Part 1

language: Finnish

KUOLLEEN SILMÄT

Kertomuksia tuntemattoman ovilta

Kirj.

KRISTIAN KORPPI [Mika Waltari]

Helsingissä, Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926.

Minä lennän mustassa yössä nukkuvan maailman ylitse kiiluvin silmin ja pehmoin, väräjävin siivin.

Kummituksena minä syöksyn uneksivan uhrini kimppuun ja imen hänestä veren ja elämän iätijanoisin ja raatelevin nokin.

Minussa ei ole mitään salaisuutta, mutta varjossani on suuren arvoituksen ratkaisu — eikä mustalla voi olla varjoa mustassa yössä.

Siksi lennän vain pimeässä, kun tähdet eivät tuiki eikä kuu luo valoaan. Vain silmäni kiiluvat ilkkuen ja niissä on jotain, joka ei ole salaisuus, mutta jota ei kukaan ymmärrä.

Minä nauran teille, le nukkuvat ihmiset! Mustalla ei voi olla varjoa mustassa yössä.

SISÄLLYS:

Auringonlaskun saari. Nälkä. Talvinen suojapäivä. Kirotut silmät. Pyhän Barbaran kuva. Ooppiumihoure. Mustat orkideat. Muumio. Punainen kolmio.

AURINGONLASKUN SAARI.

— Minä, Kolmen Auringon Laakson häviävän viikinkiheimon viimeinen kuningas, olen käskenyt kaukaisesta frankkien maasta saapuneen isä Anselmuksen kirjoittaa muistiin, niin kuin minä sen kerron, kertomuksen retkestä Auringon Laskun Saareen. Sillä muuten tieto siitä häviäisi minun mukanani ikuisen hämärän maahan, jonne esi-isäni ovat kerran astuneet ja jonne minäkin, sukuni viimeinen, jonkun auringonkierron kuluttua olen astuva.

Äitini kuului tarujen ylistämään kelttien kansaan. Isäni oli tuonut hänet suurelta meriretkeltä valkeana sankarisaaliina ja tehnyt hänet vaimokseen rakastaen hänen meriruoholta tuoksuvaa ruumistaan ja hänen silmiensä syvää vihreyttä. Pitkinä talvina, jolloin aurinko pakeni kauas lumisesta laaksostamme, lauloi äitini minulle vieraalla, pehmeällä ja uneksivalla kielellä kummallisia lauluja, joita en ymmärtänyt, mutta jotka kasvattivat sydämeeni kaipauksen kaukaisiin maihin.

Niin kasvoi minusta nuorukainen, ja orjinamme olevat oppineet miehet opettivat minulle itäisten ja eteläisten maiden viisautta. Ja kun isästäni oli aika jättänyt ja hän oli lähtenyt palavassa laivassaan merelle viimeiselle matkalleen, tuli minusta laaksomme pelätyn ja mahtavan heimon kuningas.

Mieleni paloi taisteluihin ja soturikunniaan. Monena kesänä me teimmekin vihatuilla lohikäärmelaivoillamme suuria meriretkiä viljaviin alamaihin, frankkien hedelmällisille asuinpaikoille ja aina siniselle Välimerelle asti, jossa taivas oli hehkuva ja aurinko kuuma. Sieltä saimme laivanpartaita myöten saalista, ja minun nimelläni peloittelivat äidit lapsiaan noissa viljavissa maissa.

Mutta niin olivat isänikin tehneet enkä minä tyytynyt tavalliseen sankarikunniaan. Kun pimenevinä iltoina syysmyrskyt ulvoivat merellä ja taivaalla lensivät mustat pilvenriekaleet kuin äärettömän suuret, kirkuvat linnut, silloin kuningastuvassa juotiin kultaisista maljoista eteläisten aurinkorinteitten maustettuja viinejä pelinoppien kolahdellessa ja laulajien kertoessa sankarisatuja ja outoja tarinoita. Mutta minun mieleni oli kaukana heistä. Ajattelin vain kertomuksia Auringon Laskun Maasta, jossa kukaan ei vielä milloinkaan ollut käynyt ja jota merihirviöt vartioivat. Ei sankarimaine, ei tulinen viini, ei kiihkeä, hillitön peli, eivät neitojen notkeat vartalot, joiden iho oli silkkiä ja joiden pehmeässä lihassa piili huumaava nautinto, — ei mikään voinut hillitä ikävääni. Päinvastoin minä jokaisessa uudessa värähdyksessä, ohivilahtavassa katseessa ja vartalon kaarteessa vaistosin tuntematonta maata ja sen salaisuutta.

Kerroin kaipuustani ja salaisista aikeistani toisille. Jotkut sanoivat minua hulluksi, jotkut, että minut oli loitsittu, mutta muutamat, joiden veressä oli seikkailun punainen kiihko, yhtyivät minuun.

Niin vihdoin keväällä, kun meri syntyi uudestaan ja mursi jääkahleensa nuorena ja hillittömänä, kun kurkien kiilat saapuivat ja niiden kirkuna kuulutti korkeudesta villiä kaipausta, me lähdimme matkaan. Työnsimme vesille uljaimman lohikäärmelaivamme ja aluspuiden ulvoessa tunsimme itsemme väkeviksi kuin jumalat aikojen aamuna astuessaan tuntemattomaan maailmaan.

