Part 2

Kun kuljimme hävitetyn kaupungin läpi ja sylissäni oli vihreän jumalattaren patsas, repivät vastaamme tulevat naiset vaatteensa ja sirottivat hiuksiinsa multaa. Mutta kun he näkivät käsivarressani jumalattaren renkaan, oli heidän silmissään ihmetystä ja kammoa ja he polvistuivat maahan ja kumarsivat minua.

Kannoin jumalattarenkuvan laivaan ja asetin sen pystyyn keulakannelle. Me hautasimme kuolleemme yhteiseen hautaan ja annoimme orjien kasata sen päälle kiviröykkiön. Mutta orjien ruumiit me heitimme mereen. Kaikkiaan oli orjia jäljellä vain parikymmentä ja meitä kymmenkunta.

Lastasimme saaliimme laivaan ja se painui syvälle kullan ja kalliitten kivien painosta. Lisäksi otimme mukaamme vettä ja viljaa ja hyviä hedelmiä. Mutta emme iloinneet.

Oli jo yö, mutta emme tahtoneet jäädä enää hetkeksikään saarelle. Nostimme purjeet ja lähdimme hiljaa soutamaan auringonnousua kohti ohjaten kulkumme tähtien mukaan. Takanamme hävisi Auringon Laskun Saari yön pimeyteen, mutta sen temppelin tornien varjo lankesi päällemme ja me tunsimme sen varjon painon.

Aurinko nousi monta kertaa ja laski monta kertaa ja kuu kuoli ja syntyi uudestaan. Orjiin tuli hirveä tauti ja he kuolivat toinen toisensa jälkeen ruumis täynnä kammottavia paiseita. Meri oli uhkaava eikä meillä ollut myötätuulta. Ja toverini valtasi kauhu, ettemme enää koskaan pääsisi pois tällä tuntemattomalta mereltä.

Yöt olivat pilkkopimeitä ja joka yö heräsi vihreä jumalatar kivisestä unestaan ja minä pusersin hänet syleilyyni keinuvalla laivankannella. Hänen rakkautensa oli tuhoavaa, mutta sen ihanuus oli suuri.

Muutamana päivänä tulivat toverini luokseni ja sanoivat, ettemme enää koskaan näkisi paikkaa, missä olimme syntyneet, ellen heittäisi mereen viheriää jumalatarta, joka tuotti meille vain onnettomuutta ja tuhoa. Mutta minä en suostunut siihen. Ja kun he tahtoivat väkisin tarttua häneen, taistelin minä hänen puolestaan. Näin surmasin minä viimeisetkin toverini ja käskin orjien heittää heidän ruumiinsa mereen. Minuun ei ollut tullut haavaakaan, mutta nyt olin aivan yksin.

Tauti levisi levenemistään orjien keskuudessa, vaikka minä heti itse surmasin ja heitin mereen jokaisen, jonka ihossa näkyi ensimmäinen paise. He kuolivat toinen toisensa perästä. Kun kuu jälleen oli täysi, olin ainoa elävä olento laivalla eikä ketään ollut purjeita hoitamassa.

Kuljin tuntemattomalla merellä ja annoin laivan ajelehtia, minne se tahtoi. Minua ympäröivä jähmettynyt yksinäisyys sai ajatukseni sekaviksi ja järjettömiksi. Mutta joka yö minä syleilin vihreätä jumalatarta, vaikka syleilyssämme oli vain vihaa. Hänen rakkautensa imi minusta elämän ja järjen, sen minä tajusin. Ja minä ajattelin monesti sitä onnettomuutta, minkä hän oli minulle tuottanut. Minulla ei ollut enää ystäviä eikä synnyinpaikkaa eikä uskoa hyviin jumaliin. Mutta silti minä illan tullen syöksyin aina hänen syliinsä.

Tein kuitenkin vihdoin päätökseni. Vihaten hänen alastonta, vihreää kauneuttaan, jonka vuoksi niin paljon jaloa verta oli vuotanut, heitin hänet äkkiä muutamana päivänä vihreään, kuultavaan veteen. Näin hänen vajoavan ja koko ajan katsoivat hänen pitkät, soikeat silmänsä minuun veden lävitse. Mutta kun hän oli kadonnut äärettömään syvyyteen, kaduin minä tekoani ja itkin ja viilsin itseeni haavoja miekallani ja sirotin niihin kirvelevää tuhkaa.

Syntyi myrsky ja vesi kiehui hornankattilana. Nostin kaikki purjeet, sidoin peräsimen kiinni ja köytin itseni keulamastoon. Laiva kiisi kohisevassa pimeydessä tuntemattomaan suuntaan ja minä toivoin sen hukkuvan, jotta itse olisin saanut kuolla sen mukana. Lopulta kuulinkin parraslautojen murtuvan, pohjan natisevan ja raakapuitten katkeavan, enkä tietänyt enää mistään enkä välittänyt mistään.

