin, siellä oli hän läsnä. Kuitenkin kasvoi nurina alinomaa kumeana ja uhkaavana. Missä viipyy kuningas Päiviö? Miksi eivät meikäläiset saavu? Rauhaa! Rauhaa ja leipää!

Enimmäkseen asui kuningatar kalliosaarella. Hänen kullankeltaisessa tukassaan oli nyt leveät hopeajuovat. Joka ilta istui hän auringonlaskun aikaan tornikamarissa ja katseli sinertäviä metsiä lännessä. Jossakin siellä kaukana taisteli kuningas Päiviö toivotonta taistelua, sillä aikaa kuin levottomuus kuohui nuoren viinin tavoin täällä kotiseudulla. Nähneekö hän milloinkaan enää kuningas Päiviön kultaisten varuksien loistavan kalliosaaren salmen läntisellä rannalla!

Hän muisti kumminsa, haltijatar Smaragdan, sanat: »Annan sinulle taivaan ja maan.» Miten huonosti olivatkaan sanat käyneet toteen! Hän otti kultavanteen hiuksistaan, ja istui se kädessään. Hän käänteli vannetta ja katseli kiven heijastavaa pintaa. Kääntäessään sen alas päin, näki hän veden kalliosaaren ympärillä. Hän näki aaltojen hiovan kalliopaasia, ja levien keinuvan veden pinnan alla iltamainingeissa. Kääntäessään kiven ylöspäin, näki hän mäntyjen kyhmyiset latvaoksat ja korkealla niiden yläpuolella kiitävät pilvet.

— Mitä huolin minä taivaasta ja maasta, ajatteli kuningatar Veronica surullisena, ja piti huomaamattaan kiveä suoraan edessään. Mutta kun hän sattumalta katsahti sen kirkkaaseen pintaan, kohtasi hänen katseensa sinertävän metsänreunan lännessä. Metsän tuolla puolen näki hän laaksoja ja järviä ja taas uusia peninkulmien laajuisia metsiä ja uusia niittymaita. Ja noiden rajattomien etäisyyksien takana kohtasi hänen hämmästynyt katseensa vieraita maita ja tuntemattomia seutuja. Hän näki savuavia kyliä ja taistelevia ihmisiä. Kaikkein kauimpana oli kaksi sotajoukkoa taistelussa keskenään mustan kuoleman virran rannalla. Hän näki herransa ja puolisonsa kultaisten varuksien loistavan ja hänen valkean sulkatöyhtönsä heiluvan taistelun kuumimmassa tuoksinassa. Toinen oli tässä voittava, toinen kuoleva, mutta kumpi? Toinen oli ratsastava kuoleman virran mustan veden halki, toinen ylös elämän viheriöiviä kunnaita. Mutta kumpi noista kahdesta, joiden komentosanat johtivat joukkoja? Ahdistava tuska valtasi hänet, kunnes hän näki kultaisen asepuvun horjuvan ja oriin hitaasti kulkevan alaspäin kantaen herraansa yli kuoleman virran tumman syvyyden.

Tietämättä oikein, mitä teki, painoi hän kultavanteen jälleen päähänsä, nousi ylös ja kulki linnan läpi puistoon. Tultuaan kahlauspaikalle, otti hän silkkikenkänsä ja sukkansa käteensä, keräsi kokoon hameensa laskokset, ja astui hienouurteiselle merenhiekalle. Sillä nyt hän tiesi, että hänen oli kuljettava eteenpäin, läpi metsien, yli järvien ja vuorten, aina kuoleman virran mustan veden partaalle asti.

Hän kulki kulkemistaan. Joskus sai hän ajaa vähän matkaa jonkun ajomiehen rattaissa tai olla kyyryllään laivurin purren kokassa. Viimein saapui hän kuoleman virralle. Joki oli leveä ja vuolas, mutta hänen täytyi päästä sen yli. Lauttamies mittaili häntä katseellaan päästä jalkoihin.

— Jos saan päässäsi olevan kultavanteen, niin soudan sinut yli, sanoi hän.

Kuningatar otti haltijatar Smaragdan vanteen käteensä ja katseli sitä.

— Ken ymmärtää, mitä omistaa, ennenkuin kadottaa sen, ajatteli hän ojentaessaan vanteen lauttamiehelle ja astui veneeseen.

Kun portit joen toisella puolen avautuivat, seisoi kuningas Päiviö kultaisessa asepuvussaan odottamassa häntä. Kypärää valkeine töyhtöineen piti hän käsivarrellaan. Kuningatar huomasi hänen hiuksensa yhtä harmaiksi kuin omansa.

— Päiviö, Päiviö, sanoi kuningatar Veronica painaen päänsä hänen sydäntään vasten, olen pelännyt ja vavissut sinun puolestasi, sillä maa hukkuu.

— Mitä siitä, sanoi kuningas Päiviö, eikö se ole ansainnut kohtaloaan!

— Miksi muuttuu ympärillämme niin valoisaksi, ja miksi taivuttavat kaikki päätään? sanoi Veronica.

— Maailmojen Herra lähestyy, sanoi kuningas Päiviö, vaipukaamme polvillemme ja kumartakaamme häntä. Taivas ja maa hukkuvat, mutta hänen valtakuntansa pysyy iankaikkisesti.