Lähtöpäivämme aamuna oli aurinko harmaitten pilvien peitossa ja tuntureilta huusivat suuret pöllöt uhkaavia sanoja. Rannalle jäävätkin olivat raskasmielisiä ja synkkiä. Mutta kun sata orjaa tarttui raskaisiin airoihin ja lohikäärmekeula alkoi halkoa mustanvihreää vettä kuin kotka halkoo ilmojen avaruutta, silloin me kajautimme elämän ja seikkailun huudon, joka pani vuorenseinämät jyrisemään raskaan pilvitaivaan yläpuolella, eikä meitä painanut mikään.

Me sousimme päivät ja yöt, aina airoissa sata orjaa ja purppuraiset purjeet paisuen tuulessa. Ja tunsimme eteenpäinkiitämisen riemun ja lauloimme ylpeitä, uhkaavia lauluja.

Kuljimme ohi alamaiden tuttujen rannikoiden. Kun mereltä näkyi keulamme pelätty kuva ja purjeillemme punainen varjo, pakenivat ihmiset metsiin ja kaupungeissa kaikuivat hätäkellojen kumeat lyönnit. Mutta me emme välittäneet heistä ja pian jäivät taaksemme taivaanrannalle häämöttämään sakaratornien haamut.

Kiidimme ohi Britannian sumuisten rantojen itämyrskyn siivin. Otettuamme ruokaa ja vettä frankkien maan kaukaisimmasta kärjestä, saavuimme suurelle merelle, jota vain harvat laivat ovat purjehtineet. Tähdet oppainamme laskimme suoraan auringonlaskua kohti.

Taaksemme katosi viimeinen ranta. Olimme vain piste kahden äärettömyyden välissä. Mutta me emme pelänneet, sillä suonissamme virtasi meren kuninkaiden villi ja punainen veri.

Tuuli oli lakannut puhaltamasta ja vain näkymättömät mainingit keinuttivat eteenpäin kiitävää laivaa. Ei kuulunut muuta ääntä kuin airojen natina hankaimissa ja puolialastomien orjien hurja laulu.

Me rakastimme merta ja joka ilta me uhrasimme sille, kun aurinko laski ja punainen hämärä verhosi vihreän veden. Me kuljimme ikään kuin veristä siltaa auringonlaskua ja raskaita pilviä kohti, jotka olivat pudonneet aivan veden rajaan asti. Ja me tunsimme, että jumalat olivat kuolleet ja että viimeinen elämä laivassamme kulki tyhjyyttä päin. Mutta me emme pelänneet, vaikka tyhjyyden kammo kouristi sydäntämme rautaisen pihdin lailla.

Aurinko oli laskenut neljätoista kertaa jätettyämme viimeisen rannikon, kun ensimmäinen orjamme kuoli. Aamu alkoi sarastaa ja taivas ja meri olivat yhtyneet yhdeksi ainoaksi vaaleanpunertavaksi usvaksi, joka verhosi kaiken. Orjien vartalot kumartuivat ja nousivat jälleen ponnistellen varjomaisina, ilman ääriviivoja usvan lävitse, eikä kuulunut ainoatakaan ääntä, ei edes airojen loisketta. Silloin muuan orjista kallistui taaksepäin luonnottomaksi kaareksi penkin yli, hänen päänsä löi kolahtaen tuhtolautaan eikä hänen ruumiinsa sen jälkeen enää värähtänytkään. Me irroitimme hänet kahleistaan soutua keskeyttämättä. Hän oli terve, nuori ja väkevä, eikä ruumiissa ollut pienintäkään haavaa tai merkkiä. Mutta hän oli kuollut ja me heitimme hänet laivan peräkeulasta mereen. Usvan läpi näimme hänen vajoavan heti, mutta emme kuulleet pienintäkään loiskahdusta eikä vesi pärskähtänyt ilmaan. Kohta sen jälkeen aurinko hajoitti sumun, mutta se ei ollut tavallinen aurinko: se oli jättiläismäisen suuri ja sen väri oli himmeänpunainen, muistuttaen vereen ruostunutta sotakilpeä.

Sellaisena pysyi aurinko monta päivää ja liikkumaton meri alkoi tulla levottomaksi. Siitä kuului outoja ääniä, nyyhkytystä ja aivan kuin jättiläismäisen sotaorhin hirnuntaa, joka sai laivamme mastot vapisemaan.

Emme olleet pitkiin aikoihin nähneet meressä ainoatakaan elävää olentoa. Sen pinta oli ollut liikkumaton ja jähmettynyt ja laivamme oli halkonut sitä raskaasti ja vaivalloisesti. Mutta nyt nousi pinnalle suunnattoman suuria poreita ja kuplia, jotka särkyessään päästivät matalan, oudosti kulahtavan äänen. Muistimme tarinat suurista merihirviöistä ja meidän ruumiimme läpi kulki vavistus. Mutta me emme tahtoneet pelätä.