Kun jälleen tunsin auringon, olin rappeutuneessa hylyssä, jonka laudat lohkeilivat ja mastot törröttivät katkenneina. Eikä keulassa enää ollut lohikäärmeen ylpeätä kuvaakaan. Minut otettiin ohikulkevaan hispanialaiseen laivaan, jonka miehillä oli värikkäät puvut ja käyrät miekat, ja minusta tehtiin orja. En vastustellut, sillä en välittänyt enää mistään, mitä minulle tapahtui tämän auringon alla.

Monen isännän käskettävänä jouduin sitten kiertämään kaikki eteläiset maat ja opin tuntemaan niiden tiedon ja viisauden. Mutta mikään ei tyydyttänyt mieltäni. Kaipaus kuihdutti ruumistani. Vasta ollessani jo vanha ja väsynyt vapauttivat kansani heimolaisviikingit minut ja minä pääsin palaamaan niille seuduille, joitten kuninkaaksi olin syntynyt. Mutta heimoni oli sortunut ja hävinnyt. Viholliset olivat hävittäneet synnyinlaaksoni ja rutto ja nälkä olivat siellä raivonneet. Tiedän, että minä itse olen tuottanut kirouksen heimolleni, mutta en enää välitä siitä, sillä olen jo vanha ja väsynyt.

Isä Anselmus, joka tämän on kirjoittanut muistiin vahvalle pergamentille pyynnöstäni, on kertonut minulle tarinoita Valkeasta Kristuksesta, joka oli lempeä ja hyvä. Hän on antanut minulle kirkkaina päivinä mielen rauhan. Mutta kuitenkin antaisin kaiken rauhani, jos vielä kerran saisin tuntea ruumistani vasten vihreän jumalattaren alastoman ihanuuden ja jos saisin kuiskailla hänen korvaansa voimieni päivien kuumia sanoja.

Neljäkymmentäkahdeksan kertaa on kevät sen jälkeen palannut kierrokseltaan, neljäkymmentäkahdeksan kertaa on meri syntynyt uudestaan, mutta ikäväni ei ole kuollut eikä kaipaukseni sammunut. Joka yö minä suutelen käsivarteni timanttirengasta ja kaipaan ikuista hämärää, jotta palavassa laivassa saisin lähteä viimeiselle matkalleni yli sinisen ja säihkyvän meren etsimään häntä, jonka pitkät ja soikeat silmät ikävöiden kutsuvat minua, hohtaen kuultavan veden lävitse äärettömästä syvyydestä. —

NAULA.

Kirkko oli vanhan pitäjän keskiaikainen kivikirkko ja sitä ympäröi laaja, korkean kivimuurin reunustama hautausmaa. Oli jo melkein pimeä. Koettaessani aukaista kirkkomaan raskasta rautaporttia huomasin sen lukituksi.

Suurten vaahteroin keskeltä kohosi kirkon korkea katto synkkänä ja uhkaavana. Puitten ruskeat ja punaiset lehdet alkoivat sakenevassa hämärässä näyttää mustilta. Syystuuli raastoi oksia ja kellotapulin ruostunut viiri vingahteli kimeästi. Kaiken kaikkiaan oli sopiva tunnelma lähteä etsimään vainajain ja menneitten seuraa, kun oli kyllästynyt kaikkiin vaikutelmiin ja muistot painoivat raskaina ja vastenmielisinä.

Portti oli lukossa enkä minä tuntenut erikoista halua kiivetä muurinkaan yli. Mutta kauempana, parin kivenheiton matkan päässä, oli haudankaivajan pieni talo, jonka seinistä valkea maali oli irtautunut suurina liuskoina jättäen jälkeensä keltaisen harmaita läikkiä. Häneltä saattoi saada avaimen.

Pienestä ikkunasta pilkotti valo syksy-yöhön. Mustien pilvien kiitävät varjot hipoivat talon kattoa astuessani sisään. Haudankaivaja oli pitkä, laiha mies, jonka ympärillä vaatteet riippuivat poimuissa ja laskoksissa. Hänen sameat, harmaat silmänsä katselivat minua tyytymättöminä. Kuitenkin käski hän minut istumaan.

Katselin huonetta, seinällä riippuvia hautalapioita ja isäntääni, joka kyläläisten mielestä oli hiukan noin... Haastelimme jonkun aikaa.

— Kyllä niinkin, hautausmaa oli vanha. Joka kerta, kun kaivoi, löysi entisten luita. Työ oli raskasta, mutta siihenkin tottui. Avain? Aikoiko herra sinne nyt yöllä? Ee-ei! Siitä ei hyvää seuraisi. Tiesipä haudankaivaja montakin seikkaa, joita muut eivät tienneet. Sanoivat häntä hassahtavaksi, mutta joka ilta lukitsi hän portin kello yhdeksältä ja aukaisi sen taas aamulla. Niin oli tehnyt siitä asti kuin Haanperän Eemeli kuoli. Ei herra tainnut sitä juttua tietääkään? Eiväthän monet täälläkään sitä tunteneet. Mutta kahvitpa piti toki ensin juoda ja sitten jutella.