Seuraavana aamuna kuoli toinen orja samalla tapaa kuin ensimmäinen.

Yöt olivat mustia kuin kalman ovi. Pimeys aivan kuin tiivistyi ympärillemme muuttuen aineeksi. Sytytimme soihtuja, mutta ne eivät tahtoneet palaa. Emmekä me voineet juuri kuulla toistemme ääniä, kun voimakkainkin huuto saapui korviin lapsen heikkona kuiskauksena.

Vain tähdet paloivat taivaalla. Ne olivat suuria kuin kilpemme ja hehkuivat liesihiilten lailla punaisina. Emmekä me enää niitä tunteneet. Mutta emme tahtoneet pelätä emmekä kääntyä takaisin, sillä olimme sankarien sukua. Suuntasimme vain lohikäärmekeulamme urhoollisesti auringonlaskua kohti. Mutta laulumme ei enää kaikunut sellaisena kuin ennen. — Ja melkein joka aamu kuoli joku orjistamme ilman mitään näkyvää syytä.

Oltuamme matkalla neljäkymmentäkaksi auringonlaskua syntyi myrsky. Taivas ja meri muuttuivat mustiksi ja me sidoimme itsemme kiinni mastoihin. Laineet vyöryivät korkeina kuin tunturit ja tuuli ja vesi löivät meidät sokeiksi ja kuuroiksi. Tuntui siltä kuin purjeemme olisivat kasvaneet ja me olisimme kiitäneet laineitten loivia rinteitä ylös ja alas, ikuisesti auringonlaskua kohti, joka ainoa lauta ja liitos ulvoen ja natisten. Joka hetki me odotimme laivan hajoavan, mutta se säilyi kuin oudon voiman suojelemana, ja me kiidimme mieletöntä vauhtia yhä eteenpäin.

Kukaan meistä ei tiennyt, kuinka kauan tätä myrskyä kesti. Nuorat, joilla olimme itsemme köyttäneet kiinni, syöpyivät syvälle lihaan ja merivesi kirveli hieroutuneissa haavoissa. Ei näkynyt aurinkoa eikä tähtiä. Me olimme vain varjolaiva mustassa pimeydessä ja pimeyden pyörteet tempoivat meitä kuin tunturihaamujen kädet. Yli pimeyden kohosi vain myrskyn pauhuun hukkuen orjien tuskanulvonta, kun he rukoilivat omia jumaliaan. Mutta me emme edes rukoilleet, sillä tunsimme, että jumalat olivat täältä kuolleet.

Lopuksi me huusimme kuolemaa, sillä tuskamme olivat liian suuret. Silloin taukosi äkkiä myrsky. Aurinko paistoi jälleen hehkuvan siniseltä taivaalta, aivan kuin jättiläiskoura olisi pyyhkäissyt pilvet pois taivaanrannan taakse. Ja laivamme keinui loivilla, sileillä mainingeilla, kun meri vielä huohotti kiivastuksensa jälkeen.

Laiva oli säilynyt vahingoittumattomana. Joku raakapuu oli kyllä katkennut, joku parraslauta murtunut, mutta kukaan ei ollut kuollut. Ja me tunsimme myrskyn siivin lentäneemme sellaisen matkan, että sen soutamiseen olisi kulunut kokonainen kuunkierros.

Silloin orjat puhkesivat huutoon: »Maata! Maata!» Ja me näimme maininkien sileitten huippujen yli, että kaukana auringonlaskun puolella kohosivat merestä kolmen kivestä rakennetun tornin huiput.

Aurinko oli kirkkaampi, taivas sinisempi ja meri kuultavamman vihreä kuin milloinkaan. Arvasimme päämäärämme olevan lähellä. Mutta me emme siitä erikoisesti iloinneet. Eikä meillä enää ollut jumalia, joita olisimme voineet kiittää.

Orjat sousivat eteenpäin uusin voimin ja lauloivat hurjia laulujansa, joiden kaiku kantautui kauas merelle. Vähitellen muuttuivat tornit suuremmiksi ja merestä kohosi saari, jota kauniimpaa emme koskaan olleet nähneet.

Meidät valtasi nyt jälleen viikinkien suvun sankarimieli. Me himoitsimme suurta taistelua. Teroittaessamme miekkojamme ja orjien kiilloittaessa meriveden ruostuttamia kilpiämme me lauloimme vanhoja sotalauluja, joita jo esi-isämme olivat laulaneet laskiessaan laivoillaan tuntemattomien maiden rikkaisiin satamiin.

Kilpien kumahdukset olivat pahaenteisiä. Meistä tuntui aivan siltä kuin ei meidän jälkeemme enää kukaan laulaisi meidän laulujamme. Mutta tahdoimme uskoa, että kumahdukset ennustivat pahaa niille, joita vastaan kuljimme. Ja tahdoimme olla ylpeitä siitä punaisesta verestä, joka suonissamme virtasi.

Tuli yö. Sousimme yhtä mittaa eteenpäin ja näimme tähdissä taistelun kuvat. Aamulla verhoutui meri viheriään usvaan. Kun se hälveni, näimme aivan edessämme, vain muutaman kivenheiton päässä, Auringon Laskun Saaren.

Havaitsimme, että se oli kaunis ja rikas saari, jossa kasvoi suuria, tuntemattomia puita. Sen keskellä oli vuori, jonka rinnettä ylöspäin kulki viheriä juova, joka kaikesta päättäen oli outovärisellä kivellä laskettu tie. Vuoren huipulla oli kolmikulmien muotoinen temppeli, jonka kolme tornia kuvastuivat tummanvihreinä ja teräväpiirteisinä taivasta vasten.

Edessämme oli lahdenpoukamaan rakennettu satama ja sen ympärillä kaupunki, jonka kaikki talot oli rakennettu viheriästä kivestä. Vedenrajaan ulottui pensasto, jonka valkeat ja punaiset kukat kuvastuivat läpikuultavan veden pintaan. Saatoimme nähdä pohjan allamme ja siellä huojui ruskeita, suuria leviä, joiden välissä pujahteli pieniä kaloja. Kaikki oli aivan hiljaista. Ainoatakaan savunhattaraa ei kohonnut taloista, emmekä me kuulleet ainoatakaan ihmisääniä. Meistä tuntui siltä kuin koko kaupunki olisi ollut kuollut.

Juuri silloin me näimme — näimme, että rannassa odotti meitä sotajoukko liikahtamattomin, tihein rivein juuri maihinnousupaikalla. Saatoimme nähdä viheriät vaipat ja pyöreät kilvet, joita ympäröi viheriä rengas ja joissa tämän renkaan keskellä oli jokin kuva. Tämän piirteitä emme voineet selvästi erottaa. Keihäitten kärjet olivat kirkkaat ja rivimiehillä oli kupeellaan lyhyt, leveä miekka. Heitä laskimme ainakin neljäsataa, ja meitä oli neljäkymmentä paitsi orjia. Mutta meitä ihmetytti tuon sotajoukon äänettömyys ja liikkumattomuus. Se seisoi metsänreunaa vasten värähtämättömässä asennossa, emmekä me nähneet lippuja, emme kuulleet sotatorven ääntä emmekä erottaneet ainoatakaan uhkaavaa huutoa.

Outo kammo valtasi meidät heitä katsellessamme. Mutta aurinko paistoi hehkuvan siniseltä taivaalta ja me sousimme loppumatkan, niin että vesi kohisi keulassa. Kuultavan veden pohjalta saattoi erottaa laivan nopealiikkeisen varjon. Me päästimme viikinkien taisteluhuudon, laivan kylki iski kumahtaen vihreästä kivestä hakattuun laituriin ja me hyppäsimme maihin, pitäen kilpiä päämme suojana ja ollen hurjina taisteluinnosta vihdoinkin tuntiessamme kovan maan jalkojemme alla.

Vastaamme syöksyi keihässade, mutta me torjuimme sen kilvillämme. Emme vieläkään kuulleet ainoatakaan ääntä. Minut valtasi outo vavistus katsellessani vihollisiamme. Heidän kasvonsa olivat aivan kalpeat, melkein läpikuultavat, Välimeren aurinkorantojen marmoria muistuttavat, suu oli kapea ja tiukasti kiinnipuserrettu, nenä ohut ja alaspäin työntyvä, silmät pitkät ja soikeat ja tummat. Kaikki olivat meitä päätään lyhempiä.

Mutta miehiä he olivat nuo viheriävaippaiset viholliset. Heidän äänettömässä taistelutavassaan oli jotain kolkon kammottavaa. Kukaan ei väistynyt paikaltaan. Me kahlasimme veressä ja miekkamme tylsistyivät. Kukaan ei rukoillut armoa eikä antautunut vangiksi. Ja kun me lopulta huohottaen ja uupuneina pysähdyimme, oli ranta täynnä kuolleita ja verta ja murskautuneita aseita. Vihollisten joukossa ei ollut ainoatakaan elävää. Haavoittuneet työnsivät itse äänettömästi ja vaivalloisesti miekan omaan rintaansa.

Me lepäsimme ja hautasimme kuolleemme, ennen kuin lähdimme kaupunkia ryöstämään, ja keräsimme vihollisten aseet ja koristukset. Saimme suuren kasan sormuksia ja rintakoruja, jotka olivat kultaa tai outoa, vaaleata ja painavaa metallia. Ja nyt me näimme, että kaatuneiden vihollisten kilpien keskellä oli viheriään vaippaan puetun naisen kuva, jonka kädet olivat kohotetut taivasta ja aurinkoa kohti.

Niin laski aurinko jälleen saaren taakse, ja se oli verinen kaikesta siitä verestä, jota oli vuodatettu. Tuli yö. Orjat keräsivät puita ja me sytytimme suuria rovioita rantaan. Ja orjat tekivät soihtuja, joiden valossa me lähdimme kaupunkia ryöstämään. Tämä oli mahtava ja rikas, ja me keräsimme rantaan kasoittain kultaa ja kalliita kiviä ja outoa, tuntematonta metallia. Vielä milloinkaan ei mikään viikinkilaiva ollut sellaista saalista saanut.