Ukon sameat silmät hohtivat, hän hieroi käsiään ja lisäsi puita uuniin. Olin varmaan kysymykselläni koskenut sopivaan paikkaan hänen sielussaan, eikä minulla oikeastaan ollut mitään jäämistäkään vastaan.

»Kuulkaapa, miten pohjoinen ulvoo ulkona. Sepä se lennättää pilviä. Tällainen yö oli silloinkin kuin Eemeli meni sen Ruusenmarkin haudalle. Siitä on kohta kaksitoista vuotta. Kerron teille koko jutun nyt, kunhan lupaatte, ettette muille puhu, vaikka kyllähän monet siitä tietävät lopun, joskaan eivät kokonaan.

Tiedättehän sen suuren, harmajan herrastalon, joka on kylän eteläkulmassa. Siellä ne Ruusenmarkit olivat asuneet koko suku, poika pojan jälkeen, siksi kunnes tämä viimeinen kuoli. Nyt ei kukaan tahdo siellä asua, ostajat muuttavat sieltä pian pois ja myyvät taas halvalla. Sanovat siellä kummittelevan. Herra nauraa, mutta odottakaapa, kun kerron loppuun.

Tämä viimeinen Ruusenmarkki oli aikanaan nuori ja ihmiset pitivät hänestä, sillä hän oli kaunis mies ja hyvä köyhille. Pappilassa oli tytär, Sirkka neiti, ja he kulkivat paljon yksissä ja rakastivat toisiaan. Heidän pitikin mennä naimisiin.

Haanperän Eemeli, tämän kylän kauppiaan poika, oli aika renttu, juoppo ja tappelija. Hän ja se nuori Ruusenmarkki olivat jo lapsina aina tapelleet toistensa kanssa ja Eemeli vihasi Ruusenmarkkia siksi, että tämä oli niin hyvä ja hieno.

Eemelikin oli iskenyt silmänsä Sirkka neitiin, ei siksi että olisi hänestä sen enempää pitänyt, vaan pikemminkin vain kiusatakseen Ruusenmarkin nuoria herraa. Eemelikin oli hyvän näköinen ja kulki se Sirkka neiti joskus hänenkin kanssaan.

Sitten se asianjuoksu oli vähän sekavaa, ei siitä ole koskaan saatu täyttä selvää, mutta lopputulos oli se, että Eemeli kulki kylällä ilkkuen ja ylpeänä ja Sirkka neiti laihtui ja kävi kalpeaksi. Kylän ämmät alkoivat kuiskailla hänen olevan raskaana.

Muutamana elokuun yönä hukkui sitten Sirkka neiti pappilan ohi juoksevaan jokeen ja Ruusenmarkki sai hänellä vain pienen kirjeen.

Minä se kaivoin Sirkka neidille haudan ja se oli surun päivä. Me kaikki näimme, miten murheellinen Ruusenmarkin nuori herra oli. Kun hautajaisista palattiin, tuli Haanperän Eemeli vastaan kylänraitilla humalassa ja pilkkasanoja huudellen. Ruusenmarkki ei tehnyt mitään. Minä vain näin, kuinka hän puri hammasta, niin että ohimosuonet paisuivat. Minä ihan pelästyin hänen silmiensä ilmettä.

Seuraavana aamuna matkusti Ruusenmarkki pois eikä kukaan tietänyt, minne. Sillä matkalla viipyi hän kolmattakymmentä vuotta. Tällä aikaa Haanperän Eemeli joi ja rälläsi talonsa ja isänsä tavarat, kunnes oli pakotettu rupeamaan rengiksi.

Kun Ruusenmarkki palasi matkaltaan, oli hän aivan muuttunut. Tukka alkoi jo harmaantua, hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmissä outo hehku. Jotkut väittivät, että hän oli hullu, mutta rahaa hänellä oli hyvin paljon. Välistä hän auttoi köyhiä, mutta aina niin, että toiset eivät siitä tienneet.

Hän eli epäsäännöllisesti, kävi monta päivää kestävillä matkoilla ja valvoi myöhään yöhön. Hänellä oli huone, joka oli täynnä lasipulloja ja putkia ja niissä erivärisiä nesteitä ja pulvereita, ja huoneessa oli erikoinen uuni, jossa oli palkeet. Ja huoneessa oli aina paha haju.

Ihmiset puhuivat hänestä nyt paljon pahaa eivätkä piiat tahtoneet pysyä hänen palveluksessaan, sillä hän luki suuria kirjoja, joissa oli mustat lehdet ja niillä punaisia merkkejä. Jotkut väittivät hänen olevan liitossa paholaisen kanssa. Kerran kävi hänen luonaan uusi kirkkoherrammekin, joka oli herännyt ja ankara mies. Mutta tämäkään ei saanut hänen suhteensa mitään aikaan.