Löysimme myöskin naisia, jotka olivat paenneet rakennusten piilopaikkoihin. Heidät me raastoimme esiin, mutta emme saaneet heitä puhumaan ainoatakaan sanaa. He seisoivat edessämme aivan mykkinä, ruskea tukka hajallaan viheriällä vaipalla. Havaitsimme heidät sangen kauniiksi. Samoin tapasimme maan alaisissa holveissa ruskeasta, kiiltävästä puusta tehtyjä pieniä tynnyreitä täynnä outoa viiniä, josta kohosi tuntemattomien ryytien väkevä tuoksu. Rovioiden valossa me sitten juhlimme koko loppuyön voittoamme juoden viiniä ja jakaen saalistamme. Ja viini meni meidän vereemme ja teki meidät hurjiksi ja hillittömiksi.

Minä näin, kuinka rovioiden punaisessa valossa seuralaiseni ja orjamme raastoivat saaren neidoilta vaatteet ja kuinka uhrien valkeat ruumiit värisivät kostealla maalla ja kuinka he peittivät kasvonsa hiuksillaan. Mutta ääntäkään ei kuulunut heidän yhteenpuristetuilta huulillaan, vaikka orjaimme rautakourat runtelivat heidän hentoa, nuorta ruumistansa.

Seuraavana aamuna oli ranta ja kaupunki täynnä juhlan jälkiä ja hävitystä. Sillä paikalla, missä oli taisteltu, ei kuitenkaan enää ollut ainoatakaan ruumista. Ihmettelimme sitä suuresti, mutta päättelimme, että naiset olivat ne yöllä haudanneet. Yläpuolellamme kohosi vuorenhuipulla viheriä temppeli synkkänä ja uhkaavana auringon kirkkaissa säteissä ja sen torneista lankesi musta varjo rannalla nukkuvien orjien yli.

Lähdimme kulkemaan vihreillä kivillä laskettua, leveätä tietä ylöspäin. Sen vierellä kasvoi suuria, outoja puita. Maistoimme niiden hedelmiä, mutta huomasimme, että niissä oli kirpeä, pistävä maku. Pienillä pelloilla kasvoi tuntematonta viljaa, jonka tähkät olivat ruosteenpunaiset.

Ainoatakaan eläintä emme matkallamme nähneet. Kerran kuitenkin lensi tiemme yli jotain, ikään kuin suuri, viheriä lintu, jonka varjo hipaisi meitä jokaista. Kuulimme myös valittavan huudon, joka tuntui kuolleen miehen pitkäveteiseltä valitukselta. Me päättelimmekin, että se oli jonkun taistelussa kaatuneen vihollisen haamu. Nauroimme vain sille ja lauloimme sankarien voittokulua kiivetessämme hitaasti vuorenrinnettä ylös.

Aurinko paistoi aivan keskeltä taivasta ja varjomme oli vain pieni läikkä jaloissamme, kun vihdoin saavuimme temppelin vierustalle. Se oli hakattu suoraan viheriään kiveen, sillä korkeissa muureissa ei ollut ainoatakaan saumaa eikä muurauksen jälkeä. Valtava portti, johon oli kuvattu sotureita ja samanlainen viheriä nainen kuin kaatuneitten vihollisten kilpiin, oli auki. Astuimme siitä kolmikulmaiseen pihaan, jonka keskellä oli pyöreä, vihreitten pylväitten ympäröimä rakennus.

Juuri astuessamme pihaan vaipui joku miehistäni valittaen maahan. Tarkastellessamme häntä huomasimme, että hänen eilisestä taistelusta saamansa haava oli auennut pitkän kiipeämisen takia, ja hänen verensä juoksi pihan vihreässä kivessä oleviin syvennyksiin. Kohta sen jälkeen hän kuoli.

Piha oli kolmikulmion muotoinen ja sen länteen päin pistävät kaksi sivua olivat pitemmät. Sitä ympäröi muuri ja jokaisessa kulmassa oli kolmion muotoinen torni. Kiipesin yksin läntiseen torniin pimeitä kiviportaita myöten ja huomasin sen aivan tyhjäksi. Vain tasaisella katolla oli muutamia hiiltyneitä luita, joita ihmettelin, sillä emmehän vielä olleet saarella nähneet ainoatakaan eläintä. Huipulta näkyi koko saari. Sekin oli epäsäännöllisen kolmikulmion muotoinen.

Muuta asutusta ei saarella ollut kuin viheriä kaupunki kolmion kannassa.

Alas astuessani tottuivat silmäni jo tornin syvänviheriään valoon ja minä näin seinillä eriskummallisia kuvioita ja tavantakaa toistuvan kirjoituksen, joka oli tehty kreikkalaisia muistuttavin kirjaimin. Opettajaorjani olivat lapsena minulle neuvoneet kreikkalaisten kirjoitusmerkkien merkityksen, mutta tornissa oli liian pimeää saadakseni kirjoituksesta selvää.

Astuessani ulos oviaukosta näin pihan keskuksessa olevan pyöreän rakennuksen sisältä astuneen ulos naisen, jonka ruumista verhosi olkapäiltä kiinnitetty viheriä viitta jättäen valkeat käsivarret paljaiksi. Hän seisoi kahden pylvään välissä ja oli kohottanut käsivartensa aurinkoa kohti. Koskaan en ollut nähnyt niin kaunista naisia.

Hän ei liikahtanut eikä kääntänyt katsettaan meihin, kun kuljimme häntä lähemmäksi. Mutta auringon paistaessa hänen silmiinsä — ja hän kesti auringon katseen — saattoi nähdä, että hänen pitkissä, soikeissa silmissään oli syvänvihreä väri.

Sitten vaipuivat hänen käsivartensa ja hän kääntyi meihin päin ja katsoi meitä. Eikä hän kuitenkaan nähnyt meitä, sillä hän oli sokea. Hänen ruumiinsa vavahteli hiukan, kun astuin häntä lähemmä ja kiinnitin hänen ranteeseensa orjanrenkaan. Ja minä ihmettelin nähdessäni siniset suonet hänen himmeän läpikuultavassa käsivarressaan. Sitten hän väistyi edestämme, polvistui muutaman pylvään juureen ja verhosi kasvonsa hiuksillaan. Mutta me astuimme hämärästä oviaukosta sisälle temppeliin miekat käsissä ja kilvet kilahdellen toisiaan vasten.

Pyhättö oli pyöreä huone, jota vihreät pylväät jälleen reunustivat. Seinustoilla oli kalpean viheriä hämärä, mutta pyhätön keskellä, jonne auringonvalo taitavasti sovitetuista seinä- ja kattoaukoista kirkkaana lankesi, oli matalalla jalustalla jumalattarenkuva, jonka nähdessämme me pysähdyimme hämmästyneinä.

Se oli kokonaan vihreästä kivestä hakattu naisenkuva, jonka kasvot ja käsivarret oli kohotettu taivasta kohti. Ruumista verhosi vihreä vaippa, joka ulottui polviin asti ja oli kiinnitetty olkapäillä kultaisin koristein samoin kuin saaren naisilla. Vaippaan oli kirjailtu kullalla outoja kuvioita, joista tunsin ainoastaan ikuisuuden symbolin, häntäänsä purevan käärmeen, jota ympäröi epäsäännöllinen kolmio. Ruumis taipui taaksepäin sopusuhtaisena ja kuin syleilyyn antautuvana.

Patsas oli tavallisen ihmisen kokoinen, mutta outo valaistus sai sen näyttämään paljon suuremmalta. Kasvot olivat äärettömän kauniit, huulet puoliavoimet, mutta ilmeettömät. Silminä oli kaksi himmeiksi hiottua, vihreää jalokiveä, jotka auringonsäteissä kiilsivät elävinä. Patsaan jalustaan oli kirjoitettu sama lause, jonka epäselvästi olin nähnyt tornin seinissä. Kumarruin tutkimaan sitä. Siinä oli kolme sanaa, mutta niistä en saanut selvää. Jokaisesta puuttui yksi kirjain sillä tavoin, että minun oli mahdoton edes arvata sanan merkitystä. Sama lause oli myös kiveen hakattuna jokaisessa pylväässä, joita oli kaksikymmentäseitsemän. Jokaisesta näistäkin puuttuivat nuo kolme kirjainta.

Patsas oli aivan kuin elävä. Liikkuvissa auringon säteissä tuntui sen ruumis värisevän. Meistä tuntui sillä kuin se seuraavana hetkenä olisi ollut astuva alas jalustallaan. Ja kuitenkin me samalla tunsimme, että se oli vain kuollutta, kylmää kiveä.

Se oli jumala, mutta se oli voitetun kansan jumala. Tartuin miekkaani ja viilsin yhdellä vedolla auki viheriän vaipan, joka putosi maahan. Edessämme seisoi viheriä jumalatar verhotta ja alastomana, kädet ja koko ruumis ojentuneina aivan kuin intohimon syleilyyn. Kuva oli kaikkia maallisia naisia kauniimpi.

Olimme aikoneet huutaa herjasanoja voitetun maan voimattomalle jumalalle, mutta nyt seisoimmekin mykistyneinä sen kauneuden edessä. Meistä tuntui kuin olisi kuvapatsas elävänä vavissut salaperäistä väkevyyttä ja kummaa intohimoa. Ruumiimme ojentuivat ja lihaksemme paisuivat kaipuusta päästä hänen syleilyynsä. Minusta tuntui sillä kuin hänen olisi täytynyt olla lämmin ja elävä, ja minä kosketin polttavin käsin hänen toista rintaansa, joka kapinallisena ja uhmaavana työntyi eteenpäin. Mutta se oli kova ja kylmä. Sillä hetkellä olisin minä lapsen tavoin tahtonut itkeä pettymystäni.