Hyvin usein kävi Ruusenmarkki hautausmaalla, mutta melkein aina iltapimeällä. Luulen hänen istuskelleen pitkiä aikoja Sirkka neidin haudalla, vaikka en tiedä varmasti. Ainakaan ei hän koskaan tästä mitään puhunut.

Monesti hän pistäytyi minunkin mökissäni juttelemassa enkä minä hänessä mitään hulluutta huomannut. Haanperän Eemelin oli hän ottanut taloonsa rengiksi, piti häntä helpoissa töissä ja väliin ryypiskelikin hänen kanssaan. Eikä heillä tuntunut enää olevan mitään vihankaunaa, mikä kylläkin tuntui hiukan ihmeelliseltä.

Kerran me kävimme, Ruusenmarkki ja minä, hänen sukunsa hautaholvissa, joka on kirkon takana hautausmaan keskellä. Hän tahtoi melkein väkisin nähdä sen sisällä tietääkseen, kuten hän nauraen sanoi, millaiseen koppiin hänet pian pistettäisiin. Holvin ruostuneen lukon aukaisemiseen tarvittiin voimaa ja oven auettua löyhähti holvista vastaan niin kauhea lahonneen lemu, että minua ihan kuvotti. Mutta Ruusenmarkki meni holviin ja katseli tarkoin mätäneviä arkkuja. Sitten näytti hän aivan seinän vierestä lattialta paikkaa ja sanoi tahtovansa, että hänen arkkunsa pantaisiin siihen. Hän käski minua tarkasti muistamaan sen.

Muutamana talvi-iltana tulivat Ruusenmarkki ja Haanperän Eemeli tänne minun tupaani, tähän samaan huoneeseen. Heillä oli mukanaan pari pulloa Kolmea Tähteä ja sikareita, ja me vietimme iltaa myöhään yöhön. Lopulla siirtyi puhe hautausmaahan ja aaveisiin. Kerroin muutamia tapauksia, jotka itse olin nähnyt ja joiden vuoksi en mielelläni mene pimeässä hautausmaalle. Ruusenmarkki tiesi myös kertomuksia ulkomailta ja ne jutut karmivat minun selkäpiitäni. Mutta Haanperän Eemeli se vain nauroi niille.

Ruusenmarkkikin nauroi, mutta minusta hänen naurussaan oli jotain pirullista ja kammottavaa. Muistan yhä vieläkin melkein kokonaan sen, mitä hän sanoi:

— Hah-haa, Eemeli! Sinä Laidatkin olla sellainen mies, joka ei pelkää piruakaan. Minulla on sinulle hauska ehdotus. Sinä kai muistat, että meillä aikoinaan oli vähän niin kuin riidankaunaa keskenämme. Mutta nyt minä sovitan sen ja lupaan jättää sinulle perinnöksi taloni ja kaikki rahani. Ja tiedäpä, että niitä on pankissa yli kolmesataatuhatta markkaa. —

Meidän silmämme levisivät, sillä se merkitsi siihen aikaan hyvin paljon rahaa. Mutta Ruusenmarkki jatkoi:

— Siinä on vain yksi pieni ehto, joka sinusta kuitenkin varmaan on hyvin helppo. Kolmantena yönä sen jälkeen kuin minut on haudattu, täytyy sinun kello kahdeltatoista mennä yksin hautausmaalle, aukaista sukumme hautaholvi ja lyödä vasaralla minun arkkuni päähän kantaa myöten naula, jonka itse sinulle annan. Mutta valoa ei sinulla saa olla mukana ollenkaan.

Ensi viikolla minä teen laillisen testamentin ja teetän jo nyt valmiiksi arkun, annan sinulle naulan ja näytän, mihin paikkaan se on lyötävä.

Aamulla sinä, — Ruusenmarkki osoitti minua, — saat sitten tarkastaa sen, ja jos se on tehty, tulee Haanperän Eemelistä sinä päivänä rikas mies. —

Minun oli paha olla, vaikka ajattelinkin, että se oli vain humalaisen miehen lörpötystä ja että Ruusenmarkki ei enää seuraavana aamuna muistaisi koko juttua. Mutta Eemeli löi heti kättä Ruusenmarkin kanssa ja niin kaupat oli tehty.

Erehdyin kuitenkin luullessani, että Ruusenmarkki unohtaisi koko jutun, sillä seuraavan viikon alussa hän tuli hakemaan minua, ja me matkustimme kolmisin Haanperän Eemelin kanssa kaupunkiin. Siellä kävi Ruusenmarkki ensin lääkärin puheilla, joka antoi todistuksen siitä, ettei Ruusenmarkin päässä ollut mitään vikaa. Sitten menimme kolmisin asianajajan luo, joka kirjoitti kaikkien lain muotojen mukaisen testamentin Ruusenmarkin viimeisestä tahdosta. Asianajaja ja minä vahvistimme testamentin, joka viidellä lakkasinetillä suljettuna annettiin Haanperän Eemelille. Mutta Ruusenmarkki kielsi meitä hiiskumasta asiasta kenellekään.

Kotiin palattuamme kutsui Ruusenmarkki meidät luokseen ja näytti meille ruumisarkkunsa. Se oli mahtavan suuri, tammesta tehty ja hopealla silattu. Sen kanteen päänpuolelle oli kiinnitetty hopealevy, jonka keskellä oli reikä. Siihen reikään tuli Eemelin lyödä naula. Tämänkin Ruusenmarkki antoi valmiiksi hänelle. Me katselimme sitä ja näimme ihmeeksemme, että se oli aivan tavallinen, neliskulmainen viiden tuuman lankanaula.

Kului sitten jonkun aikaa ja tuli kevät ja kesä. Olin, vähitellen unhottanut koko asian, mutta Ruusenmarkki tuli huonoksi ja alkoi yskiä pahasti ja sylkeä verta. Seuraavana syksynä, syyskuun puolivälissä, hän kuoli ja hänet pantiin siihen arkkuun, jonka hän itse oli talvella ennakolta hankkinut. Mutta mitään hänen salaperäisiä tavaroitaan ei löydetty. Siinä huoneessa, jota ihmiset olivat ihmetelleet, jopa hiukan pelänneetkin, oli vain paha käry. Ja lattialla oli lasinpalasia ja uunissa paljon mustaa tuhkaa.

Kun kuulin Ruusenmarkin kuolemasta, muistin hänen testamenttinsa ja menin Haanperän Eemelin luokse. Testamentti oli hänellä tallessa ja niin ikään Ruusenmarkin antama rautanaulakin.

Kävimme yhdessä Eemelin kanssa katsomassa ruumista, kun se makasi arkussa. Sen vasen silmä ei ollut pysynyt kiinni, vaikka se oli useaan kertaan suljettu umpeen painamalla. Se oli osittain musta, osittain valkea, mutta himmeä niin kuin kuolleen silmä aina on. Minusta tuntui siltä kuin olisi hän salaa iskenyt silmää Eemelille.

Me olimme myös molemmat Ruusenmarkin hautajaisissa, kun hänet suljettiin esi-isiensä hautaholviin. Minä näytin sen paikan lattialla seinän vierestä, mihin hän itse oli määrännyt arkkunsa pantavaksi. Lattiassa oli pieni koroke seinävierustalla eikä arkun reuna joutunut aivan seinään kiinni, vaan siihen jäi välille muutaman tuuman levyinen rako. Arkku tuli olemaan sellaisessa asennossa, että päänpuoli oli suoraan länteen ja jalkopuoli itään päin.

Hautajaisissa oli paljon väkeä, suurimmaksi osaksi köyhiä, joille Ruusenmarkki eläessään oli ollut hyvä. Heistä itkivätkin monet ja siunasivat häntä. Mutta oli siellä myös toisia, jotka sanoivat, että hän oli ollut paholaisen palveluksessa ja joutuisi nyt helvettiin. Haanperän Eemelin silmät kiiluivat ilkeästi, kun hän ajatteli rahoja, jotka hän pian saisi huostaansa. Mutta kun arkkua kannettiin ohitse ja hän peräytyi taaksepäin, sattui hän tallaamaan Sirkka neidin hautakumpua. Silloin hän säpsähti ja tuli aivan kalpeaksi.

Seuraavina parina päivänä oli minun kovin paha olla ja minä jo kaduin, että olin ollenkaan ryhtynyt osalliseksi tähän leikkiin. Minusta se alkoi jo tuntua synniltä ja pahojen voimien ärsyttämiseltä. Sydämessäni oli raskas onnettomuuden aavistus.

Kolmantena iltana Ruusenmarkin hautauksen jälkeen tuli Haanperän Eemeli luokseni. Heti huomasin, että hän oli juonut, vaikka hänen puheensa olikin selvää ja vaikka hän ei lainkaan horjunut. Hänellä oli taskussaan Ruusenmarkin antama naula ja tavallinen puusepän vasara. Hän oli olevinaan iloinen ja remseä ja kehuskeli rahoillaan jo etukäteen. Näin kuitenkin selvästi, ettei hänenkään ollut oikein hyvä olla.

Varoittelin häntä, sillä olin hiukan levoton hänen puolestaan. Mainitsinpa jotain Sirkka neidistäkin, mutta hän vain pöyhisteli ja kerskaili, että kun hän ei kerran eläviä pelännyt, niin ei sitten kuolleitakaan. Myös hän sanoi Sirkka neidistä pari asiaa, jotka koskivat kovasti minun sydämeeni. Ja hän ryyppäsi yhä lisää pullosta, joka hänellä oli mukanaan, ja antoi minullekin. Hänen sisunsa yltyi ja nousi siitä yhä.