Samassa näin hänen vasemmassa hennossa nilkassaan paksun renkaan, joka oli tuota tuntematonta, vaaleaa metallia. Siihen upotetut jalokivet säikkyivät ja säteilivät auringonvalossa. Toiset yrittivät irroittaa sitä, mutta onnistumatta. Mutta minä keksin siinä sauman ja koskin siihen. Heti aukeni rengas. Pistin sen oikeaan ranteeseeni ja se sulkeutui napsahtaen. Enkä minä sen jälkeen ole saanut sitä enää milloinkaan aukeamaan, vaan olen kantanut sitä neljäkymmentäkahdeksan ajast’aikaa, mitkä tuosta päivästä ovat kuluneet, ja tulen kantamaan siksi, kunnes aurinko on minulta pimentynyt ja tämä käsivarteni on vain raukenevaa tomua muun tomun joukossa. Mutta jumalattaren jalkaan jäi siihen kohtaan, missä rengas oli ollut, vaalea jälki, aivan kuin ihmisen ihoon olisi hehkuvalla raudalla nopeasti piirretty ympyrä.

Pihalle astuessamme näimme, että pylvään juureen vaipunut nainen oli kuollut. Korjasimme portin kohdalle kuolleen sotaveljemme mukaamme ja kannoimme hänet kilpiemme päällä alas vuorenrinnettä laulaen Ikuisen Hämärän laulua. Mutta minä ajattelin vain vihreän jumalattaren ihanuutta ja aavistin myöskin toverieni ajattelevan häntä. Ja silloin tunsin vihaavani heitä kaikkia.

Jälleen alkoi aurinko painua saaren taakse. Me juhlimme alhaalla satamassa ja hävitetyn kaupungin taloissa, viini vaahtosi kultaisissa maljoissa ja nopat kolisivat. Pelasimme naisista ja pelasimme kullasta ja Auringon Laskun Saaren kalleuksista. Tunsimme olevamme väkeviä ja tiesimme miekkamme teräviksi. Ja me väijyimme salaa toisiamme, mutta kukaan ei puhunut mitään viheriästä jumalattaresta. Kuitenkin me kaikki muistimme joka silmänräpäys, että hän, ihmeellinen, oli yksin tuolla ylhäällä, jumalallinen ruumis alastomaan syleilyyn ojentuneena. Hänen temppelinsä torneja ympäröi laskeva aurinko, muuttaen ne mustiksi ja vihreiksi ja verenkarvaisiksi.

Kalpean vihertävä hämärä sakeni yöksi. Taivaalle syttyivät tähdet ja rantaan roviot. Uusikuu nousi merestä punaisena ja äärettömän raskaana. Mutta me emme voineet saada rauhaa, sillä rintamme täytti levottomuus. Toverini riitelivät keskenään ensimmäistä kertaa matkalle lähdettyämme. Sentään ei vielä ainoatakaan miekkaa paljastettu.

Vähän ennen keskiyötä tein minä päätökseni ja sanoin tovereilleni lähteväni uudelleen vuorelle. Samalla kielsin ketään seuraamasta jätkiäni. Minä olin kuningas ja minun sanani oli laki. Kuulin epäselvää murinaa vastaukseksi, mutta kukaan ei vielä noussut minua vastaan niskuroimaan. Lähdin matkaan ja otin miekkani mukaan, mutta raskaan kilpeni jätin leiriin.

Kun olin päässyt tielle ja toisien näkyvistä, aloin juosta vuoren rinnettä ylös, sillä levottomuuteni oli liian suuri. Kuu paistoi punaisena ja sydämessäni paloi tuli, jota en koskaan ennen ollut tuntenut ja joka teki oloni vaikeaksi ja sai minut huohottamaan. Kulkiessani ohi tuntemattomien puiden poimin minä niiden hedelmiä ja söin niitä, ja ne polttivat kurkussani, mutta se oli minusta suloisia. Silmieni edessä tanhusi outoja varjoja, mutta minä en pelännyt, sillä minussa oli uusi voima, joka sai minut juoksemaan ja lihakseni voimaansa paisumaan.

Kuunvalossa saivat temppelin tornit ja muurit vihreäänsä syvän punertavan vivahduksen. Pylvään juurella oli edelleen naisen kuollut, kasaanpuristunut ruumis, mutta sen kasvot olivat kääntyneet kuuta kohti, pää luonnottomasti taipuen olkapään yli. Ja sen silmät olivat rävähtämättömät ja auki. Mutta temppelin sali oli aivan punainen kuunsäteistä.

Pysähdyin pylväitten purppuraiseen varjoon. Kuvapatsas oli paikallaan. Naisen ruumista kouristi intohimo ja vasemmassa nilkassa oli aavemaisen kalpea juova siinä paikassa, missä rengas oli ollut. Hivelin hänen ruumistaan, hänen rintojaan ja vyötäisten kaarta, ja niiden kylmyys teki minut raivokkaaksi, niin että mieleni teki kuolla. Ja minä, maailman mahtavimman ja pelätyimmän kansan kuningas, polvistuin voitetun heimon jumalan eteen rukoillen häntä ja löin otsani kiviseen lattiaan anoen, että hän ilmestyisi minulle ja antaisi minulle koko viheriän ja kuultavan ruumiinsa ihanuuden. Sillä rakastin häntä ja vereni paloi häneen.