Kun kello oli vähän vailla kaksitoista, lähdimme yhdessä ulos. Oli aivan samanlainen ilma kuin nytkin. Pohjatuuli kiskoi oksia puista ja putoilevat lehdet löivät meitä kasvoihin. Pilvet olivat mustia ja repaleisia ja kiitivät taivaalla hurjaa vauhtia. Kapea kuunsirppi vilahti välistä niiden lomasta näkyviin. Se oli myrkynkeltainen ja valaisi aavemaisesti puiden mustia, törröttäviä oksia. Tuuli oli kylmä ja pureva. Eemelin päällä oli paksu, lämmin sarkatakki. Muistan kadehtineeni häntä sen vuoksi.

Niin tulimme hautausmaan portille ja odotimme siinä kello kahtatoista. Tuulen ulvonnan läpi kuulimme väliin vaimentuneesti tapulin tuuliviirin ilkeän vingahtelun. Minun oli hyvin paha olla.

Kun kello oli täsmälleen kaksitoista, kulautti Haanperän Eemeli loput pullon sisällyksestä kurkkuunsa ja löi pullon kiroten rikki hautausmaan muurin kylkeen. Annoin hänelle hautaholvin avaimen ja hän aukaisi raskaan, rautaisen portin sekä astui siitä hautausmaalle. Tuuli paiskasi portin kiinni heti hänen perässään.

Eemelillä ei ollut mitään lyhtyä eikä valoa, niin kuin olikin määrä. Kuulinkin hänen sen vuoksi pari kertaa kompastuvan hautakumpuihin ja kiroavan katkerasti. Mutta sitten en kuullut muuta kuin tuulen ulvonnan puiden oksissa ja tapulin ruostuneen viirin vingunnan.

Odotin odottamistani ja tunsin, kuinka kello tikitti taskussani. Se tikitti äärettömän hitaasti, niin että jokaisen lyönnin välillä tuntui olevan pitkä, pitkä aika. Ehdin ajatella melkein koko entisen elämäni ja Ruusenmarkin ja Sirkka neidin jutun, istuessani siinä kosteassa ruohossa hautausmaan muurin vieressä piippuani imien. Eikä piipun pahus tahtonut oikein palaakaan, vaan sammui monta kertaa. Ja tuuli puhalsi tulitikut aina sammuksiin, niin että lopulta pistin kyllästyneenä piipun taskuuni.

Aloin olla levoton, sillä minusta tuntui siltä kuin olisi Haanperän Eemeli ollut poissa jo monta tuntia. Mutta kun katsoin kelloani, oli se vasta kolmetoista minuuttia yli kahdentoista. Juuri tällä samalla hetkellä luulin kuulleeni jotain ääntä, aivan kuin rautalevyä olisi kovalla voimalla lyöty kiveen ja kuin samalla joku olisi huutanut.

Ajattelin sen johtuvan vain omasta levottomuudestani. Arvelin, että tuuli se ehkä vain ulvoi oksissa, enkä välittänyt siitä. Odotin yhä.

Vaivuin puoleksi uneen, sillä en ollut tottunut näin pitkään valvomaan. Kun jälleen katsoin kelloani, oli se jo vähän yli kaksi. Nyt olin jo todella huolissani, sillä Eemeliä ei vieläkään kuulunut palaavaksi. Yht’äkkiä juolahti mieleeni ajatus, että hän ehkä halusikin vain peloittaa minua, kun olin häntä varoitellut, ja oli työnsä tehtyään hypännyt muurin yli hautausmaan toiselta laidalta ja lähtenyt kotiin nukkumaan.

Tämä ajatus kiukutti minua. Minua myös nukutti kovasti; siihen kaiketi vaikuttivat nuo pari Eemelin antamaa ryyppyä. Lopulta päätinkin lähteä kotiin. Eemeli kyllä varmaan tulisi aamulla luokseni, jotta voisin käydä testamentin mukaisesti tarkastamassa, oliko työ oikein tehty.

Lähdin kotiin päin kulkemaan. Mutta kuta kauemmaksi hautausmaalta ehdin, sitä vaikeampi oli minun olla. Jokin sisässäni sanoi, että tein väärin. Ja kotona en saanut unen rahtua silmiini koko yönä.

Aamu alkoi vähitellen sarastaa. Aurinko nousi ja tuli pilvisen yön jälkeen hyvin kaunis päivä. Tuulikin oli lakannut puhaltamasta, niin että oli aivan tyven.

Eemeliä ei vain kuulunut. Kun kello alkoi käydä yhdeksättä, kävi levottomuuteni liian suureksi. Lähdin naapuritaloon ja kerroin Mattilan vanhalle isännälle, joka oli tunnettu teräväksi ja viisaaksi mieheksi, koko jutun ja pyysin häntä mukaani hautausmaalle.

Lähestyimme yhdessä rautaporttia. Mieleni oli niin raskas ja ruumiini niin järkkynyt, että polveni eivät tahtoneet kestää. Jo kaukaa näimme, että Ruusenmarkin hautaholvin ovi oli auki. Ja kun pääsimme lähemmä, niin näimme, että se oli paiskattu auki kauhealla voimalla. Ovi oli näet auetessa iskenyt kiviseinän kulmaan niin, että tuuman paksuinen rauta oli taipunut kuhmuille. Sisällä vallitsi kauhea sekasorto. Arkkujen lahonneet laudat olivat murtuneet ja jonkun ruumiin luita oli lennähtänyt lattialle hajalleen. Mutta Ruusenmarkin arkku oli poissa.

Hautaholvin ovelta vei kirkon toiselle puolelle syvä ura, aivan kuin raskasta esinettä olisi raahattu maassa. Kuljettua tietä merkitsivät katkenneet pensaat ja kaatuneet ristit. Seurasimme sitä äänettöminä ja peläten, sillä tunsimme, että kirkon takana saisimme nähdä jotain kauheaa.

Kun käännyimme nurkan ympäri, olimme vähällä kompastua, sillä siinä makasi Ruusenmarkin ruumis selällään kasvot taivasta kohti ja vasen silmä auki himmeänä ja kiillottomana. Parin metrin päässä siitä oli tyhjä arkku ja sen vieressä irtautunut kansi. Ja kannen päällä makasi Haanperän Eemeli kasvot ruohoon painettuina.

Kun koetimme nostaa häntä pystyyn, huomasimmekin, että hän oli kuollut. Hänen suunsa oli aivan ammollaan, ikään kuin hän olisi kuollessaan huutanut hirveästi, ja kieli törrötti suussa paksuna ja sinisenä ja paisuneena. Silmät olivat revähtäneet niin auki, että valkuaiset näkyivät leveälti molemmin puolin silmäluomien päältä. Vääntyneissä kasvoissa ja silmissä oli sellainen kauhun ilme, että Mattilan vanha isäntä ja minä siunasimme itsemme vapisevin käsin.

Emme saaneet Eemelin ruumista irti arkun kannesta. Ja kun katselimme häntä tarkemmin, näimme, että hän oli naulinnut takinliepeensä kiinni arkun kanteen ja että naula oli kantaa myöten lyöty puuhun hopealevyn reiästä.

Katsoimme kauhistuneina toisiamme. Kuvittelimme selvästi mielessämme, kuinka Haanperän Eemeli oli pilkkopimeässä yössä, tuulen ulvoessa puiden oksissa, tuntenut olevansa kiinni arkussa, kuinka hän oli syöksynyt mielettömin voimin ulos holvista, paiskannut oven seinää vasten ja huutanut ja raastanut arkkua perässään, kunnes se oli auennut ja ruumis oli singahtanut ulos — ja kuinka Haanperän Eemeli oli samassa lysähtänyt kuolleena arkun kannelle — — —»

Haudankaivaja lopetti juttunsa ja pirskautti miettivästi pitkän syljen uunin eteen. Hänen silmänsä, joihin kertoessa oli kohonnut kirkas hohto, muuttuivat jälleen sameiksi ja kiillottomiksi. Hetken äänettömyyden jälkeen lisäsi hän vielä väsyneesti:

— Sellainen se oli kertomus Haanperän Eemelin kuolemasta. Siitä lähtien olen minä joka ilta sulkenut hautausmaan portin kello yhdeksältä enkä päästä enää ketään sinne pimeässä.

TALVINEN SUOJAPÄIVÄ.

Huone oli suuri ja sen ruskeat, tammiset seinäpaneelit kiilsivät kolmen vahakynttilän valossa, nurkkien jäädessä hämärään. Vaikka oli päivä, kalpea talvipäivä, oli tummat kaihtimet laskettu ikkunoiden eteen, sillä keskellä lattiaa makasi mustalla veralla peitetyllä korokkeella kuollut arkussaan, eikä kantta ollut vielä kierretty kiinni.

Jääkylän vanha parooni piti kädessään raskasta kynttilänjalkaa, jossa kolme liekkiä sinisinä lepatti heittäen seinille vaihtuvia varjoja. Hänen kätensä ei vavissut, kun hän katseli ruumista.

Se oli vanha nainen, jonka kuoppaposkisilla kasvoilla oli kuoleman sinerrys. Kädet lepäsivät ristissä rinnan päällä ja niiden suonet muodostivat ryppyiseen ihoon pingoittuneita, kiiltäviä kohonemia. Leuka pisti esiin terävänä ja vaativana; silmät olivat auki ja niiden kulmissa kiilsi pari hyytynyttä, lasimaista pisaraa. Mutta vanha parooni ei pyyhkäissyt niitä pois eikä sulkenut kuolleen lasittuneita silmiä.

Jääkylän vanhan paroonin käsi ei vavissut, vaikka hän tiesi jotain, mitä kukaan muu ei tiennyt eikä tulisi koskaan tietämäänkään. Hän ei tuntenut mitään omantunnonvaivaa eikä kauhua siitä, mitä oli tehnyt.