Silloin kuulin ovella kilahduksen, aivan kuin metalli olisi koskenut hiljaa kiveen. Ja kun käännyin katsomaan, näin tovereistani sen, jota eniten rakastin, joka oli minun veriveljeni pelastettuaan kerran henkeni frankkien maassa. Hän vapisi koko ruumiiltaan katsellessaan kuun punaisissa säleissä kylpevää alastonta jumalatarta. Näin hänen kouristuvat kätensä ja sappeni alkoi nousta. Korotin ääneni ja uhkasin häntä vihallani, koska hän oli käskyni rikkonut. Ja minä käskin hänen palata sinne, mistä oli tullutkin.

Mutta hän ei välittänyt minusta eikä uhkauksistani, tuskinpa kuulikaan ääntäni, vaan lähestyi koskettaakseen kädellään jumalattaren paljasta olkapäätä. Silloin vedin minä miekkani ja parhaan ystäväni veri juoksi lattialle mustaksi lammikoksi ja hänen ylöspäinkäännetyt silmänsä raukenivat ja särkyivät. Mutta minä en tuntenut katumusta, sillä näin, että jumalatar oli kääntänyt päänsä ja hymyili minulle ja että hänen kasvoissaan oli ilme, jota en osannut selittää.

Ja minä repäisin vaatteeni ja paljastin hänelle rintani, joka oli ruskea ja väkevä. Ja minä polvistuin kylmälle lattialle ja vannoin hylkääväni sukuni ja sen paikan, missä olin syntynyt, ja kaiken, mikä minulle ennen oli ollut kallista, jos hän vain tahtoisi rakastaa minua.

Ja jumalatar astui alas kiviseltä jalustallaan. Kohta tunsin, että hänen vihreä ihonsa oli pehmeä ja kuuma ja tuoksuavainen. Pitkät, soikeat silmät katsoivat minua polttavin katsein ja mieleni upposi niiden vihreään tuleen. Kuiskailin hänen korvaansa intohimon kuumia sanoja tuntien hänen ihanuutensa omaa ruumistani vasten. Ja syleillessäni häntä minä kuulin, kuinka viimeiset veripisarat parhaimman ystäväni ruumiista pirahtaen särkyivät kivilattiaa vasten.

Kun vihdoin raukeana vaivuin kylmälle lattialle suonissa viimeinen, häipyvä kohahdus, oli hän astunut jälleen jalustalleen ja kohottanut kätensä tähtiä kohti. Ymmärsin, että hän kirosi minut ja minun toverini ja minun heimoni ja kaiken, mikä minulle oli ollut rakasta. Hänen silmistään hehkui sellaista vihaa, etten koskaan ollut sellaista nähnyt. Mutta mikään ei liikuttanut minua, vaan minä vaivuin suloisen raukeana uneen, joka ei ollut unta, vaan kuoleman horrosta.

Aurinko oli korkealla, kun heräsin siihen, että kolme toveriani astui temppeliin minua etsien. He olivat kalpeita ja surullisia ja mieleni valtasivat synkät aavistukset. He kauhistuivat nähdessään lattialla ystäväni ruumiin, mutta kukaan ei puhunut mitään, kun käskin heitä kantamaan hänet ulos.

Toverini kertoivat, että yöllä minun poistuttuani oli syntynyt riita ja taistelu kaikkien kesken. Eripuraisuus oli puhjennut vereen. Kaikki olivat uskoneet toisten pettävän heitä. Ja pelinopan vähäinen siirto oli saanut aikaan yleisen taistelun. Orjat olivat kiistelleet viinistä ja naisista. Lopuksi oli henkiin jäänyt tuskin puoltakaan orjista ja vain muutamia näiden kolmen toverini lisäksi, jotka vannottivat minua kiireesti lähtemään saarelta, sillä täällä vallitsivat vieraat ja pahat voimat.

Minä katsoin jumalatarta ja he katsoivat sitä. Ymmärsin, että sen kädet olivat ojentuneet kiroukseen ja että sen kasvoilla oli pilkallinen riemun ilme, mutta toverini eivät nähneet siinä mitään muutosta. Heidän silmissään sekaantui hurjaksi hehkuksi pelko ja himo.

Silloin sanoin, että tahdoin ottaa laivaan mukaan vihreän jumalattarenkuvan voittosaaliiksi. He säikähtivät, mutta kun sanoin, että itse halusin vain sen ja että he saivat keskenään jakaa kaiken muun saaliin, tulivat he iloisiksi. Mutta silti he eivät olleet tyytyväisiä.

Käskin heitä kantamaan patsaan alas laivaan ja he kaikki koettivat vuoroin, mutta kukaan ei saanut sitä liikahtamaan. Silloin tartuin minä itse siihen ja heti nousi se minun syliini. Minä kannoin sitä aivan niin kuin viikinkikuninkaat ainakin kantavat ryöstettyä neitoa kotiinsa. Toverini ihmettelivät voimaani suuresti, vaikka itse en tuntenut patsaan painoa juuri ollenkaan. Ja sen jalassa oli vaalea juova ja omassa ranteessani raskas jalokivirengas.