Kuuma, sulanut vahapisara valui kynttilänjalkaa pitkin vanhan paroonin kädelle, mutta hän ei tuntenut sen polttoa. Kostealta katolta tuntui irtaantuvan raskas suojalumi, liukuvan pehmeästi kalloa pitkin ja putoavan paksuun kinokseen seinän vierelle, mutta vanha parooni ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Armida oli nyt siis vihdoin kuollut. Kahdenkymmenen pitkän vuoden helvetti oli vihdoin lopussa. Vanha parooni oli jälleen vapaa, eikä hän tuntenut pienintäkään katumusta. Se oli käynyt niin helposti. Armida oli tuskin itsekään ehtinyt huomata sitä.

Armida oli lukenut mustia ja raskaita kirjoja, ja hän oli tehnyt elämän synkäksi ja raskaaksi. Jääkylän vanha kartano, jossa ennen oli kaikunut nauru ja soitto, oli muuttunut kylmäksi ja kuolleeksi ja sen elämä kovaksi ja ankaraksi Armidan tullessa taloon. Nyt makasi hän jäykkänä ja liikkumattomana, niin kuin oli elänytkin. Vanha parooni puhalsi kynttilät sammuksiin, sulki oven jäljessään ja jätti hänet yksin pimeyteen.

Armidan jälkiä oli kaikkialla. Työhuoneessa oli hänen suuri, musta raamattunsa vielä avoinna telineellään, ja sen lehdillä oli kovia ja ankaroita sanoja. Huonekalut olivat raskaita ja jykeviä. Seiniltä oli poistettu väri ja elämä. Palvelijakin, joka auttoi sudennahkaturkit Jääkylän vanhan paroonin päälle, oli jäykkä ja vakava.

Jääkylän vanha parooni pysähtyi portaille ja katseli harmaata taivasta ja kosteata, lumista maisemaa, jonka yllä aamuhämärä huomaamatta, vaihtui iltapäivän hämäräksi. Vanha parooni tunsi itsessään suojaisen talvipäivän surullisen, raskaan tunnelman. Hän ei enää osannut iloita, kun komea parivaljakko ajoi himmentyneet hopeakulkuset kilisten kuistin eteen ja hän istuutui reen perään karhunnahkapeittojen alle. Nuo kulkusetkin oli Armida kieltänyt: nekin olivat syntiä ja maallista koreilua. Mutta reki kulki raskaasti, kun suojalumi takertui suuriksi kokkareiksi jalaksiin, eikä kulkusten kilinässä ollut entistä heleätä ääntä.

Hän, Jääkylän ylpeä parooni, oli nainut rikkaan porvaristytön tuhlattuaan ensin perintörahansa ja tehtyään kartanonsa turvin suuria velkoja. Armida oli ottanut talon ohjakset lujiin käsiinsä, murhannut hänen elämänilonsa ja kuivettanut hänet vanhukseksi ennen aikojaan. Heidän välillään oli ollut näkymätön ja salainen viha, joka myrkytti kaiken ja teki kaksikymmentä kaunista vuotta Jääkylän paroonin elämästä yhtämittaiseksi helvetiksi. Armida ei oikeastaan niin paljon puhunut, mutta hänen katseensa oli kauhea. Mutta nyt se oli lopussa. Armida oli juonut myrkyn... mutta siitä ei kukaan saanut tietää... Jääkylän parooni saattoi rauhassa alkaa uuden elämän.

Mutta miksi kaikki oli niin lohduttoman harmaata ja miksi aisakellot kilisivät niin vaimeasti raskaassa ilmassa? Miksi ei niissä ollut entistä helakkaa, villiä ääntä, niin kuin oli silloin kuin Jääkylän nuori parooni raisuilla hevosilla riensi iloisesta juomaseurasta toiseen. Nuori parooni... niin, Jääkylän parooni alkoi olla jo vanha... Mutta roskaa! Osaa sitä vanhanakin elämästä nauttia!

Kylä oli kovin kurja ja luhistunut. Kinokset olivat paksut ja talot näyttivät omituisen litteiltä niiden keskellä. Jostain piipusta nousi savua ja sekin oli harmaata eikä tahtonut jaksaa nousta korkealle, vaan painui alas aivan kinosta pitkin.

Yht'äkkiä Jääkylän vanhasta paroonista tuntui kaikki niin omituisen epätodelliselta, aivan kuin hän jostain yläpuolella olisi katsellut itseään ja mielessään liikkuvia ajatuksia. Hän näki, kuinka reki kulki raskaasti nuoskassa lumessa, ja näki, että vanha parooni kiukutteli mennyttä nuoruuttaan. Ja kun hän jälleen palasi todellisuuteen, iski hänen mieleensä lause, jonka Armida kerran oli sanonut ja jolle hän oli vain nauranut: